Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Keskusta-asujan käytösaapinen: Älä kakkaa ikkunan alla

Pieni ohjekirja kannattaa kaivaa esiin erityisesti viikonlopun koittaessa. Jo se, että kaikenlaiset eritteet pitää kurissa, takaa viihtyvyyden kaupungin sydämessä, mutta mahtuu ytimeen silti pari muutakin neuvoa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tuki käytäviä ruokakaupassa koskaan, mutta erityisesti perjantaisin pidän huolen siitä, etten ole tukos ruuhkassa. En jää jaarittelemaan pyöräkaistoille ja kapeille kaduille turhuuksia, koska niiden toimituspaikka ei ole kyseisillä alueilla.

En oksenna tulevana yönä kotiovelleni tai muihin yleisiin paikkoihin. Yritän pidätellä oksennusta myös rappukäytävässä, ettei naapureiden tarvitse haistella tuotostani aamulla töihin lähtiessään.

En tee muitakaan jätöksiä kenenkään ikkunan alle. Varsinkaan sitä pökälettä. En usko, että kukaan haluaa kuunnella ulostusääniä ikkunastaan. Vältän myös liian kovaäänistä lauleskelua etenkin samaan aikaan tämän likaisen toimenpiteen kanssa.

Vaikka olisin vanhus, en lirauta parkkipaikalle. Lähikahvilassa on vessa, joten en päästele kenenkään parvekkeen alla autojen väliin. En usko, että kukaan haluaa nähdä paljasta takapuoltani tai kuunnella minusta tulevaa lorinaa.

Heitän roskat niille varattuun tilaan. Sen nimi on roskakori. Tiedän myös, ettei kerrostalon piha ole roska-astia. En siis heitä Hese-jätteitäni kenenkään pihaan tai viskaise puoliksi syötyä pizzaa orapihlaja-aitaan.

En kaasuta liikennevaloihin, koska se ei johda mihinkään muualle kuin seuraaviin liikennevaloihin. En halua, että kukaan jää autoni alle. Ymmärränhän, että keskustassa ihmiset pomppivat pitkin teitä katsomatta eteensä. Olen hyväksynyt sen autoilemalla keskustassa.

Ihmettelen ja arvostan sitä, että joku selvittää yöriehumiseni jättämän roskameren, jota pääsee todistamaan parhaiten lauantaiaamuna töihin kömpiessä. Iltapäivään mennessä roskat ovat kadonneet. Joku siis oikeasti kerää ne.

Kaikki ohjeet perustuvat empiirisiin havaintoihini länsitamperelaiselta keskusta-alueelta. Tilanteet on vakoiltu parvekkeelta tai suoraan tapahtumapaikalta.

Mikä on paras vinkkisi keskusta-asujalle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valekaupunkilaisen kotikulmat

Kaikki nämä vuodet olen pitänyt kiinni kaupunkilaisidentiteetistäni, Pispalassa sijaitsevasta ensimmäisestä kodistani ja siitä ajatuksesta, että maalaismaisemat kuuluvat lähinnä elokuviin ja automatkojen ohikiitäviksi nähtävyyksiksi. Ei tämä lapsuusmiljööni kuitenkaan kaupungilta näytä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAJokin muuttui, kun varhain sunnuntaiaamuna käpyttelin autiota – pari vuotta sitten – asvaltoitua tietä pitkin nukkumaan vanhemmilleni railakkaan mökki-illan jälkeen. Täällähän on kaunista, ajattelin ja riepotin isoa juhlarojusäkkiä kädessäni. Näissä maisemissa olen kasvanut, näistä metsistä tunnen jokaisen neliömetrin. Tunnen kalliot, niiden parhaimmat laskeutumispaikat, järven mutaisimmat kohdat ja rannan lahot mökit. Täällä en pelkää mitään muuta kuin ihan vähän karhuja ja hirvikärpäsiä sitäkin enemmän.

Jälkikäteen ajateltuna on ollut rikkaus varttua metsänsiimeksessä lähellä kaikkia palveluita. Alle kilometrin päässä ovat jättimarketit ja valtion palvelut sekä useita pikaruokaravintoloita. Aika tosin on tainnut kullata muistot, koska melko pitkään lapsuudessani lähellä tönötti vain Prisma, ja siihenkin suhtauduttiin vihamielisesti automarketin sotkettua liikennejärjestelyt ja tapettua asuinalueen ainoan kioskin. Tampereelle lintukodosta hurauttaa nykyään bussilla vartissa. Itse asiassa linjoja on nykyään oikein useita, ja niihin pääsee ihan perus-Nysse-maksulla.

Silti piti päästä pois niin pian kuin mahdollista täysi-ikäisenä. En muuttaisi takaisin, mutta ymmärrän, miksi lupiiniketoa niitetään matalaksi uusien talojen tieltä. Herätäpä luonnonkohinaan ja voimalinjojen jylhään tuijotukseen vuoden jokaisena päivänä. Oma mieleni ei sitä enää kestäisi, sillä nautin kadulta kantautuvasta liikenteen melusta, sopivasti nautittuna humalaisten örinästä ja laulutuokioista sekä siitä, että ihan mihin vain voi lähteä helposti koska tahansa. En myöskään enää koskaan muuttaisi pieneen kuntaan, jonka ilmapiiri on ahdasmielinen.

Miettikääpä näitä maisemia, kun lumi muuttaa kaiken valkoiseksi. Niin ja kadut lumisohjoksi, jonka aura-auto kuuraa pois, jos muistaa. Takaisin kaupunkiin katuvalojen alle.

Kaukajärven jatkona sijaitseva Pitkäjärvi on muuten mukava retkikohde koko perheelle. Rauhallinen ranta sijaitsee laaksossa, johon pääsee myös autolla. Vaihtoehtoisesti auton voi jättää kauemmas ja reippailla alas rantaan.

Mikä maisema teki viimeksi sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa