Katso, Ida, toukokuu on pian täällä

Vastaaja uusii kertomuksensa, ja kiistää edelleen kuuluvansa kaartiin. Ryssänheila. Se sinä olet, Ida. Hän huutaisi nyt Jumalaa, mutta sitä ei ole olemassa. Ei ainakaan hänelle.
idaTammikuun lopussa 1918 alkoi eteläisessä Suomessa järjetön, yli kolme kuukautta kestänyt teurastus, jossa kuoli melkein 40 000 ihmistä. Modernissa kaupungissa sodasta muistuttavat enää satunnaiset teemanäyttelyt, joukkohaudat, muistolaatat ja ne aivan pienet luodinreiät Näsinkallion suihkulähteessä. Miten ihmeessä luodit pääsivät lävistämään patsaat ja paljon muuta sata vuotta sitten?

Sata vuotta kaupunkisodan jälkeen Näsinkallio näyttää yllättävän armolliselta. Suihkulähteen teollisuuspatsaan polven läpi syöksyneen luodin jättämää reikääkään ei ihan heti huomaa. Lumi on kasaantunut kuuraksi lehtensä kauan sitten pudottaneiden puiden oksiin, ja Hämeenpuistokin on valaistu sähkövaloin, tietenkin. Särkänniemi on jo talviteloilla. Huvipuisto nyt ei ainakaan kansalaissotaa muistele.

Sodalle on monta nimeä, joista moni on politisoitunut. Sisällissota lienee yksi neutraaleimmista, jos ei halua viitata suoraan aikaan puhuen vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussota, luokkasota, torpparikapina ja punakapina kertovat tarinaa omista näkökulmistaan.

Sotaloistoa ei ole olemassa

Kevättalvella 1918 Tampere on täyden sekasorron vallassa. Sellin ovi paukahtaa. Ida horjahtaa kontilleen patjalle. ”Saatanan saatana”, hän huutaa. Huutaa niin kipakasti, että aseen piippu kolahtaa hänen ohimoonsa. Hameenhelmaa nostetaan taas. Ei haittaa, ettehän te pysty mihinkään. Ida sylkäisee valkoiselle käsivarsinauhalle.

Aamulla odottavaan loppuun on aikaa enää muutama tunti. Se tuntuu kummalliselta. Ei kukaan halua kuolla, mutta nyt on pakko. Ida kaivaa rintojensa välistä tulitikut. Patja leimahtaa hetkessä. Sen sisällä olevat oljet riemastuvat lämmöstä, ja liekit alkavat ahmia nuorta ihoa.

Kauhu- ja sankaritarinat sekä huikeiden kohtaloiden korostaminen glorifioivat sisällissotaa. Onkin syytä muistaa, ettei Suomen sisällissota ole mikään uniikki historiallinen tapahtuma. Sisällissotia on ollut kirjaimellisesti kautta aikain – ja on edelleen. Me roikumme kiinni yhdessä teurastuksessa tirkistellen sitä elämyksellisissä näyttelyissä kelluessamme hyvinvointivaltiossamme. Onhan se hullua. Elää sotaa uudelleen ja uudelleen. Mutta kun unohtaminen on niin monelle vaikeaa. Keväistä sadan vuoden takaista myllerrystä ei pidäkään haudata, vaan tarkastella sitä suhteessa nykyaikaan.

Menemättä syvempään luennointiin kerrattakoon, että ongelman ydin oli sääty-yhteiskunnan peruina poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautunut kansa, jonka välissä olevaa kuilua teollistuminen ja sen seuraukset repivät yhä suuremmaksi. Valtavaksi kasvanut railo kiristi ilmapiiriä paisuen lopulta brutaaliksi kaupunkisodaksi. Enää tuskin tarvitsee alkaa piileskellä lähipuistoissa tai pysäyttää järven jäällä eteneviä hyökkäysjoukkoja, mutta olisi naiivia uskoa, ettei intersektionaaliseen syrjintään johtavia vedenjakajia enää olisi. Siksi tarvitaan tasa-arvoa ja viisaita päätöksiä ja ihmisiä ilman kiihkoa ja jatkuvaa voiton tavoittelua.

DSC_0101.JPGIhminen vasta myöhemmin

Ehtii kulua vain hetki. Niin pieni hetki, etteivät liekit ehdi nuolla kehoa ruumiiksi. Ida vedetään pois palavilta oljilta. ”Minua ette tapa, enemmin lähden itse”, hän kirkuu. Aseen piippu kolahtaa tällä kertaa takapuolelle. Kuolema on vielä edessä. Ida sylkee päin sitä. Ei kuulu laukausta, ei lyöntiä.

Sellin raskas ovi lävähtää auki. Ida kävelee aamuyöstä kelmeään kevätyöhön. Vapauteen teloituskuopan sijaan. Kaduilla savuaa ja tömisee vielä. Jumala, oletko siellä? Ida ei tiedä. Olkitulen jäljet tekevät kipeää, vaikka alkukevään viima viilentää. Kaupunki ottaa Idan vastaan, muttei ihmisenä. Se riittää, että voi olla joku. Sen on riitettävä.

Kukaan ei tiedä, mistä äkillinen vapautuminen kuolemansellistä johtui. Puhutaan yllättävästä viestistä ja mystisestä isästä, jota ei koskaan merkitty kirjoihin. Ehkä kyseessä oli vain tuuri tai julmuuden läpi päässyt armahdus. Teloitukselta vältyttyään hän päätyi pesemään ruumiita muiden vankien kanssa Kalevankankaalle, joten lopullinen vapaus koitti vasta myöhemmin. Sukututkimus elää kiehtovista tarinoista, vaikka perustuukin arkistoituihin dokumentteihin, joita on käytetty myös tässä jutussa. Idan sotatiimellyksestä todisteena ovat haaleat pöytäkirjat ja nojatuolissa jupistut tarinat. Mikä lie niistä ollut totta ja mikä värittyneitä muistoja tai puolin ja toisin valehdeltuja asiakirjoja.

Sodan kauheus lihallistuu ihmisessä. Se konkretisoituu värikuvissa paremmin kuin yhdessäkään mustavalkoisessa taisteluotoksessa. Tuntuu hölmöltä katsoa värivalokuvasta ihmistä, jonka aikalaiset on totuttu kuvaamaan savuavilla raunioilla, kasana ruumiita, teloitusta odottavina ihmisjonoina, sodasta poikiaan odottavina äiteinä, isinä ja surullisina sotasankareina. Mustavalkoisissa kuvissa esiintyvinä tuhruina. He olivat oikeita ihmisiä, joista osa sai kansalaisluottamuksensa takaisin vasta myöhemmin. He kääntyivät toisiaan vastaan ja taistelivat sen puolesta, minkä kokivat oikeaksi. He jakoivat mielivaltaisesti oikeutta asein ja epäinhimillisissä istunnoissa. Me tulimme heistä. Oikeista ihmisistä.

Veren väri

Ei ihme, että elämä kovettaa. Muutama vuosi sisällissodan jälkeen Ida sai pojan, jonka saatteli jo seuraavan vuosikymmenen lopussa sotaan. Hän työskenteli tehtaissa, vanhoilla päivillään saunottajana ja tuli isoäidiksi, joka ei koskaan tuoksunut kardemummalta. Vähän poikansa kuoleman jälkeen, ennen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää hän lyyhistyi keuhkokuumeen kourissa kylpyhuoneeseen. ”Siinä vasta oli terävä kasikutonen”, sanoivat naapurit, kun Idan asuntoa tyhjennettiin. Sukulaisten korvissa kaikuivat narisevalla äänellä kerrotut muistot ”kapinan ajasta”.

Idan uskomaton selviytymistarina on mielekäs sukumyytti. Näemme tarinan, jonka haluamme nähdä ja kuulla, vaikka sitä täytyykin arvioida tosipohjaisten dokumenttien perusteella. Sukututkimuksen edetessä onkin ollut helpottava huomata, että tarina pitää paikkaansa. Siinä voi olla kaunistelua ja pientä seikkailulisää, mutta tähän mennessä faktat ovat pitäneet. Poliittiset seikat eivät ole oleellisia, vaan tieto siitä, mistä me olemme tulleet. Se lienee ihmisyyttä. Sitä, joka sata vuotta sitten hukattiin kaupunkisodassa.

Idan hautalaattaa ympäröivät nykyään terhakat saniaiset, jotka talvellakin ilkikurisesti keräävät kuihtuneille oksilleen lumet ja peittävät haudan. Viheäliäs viimeiseen asti. ”Pakko Idalle on kynttilä viedä. Mieti, millainen sisu meissä virtaa”, sanoo äiti melkein joka kerta. Kynttilä jää palamaan hautausmaalle, jonka takana näköttää värivaloin loistava automarket. Sillä ei ole aavistustakaan, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Ja vaikka olisi, on nykyaika antanut jo kaiken anteeksi.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Meneekö sotaihannointi jo yli mediassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei kirkkovenettä tälläkään kertaa

Kilahtiko tylsänsininen lappu postiluukusta? Avaa se, ja tee niin kuin käsketään. On ainakin viisi hyvää syytää äänestää.
DSC_0076.JPGJokaisen aikuisen ihmisen täytyy tietää politiikasta sen verran, että kykenee äänestämään. Yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä äänestäminen on velvollisuus, vaikkei ketään virkavallan säestämänä kotoa uurnille haetakaan. Mykkänä pysyttely on toki mielenilmaus, mutta varsin tehoton sellainen.

Vaalikone on huippukeksintö, jos ei muuten pääse alkuun. Se on myös sellaisenaan hyvä arvomittari itselle. Tietystikään hieman niskuroivana yksilönä en pidä siitä, että mielipiteitäni mitataan ja vaihtoehtoja tarjotaan naaman eteen koneen laskemana, mutta pakko myöntää, että vaalikone on kätevä. Vaikka tietäisi jo äänestyskohteensa, on mukava rämpyttää eri koneista vastauksia ja jopa testata tulosten muuttumista vastausmuunnelmilla. Siinä on sisältöä kuivan tai vähän kosteammankin elämän iltoihin.

Ennakkoäänestäminen on kätevää. Vaalipäivä kahveineen on jo menneiden sukupolvien juttu, jota nukkumalähiöiden rintamamiestaloista lähikoulun äänestyskopeille vaeltava pukukansa harrastaa. Kiireiseen kaupunkielämään sopii ennakkoäänestäminen, jossa todella kyseenalaisen lyijykynällä kirjoitetun läpyskän voi sujauttaa vaikka työmatkalla lähikirjaston lukusalin nurkkaan. Veikkaan, että äänestysprosentti nousisi, jos koko touhu tapahtuisi netissä. Mitä suotta, onhan meillä tosiaan lyijykynälappuset ja ihmisen tarkistama henkilöllisyystodistus pankkitunnistuksen ja muiden varmenteiden sijaan.

Koskaan ei periaatteessa tiedä, miten käy. Suomessa harvoin kukaan ehdokas saa mystisesti yhdeksääkymmentäyhdeksää prosenttia äänistä, kuten joissain suoraviivaisemman arvopohjan valtioissa käy oudosti vuodesta toiseen. Vaikka vaalitulos näyttäisi selvältä, oma ääni on kannanotto niille arvoille, joihin valtion pitäisi perustua. Kyse ei ole yhden ihmisen seuraavasta määräaikaispestistä, vaan jostakin paljon laajemmasta. Siitä, mitä meidän tulisi olla.

Olisi tietysti hirvittävän kätevää perustella äänestämättömyyttään – kuten monet tekevät – sillä, ettei usko valtaeliittiin tai ylipäätään siihen, että mikään muuttuisi äänestämällä. Presidentinvaalit eivät välttämättä ole yksilön käytännön elämän kannalta niin merkitykselliset kuin eduskunta- tai kunnallisvaalit, mutta päästämällä rellestämään ne, joita vastaan kapinoi, takaa todellakin myös sen, ettei mikään koskaan muutu. Toistaiseksi harva epäkohta on saanut oikaisunsa sängyssä makaamalla. (Tämä tosin oli aika huono kielikuva, koska kierossa pelissä juuri siellä on saatu vaikka mitä aikaan. Eli sanotaan siis, ettei mikään muutu sohvalla röhnöttämällä ja sieltä huutelemalla.)

Tälläkään kierroksella muuten Aku Ankasta tai kirkkoveneestä ei voi tulla presidenttiä.

Presidentinvaalien ennakkoäänestäminen on käynnissä kotimaassa 17.1.–23.1. Virallinen vaalipäivä on 28.1.

Onko äänestäminen mielestäsi oleellista? Miksi? Miten perustelet sen, ettet äänestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa