Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_02277Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa