Ota minut lasit päässä

Askel aikuisuuteen, uskottavuuteen ja kirkkauteen: silmälasit. Muuttuuko elämä nyt ihan kokonaan?
OLYMPUS DIGITAL CAMERADokumenttikamerassa on oltava vikaa. Eiköhän joku onneksi kohta ilmoita tentin valvojalle siitä, ettei salin etuseinään heijastettuja kysymyksiä voi lukea. Oikeasti ei ollut mitään sumeaa: en vain enää nähnyt mitään. No mutta, vikahan ei ole näössä, vaan väsymyksessä! Sitten puuroutuivat bussien numerot ja kaukaisuudessa siintävät mainoskyltit ja tienviitat. Kaikkien nettipalveluiden ja tv-kanavien tekstitykset olivat muuttuneet mössöksi. Tekninen ongelma tai korkeintaan pientä väsymystä työnäytön tuijottamisesta, tuumin.

Siinä vaiheessa, kun huomasin, että 31 vuotta vanhempi isäni näkee tienviitat paljon ennen minua, täytyi myöntää, että silmälasikeikka tästä tulee. Siinä vaiheessa, kun olin aika monta kertaa valehdellut, että näen ’ihan kaiken’, ja sitten, kun olin tarpeeksi monta kertaa arvannut tekstitykset ja oikeastaan lopettanut niiden lukemisen kokonaan, piti harkita lasien hankkimista. Tästä on nyt liian monta kuukautta aikaa, kohta lasketaan jo vuosia. Mikä on tilanne? Se, että minulla on yhdet kahdeksan euroa maksaneet muotilasit ilman vahvuuksia ja yhdet eräästä tanskalaisesta tilpehööriketjusta ostetut miinuslasit. Maksoivat neljä euroa ja hyvin toimivat. Valelaseja käytän näyttääkseni uskottavalta työasioissa, ja höpövahvuuslasit isken nenälle television ääressä. Niin pönttö en ole, että lähtisin liikenteeseen niillä.

On ärsyttävää, että identiteetin käsite vedetään vähän joka asiaan mukaan. En kuitenkaan malta olla sanomatta, että olen rakentanut itsestäni käsityksen ihmisenä, joka ei käytä silmälaseja. Ne ovat jotakin minuun kuulumatonta, toisin kuin toinen yleinen lapsuusinhokki, eli hammasraudat, joita minulla oli joka lähtöön suussa kahdeksan vuoden ajan. Terävä näkö, mutta hampaat suussa miten sattuu. Nyt hampaat ovat poikkeuksellisen suorat, mutta kaukaisuus näyttää puurolta.

Syy, miksi olen tyytynyt tihrustamaan, ei ole raha. Maksaisin kirkkaasta ympäristöstä mielelläni satoja euroja. Sitä paitsi silmälasit näyttävät melkein aina tyylikkäiltä ja tuovat piristystä myös omaan tyyliin, kenties pientä uskottavuutta. Suhteellisen rationaalisena ihmisenä onkin järjetöntä, että ostan leikki- ja feikkilaseja sen sijaan, että varaisin näöntarkastukseen ajan. Olen myös tehnyt netissä näkötestin, joka kertoi sen, mitä jo tiedän. Kaukoputki täytyy varmaan ostaa seuraavaksi, jos aion jatkaa tätä kypsää linjaa. Jos kehtaisin, kertoisin, että jännittää, koska mietityttää, onkohan minulla eläkeiässä yleinen glaukooma.

Tänään ystäväni näytti minulle suloista kuvaa ruskeasta koiranpennusta. Minä istuin kauempana, ja näin näytöllä vain pökäleen. Olisiko ensi viikolla vihdoin aika käydä optikolla? Saa jakaa parhaat liikevinkit ja lasitarjoukset!

Kirkasta viikonloppua!

Mullistivatko silmälasit elämäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kalenteriremontti tyhjään elämään: Aikaa liikunnalle

Mistä sitä saa? Kaamosvankila on näköjään vienyt liikunta-ajankin mukanaan. Kehon liikuntatarve on kuitenkin ennallaan, mutta toteutustavat ovat täysin hukassa.
DSC_0037Aika räikeästi todettu, että elämäni olisi tyhjää. Ei suinkaan. Elämäni on kuitenkin aikataulullisesti tyhjempää kuin vuosiin, vaikka kolmasosa päivästä kuluu jossakin muualla kuin kotona. Viimeksi minulla oli näin paljon vapaa-aikaa kesällä 2012. Sitä ennen kunnon löysäilyä oli kesällä 2011, sillä olin ahkeroinut kesätyöt jo keväällä lukion lukulomalla, ja odotin syksyn töiden alkua. Saivat muuten ylioppilasrahat tuolloin kyytiä. Ne olisi voinut käyttää järkevämminkin.

Kun gradu on viimeistä silausta myöten valmis, ja muut käynnissä olleet projektit ovat päättyneet, ei minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla muuta kuin aikaa päivätyön jälkeen. Mutta silti tuntuu, ettei sitä ole! Saavun kotiin, syön, lepäilen ja selaan puhelinta, katson Salatut elämät, teen ruokaostokset lähikaupassa ja samalla lyhyen – siis todella lyhyen – kävelylenkin, kirjoitan, oleilen, siivoan ehkä keittiötä tai kylpyhuonetta, käyn suihkussa ja sen jälkeen kirjoitan vielä päämäärättömästi ja katson ohjelmia. Valot sammuvat puolenyön tienoilla. Ja tähän mihinkään väliin ei muka jää aikaa liikunnalle. Jostain kumman syystä kesällä oli kuitenkin aikaa jokapäiväiselle parin tunnin pyöräretkelle.

Ilmeisesti ihmisen ruho tarvitsee kuitenkin liikuntaa ihan jo terveyden ylläpitämiseksi. Kroppa vanhenee yllättävän nopeasti, vaikka ikävuosimittari ei vielä kävisikään ylikierroksilla. Sitten se vasta vanheneekin, jos sitä ei helli joskus myös liikunnalla. Kaikki on hyvin, kun nauttii sopivassa suhteessa hemmottelua. Ei lenkki viini-illoille, draamasarjoille, keskustelutuokioille ja kirjoittamiselle vertoja vedä, mutta se olisi tervetullut lisä arkeen, joka on muka kiireistä, mutta näyttää silti aika tyhjältä.

Siksi käännynkin teidän puoleen. Mitä reipasta ja rentoa kotitreeniä suosittelet? Vai onko mielessäsi jokin hyvä lenkkiohjelma tai joogaharjoitussarja? Sellainen hyvin arkeen mahtuva. Kävelen tai pyöräilen jo kaikki pakolliset arkimatkat.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitään tekemättömyyden ihme

Muistan tämän viikonlopun pitkään siitä, etten oikeastaan tehnyt yhtään mitään. Ja ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä se tuntui.
DSC_0020.JPG”Meidät on luotu liikkumaan” on ehkä huonoin perustelu sille, miksi aina pitäisi tehdä jotakin tähdellistä. Siksi, että meidät on luotu liikkumaan, täytyy myös levätä. Siksi on pitkän uurastamisen seurauksena saatu viikkoon kaksi vapaapäivää. Ne kannattaa käyttää hyvin, eli jollakin muulla tavalla kuin sään ja omantunnon korrelointia tarkkailemalla tai pakkotouhuilulla. Jos paistaa aurinko, voi tehdä ihan samoja asioita kuin sateella: vain olla. (En edes viitsi vetää tähän some-hehkutusta omasta aktiivisuudesta enkä sitä, että joskus julkaisen itsekin kuvan kokkauksesta, joka on tehty viikko sitten tai räpsäyksen lenkiltä, jolla olin liian kauan sitten. Totuus: luen dekkareita ja murustan pizzaa rucolan lehdet varisten sängyssä. Täysin surutta.)

On järjetöntä, että joutuu edes miettimään ja järjestelmällisesti luomaan itselleen viikonlopun tai edes päivän, kun ei tee mitään. Yleensä tätä vastaan ovat kaikki mahdolliset voimat. Tämän viikonlopun olen pyhittänyt vain itselleni ja lapsen tasolle taantuneelle akuuttiin ylähengitystieinfektioon sairastuneelle potilaalle, ja juuri nyt sain enemmän kutsuja illanviettoihin kuin kuluneina kuukausina yhteensä. Sanoin ei, ja vetäydyin massiivisen kauppareissun jälkeen kotiin. Napostelin avokadon, katsoin televisiota, tuuletin, kastelin kukat ja viimeisillä voimillani asettelin taulujen taakse lisää sinitarraa. Kai sitäkin voi pitää kieroutuneena, että minulle tämä on ei minkään tekemistä. Onhan siinä puuhaa vaikka millä mitalla! Kalpenee ehkä kuitenkin suurperheen äidin taakalle.

Pitkälle edetessään lekottelu muuttuu haasteelliseksi. Usein käy nimittäin niin, ettei uni tulekaan. Toisinaan sitä vastaan taistelee tarkoituksella, sillä yksi viikonlopun parhaita hetkiä on se, kun silmä lupsuu, mutta on ihan pakko lukea vielä pari sivua, katsoa sarjaa vielä ihan vähän ja lukea vielä muutama uutinen. Koska pian saa nukkua ja herätä silloin, kun tahtoo. Tosin pienet ovat nykyihmisen ilot, jos tuntee elävänsä silloin, kun saa päättää omista nukkumisajoistaan.

Joku saattaa ajatella, mitä järkeä siinäkään on, että katsoo kokkivideoita ja rikosdraamoja kaksi kokonaista päivää ja vähän päälle. Sen sijaan, että nipottaisi jouten olosta, kannattaisi keskittyä tekemään omasta elämästä mielekästä köllöttelemällä tai liikkumalla, jos se tekee onnelliseksi. Uskon siihen, ettei kukaan makaa sohvalla vasten tahtoaan. Siinä loikoilulle on jokin painava peruste, ja juuri siksi se on parasta mahdollista toimintaa silloin, kun sitä oikeasti tarvitsee.

Osaatko olla jouten – jos sitä edes osaamisen piiriin luokiteltavaksi taidoksi voi laskea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko kirjasta oppia elämään hyvin?

Vastuulliseen elämään opastava Hyvin eletty on visuaalisesti hurmaava teos, jonka kauniin kuoren alta paljastuu käytännön tiedon lisäksi itsestäänselvyyksiä. Hyvien vinkkien kertaamisesta ei ole koskaan haittaa, mutta eettiseen elämään on tehotonta ohjata ontoilla sanoilla.
DSC_0017 (3)Hyvin eletty on ulkoisesti niin kaunis, että sitä tekee mieli hypistellä. Hypistely ei kuitenkaan ole kirjan tavoite, sillä eihän elämä ekologisesti ja eettisesti kestäväksi hypistelemällä muutu. Muutos lähtee siitä, että laittaa remonttiin elämänsä eri osa-alueet. Kirjassa käsitellään kauneutta ja kosmetiikkaa, muotia ja vaatteita, ruokaa ja eläimiä ja kotia ja kierrätystä. Ihan hyvä suora. Jostain täytyy aina aloittaa.

Huomiota on herättänyt empiiristen havaintojeni mukaan erityisesti vaate- ja kosmetiikka-asioiden käsittely, mikä kertoo siitä, että myös elämän pinnallisempiin puoliin on alettu liittää enemmän luontoa ja ympäristöä koskettavia näkökulmia. Se kielii siitä, että maailmassa tapahtuviin muutoksiin ja muuttuneisiin olosuhteisiin halutaan reagoida paremmin, mutta niitä ei selvästikään tunneta tarpeeksi, koska eettisen elämän oppaita täytyy tuottaa.

Kirjassa teemojen väliin on ripoteltu hyvästä elämästä innostuneiden ihmisten tarinoita, jotka sinänsä eivät tuo lisäarvoa aiheelle, mutta onhan henkilökuvia aina miellyttävä lukea. Ketään niin suurta auktoriteettiä kirjassa ei ole, että se vapisten saisi luopumaan niistä asioista, jotka edistävät maailman tuhoutumista. Elämäntaito-oppaista tuttuun tyyliin täytyy siis löytää itse tiensä eettisesti ja ekologisesti kestävään elämään.

Teoksen kirjoittaja Karita Sainio on eettisiin brändeihin keskittyneen viestintätoimisto Sugar Helsingin perustaja.  Kirjan harmonisesta kuvituksesta vastaa Ida Hanhiniemi, joka on tuttu 365 days with Ida -blogista. Kaunista kirjaa on mukava lukea, mutta tarkemmin ajateltuna upea ulkokuori sotii kirjan ajatusta vastaan. Vai onko se tehty kierrätysmateriaaleista ja ekologisesti kestävistä materiaaleista? Tosin samalla teoksen ulkoasu osoittaa, ettei ekoasioita tarvitse painaa vessapaperin väriselle liuskalle, josta näkee läpi. Kauniistakin opuksesta voivat alan asiat mennä perille.

Hyvin eletty antaa pieniä vinkkejä, muttei tarjoa kovin radikaaleja ratkaisuja. Osin kirja sortuu myös ilmaisutyylissään onttoihin toteamuksiin, kuten esimerkiksi ”vastuullinen nainen erottuu joukosta magneetin lailla” ja ”liha on iso ekologinen ongelma” osoittavat. Elämää ei tietenkään tarvitse muuttaa kerralla niin, ettei sitä enää tunnistaisi omakseen. On myös totta, että pienikin ekoteko on aina parempi kuin ekologisesti kestämätön, mutta valitettavasti pesuainenäpräilyllä, neulepaitaostoksilla ja hummuksen kokkailulla maailma ei paljoa muutu. Siksi näyttääkin siltä, että Hyvin eletyn tavoite ei ole pelastaa maailmaa, vaan omatunto.

Joitakin myös neuvominen ja siitä kumpuava lukijan yläpuolelle asettuminen voivat risoa, mutta todennäköisesti sellaiset henkilöt eivät ole vastaavien teosten suurkuluttajia. Pidän Sainion Hyvin elettyä elämäntaito-oppaan ja tietokirjan sekoituksena, sillä se perustuu vertaiskokemukseen ja internetistä kerättyyn tietoon eikä tutkimuskirjallisuuteen, vaikka toki lähteet on mainittu selvästi kirjan lopussa. Hyvin eletty vaikuttaakin olevan suunnattu sellaiselle, joka nauttii elämänsä tutkiskelusta oppaiden ohjeistamana. Kirja soveltuu myös nuoremmille lukijoille, jotka ovat jo kiinnostuneet eettisistä ja ekologisista kysymyksistä, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa.

Kritiikistä huolimatta pidän tärkeänä sitä, että tällaisia kirjoja julkaistaan. Vaikka kaiken tiedon voi haalia netistä, ja elämäntaito-oppaat ylipäätään ovat toisinaan keittiöpsykologian ikäviä sivutuotoksia, kansien väliin taltioidut ohjenuorat kestävään ja eettiseen elämään ovat merkki siitä, että aiheista on tullut entistä tärkeämpiä. Siksi on ollut ilo huomata, että sosiaalisessa mediassa Hyvin eletty on ollut yleisesti pidetty teos.

Voiko kirjaa lukemalla oppia elämään hyvin tai edes vähän paremmin? Hyvin eletyn aihe ja tavoite ovat tärkeitä, mutta uskon silti kliseeseen siitä, että muutos lähtee itsestä, ja se tapahtuu ilman oppaita, jos on tapahtuakseen. Kirja on kuitenkin aloittelijalle hyvää tietoa ja mielekkään visuaalisen elämyksen tarjoava perusvarma kumppani matkalla hyvään elämään – mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa.

Oletko tutustunut Hyvin eletty -teokseen? Minkälaisia ajatuksia heräsi tai minkälaisia muut vastaavat kirjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Uusi B-ihastus

B12-vitamiinista keuhkotaan oikeastaan jokaisessa vegaanilehdessä, jonka olen ostanut. Sinänsä ihan aiheellista, sillä se on ainoa vitamiini, jota ei luontaisesti saa muista kuin eläinperäisistä aineksista. Tänä syksynä mieleeni on hiipinyt ajatus tai lähinnä kauhistelu siitä, mistäköhän oma elimistöni sitä saa. Ainakin kultahippusilta näyttävistä ravintohiivahiutaleista.
DSC_0008 (2)Missä ovat koko vegehistoriani ajan lymyilleet ravintohiivahiutaleet? Jonkin inspiraatiovideon rohkaisemana marssin alkuvuodesta ekokauppaan, ja kauhoin paperipussiin kunnolla ravintohiivahiutaleita. Kotona mietin, mitä niillä pitäisi tehdä. Tyydyin lähinnä maistelemaan suolaista makua satunnaisesti. Myöhemmin näin videolla vilauksen aamupalahetkestä, jossa lapsi ripotteli hummusleivän päälle oluthiivanakin tunnettua ravintohiivaa. Aivan järjettömän hyvää!

Hiutaleista nauttii koko keho, sillä ravintohiivaan lisätään yleensä B12-vitamiinia. Myönnettäköön, että tämä oli aluksi täysin sivuseikka, mutta ehkä yltyvä maailmantuska ja halu huolehtia itsestä parhaalla mahdollisella tavalla on saanut ajattelemaan pienimpiäkin yksityiskohtia. Käsittääkseni mitattujen arvojen perusteella olen terve enkä kärsi minkäänlaisista puutostiloista, mutta onhan se hullua, etten ole todennäköisesti saanut oikeastaan mistään B12-vitamiinia vuosiin, vaikka sen lisäkäytön aloittamista suositellaan heti, kun alkaa vegaaniksi.

Ravintohiivahiutaleita kuvaillaan maultaan hyvin juustoiseksi, mutta sellaista makua en ole itse erottanut. Ennemminkin maku on suolainen ja haju aavistuksen tunkkainen. Siitä ilmeisesti juustoisuus, mutta eivät hiutaleet sitä mielestäni ruokaan tuo. Tai sitten pitäisi kaataa desilitroittain sitä esimerkiksi kauramaitoon lasagnen valkokastikkeen valmistusta varten.

Suosittelenkin nautiskelemaan ravintohiivan ihan sellaisena kuin se on. Hummuksen päälle ripoteltuna itselle sopivalla alustalla, kuten Amurin Helmen aivan ihanalla luomukauraleivällä, joka on tietysti myös vegaaninen.

Ravintohiivahiutaleita saa lähes kaikista keskisuurista  ja suurista päivittäistavarakaupoista, mutta hinta voi olla korkea. Yleensä myös pakkaukset ovat valtavia, mutta maltillisesti käyttäville suosittelen reissua It’s Pureen tai Punnitse ja Säästä -liikkeeseen, jossa ravintohiivaa voi punnita pussiin kilohinnalla sopivan määrän.

Miten pidät huolen B12-vitamiinin saannistasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miltä vuoristotauti tuntuu?

Ei arvatenkaan hyvältä. Näin akateeminen analyysi ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun tuntuu siltä, että happi pakenee aivoista, eikä edes itse ymmärrä, mistä olotila johtuu, vaikka on lukenut altitude sicknessistä. Eihän terveelle ihmiselle voi mitään sattua?
Danba
Kirjoitin aiemmin reissussa sairastumisesta, ja on itse asiassa aika huvittavaa, että unohdin vuoristotautiepisodin listasta kokonaan. Todennäköisesti siksi, että Tiibetin rajalla sijaitsevasta Tagongista ei oikein ole jäänyt muistoja tai edes muistikuvia, koska koko vierailuaika kului sekavassa olotilassa ja päästessä takaisin alemmas vuoristoon tuntui kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Tagongin pikkuruinen kaupunki sijaitsee 3900 metrin korkeudessa. Terveyskirjaston mukaan vuoristotaudin oireiden uhka alkaa 2500 metrin korkeudessa. Saavuimme Tagongiin oleiltuamme viikon Kangdingissa, joka on perustettu vuoristoon noin 2600 metrin korkeuteen. Kangdingissa meillä ei ollut minkäänlaisia oireita, mutta niihin vaikuttaa aina henkilökohtainen alttius, jota on vaikea arvioida, koska mikään tietty ominaisuus ei varsinaisesti nosta vuoristotautiriskiä. Koska korkeuslukemat eivät välttämättä sellaisenaan sano mitään, mainittakoon, että tavallinen kiinalainen miljoonakaupunki Chongqing läheisellä hallintoalueella on 244 metrin korkeudessa, ja Suomen kaupungeista tietoa ei edes pikaisesti löydy, koska korkeudet ovat niin olemattomia.

Puhun nyt mahdollisesta vuoristotaudista, koska minua ei ole diagnosoitu. Miten edes olisi voitu piskuisessa kyläpahasessa ilman yhteistä kieltä tai lääkäriasemaa? Todennäköisesti kärsin vuoristotaudin esioireista, joten on ihan hyvä, ettemme jääneet odottamaan oireiden helpottamista – tai pahentumista – ja ohuempaan ilmaan tottumista. Olo oli karmean kurja, mutta esimerkiksi Terveyskirjaston tautimääritys kuulostaa niin hurjalta, etten usko kaiken olleen kovin pienestä kiinni. Ehkä olikin, mutta on vaikea kuvitella, että olisin kiikkunut rajamailla. Pahimmillaan vuoristotauti johtaa kuolemaan kuudessa tunnissa. Minä sinnittelin kaksi yötä, joten tuskin olin aivan kuolemankielissä.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei ollut edes alkavasta vuoristotaudista, vaan poikkeuksellisen rajuista tottumattomuusoireista, joita en osannut ehkäistä oikein. Saavuttuamme Tagongiin vastassa olleet aasit jolkottelivat tiehensä. Kävin ostamassa pari tiibettiläishuivia, etsimme majoitusta ja kävimme syömässä, minkä jälkeen oli aika vetäytyä päiväunille. Herättyäni päiväunilta päähäni sattui. Kukapa sellaisesta huolestuu? Lähdin käyskentelemään torille ja kesken ostosreissun jouduin syöksymään ulos kaupasta. Ehdin viime hetkellä kylpyhuoneeseen oksentamaan. Ja siitä alkoi niin järkyttävä pääkipu, ettei oksennuksesta tullut loppua kahteen päivään, eli koko vuoristokylävierailun aikana. Silloin, kun lämmintä vettä sattui tulemaan, hengitin kuumassa suihkussa höyryä, joka helpotti paineen tunnetta päässä. Tuntui kuin koko nuppi olisi paisunut ja lopulta suihkussa supistunut hetkeksi.

Lähtöaamuna oloni oli vähän parempi, mikä saattoi johtua siitä, että tiesin pääseväni takaisin alemmalle korkeudelle suosikkikaupunkiini. Tagongin ankaran talven raikas ilma aikaisin aamulla vaikutti myös helpottavan oloa. Vaikka eihän se itse asiassa mitään raikasta ole, vaan karmean ohutta ilmaa, mutta kylmää sellaista, ainakin aamusin.

Lopulta koin ihmeparantumisen, joka ei liene ihme lainkaan, koska vuoristotaudin yksinkertaisin hoitokeino on poistua alueelta. Vuoristotaksit pitävät aina ikkunat auki ajaessa, jotta ilmaan ehtii tottua. Näin oli myös menomatkalla, mutta siitä ei vain sattunut olemaan apua. Viiletimme mutkittelevaa tietä jaetulla taksilla alas Kangdingiin noin tunnin matkan. Avatuista ikkunoista tulviva ilma purki päässä olevaa painetta sitä mukaa, kun taksi eteni alemmas. Tuntui käsittämättömältä toipua oksennusolosta alle 20 minuutissa. Aivan kuin olisin ollut vichy-pullo, jota avataan hiljalleen sihautellen. Perillä Kangdingissa olin jälleen täysin terve, eikä kahden päivän sumusta ollut jälkeäkään.

Viikon matkamuiston kuvitus ei ole Tagongista, vaan Danban kaupungista, jota sama uljas vuoristo ympäröi. Niiden edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Oletko sairastunut vuoristotautiin? Missä korkeuksissa oireita on tullut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa