Julkisesti sinun

Maanantaina blogini liikenne räjähti. Tiistain aikana kävijöitä oli enemmän kuin koko kuukauden aikana normaalisti. Rintaani alkoi puristaa.
DSC_0018Tammisaaresta kertova matkailujuttuni alkoi elää omaa elämäänsä alkuviikosta. Tietenkin silloin, kun olin itse matkalla vähällä tietotekniikkavarustuksella. Yllätys junassa oli melkoinen, kun WordPress-sovelluksen tilastotaulussa vilkkui tuhansia kävijöitä yhdessä päivässä. Näin pikkuruisella blogilla!

Oikeastaan olen odottanut sitä, että jokin teksteistäni osuu oikeaan hetkeen, löytää lukijansa ja päätyy jaettavaksi ketjureaktion lailla. Sitä en olisi osannut arvata, että ensimmäinen oikea hittitekstini kertoo Tammisaaresta. En, vaikka tarkemmin ajateltuna Tammisaaren-reissustani kertova juttu on malliesimerkki blogitekstistä: uutta tietoa tarjoava, sydämellä kirjoitettu ja laajaa lukijakuntaa ja yrityksiä kiinnostava.

Jutun jakojen ja lukukertojen kasvaessa ymmärsin olevani aikamoinen bloginoviisi, mikä unohtuu minulta aika usein. Se, että olen saanut journalistikoulutuksen, kirjoittanut kaupallisia sisältöjä ja satoja juttuja toimittajana, ei tee minusta ammattibloggaajaa, vaikka vaatimukset siihen ovat kohdallaan. En ole tehnyt vielä rahaa blogillani, joten ei tätä ihan ammatiksi voi kutsua. Eikä minulla siten ole ammatillista tukea touhuun. Olisipa!

Tammisaaren-juttu poiki valtavasti kommentteja jakolinkkeihin, vaikka blogiin suoria kommentteja ei tullutkaan. Suosio näkyi myös siten, että sain muutaman sähköpostin! Iski pakokauhu huomion määrästä. Siitä, että minä todella olen vastuussa kaikesta, jokaisesta sanasta ja viestistä, joita blogini välittää. Olen siitä ennen kaikkea vastuussa omana itsenäni, en työntekijänä, toimittajana tai kasvottomana yrityksen edustajana. Minun on oltava valmis perustelemaan jokainen kirjoittamani virke ja esittämäni mielipide vielä kuukausienkin päästä tekstin julkaisemista.

Kävijämäärien kasvaessa ajattelin myös ensimmäistä kertaa lukijoideni määrää. Minä kirjoitan usein pienessä työhuoneessani tai olohuoneen nojatuolissa, tällä hetkellä mökin terassilla. Työhuoneessa edessäni on valkoinen seinä, olohuoneessa televisio ja mökillä pelkkää metsää. Silti jossakin on yleisö, joka lukee tekstejäni joka päivä. Ja minun pitäisi antaa itsestäni vielä enemmän ja riisua loputkin suojavaatteet. Olla ystävä, samastuttava ja ihastuttava, julkinen ihminen.

Puhutaan tuhansista, kuukauden aikana samaan tahtiin kymmenistätuhansista. Se on ihan kammottava määrä uniikkeja kävijöitä blogilleni, mutta samalla tiedän, että käsillä voi olla uusi alku. Piste, josta kaikki vasta alkaa.

Onko sinuun iskenyt koskaan blogipakokauhu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avaako tekstin vilauttaminen proosajumin?

Minä olen kirjoittamisen ammattilainen, mutta prosaistiksi en voi itseäni vielä nimittää. En ainakaan ehtymättömäksi kaunokirjailijaksi, joka pystyisi sylkemään hengästymättä fiktiota. En ainakaan vielä, sillä nyt olen jumissa, juuttunut luomaani miljööseen pääsemättä eteenpäin.
DSC_0009 (6).JPGKaikki luisti aluksi kuin elokuvassa, jossa viime vuosisadan puolivälissä elänyt kirjailija naputtaa kurjuudesta rikkauksiin hänet yllättäen nostavaa menestysteostaan. Kuului kirjoituskoneen naputusta, sivuja syntyi pinoittain unettomien ja innon täyttämien öiden jälkeen. Vauhdin ja itsetyytyväisyyden kasvaessa jokin minussa meni lukkoon. Käsikirjoitus on solmussa ja voimat sen loppuun saattamiseen kadonneet kevätsateiden mukana.

Lukon avaimia etsiessäni uskaltaudun antamaan esimakua minun rakkaastani Kolmesta. Vilautus on lyhyt kohtaus aamubussista, jossa päähenkilö matkustaa.

Ote Kolme-käsikirjoituksen toisesta luvusta

Maanantai saapuu taas liian aikaisin, niin kuin sillä on usein tapana. Asiat saavat uuden perspektiivin, kun miettii, että joku on urheillut viikonlopun, leikkinyt lastensa kanssa, syönyt hyvin, kirjoittanut, pelannut ja siivonnut, kun taas itse on hukuttanut mietteensä viiniin, kadottanut korvakorunsa ja laulattanut luottokorttia mättökuriiripalvelun sivuilla.

Kolkon ja jähmeän aamubussin keskirivillä istuvat rauhallisella äänellä keskustelevat ystävykset. Silmiä kirvelee väsymys, ja mieltä korpeaa vitutus Matiaksen edellisillan vinoilusta. Naiset puhuvat bussikorttien hinnannousuista, joita liikennelautakunta on paukuttanut viime vuosina läpi sellaista tahtia, että nuijassa on oltava jo lommoja.

– Nyt saisi halvalla yhdeksän kuukauden kortin.

– Äh, en viitsi hankkia sellaista, kun saatan muuttaa kesällä keskustaan yksin.

– Siis yksin? Et ole puhunut mitään!

– En ole viitsinyt, kun Teemukaan ei vielä tiedä, tunnustuksen tehnyt nainen sanoo.

Tässä vaiheessa katsahdan taakseni. Naisella on ruskeat hiukset ja ohut musta pipo päässään. Tylsä ilmestys. Vielä tylsempi on tämä Teemu, jota odottaa elämänsä yllätys pian.

– Sun pitää puhua sille. Teidän pitää puhua.

– Ehkä vaan varaan sen terapia-ajan, Teemun tuleva ex-vaimo sanoo.

Ystävä on samaa mieltä, vaikka lisääkin, että samaan sessioon pitäisi mennä yhdessä.

– Teemu ei suostu puhumaan. Pariterapia on viimeinen asia, johon se lähtee. Se on sanonut niin.

– Mutta tämähän on viimeinen asia. Pariterapia tai sitten sä lähdet, ystävä päättää.

– Ainakin mä voisin hakea sieltä rohkeutta ensiksi yksin, tunnustaja vastaa, ja näin välttyy Teemu todennäköisesti parisuhdeistunnolta.

Minun tekee mieli kääntyä ympäri ja käskeä mustapipoa jättämään Teemu. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia, eihän. Yhdessäkään surkeassa kerrostalossa tai rakkauden hylkäämässä omakotitalossa ei asuisi onnettomia pareja ja riitaisia avopuolisoita, jos voisi vain yhtenä päivänä kävellä kotiin ja todeta: ”Mä muutan muuten kesällä keskustaan.” Fantasioin hetken, miltä tuntuisi ilmoittaa sama Matiakselle ja häipyä sitten viileän tyylikkääseen, tiiliseinin koristeltuun skandinaavikuppilaan juomaan alekupongilla ostettua kuohuviiniä. Ensi töikseni tekstaisin kesäjuhlissa liehitelleelle työkaverille, sitten Erkalle ja huvittelisin sen kanssa, joka ensimmäiseksi vastaisi. Mutta koska elämän draamankaari on yleensä täysin kiero, kaivan luurini taskusta ja näpytän Matiakselle viestin: ”Mä muuten tuon sitten salaattiainekset kaupasta.”

Mikä avuksi proosajumiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Alussa oli abi, blogi ja Blogspot

Viritys. Se on oikein hyvä sana kuvaamaan aiempia blogikokeiluitani. Mediakka ei nimittäin ole ensimmäinen blogini.
DSC_0031 (2).JPGHurraa! Mediakka on ollut pystyssä jo kolme vuotta! En rehellisesti sanottuna olisi uskonut pystyväni tähän, sillä aiemmat blogisivustoviritykset olivat kuolleet yhtä nopeasti kuin olin ne perustanutkin. Halusin kirjoittaa, mutta kamerani oli surkea, enkä muutenkaan tiennyt, mistä olisin kertonut. Omasta elämästä kirjoittaminen ei silloinkaan sellaisenaan tuntunut hyvältä.

Mutta yritin silti. Ensimmäisenä perustin Abina-blogin Blogspotiin. Bannerissa oli apina, jonka päässä keikkui ylioppilaslakki. Kuten arvata saattaa, blogi kertoi opiskelusta abivuonna. Ei ehkä myyvin teema. Kirjoitin sinne useita tekstejä, mutten enää muista ainuttakaan aihetta. Todennäköisesti selostin tekemiäni tehtäviä tarkasti ja raportoin tulevista kokeista. Opiskelu oli silloin minulle maailman tärkeintä ja ylioppilaskirjoitukset koko elämä, vaikken niihin loppujen lopuksi kovasti lukenutkaan.

Lukioaikana ja vähän sen jälkeen perustin useita blogeja, joihin kirjoitin yhden tai muutaman tekstin ennen kuin poistin ne. Vattupuskassa oli selvästi heijastus Zen Café -vaiheestani, Jumalainen näytelmä taas peilaus kirjallisuusinnostuksesta ja historiaharrastuksesta. Sen lisäksi pidin myös blogia ystäväni kanssa. Nimi oli sen verran ruokoton, että se jääköön salaisuudeksi. Paljastan kuitenkin, että se oli suora lainaus eräästä saamastani tekstiviestistä. Ennen kuin päätön blogisekoiluni loppui, ehdin vielä pitää vain kutsutuille henkilöille avoinna olevaa laihdutus- ja hyvinvointikeskeistä blogia. Pääsin tavoitteeseeni, ja lopetin blogin.

Blogitaivaltani taaksepäin katsoessani muistin, ettei Abina itse asiassa ollutkaan ensimmäinen blogini. Lukion viestintälinjan mediakritiikin kurssilla oli pakko perustaa WordPress-alustalle blogi ja julkaista opintokirjoitukset siellä. En varmasti silloin käsittänyt yhtään, mitä olin tekemässä. En lukenut blogeja, eikä blogosfääriäkään voinut katsoa vielä syntyneeksi ainakaan Suomen mittakaavassa, vaikka vuoden 2009 tienoilla olikin jo blogeja, osa myös suosittuja. Tietotasostani kertoi se, että blogin nimeksi tuli Katariinan journalismia. Muistini mukaan ulkoasu oli ihan hyvännäköinen, joskin epäkätevä: kolmipalstainen ja kuvaton.

WordPress-kokeilu oli kuitenkin jättänyt jälkeensä hyvät muistot, joten lukiessani enemmän blogeja ja kypsytellessäni ajatusta oman perustamisesta päädyin WordPressiin. Aloittaessani yliopisto-opinnot pidin kulttuurikritiikkiin keskittynyttä Mediakka-blogia. Sekin oli kuvaton! Ei ihme, että suurin piirtein – oikeasti – viisi ihmistä luki sitä viikossa. Tekstit olivat kyllä hyviä. Tein paljon musiikki-, teatteri- ja elokuva-arvosteluita. Saatoin myös suoltaa omia proosatekeleitäni sinne kuvitellen, että joku kustantamo löytäisi ne. No ei löytänyt, ja blogi päätyi roskakoriin.

Olin onnistunut lukitsemaan Mediakka-sivutunnuksen itseltäni, joten lopulta vuonna 2015 perustin Akkamedia-nimellä tämän blogin. Melko pian aloin inhota valtavasti hätäratkaisunimeä, ja ostin oman Mediakka-domainin.

Nimessä ei edelleenkään ole järkeä, mutta on se parempi kuin Katariinan journalismia. Sen asettama rima ei tosin koskaan kovin korkealla ollutkaan.

Minkälaisia blogikokeiluita sinulla on ollut? Mitkä olivat ensimmäisiä lukemiasi blogeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Walburgan muistoa ja työläisten oikeuksia kunnioittaen

Ensimmäinen merkki lähenevästä arkivapaasta ilmaantui lähikauppaan jo pari viikkoa sitten. Kammottavan ruma ja yksinkertaisesti täysin tyylitön, ohuen kepin varassa nököttävä glitterpallo oli aseteltu kaupan ovelle aivan tulppaanien viereen. Sitten tulivatkin jo tippaleivät, simat, serpentiinit ja hodariohjeet asiakasomistajalehtien sivuille. Kuinka kekseliästä joka vuosi!
DSC_0079.JPGKuva ajalta, jolloin ylioppilaslakilla oli arvoa, Ufoshot maistui hyvältä ja Koskenrannassa jaksoi istua. Siitä on onneksi kauan! Eikä siellä muuten muisteltu Walburgaa tai työväkeä.

Vappuhumun valtaamasta katukuvasta ei käy ilmi, että pidot ovat itse asiassa käynnissä Walburgan pyhimykseksi julistamisen vuoksi. Enpä tiennyt, kuinka kova luu Walburga-neiti olikaan. Vuoden 710 tienoilla syntynyt Walburga asui kaksoisluostarissa, ja siirtyi lopulta koko luostarin johtoon, mikä lienee poikkeuksellista ajan hengen huomioiden, sillä luostarissa toimi tietysti myös munkkiveljestö. Päästivät oikein naisen puikkoihin! Walburga tunnettiin erityisesti järkevästä ja arvokkaasta johtamistavastaan. Kaikkien ihmetekojensa lisäksi siis, mutta ne eivät taida olla enää tämän vuosituhannen vappujuhlinnassa kovin merkityksellisiä. Pyhimys hänestä tuli vuonna 1. toukokuuta 870.

Voinee olettaa, etteivät tyhjät pullot, maahan pudonneet serpentiinit ja puihin kiinni jääneet karkulaisilmapallot ole Walburgan ansiota tai syytä. Ihminen on taipuvainen hurvittelemaan, olipa pyhimyksiä olemassa tai ei. Huville rajat asettaa työ. Mitä jos aikamme tulitikkutehtaalla ei voisikaan sammuttaa koneita, lähteä kotiin ja poiketa vappusimalla? Koska onneksi asiat ovat nyt toisin kuin menneillä vuosisadoilla, on 1. toukokuuta varattu muullekin kuin mahtavalle Walburgalle. Nimittäin työväelle, meille.

Työväen vappujuhlien iskulause oli pitkään ”kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia virkistystä, kahdeksan tuntia lepoa”, jolla kampanjoitiin kurjia työolosuhteita ja -ehtoja vastaan. Jostakin syystä kenellekään ei ollut tullut mieleen, ettei ihmisiä voi laittaa raatamaan aamusta iltaan, mutta onneksi lopulta vappumarssislogan muuttui todeksi. Pitää siis olla tyytyväinen ainakin siihen, että nykyajan vappu on enimmäkseen kevään juhlaa, puistoissa juopottelua ja verkkolehtien nakkipakettiarvioita, joissa ei tosin edelleenkään voi olla yhtäkään kasvisnakkilaatua mukana.

Kehystipä vapun merkityksen miten tahansa, juhlan pääsanoma lienee se, ettei mikään ole itsestäänselvää. Ei varsinkaan ennen ole ollut. Pikkuruinen työväen oikeustaistelija minussa toivoisi niin kovasti, että joku muistaisi vappuna juhlan perimmäistä syytä sen verran, että pysähtyisi miettimään, kuinka pitkälle on päästy ja mihin – kenties huolestuttavaan – suuntaan kehitys on menossa. Vaan eipä sillä taida olla väliä, ajattelin, kun eräänä vappuaattona teekkari istui kyykkypaskalla ikkunani alla.

Loppukaneetti on tositapahtuma vuodelta 2016. Kakkija myös oksensi samalla. Minä laitoin luurit päähäni, kirjoitin lisää ja mietin, että on jollakin oikeasti otsaa – anteeksi suolta – kurauttaa Tampereen keskustan toiseksi vilkkaimman kadun varteen.

Riemukasta vappua! Ajatteletko vappuna juhlan merkitystä? Mitä vappuperinteisiisi kuuluu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa