Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lusikkani rahasoppaan

Olisitko valmis kertomaan, mitä palkkakuitissasi luki viimeksi? Kertoisitko, milloin viimeksi tili näytti nollaa? Haluaisitko vaihtaa työpaikkaa palkan vuoksi? Pystytkö säästämään? Osaatko sijoittaa? Olisi mahtavaa vastata kaikkiin näihin kysymyksiin avoimesti, mutta minua taitaa vaivata perisuomalainen häveliäisyys. Siitä huolimatta haluan puhua rahasta.
DSC_0450Pahempaa aloitusta mammonatekstille ei voisi olla kuin todeta ”rahan puhuttavan” tai ”rahasta puhuttavan”. Harmi vain, että tällä kertaa se on ihan totta. Suomalaisvaikuttajat ovat heränneet somessa rahakeskusteluun ja tarttuneet 10 suoraa kysymystä rahasta -juttuideaan, jonka sysäsi tiettävästi alkuun Sara Vanninen. Jos selaa aiheesta tehtyjä some-sisältöjä, huomaa, että niissä toistuu raha on tabu -mantra. Rahasta puhuminen ei kuulu suomalaisuuteen, kerrotaan. Olen ihan samaa mieltä, vaikka hieman epäselväksi on jäänyt, miksi se ei kuulu suomalaisuuteen. Ehkä siksi, että niin on aina ajateltu. Ehkä siksi, että rahasta puhuminen liitetään pröystäilyyn.

Arastelen tulojeni julkista kertomista, vaikka ystävien kesken keskustelemme paljon tienesteistä ja tiedän, mitä lähipiirini ansaitsee kuukaudessa. En siis oikeastaan ymmärrä, miksi en pysty olemaan raha-asiassa yhtä avoin kuin toivoisin. Ehkä pelkään. Pelkään, että siitä koituu jotakin negatiivista, vaikken edes osaa sanoa, mikä minua huolettaa. Kilpailu alallani on niin kova, etten halua luoda vääriä mielikuvia – siitäkään huolimatta, että palkka-avoimuus helpottaisi alalla työskentelyä ja työnsaantia, kun toiveet olisivat realistisia ja sekä työntekijää että työnantajaa tyydyttäviä. Toivon ajattelevani toisin, kunhan olen lukenut Julia Thurénin Kaikki rahasta – näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018), joka odottaa kirjakaapissani lukuvuoroa.

Tienaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, mikä on luonnollista, sillä olinhan opiskelija loppuvuoteen 2017 saakka. Olen tyytyväinen siihen, kuinka paljon ansaitsen, vaikka toisinaan ajattelen, että ajatustyöni ansaitsisi vielä muhkeamman potin. Välillä mietin myös sitä, kuinka samanpituisen ja -arvoisen koulutuksen suorittaneilla tuloerot voivat olla valtavat. Viestinnän ala ei ole kultakaivos, mutten valinnut journalistiikkaa tullakseni rikkaaksi. Valitsin sen tullakseni erinomaiseksi kirjoittajaksi. Tuloerot nakertavat vain silloin, kun näen pöyristyttävän palkka- tai palkkioehdotuksen. Se, että työstä ei makseta kunnolla, kertoo työntekijän aliarvioimisesta. Olen itse ottanut joissakin asioissa pahasti takkiini, mutta nykyään ajattelen, ettei työ tai tilapäisprojekti ole minua varten, jos siitä ei olla valmiita maksamaan aiheellista korvausta.

Vuosituloihini vaikuttavat ansiotyön lisäksi freelancerina tekemäni kirjoitustyöt, joista saan muutamia tuhansia vuodessa. Toistaiseksi niiden osuus ei ole kivunnut viisinumeroisiin summiin, mutta tänä vuonna olen jo lähellä sitä, mikä tuo kokopäiväisen työni kylkeen mukavat lisätulot. Ahertaminen palkitsee vasta jälkikäteen, kun projektit ovat ohi ja tilille tupsahtaa melkoinen summa kerralla. Järkeä on onneksi päässä niin paljon, että käytän pennoseni viisaasti.

Tarkkojen palkkasummien sijaan puhun mielelläni rahan kuluttamisesta ja esimerkiksi viikkobudjetistani, josta kirjoittamani juttu herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Kenties nimenomaan siksi, ettei rahan kuluttamisestakaan puhuta avoimesti. Toinen syy lienee luonnollinen uteliaisuus. On mielenkiintoista nähdä, mitä muut ostavat ja mihin rahansa käyttävät, ja siksi myös Prisman Hihna 247 -lähetykset ovat vanginneet yleisön. Rahan kuluttamisesta kertovassa jutussa en kuitenkaan ole kertonut viikkoni todellisia kuluja, kuten vaikkapa laskujen maksuun meneviä varoja, sillä koen, etteivät maksamani laskujen summat kuulu nettiin. Muutoin olen ollut rehellinen ja raportoinut ostokseni sentilleen. Kuluvalla viikolla seuraan jälleen rahankäyttöäni, josta kirjoitan ensi viikolla.

Se, että rahasta ei puhuta avoimesti, vaikuttaa elämässäni eniten palkkaneuvotteluihin. Viestinnän alan työpaikkailmoituksissa pyydetään yleensä kertomaan palkkatoive, sillä harvemmin palkkaus noudattaa minkään alan työehtosopimusta. Täytyy myöntää, että olin aluksi täysin pihalla siitä, mitä voin pyytää. Pyyntöni eivät ole koskaan olleet epärealistisia, mutta aluksi en tiennyt, liikunko edes oikeassa mittakaavassa. Muutaman työhaastattelun jälkeen tiedän, mitä pyydän ja että toiveeni sijoittuu oikeaan luokkaan.

Toivomaani palkka-avoimuutta ei tietenkään edistä se, etten itse pysty puhumaan julkisesti tuloistani – ainakaan internetissä. Vaikka tiedän, että järkevä netti- ja some-käyttäytyminen harvemmin johtaa katastrofiin, koen parhaimmakseni olla hiljaa yksityiskohdista. Yksittäisen ihmisen verotietojen tarkastelua hedelmällisempää olisi julkaista anonyymisti ja selkeästi ammattien palkkaustietoja. Ei mitään keskipalkkoja, joissa kokeneiden johtajien megatulot sekoittuvat muurahaisten masseihin, vaan rehellisiä tietoja summista, joilla tehtäviin on palkattu ihmisiä.

Jos kaipaisin lihavaa tilipussia, olisin varmasti valinnut toisin vuonna 2012, kun hain opintoihini. Olisin valinnut lääketieteen tai kauppatieteen, ja havainnut sitten, etten pysty työskentelemään hoitoalalla enkä jaksa vääntää kansainvälisistä sopimuksista pukumiesten kanssa. Olisin lopettanut opintoni ja lannistunut. Mahtavien tulojen sijaan haaveilen siitä, että käytän myös tulevaisuudessa varani hyvin. Säästän, ehkä opin joskus sijoittamaan ja uskallan joskus heittäytyä tyhjään. Tyhjään, jossa minua kannattelevat vain omat sanani, jotka sitten joskus tuottavat rahaa.

Pystytkö puhumaan avoimesti rahasta? Missä menee yksityisyyden rajasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa