Tilannekatsaus proosateokseeni – kaupan päälle vinkkejä vasta-alkajalle

Kolme on jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon siihen, että todella julkaisen proosateoksen. Haaveilemalla ei näppäimistö kulu, joten vapaa-ajalla tehtävä teos vaatii kärsivällisyyttä ja yksinäisyyttä läppärin edessä.
DSC_0003DSC_0006DSC_0008Pöytälaatikkokirjoittajia on yhtä monta kuin on pöytiä, laatikoita ja kirjoittajia. Teoksen julki saattaminen taasen on sekoitus taitoa, työtä ja tuuria. Harvalla on kaikki kortit pakassa jo valmiiksi.

Onkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Täytyy joko rustata illat hiljaa kuvitteellisen öljylampun alla ja tulla ulos Finlandia-teoksen kanssa tai sitten voi kertoa rehellisesti kirjoittamisesta, ja toivoa, että joku löytää oman työn tuloksen siten.

Jos rahallista korvausta ei oteta huomioon, kirjan suurin täyttymyshän on tulla julki. Silloin vanhanaikainen kustantaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Jos kustantajaa ei löydy, voi harkita itsenäistä verkkojulkaisemista, joka on käytännössä ilmaista. Jotakin mystistä kirjoihin täytyy kuitenkin liittyä, sillä mikään ei silti tunnu samalta kuin se hetki, jolloin saa oman teoksensa käsiin ihan oikeasti. Sellaisen teoksen, jolle on proosalajissa antanut kaikkensa.

Missä mennään?

Teoksessani on 33 lukua, joista olen kirjoittanut noin puolen sivun kuvaukset. Olen nimennyt keskushenkilöt, ja tehnyt muistiinpanot niiden luonteista, suhteista ja ammateista, vaikka henkilöitä ei ihan tuhottomasti olekaan.

Omiin tapoihini kuuluu se, että kirjoitan lähtökohtaisesti täysin valmista tekstiä. En kirjoita sillä ajatuksella, että palaan korjaamaan tekstiäni, vaikka se onkin myöhemmin välttämätöntä varmasti. Haluan myös edetä kronologisesti alusta loppuun, joten olen aloittanut kuuliaisesti ensimmäisestä luvusta. Nyt menossa on kolmas. Liuskoissa mitattuna luvut ovat viidestä kahdeksaan sivua, mikä vastaa hieman suurempaa kirjan sivumäärää, sillä yksi kirjan sivu on tyypillisesti noin 1800 merkkiä sisältäen välilyönnit. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, joten hyvinä hetkinä yksi luku syntyy työpäivän jälkeen, kun taas huonoina ei tapahdu mitään. Keskivertoinspiraation päivinä etenen yhdessä luvussa kohtaus kerrallaan.

Kronologiseen etenemiseen silloin tällöin yrittää tehdä särön innostuminen jostakin kielikuvasta tai mehukas tarina, jonka tiedän voivani mahduttaa kirjaan. Tällöin kaivan esiin muistikirjani tai kirjoitan elektroniseen muistilappuun pätkän valmiiksi, jotta sen voi kaivaa oikean hetken koittaessa esiin.

Kustantamoonhan voi periaatteessa ottaa yhteyttä jo, kun kirja on alkutekijöissään, mutta omalla kohdallani uskon lopputuotteen voimaan, vaikka se vaatisi muutoksia niin kuin yleensä lähes kaikkien käsikirjoitusten kohdalla käy. Siksi kirjasta tulee kirja vasta, kun se on kustannettu. Siihen asti kaikki ovat käsikirjoituksia. (Puhun koko ajan siis ikään kuin virheellisesti kirjasta.)

Kirjoita, kirjoita, kirjoita

Kuulostaa tietenkin aika hölmöltä, että jakelen vinkkejä proosakirjailijoille ilman, että olen itse julkaissut yhtään mitään kaunokirjallista. Mutta kirjoittanut olen. Ja paljon. Ja kaikenlaista: lehtijuttuja, radioreportaaseja, blogeja, kritiikkejä, gradun, kaksi runokokoelmaa, kaksi historiikkia ja kymmeniä novelleja. Kirja on projekti – ärsyttävän kapulakielisesti sanottuna. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ja proosassa monipuolisesta taustasta on hyötyä, kunhan muistaa jättää ammattimaneerit pois kyydistä heti ensimmäisellä pysäkillä.

Vinkkejä vasta-alkajalle:

  • Mitä haluat sanoa teoksellasi? Proosateos on vain peräkkäin aseteltuja sanoja, jos ne eivät yhdessä muodosta sanomaa. Tavallinenkin tarina kertoa suuresta teemasta. Sanat ovat kauniita sellaisenaan, mutta käsikirjoituksen voima on ideassa.
  • Eletty elämä on parasta. Varasta tosielämän tarinat ja lausahdukset. Salakuuntele keskusteluita häikäilemättä. Bussimatkat ovat loistava paikka korvien höristelylle. Ajattele ympäristöä kirjan näkökulmasta, ja kuvittele, mitä päähenkilö tekisi tutuilla seuduilla.
  • Hyödynnä omalaatuisten läheisten piirteet. Kannattaa olla kuitenkin kohtelias, jotta läheisiä on vielä kirjan julkaisunkin jälkeen.
  • Suunnittele. Harva rykäisee 300-sivuisen draaman yhdeltä istumalta improvisoiden. Proosaan kannattaa suhtautua kuin mihin tahansa hyvään tekstiin: jäsentele sisällöt, tee tarkat rajaukset ja aseta selkeä tavoite. Suunnittele lukusisällöt, ja tee alustava käsikirjoitus.
  • Kanna mukana muistikirjaa. Puhelimen muistilista ei tunnu yhtään samalta, ja ohjaa yleensä harhapolulle selailemaan luurin muita sisältöjä. Parhaat hetket kannattaa taltioida vanhakantaisesti kynällä. Suosittelen edes kokeilemaan!
  • Kaikkia teoksia ei julkaista. Se on tosiasia. Mutta aina joku julkaistaan.
  • Kirjoita silloinkin, kun ei oikein huvittaisi. Yritä edetä kronologisesti. Taito jalostuu, kun sitä tekee silloinkin, kun luulee, ettei luista. Aina voi korjata. Kronologisesti eteneminen pitää ajatukset kasassa.
  • Kirjoita niin kuin kirjoittaisit itsellesi, mutta niin, että sen voisi lukea koko maailma. Rahasta tehdään paljon asioita, ja myös kirjoitetaan, mutta parasta jälkeä syntyy, kun kirjoittaa niin kuin ei olisi pakko. Se tunne kannattaa hyödyntää niin pitkään kuin mahdollista.

Lopuksi täytyy muistuttaa, että niin tärkeä kuin proosateokseni minulle onkaan, on parasta kuitenkin elämä, joka tapahtuu kirjan sivujen ulkopuolella. Sitä ei kannata unohtaa. Kirja on ykkösluokan piletti pakomatkalle, mutta sillä ei tee yhtään mitään, jos lähtöpisteessä mikään ei ole mallillaan.

Ensimmäisen osan kirjakuulumisistani voi lukea täältä.

Haaveiletko kirjan kirjoittamisesta? Mitä haluaisit tietää kirjoittamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sano ääneen

Piti kirjoittaa kirjahaaveista, mutten voi kertoa niistä. Minulla ei ole enää haaveita – vaan tekoja, jotka toteutan.
kolme.JPGAjatus proosateoksen kirjoittamisesta syntyi eräässä graduohjaustapaamisessa yliopiston alakuppilassa. Hutera Juvenes-muki oli läikyttänyt puolet sisällöstään tarjottimelle ja epätoivoiselle suunnitelmalleni. Odottelin kiltisti minut pitkältä ajalta tuntevan ohjaajan tuomiota läpyskästäni. Hän sanoi ensimmäiseksi: ”Sun kannattaa ehdottomasti vielä palata luovaan kirjoittamiseen.” Ottaen huomioon gradun idean ajattelin, että nyt olen kirjoittanut tieteen sijasta satuja pakolliseen opinnäytteeseen. Ohjaajani ei onneksi tarkoittanut sitä, vaan viittasi tekstini luonteeseen.

Päätin, että kun yliopisto on paketissa, kirjoitan kirjan. Itsessäänhän se ei vielä johda mihinkään, sillä olenhan hokenut sitä siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Tähän mennessä pisin proosateokseni on 30-sivuinen eleetön draama, joka perustuu lähes 100-prosenttisesti omaan elämääni, eikä todellakaan ole julkaisukelpoinen sen vuoksi. Eikä kyllä minkään muunkaan ominaisuuden takia. Pinnistelin gradutapaamiset, pakolliset tarkastukset ja byrokraattiset kiemurat läpi, ja haudoin ideaa. Ajatus harhaili välillä pahasti representaatiotutkimuksesta ja mediamaantieteestä suoraan draamajorpakkoon, mutta selvisin. On oikeastaan aika mahtavaa tuntea, kuinka luovuus puristaa rintaa niin, ettei osaa päättää, mistä ja milloin sen päästäisi pihalle.

Teininä ajattelin, että pyöräytän kirjan milloin tahansa. Halusin olla mahdollisimman nuori esikoiskirjailija. Hyvin nuori. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Elämään melko realistisesti suhtautuvana kirjailijahaihattelijana ymmärsin lopulta, että kirjan aihe ja siihen tarvittava elämänkokemus syntyy kyllä aikanaan ja tulee ulos, kun on kypsä. Ja nyt me molemmat, minä ja aika, olemme kypsiä, vähintään mediumeja.

Kirjan kirjoittamisesta kertovat jutut ovat ärsyttäviä, jos niissä ei tarjoa mitään konkreettista pysyen vain mahtipontisissa romanttisissa tarinoissa siitä, kuinka omalla työllä ja historialla on merkitystä. Siksi sanon nyt ääneen, mitä aion tehdä, vaikka haluaisin hautoa sitä sisälläni ikuisuuksiin odottaen, että yhtäkkiä kaupan hyllyillä makaisi teokseni. Edes alelaarissa. Teokseni työnimi on Kolme, ja se on perhedraama, jolla on kaksi kertojaa. Siinä elämä on kuorrutettu briejuusto, jonka päältä hunaja valuu jääkaapin hyllylle.

Pelkään, ettei kirjallani ole merkitystä, vaikka samaan aikaan mietin, miksi kaikella pitäisi olla jokin suuri merkitys. Onhan viihdearvokin jo saavutus. Olen joutunut kyseenalaistamiskierteeseen, mutta se kai kuuluu tähän matkaan. Kaikkeahan kutsutaan nykyään matkaksi, ja siksi reissussa onkin herännyt liikaa ajateltavaa, vaikka aikaa ei ole. Mitä kirjalla ylipäätään pitäisi saavuttaa? Miten kertoisi elämästä ja ajankohtaisaiheista fiktion avulla? Pitäisikö fiktion sanoman olla yhteiskunnallisesti merkittävä, vaikka se olisikin draamakertomus?

Proosanivaskani tiellä päivänvaloon on enää 32 lukua ja hukassa oleva kustantaja.

Oletko haaveillut joskus kirjan kirjoittamisesta tai peräti kirjoittanut jo sellaisen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisivuotissuunnitelma

Viis uudenvuodenlupauksista! Vuosi on aivan liian lyhyt aika toteuttaa monta pakotettua asiaa. Senpä vuoksi olen tehnyt aina viisivuotissuunnitelman, jolla historiassa toki on varsin ikävä kaiku. Oma suunnitelmani on kuitenkin ihan vain puhtaasti hyvään elämään keskittyvä kokonaisvaltainen lupaus. Vuonna 2018 käynnistyy jo kolmas viisivuotissuunnitelmani.
business-1149630_960_720Kuva: Pixabay

Alan tehdä unelmatyötä, jossa hommia paiskitaan yhteiskunnan ja ennen kaikkea ihmisten vuoksi. Saan hyödyntää koulutustani ja kykyjäni. Tiedän, mihin pystyn, ja tavoittelen päämäärääni ihan oikeasti, enkä vain tyydy selvittämään tilanteesta kaikille. Olen myös onnellinen siitä, mitä minulla jo on: vakaa talous, hyvä olla ja ihana koti. Mutta tyytyminen ei riitä. Haluan enemmän ja näyttää kynteni.

Nautin aamuista ja varaan aikaa mannapuuron keittämiselle. Jos ihminen ei kolmeenkymppiin mennessä saa herättyä sen verran aikaisin, että ehtisi alle 10 minuutin mannapuuron kiehauttaa aamulla, niin on syytä ilmoittautua elämänhallintakurssille. No, ei kai se yhdestä puurosta kiinni ole sentään. Puuro vain sattuu olemaan mainio aamupala, mutta aivan liian työläs mikrottomalle unikeolle. Yritän myös tulevina vuosina muistaa nauttia aamun tunnelmasta ja pysähtyä katselemaan, kuinka kaupunki herää. Kiire tosin on töihin aina.

Liikun enemmän. Joogaan ja käyn pitkillä lenkeillä niin kuin aiemmin oli tapana. Ruumiillinen hyvinvointi on jäänyt kiireisten vuosien jalkoihin. Nyt, kun hallittavia lankoja on vähemmän, alan varata päivästä aikaa liikunnalle. Hyötyliikunta ei riitä, vaan haluan nauttia siitä ilosta, jonka vartalolleni suon sitä hoitamalla. Aion sopia myös paljon enemmän lenkkitapaamisia ystävieni kanssa. Silloin nimittäin tutustuu myös kotikaupunkiinsa paremmin, kun antaa toisen päättää, mihin päin suunnataan.

Minulta ilmestyy proosateos. Tämä onkin jo vauhdissa. Haaveilen, että proosan kirjoittamisesta tulee taas harrastus, joka tuo vastapainoa työlle. Mikään ei voita kirjoitusflow’ta. Haluan hukkua iltaisin hetkeksi luomaani maailmaan, ja lopulta julkaista sen kaikille. Mistään mielikuvitusmaasta ei ole kyse, sillä fantasiaa en kirjoita.

Julkaisen runoteoksen. Tiedosto on luotu. Idea on syntynyt jo kauan sitten. En usko vanhan teoksen muokkaamiseen, sillä kuusi vuotta vanha runosetti on melkoista luettavaa nykymittakaavassa. Aloitan siis puhtaalta pöydältä, sillä nyt todella tiedän, mitä haluan sanoa.

Pidän kolmekymppiset lastenjuhlateemalla. Oikein perinteiset lasten synttärikemut 90-luvulta edustavat minulle laman suurvuosikymmenen ilakointia. Tietenkin, olinhan lapsi silloin. Minulle yhdeksänkymmentäluku oli synttärikemuja hupihatut päässä ruokapöydän ympärillä ylikermaisen kakun äärellä. Pahvisia teema-astioita, ongintaa ja aasinhäntää. Tätä on luvassa myös omilla teemakutsuillani – aikuiseen makuun.

Miten kävi edellisten viisivuotissuunnitelmieni kanssa? Ensimmäistä aloittaessani olin siis 15-vuotias, ja toisen alkaessa tasan 20 vuotta vanha. Suunnitelmani liittyvät aina melko isoihin asioihin, joten pääpiirteet on helppo muistaa. Valmistuin lukiosta liki kympin keskiarvolla, sain vartaloni kuntoon, aloin syödä terveellisesti, pääsin yliopistoon, muutin Kalevaan ja sittemmin puolisoni luokse Amuriin. Lopulta valmistuin myös maisteriksi.

Vakituinen toimittajanpesti jäi saamatta, sillä en edes hakenut sellaista. Kaunokirjallista teostani ei myöskään julkaistu, koska kirja jäi 30-sivuiseksi. Sen sijaan toimitetun historiikkikirjan tein ja paljon muita kirjoitustöitä. Haaveilin myös muuttavani Pispalaan syntymäkotiini, mutta taloon on niin käsittämättömät jonot, ettei se taida olla mahdollista. Sitä paitsi ahneus kasvaa keskustan lähellä asuessa: kaiken pitää olla aivan käden ulottuvilla. Siinä alkaa Pispalakin tuntua jo kaukaiselta maalta.

Teetkö vuosisuunnitelmia tai kenties pidempiaikaisia lupauksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tästä kaikki vasta alkaa

Uusi vuosi on valtavan lohdullinen alku, jos ei elä toisessa syklissä, eli opiskelun tai työn rytmissä, joka jakaa vuoden syys- ja kevätlukukauteen. Itselleni alkava vuosi on merkityksellinen, sillä se toivottavasti sisältää rutkasti uusia käänteitä. Toivon vuoden toisena päivänä mielen vallanneen levollisen olon kantavan loppuun asti.
DSC_0018.JPGJos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä todellakaan tiedä, pitääkö tämä vuosi yhtään mitään uutta sisällään. Jostakin kumman syystä on kuitenkin pieni kutina, että niin voi käydä. Odottelemalla ei kuitenkaan mitään tapahdu, joten siksi olen päättänyt, etten jätä mitään sattuman varaan. Kuulostaapa salamyhkäiseltä!

Pääajatukseni on jopa aavistuksen uskonnolliselta haiskahtava fraasi ”Elämä kantaa”, joka tietysti on ristiriidassa sen kanssa, etten halua enää jättää mitään sattuman käsiin. Yritän siis tässä uskotella itselleni, että kerrankin rohkeita päätöksiä tekemällä ja aidolla uskalluksella voi saavuttaa sen, mitä haluaa. Joskus on pakko uskoa siihen, että putoaa jaloilleen, vaikka tekisi rohkeitakin ratkaisuja. Vieläpä, kun – toistaiseksi – turvana on hyvinvointivaltio.

Vaikken koskaan ole ollutkaan se, joka odottelee, kuinka kaikki hyvä sataa päälle taivaalta, olen sortunut myös kellumaan omassa kuplassani, ja vuodet ovat vierineet varkain. Työpöytä on täynnä tiedostoja tulevista teoksista, blogi täynnä luonnoksia ja usko omiin kykyihin vahvempi kuin koskaan, mutta silti on ollut helpompi nuuhkia tuttuja kulmia elämän jokaisella osa-alueella.

Kuluneet kaksi melko raskasta vuotta ovat kuitenkin opettaneet, että joskus on parempi laittaa korealainen kurkkunaamio kasvoille ja katsoa kokkivideoita aamuun asti ennemmin kuin selkä jumissa puurtaa yötä vasten. Ja kun kävelee kotiin, kannattaa pysähtyä ihastelemaan puistoa ja lumisia oksia tai edes kuvitella ne, jos ulkona on loskaa niin, että ruotsalainen tekonahkakenkä tulvii.

Mutta nyt kurkkunaamiot saavat olla. Antaa kenkien tulvia, koska olen valmis. Tähän vuoteen ja uuteen elämään.

Mitä ajattelit uskaltaa toteuttaa tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vauhti kiihtyy – Mediakan vuosiraportti

Mediakan vuosiraportti osoittaa, että meno hurjenee, aiheet ovat vakiintuneet ja toimivan blogin resepti on talletettu takataskuun.
DSC_0006DSC_0009DSC_0007DSC_0008Mediakan liikenne kolminkertaistui edellisvuodesta vuonna 2017. Blogin alkutaipaleeseen, ensimmäiseen puoleen vuoteen, verrattuna liikenne on nyt yli 10-kertainen. Ja saisi vielä tästäkin kymmenkertaistua. Tuntuu silti hyvältä, että ne joka paikassa ja yhteydessä esiintyvät pikkulinnutkin ovat asian huomanneet, ja yhteistyötarjouksia on tullut. Kommenttiboksikin on ollut yllättävän aktiivinen. Kiitos!

Hotellivalituksia, ruokaraivoa ja popkulttuuria

Suosituimpia aiheita vuonna 2017 olivat ruoka ja lifestyle. Kasvokkain tehdyt gallupit kertovat muuta, sillä yleensä toiveet kohdistuvat mielipiteisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta tilastoissa kategoriaerot ovat pieniä, sillä aivan kärjessä ovat myös ilmiöt, mielipiteet ja kulttuuri: koko blogin juju.

Innostuin kuluneena vuonna näköjään rähjäämään melkoisesti eineksistä, mutta taitaa olla niin, että se suo on nyt rämmitty, ellei jotakin kerrassaan uskomatonta tavaraa osu tielle. Kommenteista päätellen einesvihaaja ei ollut ihan kaikkien mieleen, mutta keskustelu onkin toivottua.

Kirjoitin hävettävän vähän popkulttuurista, ja erityisesti musiikkiarviot jäivät tyystin huomiotta. Liekö syynä vuoden musiikkitarjonta vai alitajunnassa jyskyttävä ajatus siitä, etten ole loppujen lopuksi musiikki-ihminen. En myöskään käynyt kertaakaan teatterissa, vaikka siitäkin piti kirjoittaa. Elokuvakokemukset onneksi taltioin, ja ravintolakäynneilläkin kamera oli aina mukana.

Kuluttajajournalismin hengessä päädyin kirjoittamaan jälleen hotelleista, tosin ensimmäistä kertaa kotimaan pytingeistä. Näitä haluan tehdä ehdottomasti lisää – mutten ilmaiseksi tai ainakaan itse maksamalla. Luetuksi tekstiksi nousseesta Cumulus Kaisaniemen arvostelusta toivon, että ketju ottaa onkeensa, sillä Suomen hotellien hintatasolla on turha tarjota likatahroja ja yhdeksänkymmentälukua.

Stindebinden haamu jatkoi kummitteluaan menneenä vuonna. Stindebinden mysteeriä on hakukoneissa ratkottu niin kiihkeästi, että edelleen melkein kaksi vuotta sitten julkaistut tekstit killuvat luetuimpien joukossa. Vannon, että kertoisin, jos todella tietäisin, kuka Stinde oli. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä Karjalaisen Jukkaan, joka vastauksen tietää.

Uusi blogivuosi

Vuodelta 2018 toivon, että rakas harrastukseni lähtee kunnolla lentoon, kulkee mahdollisimman pitkään mukanani ja on myös tulevaisuudessa tärkeä itseilmaisun paikka, elävä CV ja keskusteluareena, vaikka toistaiseksi olen itse saanut mesota täällä lähinnä kannustuksen säestämänä. Lässytystäni voi kuunnella nykyään myös Instagramissa, sillä olen innostunut Instagramin tarinatyökalusta.

Ai, pitääkö lopuksi kertoa jokin teksti, johon on erityisen tyytyväinen? Jutun En katoa koskaan (Mediakka 24.5.2017) teemoja mietin usein vieläkin, ja olen tyytyväinen tunteeseen, jonka sain vangittua tekstiin. Onko sittenkin niin, ettei kaiken pidäkään olla ikuista?

Kerro ihmeessä toiveita tulevalle vuodelle! Onko jokin teksti jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki mitä minusta piti tulla

Reilut viisi vuotta ja 302 opintopistettä myöhemmin yksi elämänvaihe päättyy, kun postista kilahtaa tutkintotodistus byrokratiajylläyksen jälkeen. Miten tässä näin kävi?
DSC_0036Juhlat on juhlittu, mutta valmistuminen yliopistosta tuntuu todelliselta vasta nyt, kun katselen painettua pro graduani. Tutkintoon vaadittavat opintosuoritukset ovat olleet rekisterissä jo kauan. Vastaanotin opiskelupaikan 20-vuotiaana, juhlistin sitä railakkaasti jo kuopatun yökerhon vaahtobileissä ja astelin innoissani syksyllä 2012 unelmieni alalle parhaaseen mahdolliseen oppilaitokseen.

Minulla ei ole koskaan ollut perinteisiä ammattihaaveita. Aika monethan kertovat lapsena haaveikseen yhteiskuntaa pystyssä pitäviä perusammatteja, kuten poliisin, palomiehen, lääkärin tai opettajan. Tiesin jo silloin, ettei minusta olisi niihin. Ei poliisiksi, koska juoksisin karkuun. Ei palomieheksi, sillä en uskalla käyttää edes tulitikkuja, eikä lääkäriksi, koska olen jo tarpeeksi huolestunut omasta terveydestäni ja jo korvavaikun näkeminen saa kakomaan. Opettajahaaveetkin kuolivat yläkoulussa paikallisia viidakonlakeja todistaessa.

Ei minusta tosin tullut myöskään taiteilijaa – sitä, joka minusta nimenomaan lapsuuden haaveiden perusteella piti tulla, ennen kuin huomasin, etten ole Picasson lapsenlapsi, ja tajusin myös, että ilmeisesti aikuisten täytyy ansaita rahaa, joten taiteen tekeminen ei ole kovin kannattava valinta. Enpä päätynyt matemaatikoksikaan. Sekin minusta piti tulla, mutta innostus lopahti jo ennen toisen asteen yhtälöitä.

Inhimoni heijastelivat koulupolulla vaihtelevasti suosikkioppiaineitani. Halusin opiskella ruotsia mahdollisimman pitkälle ja päätyä myös historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Välillä surffailin käsityötunnin innoittamana silloisen Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, ja piirsin vihkoni täyteen vaatteita ja ompelin niitä. Jossain taustalla kuitenkin jyskytti tieto siitä, etten päätyisi näille aloille. Kaikkien sekalaisten ajatusten alla oli huomaamatta kytenyt ilmiselvä valinta, jota en ollut edes ajatellut, koska se oli niin kiinteä osa elämääni. Arkea.

Uraputkeen ilman mystiikkaa

Olen kirjoittanut aina. En toki ihan aina. Vasta joulukuusta 1999, jolloin ilmaisuni alkoi olla sen verran selväpäistä, että sillä sai tarinan aikaiseksi maailman rumimpaan muistivihkoon, joka oli tullut postimyyntitilauksen kaupantekijäisinä. Kirjoitin tarinoita yleensä Tiimarista hankittuihin vihkoihin, loin jatkokertomuksia koulussa tehdyille kirjoitelmille ja toimitin kuvitteellisia lehtiä, joista mainittakoon Rupukorven Sanomat (!!). Teknologian saapuessa osaksi arkea novellituotanto pääsi kunnolla käyntiin tietokoneella. Runokirjojakin syntyi kaksi. Niiden nimiä en kehtaa edes kertoa.

Ja sitten äitini kehtasi ehdottaa viestintälukioon hakemista, vaikka olin kovaa vauhtia pyrkimässä taidelukioon jostakin syystä. Kurkkasin kuitenkin alkeellisille nettisivuille, ja seuraavana päivänä ilmoitin yläkouluopolleni hakevani Messukylän lukion (nyk. Sammon keskuslukio) viestintälinjalle, jolta muuten juuri vietiin valtakunnallinen viestinnän erityistehtävä. Ensimmäisen viestintäkurssin jälkeen selvisi se, että minusta tulee toimittaja. Sen päivän jälkeen ei tarvinnut stressata sitä, mihin matka jatkuisi lukion jälkeen. Miksi en tekisi elantoani sillä ainoalla asialla, joka on oikeasti intohimoni?

Yhteiskunnan taloudellinen tilanne ei tee työllistymisestä helppoa, eikä tutkinto takaa töitä, mutta toivon, että oikealla intohimolla on vielä merkitystä. Toivon, että se johtaa paikkaan, jossa voin hyödyntää journalistisia tekotapoja mahdollisimman luovasti. Kirjoittaa ilman rajoja kuitenkin rönsyilyä välttäen.

Kirjoittaminen ei ole lahja, joka on annettu, vaan taito, jonka on ottanut osaksi elämäänsä sattumalta tai tietoisesti. Sen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa mihinkään. Voi vain nauttia. Olisi myös älytöntä sanoa, että kirjoittaminen yksinomaan johdatti minut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja kirkasti uravalintani. Olenhan kuitenkin itse raivannut tieni seuraamatta jotakin mystistä tähteä. Elämä on loppujen lopuksi aika tavallisten valintojen tekemistä, ja juuri siksi kirjoittaminen on niin mahtava ammatti: sen luoma maailma on rajaton.

Mitä sinusta piti tulla ja mitä tuli?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa