Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomalaisessa unelmassa on seitsemän numeroa

Olen kuvitellut sen mielessäni monta kertaa. Yleensä työmatkalla. Välillä kotonakin. Olen miettinyt, mitä tekisin, kun hetki koittaisi. Alkaisiko heikottaa? Soittaisinko vanhempani välittömästi paikalle? Pakottaisinko heidät tulemaan taksilla, jotta malja voitaisiin nostaa heti?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAiniin, mutta kaapissa ei varmasti olisi mitään hienoa varakuohuvaa. Tärisyttäisi. Huutaisin olohuoneeseen: ”Tuu kattoon.” Soittaisin äidille, ja toteaisin, että nyt kävi näin.

Että voitin lotossa pääpotin.

Tähän päivään mennessä olen voittanut lotossa kerran. Kahdeksan euroa. Muistaakseni latasin sillä bussikortin, eikä sekään riittänyt ihan minimilataussummaan. Turha nurista, en nimittäin edes lottoa usein, ehkä pari kertaa vuodessa. Siihen on muutama syy. En ensinnäkään ikinä muista tehdä lottoa. Toiseksi, jos lottorumbaan lähtee, se täytyy tehdä pysyvällä rivillä, mikä taas voi ajaa pakkomielteeseen lotota aina tai vältellä numeroiden tarkastamista. Kolmanneksi olen sitä mieltä, että elämästä pitäisi tehdä elämisenarvoista muullakin tavalla kuin hukuttamalla unelmat uhkapeleihin.

Lottoarvonta on hyvä esimerkki kuvitteellisesta yhteisöstä, joka koostui varsinkin vanhana kunnon telkkariaikana töllön eteen kerääntyneistä arvontaseuraajista. Eihän niitä tuloksia muualtakaan nähnyt ennen maanantain lehteä. Yhdessä jännitettiin, mutta yksin voitettiin. Unelma lauantaisesta vapahduksesta elää yhä. Suomalainen lottoaa vuodessa melkein 90 eurolla (Mtv.fi 31.1.2015). Se on ihan valtava summa rahaa uhkapeleihin, kun siihen päälle lasketaan vielä muut pelattavat pelit. Tämäkö maa on siis laman kourissa ja Kiky-vänkyilyjen armoilla? Tai ehkä nimenomaan niiden takia kuponki löytää tiensä lähi-Ärrän lottokoneeseen.

Lottovoitosta on vaikea kirjoittaa, jos sitä ei ole kokenut. Anna-Leena Härkösen yritys oli Kaikki oikein (2014), josta tehdään parhaillaan elokuvaa, joka saa ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Elokuvan pääosissa lottovoittajapariskuntana nähdään Elsa Saisio ja Antti Luusuaniemi. Lottovoitto on vaikea, mutta mehukas aihe. Fiktiivisen teoksen seuraaminen antaa mahdollisuuden kuvitella, kuinka maalliset taakat putoaisivat omilta harteilta ja kuinka unelmille olisi oikeasti tilaa voiton osuessa kohdalle.

Mitä unelmille käy, kun rahaa on kuin roskaa? Siis oikeasti niin paljon, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Olisi tietenkin naiivia väittää, ettei lottovoittoa valitsisi, jos sen saisi ottaa tai olla ottamatta. Rahalla voi tehdä paljon hyvää, vaikka se voi myös aiheuttaa valtavasti pahaa.

Viime viikonloppuna kadulla paukkui kuin sota olisi syttynyt. Ei ollut kukaan saartanut kaupunkia, vaan Ratinassa ammuttiin rahaa taivaalle tamperelaisen Eurojackpot-voittajan kunniaksi, jota onnetar oli suosinut samalla viikolla. Aivan kuin yhteisöön olisi saapunut yhteistä rahaa ja jonkinlainen suuri hyväntekijä. Toivottavasti näin on, koska parasta, mitä lottovoitolla voi tehdä, on laittaa raha liikkumaan tavalla tai toisella. Se voi olla omien unelmien toteuttamista, palveluiden hyödyntämistä, pienyrittäjien tukemista, hyväntekeväisyyttä, sijoittamista elävään kaupunkiin ja oravanpyörästä hyppäämistä niin, että muistaa itsekin olla vähän mukavampi ihminen muille.

Lauantaiarvonta, jos osut kohdalleni. En toivo edes kovin montaa miljoonaa, enkä välttämättä edes miljoonaa. Vielä nykyistä ihanamman kerrostalokodin naapurustosta, täysipäiväistä kirjoitushaaveiden toteuttamismahdollisuutta ja sitä, että matkaan voi lähteä ihan milloin tahansa.

Jos elämä jatkuu ennallaan maanantaina, kaikki on silti hyvin.

Väitätkö, ettet haaveile lottovoitosta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesäinen katseluvinkki: Maalaiskomediat

Maailma ennen Miia Nuutilan läpimurtoa ja nettisarjavillityksiä oli yhtä kuin kesäisin uusintana nähtävät suosikkisarjat. Yle Areenassa voi tänä kesänä antautua suoraan 1990-luvun maalaismaisemiin.
DSC_0003 (2)Lapsuuden kesissä parasta oli uimisen ja hamsterin hoivaamisen lisäksi sarjamaratonit aamupäivällä nautittuna. Mieltä lämmittää ajatella, kuinka onnellinen olin ihan vain kurkkuvoileivän ja hyvän sarjan ääressä – ennen päivän uimarallia, joka kesti niin myöhään, että äiti tuli jo hakemaan pois rannasta. Muistutan tässä vaiheessa, että edes minun nuoruudessani ei todellakaan katsottu sarjoja minkäänlaisesta nettiohjelmasta, vaan DVD:ltä, jotka käytiin ostamassa Anttilan Toptenistä. Se vasta olikin huippupaikka! Eikä kaikkia sarjoja edes ollut levyllä, joten jokaviikkoista jaksoa täytyi monesti odottaa, vaikka kyseessä olisi ollut uusintakierros.

Maalaiskomediat on yhteisnimi Heikki Luoman käsikirjoittamille ja Jukka Mäkisen ohjaamille sarjoille Vain muutaman huijarin tähden (1998), Peräkamaripojat (2001), Mooseksen perintö (2002) ja Turvetta ja timantteja (2006). Sarjoissa eletään tiukasti 90-luvun maaseudulla Kuusniemen kuvitteellisessa kunnassa, johon uudet tuulet lopulta löytävät. Maalaiskomedioiden parasta antia ovat ihmiskohtalot ja hahmojen kehitys, joten loppujen lopuksi maaseutu on sivuseikka. Sarjassa nähdään paljon suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat tähdittäneet nykypäiviin asti televisiosarjoja, kuten Miia Nuutila, Panu Vauhkonen, Kari Manninen, Tom Lindholm ja Jarkko Tiainen, teatterilavoilta tuttuja nimiä unohtamatta.

Meno on Maalaiskomedioissa varsin rehupunttia, mutta hyvän sarjan tunnistaa ihmissuhdekiemuroista, kieroiluista ja rikoksista, joten ei tarvitse pelätä, että joutuisi tuijottamaan autiota kylänraittia ja lannan luomista. Sarjassa on myös ripaus yhteiskuntakritiikkiä ja luonnonsuojelua, joihin ohjaaja-käsikirjoittaja Jukka Mäkinen on ottanut kantaa 2000- ja 2010-luvun sarjoissaankin, kuten Korpelan kujanjuoksussa (2016) ja Pintaa syvemmältä -sarjassa (2015), joka ei blogissani kerännyt kovin mairittelevaa arvostelua.

Kun olin lapsi, sarjamaratonilmapiiri ei ollut kovinkaan suotuisa. Ehkä ohjelmien luukuttamisen katsottiin viittaavan laiskuuteen ja apatiaan. Ei kuulkaas ollut älypuhelimia ja nettiä tehokkaaseen hupikäyttöön! Parempi pomppia ja pyöräillä vaikka väkisin. Yle Areena tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden pyöräyttää kaikki Maalaiskomediat putkeen menneitä aikoja uhmaten ja toisaalta muistellen, mutta suosittelen maltillista nauttimista. Jaksot ovat pitkiä, ja nykyinen hektinen elämä saattaa pistää hanttiin sarjojen verkkaiselle tahdille. Kyllä se mehukas juoni sieltä jostain Kuusniemen keskeltä löytyy, kun jaksaa katsoa.

Maalaiskomediat ovat katsottavissa lyhentämättöminä versioina heinäkuuhun 2018 Yle Areenassa. En taida itse uskaltaa lähteä uusintakierrokselle, ettei lapsuusnostalgia murene. Ajanhammas on monesti armoton.

Katsoitko aikoinaan tai oletko jo aloittanut Maalaiskomedioiden katselun Areenasta? Mikä hahmo on jäänyt parhaiten mieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä te luette – ja näitä haluaisin teidän lukevan

Vähän niin kuin muusikoilla hittejä tehdessä on kirjoittaessa vaikea ennustaa, mikä teksti saavuttaa suurimman suosion. Yleensä se, mistä itse pitää eniten, jää jalkoihin, ja viikon suurin hömppäartikkeli kerää huomion.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näitä te luette!

1. Härkis ja Härkis-pihvi
2. Vegaanipanini
3. Kuudes kerta
4. Vegaanikeittiö-lehti
5. Samuli Putro: Valkoinen hetero

Lisäksi: Nyhtöherne saapui kaupunkiin, Mitä ihmettä, Cumulus Kaisaniemi?, Levottomat-trilogia ja Spoon Brasserie -arvostelu

Huvittavaa, että listan kärjessä killuvat Härkis-tuotteet, koska en totisesti pidä niistä, mutta nähtävästi ne saavat mukavasti huomiota blogistani. En muuten ole ostanut niitä blogitekstien jälkeen. Vegaanipanini sen sijaan oli ensimmäinen virallinen blogiyhteistyöni, joten se luonnollisesti kahmii huomiota. Lukumagneettilista onkin todella ruokapainotteinen, koska mukana on myös Vegaanikeittiö-lehti, jonka saamaa tuomiota luetaan varsin runsaasti. Jatkoa on luvassa jo ensi viikolla! Koivistonkylän ylpeyden Spoon Brasserien arvosteluakin luetaan kovasti, ja suunnitteilla on tarkastuskäynti paikkaan. Hei, Koikkari-ystäväni, olethan mukana?

Popkulttuuripuolelta kärkeen on noussut sekä Putron Valkoinen hetero -arvostelu että Levottomat-trilogia, joka muuten kiinnostaa ihmisiä järjettömästi. Hömelö seksitrilogia on siis jättänyt lähtemättömän vaikutukseen katsojiin, enkä täysin ymmärrä, miksi. Jotain selkoa olen yrittänyt asialle saada kirjoituksessani.

Mitä jos lukisitte myös näitä?

1. En katoa koskaan
2. ”Koskas se teidän Anna alkaa porsia?”
3. Maailman paras pizzapohja
4. Melkein vegaanin arkiruokapilarit
5. Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.
+ Taistelijoille

Lisäksi: Älä myy itseäsi halvalla, Stindebinde-tulkinta, Nyt se on jotain vakavaa ja Naapuripahan paratiisi

Tunnen harvoin suurta ylpeyttä teksteistäni. Ennemminkin saan kirjoittamisesta puhdasta iloa, ja toisaalta kirjoittaminen on myös rutiininomaista suorittamista, koska, no, nyt voin kyllä kutsua itseäni ammattilaiseksi ihan syystä. Blogissa kirjoitan kuitenkin juuri siitä, mistä haluan ja miten haluan. Yllätys! Mutta en silti panisi pahakseni, jos tästä tulisi ammatti tai osatulonlähde, koska onhan tässä touhussa koko ajan läsnä ajatus siitä, että teen sellaista blogi’mediaa’, josta uskon ihmisten pitävän. Sellaista, jota itse haluaisin seurata. Samalla, kun pelkään sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat minulle blogin takia, tunnelmoin parhaimpia kielikuvia. Ja sitten palaan taas ajatukseen, että ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Palautetta saa antaa, mutta muu ei kiinnosta. Enkä muuten ole koskaan tajunnut blogien vihakommentteja siitä, että blogi on tylsä tai vääränlainen. Onneksi lukubittiavaruus on loputon!

Hyvää alkavaa viikkoa ja kevyitä ja vähemmän kevyitä lukuhetkiä! Ehkä juhannuksesta on jo jotenkin selvitty. Itse otin kahdet päiväunet ja yhdet 10 tunnin unet, että Kuhmalahti-mökkipölyt unohtuivat.

Mistä olet pitänyt eniten? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Täytyykö kaikkien pitää musiikista?

Musiikki on valtavaa huomiota kahmiva kulttuurin muoto, jota on helppo kuluttaa arjessa, ja siksi se ajaa niin monen muun lajin ohi. Onko kaikkialle ulottuvasta musiikista kuitenkaan ihan pakko tykätä?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Ai, sä et kuuntele musiikkia?” No, enpä kuuntele, muuta kuin Spotifystä satunnaisia kappaleita ja muutamia ikisuosikkeja. Pidän hiljaisuudesta, ja olen siinä mielessä erittäin kuiva tyyppi, etten intoudu edes tanssimaan.

Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy, käynkö taidenäyttelyissä, teenkö savitöitä, harrastanko museossa käyntiä tai pikkutarkkaa valokuvaamista. Koska musiikki on jonkinlainen kulttuurinormi, tai voisiko sanoa jopa ’normikulttuuria’, nyky-yhteiskunnassa. Musiikin kuunteleminen on helppoa, eikä vaadi itsestään antamista. Ei vaadi, mutta antaa siihen tietenkin myös mahdollisuuden.

Tässä vaiheessa kirjoittamista olohuoneesta alkaa kuulua rähinää aiheesta: ”Musiikki on hyvä ilmiö meidän ajassa. Kaikki kuuntelevat sitä. Yleensä jotkut jättimäiset valkoiset kuulokkeet päässään kadulla muihin törmäillen. Ihmisillä ei ole aikaa mennä syvälle musiikkiin eikä aikaa rauhoittua oikeasti. Ja se on surullista.”

Äänen tuottaminen on mielenkiintoinen ilmiö, jonka juuret ovat tuhansien vuosien takana. Ihmisellä on kaiketi jo luolamiesajoista lähtien ollut primitiivinen halu luoda ääniä ja äänteitä, josta aikojen saatossa on muodostunut musiikkia. Se on inhimillistä toimintaa, eikä mikään muu laji pysty yhtä korkeatasoiseen ajatteluun, joka mahdollistaisi tavoitteellisen musiikin tekemisen.

Ei liene yllätys, että musiikki yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Kaukaisessa yhteisössä tuotettu musiikki voi koskettaa, vaikka kuuntelija ei todellakaan kuuluisi samaan yhteisöön tai edes lähikulttuuriin; ääniaalto huuhtoo mennessään maantieteelliset rajat. Maailmanlaajuisena ilmiönä musiikin voima on yllättävän suuri, mistä hyvä esimerkki on Vietnamin sodan päättymiseen liittyneet musiikilliset mielenilmaukset.

Mutta pitääkö musiikin aina ottaa kantaa, yhdistää yhteisöjä eri puolilta maailmaa ja olla korkeatasoisesti tuotettuja säveliä? Ei tarvitse. Siitä huolimatta klassinen musiikki ja musiikkityyleistä riippumattomat painavat tekstit ajatellaan ehkä jalompina musiikin muotoina kuin hömppäpopin ja klubihittien antimet, vaikka Mozartista ei ole jäljellä edes luita. Jos ajatus todella elää edelleen korkeakulttuuripiireissä, näkemys on melko ironinen, koska oletan, että nykyään klassista musiikkia ja raskaasti kantaa ottavia kipaleita tehdään vähemmän kuin ikinä. Musiikkimerellä puhaltavat uudet tuulet, eikä mielipiteitäkään tarvitse piilotella, joten ei ole tarvetta joikata Monrepos’n muisteloista kertovia Karjala takaisin -salabiisejä.

Musiikin arvokkuus on henkilökohtainen kokemus. Olen miettinyt paljon sitä, mikä voisi olla vaikkapa Katy Perryn tai David Guettan konerallatusten sanoma. Onko sellaista? Hauskanpito? Elämästä nauttiminen? Hetkessä eläminen? Jos selkeää sanomaa ei ole, mutta musiikki liikuttaa ja tanssittaa, onko se kuitenkaan vähemmän arvokasta kuin pateettiset ja hyvin kirjoitetut Suomi-rakkaushitit tai vasemmistolaiset julistusräpit? Tuskan lievittäjänä kevyet hitit ainakin ovat käypiä, joten jos ne toimivat siinä roolissa, niin ei kai niistä haittaakaan ole. Hektinen yhteiskunta vaatii kevyttä viihdettä. Itse arvostan intertekstuaalisia elementtejä sisältävää, kauniisti kirjoitettua ja oivaltavaa tekstiä, joka yleensä koskettaa poikkeuksellisen paljon, jos se linkittyy jollain tavalla omaan elämään. Aika itsekästä, itse asiassa.

Ala- ja yläkoulussa oli tapana kirjoittaa ystäväkirjaan, ettei voisi elää ilman musiikkia. Niin kirjoitin minäkin, koska en keksinyt muutakaan, jos ilmiselvä vastaus ”läheiset” unohdetaan. Myöhemmin vaihdoin vastauksen luovuuteen, koska tajusin, että eihän musiikki sellaisenaan merkitse minulle mitään muuta kuin satunnaista huvia, toisin kuin muut kulttuurimuodot. Uusia näkökulmia tähän on tosin tullut, kun asuu samassa taloudessa hyvin fanaattisen musiikkiharrastajan kanssa, jolle ikävä kyllä en pysty tarjoamaan musiikin tulkintaa muuta kuin tekstin tasolla. Teksti on ainoa asia, joka merkitsee minulle mitään musiikissa. Vaikka musiikkia voi arvioida puhtaasti kulttuurinäkökulmasta, ymmärrys ehkä laajenisi, jos olisi musiikillis-teknisiä lahjoja ja ymmärrys musiikin tekemisestä.

Teiniaikaiset musiikkisuosikkini antavat aika dramaattisen, tai ainakin melodramaattisen, kuvan lapsuudestani, vaikka ihan kivasti oikeasti pyyhki. Luukutin Mp3-soittimestani koulumatkalla kappaleita, ja sain niistä valtavasti inspiraatiota yhtä dramaattisiin esseisiini. Sittemmin tyyli on vähän rauhoittunut.

  • James Blunt: Goodby my lover
  • Nelly Furtado: All good things (come to an end)
  • OneRepublic: Apologize
  • Delta Goodrem: Innocent eyes
  • Anastacia: Left outside alone
  • Avril Lavigne: My happy ending
  • Nirvana: Heart-shaped box

Hyvää viikonloppua!

Mitä musiikki merkitsee sinulle, vai merkitseekö se mitään? Jaa myös teiniaikaiset musiikkimokat kommenttikenttään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Sarjavinkkejä: Tekevät ne norjalaiset muutakin kuin Skamia

Ajatelkaapa. Norjassa puuhastellaan muuallakin kuin öljynporauslautoilla ja lohifarmeilla. Atlanttia syleilevässä maassa on nimittäin myös vilkas sarjatuotanto, joka on onneksi vihdoin purjehtinut Suomeen saakka. Tämä teksti ei käsittele Skamia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeltaisilla kapitaaleilla tyylitelty Skam on jo niin koluttu aihe, että yksikään uusi blogiteksti tuskin onnistuu syventämään sitä, mitä sarjasta on sanottu. Mutta. Ainakin Yle Areena on havainnut metsäkansamme innostuksen pohjoisen rajanaapurin vuonosankarien sarjoihin, kiitos teinisarja Skamin, joka on onnistunut saavuttamaan jo lähes samankaltaisen ilmiön kuin Serranon perhe vajaat 10 vuotta sitten. Paitsi, että vielä norjan kielen tunnit eivät ole olleet täyteen varattuja, kuten aikoinaan espanjan kurssit Serrano-köörin ansiosta. (Siis yltääkö ruotsin kielen inho tännekin asti?!)

Unohtakaa Skam ja siirtykää norjalaisen blogirealityn pariin! No Filter eli norjaksi Bloggerne, kertoo, kuten arvata saattaa, bloggaajista ja heidän arjestaa. Mainoslauseista huolimatta sarja ei itse asiassa keskity edes kovin paljoa bloggaamiseen, sillä vain muutamia blogiaiheita tai -kohuja puidaan sarjassa. Ennemminkin sarja keskittyy puhtaasti vain pääosien esittäjiensä elämään. Sellaisena kuin se on. Tai sellaisena, kuin se halutaan näyttää katsojille, sillä samastahan on kyse myös blogeissa. Marna Haugen, Sophie Elise Steen Isachsen, Suzanne Aabel ja Emilie Nereng sekä toiselle kaudelle liittynyt Eirin Kristiansen ovat taltioineet omille kameroilleen arkeaan, jota esitetään haastatteluiden ohessa.

Vaikka sarja on ympätty tosi-tv-kategoriaan, sen vahvuudet ovat muualla kuin kaunistelemattomassa arjessa. Sarjan kansainvälinen nimi No Filter onkin ironinen nimenomaan siksi, että leikkaus haisee vuonoilta suomalaiseen sisämaakaupunkiin asti. No, sellaista se tv-tuotanto on. Jotain Bloggerne-formaatti on kuitenkin onnistunut tekemään oikein, koska päähenkilöihin on helppo kiintyä ja samastua. Haugen kamppailee syöpädiagnoosin vuoksi lapsettomuusongelmien kanssa, Aabel lihavuuden ja sinkkuuden, Isachsen ulkonäkö- ja menestyspaineiden kanssa, ja Nerengin elämään ongelmia tuo se, että hän on saavuttanut jo kaiken ikäänsä nähden. Pinnallista, kyllä, mutta tapa, jolla asiat kuvataan on erityisen kiehtova. Katsojalle näytetään toteen perustuvin aineksin se, mitä hän haluaa nähdä. Ohjelman edetessä toivoo vain, että kaikki menisi hyvin. Aliarviointia tai ei, mutta No Filter on Iholla aivan uudella tasolla.

Jos olisin nuorempi, No Filter olisi todennäköisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen, mikä ei olisi lainkaan huono juttu. Sarjan esiin nostamat teemat pehmeästi käsiteltyinä sopivat parhaiten teinien tiedonjanoiseen katsomisvalikoimaan, vaikka ohjelma on silti suunnattu selkeästi vanhemmille kuin Skamin uskolliset ystävät keskimäärin ovat. Jos napsautti Iholla-sarjan pyörimään, tykkää myös No Filterista. Vielä enemmän kuin Iholla-formaatista. No Filter kaataa ikärajoja paremmin kuin Skam, koska päähenkiöiden ikäskaala on laaja.

Toisena ohjelmanostona mainittakoon Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), joka tarjoilee varmasti taattua höttöä Girls-hengessä. Saanen kesäloman aikana norjalaissarjamaratonin pakettiin, joten sen jälkeen on ehkä enemmän kerrottavaa siitä, mitä on olla nuori ja lupaava. Kuinka tönkkö nimi! Tämä kesä olkoon omistettu pohjoismaiselle sarjatuotannolle.

Entä se Skam? Ikäkuilu ammottaa pahasti Skam-tapahtumien ja oman elämän välissä, mutta jos se unohdetaan, on ihana sukeltaa muistoihin ja toisaalta samalla kurkistaa diginatiivien elämään! On myös aika hyvä saavutus, että yksittäinen sarja onnistuu herättämään kieleen ja kulttuuriin liittyvää kiinnostusta. Ennen Skamia emme taatusti tienneet norjalaisesta elämänmenosta yhtä paljon kuin nyt! Tai siis itse asiassa emme tienneet muuta kuin ne vuonot. Kalat ja öljybisneksen. Minä olen myös oppinut norjaa, ja nykyään katselen No Filteria tyytyväisenä ilman tekstityksiä.

Kaksi tärppiä Tanskasta

Jos uskaltaa heittäytyä oikein raskaan sarjan skandisarjafaniksi, kannattaa katseet suunnata Norjasta etelään. Tanskalaisista sarjoista ainakin Anna Pihl ja Lulu&Leon ovat pyörineet Ylellä vuosia sitten, mutta suoratoistona niitä on turha enää etsiä. Nyt olisi saumaa hankkia sarjat takaisin palveluun, jotta Kööpenhaminan poliisi ja rikolliset saadaan ruotuun. Niistä nimittäin kumpikin sarja kertoo. Anna Pihl on perinteinen Marja Kallio -tyylinen poliisidraama ihmissuhteilla täydennettynä, kun taas Lulu&Leon kertoo tarinaa rikollisen näkökulmasta. Itse asiassa nyt pyörivässä Gåsmammanissa on eettisen pohdinnan suhteen jotain samaa.

Sitä paitsi. Kööpenhamina ja Oslo ovat aivan ihania paikkoja. Jos Norwegian ei onnistu lennättämään sinne tänä kesänä, niin anna edes äänesi pohjoismaiselle sarjatuotannolle. Ja äkkiä norjan-tunneille!

Mitä sinä seuraat? Löytyikö jutuista tuttuja sarjoja? Kiinnostaisiko No Filter -sarja muuten Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa