Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Marttyyri kaatui sänkyyn

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. Siihen on vakava syy. Niin vakava, että elämä on taas saanut uudet mittasuhteet. Eikö olekin ihan typerää valittaa turhasta?
DSC_0009.JPGTiedän, että on olemassa melkoinen kirjo vakavampiakin sairauksia kuin poskiontelotulehdus, joka imaisi minut kouriinsa viikko sitten keskiviikkona. Vertasin itseäni suohaudasta nostettuun Kyllikki Saareen, ja melko lailla näytinkin siltä, kun takana oli viisi päivää nenän nirhaamista ja silmien vuotamista. Siitä alkoi valituskierre. Oikein hävettää katsoa kaikkia yksityiskeskusteluitani. Ei taida olla yhtäkään viestiketjua, jossa en olisi parkunut vointiani. Kenen elämän keskipiste se ei olisi!

Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten minulle voi käydä näin. (Mitenköhän? Jos nenä on ollut tukossa kaksi kuukautta, takana on äkisti noussut kuume ja karmea päänsärky, ei liene ihme. Siinä vaiheessa on hyvä sairastaa kunnolla tauti pois.) Teki mieli hokea, etten ole koskaan kuumeessa, enkä varsinkaan ole joutunut syömän antibiootteja tai joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa liki kymmeneen vuoteen. Ihan kuin se kiinnostaisi ketään tai muuttaisi mitään. Siispä yritin nukkua räkä poskella, ja sen ajan, kun jaksoin pitää silmiäni auki, kurkin sarjoja Areenasta. En edelleenkään muista, mihin jaksoon ja sen kohtaan jäin Downshiftaajissa.

”Tietsä hei mitä? Mä nään heti hei, että sulla on nyt kova tulehdus”, sanoi omintakeiseen tyyliin puhunut lääkäri. No niinpä! Ei tässä turhaan ole valitettu ja voivoteltu liki viikkoa! Kun kaksi ensimmäistä antibioottia oli popsittu, olo alkoi parantua kohisten. Korvissakin suhisi ihan kirjaimellisesti. Parin päivän nukkumisen jälkeen tuntui siltä, että olin vihdoin syntynyt uudelleen. Sitten alkoi hävettää aiempi itkun tihrustaminen ja vaikerointi siitä, etten paranisi ikinä.

Nyt, kun olen kyllästänyt kehoni vasta-aineilla, tuntuu siltä, että olen valmis mihin tahansa. Puhtain poskionteloin uhmaan pientä pakkasta ja jatkan elämääni jälleen tehokkaana omana itsenäni. Näin pitkän pakkolevon ja inhottavan – joskaan ei maailman vakavimman – taudin jälkeen tekee mieli tehdä vaikka mitä lupauksia ja parannuksia, mutta taitaa olla parempi olla lupaamatta mitään. Sen tosin vannon, etten enää palelluta varpaitani niin pahasti, että niitä täytyisi sulattaa patterilla.

Lupaan myös nauttia loppuviikosta, ihan tavallisista puuhista, puhtaasta ruoasta, hyvästä seurasta ja kävelylenkeistä.

Muututko marttyyriksi sairastaessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tammikuun psykologinen huiputus

On niin ihanan helppoa ja turvallista uskoa uuteen alkuun. Työhuonekin muuttuu mielikuvissa pieneksi liikuntastudioksi, vaikka käytäntö voi olla kaikkea muuta. Entä jos tämä todella on paremman hyvinvoinnin sysäys eikä vain alkuvuoden vitsaus?
DSC_0042DSC_0038Kaipaan säännöllistä liikuntaa, ja tekosyyt sen välttelylle alkavat olla vähissä. Velvollisuuksien ja vapaa-ajan intohimojen toteuttamisen lisäksi päivään jää monta tuntia tehdä myös niitä asioita, jotka eivät ole mieluisia mutta ennen pitkää pakollisia.

En ole liikunnanvihaaja, mutten voi väittää innostuvani siitä niin, että minussa kytisi vaikkapa työpäivän aikana palo päästä urheilemaan. Ne liekit on varattu kirjoittamiselle. Jos liikuntahyvinvointimuutos ei nyt tapahdu, olen koukkuselkäinen vaivainen jo keski-ikäisenä. Ei sillä, että olisin nyt erityisessä vaarassa, mutta kaipaan tasapainoista tunnetta kehooni ja sitä, millainen tila siinä vallitsi jokunen vuosi sitten. En kieltänyt itseltäni mitään, mutta kyykin lattialla monta kertaa viikossa huhkimassa kotitreeniäni. Nyt kotona on neljä kertaa enemmän neliöitä, mutta missään ei muka ole tilaa, ja aikakin on kadonnut mystisesti, vaikka vuorokaudessa on yhä saman verran tunteja.

Lienee myös selvää, etten tähtää korkealle. Tai voihan tietysti hyvinvoinninkin ajatella korkeana tavoitteena. Sehän on fyysisestä näkökulmasta ajateltuna tärkeintä, jotta elämä jatkuu mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvänä. En kuitenkaan ole saliliikunnan tarpeessa, ja vierastan ajatusta siitä, että minut laitettaisiin lasikoppiin kaikkien katseltavaksi juoksemaan kuin eläinkaupan pikkulemmikit. Haluan liikuttaa kehoani luonnollisesti, ja siihen riittävät käsipainot, joilla yritän olla rikkomatta itseäni, ja joogavermeet, jotka toimivat myös rentoutusvälineinä. Ei liikunnan kuulu olla ainaista puserrusta, eikä se ole edes hyvinvoinnin mittari.

Tähän päivään mennessä parhaiten on toteutunut toimistorotalle ominaiseen tapaan kalenteriin merkitseminen. Olen merkinnyt huomiokynällä viikko-ohjelman, ja toteuttanut sitä jo kerran. Nyt en malta odottaa toista kertaa, joka ihan oikeasti koittaa jo tänään! Lenkkiohjelmaa sen sijaan hidastaa ulkona puhaltava tuuli, joka kurittaa korvia ja poskia – varsinkin, jos on niin hölmö, että lähtee ulos ilman pipoa. Ei tule toistumaan.

Tässä innostuksessa hämää ainoastaan pelko siitä, että kyseessä onkin vain alkuvuoden oikukas ja onnistunut psykologinen huijaustila, joka luo illuusion liikunnanilosta. Hartiajumit tosin vakuuttavat samaan aikaan, että tämän täytyy olla pitkäaikainen ratkaisu. Eihän muutos kuitenkaan tapahdu, jos siihen ei joskus ala uskoa. Olipa vuodenaika mikä tahansa.

Parasta innostuksessa on kuitenkin leijuminen siinä tunteessa, että kaikki on mahdollista, vaikka joogarulla ja -tiili jäävät välillä nurkkaan röhnöttämään ja niiden käyttäjä sohvan pohjalle. Sellaisiakin päiviä tarvitaan. Tietenkin. Hyvinvointi koostuu niistä hetkistä, kun äheltää ohjevideoiden tahdissa joogavenytyksiä ja niistä, kun on niin kylmä, että untuvapeitto on tuotava sohvalle ja käynnistettävä televisiosta uutuusdraama ja napsittava muutama namu. Niitä ei lasketa.

Saako alkuvuosi innostumaan uudesta? Jaa parhaat kotijumppavinkit!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hemmottele ja huijaa vähän

Viisikymppiä olisi taatusti voinut käyttää järkevämminkin, mutta joskus hemmotteluhimo ajaa kestävien valintojen ohi ja silloin saattaa ostaa itselleen lahjaksi ihan hömpän jutun. Ette uskokaan, kuinka paljon olen hypistellyt Kocostarin silmänaluslappujen säilytyspurkkia, jonka kohokuvioiset pisarat hellivät sormenpäitäni!
DSC_0024DSC_0026DSC_0028 (2)DSC_0029Mitenköhän tästä kriittisestä luonteesta voisi hellittää? Siis niin, ettei luopuisi siitä kokonaan, muttei tarkastelisi aivan kaikkea aina ensisijaisesti epäkohtien valossa. Vaikken koe olevani vallan vahtikoira, jonkinlainen kuluttajan oikeustuomioistuin minussa elää. Joskus voisi sanoa vain: ”Tässäpä on mahtava tuote!” Harmi vain, ettei mikään tuote ei ole täydellinen, vaikka ihan hyvin voisi tyytyä kertomaan ilman jorinoita, että tarkastelun alla oleva kapine toimii ilman, että iskee tiskiin valitusvirren.

Jaaritteluni lähti liikkeelle siitä, että taannoisella lomallani kärsin valtavasti nettishoppailuhimosta, ja näiden himojen herättämänä pistin ranttaliksi, ja tilasin korealaista kosmetiikkaa verkossa myyvältä suomalaiselta Bearelilta vajaan viidenkymmenen euron lahjapakkauksen, joka sisälsi nestemäisen kajaalin, kultaisen rajauskynän, kultanaamion ja kultaisia silmänalusnaamioita – sekä mainostetun lahjapakkauksen, eli pahvisen boksin yrityksen logolla. Joku ilmeisesti näkee senkin rahanarvoisena. Olihan siitä toisaalta minulle toki hyötyä: päätyi nimittäin laskuarkistolaatikokseni, kun edellinen tuli täyteen.

Nestemäinen kajaali on edelleen käyttämätön, ja kultanaamio odottaa tarpeeksi huonoa päivää, mutta silmänalusnaamioita olen käyttänyt taltuttamaan talven kurittamaa aamuäreyspärstää. Hävettää tunnustaa, että suhteellisen kalliissa ostoksessani viehätti enemmän ajatus jonkin turhan tilaamisesta kuin hyödyllisyys. En ole nuukailija, mutta moinen hurvittelu on kaukana eettisistä periaatteistani. Ajattelen asian onneksi myös niin, että joskus täytyy tehdä näinkin hurjia ylilyöntejä pysyäkseen ruodussa. Länsimaalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa keskituloilla elävänä ihmisenä myöskään ostoksen valuutassa mitattava arvo ei onneksi kaatanut rahapussini kurssia nurin.

Oliko ostoksessani siis mitään järkeä? Rahallisesti ehkä ei, mutta mielihyvää se toi. Kaiketi oman naisellisuuteni rakentamiseen kuuluu naamioiden läträäminen, enkä voi sille mitään, että tunnen itseni ihan kauniiksi, kun kultakajaali rajaa yläluomen. Silloin tuntuu, että aika moni asia on mahdollista, ja nimenomaan siihen kosmetiikka pyrkii. Tehtävä siis saavutettu, eli tuote toimii.

Mikä on ollut viime aikoina turhin ostoksesi? Entä tarpeellisin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pronssikauden maakuopasta tuli kansallisylpeys ja tulevan ennustaja

Asettelin jalkani puiselle kaiteelle, painoin pääni saunatyynyyn, huokaisin ja heitin löylyä. Kietouduin lämpöön ja yritin keskittyä vain olemaan. Rauhan rikkoi vieno huilunsoitto. Ovatko saunatontut todella täällä – ja vieläpä musisoimassa?
DSC_0012.JPGTäällä on synnytty, kuoltu, ryypätty, rauhoituttu, rakasteltu, riidelty ja ihan vain saunottu normaalisti. Sauna on ollut pyhä paikka esikristillisistä ajoista lähtien, mutta nykyään pyhyys näkyy lähinnä rituaalimaisessa viikkosaunarytmissä. Jollakin kummalla tavalla löyly myös edelleen hiljentää, vaikka sattuisikin saunomaan ahtaassa, väkisin kylpyhuoneeseen jälkikäteen rakennetussa kopissa.

Alun perin saunat olivat pronssikaudella maakuoppaan rakennettuja alkeellisia virityksiä. Kun taidot karttuivat, sauna sai jo tutuksi tulleen muotonsa: puiset seinät. Nythän on jo melkein siirrytty lasisiin saunoihin, jos uusimpia muotivirtauksia seuraa. Kiireinen arki ei suosi puusaunoja, jotka vaativat hartaudella tehtyä lämmitystä, mutta jostakin syystä kansallismielissä sauna on silti rannan kupeessa nököttävä tönö, joka mahdollistaa villimmätkin juhannussaunat tervan tuoksussa. Tätä unelmaa jahdataan ostamalla mökki.

Tilaa haltijalle

Saunassa kannattaa varoa, mitä suustaan päästää. Uskomusten mukaan saunassa täytyi ennen vanhaan äännellä siveellisesti ja kunnioittaa siten saunanhaltijaa. Häntä, joka koettiin myös syylliseksi huonoon saunakokemukseen. Löylyjen lumoista oli syytä poistua ajoissa, sillä viimeinen saunavuoro oli varattu haltijalle. Ei siis ihme, että saunaan astumista yöllä varottiin, sillä koppi saattoi vielä olla varattuna hengille. Nykyään onkin mainiota, että haltijoista on päästy eroon, sillä kerrostaloasujan arki hankaloituisi, jos toilettitilat jäisivät puoleksi vuorokaudeksi hengille.

Saunan merkitys korostuu erityisesti loppuvuodesta, mikä muistuttaa toiminnan rituaalisista piirteistä. Joulusauna ja uudenvuoden sauna rytmittävät monen pirtin juhlan kulkua. Kesän tullen useat morsiamet pestään saunassa vanhanaikaisten rituaalien mukaan, vaikka toivottavasti nykyään lähinnä vitsillä. Suomi 100 -teemavuoden aikana nostettakoon esiin myös saunan merkitys kansallistunteelle. Vaikka löylyssä voi huhkia melkein missä päin maailmaa tahansa, ainakin me suomalaiset haluamme uskoa siihen, ettei ole olemassa yhtä oikeaa saunaa kuin suomalainen löyly.

Kietouduin lämpöön ja yritin keskittyä vain olemaan. Rauhan pilasi ilmastointikanavasta kuuluva huilunsoitto. Teki mieli uskoa huilistihaltijaan, vaikka todennäköisesti yläkerran asunnossa harjoiteltiin vuoden viimeisiä soittoläksyjä. Mutta aivan kuin lasisen oven alta olisi vilahtanut pieni olento pakoon!

Kannattaa muuten löylytellä hiljaa uutenavuotena, sillä muutoin kärpäset lentävät suuhun kesällä. Jos mesoamaan innostuu ja kärpäsistä kesällä infektoituu, onneksi antibiootit auttavat meitä vielä toistaiseksi.

Jutun lähteenä on käytetty Studio55.fi:n uutista uudenvuoden uskomuksista ja Taivaannaula-sivuston saunakielloista kertovaa artikkelia.

Kuuluuko saunominen arkeesi tai juhlarituaaleihisi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa