Miltä vuoristotauti tuntuu?

Ei arvatenkaan hyvältä. Näin akateeminen analyysi ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun tuntuu siltä, että happi pakenee aivoista, eikä edes itse ymmärrä, mistä olotila johtuu, vaikka on lukenut altitude sicknessistä. Eihän terveelle ihmiselle voi mitään sattua?
Danba
Kirjoitin aiemmin reissussa sairastumisesta, ja on itse asiassa aika huvittavaa, että unohdin vuoristotautiepisodin listasta kokonaan. Todennäköisesti siksi, että Tiibetin rajalla sijaitsevasta Tagongista ei oikein ole jäänyt muistoja tai edes muistikuvia, koska koko vierailuaika kului sekavassa olotilassa ja päästessä takaisin alemmas vuoristoon tuntui kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Tagongin pikkuruinen kaupunki sijaitsee 3900 metrin korkeudessa. Terveyskirjaston mukaan vuoristotaudin oireiden uhka alkaa 2500 metrin korkeudessa. Saavuimme Tagongiin oleiltuamme viikon Kangdingissa, joka on perustettu vuoristoon noin 2600 metrin korkeuteen. Kangdingissa meillä ei ollut minkäänlaisia oireita, mutta niihin vaikuttaa aina henkilökohtainen alttius, jota on vaikea arvioida, koska mikään tietty ominaisuus ei varsinaisesti nosta vuoristotautiriskiä. Koska korkeuslukemat eivät välttämättä sellaisenaan sano mitään, mainittakoon, että tavallinen kiinalainen miljoonakaupunki Chongqing läheisellä hallintoalueella on 244 metrin korkeudessa, ja Suomen kaupungeista tietoa ei edes pikaisesti löydy, koska korkeudet ovat niin olemattomia.

Puhun nyt mahdollisesta vuoristotaudista, koska minua ei ole diagnosoitu. Miten edes olisi voitu piskuisessa kyläpahasessa ilman yhteistä kieltä tai lääkäriasemaa? Todennäköisesti kärsin vuoristotaudin esioireista, joten on ihan hyvä, ettemme jääneet odottamaan oireiden helpottamista – tai pahentumista – ja ohuempaan ilmaan tottumista. Olo oli karmean kurja, mutta esimerkiksi Terveyskirjaston tautimääritys kuulostaa niin hurjalta, etten usko kaiken olleen kovin pienestä kiinni. Ehkä olikin, mutta on vaikea kuvitella, että olisin kiikkunut rajamailla. Pahimmillaan vuoristotauti johtaa kuolemaan kuudessa tunnissa. Minä sinnittelin kaksi yötä, joten tuskin olin aivan kuolemankielissä.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei ollut edes alkavasta vuoristotaudista, vaan poikkeuksellisen rajuista tottumattomuusoireista, joita en osannut ehkäistä oikein. Saavuttuamme Tagongiin vastassa olleet aasit jolkottelivat tiehensä. Kävin ostamassa pari tiibettiläishuivia, etsimme majoitusta ja kävimme syömässä, minkä jälkeen oli aika vetäytyä päiväunille. Herättyäni päiväunilta päähäni sattui. Kukapa sellaisesta huolestuu? Lähdin käyskentelemään torille ja kesken ostosreissun jouduin syöksymään ulos kaupasta. Ehdin viime hetkellä kylpyhuoneeseen oksentamaan. Ja siitä alkoi niin järkyttävä pääkipu, ettei oksennuksesta tullut loppua kahteen päivään, eli koko vuoristokylävierailun aikana. Silloin, kun lämmintä vettä sattui tulemaan, hengitin kuumassa suihkussa höyryä, joka helpotti paineen tunnetta päässä. Tuntui kuin koko nuppi olisi paisunut ja lopulta suihkussa supistunut hetkeksi.

Lähtöaamuna oloni oli vähän parempi, mikä saattoi johtua siitä, että tiesin pääseväni takaisin alemmalle korkeudelle suosikkikaupunkiini. Tagongin ankaran talven raikas ilma aikaisin aamulla vaikutti myös helpottavan oloa. Vaikka eihän se itse asiassa mitään raikasta ole, vaan karmean ohutta ilmaa, mutta kylmää sellaista, ainakin aamusin.

Lopulta koin ihmeparantumisen, joka ei liene ihme lainkaan, koska vuoristotaudin yksinkertaisin hoitokeino on poistua alueelta. Vuoristotaksit pitävät aina ikkunat auki ajaessa, jotta ilmaan ehtii tottua. Näin oli myös menomatkalla, mutta siitä ei vain sattunut olemaan apua. Viiletimme mutkittelevaa tietä jaetulla taksilla alas Kangdingiin noin tunnin matkan. Avatuista ikkunoista tulviva ilma purki päässä olevaa painetta sitä mukaa, kun taksi eteni alemmas. Tuntui käsittämättömältä toipua oksennusolosta alle 20 minuutissa. Aivan kuin olisin ollut vichy-pullo, jota avataan hiljalleen sihautellen. Perillä Kangdingissa olin jälleen täysin terve, eikä kahden päivän sumusta ollut jälkeäkään.

Viikon matkamuiston kuvitus ei ole Tagongista, vaan Danban kaupungista, jota sama uljas vuoristo ympäröi. Niiden edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Oletko sairastunut vuoristotautiin? Missä korkeuksissa oireita on tullut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 myyttiä pavuista ja linsseistä

Unohda härkikset ja nyhtikset! Parhain kasviravinto kaivetaan alkujuurilta, eli prosessoimattomista pavuista ja linsseistä, vaikka nykyään lajinsa parhaat tuupataan säilykkeiksi tölkkeihin. Ei ihan alkuravintoa, mutta parasta, mitä lähikauppa voi tarjota.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

1. Linssit ja pavut eivät maistu miltään
Myönnetään, eivät ne varsinaisesti ole makuelämyksiä, mutta etenkin aasialaisessa ruoassa on tapana maustaa kastike tai muu ruoka, ei papua tai tofua. Paistan linssit ja pavut itse kevyesti chiliöljyksi kutsumassani sichuanlaisessa mustapapu-chilitahnassa, jota sekoitan pannulla öljyyn. Minusta linssit myös maistuvat ilman makuöljyjä valtavan hyviltä.

2. Ainakaan ne eivät voi olla ruokalautasen päätähtiä
Pavut ja linssit ovat erinomaisia aterian herroja. Voiko enempää kaivata kuin maasta tullutta ravintoa? Monet kuulemma sekoittavat meksikolaisfiiliksissään kidneypapuja jauhelihaan. Vähän sama kuin laittaisi kanaa ja jauhelihaa sekaisin. Papujen syömisestä ei toki ole mitään haittaa, vaikka niitä ekstrana nauttisikin. Pitäisi kuitenkin huomioida se, että ne ovat myös sellaisenaan mahtava proteiinin lähde.

3. Eikä niitä kannata syödä sellaisenaan
Edelleen, pavut ja linssit ovat oikein hyvä ravinnon lähde omina itsenään. Kokeile seuraavan kerran jättää liha pois, ja tee tortilla täyte pelkästään pavuista. Ja kyllä, pavuista voi tehdä myös muuta ruokaa kuin texmexiä. Todennäköisesti papujen maineen ylle varjon ovat langettaneet pitkät, vihreät pavut, joita jotkut kammoksuvat valtavasti. Ne ovatkin mauttomia ja täysin turhia.

4. Muutenkin papujen ja linssien valmistaminen valtavan työlästä
Tämä illuusio on ehkä peräisin ajasta, jolloin linssejä ja kikherneitä piti liottaa yön yli. Sellaisia vaihtoehtoja toki löytyy edelleen, ja ne ovat suhteessa halvempia käyttövalmiisiin sisaruksiinsa verrattuna, mutta en näe mitään syytä, miksen ostaisi 79 senttiä maksavaa linssipurkkia valmispakkauksena. Purkista tulee kaksi annosta valmiita linssejä viiden minuutin paistamisella.

5. Nehän ovat sitä paitsi jotain kuskusia tai riisiä
Eivät todellakaan ole. Söisitkö itse riisin tilalla possua? Possumurua ja naudanpihvi, olkaa hyvä. Linssien ja papujen ravintoarvot saavat sitä paitsi riisin kiljumaan kateudesta.

Parhaat papu- ja linssivinkit

  • Pirkka on kiitettävästi laajentanut papuvalikoimaansa, ja vähän aikaa sitten lähikaupasta alkoi löytyä myös linssejä. Huippua!
  • Myös GoGreenin tuotteita kannattaa käyttää. Ne ovat luomua, mutta eivät hinta-laatusuhteeltaan voita millään Pirkkaa.
  • Oletko aina turvautunut kidneypapuihin? Kokeile ruskeita papuja.
  • Ruokalehtien sivuilla on alkanut vilahdella vihreitä helmiä: soijapapuja ja villimpiä härkäpapuja, joiden suosio on kasvanut Härkis-villityksen vuoksi. Soijapapuja saa toistaiseksi helpoiten Pirkan pakasteena. Härkäpapujakaan ei ole kovin monelta valmistajalta tarjolla, ja omassa lähikaupassani olen nähnyt vain Bonduellen purkkeja. Alkuperäinen papu on aina parempi valinta kuin valmiste. Valitse siis seuraavan kerran härkäpavut suoraan purkista Härkis-lootan sijaan.
  • Kikherneet eivät ole papuja tai linssejä, kuten nimestä voi päätellä, mutta tuhdin rakenteen ansiosta niistä saa erinomaisia pihvejä. Aina ei todellakaan tarvitse jalostaa, sillä kikherneet toimivat mainiosti myös paistettuina. Uunipaahdetut, maustetut kikherneet ovat myös hyviä snackeja. Niitä on alettu myydä jopa valmiissa pakkauksissa, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että aina parempi tehdä itse.
  • Tuntuvatko pavut ja linssit edelleen vastenmielisiltä? Kokeile tahnoja!

Ruskeapaputahna

1 tlk (230g) ruskeita papuja | 1 rkl tomaattimurskaa | 2 rkl tomaattipyrettä | noin 3 rkl vettä | 1 rkl öljyä | 1 tl suolaa | pippuria oman maun mukaan | halutessasi silputtuja tuoreyrttejä, kuten korianteria

1. Huuhtele ruskeat pavut kylmällä vedellä. Kaada ne isoon kulhoon, ja lisää mukaan vähän vettä.
2. Soseuta pavut tasaiseksi massaksi. Älä jätä sattumia. Lisää vettä tarpeen mukaan. Massan pitäisi olla hummusmaisen kiinteää, mutta samalla myös helposti dipattavaa.
3. Lisää papusoseeseen tomaattimurska ja -pyre. Lisää myös öljy. Sekoita huolellisesti.
4. Lisää mukaan yrtit ja mausteet. Sekoita lusikalla tasaiseksi tai surauta sauvasekottimella.

Tarjoa ruskeapaputahnaa dippinä tai täytä sillä ruisnappeja.
Koristele kurpitsansiemenillä.

Mikä on sinun tekosyysi olla syömättä papuja ja linssejä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Nyt se on ainakin jotain vakavaa

Pelkään näppyjä, luomia, outoja tuntemuksia ja muhkuroita. Vihlauksia ja särkyjä. Mitä jos en ole enää huomenna terve? Mitä jos pieni poikkeama kehossani on merkki jostain vakavasta? Entä jos läheiseni sairastuvat yllättäen? Kysymykset ovat ahdistavia, koska niiden vastauksia ei voi hallita.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKirjoitin aiemmin kuolemanjälkeisistä palveluista ja siitä, meneekö elämä ohitse, jos sen kuluttaa suunnittelemalla somesisältöjä ajalle, kun on jo itse heittänyt lusikan nurkkaan. Mutta saa sen lusikan viskaistua nurkkaan nopeammin myös turhalla stressaamisella. Harmi vain, että kaikki pelot eivät ole järkiperusteisia tai sitten ne ennen pitkää hukkaavat viimeisimmätkin järjenhippuset. Oman tai läheisten terveyden puolesta pelkääminen on kuluttavaa siksi, että se on niin kokonaisvaltaisesti elämään vaikuttava tila ja samalla todella abstrakti asia, johon ei voi tarttua ja jota ei aina voi nähdä, eikä varsinkaan aina kontrolloida itse.

Mitä tapahtuu, jos sairastuu vakavasti? En tiedä. Ja siksi se onkin niin pelottavaa. Se on pelottavaa, koska elämästä katoavat ne vähätkin ennustusmahdollisuuden rippeet. Pelottavaa on myös se, että pelosta tulee oikeasti osa elämää, kun se ei ole vain kuviteltua mahdollista pelkoa, vaan todellista pelkoa. Mutta senkin kanssa ilmeisesti oppii elämään, koska on pakko ja koska elämää ei todellakaan kannata tuhlata siihen, että vain pelkää.

Sairastuminen ei aina tarkoita kuolemaa, mutta yleensä sairastumispelko liittyy siihen tai jonkin elintärkeän kyvyn menetykseen ja äärimmäisestä kivusta kärsimiseen, kuihtumiseen. Omat pelkoni kytkeytyvät vahvasti kasvainten ympärille tai ylipäätään fyysisiin ongelmiin, vaikka sairastua voi tietenkin myös henkisesti. Niin kauan kuin on terve, täytyy vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, niin saa ainakin hyvää hoitoa, kenties parasta maailmassa. Eivätkä sairauksilta suojaavat elämäntavatkaan ole pahitteeksi, mutta valitettavasti sairausarpajaisissa ei aina kysellä ennakkoon elintapahistoriaa.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän täytyy hyväksyä se, että jokaista kolotusta ei voi säikähtää. Tietääpähän ainakin elävänsä, kun tuntee jotain. Mutta voinko luottaa siihen, että ajatteluni jalostuu vanhetessani niin, että pystyn nauttimaan täyspainoisesti elämästäni ilman, että mietin joka päivä, mitkä kaikki osat kehostani voivat tuhoutua yllättäen. Kaikesta huolimatta elämää pitää jatkaa, vaikka viimeistään vanhetessa menetykset tulevat osaksi elämää.

Sairaus-terveysjaottelussa pelon taustalla on pitkälti henkilökohtainen herkkyys ja elämää ylläpitävät alkukantaiset tuntemukset ylipäätään. Uskallan silti väittää, että myös yhteiskunta jakaa osansa pelon ruokkimiselle. Ei ole sattumaa, että lääketeollisuus on yksi maailman merkittävimmistä bisneksistä. Terveys on myös vahvasti esillä journalismissa niin juttujen näkökulmina kuin omana aihealueenaan kokonaisen lehden teemana tai yhtenä kategoriana.

Sitä paitsi media rakastaa sairaustarinoita ja varsinkin niistä selviämiseen liittyviä kertomuksia, jotka heijastavat valoa synkkiin hetkiin. Vaikka tarkoitus on nostattaa henkeä, aiheuttaa se väistämättä myös pelkoa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että sairastumisesta pitäisi vaieta. Päinvastoin, ehkä terve suhtautuminen sairastumiseen naturalisoi myös pelottavat sairaudet. Onneksi on olemassa myös terveysviestinnän ohjeet ja säädetyt lait, jotka pitävät sairaus- ja terveysmarkkinoinnin ruodussa. Hyvä esimerkki tästä on Mitä lääkärit eivät kerro sinulle –lehti, joka onnistui sujahtamaan lehtihyllyille, mutta sai lähtöpassit kioskitelineistä varsin pian. Ja syystä!

Lohdullista on kuitenkin se, että terveys on ennen kaikkea kokemus. Yksinkertaista: lääketieteellisesti määritelty sairaskin voi kokea olevansa terve. Kokemus hyvästä elämästä auttanee jaksamaan ja ehkä myös pidentää elinaikaa. Vaikka sairaudesta saa uusia perspektiivejä elämään, ei kukaan silti halua sairastua. Siksi terveydestä kannattaakin nauttia, kun se vielä on omissa käsissä. Jos yksi tupakka vähentää elämää muutamalla minuutilla, niin voisin veikata, että saman tekee myös pienen rasvapatin tarkastelu tärisyttävässä paniikissa ja Terveyskirjastosta kaivettujen sairastumistodennäköisyyksien sovittaminen omaan tilanteeseen.

Mitä ajatuksia heräsi? Kommentoi alla!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa