Noin neljän päivän uutiset

Viis Turun massapuukotusoikeudenkäynnistä ja Brother Christmasin taloussotkuista! Palstoilla puhuttavat enemmän muut aiheet. Pitkälti tosin siksi, että osassa uutisissa kommentointi on estetty, mutta ei takerruta siihen, koska siihenkin on syynsä. Tällä viikolla valtakuntamme on kohahtanut kaiken pahan lisäksi seuraavista aiheista:
daily-paper-464015_960_720Kuva: Pixabay

Tampereen keskusta muuttui Bangkokiksi. Täysin hulvatonta! Nyt naurattaa niin, että vatsanpohjassa kipristelee. Voi, kun ilo kantaisi arkipäiviin asti, ja osaisin nauttia jokaisesta pysähtyneestä hetkestä, jonka tietyömaat minulle tarjoavat. Onneksi elämässä ei kuitenkaan ole aina niin kiire, ettei ehtisi taapertamaan kiertoreittiä tai kyhjöttämään liikennevaloissa laittoman pitkään. Bangkokin keskustaa en ole nähnyt, mutta ei Hämeenkadun itäpäätä voi ainakaan Hanoin tai kiinalaiskaupunkien vilskeeseen verrata. Moinen vertaus vasta naurattaisikin.

Temppari-saarella kuohuu. Uutisesta ja päivästä toiseen. Temptation Island ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään ennen tätä viikkoa, mutta kuluneella viikolla ohjelman uutisointi on nostattanut verenpaineitani oikein kunnolla. En vain kestä täysin pönttöä viihdettä ja vielä pöljempää kommentointia. Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä leikkisästi ilmaistuna Temppareissa tai – vielä pahempaa – TISsissä tapahtuu? Ymmärrän toki ohjelman viihdearvon, mutta joku roti sentään. Ehkä vika on siinä, että en ole päässyt saarihurvittelun ja pettämishurmion makuun. Onhan suunnanmuutos onneksi mahdollinen, kun ajatellaan sitä tosiasiaa, että olen katsonut Salkkareita 19 vuotta.

Koko kansan Jari Sillanpää myy Thaimaan-kotinsa. Jokainen voi miettiä sitä kontekstia, johon uutinen tähtää. Meidän ihana Jartsa myy juuri nyt hulppean kaakkoisaasialaisen huvilansa. Ehkä sille ei enää tullut käyttöä. Ehkä.

Ikuinen kakkonen Saara Aalto saattaa jäädä jälleen toiseksi. Sen verran hurmaavan Monsters-version hän on tehnyt. Saara Aalto on mediassa koulukiusaamisen ruumiillistuma. Jälkikäteen ajateltuna on kammottavaa, miten niin lahjakasta ihmistä voidaan parjata yhtä kurjin sanakääntein kuin Aallon taitoja on epäilty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se kuuluisa, ikuinen kakkossija voi odottaa Euroviisuissa. Siinä kontekstissa toiseksi tuleminen on köykäisillä sijoituksilla siunatulle kansallemme jo melkein voitto. Voi, kumpa mittelön säännöt sallisivat sen, että kieltä voi muuttaa jälkikäteen niin, että käyttääkin useaa kieltä! Aallon monikielinen versio on huippu siksi, että se tavoittaa jotakin hyvin oleellista Euroopan yhtenäisyydestä. Aivan kuin ymmärtäisimme toisiamme. Jos kuitenkin aloittaisimme siitä, että ymmärtäisimme naapuriamme, työkavereitamme ja kaukaisia sukulaisia.

Kardashianien bikinikausi käynnistyi onnistuneesti. Miltähän tuntuisi tehdä rahaa sillä, että lehdet julkaisisivat kuvia biksukauden startista? Varmaankin aika normaalilta, jos siihen pisteeseen olisi päädytty. En ole muinaismuisto, mutta jollakin tavalla tuntuu todella kierolta ajatella, että jonkun tuntemattoman naisen rantatouhut määrittelevät sesongin myynnin onnistumisen. No, sitähän liberaali markkinatalous on.

Kammottavia uutisia ja oikeudenkäyntiraportteja lukuun ottamatta valtakunnassamme on siis kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että nyt käräjöidään ihmisyyden peruskysymyksistä. Olisipa elämä vain  Kimin bikinejä – ehkä jopa trikinejä – ja kaukomailta ostettujen tönöjen myyntiä. Pettämisanalyysejä ja jollotusten tuumailua. Sellaista ihan tavallista jorinaa sohvannurkasta. Maailma olisikin paljon parempi paikka, jos sen menon voisi sanella divaanin kulmasta, mutta ikävä kyllä ohjakset sijaitsevat aivan toisaalla.

Mikä oli mielestäsi viikon älyttömin uutinen? Entä koskettavin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Surullisten ihmisten komediaruokailu

Sunnuntailounaan dialogi viihdyttää joka jaksossa, mutta sarjan uskalias tyyli pitää katsojan etäällä hahmoista. Viikon päätteeksi pyöreän pöydän ympärille kokoontuu rikkinäinen perhe, joka kantaa mukanaan ruudulle suomalaisen mielenmaiseman kipupisteet.
jakso3_perhe2_sunnuntailounas.jpg
Kuva: C More

Sunnuntailounaalla istuvat kuolemaa ennen toteuttavan to do -listan vangiksi joutunut uraisä Tauno (Taneli Mäkelä), natsipukuun ahtautunut, omasta erostaan kärsivä Taavi (Santtu Karvonen), umpisurkea ja ylidramaatinen näyttelijäpoika Jani (Jarkko Niemi), perheen kuopus, uhmakas elämäntapatyötön Severi (Samuli Niittymäki) ja tunnollinen, perhettä lounaalla paimentava lääkäritytär Eevi (Elena Leeve), jonka terapiaistunnot rytmittävät Atte Järvisen ohjaamaa ja käsikirjoittamaa sarjaa.

Kun viisi toistensa päälle puhuvaa eksynyttä laitetaan saman pöydän ääreen, on onni, että joku pitää kuria. Pöytäkeskustelua johtaa oikeutetusti sairauskohtauksesta, eli pienistä sydämen ylilyönneistä, toipuva Tauno. Taneli Mäkelä tulkitsee osuvasti itsetietoista mutta rauhallista menestyjäisää, joka tosin on unohtanut huomioida lapsiaan viimeisten 20 vuoden aikana. Tauno on herännyt elämän rajallisuuteen, ja sarja rakentuukin Taunon to do -listan ympärille, joka on suoritettava ennen noutajan tuloa. Listalla on lapsiin tutustumista uudelleen, lapsuusmuistojen selvittämistä ja ensirakkauteen tutustumista. Kuten arvata saattaa, ei mennyt olekaan ollut sitä, mitä on kuluneet vuodet kuvitellut.

Taunon to do -lista on myös mainio huomio ajastamme: nykyään elämä täytyy pilkkoa osiin, listata ja suorittaa. On kovin helppoa ajatella, että elämä muuttuu elämisenarvoiseksi, kun sen kirjaa paperille, mutta Sunnuntailounaskin osoittaa, että elämä on kaikkialla muualla kuin paperilla.

Sarjan tyyli jakaa jakso Eevin terapiasessioihin, perheen lounaspöytäkeskusteluun ja viikon aiempiin tapahtumiin tekee jaksosta katkonaisen, mutta toisaalta ratkaisu tuo mieleen brittikomediat – vain yleisön taputukset puuttuvat. Niitä ei sentään ole ängetty mukaan sillisalaattiin, jonka makuun pääseminen kestää muutenkin. Sarjaa ei siis kannata jättää kesken kahden jakson perusteella, sillä meno näyttää kiihtyvän kolmannesta jaksosta eteenpäin.

Sunnuntailounaalla kyytiä saavat ihan kaikki, mikä tuntuu jo melkoiselta teemaähkyltä. Siis aivan kaikki luonteenpiirteet, elämänvalinnat, poliittiset näkemykset, taloustilanteet, ammatit ja sukupuolet. Sarjassa naljaillaan elämäntapatyöttömyydelle, ylitunnollisuudelle, natsismille, feminismille, näyttelijöiden ammattikunnalle, draaman tekemisen tavoille ja kaiken haluamiselle kulttuurille, mikä käy ilmi kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Kun jäljellä on vielä seitsemän samanlaista pätkää, ei kukaan säästy sivaltamiselta. Joku voisi ajatella, että Sunnuntailounas yrittää väkisin koota kansan ja aikamme läpileikkauksen 30 minuuttiin, mutta toisaalta kyse on komedian perusajatuksesta: yhteiskunnalle nauramisesta.

Sarjan hahmojen pakosti etäältä katsominen lienee koko sarjan idea, lounaspöydän herkullisin pihvi. Kun tarkastelee henkilöitä kaukaa, näkee niissä selvemmin itsensä. Sunnuntaisin lounastavat hahmot vaikuttavat piilosurullisilta ja solmussa olevilta, mutta ehkä kyse ei olekaan mistään pohjattomasta hukassa olemisen tunteesta, vaan ihan tavallisesta, yllättävän upottavasta arkikaaossuosta. Sunnuntailounas saa katsojan nauramaan siksi, että pöydän ääressä voi nähdä itsensä, jos sen vain tunnistaa teemasekamelskan alta.

Sunnuntailounas on katsottavissa C Moren suoratoistopalvelussa 29. maaliskuuta alkaen. Uusi jakso julkaistaan joka torstai.

Minkälaiset teemat komedioissa vetoavat sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Blogikuolema: Lukeeko kukaan enää kysymyspostauksia?

Tiedän olevani pahasti myöhäisherännäinen blogihommissa. Olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten, julkaista omakuvia ja paljastuksia elämästä ja tarttua helppohin kiertoformaatteihin, kuten kysymyspostauksiin ja ketjuhaasteisiin.
DSC_0029.JPGViis mistään valmiista! Aloitin rumilla kuvilla, joissa oli Siwasta ostettuja parsoja. On Mediakka sentään ehtinyt jo siihen ikään, että perustamisaikaan oli vielä Siwoja. Hetken vain, ennen kuin turkoosit mainosteippaukset vaihdettiin oransseihin kuviin ja kannattamattomat myymälät suljettiin Plussa-pallomarssin alta pois. Kirjoitin paljon Tampereesta ja esittelin lempipaikkojani, analysoin musiikkialbumeita ja yritin väkisin tuoda itseäni esiin kaikissa muissa teksteissä, paitsi niissä kulttuurikritiikeissä.

Sittemmin olen löytänyt oman tapani kirjoittaa blogia; yhdistän aikakauslehtityyliä ja vapaata blogikirjoittamista. Yhtälöstä ovat jääneet pois blogikulttuurin alkuajoista muistuttavat kysymyspostaukset ja haasteet, vaikka ei niissä minusta mitään vikaa ole. Ne eivät vain sovi omaan tyyliini tuottaa blogia. Joku voisi kai sanoa kiertoformaatteja epätrendikkäiksi muinaismuistoiksi. Sepä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä luettaisi. Pieni blogiseilaus osoittaa, että vanhat kunnon kysymyspostaukset porskuttavat edelleen keräten valtavan määrän kommentteja suhteessa tarkastelun kohteena olevan blogin kommenttien yleiseen määrään.

Suurista visioistani huolimatta Mediakka on blogi, ei lehtitalo. Blogi on blogi siksi, että näkökulman päättää aina autoritäärisesti kirjoittaja itse. Blogiin palataan ihmisen vuoksi: jos persoona ei kiinnosta, niin vähintään kirjoittajan ajatukset ja tapa tuottaa tekstiä. Toivon ja tiedän kuuluvani jälkimmäiseen kööriin, sillä tuskin kukaan lukee kirjoituksiani jännittävän elämäni vuoksi, vaikka onhan siinä tietysti hurjiakin käänteitä. Tänään olen käynyt Sokoksella ostamassa syväpuhdistavaa shampoota, tuhlannut 20 euroa kynsilakkoihin ja viivytellyt suihkuun menoa pari tuntia. Illalla selviää vielä, jaksanko tehdä kahdelle päivälle lounaaksi soijabolognesea vai haenko sittenkin seitankebabsalaattia K-Marketin palvelutiskiltä. Siinä on yhdelle ihmiselle tarpeeksi pohdittavaa.

Syventyessäni alkuviikon kulkua määrääviin elämänpäätöksiini sinä, hyvä lukija, voit keksiä minulle kysymyksiä. Saahan joskus hurjastella jopa blogialustalla ja julkaista jotakin sellaista, mitä on yhden tekstin verran edellä moittinut: kysymyspostauksen.

Nyt saa siis kysyä – ihan mistä tahansa järjen päässä pitäen! Vastaan kysymyksiin 1. huhtikuuta ja lupaan olla puijaamatta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karppi imitoi nordic noiria ahnaasti

Ylen uutuusrikosdraama Karppia katsoessa tuntuu siltä, että sarjan on nähnyt ennenkin.
karppi.pngKuvakaappaus Yle Areenasta Karppi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Tyhjät asunnot, nostureiden värittämät maisemat, kylmät lukaalit ja täydellisesti lohkeillut Suomenlahden jää korostavat Karpin miljöön mystisyyttä. Miehensä kuoleman jälkeen työhön palaava Sofia Karppi (Pihla Viitala) alkaa selvittää rakennustyömaalta tapettuna ja haudattuna löytyvän Anna Bergdahlin (Pamela Tola) kuolemaa yhdessä Sakari Nurmen (Lauri Tilkanen) kanssa. Mystisyyttä enemmän arkityössä on väkivaltaa ja verta.

Karppi muistuttaa hyvin paljon Sorjosta. Nordic noirin ideaa mukaillen kumpikin Ylen sarja on visuaalisesti synkkä, ja ne ratkovat hyvin samankaltaisia rikoksia, vaikka Sorjonen koostuukin useasta eri tapauksesta. Karpissa kaikki teemat on ahdettu samaan juoneen, mikä syö uskottavuutta. Sen enempää yksityiskohtia paljastamatta, täytyy kuitenkin todeta, että jotakin olisi voinut jättää pois, sillä sarjan rikoksen ympärille kietoutuvat niin taloussotkut, yritysvakoilu, huumeet, salakuljetus ja ympäristöaktivismi kuin salasuhteet, parisuhdeongelmat, lapsuuden traumat, seksuaalinen ahdistelu, vainoaminen ja pieni uskonlahko. Näiden lisäksi myös sattumalla on paikkansa. Aika hengästyttävä lista 12 jaksosta koostuvalle sarjalle, ja siksi Karppi tuntuukin paikoin nordic noir -imitaatiolta.

Toinen uskottavuusongelma liittyy Karpin ja Nurmen arkeen. Karppi ja Nurmi jäävät katsojalle etäisiksi työnarkomaaneiksi, millä ei sinänsä olisi väliä, mutta koska sarja kuvaa myös heidän yksityiselämäänsä, ei vapaa-aika näytä kovin uskottavalta. Työssään Karppi tekee välillä päättömiä ratkaisuja ja asettaa itsensä hengenvaaraan toistuvasti, mikä kaikessa uhkarohkeudessaan saa poliisityön näyttämään vailla järkeä olevalta sankariseikkailulta. Yksikön johtaja Tapio Koskimäki (Raimo Grönberg) yrittää olla järjenääni ja johtaja, mutta hänenkään sanoilla ei ole Karpille väliä, kun koko elämä on omistettu työn henkilökohtaiselle suorittamiselle.

Ajan henkeen kuuluvasti Karppi ottaa kantaa ympäristöpolitiikkaan, ja itse asiassa lopulta yrityskiemurat ja siihen liittyvä tuulivoimakeksintö muodostuukin sarjan mielenkiintoisimmaksi elementiksi, vaikka usein talouskäänteet jäävät suhdemysteerien varjoon. Avainsääntö Karppia katsoessa on hyvin perinteinen: hyvä voikin olla paha, ja pahalta näyttävä pohjimmiltaan hyvä. Se kannattaa muistaa myös murhaajaa pohtiessa.

Kuten hyvin usein, syyllinen on lähempänä kuin arvata saattaa. Karpin loppuratkaisu saattaa yllättää, mutta ei onnistu punomaan loogista tapahtumaketjua ratkaisun ympärille. Yhdentoista jakson verran samoissa kuulusteluissa vellova sarja päättyy kuin salamaniskusta eikä syyllisen sielunelämään päästä uskottavasti kiinni.

Karpille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, sillä se on kelvollista sunnuntaiviihdettä ja visuaalisesti miellyttävää katseltavaa synkkyydestä ja graafisista maisemista nauttiville. Jos sarjasta tehdään toinen kausi ja se saadaan pian ulos, Karppi voi hyvinkin lähteä lentoon. Vaikka harvemmin kalat lentävät.

Karppi keskiviikkoisin Yle 2:lla klo 21.00. Kaikki jaksot ovat jo katsottavissa Yle Areenassa.

Mikä on mielestäsi onnistunein nordic noir -sarja? Koukutuitko Karppiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ilman kirjoittamista en olisi mitään

Yhdelle se on pakollinen, tunteeton työväline. Toiselle se on koko elämää hallitseva ilmaisukeino työstä huolimatta.
DSC_0050.JPGRonja Salmen ja Mikko Toiviaisen kokoama 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY 2017) esittelee nimensä mukaan 12 kirjoittajan näkemyksiä työvälineestään ja itseilmaisukeinostaan – kirjoittamisesta. Tarinansa kertovat muun muassa Samuli Putro, Eeva Kolu, Ozan Yanar ja Justimus Films -kokoonpano. Teoksen loppuun on koottu vinkkejä ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokenut kirjoittaja voi nyrpistellä nokkaansa itsestäänselvyyksille, vaikka kenenkään luovuus ei roihua taukoamatta, minkä vuoksi kaikki vinkit kannattaa ottaa vastaan ihan varmuuden vuoksi.

Myönnän, että kaihdan itsekin tuputtavia kirjoitusohjeita enkä myöskään koe, että toisten kirjoitustarinoista olisi itselleni mitään hyötyä, vaikka muiden kirjoittajien ajatuksia ja elämäntarinoita onkin mielekästä lukea. Salmen ja Toiviaisen teoksen ongelma on se, että kirjoittamisesta kirjoittaminen sortuu yleensä toistamaan samaa virttä kirjoittamisen merkityksellisyydestä, sillä eihän kirjaan ole haastateltu ihmistä, jolle kirjoittaminen olisi vastenmielistä ja vaikeaa. Siinäpä olisi aitoja tarinoita kirjoittamisesta, jos miettii yleistä otantaa ihmisten kirjoitustaidosta.

Minun tarinani

Kirjoittaminen on minulle kaikki kaikessa. Tukehtuisin ilman tarinoita ja lupaa luoda lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Mikään muu ilmaisukeino ei tuo minulle samaa tunnetta, jonka kirjoittaminen antaa. Olen ommellut, piirtänyt ja maalannut paljon. Olen haaveillut joskus saavani vaatesuunnittelusta tai kuvataiteesta ammatin, mutta ajatukset ovat hukkuneet lopulta havaintoon siitä, etten pystyisi koskaan niiden avulla niin laajaan, mahdollisesti yhteiskuntaan vaikuttavaan ilmaisuun kuin miten kirjoittamalla pystyn.

Ensimmäinen kunnon novellini oli Belinda muuttaa (2000). Kirjoitin sen aivan karmealla harakanvarvastekstauksella leveäriviseen vihkoon ensimmäisen luokan lopussa. Samana vuonna kirjoitin Sipulivarkaat ja Gerberan. Belindan tarina käsitteli muuttamista ja vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan, Sipulivarkaat oli opettavainen kertomus ahneen paskaisesta lopusta ja Gerbera kertoi koulukiusaamisesta niin hyvin kuin melkein 8-vuotias voi aihetta käsitellä. Peruskoulun viimeisen esseen kirjoitin siitä, kuinka aion tulevaisuudessa opiskella tiedotusoppia ja juoda olutta Ohranjyvässä. Tiedotusoppia, nykyistä journalistiikkaa, pääsin opiskelemaan, mutta Ohranjyvässä olen käynyt syömässä vain bataattilohkoja.

Huomaan ylistäväni kirjoittamista samalla tavalla kuin 12 tarinaa kirjoittamisesta, vaikka edellä olen moittinut teosta nimenomaan suhtautumisesta kirjoittamiseen taivaita repivällä tavalla. Kaikille kirjoittaminen ei merkitse yhtään mitään, mutta ei heille kyseistä kirjaa olekaan tarkoitettu. Me, jotka kirjoittamista rakastamme, unohdamme helposti sen, että useimmille kirjoittaminen on vain neutraali työväline, tavallinen viestintätapa. Ei sen kummempaa.

Minä en olisi mitään ilman kirjoittamista. Maailma pärjäisi varmasti ilman tekeleitäni, ja siksi täytyykin opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myös mahdollista, etteivät kirjoitukseni välttämättä koskaan tule vaikuttamaan yhteenkään yksilöön tai yhteiskuntaan. Pitäisi riittää, että kirjoittaminen on tehnyt minusta minut, mutta on myönnettävä, että niin ehdoton ilmaisukeino kuin kirjoittaminen minulle onkin, en todellakaan kirjoita vain itselleni. Kirjoitus herää eloon yleisön edessä, ja silloin myös minä tunnen eläväni.

Onko kirjoittamisesta kirjoittaminen turhan toistamista? Kiinnostaako kirjoittaminen aiheena sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa