Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Älä myy itseäsi halvalla

Alennuskupongit ja häveliäisyys kannattaa sulloa syvälle taskuun, kun puhutaan oman työn hinnoittelusta ja palkkioihin liittyvistä oikeuksista.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHinnoitteluongelman alkulähde solissee suomalaisten suhtautumisessa rahaan tabuna. Palkasta ei hiiskuta, ellei kyse ole kasvottomasta työehtosopimuksesta tai suosituksista. Sitä paitsi töitä pitää painaa nöyränä ja kiitollisena, vaikka lantteja kilisisi tilille silloin, kun maksajalle sattuu sopimaan. Junttisananparren mukaan siis ”joskus ja jouluna”.

Se, ettei omia palkkiota avata muille lainkaan, johtaa siihen, että työstä pyydetään mitä sattuu ja ostajien kuva työn hinnasta vääristyy: maksetaan liikaa tai liian vähän. Keikanhaalimishimossa tulee myös itse tehtyä hätäisiä vika-arviointeja, kun ei halua menettää tarjottua työtä. Sekään ei ole yllätys, että hintojen paniikkipolkeminen tekee vain entistä suurempaa hallaa alalle, joka nykii jo muutenkin krematorion ovenkahvaa.

Hinnoittelun suurin kompastuskivi lienee kuitenkin ikitrendikäs huijarisyndrooma. Huijarisyndrooman idea tiivistyy freelancerin hinnastossa ajatukseen siitä, että kuka nyt maksaisi palvelusta paljon, kun ei se kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Vaikka useimmiten on. Itse asiassa aina.

Ikävä kyllä huijarisyndroomasta ammentavat myös jotkut ostajat. Katsos, kun eihän pikaisesta näpyttelystä tarvitse maksaa tarpeeksi. Sehän on vähän kuin sähköposteja kirjoittelisi, vaikka tekisi valtavasti taustatyötä vaativia artikkeleita, jotka eivät valmiina tuotteena ole kuitenkaan kilometrien pituisia. Itsensä aliarviointiin on myös helppo syyllistyä, jos tekee työnsä nopeasti. Mitä väliä tahdilla kuitenkaan on, jos lopputuote on se, mistä on sovittu ja mitä asiakas haluaa ja saa sovitussa aikataulussa?

Alkaa pahasti näyttää siltä, että rahasta puhuminen todella on loputon noidankehä, jonka veivaamiseen osallistuvat niin ostaja kuin sovitun työn toteuttaja. On kuitenkin yksi asia, josta työhön palkattu tekijä voi puhtain mielin pestä kätensä. Palkan tai palkkion maksun suorittaminen: se on aina työnantajan vastuulla.

Onnea on elää maassa, jossa oikeuksia valvotaan sen verran hyvin, että voi melko huoletta luottaa siihen, että roposet kolahtelevat bittimuodossa verkkopankkiin silloin, kun on sovittu. Valitettavasti niin ei käy aina. Varsinkaan, kun kyse on freelancer-työstä. Keikasta. Jutusta. Projektista. Sehän nyt vain on sellainen pikkuruinen summa, jonka voi laittaa maksuun vaikka seuraavassa kuussa.

Arvata saattaa, miltä tili näyttää, jos kaikki palvelun ostaneet ajattelevat näin. Amatöörimäistä ostajalta on se, jos työn tuottaja joutuu karhuamaan palkkiotaan tai matkakuluja. Vaikka summa olisi pieni, pitää ymmärtää, että niistä surkeista suorituksista koostuu koko kuukauden palkka. Mitä, jos itse saisit vain osan palkastasi? Siksi, että koko summaa ei vain huvittanut maksaa.

Oma lukunsa ovat myös ne, jotka kyllä maksavat hyvin ja ajallaan, mutta vaativat maksuttomia lisätöitä. Ihan vaivihkaa. Jos vielä tämä ja tämä. Yhtäkkiä huomaakin pönöttävänsä tilaisuudessa – josta ei alun perin ollut puhe – tekemässä työtään ja antamassa parastaan. Siksi, että saisi töitä jatkossakin. Joudun itsekin punnitsemaan sekä hinnastoani että sitä, miten esitän asiat blogissani, joka alati kasvaa. Tällaisista asioista ei kuitenkaan voi vaieta vain siksi, että pelkää työtilausten vähentyvän.

Minkä arvoinen on työkeikka, joka on vastoin kaikkia omia periaatteita? Oikeuksien vaatiminen ei osoita epäkiitollisuutta tai hankalaa luonnetta. Se kertoo vain siitä, että luottaa omaan osaamiseensa.

Suomalainen työkulttuuri arvostaa raatamista, joten myös sen hinnan oltava kaiken saamansa arvostuksen arvoinen.

Minkälaisia rahaan tai hinnoitteluun liittyviä ongelmia olet kohdannut? Erityisesti freelancer-tarinat kiinnostavat. Jaa myös härskein työelämäpyyntö, jonka olet saanut kuulla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Haloo! Kuuluuko?

Kuinka nostalgista! Vanha kunnon 3330 kaivautui vanhempieni kaapista esiin ja tapasi nykyisen LG:n luurini. Missä vaiheessa vihollisesta tuli paras kaveri?

DSC_0263.JPG

Muistan hyvin, kun roikuimme ystäväni kanssa keväisenä arkipäivänä alakoulun kiipeilytelineessä. Iltapäivä alkoi muuttua illaksi, ja piti alkaa kiiruhtaa kotiin ensinnäkin siksi, että kotiin oli syytä palata ajoissa ja toiseksi siksi, että Salatut elämät oli alkamassa. Ja kielto niiden katsomiseen oli juuri päättynyt.

Sain ensimmäisen puhelimeni ensimmäisen luokan kevätjuhlan jälkeen syntymäpäivälahjaksi. Kurvasimme heti todistuksen saannin jälkeen vanhempieni kanssa Lielahden elektroniikkaliikkeeseen ja sitten kotiin ihmettelemään uutta kapulaa, jonka vanhempani saivat ihmeen kaupalla asennettua toimintakuntoon, mutta pitihän aivan viimeistä huutoa olevan luurin asennus tarkistuttaa ajan hermolla olevalta serkulta. Kunnossa oli. Elettiin toukokuuta 2000.

Alkuun puhelin lojui koulupöydälläni, koska en tehnyt sillä mitään matopelin pelaamista lukuun ottamatta. Kouluunkaan ei saanut vehjettä viedä. Hah, opettajat luulivat varmaan, että kännykästä olisi ollut kovin suurta häiriötä tunneilla. Vaan eivätpä arvanneet minkälaiset vermeet häiritsevät tunteja 15 vuoden päästä! Sitä paitsi, sitten kun puhelinkielto koulussa päättyi, en koskaan muistanut ottaa sitä mukaan, ja silloin, kun muistin, se majaili repun uumenissa, enkä edes vastannut siihen koskaan. Eli eipä ollut hyötyä vanhempieni Tavoitamme lapsemme tarvittaessa -ajatuksesta.

Sitten alkoi kuudes luokka. Ja tekstiviesteistä tuli kova juttu. Yhden ainoan kerran ylittyi 20 euron saldoraja ja sittemmin kiinteällä hinnalla toimivan liittymän tuhannen viestin limitti, kun vaihdoin viestejä tärkeän ystäväni kanssa aamusta iltaan. Ihan joka paikassa. Ihan kaikesta.

Tekstailu jatkui läpi yläasteen ja lukion. Tässä huomaan, että nuoresta iästäni huolimatta olen kyllä aika vanha, jos vertaan itseäni nykyteineihin. Helkkari, ne käyttää WhatsAppia, jonka muuten otin käyttöön työkaverini maanittelemana noin 22-vuotiaana. Ja lisäksi teineillä on jotain todella outoja sovelluksia, jotka epäilyttävät minua edelleen. Ilmeisesti kalkkeutuminen jatkuu sukupolvesta toiseen halusi tai ei.

Lukion ajan käytin kevytälypuhelimia, joissa oli potentiaalinen netti ja kohtuullinen kamera, mutta eiväthän ne nyt oikeaa älypuhelinta olleet nähneet. Enkä minä. Kiukuttelin, ja ostin Nokian perusluurin, ettei sitten vaan tule ongelmia. Yliopiston aloittaessani totesin, että kyllähän journalisti tarvitsee älypuhelimen. Tai ainakin opiskelija tarvitsee, koska monesti Kalevan harjuja ylös punnertaessa tarkistin viime hetkillä luentosalien sijainteja.

Ensin tuli Facebook. Sitten uutissovellukset iltasatuina ja lopulta WhatsApp ryhmäkeskusteluineen. Ja Instagram, josta olen innostunut jälleen jälkijunassa nimimerkillä @annakatariinam. Sitten ihan päivittäinen käyttö. Jatkuva käyttö, alituinen käyttö. Ei tässä niin pitänyt käydä, kun piti olla erilainen ja kaikkea uutta vastaan. Nykyään puhelin pitää minut perillä kaikesta, tiedän asioista enemmän kuin koskaan uutissovellusten ansiosta, olen päivittäin yhteydessä ystäviini läpi päivän, vaikka muuten kiireinen elämä ei sitä mahdollistaisi, seuraan blogeja ja kehityn kirjoittajana. Olen osa tätä järjetöntä kokonaisuutta.

Niin, se kiipeilyteline alakoulun pihassa. Oli hyvä leikki kesken ystäväni kanssa. Sanoin hänelle: ”Mieti, jos kännykästä vois kattoo Salkkarit. Että se vaan tulis jotenkin tähän näytölle.” Sitten nauroimme yhdessä, että eihän sellanen ole mahdollista.

Mutta oli se.

Minkälainen on sinun puhelintarinasi?

Kannattaako journalistiikkaa opiskella?

Kevään uuvuttavat pääsykokeet lähenevät, ja se on tuonut melko paljon liikennettä opiskeluaiheisiin teksteihini. Surkeat taloussuhdanteet ja heikentynyt työllisyyspolitiikka eivät varsinaisesti lisää intoa hakeutua opiskelemaan tutkintoa, josta valmistuneiden työuralle tarjotaan hauta-arkkua ennen kuin ura on edes alkanut.

dsc_0016-2

Minusta piti tulla matemaatikko, Seine-joen varrella maalaava taiteilija tai annaleenahärköstyylinen kirjailija. Ahmin myös sisustuslehtiä, ja harkitsin Helsingin taideteollista, nykyistä Aalto-yliopistoa. Helsinkiin en halunnut muuttaa, ja kirjailijana en uskonut elättäväni itseäni. Hain viestintälukioon, ja yhtäkkiä olikin selvää, että minusta tulee toimittaja. Hain yhteishaussa myös pohjoismaisiin kieliin, mutten jaksanut mennä pääsykokeisiin. Journalistiikan, jonka tiedotusoppi-nimen poistumisesta olin kauhuissani, pääsykokeissa katselin kolmesataapäistä hakijalaumaa, ja päätin, että näistä mahdun kyllä neljänkymmenen ensimmäisen joukkoon. Ja mahduin.

Kun opiskelut alkoivat kesän jälkeen, käytännön kurssit eivät mullistaneet osaamistani, sillä olin hankkinut jo ennen yliopistouraa lukioaikana ja välivuonna ikääni nähden kattavan journalistisen kokemuksen, ja tein lehti- ja radiotuotoksia perusvarmasti. Siksi keskityin erityisesti sivuaineisiin. Koen kuitenkin journalistisen osaamiseni kehittyneen vuosien varrella, koska kursseilla saatu palaute on hionut taitoja, vaikken ponnistanutkaan opintoihin ”Pidän äidinkielen esseiden kirjoittamisesta” -pohjalta.

Uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus.

Journalistiikka tarjoaa mahdollisuudet työllistyä myös markkinoinnin tai viestinnän alalle, jos kurssit valitsee oikein, eikä aina itse asiassa tarvitse edes valita oikeita kursseja, sillä journalisteja palkataan muutenkin viestintäalalle. Silti uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus. Jos työtä ei tipu heti valmistuttua, kannattaakin miettiä, heittäytyykö opintojen jälkeen tyhjän päälle lepäilemään ja bloggailemaan kotiin vai tekeekö muita töitä sen aikaa, että oman alan paikka aukeaa. Kumpi on pahempaa: oman alan vierestä oleva kokemus vai tyhjä aukko CV:ssä? Työn ylenkatsominen ei tee kenestäkään taitavampaa toimittajaa.

Taitava työllistyy kyllä. Tutkinto-ohjelma antaa erinomaiset taidot alalle, mutta lisäosaaminen ja työpaikan saannin helppous ovat kiinni henkilökohtaisesta ahkeruudesta ja sattumasta. Ammattikorkeassa saanee myös kattavat käytännön taidot, mutta pidän silti yliopistotutkintoa ensisijaisesti arvokkaimpana journalistikoulutuksena analyyttisen ja akateemisen ajattelutavan vuoksi. Teoreettiset lähtökohdat eivät myöskään tarkoita sitä, että suorittavan tason työntekijöistä tulisi rutikuivia pilkunviilaajia tai vähemmän rempseitä duunareita.

Kuulostaa ällöttävän puhki kuluneelta, mutta yliopiston tärkein oppi itselleni on ollut todellisuuden tulkitseminen ja ymmärtäminen. Pienenkin ilmiön taustalla on kaiken selittävä teoria, joka pystyy kytkemään ohikiitävän nännikohunkin maailmanlaajuiseen kontekstiin.

Journalistiikkaa kannattaa siis opiskella, jos haluaa alan, joka yhdistää käytännön tekemisen ja teoreettisen tiedon. Alalla vaaditaan monipuolista tietoa, sen soveltamista ja nuuskimista, joten jokainen tehty työ, opiskeltu ammatti tai sivuaine parantavat menestymismahdollisuuksia. Helpompiakin elannon kokoonraapimiskeinoja tosin on.

Kysy ihmeessä lisää!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Akkamedia on nyt Mediakka

En pidä nimenvaihdoksista. Enkä koskaan uskonut alkavani inhota blogini nimeä, vaikka pitäisihän harmittoman nimen takana pystyä seisomaan. En pystynyt, eikä onneksi enää tarvitse.

annakatariinam

Tässä tilanteessa ei oltaisi, jos en vajaa viisi vuotta sitten olisi kirjautunut WordPressiin ja luonut itselleni Mediakka-nimistä tunnusta, jonne silloin oksensin luovia tekstejäni. Lukijoita oli kaksi. Yksi vakituinen, eli ainoa ystäväni, joka blogista tiesi, ja äitini, joka sillon tällöin muisti siellä käydä. Sitten poistin blogini, koska tajusin, että tekstit tytöstä, joka asteli siideritahroissa fuksianväriseen mekkoon pukeutuneena, eivät todellakaan kaivanneet päivänvaloa.

Ja miten tämä kaikki liittyy tähän tekstiin? Siten, että olet juuri saapunut uudistuneelle blogisivulleni, joka ennen tunnettiin nimellä Akkamedia ja joka tästä päivästä alkaen on Mediakka. Sivulle pääsee myös kätevästi lyhyellä osoitteella mediakka.com. Myös akkamedia.wordpress.com vienee vielä perille. WordPress-tunnusta en pysty vaihtamaan, koska onnistuin niitä tekotaiteellisia raapustuksiani rustatessa myös lukitsemaan Mediakka-Wordpress-tunnuksen. Näin ollen uutta blogia perustaessani nimeksi tuli väännös Mediakasta, jonka olisin kovasti halunnut antaa toukokuussa 2015 syntyneelle Akkamedialle.

Ulkoasu on hiottu nyt mieleisekseni, ja vihdoin voin kakistaa bloginikin nimen selittelemättä, kuinka hirveä se on. Vaikka edelleen olen sitä mieltä, että tyhmätkin nimet ovat kiinnostavia, jos niillä on tarina. Tästä alkaa kuitenkin vihdoin Mediakan tarina.

Blogiani voi seurata Blogit.fi:ssä, Bloglovinissa, sähköpostitse ja Instagramissa!

Kerro mielipiteesi uudesta ilmeestä!

Tuiki tavallinen freelancer-päivä

Vierastan ajatusta raportoida omasta elämästäni, mutta niin vain lifestyle-journalismi kiinnostaa ihmisiä — edellinen kuvaus vapaan toimittajan päivästä on yksi luetuimmista blogikirjoituksistani. Ja nämä tekstithän edustavat kyseistä journalismin lajia parhaimmillaan: lifestyle-journalismia journalistin lifestylestä. Onpa hauskaa!

On tosin sikäli turhaa kiukutella oman päivänsä raportoinnista, koska raportoinhan jo kaikille työnantajilleni muutenkin päiväni kulusta. Mitä tein? Milloin? Miksi? Kauanko meni?

07:00
Herätyskellon torkuttamista on jatkunut jo niin pitkään, että siitä saisi aikaan jo kymmenennen sinfonian. En kuitenkaan osaa säveltää, joten teen sitä, missä olen hyvä, eli hummuksen sekoittamisessa. Sitruunaviipaleen sisältö sekaan. Oliiviöljyä ja hitunen suolaa. Korianterisilppua kyytiin. Kauhon sisällön ohuella leipäsellä suuhuni. Vettä perään ja kahvia viimeistelyyn. Juon kupista kahvin aina parilla huikalla, ellei käytössäni ole nokkamukityylistä matkamukia, joka on osoittautunut vatsaystävällisemmäksi.

DSC_0075

8:00
Sulkeudun toimistoon palatakseni sieltä taas vähän tuhdimman tilipussin kanssa. Tai tilillehän se palkka nykyaikana maksetaan.

DSC_0083

14:00
Pölähdän suoraan kadulle toimiston ovesta, ja hyppään Jopo-jäljitelmän selkään. Keskusta on tukossa. Lastenvaunuja on jätetty poikittain kadulle, ja juoruryhmät tukkivat tehokkaasti katujen leveimmätkin kohdat. Hermostuttaa. Silti vartin päästä olen jo kotona. Hetkeä myöhemmin myös pöperöt on siirretty vatsalaukkuun odottamaan jatkokäsittelyä.

DSC_0070

15:00
Lähetän vajaa 10 sähköpostia, ja puhun myös liki puoli tuntia kestävän työpuhelun. Samalla hoidan myös omia henkilökohtaisia asioitani: Teen kosmetiikkatilauksen, maksan kaksi laskua ja peruutan yhden tilauksen.

DSC_0060

17:00
Kyllästyttää. Kurkin leffapalvelun tarjontaa ja onnistun hillitsemään itseni, koska nyt ei ole aikaa tuijotella ruutua muussa kuin työ- tai opiskelumielessä. Tarvitsen tauon, joten alan heilua polkkakarkintuoksuisen Mummi ja minä -suihkeen kanssa. Pirkan hajusteeton pesuaine puhdistaa paljon paremmin, mutta Mummi-suihkeesta saa mielihyvää. Eteisen hutaisten maalatut naulakkolaudat irvistävät, kun käyn päättömällä asuntovaeltelullani toteamassa, että hattuhylly pitäisi järjestää. Koritkin olisi hyvä uusia.

DSC_0072

18:00
Olen päättänyt suorittaa myös erään kurssin kaksi verkkoluentoa. Tviittitutkimusta ja poliitikkojen viestintätaitoja. Henkilöityminen. Professionalismi. Kasviksia ja seesamikastiketta illalliseksi tietokoneen ääressä. Jossain kohtaa havahdun miettiväni, voisinko itse työskennellä poliittisen viestinnän parissa. En välttämättä, sillä uskon siihen, että toimittajan on pidettävä kiinni omasta autonomiastaan. Kannatan selkeää leirijakoa, joka kunnioittaa kuitenkin yhteistyötä.

DSC_0080

20:00
Illalla käynnistyy tavallinen kävelylenkki kierrätyspisteen kautta pullonpalautukseen, minkä jälkeen suuntaamme kohti läheistä satamaa. Ilta on aika kaunis. Ja sitä se lienee myös huomenna, vaikka klassisen sanonnan mukaan työ ei todellakaan lopu tekemällä.

Aamulla sähköpostiloota pullistelee taas.

Minkälainen oma päiväsi on?

Mielin määrin kahvia ja viestintää

Istuskelin kahvilla ystäväni kanssa perjantaina. Minä kippasin laarillisen Mundoa, ja rakas ystäväni imaisi pullon Pepsiä. Nämä kofeiiniherkut hellivät aivoja lempeästi sen jälkeen, kun olimme ensiksi käyneet tekemässä tuttavuutta yliopiston laitosruoan kanssa. Kahvilassa nautittujen, elinaikaa ehkä lyhentävien nesteunelmien siivittämänä kävimme mielenkiintoisen keskustelun, jonka referoiminen on yhtä mielenkiintoista kuin kuulla, mitä kaksi yliopisto-opiskelijaa söivät perjantaina.

Kerron silti, mihin kaikki johti: pohdintaan siitä, mikä on hyvää viestintää. Ystäväni on teknologisorientoitunut verbaalinen lahjakkuus, joka ymmärtää tietotekniikan ja viestinnän päälle. Minä olen se vähän löyhempi yksilö, joka puuhaa journalistiikan, viestinnän ja taiteen parissa, eikä tiedä html:n kuin nimeltä. Mutta juuri tästä syystä luulen, että olemme hyvä parivaljakko. Siis ammatillisesti, siviilielämässä on kyllä muitakin syitä!

Nykyäänhän kaikki on yhtä trendikästä workshopia, joten tässä teille vähän viikonlopun ajatushautomon workshop-tuotosta siitä, millaista on hyvä viestintä kahden asiakasviestinnän parissa työskentelevän toimistoihmisen ja media-alan yliopisto-opiskelijan näkökulmasta.

1. ”Siis mä en oikeesti kestä, kun ihmiset ei osaa kirjoittaa.”
Suosittelen oikolukemaan ja varmistamaan sellaiset sanat, joiden kirjoitusasusta ei ole varma. Jos tekee valtakunnallista, tai vaikka Himangan kokoisen alueen, viestintää, on noloa, jos päästää silmien läpi typeriä virheitä.
2. ”Pahinta on se, että kirjoittaa kuivia tekstejä, jotka toistavat itsestäänselvyyksiä.”
Ei kannata toistaa sitä, mitä muut marmattavat. Kannattaa olla kärkäs ja vähän kärjistää entisestään.
3.
”Kaiken ei tarvi olla niin vakavaa, vaan asioihin voi etsiä uuden näkökulman.”
Älä nillitä. Lässytykset on takuulla jo lässytetty. Ole rohkea, ja etsi toinen näkökulma.

4. ”Jos nyt miettii ulkoasua, niin en mä ainakaan jaksa lukea, jos ulkoasu on aneeminen.”
Valkoinen on tyylikäs. Aina. Kukkaset ja muut maisemat voi suosiolla jättää muistikirjojen kansiin. Lisää kuvia lukumukavuuden parantamiseksi, ja sehän sitä paitsi kehittää valokuvaustaitoja.
5. ”Pitäisi muistaa, että blogi on samalla vähän niin kuin CV, eli ei kannata myöntää, jos ei osaa jotain.”
Kokeile. Älä nyt oikeasti mitään typeryyksiä kirjoita. Blogi voi olla kullanarvoinen CV, sillä se on parhaimmillaan yhdistelmä some-markkinointia, journalistiikkaa ja tietotekniikkaa.

Ei kai kukaan täydellinen ole, mutta onhan se nyt ihana turista juoman ääressä siitä, miten asiat voisi tehdä paremmin. Kaikilla on aina mielipide siitä, miten hommat pitäisi hoitaa, mutta korjausehdotuksia saa kaivaa syvemmältä kuin veritimantteja.

Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä paremmin?

Toinen vuosi journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa (UTA)

Hetki ehti vierähtää, ennen kuin pääsin kirjoittamaan toisesta opiskeluvuodesta. Tässä välissä olen saanut arvosanan kandistani, ja eilen täysin tutkintotodistushakemuksen. Tässäkö se oli! Itselleni ajankohtaista on mietiskellä maisterivaiheen valinnaisia opintoja, joita tosin ei tarvitse tehdä kuin 20 opintopistettä, mutta haluan valita kurssit tarkasti. Myöhemmin kertonen siitä, mitä olisin voinut tehdä toisin jo kandivaiheessa. Tarkastellaan nyt kuitenkin ensimmäiseksi toista vuotta JOV-opinnoissa, sillä pian saadaan tämän vuoden pääsykoetuloksetkin tulille! Jos ensimmäisen vuoden kuulumiset kiinnostaa, kurkista tänne.

Toisen vuoden syksynä otin hieman rennommin, koska yksinkertaisesti ei ollut juuri kursseja, joita käydä. Elämä oli yhtä kahvin litkimistä ja töissä käyntiä. Käväisin myös Kiinassa. Työskentelin osa-aikaisena 14 tuntia viikossa. Koulua oli joitamia tunteja. Toisinaan olin koulussa täyden työpäivän, ja joskus taas yhden luennon verran. Aina en sitäkään. Tässä välissä täytyy mainita, että olen hieman hämilläni siitä, kun opiskelijat kertovat, etteivät jaksa käydä töissä opiskelujen ohella. Olen toista mieltä. Vaikka aina ei ole innostanut herätä kukonlaulun aikaan, enkä ole saanut inspiraatiota työvuorosta, joka alkaa neljältä ja päättyy iltakahdeksalta, olisi elämäni ollut melko tylsää (ja rahattomampaa) ilman töitä. Tässä samassa työpaikassa olin jo ennen opiskeluiden aloittamista, joten jatko siellä opiskeluiden lomassa oli luonnollinen. Paahdan samassa paikassa edelleen.

DSC_0178

Töitä tehdessä olen myös löytänyt sen, missä olen parhaimmillani. Organisaatioviestinnässä nimittäin. Olen piinkova journalisti, ja organisaatioviestinnässä eniten pielessä onkin se, ettei sitä tehdä journalistisin keinoin. En kerta kaikkiaan kestä sitä, että yritysten sisäinen ja ulkoinen viestintä on yhtä hyviä kuin kirjoitustaitoni ekalla luokalla, kun en opinut neu-tavua kerrasta. Myöhemmin kerron enemmän organisaatioviestinnästä, ja lataan tiskiin mielipiteeni siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä paremmin pohjaten jäkätykseni omiin kokemuksiini.

Palatakseni toisen vuoden opintoihin valaisen vielä käytännön kursseja, jotka olivat vuoden parasta antia. Radiokurssin sain hyväksi luettua työkokemuksellani Radio Moreenissa, mutta televisio-, lehti ja valokuvakurssit kutsuivat. Televisiokurssilla en tullut hullua hurskaammaksi, sillä sessiot pitävät sisällään kököttämistä 1960-luvulla rakennetussa kopperossa katselemassa vanhoja dokumentteja. Ohessa teimme myös muutaman raportin, joita tuijotettiin antaumuksella ja arvioitiin. Se vasta olikin hedelmällistä, kun kellään ei ollut vielä ammattitaitoa tietenkään siinä vaiheessa.

DSC_0170

Lehtikurssilla paiskimme töitä 5 opintopisteen eteen kolmen lehden verran. Lehtityötä tehtiin siis kolme viikon ajan kolmena päivänä viikossa karkeasti sanottuna aamusta iltaan. Tein kolumneja, henkilöjuttuja ja nettiuutisia sekä blogikirjoituksia. Kirjoitustöistä pidän kovasti, mutta kieltämättä minua nakersi se, että teimme hikihatussa töitä muutaman opintopisteen tähden. Utain-lehden tekeminen on varmasti hyvä – ja kesätöiden kannalta todella tärkeä – sellaisille, joilla kokemusta ei ole vielä kovin paljoa.

Valokuvauskurssi antoi minulle paljon. Olen aina ajatellut, että valokuvaus on niille, jotka eivät osaa piirtää. Hyvä lähtökohta tulevalle journalistille, eikö vain? Tuolloin päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden itselleni ja valokuville, ja sainkin mielestäni mukavaa jälkeä aikaan. Valmiista kuvista sainkin vitosen. Se tuntui valtavan hyvältä, vaikka valokuvaustaitoni eivät yleisesti ottaen olekaan vielä ”vitosen luokkaa”, mutta olen päättänyt antaa itselleni aikaa kehittyä. Ja näprätä niitä saakelin manuaalisia asetuksia, joista tajuan yhtä paljon kuin musiikin teoriasta.

Seuraavassa osassa luon katsauksen kolmanteen vuoteen, ja kerron, miten viimeiset kurssit sujuivat. Oman tekstin kirjoitan myös kandista ja kypsyysnäytteestä. Tekstisarjan päättää pohdinta maisterivaiheen valinnoista ja vinkit, joita itse olisin halunnut saada kandivaiheessa.

Edit 7.1.2017: Huomioithan, että opintosuunnitelmaan on tullut muutoksia tämän tekstin julkaisun jälkeen. Myös yksikkö CMT on muuttunut Viestintätieteiden tiedekunnaksi, ja sivuaineeni sosiaalitieteet ovat nykyään yhteiskuntatutkimusta.

Kysy kommenttikentässä, jos haluat tietää lisää!