Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_01922Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä ammatteja arvostan

Työssä arvostuksen saamisen ei pitäisi edellyttää muhkeaa palkkapussia, valtavan pitkää tutkintoa tai korkeaa asemaa, vaikka ne monia viehättävät. Minä arvostan eniten ammatteja, joihin minusta ei koskaan olisi.

DSC_0171Minulle viestintä ja journalismi ovat intohimoja. Kirjoittaminen, jota kutsun mielelläni ammatikseni, on niin tärkeä osa persoonaani, että se vaikuttaa varmasti myös siihen, millaisena minut nähdään. Siksi on vaikea välillä muistaa, että joillekin työ on vain työtä, arkista puurtamista ilman suurempia intohimoja, mutta sekään ei tarkoita sitä, että työtä pitäisi väheksyä tai työntekijää arvottaa ammatin perusteella.

Kyseenalaistan välillä voimakkaasti oman työni merkityksen, mikä on hölmöä, sillä ajattelen kaikkien ammattien olevan arvokkaita. On ihan totta, että maailma varmasti pyörisi entiseen malliin, vaikka kirjoitukseni silputtaisiin silmieni edessä, mutta joku merkitys kaikilla kirjoittamillani sanoilla täytyy olla. Ehkä ongelmani on alani yleinen arvostus, joka näyttää olevan tasoltaan vaihtelevaa. Siitä kertovat palkkauserot: jotkut tarjoavat mitättömiä satasia ja toiset tuhansia. Palkka ei ole minulle itseisarvo, mutta kyllä korkeakoulutuksesta täytyy palkita myös rahallisesti. Tai sitten arvostan itse aivan liian paljon korkeakoulututkintoa, jota voin kutsua hyvillä mielin saavutetuksi itseisarvoksi. Monesti korkeakoulututkinto voi johtaa korkeaan asemaan, mutta se ei minua kiinnosta eikä innosta. Pidän vastuusta ja asioiden hyvin hoitamisesta, mutta olisin varmasti valinnut opintoni toisin, jos haluaisin tulla superjohtajaksi.

Lääkärit ovat aika itsestäänselvä arvostuksen kohde. Havahduin kuitenkin ajattelemaan asiaa paremmin vasta vähän aikaa sitten. Olen ajattelut terveydenhuollon aina peruspalveluna, ja sellainen se onkin ollut meille ainakin toistaiseksi. Mietin, millaista olisi mennä töihin tietäen, että samana päivänä pelastaa yhden tai useamman ihmishengen. Se on aivan valtava vastuu! Sama ajatus koskee tietysti myös muita vastaavia ammatteja kuten esimerkiksi ensihoitajia ja palopelastajia. Olisi vaikea kuvitella, että ihmisten kasaan parsiminen tai savun läpi sukeltaminen olisi jollakin tavalla arkipäiväistä minulle.

Ihailen ihmisiä, jotka haluavat omistaa elämänsä tutkimiselle ja uuden tiedon tuottamiselle. En sano, etteikö minusta olisi siihen, mutta luulen, että toistaiseksi vahvuuteni on muualla. Tai sitten olen vieläkin pro gradun riuduttama. Ottaen huomioon tiedonjanoni on oikeastaan kumma, etten haikaile alani tutkijaksi. On myös vähän eri asia tutkia journalismia ja viestintää kuin biologiaa tai fysiikkaa, vaikka kaikki tieto on arvokasta. Millaista olisi tehdä työtä vuosia jonkin fysiikan ihmeen todentamiseksi ja nähdä se päivä, kun jonkinlainen maaginen – siis luonnontieteellinen – hiukkanen vihdoin löytyy?

Ensitreffit alttarilla -ohjelma herätti keskustelua pariskuntien ammateista, ja erityisesti lastenhoitaja-Sinin ja matematiikanopettaja-Vesan ammatteja kummasteltiin. Eiväthän eri koulutusasteilta tulevat voi olla yhdessä, vaikka kummatkin työskentelevät lasten kanssa! (No kyllä voivat.) Minä ajattelin kauhistelua lukiessani Sinin työtä päiväkodissa. Päiväkodin työntekijät hoitavat kymmeniä lapsia päivässä vuosien ajan ja näkevät heitä enemmän kuin lasten omat vanhemmat toisinaan. Tämä pätee tietysti myös opetushenkilökuntaan tai muihin hoitoalan ammattilaisiin. En minä jaksaisi paimentaa valtavaa lapsilaumaa joka päivä tai ottaa kontolleni kokonaista osastollista vanhuksia. Enkä haluaisi.

Kun yhtenä syysaamuna poljin töihin, olin varmasti jollakin tavalla herkällä ja kiitollisella tuulella, sillä yhtäkkiä huomasin monta niin sanotusti näkymätöntä, kaupunkia ylläpitävää työtä, jota en ole varsinaisesti ennen edes ajatellut. Kuinka hienoa, että jotkut ahertavat heti aamusta yhteisen hyvän vuoksi! Kiitos siis katujen siistijät, roskakuskit, kuljetusalan ihmiset ja jopa hiivatin kovaäänisen ratikkatyömaan rakennusmiehet.

Arvostan omaa alaani ja inspiroidun siitä yhä edelleen, mutta se, että on kykenemätön johonkin tai haluton tekemään sitä, saa kunnioittamaan työtä vielä enemmän. Olen aika kiitollinen siitä, että moni ihminen tekee työtään minun, muiden ja koko yhteiskunnan vuoksi. Sitä harvemmin tulee ajatelleeksi, kun herää aamulla aivan liian aikaisin lehtipuhaltimen ujellukseen tai kun työmatkalla väistelee kadulle poikittain jätettyjä kuorma-autoja, jotka nököttävät siinä siksi, että minäkin saisin iltapäivällä valita rauhassa haluamani tuotteet lähimarketin hyllyltä.

Mille ammateille sinä nostat hattua? Mihin sinusta ei koskaan olisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Siellä, missä parhaat ideat syntyvät

Kun luovuuslukko on tiukimmillaan, kannattaa istuutua suihkutilan kylmälle lattialle ja kuunnella veden kohinaa, päästää irti toivosta ja huomata, kuinka ideat lopulta ja vähän yllättäen valuvat käsiin.
DSC_0167Viikko sitten ajauduin yllättäen ihan hirvittävään kirjoituslukkoon. Se tuntui puristuksena rinnassa enkä monesta yrityksestä huolimatta saanut sanaakaan virtuaalipaperille. Mieleeni ei tullut yhtäkään sellaista aihetta, josta jalostuisi vaivatta teksti. Yleensä nimittäin minulla on noin 20 aihetta, joista osasta tulee valmis juttu käden käänteessä. En tarvitse ullakkohuoneistoa ja kynttilänvaloa hyödyntääkseni luovuuttani.

Suunnittelin selvää hoito-ohjelmaa lukkoni avaamiseen: lenkkeilyä, viiniä ja rentoutusäänien kuuntelemista. Yhtäkään näistä ei tarvinnut ottaa käyttöön, sillä jumitus laukesi itsestään, ja sen jälkeen ymmärsin, missä parhaat ideani todella syntyvät.

Sateisilla, tuntemattomilla kaduilla. Kävelen nykyään enää harvoin mihinkään, sillä kuljen lähes poikkeuksetta pyörällä. Viime viikolla olin kuitenkin pakon sanelemana liikkeellä jalkaisin. Ja sinä päivänä satoi niin, että kastuin koko vaatekertaa myöten ja niin, että vesi valui pitkin silmälasejani. En voinut hypätä bussiin enkä tilata taksia keskelle puistoa, joten rämmin pitkin vähän tuntemattomampia lähiseudun katuja kotiin. Ideat alkoivat herätä. Sumuinen sade ja autiot kadut tuntuivat mystisiltä.

Suihkun rauhassa. Lukko aukesi lopulta suihkussa. Istuin suihkun lattialla hieromassa syväpuhdistavaa shampoota likaisiin hiuksiini ja katselin samalla puista kylpyhuoneen penkkiä. Sitten jostakin, ihan yllättäen, tuli mieleeni ainakin kolme postausteemaa, sitten vielä pari lisää, ja lopulta oli kiire pois suihkusta, etteivät ideat unohdu.

Kun lukko vihdoin aukesi, sain kasaan alle tunnissa seuraavan kolmen viikon tekstien aiheet eli parisenkymmentä juttua. Osa jäänee toteuttamatta niin kuin aina, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun ei tarvitse murehtia saamattomuuttaan.

Kauppakeskuksen hälinässä. Meluisat ostarit eivät varsinaisesti auta, jos ideointijumitus on pahimmillaan, mutta tavallisessa luovuustilassa kauppakeskukset ovat valtavan inspiroivia. On rauhoittavaa katsella ihmisten touhuja, seurata sivukorvalla keskusteluita ja nähdä, kuinka arki vilisee silmissä. Sellaisista hetkistä ammennan surutta erityisesti fiktioon.

Olen huomannut, että ideatyhjiöt syntyvät sykleissä. Blogin ja proosateokseni kannalta on hyviä, suorastaan riehakkaita viikkoja ja sitten vastapainoksi niitä vaikeita, kun täytyy maata suihkun lattialla tai kävellä sateessa, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Erikoista on tosin se, että journalistisissa teksteissä en ole koskaan lukossa. Kai se on koulutuksen ansiota. Ne syntyvät kuin itsestään aina ja kaikkialla käskystä.

Opiskelin yhden kurssin verran ideointia yliopistossa. Valitsin kurssin täytepisteiksi, mutta se osoittautuikin ihanaksi viikon aloittavaksi luovuushetkeksi, jossa myös jääräpäiset ideointiperiaatteeni saivat kyytiä. Olen paatunut yksilösuorittaja ideoinnissa, mutta kurssilla huomasin, että on uskallettava myös luottaa ryhmän voimaan.

Ideointia voi omatoimisesti opiskella Risto Harisalon teoksesta Luovuuden teknologia – ideointimenetelmät organisaatioiden luovuuden vahvistajina (Tampere University Press 2011). Vaikka uskon siihen, että ideointia ja tietyssä määrin myös luovuutta voi opiskella, olen sitä mieltä, että parhaat ideat syntyvät, kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin, kun odottaa, ei tule kuin kylmä ja kiukkuinen olo. Niin kuin eilen illalla luovuuslenkillä Näsijärven rannassa.

Inspiroivaa maanantaita!

Minkälainen ideoija olet? Missä parhaat ideat syntyvät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa