Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Älä myy itseäsi halvalla

Alennuskupongit ja häveliäisyys kannattaa sulloa syvälle taskuun, kun puhutaan oman työn hinnoittelusta ja palkkioihin liittyvistä oikeuksista.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHinnoitteluongelman alkulähde solissee suomalaisten suhtautumisessa rahaan tabuna. Palkasta ei hiiskuta, ellei kyse ole kasvottomasta työehtosopimuksesta tai suosituksista. Sitä paitsi töitä pitää painaa nöyränä ja kiitollisena, vaikka lantteja kilisisi tilille silloin, kun maksajalle sattuu sopimaan. Junttisananparren mukaan siis ”joskus ja jouluna”.

Se, ettei omia palkkiota avata muille lainkaan, johtaa siihen, että työstä pyydetään mitä sattuu ja ostajien kuva työn hinnasta vääristyy: maksetaan liikaa tai liian vähän. Keikanhaalimishimossa tulee myös itse tehtyä hätäisiä vika-arviointeja, kun ei halua menettää tarjottua työtä. Sekään ei ole yllätys, että hintojen paniikkipolkeminen tekee vain entistä suurempaa hallaa alalle, joka nykii jo muutenkin krematorion ovenkahvaa.

Hinnoittelun suurin kompastuskivi lienee kuitenkin ikitrendikäs huijarisyndrooma. Huijarisyndrooman idea tiivistyy freelancerin hinnastossa ajatukseen siitä, että kuka nyt maksaisi palvelusta paljon, kun ei se kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Vaikka useimmiten on. Itse asiassa aina.

Ikävä kyllä huijarisyndroomasta ammentavat myös jotkut ostajat. Katsos, kun eihän pikaisesta näpyttelystä tarvitse maksaa tarpeeksi. Sehän on vähän kuin sähköposteja kirjoittelisi, vaikka tekisi valtavasti taustatyötä vaativia artikkeleita, jotka eivät valmiina tuotteena ole kuitenkaan kilometrien pituisia. Itsensä aliarviointiin on myös helppo syyllistyä, jos tekee työnsä nopeasti. Mitä väliä tahdilla kuitenkaan on, jos lopputuote on se, mistä on sovittu ja mitä asiakas haluaa ja saa sovitussa aikataulussa?

Alkaa pahasti näyttää siltä, että rahasta puhuminen todella on loputon noidankehä, jonka veivaamiseen osallistuvat niin ostaja kuin sovitun työn toteuttaja. On kuitenkin yksi asia, josta työhön palkattu tekijä voi puhtain mielin pestä kätensä. Palkan tai palkkion maksun suorittaminen: se on aina työnantajan vastuulla.

Onnea on elää maassa, jossa oikeuksia valvotaan sen verran hyvin, että voi melko huoletta luottaa siihen, että roposet kolahtelevat bittimuodossa verkkopankkiin silloin, kun on sovittu. Valitettavasti niin ei käy aina. Varsinkaan, kun kyse on freelancer-työstä. Keikasta. Jutusta. Projektista. Sehän nyt vain on sellainen pikkuruinen summa, jonka voi laittaa maksuun vaikka seuraavassa kuussa.

Arvata saattaa, miltä tili näyttää, jos kaikki palvelun ostaneet ajattelevat näin. Amatöörimäistä ostajalta on se, jos työn tuottaja joutuu karhuamaan palkkiotaan tai matkakuluja. Vaikka summa olisi pieni, pitää ymmärtää, että niistä surkeista suorituksista koostuu koko kuukauden palkka. Mitä, jos itse saisit vain osan palkastasi? Siksi, että koko summaa ei vain huvittanut maksaa.

Oma lukunsa ovat myös ne, jotka kyllä maksavat hyvin ja ajallaan, mutta vaativat maksuttomia lisätöitä. Ihan vaivihkaa. Jos vielä tämä ja tämä. Yhtäkkiä huomaakin pönöttävänsä tilaisuudessa – josta ei alun perin ollut puhe – tekemässä työtään ja antamassa parastaan. Siksi, että saisi töitä jatkossakin. Joudun itsekin punnitsemaan sekä hinnastoani että sitä, miten esitän asiat blogissani, joka alati kasvaa. Tällaisista asioista ei kuitenkaan voi vaieta vain siksi, että pelkää työtilausten vähentyvän.

Minkä arvoinen on työkeikka, joka on vastoin kaikkia omia periaatteita? Oikeuksien vaatiminen ei osoita epäkiitollisuutta tai hankalaa luonnetta. Se kertoo vain siitä, että luottaa omaan osaamiseensa.

Suomalainen työkulttuuri arvostaa raatamista, joten myös sen hinnan oltava kaiken saamansa arvostuksen arvoinen.

Minkälaisia rahaan tai hinnoitteluun liittyviä ongelmia olet kohdannut? Erityisesti freelancer-tarinat kiinnostavat. Jaa myös härskein työelämäpyyntö, jonka olet saanut kuulla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haloo! Kuuluuko?

Kuinka nostalgista! Vanha kunnon 3330 kaivautui vanhempieni kaapista esiin ja tapasi nykyisen LG:n luurini. Missä vaiheessa vihollisesta tuli paras kaveri?

DSC_0263.JPG

Muistan hyvin, kun roikuimme ystäväni kanssa keväisenä arkipäivänä alakoulun kiipeilytelineessä. Iltapäivä alkoi muuttua illaksi, ja piti alkaa kiiruhtaa kotiin ensinnäkin siksi, että kotiin oli syytä palata ajoissa ja toiseksi siksi, että Salatut elämät oli alkamassa. Ja kielto niiden katsomiseen oli juuri päättynyt.

Sain ensimmäisen puhelimeni ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen syntymäpäivälahjaksi. Kurvasimme heti todistuksen saannin jälkeen vanhempieni kanssa Lielahden elektroniikkaliikkeeseen ja sitten kotiin ihmettelemään uutta kapulaa, jonka vanhempani saivat ihmeen kaupalla asennettua toimintakuntoon, mutta pitihän aivan viimeistä huutoa olevan luurin asennus tarkistuttaa ajan hermolla olevalta serkulta. Kunnossa oli. Elettiin toukokuuta 2000.

Alkuun puhelin lojui koulupöydälläni, koska en tehnyt sillä mitään matopelin pelaamista lukuun ottamatta. Kouluunkaan ei saanut vehjettä viedä. Hah, opettajat luulivat varmaan, että kännykästä olisi ollut kovin suurta häiriötä tunneilla. Vaan eivätpä arvanneet minkälaiset vermeet häiritsevät tunteja 15 vuoden päästä! Sitä paitsi, sitten kun puhelinkielto koulussa päättyi, en koskaan muistanut ottaa sitä mukaan, ja silloin, kun muistin, se majaili repun uumenissa, enkä edes vastannut siihen koskaan. Eli eipä ollut hyötyä vanhempieni Tavoitamme lapsemme tarvittaessa -ajatuksesta.

Sitten alkoi kuudes luokka. Ja tekstiviesteistä tuli kova juttu. Yhden ainoan kerran ylittyi 20 euron saldoraja ja sittemmin kiinteällä hinnalla toimivan liittymän tuhannen viestin limitti, kun vaihdoin viestejä tärkeän ystäväni kanssa aamusta iltaan. Ihan joka paikassa. Ihan kaikesta.

Tekstailu jatkui läpi yläasteen ja lukion. Tässä huomaan, että nuoresta iästäni huolimatta olen kyllä aika vanha, jos vertaan itseäni nykyteineihin. Helkkari, ne käyttää WhatsAppia, jonka muuten otin käyttöön työkaverini maanittelemana noin 22-vuotiaana. Ja lisäksi teineillä on jotain todella outoja sovelluksia, jotka epäilyttävät minua edelleen. Ilmeisesti kalkkeutuminen jatkuu sukupolvesta toiseen halusi tai ei.

Lukion ajan käytin kevytälypuhelimia, joissa oli potentiaalinen netti ja kohtuullinen kamera, mutta eiväthän ne nyt oikeaa älypuhelinta olleet nähneet. Enkä minä. Kiukuttelin, ja ostin Nokian perusluurin, ettei sitten vaan tule ongelmia. Yliopiston aloittaessani totesin, että kyllähän journalisti tarvitsee älypuhelimen. Tai ainakin opiskelija tarvitsee, koska monesti Kalevan harjuja ylös punnertaessa tarkistin viime hetkillä luentosalien sijainteja.

Ensin tuli Facebook. Sitten uutissovellukset iltasatuina ja lopulta WhatsApp ryhmäkeskusteluineen. Ja Instagram, josta olen innostunut jälleen jälkijunassa nimimerkillä @annakatariinam. Sitten ihan päivittäinen käyttö. Jatkuva käyttö, alituinen käyttö. Ei tässä niin pitänyt käydä, kun piti olla erilainen ja kaikkea uutta vastaan. Nykyään puhelin pitää minut perillä kaikesta, tiedän asioista enemmän kuin koskaan uutissovellusten ansiosta, olen päivittäin yhteydessä ystäviini läpi päivän, vaikka muuten kiireinen elämä ei sitä mahdollistaisi, seuraan blogeja ja kehityn kirjoittajana. Olen osa tätä järjetöntä kokonaisuutta.

Niin, se kiipeilyteline alakoulun pihassa. Oli hyvä leikki kesken ystäväni kanssa. Sanoin hänelle: ”Mieti, jos kännykästä vois kattoo Salkkarit. Että se vaan tulis jotenkin tähän näytölle.” Sitten nauroimme yhdessä, että eihän sellanen ole mahdollista.

Mutta oli se.

Minkälainen on sinun puhelintarinasi?