Vanhojen unelmien kaatopaikalla ei tehdä rahaa

Kirpputorilla vain mielikuvitus on rajana. Yleensä mielen huimimmat salat näyttävät kuitenkin tulevan ilmi myyntiin asetettujen tuotteiden laadussa ja hinnoittelussa. Miksi kasata pöytä täyteen sontaa, vaikka voisi oikeasti kierrättää hyvin ja viisaasti?
DSC_0026DSC_0027DSC_0025 (2)DSC_0033 (2)DSC_0031Viidenkympin vihanneslaatikko olohuoneen nurkkaan vai sittenkin narulla yhteen sidotut kirjat koristamaan yöpöytää? Ripottelisiko pieniä pöllöjä pitkin kämppää? Ehkä täytyy tyytyä kylttiin, jossa lukee – onneksi – siistillä fontilla Metallisorvaamo.

Minä en ostaisi mitään edellä mainituista. Olisi hienoa olla viimeisen päälle ekoihminen, joka hankkii kalsarinsakin kierrättynä, mutta valitettavasti en pääse sille tasolle – kun en pääse edes ostoksille kirpparille. Vanhan tavaran haju etoo, vaikka eihän kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa pelkkää jätettä myydä. Enhän itsekään kärrää myyntiin mitään oksettavaa, vaan myyn edullisesti laadukkaita, käyttämättömäksi jääneitä tuotteita. Myyn noin kerran vuodessa rojujani itsepalvelukirpparilla kuuden päivän ajan, ja yleensä lopputilityksessä käteen jää pöytävuokran jälkeen jotakin sadan ja kolmensadan väliltä.

Kaikkiin nykyaikaisen kirpputorin henki ei valitettavasti ole ehtinyt sujahtaa. Puiset hyllyt ovat usein täynnä aarteita menneiltä vuosikymmeniltä, mutta ikävä kyllä aarteen arvo on usein ehtinyt laskea melkoisesti ostohetkestä. On turha myydä tahraantunutta sohvaa neljälläsadalla. Vaikka se olisi Sanelma-mummun perintökalu, ostajaa eivät mummin kalleudet kiinnosta. Oma luokkansa ovat myös likaiset ja rikkinäiset tuotteet. Ja tietysti täysin hyödyttömät tavarat. En vain ymmärrä, kuka ostaisi posliinisiilejä kirpputorilta. Siiliesinekeräilijöitä on varmasti maailmassa useita, mutta millä todennäköisyydellä sellainen osuu omaan myyntijaksoon?

Kirpparilla haisee vanhuus syystä, sillä jo pienellä vilkaisulla näkee, että hyllyille on järjestelty monen kuolinpesän jäänteet. Se, mitä voi, kannattaakin kierrättää, mutta raja on osattava vetää johonkin. Pitää osata päästää irti ja ymmärtää, ettei kaikesta voi nyhtää rahaa. Eläkööt mummut muistoissa, ei kirpputorin hyllyllä pinttymässä.

Järkevän kirpputorimyyjän pikaopas:

  • Kirpputorin perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä rahaa vaan kierrättää tavara uuteen osoitteeseen. On kurjaa rahastaa lannalla. Myyntivoitto syntyykin yleensä aidosta halusta päästä eroon hyvästä tavarasta ja löytää niille uusi koti.
  • Tuotteet pitää hinnoitella niin, että kotiin palaa tyhjin käsin. Kun hintataso on matala, pääsee pöydälle kannetuista kamoista myös eroon. Huono ei liiku mihinkään edes ilmaiseksi.
  • Ostajaa ei kannata aliarvoida. Jos aikoo myydä kummallista roinaa, täytyy pohtia tarkkaan, mitä ihmiset keräilevät. Kuinka moni haluaa nuhjuisen vaasin kotiinsa? Entä 90-luvun teknisen matematiikan oppikirjan?
  • Kukaan ei käy rumasti somistetulla ja siivottomalla kojulla. Asettele tavarat siis kauniisti ja siivoa säännöllisesti!
  • Rahankiilto silmissä ei synny kuin tappiota. Jos haluaa tehdä rahaa, kannattaa alkaa jonkin kaupaksi menevän tuotteen jälleenmyyjäksi. Tai tehdä jotakin ihan muuta.

”Älä myy mitään sellaista, mitä et itse ostaisi edes ajatuksen tasolla”, sanoi paskanruskea patsas, joka kuolemalta haisevan kirpparin perähyllyllä istui.

Mitä ostat kirpputoreilta? Mitä myyt? Sorrutko härskiin hinnoitteluun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaamosvankila

Jos olisin väri, olisin keltainen. Jos olisin eläin, olisin varmasti myyrä. Se, joka epätoivoisesti yrittää kaivautua kolostaan, muttei saa silmiään auki. Ei edes kaamoksen aikaan, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla mahdollista, sillä eläin näkee parhaiten pimeässä. Minä en.
DSC_0017.JPGKaamos on kuitenkin valtavan inspiroivaa aikaa. Se on saanut ajattelemaan paljon suhteellisuutta. Aivan ensimmäiseksi pimeää. Kesällä illan hämärtyminen puistossa tuntuu pimeydeltä, mutta talvella valona alkaa näyttäytyä jo se, ettei neljältä olekaan vielä täysin pimeää, vaikka onkin monin verroin synkempää kuin kesäkuussa. Ja kuinka epäoikeudenmukaiselta heinä- ja elokuun vaihteen hämärtyvät illan tuntuvatkaan. Olisi pitänyt parvekkeella maristessa muistaa se, ettei talvella näe päivänvaloa oikeastaan koskaan.

Välimatkat! Kaikki tuntuu pidemmältä pimeässä. Pimeys pelottaa. Mietin toisinaan, miten olen uskaltanut kulkea parin kilometrin matkan kouluun läpi hiljaisen nukkumalähiön, metsän ja teollisuusalueen. Kaamoksen saapuessa ensimmäiset pimeät aamut ja illat ovat vaikeita myös kaupungissa. Siihenkin tottuu niin, että pimeys alkaa tuntua turvalliselta. Ensimmäiset matkat pelottavat.

Lopulta joitakin viikkoja kaamoskärsimyksen alkamisesta saapuu joulu. Mikä ihana kaupallinen katastrofi ja keskitalven tunnelmanluoja! Otan tänä vuonna toisenlaisen suhtautumistavan jouluun, sellaisen aika minimalistisen. Voisi jopa osallistua järkevään hyväntekeväisyyteen, ahtaa vähemmän suklaata ja lakata hamstraamasta turhaa joulukrääsää.

Kauneimpia hetkiä ovat ensilumen rippeet sopivan kirpeänä aamuna ja illan viimeiset hiutaleet parvekkeelta tiirattuna. Silloin on melkein mahdollista unohtaa elävänsä kaamosta. Ja jossain kesän korvilla voi alkaa taas ihmetellä, mihin valo onnistui piiloutumaan talven ajaksi. Aika mieletöntä, että kaikki on vain siitä kiinni, kuinka maapallo kallistuu. Vaikka onkin vaikea hahmottaa ainutkertaista kallistuskulmaa, kun tarpoo sysipimeässä vähän säikkynä kohti kotia, joka on pimeä herätessä ja sinne palatessa.

Jos olisin väri, olisin keltainen. Talvisin näköjään sellainen, johon on sotkettu harmaan sävyjä. Sillä kuravedellä, jota vesiväreistä tulee sekoituskuppiin väkisin. Jos olisin myyrä, jaksaisin uskoa siihen, että kaamosvankilan portti avataan ihan pian.

Miten kaamos vaikuttaa sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa