Mielikuvajuoma ja mielettömän kevyt olo

Pidän itseäni aika rationaalisena ihmisenä, mutta huomaan silti säännöllisesti hurahtavani kaikenlaisiin – todennäköisesti – tieteellisesti epäpäteviin konsteihin, kuten Detox-kuureihin. Jälleen kerran aamuni alkavat epämääräisellä ruskealla liejulla, ja viikon päästä pitäisi olla kevyt olo. Miten tässä kävi taas näin?
DSC_0740Päädyn kerta toisensa jälkeen Detox-kuuriin, sillä ajatus keventymisestä tuntuu kiehtovalta. Ei välttämättä niinkään painon näkökulmasta, vaan kehon puhdistumisen kannalta. Tuntuu tyydyttävältä kuvitella, kuinka keho puhdistuu päivä päivältä, vaikkei minkäänlaista tieteellistä näyttöä minulle olekaan tarjottu.

Ruohonjuuresta 20 eurolla ostamani seitsemän päivän Detox-kuurin teho perustuu latva-artisokkaan, koivun kuivauutteeseen, vihreään teehen ja fenkoliin. Seitsemänä aamuna 20 millilitran pikkuputeli sekoitetaan puoleen litraan vettä, ja ajatuksena on juoda seos heti herättyä, vaikka olen törmännyt myös sellaisiin kuureihin, jossa juomaa juodaan pitkin päivää. Ottaen huomion tieteellisesti suhteellisen hataran pohjan en usko, että juontitiheydellä on väliä.

Tällä hetkellä olen kuurin puolivälissä, ja olo alkaa tuntua kevyemmältä. En tiedä, voiko tästä kiittää koivua ja latva-artisokkaa vai ihan vain viikonlopun rillutteluvaikutusten katoamista, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että aineenvaihdunta toimii ja pömpötys laskee laskemistaan. Kuurin aikana olen syönyt kevyesti ja säännöllisesti sekä kiinnittänyt erityishuomioita vitamiineihin ja hivenaineiden saamiseen.

Kaikenlaiset juomakuurit saavat usein huuhaahälytyskellot soimaan ja monesti aivan aiheesta, mutta olen silti turvautunut silloin tällöin kevennyskuureihin, koska luonnollisuudesta huolimatta en vain pysty ruoka-aineisiin pohjautuvaan Detox-kuuriin, jossa kalorit ovat järjettömän alhaiset. Kokeilin ruokavalioon pohjautuvaa Heart Beats Detoxia viime kesänä ja muutuin suorastaan hirviöksi. Huono olo jatkui päivästä toiseen ja päätä särki tauotta. Tulin siihen tulokseen, ettei kesälomaa kannata tuhlata nihkeilyyn, mutta samalla päätin, etten myöskään voi kokeilla Detox-rääkkiä työssä käydessäkään, sillä keskittymisestä ei tulisi mitään jaksamisen valuessa pohjamutiin.

Miksi jälleen kerran päädyin litkimään ruskeaa ja vähän kummallisen makuista juomaa? Niin kuin monessa muussakin tuotteessa on terveyshömpötyksissä kyse mielikuvista, jotka ostaja kuvittelee saavuttavansa seitsemän päivän kuurin jälkeen. En sentään ole niin naiivi, että kuvittelisin ihmejuoman keventävän tai edes puhdistavansa minut hetkessä. Suurin kiitos kohentuneesta olostani kuulunee säännölliselle syömiselle ja juodun vesimäärän kasvamiselle, sillä puolen litran Detox-juoman lisäksi juon kolmisen litraa vettä joka päivä.

Koska en tiedä, mihin teho perustuu eikä minulla ole minkäänlaista todistusaineistoa keventyneestä olostani, voi hyvin olla, että kyse on puhtaasti lumevaikutuksesta. Jos tuote ei vaaranna terveyttä, en pidä lumevaikutusta automaattisesti negatiivisena asiana. Jos keventynyt olo saa elämään terveellisemmin tai sysää tervetulleen ja terveen elämänmuutoksen käyntiin, on tuote ajanut asiansa, vaikkei se tieteellisesti ja fyysisesti olisi latva-artisokkauutteen tai fenkolipölyn ansiota.

Terveystuotteiden mainostaminen ei silti ole ongelmatonta, jos ajattelee asiaa vastuun näkökulmasta. Haluaisin ajatella, että ihminen on aina ensisijaisesti itse vastuussa itsestään, mutta totta on myös se, että kaikki eivät siihen pysty eivätkä yritykset voi suoraan sysätä vastuuta kuluttajalle. Suomessa onneksi pakkausmerkinnät ovat ensiluokkaisia ja niiden täytyy olla selkeästi näkyvillä. Uskoipa tuotteiden vaikutuksiin tai ei, turvallisinta olisi pysyä erossa kaikista teollisista tuotteista ja luottaa tervelliseen ja puhtaaseen ruokaan. Silti joskus on ihanaa ostaa itselleen hyvä olo.

Tunnen jo, kuinka latva-artisokka, fenkoli ja koivu-uute työskentelevät kehossani ja tekevät minusta puhtaan, jopa paremman ja sporttisen, ihmisen. Kannattiko tähän laittaa 20 euroa? En todellakaan tiedä.

Mitä mieltä olet muotikuureista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomen vanhin Alasti-klubi

Katselin työmatkalla lähiuimahallin päätyseinän kattavaa ikkunaa, jonka näkymän täyttivät sinisenä hehkuvat radat. Kaipasin uimista. Mutta sitten muistin, että ennen altaaseen pääsyä pitäisi taas kohdata alastomuus silmästä silmään, vaikka eihän se meille suomalaisille ole ennenkään ongelma ollut.
DSC_0513Tuntuu vähän syntiseltä ajatella alastomuutta uimahallissa, sillä senhän pitäisi olla luonnollista ja kohdentamalla huomion alastomuuteen siitä nimenomaan tekee erityistä, joidenkin mielestä jopa likaista. En ole tirkistelijä tai siveydensipuli, mutta uudelleen alkanut uintiharrastukseni on saanut minut pohtimaan paikkasidonnaisen alastomuuden sääntöjä.

Viimeksi uimahallissa käydessäni en tiennyt, mihin katsoa. En halua tuijottaa enkä olekaan kiinnostunut tirkistelemään muita, mutta on silti hankalaa puhua tuntemattomalle ja katsoa silmiin aivan vierasta ihmistä, joka seisoo edessäni ilkosiltaan. Jotkut jynssäävät itseään estoitta pesusienillä ja suorastaan tanssahtelevat suihkuhuoneen ja saunan välillä. En tiedä, ihailenko sellaista vapautta, mutta on kai hyvä, jos elämässä on yksi rajoite vähemmän.

En usko, että kanssauimareita kiinnostaa alaston vartaloni, mutten silti pysty olemaan vapautunut tai ajattelematta alastomuutta. En pysty kekkuloimaan vapautuneesti ilman rihman kiertämää tai estoitta ähkimään märkää uimapukua nahkealle iholleni suihkussa tissit heiluen ja takapuoli paistaen muille suihkuttelijoille. Siinä samassa pitäisi vielä smalltalkata vieraiden kanssa ja käydä syvällisiä keskusteluita kaverin kanssa. Että tässä me vain suihkuttelemme alasti ja juttelemme kuluneesta päivästä ja elämänkiemuroista niin kuin aina ennenkin – vain vaatteet puuttuvat. Ja sen pitäisi olla ihan luonnollista!

Onhan se luonnollista. Alastomuus on luonnollista, mutta yhtä lailla on täysin luonnollista, että alastomuus nolottaa. Ehkä ongelma on se, että alastomuus käsitetään muuten yksityiseksi ja piilotettavaksi, jolloin yhtäkkinen avoimuus ja paljaus hallissa tuntuu ahdistavalta. Suomalaisen ystävyyden pitäisi venyä rajoihin, jossa on aivan sama, onko päällä pilkkihaalari vai vain vaahdon jämät suihkugeelistä.

Ihmettelen myös alastomuuden hyväksynnän tilasidonnaisuutta. Ottaen huomioon kuinka paljon alastomuutta rajoitetaan, on erikoista, että uimahalleissa onkin yhtäkkiä täysin normaalia hipsiä ympäriinsä alasti. Puhumattakaan Helsingin Yrjönkadun uimahallista, jossa alastomuus on tuotu suihkutiloista uintiradoille, sillä hallissa voi alastonvuoroilla polskia aivan ilkosiltaan.

Kun oikein tarkasti ajattelee, tuntuu vähän hölmöltä, että ilman minkäänlaista ongelmaa olisi riisuuduttava tuntemattomien tai puolituttujen edessä luonnollisesti vain siksi, että ympärillä on kaakeloituja seiniä ja haisee kloori, mutta uimarannalla sama toiminta on itsensäpaljastelua. En siis missään nimessä kannusta ihmisiä viuhahtamaan, mutta en ymmärrä, miksi yhtäkkiä alastomuudesta tulee luonnollista, kun hiekkaranta vaihtuu kaakelikoppiin.

On tietysti ymmärrettävää, että uimahallien on tarkoitus palvella mahdollisimman suurta joukkoa, ja silloin ei todennäköisesti ole mahdollisuutta muuttaa käteviä ryhmätiloja yksityisyyttä vaaliviksi spa-osastoiksi. Kun kuitenkin ajattelee ihmisen oikeutta yksityisyyteensä, koettelevat joukkoalastomuustilat häveliäisyyden rajoja. Ei uimahalliin ole pakko mennä, mutta niin kauan kuin minishortsit kadulla ja paitojen alta paistavat nännit kohahduttavat, tuntuu oudolta, että uimahallissa pitäisikin osata olla luonnonlapsi siitä hetkestä, kun pyyhe lentää naulaan ja kalkkeutuneen suihkun hana aukeaa.

Pidätkö alastomuutta sallituissa joukkotiloissa luonnollisena? Pystytkö itse käyttäytymään täysin luonnollisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DNA-testitulokset – tarinoita ja toivoa sukulaisten Tinderistä

Ehti vierähtää kolme kuukautta siitä, kun kerroin tilanneeni DNA-testipaketit itselleni ja äidilleni. Black Friday -huumassa tilattujen DNA-testien tulokset saapuivat viikko sitten. Elämämme eivät menneet uusiksi, mutta tulokset yllättivät silti.
dnatestiSaimme tulokset kolmessa viikossa siitä, kun olin postittanut ne Yhdysvaltoihin, sillä pahin ruuhka oli laantunut loppuvuoden tarjousten jälkeen testaajayrityksellämme Family Tree DNA:lla. Tilasimme siis serkkutestit, josta sukulaisuussuhteiden lisäksi selviää esi-isien alkuperä ja testaajan etninen alkuperä. Kiinnostavin ja joskus jopa koko elämän päälaelleen kääntävä anti on sukulaisuusosumat, jotka saa pitkänä, alati päivittyvänä listana esiin omalle käyttäjätilille.

Vaikka totuus monesti on ihmeellisempää kuin luulee, olin täysin varma, ettei minulle tupsahda läheisiä yllätyssukulaisia, kuten sisaruspuolia, DNA-testien perusteella. Ajatuksena se oli kuitenkin kutkuttava, ja ehkä vähän toivoinkin huippuosumaa, joka laittaisi koko pakan ihan uusiksi. Ajattelin, että elämä kerrankin yllättää kunnolla. Edes äitini! Enemmän kuin omaa sisarusta toivoin, että äitini murtaisi jonkin sukunsa suurista salaisuuksista, jonka ratkaisu näkyisi kuin tilauksesta testituloksissa.

On nimittäin niin, ettei äitini vanhempien elämässä ollut isiä läsnä. Isoäitini ei tiennyt isästään mitään, ja isoisän elämästä isä katosi ensimmäisten vuosien jälkeen, eikä heppua kirjattu mihinkään ylös. Kaiken huipuksi äitini isoäitikään ei tuntenut isäänsä. Isäepisodista jäi jäljelle vain käydyt käräjät, joissa isäksi oli väitetty tyystin väärää henkilöä, eikä oikeasta isästä koskaan saatu virallista selvyyttä. Kuulostaa aika ronskilta ja kevytkenkäiseltä, mutta joskus – ja etenkin entisaikaan – elämä kuljetti niin uskomattomin kääntein, ettei isiä voitu selvittää. Eikä siihen ollut edes tarvetta, kun valtionkaan ei tarvinnut tietää elatusavun maksajaa.

Perimätestejä tarjoavat yritykset ovat havaintojeni mukaan mainostaneet sosiaalisessa mediassa testipakettejaan melko ahkerasti, minkä huomaa esimerkiksi YouTuben aiheeseen liittyvien yhteistyövideoiden määrästä. Testit yleensä keskittyvät vain etnisen alkuperän selvittämiseen, ja sen mekin siis saimme selville sukulaisuusosumien lisäksi.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, mitä ihminen oikeastaan ostaa tilatessaan selvityksen etnisestä alkuperästään. Tunsin voitonriemua nähdessäni, että olen vain 93-prosenttisesti suomalainen, äitini vielä vähemmän. Tuntui hienolta, että viisiprosenttia minusta on brittiläistä alkuperää ja että minussa on jälkiä Siperiasta, Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Äitini puolestaan on vain 91-prosenttisesti suomalainen, sillä loppuosa hänen perimästään jakautuu Keski-Euroopan ja Brittein saarten kesken. Tapasiko sukulaisemme Euroopan metropoleista Suomeen vaeltaneen miehen kenties satamassa? Purjehtiko vierasta kieltä puhunut lady syrjäiseen Suomeen? Tekikö joku yllätysreissun Keski-Eurooppaan? Voivatko kaukaisuudessa siintävät juuret keskieurooppalaiseen ylimystöön näkyä näin vahvasti?

Ihmisellä on toki tarve tietää, missä hänen juurensa ovat, mutta olisi kai liioiteltua sanoa, että sillä olisi kovasti merkitystä, missä kaukaiset juuret ovat. Sitä en osaa kuvitella, millaista olisi, jos ei tietäisi toista vanhempaansa, sattuneesta syystä yleensä isäänsä. Ajatus siitä, että äitini mahdollisia tätejä, setiä, enoja ja serkkuja vaeltaa ohitsemme, on kiehtova. Moni kohtaaminen on niin pienestä kiinni.

Luulen, että etniseen alkuperään keskittyvän DNA-testin tekemällä ihmiset ostavat perimätietoa enemmän erityisyyden tuntua ja tarinoita kerrottaviksi. Sellaista arjen viihdettä. Koska äidin puolen sukuni on pieni, tietoa siitä on saatavilla vähän pitkälti siksi, että äitini vanhemmat ovat kuolleet nuorina noin 40 vuotta sitten, testin tekeminen tuntui meistä tärkeältä. Etnisen alkuperän tulokset herättivät kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia, mutta toisaalta saimme fantasioitavaksemme uusia tarinoita ja tunteen siitä, että meillä on luonnontieteen valtuuttama alkuperä, sillä se, mitä kirkon kirjoissa lukee, on vain yhdestä kynästä kirjoitettu totuus.

Saimme testeistä muutaman mielenkiintoisen sukulaisosuman, joita äitini alkaa selvittää tarkemmin. Suuria salaisuuksia emme löytäneet, mutta kenties jotakin sellaista, joka voi joskus johtaa niiden jäljille. DNA-testien tekeminen yleistyy käsitykseni mukaan vauhdilla, joten on mahdollista, että sukulais-Tinder laulaa vielä jonakin päivänä värssyn, jota odotamme. Me nimittäin toivotamme sukuumme kaikki tervetulleeksi, olipa rippikirjan sarakkeeseen kirjattu minkälaisia nootteja tahansa.

Mitä ajattelet DNA-testeistä? Miksi ihmiset selvittävät perimäänsä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten vanhan miehen kuolema, pakarat ja punasipuli liittyvät uintiharrastukseeni?

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan uimista. Se on ollut aina osa minua, vaikka viime vuodet olen lähinnä kulkenut uimahallin ohi töihin tai viininmaisteluiltaan sen sijaan, että olisin hypännyt altaaseen.
DSC_0076En muista ensimmäistä uimahallireissuani, mutta sen muistan kyllä, kun kävimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa koululuokan kanssa polskimassa hallissa. Yksi tyttö pissasi alleen, ja vanha mies kuoli viereisessä altaassa sydänkohtaukseen. Paluumatkalla minulla oli niin huono olo, että oksensin reppuuni.

Huomaan pitäväni itseäni tietynlaisena tyyppinä, jonka elämään kuuluvat tietyt asiat, mutta saatan havahtua vuosien päästä siihen, etteivät kyseiset seikat ole kuuluneet arkeeni enää aikoihin. Uiminen ja hallissa käynti on yksi niistä. Kun olin lapsi, kävimme säännöllisesti, joskus useita kertoja kuukaudessa, uimassa äitini kanssa. Kesät vietin lähijärvellä sukeltelemassa. Kaiken kukkuraksi olen asunut koko aikuisikäni uimahallin vieressä, kirjaimellisesti naapuritontilla, enkä silti ole käynyt uimassa kuin kerran. Silloin olin 20-vuotias ja uimahallin vastaanottotyöntekijä kysyi, haluanko ostaa lastenlipun. En halunnut, se oli tarkoitettu alle 14-vuotiaille. Samana vuonna teimme vielä ystäviemme kanssa hetken mielijohteesta reissun Serenaan, jossa löin pääni liukumäessä. Kotimatkalla automme oli vähällä hajota Tervakosken kohdalla.

Olen siis yrittänyt palauttaa uinnin elämääni, mutta inspiraatio ei oikein ole lähtenyt lentoon – tai siis veteen. Oli kuitenkin ilo huomata, että puidessani polskimisasiaa sainkin yllättäen runsaasti yksityisviestillä uimakaveritarjouksia. En siis liene ainoa, joka on hukannut syvyksiin halliharrastuksensa. Enemmän some-yhteydenottoja olen saanut vain lisääntymisjutustani ja Instagramissa esittelemästäni täydellisestä punasipulista.

Harrastuskaveritarjousten lisäksi uinti-intoni jälleensyntymistä on edesauttanut oikeanlaisen uimapuvun ostaminen. Aiemmin kokouimapukuja ei varmastikaan vallitsevan muodin vuoksi ollut saatavilla, minkä vuoksi veteen meneminen tuntui ajatuksenakin jo kurjalta. En ole ikinä – onpa kokoni ollut mikä tahansa – tuntenut oloani kotoisaksi bikineissä. En pidä siitä, että ihomakkarani roikkuvat näkyvillä enkä myöskään siitä, että vatsani on paljas. Se ei tunnu hyvältä, vaikkei vyötäröllä olisi rasvaa lainkaan. Muodin kiertäessä kehää on ollut huojentavaa huomata, että viime vuosina kokouimapuvut ovat jälleen tulleet osaksi kauppojen vakiotarjontaa, joten olen ostanut peräti kaksi uutta uima-asua. Ensimmäisen ostin ulkonäön perusteella, mutta se oli niin paljastava, että oli parempi hankkia vielä toinen, uimahalliystävällinen riepu, jossa pakarat eivät paista eikä mikään vilku turhaan. Tekosyyni jäädä kotiin ovat siis loppuneet.

Tosin iltapäivälehtien perusteella Oulussa ja Haapavedellä riehuu sarjakakkaaja paikallisissa uimahalleissa. Meillä Tampereella on onneksi vain sarjakairaaja, joka ei ole laajentanut toimintaansa vielä uimahalleihin. Kynnys altaaseen hyppäämiseen pitäisi olla matala, vaikka täytyy myöntää, että viime aikojen uutiset ovat saaneet minut miettimään aika paljon uimahallien hygieniaa, enkä halua alkaa pohtia edes ääneen kaikkea mieleeni tulevaa. Kunpa ihmiset miettisivät enemmän muita kuin itseään, mutta pitäisivät silti itsestään huolta. Silloin hallivedetkin olisivat kirkkaita.

Pidätkö uimahalleista? Mietitkö koskaan niiden hygieenisyyttä? Jos et ui, kerro ihmeessä, miksi et!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yllätysallergia aikuisena – pikkuruinen maailmanloppu

Kun on aina saanut päättää, mitä syö tai jättää syömättä, tuntuu yllättävän pahalta kuulla, ettei päivän menu olekaan enää omissa käsissä. Eikä tule välttämättä enää koskaan olemaan. Yhtenä lauantaina minusta nimittäin tuli allerginen. Jollekin. Vielä en tiedä, mille.
dsc_0040Lauantain vastaisena yönä kyynärpääni alkoi kutista vimmatusti. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten jaksanut miettiä asiaa sen enempää. Aamulla heräsin rapsutellen silmääni, ja huomasin, että se on turvonnut. Luulin ruopineeni sitä liikaa yön aikana, ja vedin peiton päältäni noustakseni peilaamaan kasvojani. Ja tässä vaiheessa täytyy kuvitella sellainen elokuvista tuttu huuto joka yltyy sellaiseksi, että se kantaa koko naapuruston ja maapallon, kunnes hukkuu avaruuteen. Pois vedetty peitto paljasti, että jalkani ja käteni olivat täynnä suuria pilkkuja.

Kävin läpi mielessäni kaikki uutisissa olleet kansainväliset virukset ja jopa Tampereen katolisesta kirkosta bongatun tuhkarokon. Asummehan katolisen kirkon lähellä, joten tuhkarokkohan olisi voinut hypätä kadun yli kotiini. Uskaltauduin terveyskirjastoon, ja totesin, että kyseessä voi olla allerginen reaktio. Antihistamiini auttoi ja laski turvotuksen silmässä ja loivensi pilkkuja. Jostakin syystä minusta tuntui, ettei mikään ollut vielä ohi. Olin oikeassa, sillä lauantaiaamun episodi oli vasta alkua.

Menin lenkille ja kotiin palattuani huomasin, että jalkateräni ovat niin turvonneet, että sisällä oli helpompi kävellä varpailla. Pyykkikoriin heitetyt lenkkivaatteet paljastivat vaaleat sääreni, jotka olivat täyttyneet jättimäisillä punaisilla laikuilla. Muistutin väritykseltäni punaista lehmää. Seuraavana aamuna käteni turposivat niin, että nahkaa kiristi, käsivarteni värjäytyivät punaiksi ja toinenkin silmä turposi. Hakeuduin lääkäriin, ja sain vähän lisää antihistamiineja sekä epäilyn nokkosihottumasta. Kutina ja turpoaminen jatkuivat, joten kävin vielä uudelleen lääkärissä, jossa vihdoin todettiin, että saamani allerginen reaktio johtuu yliherkistymisestä jollekin ruoka-aineelle.

Mutta minähän en ole koskaan ollut allerginen millekään! Enkä suostuisi olemaan nytkään, mutta eihän yliherkkyyksiä voi valita. Tajusin, kuinka onnekkas olenkaan ollut, että olen voinut aina syödä, mitä huvittaa. Olen asettanut itse itselleni rajoitteita, esimerkiksi vegaanisen ruokavalion. Olen saanut valita, mitä jätän pois ja miksi.

Tuli myös vähän lapsellinen olo, sillä kun minulta kiellettiin kohtauksen seurauksena pähkinät, teki vielä enemmän mieli niitä: maapähkinävoisalaatinkastiketta, cashewtuorejuustoa ja hasselpähkinäsuklaata. Tuntui epäreilulta, että minulta kielletään jotakin. Minähän olen aikuinen, ja voin itse päättää, mitä syön. Voisin toki edelleen syödä, mitä huvittaa, mutta lopputulos olisi lääkärin mukaan vielä suurempi helvetti kuin viikonvaihteen allergiaepisodi.

Minä joudun nyt pakon edessä välttämään kananmunaa, banaania, mantelia ja pähkinöitä. Vielä ei tiedetä, mikä minua vaivaa, ja lopullinen syy selviää kesällä. Kananmuna ei toki kuulu vegaaniseen ruokavalioon, mutta muuten joudun olemaan tarkka tuoteselosteiden ja annoskuvausten suhteen. Allergiat täytyy aina ottaa vakavasti, ja myös ulkopuolisten täytyy suhtautua niihin vakavasti. Onkin ollut surullista nähdä, miten ystäväni vakavia allergioita on vähätelty esimerkiksi ravintoloissa. Ainesosakyttääminen tuntuu hankalalta ja kuormittavalta. Ennen riitti se, että taiteili itselleen menusta jotakin vegaanista, mutta nyt on henkensä uhalla oltava tarkkana. Se tekee olosta aika voimattoman, sillä tuntuu, ettei elämä ole omissa käsissä, jos mielii syödä ulkona.

Jos olen ihan rehellinen, aivan ensimmäiseksi ajattelin, kuinka mahtavaa on se, että mahdollinen pähkinäallergia pitää minut väkisin erossa makeista herkuista, sillä kaikissa rakastamissani herkuissa on pähkinää. Hetken päästä minut  valtasi kuitenkin suru. Miten kurjaa on se, että loppuelämäni on tuoteselosteiden tiiraamista?

Eikö kuulosta tyhmältä? Se, että mielessäni pyörivät ainoastaan herkut ja tieto siitä, että täytyy olla valppaana, on oikeasti aika naurettavaa. Loppujen lopuksi täytyy olla iloinen siitä, että on ylipäätään hengissä, vaikka aivan Pietarin puheille en ehtinytkään. Olen myös kiitollinen Suomen tarkasta elintarvikelainsäädännöstä ja siitä, että kaupat ovat pullollaan vaihtoehtoja.

Tänään ei enää kutita, punota tai sureta. On itse asiassa aika jännittävää alkaa elää ruokaelämää, jonka ehdot eivät enää olekaan minun sanelemani.

Koetko, että allergiat vaikeuttavat elämääsi? Otetaanko ne edelleen liian kevyesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Silkkiposkien ja puhtaan omantunnon hinta

Käytin kasvohoitoon noin kuusikymmentä euroa, sillä olen tehnyt niin jo monen vuoden ajan useita kertoja vuodessa. Kun kosmetologi hieroi naamaani kallista rasvaa pyörivin liikkein, aloin miettiä, mitä ihmettä olen mennyt tekemään. DSC_0234Minulle on muodostunut perinteeksi käydä kasvo- tai jalkahoidossa aina, kun loma alkaa. Aivan sama, mikä loma: talviloma, kesäloma kesällä tai keskellä talvea. Aloitin perinteeni tarpeesta, kun ihoni kaipasi puhdistusta, mutta sitten rentoutuminen alkoi houkutella yhä enemmän kiireisen elämän keskellä.

Mistään ongelmasta ei voi puhua, jos käy muutaman kerran vuodessa kasvo- tai jalkahoidossa, mutta on totta, että ilmankin pärjäisi. Tällä viikolla, kun makasin hammaslääkärin tuolia muistuttavalla penkillä alusvaatteisillani maailman pehmeimmän peiton alla samalla, kun kaulaani, poskiani ja hartioitani siveltiin erilaisilla voiteilla, mietin, että ei tässä ihan hirveästi ole järkeä, vaikka hemmottelu tuntui sillä hetkellä tarpeelliselta.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö olisi saanut erinomaista palvelua, vaan siitä, etten oikein osaa oikein sanoa, mitä kuvittelen saavani rahalla. Kenties rentoutumista, luksuksen tuntua elämään. Mihin muuhun olisin voinut käyttää 56 euroa? Olisiko se jokin muu ollut parempi vaihtoehto? En ollut minkään muun tarpeessa, enkä joutunut jättämään ostamatta mitään hoidon vuoksi, joten raha olisi jäänyt käyttämättä, päätynyt lepäilemään tilille ja kulunut aikanaan johonkin muuhun turhaan. On myös mainittava, että kuusikymmentä euroa ei ole edes kovin paljon kasvohoidosta, niihin voi nimittäin upottaa helposti kolminumeroisia summia.

Maailman mittapuulla rikkaana länsimaalaisena kai kuuluu kuitenkin potea huonoa omatuntoa siitä, että voi syytää rahaa turhaan hemmotteluun. En saivartele, vaan olen lähinnä pettynyt vääristyneiltä näyttäviin kulutustottumuksiini. En tarkoita, että kosmetologit tekisivät turhaa työtä, vaan ehkä ongelma on se, että on vaikea nauttia sellaisesta, mikä tuntuu kaiken hyvän lisäksi epäreilulta ja etuoikeutetulta. Toisaalta tällaisen asian vatvominen tuntuu sädekehän kiillottamiselta, sillä enhän minä oikeasti ollut huolissani maailman tilasta maatessani hoitolassa.

Koen kuitenkin tarvetta perustella kosmetologikäyntiä itselleni. Käymällä kauneushoitoloissa tuen pienyrittäjiä. Tosin tällä kertaa kävin opiskelijahoitolassa, mutta käyntini vuoksi opiskelija sai arvokasta harjoitusta. Totuus on kuitenkin se, että rentoutusmusiikin soidessa ja kosmetologin käyttäessä surisevaa kuorintakonetta ihollani tuntui siltä, ettei minun olisi edes kuulunut olla muualla kuin täydellisen rentoutuneena muiden palveltavana. Tunsin erityisesti ansainneeni sen, vaikka minun lisäkseni maapallolla tallaa miljardeja ihmisiä, jotka ansaitsisivat hemmottelua yhtä lailla. Ansaitsisivat edes kohtuullisen elämän.

Käytkö kauneushoidoissa? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kannusta tuli nenäni paras kaveri

Minähän en usko ihan mihin tahansa enkä siksi jaksanut uskoa, että nenäkannu toisi helpotuksen pitkään jatkuneeseen tukkoisuuteeni. Samoin luulin, etten voi jäädä mihinkään koukkuun, mutta nenäkannun hankinnasta tuli pakollista siinä vaiheessa, kun huomasin käyttäneeni nenäsumutetta aivan liian pitkään.
nenäkannu1Kaikki alkoi viime vuoden syksyllä yhden harmittoman lenssun jälkeen. Nenäni jäi ikään kuin kestotukkoon. Tukkoisuus häiritsi työn tekemistä ja nukkumista, joten aloin käyttää nenäsumutetta. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun tukkoisuus ei lähtenytkään ja sumutteen käyttö pitkittyi. Pääsin siitä eroon ihan vain höyryhengittelemällä suihkussa. Sitten tuli ensimmäinen poskiontelotulehdus, jonka jälkeen hengitystiet tuntuivat onneksi normaaleilta.

Kevät sujui ihan kivasti, mutta tukkoisuus palasi, sieraimet eivät pysyneet aina auki ja työmatkaa ei voinut suorittaa niistämättä. Keskikesällä nousi kuume ja posket kipeytyivät, mikä tarkoitti pikaista käyntiä lääkärillä ja sieltä paluuta antibioottien ja poskiontelotulehdusdiagnoosin kera. Tulehduksen jälkeen olo ei ollut yhtään sen parempi kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä uudelleen lääkäriin, koska se tuntui turhalta pelkän tukkoisuuden vuoksi. Ajattelin, että lopetan kyllä satunnaisen nenäsumuttelun hiljalleen, sillä se ei ole järkevää ja vain pahentaa tilannetta pitkäaikaiskäytössä.

”Ankkis, sun pitäisi ostaa nenäkannu”, sanoi työkaverini. Ja minähän en mitään kärsää ala nenääni tunkemaan enkä sitä jaksa kuitenkaan käyttää, ajattelin. ”Osta oikeasti, se auttaa”, minulle vastattiin. Lopulta pitkin hampain astuin apteekkiin, jossa tällä kertaa eivät muuten myyjät hyökänneet kimppuun, vaan sain ihan itse poukkoilla liikkeessä hyvän tovin etsimässä nenäkannua, joka lopulta löytyi flunssaosaston alimmalta hyllyltä.

Nenäkannuun uponneet yhdeksän euroa ovat ehkä parhaiten käytetyt roposet pitkään aikaan. Erikoislääkärien suositteleman kannun teho perustuu siihen, että huuhtelu haalealla suolavedellä edesauttaa hengitysteiden luonnollista puhdistumista ja siten se tukee limakalvojen terveyttä. Kannu täytetään kädenlämpöisellä vedellä, johon on lisätty suolaa, kärsä asetetaan sieraimeen ja puolet vedestä valutetaan ulos toisesta sieraimesta. Kun puolet vedestä on käytetty, on aika vaihtaa kaatosierainta.

Aloittaessani nenäkannuttelun en huomannut eroa, mutta muutaman käyttökerran jälkeen huomasin, että nenä pysyykin itsestään vaivatta auki, ja vesi tuntuu rauhoittavan sumutteesta turvoksissa olevia limakalvoja kerta kerralta enemmän. Nenäkannu on tiettävästi todella vanha keksintö – eikä ihme. Ennen vanhaan oli pakko olla kekseliäs, kun ei ollut lääkkeitä. Samasta kekseliäisyydestä ei nytkään olisi haittaa, jos vain pitää järjen päässä.

Ostin kannun lisäksi nenäsuolaa, jonka pakkauksessa lukee ”Nenä Suola”. Yritän elää kamalan kirjoitusasun kanssa, sillä pussisuola on muuten mainio tuote. Nenäkannun mukana tulee kyllä mitta, jolla voi kaataa muovisarveen itse suolaa, mutta ongelma on se, että suolan täytyy olla puhdasta merisuolaa ja sitä pitää olla tasan 2,7 grammaa. Erikoissuolat, jodia tai tavallista vähemmän natriumia sisältävät suolat eivät sovi toimenpiteeseen. Mieluummin siis maksan nelisen euroa kolmestakymmenestä nenäsuolapussista kuin lasken ja mittaan pääni puhki yhtä suolalusikallista.

Olen välillä hyvin epäluuloinen uusia kapistuksia kohtaan, ja olinkin vähällä heittää nenäkannun kaapin perälle siinä vaiheessa, kun vesi ei valunut millään toisesta sieraimesta ulos, korvaan sattui vimmatusti ja suolavettä valui taukoamatta nieluuni. Syy oli se, että tekniikkani oli väärä. Nenäkannun mukana saa kattavat ohjeet ja myös ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Valutusasento täytyy valita tarkkaan, ja itselle sopivan asennon löytää vain kokeilemalla. Vääntelin päätäni ja lantiotani lavuaarin edessä ja päällä eri asentoihin aikani, ja lopulta sain kannun toimimaan niin kuin pitää. Enkä ole koskenut sumutteeseen sen jälkeen.

Yhtenä aamuna, kun nenäni oli aivan tukossa, mietin vakavasti pientä Otrivin-suihkausta, mutta kaivoin nenäkannun kiltisi kaapista esiin ja aloin kannutella. Vartin yli seitsemän silmät sikkurassa veden valuessa vasemmasta sieraimestani norona lavuaariin mietin, ettei tätä kyllä ihan koko loppuelämää jaksa tehdä. Mutta ei kai niin ole tarkoituskaan. Kun luomukeinot loppuvat, on aika soittaa lääkäriin.

Oletko käyttänyt nenäkannua? Entä oletko käyttänyt muita niin sanottuja vaihtoehtoisia kotihoitomuotoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa