Kaikki mitä minusta piti tulla

Reilut viisi vuotta ja 302 opintopistettä myöhemmin yksi elämänvaihe päättyy, kun postista kilahtaa tutkintotodistus byrokratiajylläyksen jälkeen. Miten tässä näin kävi?
DSC_0036Juhlat on juhlittu, mutta valmistuminen yliopistosta tuntuu todelliselta vasta nyt, kun katselen painettua pro graduani. Tutkintoon vaadittavat opintosuoritukset ovat olleet rekisterissä jo kauan. Vastaanotin opiskelupaikan 20-vuotiaana, juhlistin sitä railakkaasti jo kuopatun yökerhon vaahtobileissä ja astelin innoissani syksyllä 2012 unelmieni alalle parhaaseen mahdolliseen oppilaitokseen.

Minulla ei ole koskaan ollut perinteisiä ammattihaaveita. Aika monethan kertovat lapsena haaveikseen yhteiskuntaa pystyssä pitäviä perusammatteja, kuten poliisin, palomiehen, lääkärin tai opettajan. Tiesin jo silloin, ettei minusta olisi niihin. Ei poliisiksi, koska juoksisin karkuun. Ei palomieheksi, sillä en uskalla käyttää edes tulitikkuja, eikä lääkäriksi, koska olen jo tarpeeksi huolestunut omasta terveydestäni ja jo korvavaikun näkeminen saa kakomaan. Opettajahaaveetkin kuolivat yläkoulussa paikallisia viidakonlakeja todistaessa.

Ei minusta tosin tullut myöskään taiteilijaa – sitä, joka minusta nimenomaan lapsuuden haaveiden perusteella piti tulla, ennen kuin huomasin, etten ole Picasson lapsenlapsi, ja tajusin myös, että ilmeisesti aikuisten täytyy ansaita rahaa, joten taiteen tekeminen ei ole kovin kannattava valinta. Enpä päätynyt matemaatikoksikaan. Sekin minusta piti tulla, mutta innostus lopahti jo ennen toisen asteen yhtälöitä.

Inhimoni heijastelivat koulupolulla vaihtelevasti suosikkioppiaineitani. Halusin opiskella ruotsia mahdollisimman pitkälle ja päätyä myös historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Välillä surffailin käsityötunnin innoittamana silloisen Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, ja piirsin vihkoni täyteen vaatteita ja ompelin niitä. Jossain taustalla kuitenkin jyskytti tieto siitä, etten päätyisi näille aloille. Kaikkien sekalaisten ajatusten alla oli huomaamatta kytenyt ilmiselvä valinta, jota en ollut edes ajatellut, koska se oli niin kiinteä osa elämääni. Arkea.

Uraputkeen ilman mystiikkaa

Olen kirjoittanut aina. En toki ihan aina. Vasta joulukuusta 1999, jolloin ilmaisuni alkoi olla sen verran selväpäistä, että sillä sai tarinan aikaiseksi maailman rumimpaan muistivihkoon, joka oli tullut postimyyntitilauksen kaupantekijäisinä. Kirjoitin tarinoita yleensä Tiimarista hankittuihin vihkoihin, loin jatkokertomuksia koulussa tehdyille kirjoitelmille ja toimitin kuvitteellisia lehtiä, joista mainittakoon Rupukorven Sanomat (!!). Teknologian saapuessa osaksi arkea novellituotanto pääsi kunnolla käyntiin tietokoneella. Runokirjojakin syntyi kaksi. Niiden nimiä en kehtaa edes kertoa.

Ja sitten äitini kehtasi ehdottaa viestintälukioon hakemista, vaikka olin kovaa vauhtia pyrkimässä taidelukioon jostakin syystä. Kurkkasin kuitenkin alkeellisille nettisivuille, ja seuraavana päivänä ilmoitin yläkouluopolleni hakevani Messukylän lukion (nyk. Sammon keskuslukio) viestintälinjalle, jolta muuten juuri vietiin valtakunnallinen viestinnän erityistehtävä. Ensimmäisen viestintäkurssin jälkeen selvisi se, että minusta tulee toimittaja. Sen päivän jälkeen ei tarvinnut stressata sitä, mihin matka jatkuisi lukion jälkeen. Miksi en tekisi elantoani sillä ainoalla asialla, joka on oikeasti intohimoni?

Yhteiskunnan taloudellinen tilanne ei tee työllistymisestä helppoa, eikä tutkinto takaa töitä, mutta toivon, että oikealla intohimolla on vielä merkitystä. Toivon, että se johtaa paikkaan, jossa voin hyödyntää journalistisia tekotapoja mahdollisimman luovasti. Kirjoittaa ilman rajoja kuitenkin rönsyilyä välttäen.

Kirjoittaminen ei ole lahja, joka on annettu, vaan taito, jonka on ottanut osaksi elämäänsä sattumalta tai tietoisesti. Sen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa mihinkään. Voi vain nauttia. Olisi myös älytöntä sanoa, että kirjoittaminen yksinomaan johdatti minut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja kirkasti uravalintani. Olenhan kuitenkin itse raivannut tieni seuraamatta jotakin mystistä tähteä. Elämä on loppujen lopuksi aika tavallisten valintojen tekemistä, ja juuri siksi kirjoittaminen on niin mahtava ammatti: sen luoma maailma on rajaton.

Mitä sinusta piti tulla ja mitä tuli?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on täydellinen vegelehti tehty?

Vakaa statistiikka kertoo, että Mediakkaan on viime aikoina poikettu etsimään tietoa siitä, millainen on hyvä vegelehti. Tällä kertaa tarjolla on siis katsaus Suomen kasvisruokalehtiin ja yksi tie onnistuneeseen alan lehteen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tiedä, voiko tätä sanoa edes mielipidekysymykseksi. Ilmeisesti ainakin makuasiana kuitenkin ymmärretään se, mitä kasvis- ja vegeruoilla tarkoitetaan. Kasvis- ja vegeruoat, täysin epälooginen sanapari, jota kuitenkin kasvisruokalehtimarkkinoinnissa toistuvasti käytetään. Eli kasvis- ja kasvisruoat. Ontuvaa logiikkaa taitaa sotkea vegaani-termi, joka jostain syystä on kääntynyt monessa tekstissä vegeksi. Vege on on synonyymi kasvikselle, ja kasvisruokavalio taasen sisältää myös eläinperäisiä tuotteita, lihaa lukuun ottamatta. Pidän siis ongelmallisena ja epäammattimaisena sitä, ettei asioista puhuta täsmällisesti. Se on vegelehtien perusvirhe. Tässäkään tekstissä ei itse asiassa ole kovin korrektia puhua yhteisesti vegelehdistä, koska mukana on myös vegaanilehti, jota ei siis saarnani perusteella voi lukea vegelehdeksi.

Suomessa ilmestyy tietojeni mukaan yksi täysin vegaaninen lehti: Vegaanikeittiö. Lehti on brittiläisen VeganKitchenin Suomi-versio, ja arvostelin sitä tovi sitten melko kärkkäästi, mutta vertailukohtien lisääntyessä joutunen lehden ongelmista huolimatta syömään osan sanoistani. Lehden reseptit eivät nimittäin turvaudu eläinperäisten tuotteiden korvikkeisiin. Vegaanikeittiö huomioi myös kansainväliset tuulahdukset, mikä on ehdoton etu muihin verrattuna.

Viime viikkojen uutuuksia Suomen lehtitarjonnassa ovat olleet puhtaasti suomalaiset Rakkaudella Vege (A-lehdet) ja Vege (Sanoma). ”Tee hullunhyvää kasvisruokaa!” julistaa Vege-lehti. Rakkaudella Vege on samoilla linjoilla, sillä se kertoo lehden sopivan ”kasvissyöjille, vegaaneille, sekaaneille ja kaikille hyvän ruoan ystäville”. Hienoa, Rakkaudella Vege on sentään erotellut ruokavaliot onnistuneesti, mutta se, mikä mättää, liittyy olettamukseen kasvisruoan laadusta. Lehteä voivat siis käyttää kaikki hyvän ruoan ystävät. Kasvisruokakin kaikkien suureksi yllätykseksi voi olla hyvää, Vege-lehti tiivistää. Oletus lehtien mielestä on siis jotain muuta.

Kasvisruokalehdet etsivät ilmeisesti uusia kohderyhmiä houkuttelemalla niitä, joiden mielestä vegeruoka ei ole ainakaan maistuvaa apetta. Mutta miten käy vege- ja vegaanipioneerien? Tiedän, että olen siinä mielessä poikkeuksellinen melkein-vegaani, etten käytä maitotuotekorvikkeita lainkaan, enkä siten inspiroidu reseptistä, joka on vain vegaanikäännös alkuperäisestä perinneruoasta. Eiköhän jokainen vegaani muutenkin osaa korvata maidon esimerkiksi kauravalmisteella halutessaan. Ei siihen tarvitse liki kympin maksavaa lehteä. Totta on toki se, että kaikki eivät osaa, sillä tavoittelevathan lehdet myös kohderyhmiä, jotka eivät ole vegaanitietopankkeja. Värikkäät uutuuslehdet palvelevatkin mainostajia hyvin. Sivuille on mukava iskeä uutuustuotemainoksia niin paljon kuin vain mahtuu, sillä ei mustapapupihvi-infoa ja munankorviketuubiesittelyä ole oikein autolehteenkään voitu upottaa.

Moni on ehtinyt julistaa lehtien kuolevan. Se on internetin ja yt-neuvotteluiden mukaan ihan perusteltu manifesti, mutta joku vegelehtiä ostaa, kun niitä kerta tuodaan markkinoille muustakin kuin hyväntekeväisyyssyystä. Lehti on ajatuksellisessa tavoitteessaan, jos joku lauantaisella kauppareissullaan nappaa sen mukaan hyllystä ja tekeekin pihviaterian sijaan kasvisruokaa tai on edes hitusen innostunut sen kokeilemisesta. Mutta mitä se maapalloa muuttaa, jos pihvi korvataan juustokilolla?

Onnistunut vegelehti pystyy kilpailemaan internetin tarjontaa vastaan. Se tapahtuu tuottamalla tarkoin harkittuja ja visuaalisesti vaikuttavia erikoisnumeroita. Resepteissä ei pitäisi tyytyä siihen, että tarjotaan lihaklassikoita juustoversioina tai vegaanikorvikkeilla ryyditettynä. Ajan hermolla oleva lehti nuuskii ilmiöt myös kansainvälisesti, ja tarjoaa käsillä tekemistä, rentoutumista ruoan parissa. Sellaisia ruokalajeja, joiden ohjeet ovat hankalasti saatavilla. Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.

Mikä on oma suosikkisi vegelehdistä? Onko ruokalehdillä mielestäsi yhä jalansijaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paperille kirjoitettu elämä

Tänään alkaa uusi vuosi. Elämässäni kääntyy sivu kirjaimellisesti, sillä vanhan kalenterini viimeinen aukeama on nyt täyteen rustattu, ja on aika kaivaa esiin kaapissa odotellut tuliterä päivyri. Tästä ei hehkuttamani sunnuntaihetki parane, kun kädessä on uusi kalenteri.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKirjaan kalenteriini kaikki menot: tärkeät ja turhat. Pysyn kärryillä elämästäni, ja sen lisäksi saan myös suorittajaluonnettani hivelevän onnistumisen ja tehokkuuden huuman. ”Kaiken tämän ihan oikeasti tein viikon aikana!” ajattelen, vaikkei siitä kukaan tule diplomia jakamaan. Ja joskus käy niin, etten saa kuin pakolliset hoidettua. Sekin on ihan siedettävää. Epävarmat suoritettavat kannattaa nimittäin kirjoittaa viikkoaukeamalle liimattavalle post it -lapulle, jonka voi sitten hyvillä mielin siirtää uudelle viikolle, mikäli edellisellä laiskotti liikaa.

Perusmallin kalenteri on ainoa vaihtoehto minulle. Kahdesta syystä. En luota digitaaliseen kalenteriin, vaikka sen voisikin säätää muistuttamaan jokaisesta tapahtumasta. Fiilis paperikalenterissa on aivan eri, ja minulle kädenjälki jättää myös jäljen muistiin. Joku voisikin siis suositella bullet journalia, jonka tekemisestä on jopa alettu nimittää bujoiluksi. Bullet journal on kalenteri, joka luodaan alusta asti itse tyhjään muistikirjaan. Minä en sellaiseen voi ryhtyä ajan puutteen vuoksi, ja ennen kaikkea siksi, että haluan, että tuhruisat merkintäni erottuvat selvästi, minkä vuoksi yksinkertainen painettu kalenteri on paras vaihtoehto. Miten itse kirjoitettuun almanakkaan voisi edes luottaa?

Kalenteri konkretisoi ajankulun. Meni tämäkin viikko ohi. Kohta on lokakuu. Vuosi 2018. Vaikka ihan hetki sitten täytin vasta vuoden 2012 kalenteria fuksivuonna. Kesälomasta minulla ei ole muistikuvia, koska siltä ajalta ei ole kalenterimerkintöjä. Muistan vain, että päivät tuntuivat tavallista hitaammilta, koska aikaa ei tarvinnut seurata. Ainoa kello oli fyysinen, ja se kertoi lähinnä vain, milloin on nälkä ja milloin on aika vetäytyä päiväunille. Joillekin aikatauluttomuus saa ajan kulkemaan hurjastellen, mutta elämässäni vauhtia kiihdyttää nimenomaan kalenteri, ei toimettomuus.

Almanakka on pakollinen paha, mutta tuo se sentään tunteen siitä, että kaikki on hallinnassa. Sen avulla hoituvat työt, opiskelut, blogihommat, ystävätapaamiset, pakolliset ostokset ja kiinnostavien leffojen katsominen järkevässä järjestyksessä. Kalenterilehtinen ottaa vastaan aivojen kuormituksen. Aika hyvin biohajoavalta kapistukselta.

Mutta millaista on elämä, jonka jokainen päivä on kirjoitettu auki valmiiksi viikkoaukeamalle?

Minkälaista kalenteria käytät? Kulkeeko aika sitä käyttäessä nopeammin vai hitaammin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyörryttääkö harissa? + 9 muuta hakusanaa blogista

Hakusanat ovat siitä mielenkiintoisia, että niiden takana on aina jokin tarina. Mistä syntyy idea selvittää halvin tupakka-aski tai saada tietoa perään iskettävästä pistoksesta?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Varma Talsi”
Mikä? Selvittelin tätä hieman, ja paras osuma tulee Kielitohtorin palstalta. Liekö kysyvä mennyt sinne, sillä täältä ei Talsin Varmaa löydy. Kyseessä ei kirjoitusasusta huolimatta tainnut olla edes henkilö. Tiedätkö sinä tarinan Varma Talsin takaa?

”Lihankorvike Ilta-Sanomat”
Jo sauhuavat korvani. Kävin ihan kuumana jo vuosi sitten Ilta-Sanomien lihankorvikeartikkelista. Missä pavut? Missä linssit? Onneksi niiden ilosanoma näyttää levinneen viime aikoina mukavasti Härkis- ja nyhtisvillityksen jälkeen.

”Harissa pyörryttää”
Höpöhöpö! Ei pyörrytä. Huono olo on todennäköisesti johtunut jostain ihan muusta sinä päivänä, kun harissaa on nauttinut. Ymmärrän tietenkin, että huonon olon iskiessä syypäätä on helppo hakea ruoasta. Viimeksi olin itse varma, että järkyttävä päänsärkyni johtui hirveimmästä ateriasta, jonka olen pitkään aikaan syönyt: tattaria ja tofu rossoa eräästä ekokaupasta noudettuna ja valmiiksi koottuna.

”Halvin tupakka-aski 2017”
Mikähän se mahtaa olla? Tupakoimattomana ihmisenä, vieläpä sellaisena, joka ei ole koskaan edes ostanut tupakkaa, en totisesti tiedä. Olisiko jokin sinisävyinen aski, jota ystävänikin ostaa? Kallista on joka tapauksessa.

”Jalotofun punajuuripihvin valmistus”
Se menee näin: avaa pakkaus, kuivaa hieman paperilla, laita pannulle ja paista. Käytä burgeriin, kuten minä, tai tee vähän fiinimpi pihviateria.

”Pinaattikiinankaalin kanta pois”
Ota ihmeessä pinaattikiinankaalin kanta pois, sillä sen keittyminen kestää ja maku on muutenkin kitkerä, joten syö vain lehdet. Ei se tosin kuolemaksi ole, jos kannan popsii.

”Rokotusneula takapuoleen”
Hui! Tästä ei itselläni ole kokemusta sitten vauva-aikojen. Lääkärit osaavat kertoa paremmin, mutta voihan se aikuisena tuntua tietysti ikävältä ja jopa nöyryyttävältä, jos ahteria pistellään. Monissa toimenpiteissä se on kuitenkin täysin normaalia. Käsittääkseni.

”Kimchi-nyyttien ohje”
Bingo! Tästä hakusanasta olin erityisen iloinen. Kimchi-nyyttien kiehtovaan korealaismaailmaan on siis sukeltanut joku muukin. Kirjoitin jo jokin aika sitten kimchi-nyyteistä, ja sen jälkeen jatkuneet testaukset ovat osoittaneet, että cosmopolitan-salaatti on paras nyyttikääre.

”Lounasruokailua Pispalassa”
Kyllä se niin taitaa olla, että Café Pispala on lounastajan pyhiinvaelluskohde Pispalassa, mutta kuka tietää, jos Pulterissakin olisi hyvä lounas. Ja aina voi rehkiä itsensä Ala-Pispalan Heselle saakka. Tai Rozeriniin.

”Tampereen yliopisto journalistiikka ja viestintä työllistyminen”
Haluaisin kirjoittaa tähän, että sehän käy käden käänteessä. Aika paljon on kuitenkin itsestä kiinni, osin myös suhteista ja tuurista. Silti uskon, että hyvälle tekijälle löytyy aina töitä. Aina. Mutta edelleenkään harvemmin tullaan kotisohvalta hommiin hakemaan.

Jäikö kysyttävää? Mitä sinä luet mieluiten tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Häpeäruokaa töissä

Välillä omat testiruoat saavat epäilemään Einesvihaajaa suureksi huijaukseksi, vaikka eihän eineksiä voi arvostella maistamatta. Siitä huolimatta tekisi välillä mieli syödä valmislounas siivouskomerossa piilossa katseilta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA”Vitsi olisi kiva, kun mullakin olisi jotain tollaista einestä mukana. Mulle iskee annoskateus, kun itsellä on vain tällaista kotitekoista aina mukana”, työkaveri tokaisi mikrojonossa. Luulin, että nyt lähtevät jalat alta. Että kaikista maailman ihmisistä minulle sanotaan noin. Epäviralliselle Einesvihaaja-kampanjapromoottorille. Nyt on menty jossain pieleen! Minähän se olen, joka ei eineksiä syö. Minulla on sitä paitsi aina linssejä mukana. Täydellistä ruokaa. Sitä ainoaa oikeaa.

Mutta. Totuus on se, että viime aikoina linssejä ei aina ole ollut enää eväsrasiassa, ja se on tämän blogin syytä, ei kotijoukkojen muonituskehnoudessa. Aloin kuulostella tarkemmin kehoani. Olo oli kerrassaan tukkoinen. Vegaanieinesten määrä räjähti kauppojen hyllyillä noin vuosi sitten niin, että uutuustuotteiden läpikäymiseen sai kulutettua kymmeniä, ehkä jopa satoja euroja. Koska en edelleenkään turvaudu kotona eineksiin, testiruoat alkoivat varkain kulkea töissä mukana, kunnes päätin, että raja on vedettävä johonkin.

Ei ihme, että olo on tukala ja ikävä, jos itseensä upottaa ihmeellisiä mömmöjä ja E-koodeja. Alkoi tuntua vähitellen siltä, että elän itsestäni kertovan Supersize me -dokumentin keskellä.

Arkikäyttöä helpottavista, turhilta tuntuvista eineksistä saa kuitenkin maistuvaa lounasta pienellä vaivalla. Unohda siis valmisateriat.

Helppo, nopea ja tuore valmisateria itse koottuna

2 annosta

200 g marinoitua tofua | paketti Aasia wok tai Thai wok -tuoreksia | 3 pussia pikanuudeleita | halutessasi loraus soijaa ja seesamiöljyä

Keitä nuudelit ohjeen mukaan. Pilko tofu pieniksi paloiksi, ja paista palaset kevyesti. Kun tofut ovat saaneet hyvän paistopinnan, lisää tuorekset mukaan. Lorauta soijaa ja seesamiöljyä valmiin aterian päälle.

Onhan tässä pikareseptissä muutama ongelma. Ensinnäkin ihmisen pitäisi kyetä marinoimaan oma tofunsa. Ja Aasiassa ei edes ole tapana marinoida tofua, vaan maustaa siihen kuuluva kastike. Mutta voi, että kuinka hyvää savuinen manteli-seesamitofu on! En ostaisi kovin usein neljän euron palasta rasvaista, joskin herkullista tofua, mutta jos eväät pitää saada kasaan nopeasti, niin olen valmis mihin tahansa.

Toiseksi: Pitäisikö kuitenkin asiat järjestää niin, että aikaa on myös vihannesten pilkkomiselle? Vaikka tuoreksissa ei ilmeisesti ole mitään lisättyä, en nää ideologisesti mitään järkeä ostaa parin euron vegerasiaa, kun voisi ostaa tuoreet vihannekset itse suoraan tiskistä. Tosin tarkemmin ajateltuna vihannekset saattavat tulla kalliimmiksi kappaleittain ostettuna. Varsinkin, jos miettii kilohintaa ja osuutta, joka vihanneksista päätyy väistämättä jätteeseen.

Kolmanneksi suosittelen olemaan nuudeleiden suhteen tarkkana. Jotkut nuudelit sisältävät valtavasti kaloreita jo ihan ilman mitään kastikkeita. Tähän ateriaan en käyttänyt  maustepusseja valmispakkauksesta, ja kalorit Mama-merkin nuudeleissa ovat alhaiset, mikä näkyy tosin siinä, etteivät ne pidä nälkää. Jostain syystä ostan aina vihannestenmakuisia nuudeleita, vaikka oikeasti monet lihanmakuiset nuudelit ovat myös vegaanisia, koska kysehän on vain aromeista. Onhan se huvittavaa, että on pakko napata kaupasta vihannesnuudelit vaikka väkisin, jos käyttää vain nuudeliosuuden, kun lihanmakuiset ovat aivan samaa tavaraa. Vegaanin sen sijaan kannattaa punnita omia motiivejaan, jos lihanhimoja täytyy ruokkia liha-arominuudeleilla, vaikka ne vegaanisia olisivatkin.

Maailman paras valmisruoka on muuten löytynyt. Enää mukanani kulkee hätätilanteessa vain eräs einesateria. Testikierrokseni on siis saavuttanut tavoitteensa. Tästä lisää myöhemmin. Saa ehdottaa kilpailijoita ja muita testattavia!

Mitä valmisruokaa suosit työpäivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa