Yksin hautaaja

Tallaamme yksin loppuun asti. Otamme harteillemme orastavat muistisairaudet ja kansantaudit samalla, kun hoidamme arkiaskareet vanhenevien läheistemme puolesta. Kannamme vanhempamme hautaan ja soitamme itse ikävät uutiset kaikille.
DSC_0004.JPGSanotaan, että maapallo on ylikansoitettu. Suomessa syntyvyys tosin on laskussa, mutta eipä kotimaamme ole maapallon kansoitustalkoisiin osallistunut aiemminkaan, jos suuria ikäluokkia ei oteta huomioon. Sekin into kuoli jo kauan ennen kuin Kylli-täti alkoi piirtää näköradiossa ja Tenavatuokio pyöriä ruudussa.

Minä olen ainoa lapsi. Se kuulostaa automaattisesti hirvittävän negatiiviselta. Ihan kuin osa minusta puuttuisi, vaikka olen kokonainen elävä olento. Ne, joilla on sisaruksia, varmasti ajattelevatkin jonkin puuttuvan. Muistan toivoneeni sisarusta niin kauan kuin muistan, sillä kaikilla muilla oli nuorempia tai vanhempia kiusankappaleita kotonaan. Toisenlaisessa ympäristössä en varmasti olisi osannut kaivata yhtään mitään. Olihan minulla paljon kavereita ja niiden lisäksi pieni suku ja serkkuja, joita näimme viikottain. Kaipuu on haihtunut iän myötä, mutta olisi silti hienoa saada kokea, miltä tiukka veriside tuntuu. Sellainen täysivaltainen ja sokea tuki, joka ei koskaan jätä yksin, vaikka täytyy tietysti muistaa, ettei läheisyys katso loppupeleissä biologisia siteitä.

Suomalaisperheessä on keskimäärin 1,85 lasta, mikä käy ilmi Tilastokeskuksen Perheet 2016 -selvityksestä. Aikoinaan lapsia oli perheissä huomattavasti enemmän, mutta imeväiskuolleisuuden korkeat lukemat niittivät osan lapsista pois jo ennen taaperoikää. Perheenjäsenten lukumäärä ei ole millään tasolla lasten päätettävissä. Kirjoittaessani porsimisesta virisi toisella alustalla keskustelu lapsettomuudesta ja lasten lukumäärästä. Miksei joku hankkinutkaan lapsia? Jos onnistui saamaaan yhden lapsen, miksei tehnyt toista? Lapsia ei tiettävästi niin vain tilata ja siirretä verkkokaupassa ostoskoriin odottamaan jatkokäsittelyä. Ei siis ole lapsen tehtävä lähteä erittelemään sisarusten olemassaoloa. Perheen koossa voi olla kyse sattumasta, tietoisesta, draamattomasta päätöksestä tai sitten kipeistä kokemuksista, eivätkä selitykset kuulu ulkopuolisille.

Vaikka elämänlaatu ei olekaan kiinni sisarusten lukumäärästä, on turha väittää, etteikö elämä kohtelisi aavistuksen raskaammin ainoata lasta, kun vanhempien loppu häämöttää. Sisarukset voivat toki olla taakka siinä missä vanhemmatkin, mutta yksilapsisen perheen nuorimpana on joka tapauksessa vastuussa itse kaikesta. Jos ajatellaan sitä, että vanhemmat selviävät vanhuuteen asti, pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen siitä, että on saanut pitää heidät niinkin kauan. On eri asia surra satavuotiasta kuin liian varhain uupunutta.

Pelkään silti tulevaa, sillä olen loppupeleissä aina yksin. Yksin byrokratian edessä. Siinä ei ole puolison tai ystävien avunannolle sijaa, sillä lain edessä kaikki täytyy kuitenkin hoitaa itse. Huolimatta siitä, että on kasvanut lujaksi, ei ketään ole silti valmennettu kohtaamaan kaikkea yksin.

Mitä sisarukset ovat antaneet sinulle tai vieneet pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Marttyyri kaatui sänkyyn

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. Siihen on vakava syy. Niin vakava, että elämä on taas saanut uudet mittasuhteet. Eikö olekin ihan typerää valittaa turhasta?
DSC_0009.JPGTiedän, että on olemassa melkoinen kirjo vakavampiakin sairauksia kuin poskiontelotulehdus, joka imaisi minut kouriinsa viikko sitten keskiviikkona. Vertasin itseäni suohaudasta nostettuun Kyllikki Saareen, ja melko lailla näytinkin siltä, kun takana oli viisi päivää nenän nirhaamista ja silmien vuotamista. Siitä alkoi valituskierre. Oikein hävettää katsoa kaikkia yksityiskeskusteluitani. Ei taida olla yhtäkään viestiketjua, jossa en olisi parkunut vointiani. Kenen elämän keskipiste se ei olisi!

Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten minulle voi käydä näin. (Mitenköhän? Jos nenä on ollut tukossa kaksi kuukautta, takana on äkisti noussut kuume ja karmea päänsärky, ei liene ihme. Siinä vaiheessa on hyvä sairastaa kunnolla tauti pois.) Teki mieli hokea, etten ole koskaan kuumeessa, enkä varsinkaan ole joutunut syömän antibiootteja tai joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa liki kymmeneen vuoteen. Ihan kuin se kiinnostaisi ketään tai muuttaisi mitään. Siispä yritin nukkua räkä poskella, ja sen ajan, kun jaksoin pitää silmiäni auki, kurkin sarjoja Areenasta. En edelleenkään muista, mihin jaksoon ja sen kohtaan jäin Downshiftaajissa.

”Tietsä hei mitä? Mä nään heti hei, että sulla on nyt kova tulehdus”, sanoi omintakeiseen tyyliin puhunut lääkäri. No niinpä! Ei tässä turhaan ole valitettu ja voivoteltu liki viikkoa! Kun kaksi ensimmäistä antibioottia oli popsittu, olo alkoi parantua kohisten. Korvissakin suhisi ihan kirjaimellisesti. Parin päivän nukkumisen jälkeen tuntui siltä, että olin vihdoin syntynyt uudelleen. Sitten alkoi hävettää aiempi itkun tihrustaminen ja vaikerointi siitä, etten paranisi ikinä.

Nyt, kun olen kyllästänyt kehoni vasta-aineilla, tuntuu siltä, että olen valmis mihin tahansa. Puhtain poskionteloin uhmaan pientä pakkasta ja jatkan elämääni jälleen tehokkaana omana itsenäni. Näin pitkän pakkolevon ja inhottavan – joskaan ei maailman vakavimman – taudin jälkeen tekee mieli tehdä vaikka mitä lupauksia ja parannuksia, mutta taitaa olla parempi olla lupaamatta mitään. Sen tosin vannon, etten enää palelluta varpaitani niin pahasti, että niitä täytyisi sulattaa patterilla.

Lupaan myös nauttia loppuviikosta, ihan tavallisista puuhista, puhtaasta ruoasta, hyvästä seurasta ja kävelylenkeistä.

Muututko marttyyriksi sairastaessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa