Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Donna näkee ja juhlii sydämellään

Ylen uutuusdraamakomedia Donna arkipäiväistää näkövammaisen arjen onnistuneesti – esittäen sen ihan tavallisena. Sellaisena kuin ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliset elämät ovat aistilukumäärästä riippumatta.
donna_yle.pngKuvakaappaus Yle Areenasta.

Työt rullaavat, viini maistuu ja omakotitalo on vähän rempallaan. Kuulostaa keskivertokolmekymppisen arjelta. Sekin sopii tilastoihin, että äijä lähtee kävelemään kesken kaiken, kuten Donnalle (Alina Tomnikov) käy, kun muusikkomies André (Eero Ritala) ottaa hatkat rakastuessaan soittokaveriinsa (Miila Virtanen). Näkövammaisuus onkin jo hieman harvinaisempi juttu ainakin tilastoja katsottaessa. Donna ei niitä näe, eikä miehensä pitkään jatkunutta pettämistä, mutta paljon muuta äkisti alkanut yksinelo avaa silmien eteen näki niillä tai ei. Apuna on joka käänteessä yliaktiivinen ystävä Mira (Essi Hellén).

Kuten aika moni muukin eronnut, Donna haluaa löytää uuden miehen tai vähintään pientä säätöä, jota mahtuisi vanhan puutalon uumeniin enemmänkin. Etsintäkeikkaa värittävät monet juhlat, humalat, pieleen menneet kohtaamiset ja ihan hullut illat. Osin tuntuu, että sarja korostaa juhlimista kuin yrittäen kertoa, että näkövammainenkin voi elää täyspainoista elämää. Tarkemmin ajateltuna sitä ovat kaikki draamasarjat täynnä, olipa kyseessä sitten näkövammainen päähenkilö tai ei.

Roisia kyytiä

Donna ei myöskään tyydy hissuttelemaan ennakkoluulojen käsittelytavoissa tai sorru valistavaan tyyliin kertoessaan erilaisesta arjesta. Kieli on roisia, ja siitä saavat osansa niin näkövammaiset, elämäänsä kyllästyneet omaishoitajat ja työtään inhoavat avustajat kuin lyhytkasvuisetkin. Retorisilla valinnoilla on paikkansa. Elämää ei pidä ottaa vakavasti, ja karkeat sanavalinnat ja musta huumori tekevät teeman helpommin lähestyttäväksi. Sarja sanoo ääneen sen, mitä yleensä ei voi sanoa.

Ennakkoluulojen käsittelyssä sarja tekee myös oivallisen huomion tarttuessaan myös Donnan omiin käsityksiin. Sarjan päähenkilö ei ole syntymäsokea, ja muistaa siten ajan ennen näkökyvyn menetystä. Treffeillä toisen näkövammaisen kanssa hän toteaa, ettei todellakaan halua sokeaa miestä. Donnan ystävä Mira taas pohtii suhdettaan lyhytkasvuiseen oppilaaseensa. Donnan ja Miran oppilaan kohtaaminen tuo sarjaan mehevän käänteen, ja ennen kaikkea kuvaa sitä, kuinka muiden näkökulmasta samantyylisten ongelmien kanssa kamppailevat löytävät yhteisen sävelen. Siksi, ettei kumpikaan yritä liikaa.

Tomnikov suoriutuu sokean näyttelemisestä mainiosti, vaikka varmasti ammattilaiset epäluonnollisuuksia siitä voivatkin löytää. Rooli ei ole helppo, eikä sarjan kannalta oleellista olekaan se, että kaikki menee prikulleen oppikirjan mukaan. Juju on teemassa, ei siinä, kuinka luonnollisesti kahvikuppi putoaa kädestä lattialle tai missä kulmassa Donna kompastuu omiin jalkoihinsa.

Navigaattori sydämessä

Kymmenenosaisen sarjan kuvaukseen on yhdistetty onnistuneesti maailmaa Donnan silmin. Mustaksi kuvaa ei ole jätetty, mutta pätkät ilmentävät hyvin sitä, millaista kepin kanssa liikkuminen on, ja millaisia ennakkoluuloja arjen tilanteissa kohtaa kohtaamatta varsinaisesti muita ihmisiä keskustelun tasolla. Näkövammaisille saatetaan huutaa asiakaspalvelutilanteessa, vaikka kuulossa ei olisi vikaa. Apua tarjotaan auliisti kadulla, mutta kun sitä oikeasti tarvitsisi, katsotaan vierestä.

Sarjan pääsanoma taitaakin kääntyä siihen, minkä jo kaikki ihan tavalliset ihmiset tietävät: jokainen on yhtä arvokas. Elämän ei tarvitse loppua aistimenetykseen, eikä jonkin kyvyn menettäminen ole syy syrjintään. Todennäköisesti ja valitettavasti joillekin se lienee vielä epäselvää, ja siksi Donnan kaltaisia sarjoja tarvitaan siis sen lisäksi, että Ylen uutuus on myös mainiota viihdettä ilman merkityksellistä teemaakin.

Donna osoittaa, että tärkein näkökyky sijaitsee sydämessä, vaikka mielellään ympärillä olevaa maailmaa katsoisi sen lisäksi myös ehjin silmin.

Sarjan ensimmäinen kausi on jo katsottavissa kokonaan Yle Areenasta.

Minkälaisia ajatuksia sarja tai sen aihe herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elä niin kuin nämä biisit opettavat

Ajatuksia herättävien lyriikoiden ei tarvitse välttämättä kuulua korvaa miellyttävään kappaleeseen tai olla edes valtavan oivaltavia saadakseen kuulijan pohtimaan hetken eloaan. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta kyse on vain ihan normaalista maankamaralla tallaamisesta, eli siitä tavallisesta selviämisestä, johon etsii neuvoja tarvittaessa vaikka ääniaalloilta.
DSC_0034Jonsu: Valloita maailma (2017)
”Tän pelin nimenä on valloita maailma”, on Jonsun esikoissinglen pääsanoma. Kappaleessa on myös kauniita kielikuvia siitä, kuinka ”Afrikan tähti on kaukana ja reitillä rosvoja”. Siksi maailma täytyy valloittaa, koska ”nappuloita lentää laudalta”. Vaikka kappale huokuu raivaajahenkeä, on siinä myös kaihoa ja taidokkaasti kätkettyä nyky-yhteiskunnan kritiikkiä ikuisesta uraoravanpyörästä: ”Sun täytyy huutaa sun vuoro on, muuten kierros on loputon.”

Ystäväni sanoi jo kauan sitten yhtäkkiä, että Jonsun kappale on ainoa, jota hän jaksaa kuunnella Suomipopilta. Nyt ymmärrän, miksi. ”Tän pelin nimenä on voita tai katoa”, ja se on aika surullista.

Juha Tapio & Anna Puu: Planeetat, enkelit ja kuu (2014)
Tapion ja Puun kappale tiivistää kauniisti nykymenon kiireen ja sen vaikutuksen parisuhteeseen. Kuinka moni myöntää, että on tullut vähän elettyä ”minä-minä-maassa”, vaikka toinen olisikin ”sateisella rannikolla kivi ilman toista, jota vasten hioutua”? Se, että sängyn päälle jonakin yönä laskeutuisi kappaleen nimessä mainitut omituiset asiat, kuvastaa hienosti sitä, kuinka pienet hetket voivat muuttua mystisiksi ja osoittaa oikealla ajoituksella, kuinka ”täs on onni, eikö juu”. Harvoin sitä tulee ajateltua, kun vetää peiton korviin ja mulkoilee herätyskelloa jo valmiiksi huomisaamua varten, vaikka se onni on siellä sängyn toisella laidalla. Eikö juu?

Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Sen ensimmäisen Mattilan takavuosien jättihitti on ihan hirvittävän ärsyttävä rallatus, jonka kuullessaan matkaa välittömästi johonkin peräpohjoispirkanmaalaiselle tanssilavalle, jossa viina virtaa kirkkaammin kuin bändin ääni nuhjuisessa loppukesän yössä. Tanssilavakulttuurissa ei ole mitään vikaa, ja kai Mattiloillekin oma fanikunta löytyy. Jos unohdetaan korvanyrpistys kyseisen kappaleen kohdalla, Perutaan häät antaa itse asiassa todella arkaluontoisen ja rohkean elämänohjeen, jota todella toivon noudatettavan.

Kuinka moni ihan oikeasti uskaltaa päästää irti asioista, joihin ei ole tyytyväinen? Varsinkin, jos on mennyt jo lupaamaan yhtä sun toista siunauksella, oikeusnotaarin kopautuksella tai ilman niitä ihan vain suullisesti. Kuinka mahtava veto! Perua häät kesken järjestelyiden, soittaa virastot, viihdepalvelut ja kokit läpi ja kertoa viileästi, että nyt vain kävi näin. Jos niin tekee, se on varmasti oikea ratkaisu. Siksi kannattaakin miettiä sitä, jos nyt järjestäisi häät, tekisikö ne mieli perua? Harva perääntyy, vaikka mieli tekisi.

Se ohjannee sydämen ja terveen itsekkyyden osoittamalle tielle, ja sillä on hyvä talsia, vaikka kiviä tai niiden aiheuttamia naarmuja vähän olisikin kengissä.

Mitkä lyriikat antavat mielestäsi parhaimman elämänohjeet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka eka Koskenrannassa!

Loppuvuodesta myyntiin tullut Tampere-aiheinen, Trivial Pursuit -pelin sukulainen Nähdään Kosken rannassa nivoo yhteen nippelitiedon Suomen merkittävimmästä sisämaakaupungista. Peli sopii melkein kaikille muutamasta kompastuskivestä huolimatta.
DSC_0027DSC_0028DSC_0030Jesper Von Hertzenin suunnittelema peli noudattaa samaa ideaa kuin hänen muutama vuosi sitten ilmestynyt Helsinkiin keskittyvä Nähdään Kellon alla -peli. Kysymyskategorioita on kuusi: rakennukset ja patsaat, kadut ja puistot, historia ja ihmiset, kulttuuri ja urheilu, yritykset ja ravintolat sekä luonto ja muut, näin tiivistettynä. Oikeasti pelikorttien luokat ovat paljon laajempia.

Lähtöpaikkoja on myös kuusi, ja jo tässä vaiheessa pelilaudalla saattaa käydä ilmi pelaajien kotiseutuhistoria. Kannattaa varoa riitoja, sillä tuntuu pahalta, jos vanha kunnon pispalalainen tai amurilainen joutuu aloittamaan pelinsä Hatanpäältä! Ei tule kuuloonkaan. Pelin voittaa yksinkertaisesti se, joka saapuu ensimmäisenä Koskenrantaan.

Hyvät puolet:

  • Kysymyksiä on runsaasti. Pelin mukana tulee pari pakkaa myös ruotsinkielisiä kysymyskortteja. Kieliryhmien huomiointi on hieno juttu.
  • Vaikeustasoja on kaksi: helppo ja vaikea. Avoimet kysymykset toimivat pelikorteissa paremmin kuin kirjainvaihtoehdot. Ainakin pro tamperelaisille.
  • Vaikka luulee tietävänsä paljon, oppii uutta.
  • Peli korostaa kotiseuturakkautta ja jättää hyvän mielen. Mahtavaa, että tällaisia tehdään!

Parannettavaa:

  • Kysymyskorteissa on ikävän paljon kirjoitusvirheitä, ja kuulemma myös joitamia asiavirheitä. Näihin en ole itse vielä törmännyt.
  • Reitti aloituspaikoista Koskenrantaan on melko lyhyt, ja kaksin pelatessa peli päättyy nopeasti. Voi tosin toimia paremmin isolla porukalla pelatessa.
  • Pelilaudan ulkoasu on melko tylsä. Kaipaisin Trivial Pursuitista tuttua eleganssia.

Uskon, että peli toimii parhaiten, kun sitä pelaa isolla porukalla. Kenties antoisin peli on sellaisille, jotka ovat asuneet Tampereella jo jonkin aikaa, mutta eivät ole ehkä syntyperäisiä tamperelaisia. Nippelitietokeräilijöille ja ties kuinka monennen polven tamperelaisille peli käy melko nopeasti helpoksi. Veikkaan silti, että uutuuspeli on mainio lisä tamperelaiskotien joulupuuhiin. Kannattaa olla nopea, sillä pelejä ei ainakaan alkuun ole painettu ihan valtavaa kappalemäärää kuulemani mukaan.

Nähdää Kosken rannassa maksaa 45 euroa, ja sen voi ostaa esimerkiksi Taito Shopista, joka sijaitsee Koskikeskusta vastapäätä Hatanpään valtatiellä.

Heräsikö kiinnostus? Millä tasolla arvioit oman Tampere-tietämyksesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa