Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kannusta tuli nenäni paras kaveri

Minähän en usko ihan mihin tahansa enkä siksi jaksanut uskoa, että nenäkannu toisi helpotuksen pitkään jatkuneeseen tukkoisuuteeni. Samoin luulin, etten voi jäädä mihinkään koukkuun, mutta nenäkannun hankinnasta tuli pakollista siinä vaiheessa, kun huomasin käyttäneeni nenäsumutetta aivan liian pitkään.
nenäkannu1Kaikki alkoi viime vuoden syksyllä yhden harmittoman lenssun jälkeen. Nenäni jäi ikään kuin kestotukkoon. Tukkoisuus häiritsi työn tekemistä ja nukkumista, joten aloin käyttää nenäsumutetta. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun tukkoisuus ei lähtenytkään ja sumutteen käyttö pitkittyi. Pääsin siitä eroon ihan vain höyryhengittelemällä suihkussa. Sitten tuli ensimmäinen poskiontelotulehdus, jonka jälkeen hengitystiet tuntuivat onneksi normaaleilta.

Kevät sujui ihan kivasti, mutta tukkoisuus palasi, sieraimet eivät pysyneet aina auki ja työmatkaa ei voinut suorittaa niistämättä. Keskikesällä nousi kuume ja posket kipeytyivät, mikä tarkoitti pikaista käyntiä lääkärillä ja sieltä paluuta antibioottien ja poskiontelotulehdusdiagnoosin kera. Tulehduksen jälkeen olo ei ollut yhtään sen parempi kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä uudelleen lääkäriin, koska se tuntui turhalta pelkän tukkoisuuden vuoksi. Ajattelin, että lopetan kyllä satunnaisen nenäsumuttelun hiljalleen, sillä se ei ole järkevää ja vain pahentaa tilannetta pitkäaikaiskäytössä.

”Ankkis, sun pitäisi ostaa nenäkannu”, sanoi työkaverini. Ja minähän en mitään kärsää ala nenääni tunkemaan enkä sitä jaksa kuitenkaan käyttää, ajattelin. ”Osta oikeasti, se auttaa”, minulle vastattiin. Lopulta pitkin hampain astuin apteekkiin, jossa tällä kertaa eivät muuten myyjät hyökänneet kimppuun, vaan sain ihan itse poukkoilla liikkeessä hyvän tovin etsimässä nenäkannua, joka lopulta löytyi flunssaosaston alimmalta hyllyltä.

Nenäkannuun uponneet yhdeksän euroa ovat ehkä parhaiten käytetyt roposet pitkään aikaan. Erikoislääkärien suositteleman kannun teho perustuu siihen, että huuhtelu haalealla suolavedellä edesauttaa hengitysteiden luonnollista puhdistumista ja siten se tukee limakalvojen terveyttä. Kannu täytetään kädenlämpöisellä vedellä, johon on lisätty suolaa, kärsä asetetaan sieraimeen ja puolet vedestä valutetaan ulos toisesta sieraimesta. Kun puolet vedestä on käytetty, on aika vaihtaa kaatosierainta.

Aloittaessani nenäkannuttelun en huomannut eroa, mutta muutaman käyttökerran jälkeen huomasin, että nenä pysyykin itsestään vaivatta auki, ja vesi tuntuu rauhoittavan sumutteesta turvoksissa olevia limakalvoja kerta kerralta enemmän. Nenäkannu on tiettävästi todella vanha keksintö – eikä ihme. Ennen vanhaan oli pakko olla kekseliäs, kun ei ollut lääkkeitä. Samasta kekseliäisyydestä ei nytkään olisi haittaa, jos vain pitää järjen päässä.

Ostin kannun lisäksi nenäsuolaa, jonka pakkauksessa lukee ”Nenä Suola”. Yritän elää kamalan kirjoitusasun kanssa, sillä pussisuola on muuten mainio tuote. Nenäkannun mukana tulee kyllä mitta, jolla voi kaataa muovisarveen itse suolaa, mutta ongelma on se, että suolan täytyy olla puhdasta merisuolaa ja sitä pitää olla tasan 2,7 grammaa. Erikoissuolat, jodia tai tavallista vähemmän natriumia sisältävät suolat eivät sovi toimenpiteeseen. Mieluummin siis maksan nelisen euroa kolmestakymmenestä nenäsuolapussista kuin lasken ja mittaan pääni puhki yhtä suolalusikallista.

Olen välillä hyvin epäluuloinen uusia kapistuksia kohtaan, ja olinkin vähällä heittää nenäkannun kaapin perälle siinä vaiheessa, kun vesi ei valunut millään toisesta sieraimesta ulos, korvaan sattui vimmatusti ja suolavettä valui taukoamatta nieluuni. Syy oli se, että tekniikkani oli väärä. Nenäkannun mukana saa kattavat ohjeet ja myös ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Valutusasento täytyy valita tarkkaan, ja itselle sopivan asennon löytää vain kokeilemalla. Vääntelin päätäni ja lantiotani lavuaarin edessä ja päällä eri asentoihin aikani, ja lopulta sain kannun toimimaan niin kuin pitää. Enkä ole koskenut sumutteeseen sen jälkeen.

Yhtenä aamuna, kun nenäni oli aivan tukossa, mietin vakavasti pientä Otrivin-suihkausta, mutta kaivoin nenäkannun kiltisi kaapista esiin ja aloin kannutella. Vartin yli seitsemän silmät sikkurassa veden valuessa vasemmasta sieraimestani norona lavuaariin mietin, ettei tätä kyllä ihan koko loppuelämää jaksa tehdä. Mutta ei kai niin ole tarkoituskaan. Kun luomukeinot loppuvat, on aika soittaa lääkäriin.

Oletko käyttänyt nenäkannua? Entä oletko käyttänyt muita niin sanottuja vaihtoehtoisia kotihoitomuotoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laita elämä risaiseksi ja mene nukkumaan + 5 muuta vinkkiä stressin selättämiseen

Stressi tunnetaan hermoja kiristävänä, epämiellyttävänä tilana, joka pahimmillaan johtaa pitkittyneeseen ahdistukseen, näin maallikon sanoin kiteytettynä. Minä en usko hengitysharjoituksiin, mutta muutama vinkki on jäänyt matkaan takavuosien sumasta, jossa rämmin tehdessäni liian montaa työtä ja samalla täyspäiväisesti opintoja.DSC_0072.JPGAlkuviikko on minusta aina hento lupaus kaikesta uudesta, ja yleensä olenkin intoa täynnä maanantaina. On muutenkin ihana olla elämäntilanteessa, jossa on unelmia ja tavoitteita kieppumassa aivan sormien ulottuvilla, mutta samalla kaikki on sopivan tasaista. Arkea, jonka suurin haaste on etsiä raitajuuria K-Marketista ja muistaa ostaa vihreitä paprikoita.

Aina niin ei ole ollut. Kun tein montaa sivutyötä, erilaisia kirjaprojekteja, artikkeleita, viimeisiä kursseja ja pro gradua, oli tekemistä tarpeeksi, oikeastaan aivan liikaa. Olin väsynyt ja kiukkuinen, enkä saanut sellaista luovuusnautintoa oikein mistään, mistä normaalisti inspiroiduin valtavasti. Hoidin kaiken kunnialla loppuun, ja sen jälkeen päätin alkaa järkevöittämään suorituskeskeistä elämääni. Nyt se rullaa rauhallisesti ja tasapainoisesti eteenpäin, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. Siitä sain muistutuksen, kun ostin heräteostoksena Flyin Tiger Copenhagenista muistilapputaulun (kuvassa) muutamalla lantilla. En todellakaan tiedä, olisinko vielä pari vuotta sitten osannut tai halunnut vastata jokaisen lapun otsikkoon.

Aiemmasta viisastuneena olenkin oppinut, että…

… viikonloppu kannattaa raivata tyhjäksi aina, kun se on mahdollista. Minulle kotiviikonloput ovat nollausta parhaimmillaan. Pidän ystävien seurasta ja nautin valtavasti kaveri-illoista, mutta tarvitsen myös viikonloppuja, jolloin en tee mitään. Se ehkäisee uhkaavaa stressiä.

… päämäärättömät lenkit avaavat silmät ja ovat myös äärimmäisen rentouttavia. Vaikken tällä hetkellä ole millään tavalla stressaantunut, teki viimesunnuntainen lenkki hyvää. Kävelin hitaasti ympäri kotiseutuja. Yritin katsella kotinurkkia uusin silmin. Huomasin, että päiväkodin pihassa on omenapuita ja mietin loppulenkin ajan, kukahan nekin syö. Ja saavatko päiväkodin lapset syödä omenoita hoitopäivän aikana?

… kun ajatukset järjestää, ja sulkee pois sen, mihin ei juuri murehtimishetkellä voi vaikuttaa, tulee levollinen olo. Kun ajattelee, mikä on hyvin, huomaa, että aika moni asia on ihan mainiosti.

… joskus kannattaa luovuttaa ja mennä nukkumaan. Jos uni ei tule, on parasta ajatella kauniita asioita. Jotakin yksinkertaista ja ihanaa.

… elämän ollessa hektisimmillään, on pakko tehdä hommia, vaikkei huvittaisi. Ei voi odottaa oikeaa hetkeä tai inspiraatiota. Kun tekee silloin, kun ei huvittaisi, kehittyy, sillä kiireessä keksii kyllä keinot selvitä ja samalla tulee keventäneeksi stressitaakkaa.

… iltarentoutumiseen paras ratkaisu on kirjan lukeminen. Suosittelen siis pakomatkaa kirjallisuuden maailmaan, sillä ohjelmien tuijottaminen aktivoi silmiä ja koukuttaa enemmän. Kirjat ovat oikealla hetkellä oikealla tavalla väsyttäviä.

… ravintolassa syöminen on suositeltavaa ilman puhelinta ja täysin omassa rauhassa. Keskity ruokaan, nauti siitä, mieti purutuntumaa ja makua. Ajattele vain aisteja, joita ruoka aktivoi. Hommia ehtii paiskia lounaan jälkeen.

… joskus on ihan pakko laittaa elämä risaiseksi. Se, mitä se kenellekin tarkoittaa, ei minulle kuulu, mutta sen tiedän, että se rentouttaa. Kun heittää kynän nurkkaan ja rentoutuu ihan täysillä, on valmis kohtaamaan loputkin stressimöykystä. Kunhan viimeistään sunnuntaina järjestelee seuraavan viikon menot kalenteriin.

Sain tänään lisäkappaleita toimittamastani kirjasta. Olipa se urakka, mutta tuntui palkitsevalta pidellä omia opuksia hyppysissä. Minä tein sen, ja selvisin monesta muustakin!

Miten hoidat stressiä? Oletko kokenut suurta stressisumaa tai jopa uupumusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sydän lyö detox-kuurillakin – ihme kyllä

Maailman älyttömin päähänpisto on kieltää itseltään kaikki. Sen lisäksi, että detox on kehonpuhdistuskuuri, on se valtava henkinen testi. Petra Korven luomaa viiden päivän Heart Beats Detoxia noudattaessa ei näe nälkää, mutta hermot ovat niin kireällä, että en ihmettele, vaikka muutama otsasuoni olisi katkennut arkiviikon aikana.
DSC_0109DSC_0115DSC_0108DSC_0113Miksi juuri nyt?

Vietin kesälomaani jo toukokuussa. En muista silloin syöneeni mitenkään huonosti tai herkutelleeni kummemmin. Loman jälkeen kuitenkin huomasin, että töihin palatessa take away -ateriat ja pastaruoat eväinä tulivat vähän liiankin tutuiksi. Aamupalalla kului kauraleipää liikaa ja liian usein. Oli aika ryhdistäytyä. Valitsin ilmaiseksi netistä ladattavan Heart Beats Detoxin, jotta keho puhdistuisi ilman kepulikonsteja ja vaatteet istuisivat paremmin. Toivoin, että detox-ruoista jäisi myös arkeen hyviä vinkkejä, sillä tuntuu, että vegaanina varsinainen kompastuskivi ovat aamupalat. En pidä smoothiesta ja puuron tekeminen on aamu-uniselle melkoinen uroteko puoli seitsemän maissa.

Heart Beats Detoxin tarkat ruoat voi lukea erillisestä tiedostosta, joka onkin linkitettynä jo ingressissä. Pääidea on se, että aamu alkaa sitruunavedellä, aamupalaksi syödään yleensä marjoja, manteleita ja puuroa, lounaaksi smoothie, välipalaksi kasviksia, hummusta ja omenaa ja illalliseksi salaattia. Kuulostaa ihan tavalliselta arjelta, mutta detoxissa määrät ovat pienet ja raaka-aineet tarkoin valitut.

Se kannattaa huomioida detoxille lähtiessä, että rahaa palaa. Minulla oli lähes kaikki kalleimmat tuotteet jo kaapissa, kuten tahini ja chia-siemenet. Silti kauppaan viiden päivän ruokiin yhdelle ihmiselle upposi yli 50 euroa. Se on melkoinen hinta kasvis- ja hedelmäpainotteisesta ruokavaliosta. Kolmenkymmenen euron aloituskassia täydensin viikon aikana vielä kahdella reilun kympin ruokasäkillä.

Oikeaa hetkeä ei ole

Ajattelin, että detox olisi helppo toteuttaa sellaisella arkiviikolla, johon osuu myös vapaata. Kuvittelin, että muutun työpaikalla äkäiseksi ja nälkäiseksi. Huomasin kuitenkin, että detox vaikutti selvästi heti niin, että olinkin todella energinen ja hyväntuulinen. Ongelmat alkoivat vasta arkiviikon vapaapäivänä, jolloin minulla oli aikaa tehdä mitä tahansa. Ja kohdata kaikki mahdolliset houkutukset. Olin niin kiukkuinen, että muistutin ukkospilveä.

Kävi siis ilmi, että olisi ollut paljon helpompaa toteuttaa detoxia niin, että kädet ovat täynnä töitä. Olisi pitänyt toteuttaa kuuri silloin, kun teki kahta kirjaprojektia, pro gradua, freelancerina lehtijuttuja ja kävi päivätöissä. Silloin ei olisi ollut aikaa miettiä ruokaa tai haistella houkutuksia. Olisi itse asiassa ollut helpompaa, kun joku olisi päättänyt kaiken puolestani.

Heart Beats Detox -kuurilla päivien ruoat ovat lähes identtiset. Lounassalaatista on kaksi muunnosta pikkuruisella erolla, aamupalat vuorottelevat puurosta lättyihin ja smoothiet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vihreitä. Yksitoikkoisuudesta muodostuikin minulle yllättävän suuri ongelma. Päivästä toiseen toistuvat ruoat alkoivat etoa jo toisen päivän kohdalla, ja kaipasin kovasti monipuolisia, uusia makuja.

Kamppailu kielloista

Ensimmäinen detox-päivä soljui ohi huomaamatta. Olin täynnä intoa ja energiaa. Viikon toinen päivä olikin vapaa, täynnä aikaa. Muiden kokemusten perusteella nimenomaan toinen ja kolmas päivä ovat kuurin vaikeimmat, ja siksi olikin lähinnä epäonninen sattuma, ettei minulla ollut mitään aikatauluja tai pakotteita toiselle päivälle. Minulla oli liikaa aikaa ajatella.

Huomasin vapaapäivänäni himoitsevani kaikkea mahdollista. McDonald’sin McVegania, Hesburgerin soijatortillaa, Pancho Villan tofuburgeria, Kauppuri5:n vegaaniburgeria ja Oumph!-pakastepizzaa. Mitään näistä en ole syönyt aikoihin enkä niillä normaalisti fantasioi. Alkoi ärsyttää, kuinka ajatukset harhailivat herkuissa koko ajan. Kauppareissulla jopa Tapolan mustamakkaran rasvainen tuoksu tuntui huumaavalta.

Mietin, miksi ihmeessä suoritan kuuria, joka lähinnä ahdistaa. Yritin kääntää huomioini siihen, kuinka keho puhdistuu. Mutta millaista on elämä, josta on viety normaali rytmi ja luonnollinen ravinto? Ilotonta, todella. Ymmärsin myös, mikä minua risoo eniten. Heart Beats Detoxilla ei näe nälkää, joten kiukku kumpusi kaikesta muusta kuin fyysisistä tuntemuksista. Tajusin, etten voi sietää itse itselleni asettamia kieltoja, jos en näe niissä mitään järkeä. Havaitsin myös, että todennäköisesti kiltteyteni vuoksi hyväksyn ulkopuoliset kiellot paremmin. Jos siis olisi aivan pakko ja joku käskisi, toteuttaisin varmasti detox-kuurin. En muotivirtausten vuoksi, vaan esimerkiksi silloin, jos se kuuluisi työhön tai tulisi lääkärin määräyksenä.

Pohdinnoistani suivaantuneena söinkin sitten palan kauraleipää keskiviikkona. Ajatukseni olivat jumissa, kirjoittaminen ei luistanut ja mieli oli apea. Torstaina söin pienen määrän kikhernepastaa, sillä kaipasin vaihtelua. Perjantaina töistä tullessa päätin, että pelleily saa riittää. Tein kesärullia, joissa oli tofua ja tuoreita vihanneksia. Ja riisipaperia.

Olenko pettynyt? En. Elämä on tehty kohtuudella ja ajoittain rajustikin nautittavaksi.

Hullun hommaa

Ei tässä ole mitään järkeä, on viimeinen ajatukseni detox-kuurista, jos ei oteta huomioon sitä, että keho puhdistuu, mikä on tietysti mahtavaa. Vaikken päässyt aivan loppuun asti puhtain paperein, olo tuntuu kevyeltä, eli saavutin kuitenkin tavoitteeni. Ajattelen detoxin ikään kuin kurinpalautuksena itselleni alkukesän sikailun jälkeen.

Kritiikistäni huolimatta Heart Beats Detox on helppo tapa poistaa nestettä kehosta ja muiden kokemuskirjoitusten perusteella erittäin toimiva omassa lajissaan. Lisäksi Korven ideoimat puhdistusruoat ovat kaikin puolin järkeviä, eikä nälkää todella tarvitse nähdä. Siksi kyse onkin lähinnä henkisen puolen kestävyydestä. Keho voi tasaisen hyvin.

Olen myös todella tyytyväinen siihen, että Heart Beats Detox on melkein kokonaan vegaaninen. Ainoastaan voimalättyreseptissä käytetään viikon aikana kaksi munaa. Minä en niitä lopulta pystynyt käyttämään, vaan korvasin muna-annokset puurolla. Ei aivan sama asia, mutta välttämätön muutos minulle.

Detox vaatii äärimmäistä sitoutumista ja sopivan viikon kuurin toteuttamiselle. Ihan kevyen syyn vuoksi en lähtisi enää uudelle puhdistuskeikalle tavoittelemaan pikalaihtumista, eikä detox-touhuun saakaan ryhtyä kuin pari kertaa vuodessa. Heart Beats Detoxissa on kuitenkin niin paljon hyviä reseptejä, että energiaa lisäämällä niistä saa arkeen käyttökelpoisia ja sopivan kevyitä annoksia. Minulle jäivät mieleen erityisesti tahinipohjainen salaatinkastike, pinaattihummus ja vihersmoothie.

Kehoa täytyy huoltaa, mutta elämä ei voi pyöriä vain ruoan ympärillä. Detox-kuureissa kuten myös varsinaisiksi hiteiksi nousseissa fitness-nettivalmennuksissa huomio on tietysti ruoassa ja ravinnossa, mikä on vähän surullista. Ennen detox-kuuria kuvittelin ajattelevani liikaa ruokaa, mutta detoxin aikana tajusin, että suhteeni syömiseen on aivan normaali, sillä elämän pyöriminen smoothie-aikataulujen ympärillä ja kurkkutikkujen oikean naposteluajan etsimisessä alkoi ahdistaa.

Ruoan orjana keho ehkä puhdistuu, mieli ei. Siksi elämä on niin paljon parempaa, kun sen käyttää hyvästä ja puhtaasta ruoasta nauttimiseen silloin, kun haluaa. Ei silloin, kun netistä ladattu PDF käskee.

Oletko kokeillut detox-kuureja tai dieettejä? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jotta näkisin auringon laskevan

Aivan ensimmäiseksi kiitän silmiäni siitä, että ne viitsivät pysyä toimintakykyisinä yli 25 vuotta. Toiseksi olen erittäin onnellinen siitä, että maailma näyttää taas niin kovin kirkkaalta. Sumu on vihdoin väistynyt.
DSC_0014.JPGEn ollut tippaakaan yllättynyt! Sain hammasraudat kahdeksanvuotiaana. Ulospäin sojottavat hampaat olivat antaneet siitä vihiä jo silloin, kun olin oppinut kunnolla kävelemään eli suurin piirtein 25 vuotta sitten. Kukaan ei jaksanut pahemmin pilkata minua telaketjuistani koulutiellä, mutta sen muistan, että silmälasien saaminen oli silloin joka lapsen ykköspelko. Itse en tosin edes ajatellut, että koskaan tarvitsisin niitä. Elämä pyöri sen ympärillä, että suussa oli vuosittain vaihtuva oikomislaite noin kahdeksan vuoden ajan.

Silmälaseissa ja hammasraudoissa on nykyään se ero, että lasit ovat muotia, mutta kukaan ei vielä ole tainnut hankkia rautoja vain siksi, että ne näyttävät hyvältä. Koska eiväthän ne näytä, mutta äärimmäisen tärkeitä ne tietysti ovat kokonaisvaltaisen terveyden kannalta. Minäkin lähdin aikoinani kovasti parjaamieni feikkilasien tielle, mutta en sentään keksinyt asennuttaa suuhuni telaketjuja, jotka eivät oikeasti oikoisi hampaita. Mutta nyt, toukokuisena arkiviikkona hain elämäni ensimmäiset oikeat lasit.

Lasit päässä maailma näyttää kirkkaalta, tuntuu kuin eläisi enemmän. Puiden oksien jokainen lehti piirtyy edessä yksityiskohtaisesti, Näsijärven ulappa on terävä ja sen siluettia halkovat nostokurjet poikkipylväineen ovat pikkutarkkoja. On myös ammatillisesti uskottava olo, mikä saattaa johtua siitä, että olen mitä ilmeisemmin juuttunut johonkin mainostoimistostereotypiaan. Kenties kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka ajaa tavoittelemaan uskottavuutta. Epätoivoista juoksua hyväksynnän perässä. Väliäkö sillä toisaalta, lasit päässä tunnen olevani itsevarmempi ammatillisessa mielessä, joten ei se voi huono juttu olla.

Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin kiitollisuus. Minun miinusnäköni on vielä melko maltillinen, sellainen SD-laatuinen suoratoistokuva, joka kärsii hitaasta netistä ja alentaa kuvanlaadun minimiin. Lasit päässä elämä on helpompaa, kun näkee, mihin bussiin hyppää ilman, että jännittää ohimolihakset kireälle. En ole myöskään pitkään aikaan nähnyt eteisessä seisoessani olohuoneessa istuvan mieheni kasvoja terävästi. Töihin minut on hyvästellyt vain iloisesti vilkuttava puurokasvo.

Mielessäni ovat käyneet myös entisaikojen näköongelmaiset. Kuinka moni onkaan luokiteltu näkövammaiseksi vain siksi, ettei tarvittavia apuvälineitä ollut keksitty? Miltä vain lähelle näkevästä likinäköisestä olisikaan tuntunut, jos maailma yhtäkkiä olisi avautunut silmien edessä oikeanlaisten lasien ansiosta?

Varmasti samalta kuin minusta silloin, kun sain raudat pois kahdeksan vuoden jälkeen. Astelin pikkuruisen kunnan terveyskeskuksesta kulahtaneen bussiaseman vieressä olevaan lounaskahvilaan. Valitsin listalta kukkakaalisosekeiton. Se syöksyi suuhuni ja nuoli paljaita hampaitani. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin hampaissani jotakin! Olin niin kiitollinen saamastani hyvästä hoidosta ja siitä, että saisin vihdoin elää elämää niin, että hampaat eivät olisi sen keskipiste. Nyt täytyy opetella elämään niin, etteivät silmälasit ole arjen keskipiste, vaan kuuliainen apuväline silloin, kun niitä tarvitsen.

Kun haluan nähdä auringon laskevan Näsinneulan taakse niin, että erotan neulan ravintolan jokaisen ikkunan. Silloin olo on etuoikeutettu.

Onko sinulla lasit? Minkälaisia ajatuksia niiden hankkiminen herätti? Oletko tuntenut häpeää tai ylpeyttä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa