Henkisesti sovelluskammoinen 54-vuotias

Arjen digitalisoituessa ja palveluiden siirtyessä sovelluksiin on vaikea välttyä niiden käyttämiseltä. Tähän asti minulla on mennyt ihan hyvin, mutta nyt näyttää siltä, että olen väistämättä uuden ja epämieluisan edessä.
DSC_0357Eräässä työhaastattelussa vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, nautinko muutoksista. Kerroin kirkkain silmin suorastaan rakastavani niitä. No, sehän ei aivan pidä paikkaansa. Yksityiselämässäni olen erittäin muutosvastainen ja jos saisin valita, olisi kaikki edelleen niin kuin vuonna 1999. Töissä minua on kutsuttu hyväntahtoisesti henkisesti 54-vuotiaaksi. Sellaiseksi jääräpäiseksi keski-ikäiseksi, joka ei ihan periaatteestakaan voi pitää mistään uudesta. (Anteeksi yleistäminen, keski-ikäiset!)

Työmatkalla Järvenpäässä jouduin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Halusin hypätä suunniteltua aikaisempaan junaan, joten päätin ladata VR Lähijunat -sovelluksen. Ahdisti naputtaa kortin tiedot sovellukseen ja vieläpä vahvistaa maksu – tietoturvanäkökulmasta huolimatta – tunnuslukulaitteella. Mieluusti matkustaisin edelleen paperisten lippujen turvin, mutta eihän siinä tarkemmin ajateltuna ole mitään järkeä. Paperiliput voivat hukkua tai jäädä kotiin, ja lopputulos on se, että liput täytyy kuitenkin kaivaa sähköpostista. Sovelluksesta lähijunalipun ostaminen tosin on asteen jännittävämpää, sillä lippu on voimassa kaksi tuntia, joten täytyy pitää huoli siitä, että se on voimassa koko matkan ajan, ja siksi ostaminen täytyy suunnitella vastaamaan voimassaoloaikaa ja matkan kestoa.

Toisin kuin haluaisin ja olen olettanut, sovellukset ovat onnistuneet luikertelemaan elämääni yllättävän tehokkaasti. Enää en saa taksiakaan tilattua perinteisellä tekstiviestillä, vaan olen joutunut lataamaan Valopilkku-sovelluksen. Ruoankuljetuspalveluita olen käyttänyt jo kauan tietokoneen selaimessa, mutta en sentään sovellusversioina. Hävikkiruoan pelastussovellus ResQueta kokeilin, mutta pystyin hyödyntämään sitä niin harvoin, että poistin sen lopulta luuristani. Tiedän, että sovelluskokeiluni ovat vasta alkusoittoa, ja vielä tulee se päivä, kun joudun hoitamaan pankkipalvelutkin puhelimella. Toistaiseksi käytän vain tietokonetta ja Nordean parjattua tunnuslukulaitetta. Ajatus mobiilipankista kuulostaa kauhistuttavalta!

Olen ihan tosissani miettinyt, miksi siedän muutoksia huonosti ja miksi jaksan kiukutella ihan periaatteesta uusien innovaatioiden vuoksi. Kokemani tuska ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että olen luova ja monipuolinen ideoija, joka vieläpä pitää uuden keksimisestä ja kehittämisestä. Enkä nyt kuitenkaan ole ihan niin hirveä änkyrä työelämässä, mitä tekstin alku antaa ymmärtää. Uskon, että pystyn myös tulevaisuudessa tasapainoilemaan hyvin yksityiselämäni dinosauruksena ja työelämän hitaasti syttyvänä innostujana.

Vastahangoitteluni taustalla on varmasti pelko. Pelkään tietoturvan särkyvän ja sitä, että joudun petoksen kohteeksi. On myös raskasta luottaa siihen, että yhden laitteen on jaksettava kantaa harteillaan kaikkia arkielämäni palveluita. Se on iso vastuu, jota millään muulla laitteella ei koskaan ennen ole ollut. Kyllä kaipaan aikaa, kun oli 26-tuumainen putkitelevisio, numeronnäyttölankapuhelin, Nokia 3330 ja videokamera, johon sai kasetteja lähi-Prismasta. Niin ja tietysti kaverini isän tehokas, sinivalkoinen Hewlett-Packard-työkone, jolla pelasimme Simsiä ja Hugoa, kun hän oli tehnyt päivän puhteensa.

Sovellusmuumioitumiselta minut pelastaa onneksi puhetapa. Sovellus on nimittäin sovellus tai alkuperäisnimeä kunnioittaen aplikaatio tai appi. Ei sovellutus, aplari tai äpsis. Siinäpä pahimmat kuulemani, ja jos näitä käyttää, voi lyödä suoraan kehityskelvoton-leiman otsaansa. Jos taas saa yleisnimen oikein, menee jo ihan mukavasti. Toivoa siis on.

Miten suhtaudut palveluiden digitalisoitumiseen ja älylaitteille siirtymiseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onnellinen kesäsateesta, huolestunut ilmastosta

Kastuin eilen kaatosateessa läpimäräksi kävellessäni kotiin. Silmälasini huurustuivat, eikä päälläni ollut lopulta yhtäkään kuivaa vaatetta. Tilanne oli niin surkuhupaisa, että se alkoi naurattaa. Kun sitten aioin kirjoittaa tapahtuneesta ja säästä ylipäätään, tajusin, ettei siitä puhuminen ole niin kevyttä lätinää kuin helposti voisi olettaa.
64627361_339864643602308Suolaiselta maistuvien sadepisaroiden nuoleminen huulilta tuntui kielletyltä, kun aloin ajatella kaikkia saasteita, joita pilvet imevät itseensä. Jatkoin pisaroiden maistelua ja naureskelin itsekseni, sillä kaatosade oli kastellut minut minuuteissa niin läpimäräksi, ettei tilanteessa voinut olla kuin huvittunut.

Ohikulkijat ja autoilijat katsoivat minua säälivästi, vaikka olin onnellinen. Olin toki vähällä hermostua epäonnisen sattuman vuoksi, mutta sitten ymmärsin, kuinka vapauttavaa oli kastua. Kuin olisi tanssinut sateessa, mutta samalla pissannut housuun luvattomassa paikassa ja saanut helpotuksen. (En ole kokeillut, mutta voin kuvitella.)

En usko, että kokemani kesäsade liittyy ilmastonmuutoksen keskeisiin ilmentymiin, mutta muut uutisoidut kesäilmiöt kylläkin – etunenässä helle, joka tunnetaan myös seksihelteenä, hellesumppuna, käristyskupolina ja muilla tieteellisesti pitävillä nimillä. Koska kyse on ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, on sääpuheeseenkin syytä kiinnittää huomiota, vaikka sää on lyhyt tila, kun taas ilmasto kuvaa sään muutoksia pitkällä aikavälillä näin tiivistettynä.

Havaintojeni perusteella jotkut sosiaalisen median vaikuttajat ovatkin saaneet lokaa niskaansa ylistäessään upeaa hellettä julkaisuissaan. Itsehän en kesästä ja lämmöstä piittaa, joten en ole edes joutunut miettimään puheideni eettisyyttä. Jos olisi toisin, miettisin varmasti tarkemmin ja tuntisin piston rantapallossani palvoessani megahellettä julkisesti. Vaikka välillä tuntuu siltä, että mitättömästä some-julkaisusta paisutetaan kollektiivisesti tahallaan kriisi, on ilmastonmuutoksesta johtuvien ilmiöiden ihannoinnin syytäkin nostaa yleisön karvat pystyyn, etenkin, jos se on ristiriidassa vaikuttajan muiden viestien kanssa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei ilmastonmuutoksen ratkaiseminen lepää yhden rannalla makoilijan harteilla ja että aurinko paistaa, vaikka ranta olisi autio.

Jatkankin nyt kesäsateesta ja satunnaisista säteistä nauttimista mökillä. Hanavesi ja huuliini osuvat vesipisarat muistuttavat kyllä siitä, että myös maapallon saastuminen on otettava vakavasti. En nimittäin halua litkiä saasteita tai pohjavesiin päätynyttä mikromuovia, vaan lähinnä viiniä.

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kevyissä some-julkaisuissa? Saako hellettä jumaloida julkisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämän vaalijoita ja vähän kaikesta tuomittuja

EU-vaalien alla käyty yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut jälleen sen, kuinka suuri merkitys henkilökohtaisilla arvoilla ja teoilla on ehdokkaan valinnassa.
DSC_0714Aloin voida pahoin lukiessani USA:n Alabaman osavaltion kiristyneestä aborttilaista, joka ei anna oikeutta keskeyttää raskautta, vaikka se olisi alkanut raiskauksen tai insestin seurauksena. Paljon oleellisia näkökulmia on kirjoitettu jo julkisesti, mutta sanonpahan vain, että suurimmat ongelmat järkyttävässä laissa koskevat itsemääräämisoikeutta ja ajatusta rangaistuksesta.

On käsittämätöntä, miten ihmisen itsemäärämisoikeus omasta kehostaan voidaan viedä ja miten sitä edes yritetään perustella sillä, että naisen täytyy kantaa vastuu raskaudesta, alkaneesta elämästä. Aivan kuin kyse olisi seksin harrastamisesta annetusta rangaistuksesta, joka lankeaa vain naiselle – olipa kyse raiskauksesta, insestistä tai ihan vain yhteisymmärryksessä vietetyn hetken vahingosta. Suomessakin on nähty, mitä rajattu aborttioikeus saa aikaan: puoskareiden tekemiä tai itse survottuja raskaudenkeskeytyksiä. Sosiaalisin perustein tai iän perusteella raskauden on saanut keskeyttää vasta vuodesta 1970 alkaen. Sitä ennen vain lääketieteelliset tai terveydelliset seikat mahdollistivat abortin, ja YLEn julkaisemasta erinomaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjan (2017) kolmannesta osasta voi opiskella kertauksen henkari- ja sukkapuikkoaborteista.

Miten aborttilaki liittyy eurovaaleihin? Sen lisäksi, että päätöksenteko on oleellinen osa kaikkia parlamenttejä, äänestämällä ehdokasta antaa äänen myös tietyille arvoille. En voisi koskaan äänestää henkilöä, joka kannattaa Alabaman kireää aborttilakia. Arvoista ja mielipiteistä on syytä olla perillä, sillä esimerkiksi viime eurovaaleissa ehdolla ollut Päivi Räsänenkin (kd) ehti jo riemuita Alabaman lakimuutoksesta. Enkä usko hänen olevan ainoa.

Koska reagoin niin voimakkaasti aborttikysymykseen, saivat vaalit pohtimaan myös sitä, mitkä muut seikat ovat kynnyskysymyksiä ehdokasta valitessa. Tietyt teemat, kuten yhdenvertaisuus ja ilmasto ovat minulle tärkeitä, mutta ne ovat valtavan laajoja kokonaisuuksia, joten esimerkiksi mielipide niiden yhdestä tietystä osa-alueesta ei välttämättä horjuta ehdokasvalintaani. Jos nykyiset arvot ovat kunnossa, miten pitäisi suhtautua ehdokkaan menneisyyteen?

Pohdintoihini sopien lehdet ovat aborttiuutisoinnin lisäksi nostaneet vaalien alla näyttävästi esiin ehdokkaiden rikoshistoriaan. HS:n selvityksen (19.5.2019) mukaan noin 12 prosenttia eurovaaliehdokkaista on saanut viimeisen 15 vuoden aikana rikossyytteen, ja noin kolme prosenttia on tuomittu rikoksesta. Äänestin itse jo nuhteetonta kansalaista, mutta silti rikossyytteet ja -tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä niin EU- kuin eduskuntavaaleissa. Ymmärrän, että ihminen tekee virheitä elämässään ja ansaitsee yleensä mahdollisuuden parantaa tapansa, mutten silti käsitä, miten Suomen tai EU:n päättävään elimeen voi kivuta harteillaan kavalluksia, pahoinpitelyitä ja humalassa kaahailuja. Onko puhdas rikosrekisteri todella liian suuri vaatimus?

Alabaman ilosanoman saattaja Räsäsellä ei sentään ole tuomioita. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta päättää kenenkään muun elämästä. Ansaitsisimmeko me kaikki kuitenkin toisen mahdollisuuden?

EU-vaalien virallinen äänestyspäivä on 26.5.2019.

Mitä arvoa tai mielipidettä et pysty sulattamaan ehdokkaalta? Entä mitä mieltä olet ehdokkaiden tuomioista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyöräilijän kevätkirous

Avasin pyöräilykauden perinteikkäästi maanantaina 1. huhtikuuta. Hengitystiet täyttyivät katupölystä, mutta työmatka taittui kaksi kertaa nopeammin kuin jalan talsimalla. Enkä edes menettänyt hermojani – vielä! Ihme sinänsä, sillä Tampere ei edelleenkään ole pyöräilijöiden kaupunki.
DSC_0543Olen aiempina keväinä tyytynyt marisemaan siitä, kuinka ratikkakaaoksen kourissa olevassa keskustassa on suurin piirtein kaikki pielessä pyöräilijöiden kannalta. Tänä keväänä mieleni on virkeämpi ja asenne kohdillaan enkä aio enää päivittäin pahoittaa mieltäni toimimattomista liikennejärjestelyistä, sillä kuin ihmeen kaupalla pieniä parannuksia pyöräilijöiden liikkumiseen on tehty. Turhia kieltokylttejä on poistettu, ja koskenkin yli pääsee kiertotunnelia pitkin.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, ja on todella surullista, ettei se välttämättä tule koskaan muuttumaan. Vihan määrä liikenteessä on aina vakio. Ymmärrän, että harmia aiheuttavat ne, jotka tekevät väärin: eivät noudata liikennesääntöjä tai pysy omalla ajoradallaan. Vaikka itse ajaa sääntöjen mukaan, saa kollektiivisen vihan päällensä niin autoilijoilta kuin kävelijöiltä.

Ongelma on oikeastaan täysin sama, liikkuipa miten tahansa, sillä kaupunkiliikkumista tuntuu leimaavan itsekeskeisyys, joka puskee esiin liikkumistavasta riippumatta ja silloin unohtuu myös se, miltä tuntuu olla itse liikennevihan kohteena. Myönnän itsekin, että kävelijänä tuntuu siltä, että pyöräilijät ja autoilijat yrittävät ajaa päälle, pyöräilijänä kävelijät ovat tiellä ja autot kiusaavat ja silloin harvoin, kun ajan autolla, ei kevytliikenne noudata sääntöjä.

On ihan ymmärrettävää, että Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa pinna kiristyy välillä ruuhka-aikoina, mikä ei tietenkään oikeuta aiheuttamaan vaaratilanteita. Surullisinta onkin uhkarohkeus ja usko kuolemattomuuteen. Olen itse ehdottomasti ekologisten liikkumistapojen kannalla, joten myönnän tarkkailevani autoilijoita melko kriittisesti, mutta on myös kohtuullista olettaa, että vastuu kasvaa, kun vauhti kiihtyy. (Siitäkin voisi keskustella, kuinka järkevää yksityisautoilu on, mutta yritän kovasti olla menemättä siihen.)

Etenkin pyörällä liikkuessa on turha olettaa autoilijoiden antavan tietä, kun ei sitä heru kävellessäkään. Välillä näyttää jopa siltä, että autot ajavat päälle tahallaan, eivät jarruta suojatielle ja luovat tarkoituksella läheltä piti -tilanteita näpäyttääkseen. En ymmärrä, kuka haluaa kontolleen mahdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Kun vahinko sattuu, sattuu pahasti.

Tiedostan, ettei kukaan liikenteessä voi mitenkään aina tehdä kaikkea oikein, joten olen yrittänyt pohtia, miten itse voisin vaikuttaa positiivisesti liikenteeseen polkiessani mustaa pikkupyörääni. Sääntöjen noudattamisen lisäksi ajattelin lähteä siitä, etten ärsyyntyisi niin helposti. Hyvällä tuulella jaksaa antaa tilaa muille.

Kannattaa myös hymyillä vastaantulijalle.

Miten itse suhtaudut liikkumiseen kaupunkien keskustoissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lusikkani rahasoppaan

Olisitko valmis kertomaan, mitä palkkakuitissasi luki viimeksi? Kertoisitko, milloin viimeksi tili näytti nollaa? Haluaisitko vaihtaa työpaikkaa palkan vuoksi? Pystytkö säästämään? Osaatko sijoittaa? Olisi mahtavaa vastata kaikkiin näihin kysymyksiin avoimesti, mutta minua taitaa vaivata perisuomalainen häveliäisyys. Siitä huolimatta haluan puhua rahasta.
DSC_0450Pahempaa aloitusta mammonatekstille ei voisi olla kuin todeta ”rahan puhuttavan” tai ”rahasta puhuttavan”. Harmi vain, että tällä kertaa se on ihan totta. Suomalaisvaikuttajat ovat heränneet somessa rahakeskusteluun ja tarttuneet 10 suoraa kysymystä rahasta -juttuideaan, jonka sysäsi tiettävästi alkuun Sara Vanninen. Jos selaa aiheesta tehtyjä some-sisältöjä, huomaa, että niissä toistuu raha on tabu -mantra. Rahasta puhuminen ei kuulu suomalaisuuteen, kerrotaan. Olen ihan samaa mieltä, vaikka hieman epäselväksi on jäänyt, miksi se ei kuulu suomalaisuuteen. Ehkä siksi, että niin on aina ajateltu. Ehkä siksi, että rahasta puhuminen liitetään pröystäilyyn.

Arastelen tulojeni julkista kertomista, vaikka ystävien kesken keskustelemme paljon tienesteistä ja tiedän, mitä lähipiirini ansaitsee kuukaudessa. En siis oikeastaan ymmärrä, miksi en pysty olemaan raha-asiassa yhtä avoin kuin toivoisin. Ehkä pelkään. Pelkään, että siitä koituu jotakin negatiivista, vaikken edes osaa sanoa, mikä minua huolettaa. Kilpailu alallani on niin kova, etten halua luoda vääriä mielikuvia – siitäkään huolimatta, että palkka-avoimuus helpottaisi alalla työskentelyä ja työnsaantia, kun toiveet olisivat realistisia ja sekä työntekijää että työnantajaa tyydyttäviä. Toivon ajattelevani toisin, kunhan olen lukenut Julia Thurénin Kaikki rahasta – näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018), joka odottaa kirjakaapissani lukuvuoroa.

Tienaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, mikä on luonnollista, sillä olinhan opiskelija loppuvuoteen 2017 saakka. Olen tyytyväinen siihen, kuinka paljon ansaitsen, vaikka toisinaan ajattelen, että ajatustyöni ansaitsisi vielä muhkeamman potin. Välillä mietin myös sitä, kuinka samanpituisen ja -arvoisen koulutuksen suorittaneilla tuloerot voivat olla valtavat. Viestinnän ala ei ole kultakaivos, mutten valinnut journalistiikkaa tullakseni rikkaaksi. Valitsin sen tullakseni erinomaiseksi kirjoittajaksi. Tuloerot nakertavat vain silloin, kun näen pöyristyttävän palkka- tai palkkioehdotuksen. Se, että työstä ei makseta kunnolla, kertoo työntekijän aliarvioimisesta. Olen itse ottanut joissakin asioissa pahasti takkiini, mutta nykyään ajattelen, ettei työ tai tilapäisprojekti ole minua varten, jos siitä ei olla valmiita maksamaan aiheellista korvausta.

Vuosituloihini vaikuttavat ansiotyön lisäksi freelancerina tekemäni kirjoitustyöt, joista saan muutamia tuhansia vuodessa. Toistaiseksi niiden osuus ei ole kivunnut viisinumeroisiin summiin, mutta tänä vuonna olen jo lähellä sitä, mikä tuo kokopäiväisen työni kylkeen mukavat lisätulot. Ahertaminen palkitsee vasta jälkikäteen, kun projektit ovat ohi ja tilille tupsahtaa melkoinen summa kerralla. Järkeä on onneksi päässä niin paljon, että käytän pennoseni viisaasti.

Tarkkojen palkkasummien sijaan puhun mielelläni rahan kuluttamisesta ja esimerkiksi viikkobudjetistani, josta kirjoittamani juttu herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Kenties nimenomaan siksi, ettei rahan kuluttamisestakaan puhuta avoimesti. Toinen syy lienee luonnollinen uteliaisuus. On mielenkiintoista nähdä, mitä muut ostavat ja mihin rahansa käyttävät, ja siksi myös Prisman Hihna 247 -lähetykset ovat vanginneet yleisön. Rahan kuluttamisesta kertovassa jutussa en kuitenkaan ole kertonut viikkoni todellisia kuluja, kuten vaikkapa laskujen maksuun meneviä varoja, sillä koen, etteivät maksamani laskujen summat kuulu nettiin. Muutoin olen ollut rehellinen ja raportoinut ostokseni sentilleen. Kuluvalla viikolla seuraan jälleen rahankäyttöäni, josta kirjoitan ensi viikolla.

Se, että rahasta ei puhuta avoimesti, vaikuttaa elämässäni eniten palkkaneuvotteluihin. Viestinnän alan työpaikkailmoituksissa pyydetään yleensä kertomaan palkkatoive, sillä harvemmin palkkaus noudattaa minkään alan työehtosopimusta. Täytyy myöntää, että olin aluksi täysin pihalla siitä, mitä voin pyytää. Pyyntöni eivät ole koskaan olleet epärealistisia, mutta aluksi en tiennyt, liikunko edes oikeassa mittakaavassa. Muutaman työhaastattelun jälkeen tiedän, mitä pyydän ja että toiveeni sijoittuu oikeaan luokkaan.

Toivomaani palkka-avoimuutta ei tietenkään edistä se, etten itse pysty puhumaan julkisesti tuloistani – ainakaan internetissä. Vaikka tiedän, että järkevä netti- ja some-käyttäytyminen harvemmin johtaa katastrofiin, koen parhaimmakseni olla hiljaa yksityiskohdista. Yksittäisen ihmisen verotietojen tarkastelua hedelmällisempää olisi julkaista anonyymisti ja selkeästi ammattien palkkaustietoja. Ei mitään keskipalkkoja, joissa kokeneiden johtajien megatulot sekoittuvat muurahaisten masseihin, vaan rehellisiä tietoja summista, joilla tehtäviin on palkattu ihmisiä.

Jos kaipaisin lihavaa tilipussia, olisin varmasti valinnut toisin vuonna 2012, kun hain opintoihini. Olisin valinnut lääketieteen tai kauppatieteen, ja havainnut sitten, etten pysty työskentelemään hoitoalalla enkä jaksa vääntää kansainvälisistä sopimuksista pukumiesten kanssa. Olisin lopettanut opintoni ja lannistunut. Mahtavien tulojen sijaan haaveilen siitä, että käytän myös tulevaisuudessa varani hyvin. Säästän, ehkä opin joskus sijoittamaan ja uskallan joskus heittäytyä tyhjään. Tyhjään, jossa minua kannattelevat vain omat sanani, jotka sitten joskus tuottavat rahaa.

Pystytkö puhumaan avoimesti rahasta? Missä menee yksityisyyden rajasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa