Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaaso, joka ei koskaan mene naimisiin

Pian koittaa elokuu 2020 ja yksi päivistä, jonka eteen näen enemmän vaivaa kuin omiin valmistujaisiini tai vähän suuren päivän jälkeen koittaviin kolmikymppisiini. Minun rakas ystäväni menee naimisiin. Olen hänen kaasonsa, mutten tehtävässä suinkaan ensimmäistä kertaa elämässäni.
dsc_0065Ystävälleni avioliitto on hänen ensimmäisensä. Harva tähän ikään mennessä on useasti ehtinyt mennä naimisiin, ja jos olisi, ei se muiden murhe ole – tai murhe ylipäätään, elämää vain. Olin ensimmäisen kerran kaasona toisen ystäväni häissä vuonna 2015. Siitä ei ole edes kauaa, mutta minusta ajan kuluminen tuntuu ikuisuudelta. Ehkä olin päivästä rasittunut ja stressaantunut ja viinistä humaltunut, mutta muutama vuosi sitten juhlitut häät tuntuvat unelta. Minusta on yksinkertaisesti ihanaa olla kaaso, ja uskon, että pystyn hoitamaan seuraavan pestini entistä paremmin ja intohimoisemmin ollessani viisi vuotta vanhempi kuin ensimmäisellä kierroksella.

Kaasointoilussani vain sattuu olemaan yksi suuri ristiriita. Minä en halua naimisiin. En koskaan mene naimisiin. Minulle avioliitto ei merkitse mitään. Tähän mennessä olen kuullut niin monesti saman mantran siitä, etten voi tietää, mitä haluan, sillä olen liian nuori. Eihän heitäkään, jotka haluavat naimisiin, kyseenalaisteta. Mitä jos he eivät tiedä, mitä haluavat? Joka tapauksessa minulta ei kuitenkaan ole millään tavalla pois se, että jotkut haluavat sitoutua toisiinsa juridisesti ja symbolisesti. Avioliitto on ihana asia, jos se todella merkitsee siihen ryhtyville.

Olen kuitenkin innoissani häistä jo päästessäni vieraaksi niihin, sillä häät juhlina ovat yleensä erinomaisia, huolellisesti suunniteltuja ja viihdyttäviä. Se, että on mukana rakentamassa suurta juhlaa, tekee siitä vielä erityisemmän. Ajattelen kaasona olemisen kunniatehtävänä ja luottamuksenosoituksena, joten voisi kai sanoa, että kaasous ei ole minulta kumarrus avioliitolle, vaan ystävyydelle. On ihana jakaa juhlatunnelmointi yhdessä, askarrella, koristella, suunnitella ja työskennellä yhteisen, ystävälle valtavan tärkeän päämäärän eteen.

Välillä ajattelen, että tarkoitukseni on olla 27 Dresses -elokuvan (2008) Jane Nichols (Katherine Heigl), joka on ollut kaasona kymmenissä häissä, mutta hänen omia häitään ei vain kuulu. Sillä erotuksella tosin, että kellojen ei kuulukaan soida minun häideni merkiksi. En kuitenkaan malta odottaa, miltä näyttää eräs elokuinen lauantai, kun kellot kumisevat, kuohuvat avataan, kakku leikataan ja maljat nostetaan kahden minulle tärkeän ihmisen loppuelämän ensimmäisen päivän kunniaksi.

Olen jo kirjoittanut kaason puheen.

Oletko ollut kaasona? Minkälaisia ajatuksia avioliitto herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katso, Ida, toukokuu on pian täällä

Vastaaja uusii kertomuksensa, ja kiistää edelleen kuuluvansa kaartiin. Ryssänheila. Se sinä olet, Ida. Hän huutaisi nyt Jumalaa, mutta sitä ei ole olemassa. Ei ainakaan hänelle.
idaTammikuun lopussa 1918 alkoi eteläisessä Suomessa järjetön, yli kolme kuukautta kestänyt teurastus, jossa kuoli melkein 40 000 ihmistä. Modernissa kaupungissa sodasta muistuttavat enää satunnaiset teemanäyttelyt, joukkohaudat, muistolaatat ja ne aivan pienet luodinreiät Näsinkallion suihkulähteessä. Miten ihmeessä luodit pääsivät lävistämään patsaat ja paljon muuta sata vuotta sitten?

Sata vuotta kaupunkisodan jälkeen Näsinkallio näyttää yllättävän armolliselta. Suihkulähteen teollisuuspatsaan polven läpi syöksyneen luodin jättämää reikääkään ei ihan heti huomaa. Lumi on kasaantunut kuuraksi lehtensä kauan sitten pudottaneiden puiden oksiin, ja Hämeenpuistokin on valaistu sähkövaloin, tietenkin. Särkänniemi on jo talviteloilla. Huvipuisto nyt ei ainakaan kansalaissotaa muistele.

Sodalle on monta nimeä, joista moni on politisoitunut. Sisällissota lienee yksi neutraaleimmista, jos ei halua viitata suoraan aikaan puhuen vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussota, luokkasota, torpparikapina ja punakapina kertovat tarinaa omista näkökulmistaan.

Sotaloistoa ei ole olemassa

Kevättalvella 1918 Tampere on täyden sekasorron vallassa. Sellin ovi paukahtaa. Ida horjahtaa kontilleen patjalle. ”Saatanan saatana”, hän huutaa. Huutaa niin kipakasti, että aseen piippu kolahtaa hänen ohimoonsa. Hameenhelmaa nostetaan taas. Ei haittaa, ettehän te pysty mihinkään. Ida sylkäisee valkoiselle käsivarsinauhalle.

Aamulla odottavaan loppuun on aikaa enää muutama tunti. Se tuntuu kummalliselta. Ei kukaan halua kuolla, mutta nyt on pakko. Ida kaivaa rintojensa välistä tulitikut. Patja leimahtaa hetkessä. Sen sisällä olevat oljet riemastuvat lämmöstä, ja liekit alkavat ahmia nuorta ihoa.

Kauhu- ja sankaritarinat sekä huikeiden kohtaloiden korostaminen glorifioivat sisällissotaa. Onkin syytä muistaa, ettei Suomen sisällissota ole mikään uniikki historiallinen tapahtuma. Sisällissotia on ollut kirjaimellisesti kautta aikain – ja on edelleen. Me roikumme kiinni yhdessä teurastuksessa tirkistellen sitä elämyksellisissä näyttelyissä kelluessamme hyvinvointivaltiossamme. Onhan se hullua. Elää sotaa uudelleen ja uudelleen. Mutta kun unohtaminen on niin monelle vaikeaa. Keväistä sadan vuoden takaista myllerrystä ei pidäkään haudata, vaan tarkastella sitä suhteessa nykyaikaan.

Menemättä syvempään luennointiin kerrattakoon, että ongelman ydin oli sääty-yhteiskunnan peruina poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautunut kansa, jonka välissä olevaa kuilua teollistuminen ja sen seuraukset repivät yhä suuremmaksi. Valtavaksi kasvanut railo kiristi ilmapiiriä paisuen lopulta brutaaliksi kaupunkisodaksi. Enää tuskin tarvitsee alkaa piileskellä lähipuistoissa tai pysäyttää järven jäällä eteneviä hyökkäysjoukkoja, mutta olisi naiivia uskoa, ettei intersektionaaliseen syrjintään johtavia vedenjakajia enää olisi. Siksi tarvitaan tasa-arvoa ja viisaita päätöksiä ja ihmisiä ilman kiihkoa ja jatkuvaa voiton tavoittelua.

DSC_0101.JPGIhminen vasta myöhemmin

Ehtii kulua vain hetki. Niin pieni hetki, etteivät liekit ehdi nuolla kehoa ruumiiksi. Ida vedetään pois palavilta oljilta. ”Minua ette tapa, enemmin lähden itse”, hän kirkuu. Aseen piippu kolahtaa tällä kertaa takapuolelle. Kuolema on vielä edessä. Ida sylkee päin sitä. Ei kuulu laukausta, ei lyöntiä.

Sellin raskas ovi lävähtää auki. Ida kävelee aamuyöstä kelmeään kevätyöhön. Vapauteen teloituskuopan sijaan. Kaduilla savuaa ja tömisee vielä. Jumala, oletko siellä? Ida ei tiedä. Olkitulen jäljet tekevät kipeää, vaikka alkukevään viima viilentää. Kaupunki ottaa Idan vastaan, muttei ihmisenä. Se riittää, että voi olla joku. Sen on riitettävä.

Kukaan ei tiedä, mistä äkillinen vapautuminen kuolemansellistä johtui. Puhutaan yllättävästä viestistä ja mystisestä isästä, jota ei koskaan merkitty kirjoihin. Ehkä kyseessä oli vain tuuri tai julmuuden läpi päässyt armahdus. Teloitukselta vältyttyään hän päätyi pesemään ruumiita muiden vankien kanssa Kalevankankaalle, joten lopullinen vapaus koitti vasta myöhemmin. Sukututkimus elää kiehtovista tarinoista, vaikka perustuukin arkistoituihin dokumentteihin, joita on käytetty myös tässä jutussa. Idan sotatiimellyksestä todisteena ovat haaleat pöytäkirjat ja nojatuolissa jupistut tarinat. Mikä lie niistä ollut totta ja mikä värittyneitä muistoja tai puolin ja toisin valehdeltuja asiakirjoja.

Sodan kauheus lihallistuu ihmisessä. Se konkretisoituu värikuvissa paremmin kuin yhdessäkään mustavalkoisessa taisteluotoksessa. Tuntuu hölmöltä katsoa värivalokuvasta ihmistä, jonka aikalaiset on totuttu kuvaamaan savuavilla raunioilla, kasana ruumiita, teloitusta odottavina ihmisjonoina, sodasta poikiaan odottavina äiteinä, isinä ja surullisina sotasankareina. Mustavalkoisissa kuvissa esiintyvinä tuhruina. He olivat oikeita ihmisiä, joista osa sai kansalaisluottamuksensa takaisin vasta myöhemmin. He kääntyivät toisiaan vastaan ja taistelivat sen puolesta, minkä kokivat oikeaksi. He jakoivat mielivaltaisesti oikeutta asein ja epäinhimillisissä istunnoissa. Me tulimme heistä. Oikeista ihmisistä.

Veren väri

Ei ihme, että elämä kovettaa. Muutama vuosi sisällissodan jälkeen Ida sai pojan, jonka saatteli jo seuraavan vuosikymmenen lopussa sotaan. Hän työskenteli tehtaissa, vanhoilla päivillään saunottajana ja tuli isoäidiksi, joka ei koskaan tuoksunut kardemummalta. Vähän poikansa kuoleman jälkeen, ennen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää hän lyyhistyi keuhkokuumeen kourissa kylpyhuoneeseen. ”Siinä vasta oli terävä kasikutonen”, sanoivat naapurit, kun Idan asuntoa tyhjennettiin. Sukulaisten korvissa kaikuivat narisevalla äänellä kerrotut muistot ”kapinan ajasta”.

Idan uskomaton selviytymistarina on mielekäs sukumyytti. Näemme tarinan, jonka haluamme nähdä ja kuulla, vaikka sitä täytyykin arvioida tosipohjaisten dokumenttien perusteella. Sukututkimuksen edetessä onkin ollut helpottava huomata, että tarina pitää paikkaansa. Siinä voi olla kaunistelua ja pientä seikkailulisää, mutta tähän mennessä faktat ovat pitäneet. Poliittiset seikat eivät ole oleellisia, vaan tieto siitä, mistä me olemme tulleet. Se lienee ihmisyyttä. Sitä, joka sata vuotta sitten hukattiin kaupunkisodassa.

Idan hautalaattaa ympäröivät nykyään terhakat saniaiset, jotka talvellakin ilkikurisesti keräävät kuihtuneille oksilleen lumet ja peittävät haudan. Viheäliäs viimeiseen asti. ”Pakko Idalle on kynttilä viedä. Mieti, millainen sisu meissä virtaa”, sanoo äiti melkein joka kerta. Kynttilä jää palamaan hautausmaalle, jonka takana näköttää värivaloin loistava automarket. Sillä ei ole aavistustakaan, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Ja vaikka olisi, on nykyaika antanut jo kaiken anteeksi.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Meneekö sotaihannointi jo yli mediassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa