Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lusikkani rahasoppaan

Olisitko valmis kertomaan, mitä palkkakuitissasi luki viimeksi? Kertoisitko, milloin viimeksi tili näytti nollaa? Haluaisitko vaihtaa työpaikkaa palkan vuoksi? Pystytkö säästämään? Osaatko sijoittaa? Olisi mahtavaa vastata kaikkiin näihin kysymyksiin avoimesti, mutta minua taitaa vaivata perisuomalainen häveliäisyys. Siitä huolimatta haluan puhua rahasta.
DSC_0450Pahempaa aloitusta mammonatekstille ei voisi olla kuin todeta ”rahan puhuttavan” tai ”rahasta puhuttavan”. Harmi vain, että tällä kertaa se on ihan totta. Suomalaisvaikuttajat ovat heränneet somessa rahakeskusteluun ja tarttuneet 10 suoraa kysymystä rahasta -juttuideaan, jonka sysäsi tiettävästi alkuun Sara Vanninen. Jos selaa aiheesta tehtyjä some-sisältöjä, huomaa, että niissä toistuu raha on tabu -mantra. Rahasta puhuminen ei kuulu suomalaisuuteen, kerrotaan. Olen ihan samaa mieltä, vaikka hieman epäselväksi on jäänyt, miksi se ei kuulu suomalaisuuteen. Ehkä siksi, että niin on aina ajateltu. Ehkä siksi, että rahasta puhuminen liitetään pröystäilyyn.

Arastelen tulojeni julkista kertomista, vaikka ystävien kesken keskustelemme paljon tienesteistä ja tiedän, mitä lähipiirini ansaitsee kuukaudessa. En siis oikeastaan ymmärrä, miksi en pysty olemaan raha-asiassa yhtä avoin kuin toivoisin. Ehkä pelkään. Pelkään, että siitä koituu jotakin negatiivista, vaikken edes osaa sanoa, mikä minua huolettaa. Kilpailu alallani on niin kova, etten halua luoda vääriä mielikuvia – siitäkään huolimatta, että palkka-avoimuus helpottaisi alalla työskentelyä ja työnsaantia, kun toiveet olisivat realistisia ja sekä työntekijää että työnantajaa tyydyttäviä. Toivon ajattelevani toisin, kunhan olen lukenut Julia Thurénin Kaikki rahasta – näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018), joka odottaa kirjakaapissani lukuvuoroa.

Tienaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, mikä on luonnollista, sillä olinhan opiskelija loppuvuoteen 2017 saakka. Olen tyytyväinen siihen, kuinka paljon ansaitsen, vaikka toisinaan ajattelen, että ajatustyöni ansaitsisi vielä muhkeamman potin. Välillä mietin myös sitä, kuinka samanpituisen ja -arvoisen koulutuksen suorittaneilla tuloerot voivat olla valtavat. Viestinnän ala ei ole kultakaivos, mutten valinnut journalistiikkaa tullakseni rikkaaksi. Valitsin sen tullakseni erinomaiseksi kirjoittajaksi. Tuloerot nakertavat vain silloin, kun näen pöyristyttävän palkka- tai palkkioehdotuksen. Se, että työstä ei makseta kunnolla, kertoo työntekijän aliarvioimisesta. Olen itse ottanut joissakin asioissa pahasti takkiini, mutta nykyään ajattelen, ettei työ tai tilapäisprojekti ole minua varten, jos siitä ei olla valmiita maksamaan aiheellista korvausta.

Vuosituloihini vaikuttavat ansiotyön lisäksi freelancerina tekemäni kirjoitustyöt, joista saan muutamia tuhansia vuodessa. Toistaiseksi niiden osuus ei ole kivunnut viisinumeroisiin summiin, mutta tänä vuonna olen jo lähellä sitä, mikä tuo kokopäiväisen työni kylkeen mukavat lisätulot. Ahertaminen palkitsee vasta jälkikäteen, kun projektit ovat ohi ja tilille tupsahtaa melkoinen summa kerralla. Järkeä on onneksi päässä niin paljon, että käytän pennoseni viisaasti.

Tarkkojen palkkasummien sijaan puhun mielelläni rahan kuluttamisesta ja esimerkiksi viikkobudjetistani, josta kirjoittamani juttu herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Kenties nimenomaan siksi, ettei rahan kuluttamisestakaan puhuta avoimesti. Toinen syy lienee luonnollinen uteliaisuus. On mielenkiintoista nähdä, mitä muut ostavat ja mihin rahansa käyttävät, ja siksi myös Prisman Hihna 247 -lähetykset ovat vanginneet yleisön. Rahan kuluttamisesta kertovassa jutussa en kuitenkaan ole kertonut viikkoni todellisia kuluja, kuten vaikkapa laskujen maksuun meneviä varoja, sillä koen, etteivät maksamani laskujen summat kuulu nettiin. Muutoin olen ollut rehellinen ja raportoinut ostokseni sentilleen. Kuluvalla viikolla seuraan jälleen rahankäyttöäni, josta kirjoitan ensi viikolla.

Se, että rahasta ei puhuta avoimesti, vaikuttaa elämässäni eniten palkkaneuvotteluihin. Viestinnän alan työpaikkailmoituksissa pyydetään yleensä kertomaan palkkatoive, sillä harvemmin palkkaus noudattaa minkään alan työehtosopimusta. Täytyy myöntää, että olin aluksi täysin pihalla siitä, mitä voin pyytää. Pyyntöni eivät ole koskaan olleet epärealistisia, mutta aluksi en tiennyt, liikunko edes oikeassa mittakaavassa. Muutaman työhaastattelun jälkeen tiedän, mitä pyydän ja että toiveeni sijoittuu oikeaan luokkaan.

Toivomaani palkka-avoimuutta ei tietenkään edistä se, etten itse pysty puhumaan julkisesti tuloistani – ainakaan internetissä. Vaikka tiedän, että järkevä netti- ja some-käyttäytyminen harvemmin johtaa katastrofiin, koen parhaimmakseni olla hiljaa yksityiskohdista. Yksittäisen ihmisen verotietojen tarkastelua hedelmällisempää olisi julkaista anonyymisti ja selkeästi ammattien palkkaustietoja. Ei mitään keskipalkkoja, joissa kokeneiden johtajien megatulot sekoittuvat muurahaisten masseihin, vaan rehellisiä tietoja summista, joilla tehtäviin on palkattu ihmisiä.

Jos kaipaisin lihavaa tilipussia, olisin varmasti valinnut toisin vuonna 2012, kun hain opintoihini. Olisin valinnut lääketieteen tai kauppatieteen, ja havainnut sitten, etten pysty työskentelemään hoitoalalla enkä jaksa vääntää kansainvälisistä sopimuksista pukumiesten kanssa. Olisin lopettanut opintoni ja lannistunut. Mahtavien tulojen sijaan haaveilen siitä, että käytän myös tulevaisuudessa varani hyvin. Säästän, ehkä opin joskus sijoittamaan ja uskallan joskus heittäytyä tyhjään. Tyhjään, jossa minua kannattelevat vain omat sanani, jotka sitten joskus tuottavat rahaa.

Pystytkö puhumaan avoimesti rahasta? Missä menee yksityisyyden rajasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_02277Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä ammatteja arvostan

Työssä arvostuksen saamisen ei pitäisi edellyttää muhkeaa palkkapussia, valtavan pitkää tutkintoa tai korkeaa asemaa, vaikka ne monia viehättävät. Minä arvostan eniten ammatteja, joihin minusta ei koskaan olisi.

DSC_0171Minulle viestintä ja journalismi ovat intohimoja. Kirjoittaminen, jota kutsun mielelläni ammatikseni, on niin tärkeä osa persoonaani, että se vaikuttaa varmasti myös siihen, millaisena minut nähdään. Siksi on vaikea välillä muistaa, että joillekin työ on vain työtä, arkista puurtamista ilman suurempia intohimoja, mutta sekään ei tarkoita sitä, että työtä pitäisi väheksyä tai työntekijää arvottaa ammatin perusteella.

Kyseenalaistan välillä voimakkaasti oman työni merkityksen, mikä on hölmöä, sillä ajattelen kaikkien ammattien olevan arvokkaita. On ihan totta, että maailma varmasti pyörisi entiseen malliin, vaikka kirjoitukseni silputtaisiin silmieni edessä, mutta joku merkitys kaikilla kirjoittamillani sanoilla täytyy olla. Ehkä ongelmani on alani yleinen arvostus, joka näyttää olevan tasoltaan vaihtelevaa. Siitä kertovat palkkauserot: jotkut tarjoavat mitättömiä satasia ja toiset tuhansia. Palkka ei ole minulle itseisarvo, mutta kyllä korkeakoulutuksesta täytyy palkita myös rahallisesti. Tai sitten arvostan itse aivan liian paljon korkeakoulututkintoa, jota voin kutsua hyvillä mielin saavutetuksi itseisarvoksi. Monesti korkeakoulututkinto voi johtaa korkeaan asemaan, mutta se ei minua kiinnosta eikä innosta. Pidän vastuusta ja asioiden hyvin hoitamisesta, mutta olisin varmasti valinnut opintoni toisin, jos haluaisin tulla superjohtajaksi.

Lääkärit ovat aika itsestäänselvä arvostuksen kohde. Havahduin kuitenkin ajattelemaan asiaa paremmin vasta vähän aikaa sitten. Olen ajattelut terveydenhuollon aina peruspalveluna, ja sellainen se onkin ollut meille ainakin toistaiseksi. Mietin, millaista olisi mennä töihin tietäen, että samana päivänä pelastaa yhden tai useamman ihmishengen. Se on aivan valtava vastuu! Sama ajatus koskee tietysti myös muita vastaavia ammatteja kuten esimerkiksi ensihoitajia ja palopelastajia. Olisi vaikea kuvitella, että ihmisten kasaan parsiminen tai savun läpi sukeltaminen olisi jollakin tavalla arkipäiväistä minulle.

Ihailen ihmisiä, jotka haluavat omistaa elämänsä tutkimiselle ja uuden tiedon tuottamiselle. En sano, etteikö minusta olisi siihen, mutta luulen, että toistaiseksi vahvuuteni on muualla. Tai sitten olen vieläkin pro gradun riuduttama. Ottaen huomioon tiedonjanoni on oikeastaan kumma, etten haikaile alani tutkijaksi. On myös vähän eri asia tutkia journalismia ja viestintää kuin biologiaa tai fysiikkaa, vaikka kaikki tieto on arvokasta. Millaista olisi tehdä työtä vuosia jonkin fysiikan ihmeen todentamiseksi ja nähdä se päivä, kun jonkinlainen maaginen – siis luonnontieteellinen – hiukkanen vihdoin löytyy?

Ensitreffit alttarilla -ohjelma herätti keskustelua pariskuntien ammateista, ja erityisesti lastenhoitaja-Sinin ja matematiikanopettaja-Vesan ammatteja kummasteltiin. Eiväthän eri koulutusasteilta tulevat voi olla yhdessä, vaikka kummatkin työskentelevät lasten kanssa! (No kyllä voivat.) Minä ajattelin kauhistelua lukiessani Sinin työtä päiväkodissa. Päiväkodin työntekijät hoitavat kymmeniä lapsia päivässä vuosien ajan ja näkevät heitä enemmän kuin lasten omat vanhemmat toisinaan. Tämä pätee tietysti myös opetushenkilökuntaan tai muihin hoitoalan ammattilaisiin. En minä jaksaisi paimentaa valtavaa lapsilaumaa joka päivä tai ottaa kontolleni kokonaista osastollista vanhuksia. Enkä haluaisi.

Kun yhtenä syysaamuna poljin töihin, olin varmasti jollakin tavalla herkällä ja kiitollisella tuulella, sillä yhtäkkiä huomasin monta niin sanotusti näkymätöntä, kaupunkia ylläpitävää työtä, jota en ole varsinaisesti ennen edes ajatellut. Kuinka hienoa, että jotkut ahertavat heti aamusta yhteisen hyvän vuoksi! Kiitos siis katujen siistijät, roskakuskit, kuljetusalan ihmiset ja jopa hiivatin kovaäänisen ratikkatyömaan rakennusmiehet.

Arvostan omaa alaani ja inspiroidun siitä yhä edelleen, mutta se, että on kykenemätön johonkin tai haluton tekemään sitä, saa kunnioittamaan työtä vielä enemmän. Olen aika kiitollinen siitä, että moni ihminen tekee työtään minun, muiden ja koko yhteiskunnan vuoksi. Sitä harvemmin tulee ajatelleeksi, kun herää aamulla aivan liian aikaisin lehtipuhaltimen ujellukseen tai kun työmatkalla väistelee kadulle poikittain jätettyjä kuorma-autoja, jotka nököttävät siinä siksi, että minäkin saisin iltapäivällä valita rauhassa haluamani tuotteet lähimarketin hyllyltä.

Mille ammateille sinä nostat hattua? Mihin sinusta ei koskaan olisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa