Sydän lyö detox-kuurillakin – ihme kyllä

Maailman älyttömin päähänpisto on kieltää itseltään kaikki. Sen lisäksi, että detox on kehonpuhdistuskuuri, on se valtava henkinen testi. Petra Korven luomaa viiden päivän Heart Beats Detoxia noudattaessa ei näe nälkää, mutta hermot ovat niin kireällä, että en ihmettele, vaikka muutama otsasuoni olisi katkennut arkiviikon aikana.
DSC_0109DSC_0115DSC_0108DSC_0113Miksi juuri nyt?

Vietin kesälomaani jo toukokuussa. En muista silloin syöneeni mitenkään huonosti tai herkutelleeni kummemmin. Loman jälkeen kuitenkin huomasin, että töihin palatessa take away -ateriat ja pastaruoat eväinä tulivat vähän liiankin tutuiksi. Aamupalalla kului kauraleipää liikaa ja liian usein. Oli aika ryhdistäytyä. Valitsin ilmaiseksi netistä ladattavan Heart Beats Detoxin, jotta keho puhdistuisi ilman kepulikonsteja ja vaatteet istuisivat paremmin. Toivoin, että detox-ruoista jäisi myös arkeen hyviä vinkkejä, sillä tuntuu, että vegaanina varsinainen kompastuskivi ovat aamupalat. En pidä smoothiesta ja puuron tekeminen on aamu-uniselle melkoinen uroteko puoli seitsemän maissa.

Heart Beats Detoxin tarkat ruoat voi lukea erillisestä tiedostosta, joka onkin linkitettynä jo ingressissä. Pääidea on se, että aamu alkaa sitruunavedellä, aamupalaksi syödään yleensä marjoja, manteleita ja puuroa, lounaaksi smoothie, välipalaksi kasviksia, hummusta ja omenaa ja illalliseksi salaattia. Kuulostaa ihan tavalliselta arjelta, mutta detoxissa määrät ovat pienet ja raaka-aineet tarkoin valitut.

Se kannattaa huomioida detoxille lähtiessä, että rahaa palaa. Minulla oli lähes kaikki kalleimmat tuotteet jo kaapissa, kuten tahini ja chia-siemenet. Silti kauppaan viiden päivän ruokiin yhdelle ihmiselle upposi yli 50 euroa. Se on melkoinen hinta kasvis- ja hedelmäpainotteisesta ruokavaliosta. Kolmenkymmenen euron aloituskassia täydensin viikon aikana vielä kahdella reilun kympin ruokasäkillä.

Oikeaa hetkeä ei ole

Ajattelin, että detox olisi helppo toteuttaa sellaisella arkiviikolla, johon osuu myös vapaata. Kuvittelin, että muutun työpaikalla äkäiseksi ja nälkäiseksi. Huomasin kuitenkin, että detox vaikutti selvästi heti niin, että olinkin todella energinen ja hyväntuulinen. Ongelmat alkoivat vasta arkiviikon vapaapäivänä, jolloin minulla oli aikaa tehdä mitä tahansa. Ja kohdata kaikki mahdolliset houkutukset. Olin niin kiukkuinen, että muistutin ukkospilveä.

Kävi siis ilmi, että olisi ollut paljon helpompaa toteuttaa detoxia niin, että kädet ovat täynnä töitä. Olisi pitänyt toteuttaa kuuri silloin, kun teki kahta kirjaprojektia, pro gradua, freelancerina lehtijuttuja ja kävi päivätöissä. Silloin ei olisi ollut aikaa miettiä ruokaa tai haistella houkutuksia. Olisi itse asiassa ollut helpompaa, kun joku olisi päättänyt kaiken puolestani.

Heart Beats Detox -kuurilla päivien ruoat ovat lähes identtiset. Lounassalaatista on kaksi muunnosta pikkuruisella erolla, aamupalat vuorottelevat puurosta lättyihin ja smoothiet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vihreitä. Yksitoikkoisuudesta muodostuikin minulle yllättävän suuri ongelma. Päivästä toiseen toistuvat ruoat alkoivat etoa jo toisen päivän kohdalla, ja kaipasin kovasti monipuolisia, uusia makuja.

Kamppailu kielloista

Ensimmäinen detox-päivä soljui ohi huomaamatta. Olin täynnä intoa ja energiaa. Viikon toinen päivä olikin vapaa, täynnä aikaa. Muiden kokemusten perusteella nimenomaan toinen ja kolmas päivä ovat kuurin vaikeimmat, ja siksi olikin lähinnä epäonninen sattuma, ettei minulla ollut mitään aikatauluja tai pakotteita toiselle päivälle. Minulla oli liikaa aikaa ajatella.

Huomasin vapaapäivänäni himoitsevani kaikkea mahdollista. McDonald’sin McVegania, Hesburgerin soijatortillaa, Pancho Villan tofuburgeria, Kauppuri5:n vegaaniburgeria ja Oumph!-pakastepizzaa. Mitään näistä en ole syönyt aikoihin enkä niillä normaalisti fantasioi. Alkoi ärsyttää, kuinka ajatukset harhailivat herkuissa koko ajan. Kauppareissulla jopa Tapolan mustamakkaran rasvainen tuoksu tuntui huumaavalta.

Mietin, miksi ihmeessä suoritan kuuria, joka lähinnä ahdistaa. Yritin kääntää huomioini siihen, kuinka keho puhdistuu. Mutta millaista on elämä, josta on viety normaali rytmi ja luonnollinen ravinto? Ilotonta, todella. Ymmärsin myös, mikä minua risoo eniten. Heart Beats Detoxilla ei näe nälkää, joten kiukku kumpusi kaikesta muusta kuin fyysisistä tuntemuksista. Tajusin, etten voi sietää itse itselleni asettamia kieltoja, jos en näe niissä mitään järkeä. Havaitsin myös, että todennäköisesti kiltteyteni vuoksi hyväksyn ulkopuoliset kiellot paremmin. Jos siis olisi aivan pakko ja joku käskisi, toteuttaisin varmasti detox-kuurin. En muotivirtausten vuoksi, vaan esimerkiksi silloin, jos se kuuluisi työhön tai tulisi lääkärin määräyksenä.

Pohdinnoistani suivaantuneena söinkin sitten palan kauraleipää keskiviikkona. Ajatukseni olivat jumissa, kirjoittaminen ei luistanut ja mieli oli apea. Torstaina söin pienen määrän kikhernepastaa, sillä kaipasin vaihtelua. Perjantaina töistä tullessa päätin, että pelleily saa riittää. Tein kesärullia, joissa oli tofua ja tuoreita vihanneksia. Ja riisipaperia.

Olenko pettynyt? En. Elämä on tehty kohtuudella ja ajoittain rajustikin nautittavaksi.

Hullun hommaa

Ei tässä ole mitään järkeä, on viimeinen ajatukseni detox-kuurista, jos ei oteta huomioon sitä, että keho puhdistuu, mikä on tietysti mahtavaa. Vaikken päässyt aivan loppuun asti puhtain paperein, olo tuntuu kevyeltä, eli saavutin kuitenkin tavoitteeni. Ajattelen detoxin ikään kuin kurinpalautuksena itselleni alkukesän sikailun jälkeen.

Kritiikistäni huolimatta Heart Beats Detox on helppo tapa poistaa nestettä kehosta ja muiden kokemuskirjoitusten perusteella erittäin toimiva omassa lajissaan. Lisäksi Korven ideoimat puhdistusruoat ovat kaikin puolin järkeviä, eikä nälkää todella tarvitse nähdä. Siksi kyse onkin lähinnä henkisen puolen kestävyydestä. Keho voi tasaisen hyvin.

Olen myös todella tyytyväinen siihen, että Heart Beats Detox on melkein kokonaan vegaaninen. Ainoastaan voimalättyreseptissä käytetään viikon aikana kaksi munaa. Minä en niitä lopulta pystynyt käyttämään, vaan korvasin muna-annokset puurolla. Ei aivan sama asia, mutta välttämätön muutos minulle.

Detox vaatii äärimmäistä sitoutumista ja sopivan viikon kuurin toteuttamiselle. Ihan kevyen syyn vuoksi en lähtisi enää uudelle puhdistuskeikalle tavoittelemaan pikalaihtumista, eikä detox-touhuun saakaan ryhtyä kuin pari kertaa vuodessa. Heart Beats Detoxissa on kuitenkin niin paljon hyviä reseptejä, että energiaa lisäämällä niistä saa arkeen käyttökelpoisia ja sopivan kevyitä annoksia. Minulle jäivät mieleen erityisesti tahinipohjainen salaatinkastike, pinaattihummus ja vihersmoothie.

Kehoa täytyy huoltaa, mutta elämä ei voi pyöriä vain ruoan ympärillä. Detox-kuureissa kuten myös varsinaisiksi hiteiksi nousseissa fitness-nettivalmennuksissa huomio on tietysti ruoassa ja ravinnossa, mikä on vähän surullista. Ennen detox-kuuria kuvittelin ajattelevani liikaa ruokaa, mutta detoxin aikana tajusin, että suhteeni syömiseen on aivan normaali, sillä elämän pyöriminen smoothie-aikataulujen ympärillä ja kurkkutikkujen oikean naposteluajan etsimisessä alkoi ahdistaa.

Ruoan orjana keho ehkä puhdistuu, mieli ei. Siksi elämä on niin paljon parempaa, kun sen käyttää hyvästä ja puhtaasta ruoasta nauttimiseen silloin, kun haluaa. Ei silloin, kun netistä ladattu PDF käskee.

Oletko kokeillut detox-kuureja tai dieettejä? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jotta näkisin auringon laskevan

Aivan ensimmäiseksi kiitän silmiäni siitä, että ne viitsivät pysyä toimintakykyisinä yli 25 vuotta. Toiseksi olen erittäin onnellinen siitä, että maailma näyttää taas niin kovin kirkkaalta. Sumu on vihdoin väistynyt.
DSC_0014.JPGEn ollut tippaakaan yllättynyt! Sain hammasraudat kahdeksanvuotiaana. Ulospäin sojottavat hampaat olivat antaneet siitä vihiä jo silloin, kun olin oppinut kunnolla kävelemään eli suurin piirtein 25 vuotta sitten. Kukaan ei jaksanut pahemmin pilkata minua telaketjuistani koulutiellä, mutta sen muistan, että silmälasien saaminen oli silloin joka lapsen ykköspelko. Itse en tosin edes ajatellut, että koskaan tarvitsisin niitä. Elämä pyöri sen ympärillä, että suussa oli vuosittain vaihtuva oikomislaite noin kahdeksan vuoden ajan.

Silmälaseissa ja hammasraudoissa on nykyään se ero, että lasit ovat muotia, mutta kukaan ei vielä ole tainnut hankkia rautoja vain siksi, että ne näyttävät hyvältä. Koska eiväthän ne näytä, mutta äärimmäisen tärkeitä ne tietysti ovat kokonaisvaltaisen terveyden kannalta. Minäkin lähdin aikoinani kovasti parjaamieni feikkilasien tielle, mutta en sentään keksinyt asennuttaa suuhuni telaketjuja, jotka eivät oikeasti oikoisi hampaita. Mutta nyt, toukokuisena arkiviikkona hain elämäni ensimmäiset oikeat lasit.

Lasit päässä maailma näyttää kirkkaalta, tuntuu kuin eläisi enemmän. Puiden oksien jokainen lehti piirtyy edessä yksityiskohtaisesti, Näsijärven ulappa on terävä ja sen siluettia halkovat nostokurjet poikkipylväineen ovat pikkutarkkoja. On myös ammatillisesti uskottava olo, mikä saattaa johtua siitä, että olen mitä ilmeisemmin juuttunut johonkin mainostoimistostereotypiaan. Kenties kyse on rakenteellisesta ongelmasta, joka ajaa tavoittelemaan uskottavuutta. Epätoivoista juoksua hyväksynnän perässä. Väliäkö sillä toisaalta, lasit päässä tunnen olevani itsevarmempi ammatillisessa mielessä, joten ei se voi huono juttu olla.

Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin kiitollisuus. Minun miinusnäköni on vielä melko maltillinen, sellainen SD-laatuinen suoratoistokuva, joka kärsii hitaasta netistä ja alentaa kuvanlaadun minimiin. Lasit päässä elämä on helpompaa, kun näkee, mihin bussiin hyppää ilman, että jännittää ohimolihakset kireälle. En ole myöskään pitkään aikaan nähnyt eteisessä seisoessani olohuoneessa istuvan mieheni kasvoja terävästi. Töihin minut on hyvästellyt vain iloisesti vilkuttava puurokasvo.

Mielessäni ovat käyneet myös entisaikojen näköongelmaiset. Kuinka moni onkaan luokiteltu näkövammaiseksi vain siksi, ettei tarvittavia apuvälineitä ollut keksitty? Miltä vain lähelle näkevästä likinäköisestä olisikaan tuntunut, jos maailma yhtäkkiä olisi avautunut silmien edessä oikeanlaisten lasien ansiosta?

Varmasti samalta kuin minusta silloin, kun sain raudat pois kahdeksan vuoden jälkeen. Astelin pikkuruisen kunnan terveyskeskuksesta kulahtaneen bussiaseman vieressä olevaan lounaskahvilaan. Valitsin listalta kukkakaalisosekeiton. Se syöksyi suuhuni ja nuoli paljaita hampaitani. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin hampaissani jotakin! Olin niin kiitollinen saamastani hyvästä hoidosta ja siitä, että saisin vihdoin elää elämää niin, että hampaat eivät olisi sen keskipiste. Nyt täytyy opetella elämään niin, etteivät silmälasit ole arjen keskipiste, vaan kuuliainen apuväline silloin, kun niitä tarvitsen.

Kun haluan nähdä auringon laskevan Näsinneulan taakse niin, että erotan neulan ravintolan jokaisen ikkunan. Silloin olo on etuoikeutettu.

Onko sinulla lasit? Minkälaisia ajatuksia niiden hankkiminen herätti? Oletko tuntenut häpeää tai ylpeyttä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksin hautaaja

Tallaamme yksin loppuun asti. Otamme harteillemme orastavat muistisairaudet ja kansantaudit samalla, kun hoidamme arkiaskareet vanhenevien läheistemme puolesta. Kannamme vanhempamme hautaan ja soitamme itse ikävät uutiset kaikille.
DSC_0004.JPGSanotaan, että maapallo on ylikansoitettu. Suomessa syntyvyys tosin on laskussa, mutta eipä kotimaamme ole maapallon kansoitustalkoisiin osallistunut aiemminkaan, jos suuria ikäluokkia ei oteta huomioon. Sekin into kuoli jo kauan ennen kuin Kylli-täti alkoi piirtää näköradiossa ja Tenavatuokio pyöriä ruudussa.

Minä olen ainoa lapsi. Se kuulostaa automaattisesti hirvittävän negatiiviselta. Ihan kuin osa minusta puuttuisi, vaikka olen kokonainen elävä olento. Ne, joilla on sisaruksia, varmasti ajattelevatkin jonkin puuttuvan. Muistan toivoneeni sisarusta niin kauan kuin muistan, sillä kaikilla muilla oli nuorempia tai vanhempia kiusankappaleita kotonaan. Toisenlaisessa ympäristössä en varmasti olisi osannut kaivata yhtään mitään. Olihan minulla paljon kavereita ja niiden lisäksi pieni suku ja serkkuja, joita näimme viikottain. Kaipuu on haihtunut iän myötä, mutta olisi silti hienoa saada kokea, miltä tiukka veriside tuntuu. Sellainen täysivaltainen ja sokea tuki, joka ei koskaan jätä yksin, vaikka täytyy tietysti muistaa, ettei läheisyys katso loppupeleissä biologisia siteitä.

Suomalaisperheessä on keskimäärin 1,85 lasta, mikä käy ilmi Tilastokeskuksen Perheet 2016 -selvityksestä. Aikoinaan lapsia oli perheissä huomattavasti enemmän, mutta imeväiskuolleisuuden korkeat lukemat niittivät osan lapsista pois jo ennen taaperoikää. Perheenjäsenten lukumäärä ei ole millään tasolla lasten päätettävissä. Kirjoittaessani porsimisesta virisi toisella alustalla keskustelu lapsettomuudesta ja lasten lukumäärästä. Miksei joku hankkinutkaan lapsia? Jos onnistui saamaaan yhden lapsen, miksei tehnyt toista? Lapsia ei tiettävästi niin vain tilata ja siirretä verkkokaupassa ostoskoriin odottamaan jatkokäsittelyä. Ei siis ole lapsen tehtävä lähteä erittelemään sisarusten olemassaoloa. Perheen koossa voi olla kyse sattumasta, tietoisesta, draamattomasta päätöksestä tai sitten kipeistä kokemuksista, eivätkä selitykset kuulu ulkopuolisille.

Vaikka elämänlaatu ei olekaan kiinni sisarusten lukumäärästä, on turha väittää, etteikö elämä kohtelisi aavistuksen raskaammin ainoata lasta, kun vanhempien loppu häämöttää. Sisarukset voivat toki olla taakka siinä missä vanhemmatkin, mutta yksilapsisen perheen nuorimpana on joka tapauksessa vastuussa itse kaikesta. Jos ajatellaan sitä, että vanhemmat selviävät vanhuuteen asti, pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen siitä, että on saanut pitää heidät niinkin kauan. On eri asia surra satavuotiasta kuin liian varhain uupunutta.

Pelkään silti tulevaa, sillä olen loppupeleissä aina yksin. Yksin byrokratian edessä. Siinä ei ole puolison tai ystävien avunannolle sijaa, sillä lain edessä kaikki täytyy kuitenkin hoitaa itse. Huolimatta siitä, että on kasvanut lujaksi, ei ketään ole silti valmennettu kohtaamaan kaikkea yksin.

Mitä sisarukset ovat antaneet sinulle tai vieneet pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa