Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DNA-testitulokset – tarinoita ja toivoa sukulaisten Tinderistä

Ehti vierähtää kolme kuukautta siitä, kun kerroin tilanneeni DNA-testipaketit itselleni ja äidilleni. Black Friday -huumassa tilattujen DNA-testien tulokset saapuivat viikko sitten. Elämämme eivät menneet uusiksi, mutta tulokset yllättivät silti.
dnatestiSaimme tulokset kolmessa viikossa siitä, kun olin postittanut ne Yhdysvaltoihin, sillä pahin ruuhka oli laantunut loppuvuoden tarjousten jälkeen testaajayrityksellämme Family Tree DNA:lla. Tilasimme siis serkkutestit, josta sukulaisuussuhteiden lisäksi selviää esi-isien alkuperä ja testaajan etninen alkuperä. Kiinnostavin ja joskus jopa koko elämän päälaelleen kääntävä anti on sukulaisuusosumat, jotka saa pitkänä, alati päivittyvänä listana esiin omalle käyttäjätilille.

Vaikka totuus monesti on ihmeellisempää kuin luulee, olin täysin varma, ettei minulle tupsahda läheisiä yllätyssukulaisia, kuten sisaruspuolia, DNA-testien perusteella. Ajatuksena se oli kuitenkin kutkuttava, ja ehkä vähän toivoinkin huippuosumaa, joka laittaisi koko pakan ihan uusiksi. Ajattelin, että elämä kerrankin yllättää kunnolla. Edes äitini! Enemmän kuin omaa sisarusta toivoin, että äitini murtaisi jonkin sukunsa suurista salaisuuksista, jonka ratkaisu näkyisi kuin tilauksesta testituloksissa.

On nimittäin niin, ettei äitini vanhempien elämässä ollut isiä läsnä. Isoäitini ei tiennyt isästään mitään, ja isoisän elämästä isä katosi ensimmäisten vuosien jälkeen, eikä heppua kirjattu mihinkään ylös. Kaiken huipuksi äitini isoäitikään ei tuntenut isäänsä. Isäepisodista jäi jäljelle vain käydyt käräjät, joissa isäksi oli väitetty tyystin väärää henkilöä, eikä oikeasta isästä koskaan saatu virallista selvyyttä. Kuulostaa aika ronskilta ja kevytkenkäiseltä, mutta joskus – ja etenkin entisaikaan – elämä kuljetti niin uskomattomin kääntein, ettei isiä voitu selvittää. Eikä siihen ollut edes tarvetta, kun valtionkaan ei tarvinnut tietää elatusavun maksajaa.

Perimätestejä tarjoavat yritykset ovat havaintojeni mukaan mainostaneet sosiaalisessa mediassa testipakettejaan melko ahkerasti, minkä huomaa esimerkiksi YouTuben aiheeseen liittyvien yhteistyövideoiden määrästä. Testit yleensä keskittyvät vain etnisen alkuperän selvittämiseen, ja sen mekin siis saimme selville sukulaisuusosumien lisäksi.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, mitä ihminen oikeastaan ostaa tilatessaan selvityksen etnisestä alkuperästään. Tunsin voitonriemua nähdessäni, että olen vain 93-prosenttisesti suomalainen, äitini vielä vähemmän. Tuntui hienolta, että viisiprosenttia minusta on brittiläistä alkuperää ja että minussa on jälkiä Siperiasta, Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Äitini puolestaan on vain 91-prosenttisesti suomalainen, sillä loppuosa hänen perimästään jakautuu Keski-Euroopan ja Brittein saarten kesken. Tapasiko sukulaisemme Euroopan metropoleista Suomeen vaeltaneen miehen kenties satamassa? Purjehtiko vierasta kieltä puhunut lady syrjäiseen Suomeen? Tekikö joku yllätysreissun Keski-Eurooppaan? Voivatko kaukaisuudessa siintävät juuret keskieurooppalaiseen ylimystöön näkyä näin vahvasti?

Ihmisellä on toki tarve tietää, missä hänen juurensa ovat, mutta olisi kai liioiteltua sanoa, että sillä olisi kovasti merkitystä, missä kaukaiset juuret ovat. Sitä en osaa kuvitella, millaista olisi, jos ei tietäisi toista vanhempaansa, sattuneesta syystä yleensä isäänsä. Ajatus siitä, että äitini mahdollisia tätejä, setiä, enoja ja serkkuja vaeltaa ohitsemme, on kiehtova. Moni kohtaaminen on niin pienestä kiinni.

Luulen, että etniseen alkuperään keskittyvän DNA-testin tekemällä ihmiset ostavat perimätietoa enemmän erityisyyden tuntua ja tarinoita kerrottaviksi. Sellaista arjen viihdettä. Koska äidin puolen sukuni on pieni, tietoa siitä on saatavilla vähän pitkälti siksi, että äitini vanhemmat ovat kuolleet nuorina noin 40 vuotta sitten, testin tekeminen tuntui meistä tärkeältä. Etnisen alkuperän tulokset herättivät kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia, mutta toisaalta saimme fantasioitavaksemme uusia tarinoita ja tunteen siitä, että meillä on luonnontieteen valtuuttama alkuperä, sillä se, mitä kirkon kirjoissa lukee, on vain yhdestä kynästä kirjoitettu totuus.

Saimme testeistä muutaman mielenkiintoisen sukulaisosuman, joita äitini alkaa selvittää tarkemmin. Suuria salaisuuksia emme löytäneet, mutta kenties jotakin sellaista, joka voi joskus johtaa niiden jäljille. DNA-testien tekeminen yleistyy käsitykseni mukaan vauhdilla, joten on mahdollista, että sukulais-Tinder laulaa vielä jonakin päivänä värssyn, jota odotamme. Me nimittäin toivotamme sukuumme kaikki tervetulleeksi, olipa rippikirjan sarakkeeseen kirjattu minkälaisia nootteja tahansa.

Mitä ajattelet DNA-testeistä? Miksi ihmiset selvittävät perimäänsä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten vanhan miehen kuolema, pakarat ja punasipuli liittyvät uintiharrastukseeni?

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan uimista. Se on ollut aina osa minua, vaikka viime vuodet olen lähinnä kulkenut uimahallin ohi töihin tai viininmaisteluiltaan sen sijaan, että olisin hypännyt altaaseen.
DSC_0076En muista ensimmäistä uimahallireissuani, mutta sen muistan kyllä, kun kävimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa koululuokan kanssa polskimassa hallissa. Yksi tyttö pissasi alleen, ja vanha mies kuoli viereisessä altaassa sydänkohtaukseen. Paluumatkalla minulla oli niin huono olo, että oksensin reppuuni.

Huomaan pitäväni itseäni tietynlaisena tyyppinä, jonka elämään kuuluvat tietyt asiat, mutta saatan havahtua vuosien päästä siihen, etteivät kyseiset seikat ole kuuluneet arkeeni enää aikoihin. Uiminen ja hallissa käynti on yksi niistä. Kun olin lapsi, kävimme säännöllisesti, joskus useita kertoja kuukaudessa, uimassa äitini kanssa. Kesät vietin lähijärvellä sukeltelemassa. Kaiken kukkuraksi olen asunut koko aikuisikäni uimahallin vieressä, kirjaimellisesti naapuritontilla, enkä silti ole käynyt uimassa kuin kerran. Silloin olin 20-vuotias ja uimahallin vastaanottotyöntekijä kysyi, haluanko ostaa lastenlipun. En halunnut, se oli tarkoitettu alle 14-vuotiaille. Samana vuonna teimme vielä ystäviemme kanssa hetken mielijohteesta reissun Serenaan, jossa löin pääni liukumäessä. Kotimatkalla automme oli vähällä hajota Tervakosken kohdalla.

Olen siis yrittänyt palauttaa uinnin elämääni, mutta inspiraatio ei oikein ole lähtenyt lentoon – tai siis veteen. Oli kuitenkin ilo huomata, että puidessani polskimisasiaa sainkin yllättäen runsaasti yksityisviestillä uimakaveritarjouksia. En siis liene ainoa, joka on hukannut syvyksiin halliharrastuksensa. Enemmän some-yhteydenottoja olen saanut vain lisääntymisjutustani ja Instagramissa esittelemästäni täydellisestä punasipulista.

Harrastuskaveritarjousten lisäksi uinti-intoni jälleensyntymistä on edesauttanut oikeanlaisen uimapuvun ostaminen. Aiemmin kokouimapukuja ei varmastikaan vallitsevan muodin vuoksi ollut saatavilla, minkä vuoksi veteen meneminen tuntui ajatuksenakin jo kurjalta. En ole ikinä – onpa kokoni ollut mikä tahansa – tuntenut oloani kotoisaksi bikineissä. En pidä siitä, että ihomakkarani roikkuvat näkyvillä enkä myöskään siitä, että vatsani on paljas. Se ei tunnu hyvältä, vaikkei vyötäröllä olisi rasvaa lainkaan. Muodin kiertäessä kehää on ollut huojentavaa huomata, että viime vuosina kokouimapuvut ovat jälleen tulleet osaksi kauppojen vakiotarjontaa, joten olen ostanut peräti kaksi uutta uima-asua. Ensimmäisen ostin ulkonäön perusteella, mutta se oli niin paljastava, että oli parempi hankkia vielä toinen, uimahalliystävällinen riepu, jossa pakarat eivät paista eikä mikään vilku turhaan. Tekosyyni jäädä kotiin ovat siis loppuneet.

Tosin iltapäivälehtien perusteella Oulussa ja Haapavedellä riehuu sarjakakkaaja paikallisissa uimahalleissa. Meillä Tampereella on onneksi vain sarjakairaaja, joka ei ole laajentanut toimintaansa vielä uimahalleihin. Kynnys altaaseen hyppäämiseen pitäisi olla matala, vaikka täytyy myöntää, että viime aikojen uutiset ovat saaneet minut miettimään aika paljon uimahallien hygieniaa, enkä halua alkaa pohtia edes ääneen kaikkea mieleeni tulevaa. Kunpa ihmiset miettisivät enemmän muita kuin itseään, mutta pitäisivät silti itsestään huolta. Silloin hallivedetkin olisivat kirkkaita.

Pidätkö uimahalleista? Mietitkö koskaan niiden hygieenisyyttä? Jos et ui, kerro ihmeessä, miksi et!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yllätysallergia aikuisena – pikkuruinen maailmanloppu

Kun on aina saanut päättää, mitä syö tai jättää syömättä, tuntuu yllättävän pahalta kuulla, ettei päivän menu olekaan enää omissa käsissä. Eikä tule välttämättä enää koskaan olemaan. Yhtenä lauantaina minusta nimittäin tuli allerginen. Jollekin. Vielä en tiedä, mille.
dsc_0040Lauantain vastaisena yönä kyynärpääni alkoi kutista vimmatusti. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut miettiä asiaa sen enempää. Aamulla heräsin rapsutellen silmääni, ja huomasin, että se on turvonnut. Luulin ruopineeni sitä liikaa yön aikana, ja vedin peiton päältäni noustakseni peilaamaan kasvojani. Ja tässä vaiheessa täytyy kuvitella sellainen elokuvista tuttu huuto joka yltyy sellaiseksi, että se kantaa koko naapuruston ja maapallon, kunnes hukkuu avaruuteen. Pois vedetty peitto paljasti, että jalkani ja käteni olivat täynnä suuria pilkkuja.

Kävin läpi mielessäni kaikki uutisissa olleet kansainväliset virukset ja jopa Tampereen katolisesta kirkosta bongatun tuhkarokon. Asummehan katolisen kirkon lähellä, joten tuhkarokkohan olisi voinut hypätä kadun yli kotiini. Uskaltauduin terveyskirjastoon, ja totesin, että kyseessä voi olla allerginen reaktio. Antihistamiini auttoi ja laski turvotuksen silmässä ja loivensi pilkkuja. Jostakin syystä minusta tuntui, ettei mikään ollut vielä ohi. Olin oikeassa, sillä lauantaiaamun episodi oli vasta alkua.

Menin lenkille ja kotiin palattuani huomasin, että jalkateräni ovat niin turvonneet, että sisällä oli helpompi kävellä varpailla. Pyykkikoriin heitetyt lenkkivaatteet paljastivat vaaleat sääreni, jotka olivat täyttyneet jättimäisillä punaisilla laikuilla. Muistutin väritykseltäni punaista lehmää. Seuraavana aamuna käteni turposivat niin, että nahkaa kiristi, käsivarteni värjäytyivät punaiksi ja toinenkin silmä turposi. Hakeuduin lääkäriin, ja sain vähän lisää antihistamiineja sekä epäilyn nokkosihottumasta. Kutina ja turpoaminen jatkuivat, joten kävin vielä uudelleen lääkärissä, jossa vihdoin todettiin, että saamani allerginen reaktio johtuu yliherkistymisestä jollekin ruoka-aineelle.

Mutta minähän en ole koskaan ollut allerginen millekään! Enkä suostuisi olemaan nytkään, mutta eihän yliherkkyyksiä voi valita. Tajusin, kuinka onnekkas olenkaan ollut, että olen voinut aina syödä, mitä huvittaa. Olen asettanut itse itselleni rajoitteita, esimerkiksi vegaanisen ruokavalion. Olen saanut valita, mitä jätän pois ja miksi.

Tuli myös vähän lapsellinen olo, sillä kun minulta kiellettiin kohtauksen seurauksena pähkinät, teki vielä enemmän mieli niitä: maapähkinävoisalaatinkastiketta, cashewtuorejuustoa ja hasselpähkinäsuklaata. Tuntui epäreilulta, että minulta kielletään jotakin. Minähän olen aikuinen, ja voin itse päättää, mitä syön. Voisin toki edelleen syödä, mitä huvittaa, mutta lopputulos olisi lääkärin mukaan vielä suurempi helvetti kuin viikonvaihteen allergiaepisodi.

Minä joudun nyt pakon edessä välttämään kananmunaa, banaania, mantelia ja pähkinöitä. Vielä ei tiedetä, mikä minua vaivaa, ja lopullinen syy selviää kesällä. Kananmuna ei toki kuulu vegaaniseen ruokavalioon, mutta muuten joudun olemaan tarkka tuoteselosteiden ja annoskuvausten suhteen. Allergiat täytyy aina ottaa vakavasti, ja myös ulkopuolisten täytyy suhtautua niihin vakavasti. Onkin ollut surullista nähdä, miten ystäväni vakavia allergioita on vähätelty esimerkiksi ravintoloissa. Ainesosakyttääminen tuntuu hankalalta ja kuormittavalta. Ennen riitti se, että taiteili itselleen menusta jotakin vegaanista, mutta nyt on henkensä uhalla oltava tarkkana. Se tekee olosta aika voimattoman, sillä tuntuu, ettei elämä ole omissa käsissä, jos mielii syödä ulkona.

Jos olen ihan rehellinen, aivan ensimmäiseksi ajattelin, kuinka mahtavaa on se, että mahdollinen pähkinäallergia pitää minut väkisin erossa makeista herkuista, sillä kaikissa rakastamissani herkuissa on pähkinää. Hetken päästä minut  valtasi kuitenkin suru. Miten kurjaa on se, että loppuelämäni on tuoteselosteiden tiiraamista?

Eikö kuulosta tyhmältä? Se, että mielessäni pyörivät ainoastaan herkut ja tieto siitä, että täytyy olla valppaana, on oikeasti aika naurettavaa. Loppujen lopuksi täytyy olla iloinen siitä, että on ylipäätään hengissä, vaikka aivan Pietarin puheille en ehtinytkään. Olen myös kiitollinen Suomen tarkasta elintarvikelainsäädännöstä ja siitä, että kaupat ovat pullollaan vaihtoehtoja.

Tänään ei enää kutita, punota tai sureta. On itse asiassa aika jännittävää alkaa elää ruokaelämää, jonka ehdot eivät enää olekaan minun sanelemani.

Koetko, että allergiat vaikeuttavat elämääsi? Otetaanko ne edelleen liian kevyesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa