Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Häpeäruokaa töissä

Välillä omat testiruoat saavat epäilemään Einesvihaajaa suureksi huijaukseksi, vaikka eihän eineksiä voi arvostella maistamatta. Siitä huolimatta tekisi välillä mieli syödä valmislounas siivouskomerossa piilossa katseilta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA”Vitsi olisi kiva, kun mullakin olisi jotain tollaista einestä mukana. Mulle iskee annoskateus, kun itsellä on vain tällaista kotitekoista aina mukana”, työkaveri tokaisi mikrojonossa. Luulin, että nyt lähtevät jalat alta. Että kaikista maailman ihmisistä minulle sanotaan noin. Epäviralliselle Einesvihaaja-kampanjapromoottorille. Nyt on menty jossain pieleen! Minähän se olen, joka ei eineksiä syö. Minulla on sitä paitsi aina linssejä mukana. Täydellistä ruokaa. Sitä ainoaa oikeaa.

Mutta. Totuus on se, että viime aikoina linssejä ei aina ole ollut enää eväsrasiassa, ja se on tämän blogin syytä, ei kotijoukkojen muonituskehnoudessa. Aloin kuulostella tarkemmin kehoani. Olo oli kerrassaan tukkoinen. Vegaanieinesten määrä räjähti kauppojen hyllyillä noin vuosi sitten niin, että uutuustuotteiden läpikäymiseen sai kulutettua kymmeniä, ehkä jopa satoja euroja. Koska en edelleenkään turvaudu kotona eineksiin, testiruoat alkoivat varkain kulkea töissä mukana, kunnes päätin, että raja on vedettävä johonkin.

Ei ihme, että olo on tukala ja ikävä, jos itseensä upottaa ihmeellisiä mömmöjä ja E-koodeja. Alkoi tuntua vähitellen siltä, että elän itsestäni kertovan Supersize me -dokumentin keskellä.

Arkikäyttöä helpottavista, turhilta tuntuvista eineksistä saa kuitenkin maistuvaa lounasta pienellä vaivalla. Unohda siis valmisateriat.

Helppo, nopea ja tuore valmisateria itse koottuna

2 annosta

200 g marinoitua tofua | paketti Aasia wok tai Thai wok -tuoreksia | 3 pussia pikanuudeleita | halutessasi loraus soijaa ja seesamiöljyä

Keitä nuudelit ohjeen mukaan. Pilko tofu pieniksi paloiksi, ja paista palaset kevyesti. Kun tofut ovat saaneet hyvän paistopinnan, lisää tuorekset mukaan. Lorauta soijaa ja seesamiöljyä valmiin aterian päälle.

Onhan tässä pikareseptissä muutama ongelma. Ensinnäkin ihmisen pitäisi kyetä marinoimaan oma tofunsa. Ja Aasiassa ei edes ole tapana marinoida tofua, vaan maustaa siihen kuuluva kastike. Mutta voi, että kuinka hyvää savuinen manteli-seesamitofu on! En ostaisi kovin usein neljän euron palasta rasvaista, joskin herkullista tofua, mutta jos eväät pitää saada kasaan nopeasti, niin olen valmis mihin tahansa.

Toiseksi: Pitäisikö kuitenkin asiat järjestää niin, että aikaa on myös vihannesten pilkkomiselle? Vaikka tuoreksissa ei ilmeisesti ole mitään lisättyä, en nää ideologisesti mitään järkeä ostaa parin euron vegerasiaa, kun voisi ostaa tuoreet vihannekset itse suoraan tiskistä. Tosin tarkemmin ajateltuna vihannekset saattavat tulla kalliimmiksi kappaleittain ostettuna. Varsinkin, jos miettii kilohintaa ja osuutta, joka vihanneksista päätyy väistämättä jätteeseen.

Kolmanneksi suosittelen olemaan nuudeleiden suhteen tarkkana. Jotkut nuudelit sisältävät valtavasti kaloreita jo ihan ilman mitään kastikkeita. Tähän ateriaan en käyttänyt  maustepusseja valmispakkauksesta, ja kalorit Mama-merkin nuudeleissa ovat alhaiset, mikä näkyy tosin siinä, etteivät ne pidä nälkää. Jostain syystä ostan aina vihannestenmakuisia nuudeleita, vaikka oikeasti monet lihanmakuiset nuudelit ovat myös vegaanisia, koska kysehän on vain aromeista. Onhan se huvittavaa, että on pakko napata kaupasta vihannesnuudelit vaikka väkisin, jos käyttää vain nuudeliosuuden, kun lihanmakuiset ovat aivan samaa tavaraa. Vegaanin sen sijaan kannattaa punnita omia motiivejaan, jos lihanhimoja täytyy ruokkia liha-arominuudeleilla, vaikka ne vegaanisia olisivatkin.

Maailman paras valmisruoka on muuten löytynyt. Enää mukanani kulkee hätätilanteessa vain eräs einesateria. Testikierrokseni on siis saavuttanut tavoitteensa. Tästä lisää myöhemmin. Saa ehdottaa kilpailijoita ja muita testattavia!

Mitä valmisruokaa suosit työpäivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesävihaajan tunnustukset

Voiko kesästä oppia tykkäämään aikuisena? Tarkista, pystytkö keksimään kesästä yhtä monta negatiivista asiaa kuin kesävihaaja.
OLYMPUS DIGITAL CAMERATänään on virallisesti kesäloman ensimmäinen päivä. Aurinko herätti tunkemalla läpi valkoisista verhoista. Eiliset itse tehdyn pizzan tähteet odottivat kaapissa, ja belgialainen luomukahvi surisi pannussa. Pitäisikö olla hyvillään lämmöstä vai tuskastua kuumuudesta, kuten vanhan kunnon kesävihaajan tapoihin kuuluu?

Kesässähän on järjettömästi elämänlaatuun vaikuttavia negatiivisia asioita. Siksi, ja tietenkin myös suotuisten reissuajankohtien vuoksi, olen pitänyt ansiotyökesälomani aina syksyllä tai talvella, jos kahta viikkoa ei lasketa neljä vuotta sitten. Miettikääpä, kuinka ihanaa on kääriytyä peittoon, kun muut painavat kolmenkymmenen asteen pakkasessa töihin! Tai kuinka ihanaa on istua pohjoisvietnamilaisella terassilla katsomassa, kuinka usva laskee vuorenlaaksoon, kun toisella puolella maapalloa viritellään työpäivää käyntiin.

Jäit ehkä miettimään niitä kesän negatiivisia piirteitä, joista yhtäkään ei välttämättä tullut mieleen. Onneksi pystyn kesävihaajana palauttamaan helposti mieleen kaikki ikävät asiat. On kuuma, aamulla herää hikisenä, hyttyset pistävät päivittäin, paarmat kiusaavat, ampiaiset pelottavat, parvekkeen ovea ei voi pitää ötököiden takia auki, kirvat ja muurahaiset kiipeilevät jalkapöydillä, lokit ripuloivat päälle ja vieläpä kirkuvat, koskaan ei löydy sopivia vaatteita ulos, sen kerran, kun mökille pääsee, sataa kaatamalla tai on kylmä ja kaiken päälle elokuun viimeiset kesäpäivät ovat täynnä surullisen keltaista valoa, kesän viimeistä hätähuutoa ennen kuolemaa ja syksyn ylivoimavoittoa.

Tänään sattui kuitenkin käymään niin, että unohdin melkein yllä olevan listan istuessani pehmeällä viltillä Eteläpuistossa. Vieressä oli miellyttävää seuraa, joka ei ainakaan liikaa jäkättänyt, ja Manoushen täydellistä libanonilaisruokaa. Iltapäivällä tuntui siltä, että tästä kesästä voisi ehkä tykätäkin. Ihan vähän ainakin. Olo oli myös aika etuoikeutettu, kun maantasosta katsellessa syreenit, koivut ja männyt heiluivat kevyesti tuulessa, eikä edes keskellä kaupunkia häirinnyt autojen melu. Kunnes, joku ajoi päin aitaa kadun toisella puolella.

Olivatpa aurinkoiset päivät kuinka ihania tahansa, niin jostain syystä hippusen äkäinen luonteeni on taipuvainen siihen, että todellinen inspiraatio versoo yksinäisten lokkien ja aution sillan kupeessa. Hetkeä ennen kuin sade kaatuu maahan.

Onko kesän vihaaminen ihan järjetöntä? Ei kai kesän kuitenkaan kaikkien suosikkivuodenaika tarvitse olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Joko sun yläaste alkoi?

Mitä näet kuvissa? Järkevän suomalaisnaisen? Vai kenties akateemikon? Tai ehkä yhteiskunnan vakavaraisen veronmaksajan? Teinitytön hömppäkuvissa?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAMinä täytän 25 vuotta. Tänään kello 15.32. Toukokuisena perjantaina neljännesvuosisata sitten pötkötin letkutettuna teho-osastolla keuhkokuumeen kourissa samalla, kun äitinikin taisteli hengestään. Tänä vuonna puurran päivän töissä, ja illalla intoudun ehkä juomaan kaksi desilitraa kuohuvaa. (Tjaa, Alko ei kyllä ole enää auki, kun tulen töistä.)

On vakituinen työpaikka, ylempi korkeakoulututkinto melkein taskussa, terveys, ihminen, johon ei ihan heti pala hermo, kun tulee kotiin, hyvä taloudellinen tilanne ja ikääni nähden laaja työkokemus. Mutta mitä vielä! Ei riitä.

Viisi vuotta sitten, kun olin saanut tiedon yliopisto-opiskelupaikan saamisesta, olin myös  vähän ennen sitä vastaanottanut vakituisen työpaikan. Lompsin eräällä lounastauolla Stockmannille hakemaan ökyhintaista salaattia. Ruokaosaston suulla nököttävällä penkillä lorvi pappa, joka pysäytti minut. Hän hymyili isällisesti pullonpohjasilmälasiensa takaa ja kysyi: ”Milles yläasteelle sinä olet menossa? Tässä, kun on näitä tulevia seiskaluokkalaisia rampannut.” Yläkouluni nimi: Tampereen yliopisto.

Voi luoja, että loukkaannuin. Ikävä kyllä lärvini tilanne ei ole merkittävästi parantunut viidessä vuodessa. Katsokaa vaikka! Jotain on ilmeisesti kuitenkin tarttunut vuosien varrella mukaan, koska nykyään on aivan sama, mitä kukaan luulee. On hauska yllättää iällä!

Siihen, miten ikä arvioidaan, vaikuttaa tietenkin myös kohtaamisympäristö. Kenties töissä onnistun puhumaan ihan järkeviä, en toki aina, mutta usein kuitenkin. Siksi minut arvioidaan ikäistäni vanhemmaksi. Vapaalla sen sijaan arviointi tapahtuu melko puhtaasti ulkonäön perusteella, jos esimerkiksi satun olemaan tavallista hiljaisempi kuuntelijatyyppi. Tai touhukas lärpättäjä.

Se, että näyttää valtavan nuorelta, vaivaa ainoastaan silloin, kun on kyse työstä. Omalla kohdallani freelancer-keikoista. Tämänkin tekstin kuvia ottaessani mietin, voinko edes julkaista niitä. Mitä jos kukaan ei halua ostaa kirjoituspalveluitani sen vuoksi, miltä näytän? Melko nopea lopputulema on se, että jos näin käy, niin se kertonee enemmän muista kuin minusta. Intuitiolle ei järkikään voi mitään, ja siksi ulkonäön merkitys korostuu. Kaunis-ruma-asettelu on toisarvoista, kun arvioidaan pätevyyttä. Haastattelutilanteissa on lyötävä luu kurkkuun tavallista hanakammin, jotta baby facen alta paljastuis enemmän kuin ennakkoluulot antavat ymmärtää.

Tulevaisuudessa henkilötodistuksen heiluttelu tuntunee entistä paremmalta, koska se tuntuu jo nyt hyvältä kaikesta huolimatta. Vaan eiköhän se totaalinen rupsahdus odota vielä ihan kulman takana. Niin kuulemma käy niille, jotka näyttävät pitkään selvästi ikäistään nuoremmilta. Varhaisvanhoille käy päinvastoin: heistä tulee nuorekkaita, kuumia viisikymppisiä. Minulle rupsahtaminen on ok, koska vanheneminen on  ihanaa!

Odotan joka vuosi uutta ikävuotta. Varhaisin ikähaaveiluni liittyy siihen, kun viisivuotiaana makasin avokattoisessa lumilinnassa tähtitaivasta tuijotellen. Toivoin, että olisin pian 8-vuotias. Ehkä vanhenemisen odottelu loppuu vielä, mutta ainakin seuraavat viisi vuotta olen budjetoinut sille, että olen puhtaasti onnellinen iän karttumisesta.

Todellista tasapainoa on se, että ei odota yhtään mitään, vaan on tyytyväinen juuri siihen, missä on nyt. Mutta saa sitä silti itseään vähän meikillä vanhentaa tarvittaessa – eli kun tarvitaan ripaus uskottavuutta. Yhteiskunta, kun elää vieläkin tytöttelyaikakautta.

Tuntuu hyvältä olla 25-vuotias. Tänään, huomenna ja ihan koko vuoden.

Mitä ikä merkitsee?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa