Yllätysallergia aikuisena – pikkuruinen maailmanloppu

Kun on aina saanut päättää, mitä syö tai jättää syömättä, tuntuu yllättävän pahalta kuulla, ettei päivän menu olekaan enää omissa käsissä. Eikä tule välttämättä enää koskaan olemaan. Yhtenä lauantaina minusta nimittäin tuli allerginen. Jollekin. Vielä en tiedä, mille.
dsc_0040Lauantain vastaisena yönä kyynärpääni alkoi kutista vimmatusti. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut miettiä asiaa sen enempää. Aamulla heräsin rapsutellen silmääni, ja huomasin, että se on turvonnut. Luulin ruopineeni sitä liikaa yön aikana, ja vedin peiton päältäni noustakseni peilaamaan kasvojani. Ja tässä vaiheessa täytyy kuvitella sellainen elokuvista tuttu huuto joka yltyy sellaiseksi, että se kantaa koko naapuruston ja maapallon, kunnes hukkuu avaruuteen. Pois vedetty peitto paljasti, että jalkani ja käteni olivat täynnä suuria pilkkuja.

Kävin läpi mielessäni kaikki uutisissa olleet kansainväliset virukset ja jopa Tampereen katolisesta kirkosta bongatun tuhkarokon. Asummehan katolisen kirkon lähellä, joten tuhkarokkohan olisi voinut hypätä kadun yli kotiini. Uskaltauduin terveyskirjastoon, ja totesin, että kyseessä voi olla allerginen reaktio. Antihistamiini auttoi ja laski turvotuksen silmässä ja loivensi pilkkuja. Jostakin syystä minusta tuntui, ettei mikään ollut vielä ohi. Olin oikeassa, sillä lauantaiaamun episodi oli vasta alkua.

Menin lenkille ja kotiin palattuani huomasin, että jalkateräni ovat niin turvonneet, että sisällä oli helpompi kävellä varpailla. Pyykkikoriin heitetyt lenkkivaatteet paljastivat vaaleat sääreni, jotka olivat täyttyneet jättimäisillä punaisilla laikuilla. Muistutin väritykseltäni punaista lehmää. Seuraavana aamuna käteni turposivat niin, että nahkaa kiristi, käsivarteni värjäytyivät punaiksi ja toinenkin silmä turposi. Hakeuduin lääkäriin, ja sain vähän lisää antihistamiineja sekä epäilyn nokkosihottumasta. Kutina ja turpoaminen jatkuivat, joten kävin vielä uudelleen lääkärissä, jossa vihdoin todettiin, että saamani allerginen reaktio johtuu yliherkistymisestä jollekin ruoka-aineelle.

Mutta minähän en ole koskaan ollut allerginen millekään! Enkä suostuisi olemaan nytkään, mutta eihän yliherkkyyksiä voi valita. Tajusin, kuinka onnekkas olenkaan ollut, että olen voinut aina syödä, mitä huvittaa. Olen asettanut itse itselleni rajoitteita, esimerkiksi vegaanisen ruokavalion. Olen saanut valita, mitä jätän pois ja miksi.

Tuli myös vähän lapsellinen olo, sillä kun minulta kiellettiin kohtauksen seurauksena pähkinät, teki vielä enemmän mieli niitä: maapähkinävoisalaatinkastiketta, cashewtuorejuustoa ja hasselpähkinäsuklaata. Tuntui epäreilulta, että minulta kielletään jotakin. Minähän olen aikuinen, ja voin itse päättää, mitä syön. Voisin toki edelleen syödä, mitä huvittaa, mutta lopputulos olisi lääkärin mukaan vielä suurempi helvetti kuin viikonvaihteen allergiaepisodi.

Minä joudun nyt pakon edessä välttämään kananmunaa, banaania, mantelia ja pähkinöitä. Vielä ei tiedetä, mikä minua vaivaa, ja lopullinen syy selviää kesällä. Kananmuna ei toki kuulu vegaaniseen ruokavalioon, mutta muuten joudun olemaan tarkka tuoteselosteiden ja annoskuvausten suhteen. Allergiat täytyy aina ottaa vakavasti, ja myös ulkopuolisten täytyy suhtautua niihin vakavasti. Onkin ollut surullista nähdä, miten ystäväni vakavia allergioita on vähätelty esimerkiksi ravintoloissa. Ainesosakyttääminen tuntuu hankalalta ja kuormittavalta. Ennen riitti se, että taiteili itselleen menusta jotakin vegaanista, mutta nyt on henkensä uhalla oltava tarkkana. Se tekee olosta aika voimattoman, sillä tuntuu, ettei elämä ole omissa käsissä, jos mielii syödä ulkona.

Jos olen ihan rehellinen, aivan ensimmäiseksi ajattelin, kuinka mahtavaa on se, että mahdollinen pähkinäallergia pitää minut väkisin erossa makeista herkuista, sillä kaikissa rakastamissani herkuissa on pähkinää. Hetken päästä minut  valtasi kuitenkin suru. Miten kurjaa on se, että loppuelämäni on tuoteselosteiden tiiraamista?

Eikö kuulosta tyhmältä? Se, että mielessäni pyörivät ainoastaan herkut ja tieto siitä, että täytyy olla valppaana, on oikeasti aika naurettavaa. Loppujen lopuksi täytyy olla iloinen siitä, että on ylipäätään hengissä, vaikka aivan Pietarin puheille en ehtinytkään. Olen myös kiitollinen Suomen tarkasta elintarvikelainsäädännöstä ja siitä, että kaupat ovat pullollaan vaihtoehtoja.

Tänään ei enää kutita, punota tai sureta. On itse asiassa aika jännittävää alkaa elää ruokaelämää, jonka ehdot eivät enää olekaan minun sanelemani.

Koetko, että allergiat vaikeuttavat elämääsi? Otetaanko ne edelleen liian kevyesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Silkkiposkien ja puhtaan omantunnon hinta

Käytin kasvohoitoon noin kuusikymmentä euroa, sillä olen tehnyt niin jo monen vuoden ajan useita kertoja vuodessa. Kun kosmetologi hieroi naamaani kallista rasvaa pyörivin liikkein, aloin miettiä, mitä ihmettä olen mennyt tekemään. DSC_0234Minulle on muodostunut perinteeksi käydä kasvo- tai jalkahoidossa aina, kun loma alkaa. Aivan sama, mikä loma: talviloma, kesäloma kesällä tai keskellä talvea. Aloitin perinteeni tarpeesta, kun ihoni kaipasi puhdistusta, mutta sitten rentoutuminen alkoi houkutella yhä enemmän kiireisen elämän keskellä.

Mistään ongelmasta ei voi puhua, jos käy muutaman kerran vuodessa kasvo- tai jalkahoidossa, mutta on totta, että ilmankin pärjäisi. Tällä viikolla, kun makasin hammaslääkärin tuolia muistuttavalla penkillä alusvaatteisillani maailman pehmeimmän peiton alla samalla, kun kaulaani, poskiani ja hartioitani siveltiin erilaisilla voiteilla, mietin, että ei tässä ihan hirveästi ole järkeä, vaikka hemmottelu tuntui sillä hetkellä tarpeelliselta.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö olisi saanut erinomaista palvelua, vaan siitä, etten oikein osaa oikein sanoa, mitä kuvittelen saavani rahalla. Kenties rentoutumista, luksuksen tuntua elämään. Mihin muuhun olisin voinut käyttää 56 euroa? Olisiko se jokin muu ollut parempi vaihtoehto? En ollut minkään muun tarpeessa, enkä joutunut jättämään ostamatta mitään hoidon vuoksi, joten raha olisi jäänyt käyttämättä, päätynyt lepäilemään tilille ja kulunut aikanaan johonkin muuhun turhaan. On myös mainittava, että kuusikymmentä euroa ei ole edes kovin paljon kasvohoidosta, niihin voi nimittäin upottaa helposti kolminumeroisia summia.

Maailman mittapuulla rikkaana länsimaalaisena kai kuuluu kuitenkin potea huonoa omatuntoa siitä, että voi syytää rahaa turhaan hemmotteluun. En saivartele, vaan olen lähinnä pettynyt vääristyneiltä näyttäviin kulutustottumuksiini. En tarkoita, että kosmetologit tekisivät turhaa työtä, vaan ehkä ongelma on se, että on vaikea nauttia sellaisesta, mikä tuntuu kaiken hyvän lisäksi epäreilulta ja etuoikeutetulta. Toisaalta tällaisen asian vatvominen tuntuu sädekehän kiillottamiselta, sillä enhän minä oikeasti ollut huolissani maailman tilasta maatessani hoitolassa.

Koen kuitenkin tarvetta perustella kosmetologikäyntiä itselleni. Käymällä kauneushoitoloissa tuen pienyrittäjiä. Tosin tällä kertaa kävin opiskelijahoitolassa, mutta käyntini vuoksi opiskelija sai arvokasta harjoitusta. Totuus on kuitenkin se, että rentoutusmusiikin soidessa ja kosmetologin käyttäessä surisevaa kuorintakonetta ihollani tuntui siltä, ettei minun olisi edes kuulunut olla muualla kuin täydellisen rentoutuneena muiden palveltavana. Tunsin erityisesti ansainneeni sen, vaikka minun lisäkseni maapallolla tallaa miljardeja ihmisiä, jotka ansaitsisivat hemmottelua yhtä lailla. Ansaitsisivat edes kohtuullisen elämän.

Käytkö kauneushoidoissa? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kannusta tuli nenäni paras kaveri

Minähän en usko ihan mihin tahansa enkä siksi jaksanut uskoa, että nenäkannu toisi helpotuksen pitkään jatkuneeseen tukkoisuuteeni. Samoin luulin, etten voi jäädä mihinkään koukkuun, mutta nenäkannun hankinnasta tuli pakollista siinä vaiheessa, kun huomasin käyttäneeni nenäsumutetta aivan liian pitkään.
nenäkannu1Kaikki alkoi viime vuoden syksyllä yhden harmittoman lenssun jälkeen. Nenäni jäi ikään kuin kestotukkoon. Tukkoisuus häiritsi työn tekemistä ja nukkumista, joten aloin käyttää nenäsumutetta. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun tukkoisuus ei lähtenytkään ja sumutteen käyttö pitkittyi. Pääsin siitä eroon ihan vain höyryhengittelemällä suihkussa. Sitten tuli ensimmäinen poskiontelotulehdus, jonka jälkeen hengitystiet tuntuivat onneksi normaaleilta.

Kevät sujui ihan kivasti, mutta tukkoisuus palasi, sieraimet eivät pysyneet aina auki ja työmatkaa ei voinut suorittaa niistämättä. Keskikesällä nousi kuume ja posket kipeytyivät, mikä tarkoitti pikaista käyntiä lääkärillä ja sieltä paluuta antibioottien ja poskiontelotulehdusdiagnoosin kera. Tulehduksen jälkeen olo ei ollut yhtään sen parempi kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä uudelleen lääkäriin, koska se tuntui turhalta pelkän tukkoisuuden vuoksi. Ajattelin, että lopetan kyllä satunnaisen nenäsumuttelun hiljalleen, sillä se ei ole järkevää ja vain pahentaa tilannetta pitkäaikaiskäytössä.

”Ankkis, sun pitäisi ostaa nenäkannu”, sanoi työkaverini. Ja minähän en mitään kärsää ala nenääni tunkemaan enkä sitä jaksa kuitenkaan käyttää, ajattelin. ”Osta oikeasti, se auttaa”, minulle vastattiin. Lopulta pitkin hampain astuin apteekkiin, jossa tällä kertaa eivät muuten myyjät hyökänneet kimppuun, vaan sain ihan itse poukkoilla liikkeessä hyvän tovin etsimässä nenäkannua, joka lopulta löytyi flunssaosaston alimmalta hyllyltä.

Nenäkannuun uponneet yhdeksän euroa ovat ehkä parhaiten käytetyt roposet pitkään aikaan. Erikoislääkärien suositteleman kannun teho perustuu siihen, että huuhtelu haalealla suolavedellä edesauttaa hengitysteiden luonnollista puhdistumista ja siten se tukee limakalvojen terveyttä. Kannu täytetään kädenlämpöisellä vedellä, johon on lisätty suolaa, kärsä asetetaan sieraimeen ja puolet vedestä valutetaan ulos toisesta sieraimesta. Kun puolet vedestä on käytetty, on aika vaihtaa kaatosierainta.

Aloittaessani nenäkannuttelun en huomannut eroa, mutta muutaman käyttökerran jälkeen huomasin, että nenä pysyykin itsestään vaivatta auki, ja vesi tuntuu rauhoittavan sumutteesta turvoksissa olevia limakalvoja kerta kerralta enemmän. Nenäkannu on tiettävästi todella vanha keksintö – eikä ihme. Ennen vanhaan oli pakko olla kekseliäs, kun ei ollut lääkkeitä. Samasta kekseliäisyydestä ei nytkään olisi haittaa, jos vain pitää järjen päässä.

Ostin kannun lisäksi nenäsuolaa, jonka pakkauksessa lukee ”Nenä Suola”. Yritän elää kamalan kirjoitusasun kanssa, sillä pussisuola on muuten mainio tuote. Nenäkannun mukana tulee kyllä mitta, jolla voi kaataa muovisarveen itse suolaa, mutta ongelma on se, että suolan täytyy olla puhdasta merisuolaa ja sitä pitää olla tasan 2,7 grammaa. Erikoissuolat, jodia tai tavallista vähemmän natriumia sisältävät suolat eivät sovi toimenpiteeseen. Mieluummin siis maksan nelisen euroa kolmestakymmenestä nenäsuolapussista kuin lasken ja mittaan pääni puhki yhtä suolalusikallista.

Olen välillä hyvin epäluuloinen uusia kapistuksia kohtaan, ja olinkin vähällä heittää nenäkannun kaapin perälle siinä vaiheessa, kun vesi ei valunut millään toisesta sieraimesta ulos, korvaan sattui vimmatusti ja suolavettä valui taukoamatta nieluuni. Syy oli se, että tekniikkani oli väärä. Nenäkannun mukana saa kattavat ohjeet ja myös ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Valutusasento täytyy valita tarkkaan, ja itselle sopivan asennon löytää vain kokeilemalla. Vääntelin päätäni ja lantiotani lavuaarin edessä ja päällä eri asentoihin aikani, ja lopulta sain kannun toimimaan niin kuin pitää. Enkä ole koskenut sumutteeseen sen jälkeen.

Yhtenä aamuna, kun nenäni oli aivan tukossa, mietin vakavasti pientä Otrivin-suihkausta, mutta kaivoin nenäkannun kiltisi kaapista esiin ja aloin kannutella. Vartin yli seitsemän silmät sikkurassa veden valuessa vasemmasta sieraimestani norona lavuaariin mietin, ettei tätä kyllä ihan koko loppuelämää jaksa tehdä. Mutta ei kai niin ole tarkoituskaan. Kun luomukeinot loppuvat, on aika soittaa lääkäriin.

Oletko käyttänyt nenäkannua? Entä oletko käyttänyt muita niin sanottuja vaihtoehtoisia kotihoitomuotoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laita elämä risaiseksi ja mene nukkumaan + 5 muuta vinkkiä stressin selättämiseen

Stressi tunnetaan hermoja kiristävänä, epämiellyttävänä tilana, joka pahimmillaan johtaa pitkittyneeseen ahdistukseen, näin maallikon sanoin kiteytettynä. Minä en usko hengitysharjoituksiin, mutta muutama vinkki on jäänyt matkaan takavuosien sumasta, jossa rämmin tehdessäni liian montaa työtä ja samalla täyspäiväisesti opintoja.DSC_0072.JPGAlkuviikko on minusta aina hento lupaus kaikesta uudesta, ja yleensä olenkin intoa täynnä maanantaina. On muutenkin ihana olla elämäntilanteessa, jossa on unelmia ja tavoitteita kieppumassa aivan sormien ulottuvilla, mutta samalla kaikki on sopivan tasaista. Arkea, jonka suurin haaste on etsiä raitajuuria K-Marketista ja muistaa ostaa vihreitä paprikoita.

Aina niin ei ole ollut. Kun tein montaa sivutyötä, erilaisia kirjaprojekteja, artikkeleita, viimeisiä kursseja ja pro gradua, oli tekemistä tarpeeksi, oikeastaan aivan liikaa. Olin väsynyt ja kiukkuinen, enkä saanut sellaista luovuusnautintoa oikein mistään, mistä normaalisti inspiroiduin valtavasti. Hoidin kaiken kunnialla loppuun, ja sen jälkeen päätin alkaa järkevöittämään suorituskeskeistä elämääni. Nyt se rullaa rauhallisesti ja tasapainoisesti eteenpäin, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. Siitä sain muistutuksen, kun ostin heräteostoksena Flyin Tiger Copenhagenista muistilapputaulun (kuvassa) muutamalla lantilla. En todellakaan tiedä, olisinko vielä pari vuotta sitten osannut tai halunnut vastata jokaisen lapun otsikkoon.

Aiemmasta viisastuneena olenkin oppinut, että…

… viikonloppu kannattaa raivata tyhjäksi aina, kun se on mahdollista. Minulle kotiviikonloput ovat nollausta parhaimmillaan. Pidän ystävien seurasta ja nautin valtavasti kaveri-illoista, mutta tarvitsen myös viikonloppuja, jolloin en tee mitään. Se ehkäisee uhkaavaa stressiä.

… päämäärättömät lenkit avaavat silmät ja ovat myös äärimmäisen rentouttavia. Vaikken tällä hetkellä ole millään tavalla stressaantunut, teki viimesunnuntainen lenkki hyvää. Kävelin hitaasti ympäri kotiseutuja. Yritin katsella kotinurkkia uusin silmin. Huomasin, että päiväkodin pihassa on omenapuita ja mietin loppulenkin ajan, kukahan nekin syö. Ja saavatko päiväkodin lapset syödä omenoita hoitopäivän aikana?

… kun ajatukset järjestää, ja sulkee pois sen, mihin ei juuri murehtimishetkellä voi vaikuttaa, tulee levollinen olo. Kun ajattelee, mikä on hyvin, huomaa, että aika moni asia on ihan mainiosti.

… joskus kannattaa luovuttaa ja mennä nukkumaan. Jos uni ei tule, on parasta ajatella kauniita asioita. Jotakin yksinkertaista ja ihanaa.

… elämän ollessa hektisimmillään, on pakko tehdä hommia, vaikkei huvittaisi. Ei voi odottaa oikeaa hetkeä tai inspiraatiota. Kun tekee silloin, kun ei huvittaisi, kehittyy, sillä kiireessä keksii kyllä keinot selvitä ja samalla tulee keventäneeksi stressitaakkaa.

… iltarentoutumiseen paras ratkaisu on kirjan lukeminen. Suosittelen siis pakomatkaa kirjallisuuden maailmaan, sillä ohjelmien tuijottaminen aktivoi silmiä ja koukuttaa enemmän. Kirjat ovat oikealla hetkellä oikealla tavalla väsyttäviä.

… ravintolassa syöminen on suositeltavaa ilman puhelinta ja täysin omassa rauhassa. Keskity ruokaan, nauti siitä, mieti purutuntumaa ja makua. Ajattele vain aisteja, joita ruoka aktivoi. Hommia ehtii paiskia lounaan jälkeen.

… joskus on ihan pakko laittaa elämä risaiseksi. Se, mitä se kenellekin tarkoittaa, ei minulle kuulu, mutta sen tiedän, että se rentouttaa. Kun heittää kynän nurkkaan ja rentoutuu ihan täysillä, on valmis kohtaamaan loputkin stressimöykystä. Kunhan viimeistään sunnuntaina järjestelee seuraavan viikon menot kalenteriin.

Sain tänään lisäkappaleita toimittamastani kirjasta. Olipa se urakka, mutta tuntui palkitsevalta pidellä omia opuksia hyppysissä. Minä tein sen, ja selvisin monesta muustakin!

Miten hoidat stressiä? Oletko kokenut suurta stressisumaa tai jopa uupumusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa