Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei tehdä Hämeenpuistosta hautausmaata

Melkein 200 vuotta sitten paloesteeksi rakennettu puisto näyttää muuttuneen autoilijoiden kiihdytyskaistaksi ja saasteiden imukentäksi, jota yritetään epätoivoisesti elvyttää tapahtumilla. Mitä hyötyä on kekkereistä, jotka järjestetään silloin tällöin?
DSC_0073DSC_0066DSC_0067DSC_0072DSC_0068DSC_0065Yli kilometrin pituinen Hämeenpuisto ulottuu Eteläpuistosta Näsinkalliolle. Vajaan mailin matkaan tiivistyy tamperelaisen yökerhoelämän historia, arkkitehtuurin kehitys ja sisällissodan näyttämö. Seurahuoneen edessä on hytisty, hukattu rakkaita ja uusia tuttavuuksia, kadottu talviyöhön jälkiä jättämättä. Näsinkallion patsaiden reiät eivät ole ummessa vielä tänäkään vuonna. Jugend-linnoja ympäröivät petonipalatsit ja 1970-luvun pikakuutiot. Kiinalaisravintolat, kampaamot ja uskonnolliset yhdistykset.

Hämeenpuisto on mielikuvissani lavea hiekkatie, jota mahtailevat puut reunustavat. Autot kaasuttavat, kulku keskeytyy liikennevaloihin. Tunnusomaisia piirteitä ovat myös vitivalkoiset penkit ja jollain oudolla tavalla Tampere-henkeä huokuvat roskakorit. Löytäisivätpä ihmisten roskat edes lähes aina pönttöihin.

Varsinaisesti ei voi valittaa, että Hämeenpuistosta puuttuisi elämisen ääniä. Mutta ovatko oikeat elämisen äänet pakoputken kohinaa, liikennevalojen naksutusta ja hätätilannetööttäilyä? Hämeenpuisto kuuluu ihmisille, ei saasteille.

Tapahtumat Hämeenpuistossa ovat tyypillisesti ruokamarkkinoita tai pihakirppiksiä, joiden äänet tulevat lähinnä arkipäivän asioinnista. Myynnissä ovat aina samat saippuat ja churrot. Olen ymmärtänyt, että musiikkitapahtumia ja äänen voimakkuutta rajoitetaan asukkaiden vuoksi. Maailman tähden rock-konserttia tuskin kannattaa järjestää Hämeenpuistossa, mutta pieni kyseenalaistaminen on paikallaan, jos trubaduurikeikat ja markkinakohina saa veren kiehahtamaan ja unet kadoksiin.

Rahalla saa melkein mitä vain, mutta joku roti toiveissakin pitäisi olla. Kuusamon korpirauhaa ei voi vaatia Suomen toisiksi vilkkaimmassa kaupungissa. Kauppamatkalla eräs nainen pysäytti minut ja tiedusteli närkästyneenä, kuuluvatko kaukana Paasikiventiellä kohisevat junat pahasti kotiin; hän ei nimittäin voi sietää ääniä. Sopersin, etten ole itse kuullut junaa, mutta paljon muuta, kuten ihmisten ääniä ja hälytysajoneuvoja. Kuka edes harkitsee ostavansa asunnon keskustasta, jos arvelee, että melkein kilometrin päässä puksuttava juna saa korvat savuttamaan?

Jos Suomi koskaan haluaa olla eurooppalaisen rento, ei puistokaistaleita voi autioittaa. Vilkas toiminta ei hyvin toteutettuna ole riehumista, vaan ääniä, jotka kuuluvat oikeaan elämään. Sellaiseen elämään, jota jokaisen kaupunkiasujan pitäisi janota.

Eloisan Hämeenpuiston puolesta!

Minkälaista toimintaa toivoisit kaupunkiin? Miksi ihmiset muuttavat keskustaan vaatimaan rauhaa? Onko heillä siihen niin sanotusti oikeus?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Keskusta-asujan käytösaapinen: Älä kakkaa ikkunan alla

Pieni ohjekirja kannattaa kaivaa esiin erityisesti viikonlopun koittaessa. Jo se, että kaikenlaiset eritteet pitää kurissa, takaa viihtyvyyden kaupungin sydämessä, mutta mahtuu ytimeen silti pari muutakin neuvoa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tuki käytäviä ruokakaupassa koskaan, mutta erityisesti perjantaisin pidän huolen siitä, etten ole tukos ruuhkassa. En jää jaarittelemaan pyöräkaistoille ja kapeille kaduille turhuuksia, koska niiden toimituspaikka ei ole kyseisillä alueilla.

En oksenna tulevana yönä kotiovelleni tai muihin yleisiin paikkoihin. Yritän pidätellä oksennusta myös rappukäytävässä, ettei naapureiden tarvitse haistella tuotostani aamulla töihin lähtiessään.

En tee muitakaan jätöksiä kenenkään ikkunan alle. Varsinkaan sitä pökälettä. En usko, että kukaan haluaa kuunnella ulostusääniä ikkunastaan. Vältän myös liian kovaäänistä lauleskelua etenkin samaan aikaan tämän likaisen toimenpiteen kanssa.

Vaikka olisin vanhus, en lirauta parkkipaikalle. Lähikahvilassa on vessa, joten en päästele kenenkään parvekkeen alla autojen väliin. En usko, että kukaan haluaa nähdä paljasta takapuoltani tai kuunnella minusta tulevaa lorinaa.

Heitän roskat niille varattuun tilaan. Sen nimi on roskakori. Tiedän myös, ettei kerrostalon piha ole roska-astia. En siis heitä Hese-jätteitäni kenenkään pihaan tai viskaise puoliksi syötyä pizzaa orapihlaja-aitaan.

En kaasuta liikennevaloihin, koska se ei johda mihinkään muualle kuin seuraaviin liikennevaloihin. En halua, että kukaan jää autoni alle. Ymmärränhän, että keskustassa ihmiset pomppivat pitkin teitä katsomatta eteensä. Olen hyväksynyt sen autoilemalla keskustassa.

Ihmettelen ja arvostan sitä, että joku selvittää yöriehumiseni jättämän roskameren, jota pääsee todistamaan parhaiten lauantaiaamuna töihin kömpiessä. Iltapäivään mennessä roskat ovat kadonneet. Joku siis oikeasti kerää ne.

Kaikki ohjeet perustuvat empiirisiin havaintoihini länsitamperelaiselta keskusta-alueelta. Tilanteet on vakoiltu parvekkeelta tai suoraan tapahtumapaikalta.

Mikä on paras vinkkisi keskusta-asujalle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valekaupunkilaisen kotikulmat

Kaikki nämä vuodet olen pitänyt kiinni kaupunkilaisidentiteetistäni, Pispalassa sijaitsevasta ensimmäisestä kodistani ja siitä ajatuksesta, että maalaismaisemat kuuluvat lähinnä elokuviin ja automatkojen ohikiitäviksi nähtävyyksiksi. Ei tämä lapsuusmiljööni kuitenkaan kaupungilta näytä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAJokin muuttui, kun varhain sunnuntaiaamuna käpyttelin autiota – pari vuotta sitten – asvaltoitua tietä pitkin nukkumaan vanhemmilleni railakkaan mökki-illan jälkeen. Täällähän on kaunista, ajattelin ja riepotin isoa juhlarojusäkkiä kädessäni. Näissä maisemissa olen kasvanut, näistä metsistä tunnen jokaisen neliömetrin. Tunnen kalliot, niiden parhaimmat laskeutumispaikat, järven mutaisimmat kohdat ja rannan lahot mökit. Täällä en pelkää mitään muuta kuin ihan vähän karhuja ja hirvikärpäsiä sitäkin enemmän.

Jälkikäteen ajateltuna on ollut rikkaus varttua metsänsiimeksessä lähellä kaikkia palveluita. Alle kilometrin päässä ovat jättimarketit ja valtion palvelut sekä useita pikaruokaravintoloita. Aika tosin on tainnut kullata muistot, koska melko pitkään lapsuudessani lähellä tönötti vain Prisma, ja siihenkin suhtauduttiin vihamielisesti automarketin sotkettua liikennejärjestelyt ja tapettua asuinalueen ainoan kioskin. Tampereelle lintukodosta hurauttaa nykyään bussilla vartissa. Itse asiassa linjoja on nykyään oikein useita, ja niihin pääsee ihan perus-Nysse-maksulla.

Silti piti päästä pois niin pian kuin mahdollista täysi-ikäisenä. En muuttaisi takaisin, mutta ymmärrän, miksi lupiiniketoa niitetään matalaksi uusien talojen tieltä. Herätäpä luonnonkohinaan ja voimalinjojen jylhään tuijotukseen vuoden jokaisena päivänä. Oma mieleni ei sitä enää kestäisi, sillä nautin kadulta kantautuvasta liikenteen melusta, sopivasti nautittuna humalaisten örinästä ja laulutuokioista sekä siitä, että ihan mihin vain voi lähteä helposti koska tahansa. En myöskään enää koskaan muuttaisi pieneen kuntaan, jonka ilmapiiri on ahdasmielinen.

Miettikääpä näitä maisemia, kun lumi muuttaa kaiken valkoiseksi. Niin ja kadut lumisohjoksi, jonka aura-auto kuuraa pois, jos muistaa. Takaisin kaupunkiin katuvalojen alle.

Kaukajärven jatkona sijaitseva Pitkäjärvi on muuten mukava retkikohde koko perheelle. Rauhallinen ranta sijaitsee laaksossa, johon pääsee myös autolla. Vaihtoehtoisesti auton voi jättää kauemmas ja reippailla alas rantaan.

Mikä maisema teki viimeksi sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa