Rikosmysteerirakastaja, katso ainakin nämä!

Kelien viiletessä kiinnostukseni sarjoja ja kirjoja kohtaan kasvaa aina räjähdysmäisesti – eikä juuri alkanut syksy ole poikkeus. Itse asiassa joudun miettimään, miten aikani riittää kaiken katsomiseen. Jos jollekin haluaa uhrata ruutuaikansa, ovat omat suositukseni ehdottomasti tanskalainen Dicte ja brittituotantona tehty Kadonnut.
Dicte_01Kuva: Miso Film

Dicte (2012–2016)

Rikosjournalisti Dicte Svendsenistä (Iben Hjejle) kertova nimikkosarja yhdistää kiinnostavalla tavalla journalismin tuottamisen ja poliisityöskentelyn. Svendsen työskentelee aarhusilaisen Dag Bladetin palveluksessa, ja sotkeutuu toistuvasti poliisin käsittelyssä oleviin rikoksiin – ja kaiken suureksi yllätykseksi on yleensä myös avainasemassa rikosten ratkaisemisessa.

Dictessä käsiteltävät rikokset liittyvät yleensä ihmis- tai perhesuhteisiin, ja itse asiassa ainakin ensimmäisellä kaudella rikokset kytkeytyvät lapsiin tai lasten saantiin, mihin selityksen antaa Svendsenin henkilökohtainen elämä. Tällaiset tapaukset iskevät katsojana minuun, sillä koen kaikenlaiset mafiakuviot ja raskaat talousrikokset sekä salaliitot aivan liian puiseviksi ja merkityksettömiksi. Ihmiset ovat paljon kiinnostavimpia, ja siksi heidän monimutkaisten elämiensä yhteen kietoutuminen tuottaa yleensä parasta rikosdraamaviihdettä. Dicte yhdistää rikosdraamaan myös ihmissuhdekiemuroita, sillä sarja käsittelee myös Svendsenin henkilökohtaista elämää, historiaa ja traumoja.

Vuonna 2012 alkanut kolme kautta sisältävä sarja on perusvarmaa tanskalaistuotantoa: helppoa, vauhdikasta ja raakuutta välttelevää. Supersuosittu Silta-sarja (2011–2018) tosin taitaa olla poikkeus tähän kuvaukseen, ja siksi Dicte sopiikin niille, jotka eivät Siltaa uskalla katsoa.

Dicte on tällä hetkellä katsottavissa ainakin Netflixissä.

Kadonnut (The Missing) 2014–

BBC:n tuottaman Kadonnut-sarjan ensimmäistä kautta ei valitettavasti taida olla saatavilla enää suoratoistopalveluissa, mutta toinen kausi korvaa mielipahan. Ja mikä parasta, ensimmäinen ja toinen kausi eivät millään tavalla liity toisiinsa, joten katsomalla vain toisen kauden ei menetä mitään oleellista, paitsi tietysti huippumielenkiintoisen katoamistarinan, mutta onneksi toinen kausi onnistuu ylittämään odotukset.

Nimensä mukaan sarja kertoo kadonneista. Toisella kaudella eläköitynyt ranskalaispoliisi alkaa selvittää Saksassa tapahtuneen brittitytön 10 vuotta vanhaa katoamista, ja lopulta vyyhtiin sotkeutuu kaksi muuta katoamistapausta, traumatisoituneet läheiset ja puolustusvoimien historia. Minkäänlaista sotadraamaa ei kannata odottaa, vaan Irakiin asti laajentuva katoamistapaus selvitetään niin perusteellisesti, että samalla paljastuvat myös muut salaisuudet. Parasta Kadonnut-sarjassa on se, että vaikka ruumiitakin löytyy, on toivoa siitä, että kadonnut henkilö on elossa. Pidän siitä ajatuksesta, että on olemassa toivoa. Melkein aina on, ja Kadonnut-sarjassa sitä on oikeasti.

Kadonnut on katsottavissa ainakin C Moressa.

Minkälaisista rikossarjoista sinä pidät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Uskonto kiinnostaa tulevana kulttuurivuonna

Vaikka kuluva vuosi on vasta ylittänyt puolivälinsä, kulttuurituotannon katseet ovat jo ensi vuodessa. Kesällä julkaistut tiedotteet kertovat, että tulevan vuoden kiinnostavin teema on uskonto. Sitä ennen syksyllä katsotaan toimintaa ja komediaa.
marian-paratiisi_nordiskfilm.pngKuvakaappaus Nordisk Filmin sivuilta Marian paratiisi -elokuvan mainoksesta.

Marian paratiisi (2019)
Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi kertoo 1920-luvulla lahkoaan johtaneesta Maria Åkerblomista (1898–1981). Kokkolasta alkunsa saanut liike siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti vain kiihtyy. Unisaarnaajana tunnettua Åkerblomia syytettiin elämänsä aikana pahoinpitelyistä ja taposta, ja myöhemmin tie vei mielisairaalaan. Mielenkiintoisinta on se, että saarna-aikojen ja henkisten ongelmien jälkeen hän alkoi parkettikauppiaaksi, josta lopulta tuli alkoholisti. Ei kovin pyhää! Åkerblomin tarina osoittaa, millainen voima jopa yhden naisen uskonlahkolla voi olla ja kuinka höynäytettävissä ihmiset olivat vielä vuosisadan alussa. Ja ovat kenties edelleen.

Ylen Elävässä arkistossa on edelleen katsottavissa Rikostarinoita historiasta -sarjan jakso Unisaarnaaja, joka kertoo Maria Åkerblomista.

Kaikki synnit (2019)
Elisa Viihteessä julkaistava Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma rikosdraamasarja Kaikki synnit luottaa myös uskonnon voimaan, sillä sarjan rikoksille alustan tarjoaa lestadiolaisyhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Uskonnolla, lahkoilla ja herätysliikkeillä on yllättävän helppo luoda mystiikkaa kulttuuriteoksiin, koska kyse on yleensä jostakin kaukaisesta, sulkeutuneesta ja koskemattomasta. Ensi keväänä selviää, sortuuko sarja vain reposteluun lestadiolaisteemalla vai onko uskonto ja murhajuoni sidottu perustellusti ja saumattomasti yhteen.

Bullets (2018)
Jo tänä syksynä Elisa Viihteessä ensi-iltansa saava Bullets liittyy itse asiassa myös uskontoon. Ainakin löyhästi. Minna Virtasen ja Antti Pesosen luoma sarja kertoo turvapaikanhakijanaisesta (Sibel Kekilli), joka osoittautuu itsemurhaiskijöitä värvääväksi tšetšeeniterroristiksi. Bullets on poliisisarja, joten keskiössä on terroristin ja hänen lähipiiriinsä soluttautuvan poliisin (Krista Kosonen) suhde ja kamppailu. Väkivallalla mässäily tuntuu turhalta, mutta ilmeisesti sitä on aiheen velvoittamana luvassa. Mielenkiintoisempaa olisi keskittyä rikosten psykologisiin vaikutuksiin.

Sorjonen, toinen kausi (2018)
Ylen syksyn ohjelmistoon kuuluu Suomen ensimmäisen nordic noir -sarjan, Miikko Oikkosen luoman Sorjosen toinen kausi. Lappeenrannassa poliisina työskentelevä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) jatkaa työskentelyään siitä, mihin sarja ensimmäisellä kaudella jäi. Toinen kausi on toteutettu samaan tapaan kuin ensimmäinen, sillä se perustuu myös viiteen tosipohjaiseen tarinaan, jotka on jaettu jaksoiksi. Sorjonen antaa Itä-Suomesta vaarallisen kuvan ja osoittaa, kuinka raja hallitsee asukkaiden elämää – ainakin, jos on sekaantunut hämärähommiin.

Swingers (2018)
Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus Swingers saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018. Parinvaihdosta kertova komedia vaikuttaa nopealla vilkaisulla olevan sukua mauttoman riehakkaille Luokkakokous-elokuville, mutta voihan tietysti olla, että elokuva onnistuukin tiivistämään valkokankaalle parinvaihdosta jotakin olennaista. Vaiettua ja koskettavaa. Vähän epäilen, mutta onneksi aina ei tarvitse herkutella suurilla mysteereillä ja filosofisilla suurteoksilla.

Mitä elokuvia tai sarjoja sinä odotat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Howards End kertoo yhden talon tarinalla aikansa rajuista luokkaeroista

Howards End (2017) on taidokkaasti tehty, tyylikäs ajankuva 1900-luvun alun Englannista. BBC:llä alun perin esitetty minisarja muistuttaa, että sosiaalisten ja taloudellisten erojen kasvaminen tapahtui huomaamatta ja hiljaa hyväksyen. Samalla muutos loi pohjan nyky-yhteiskunnalle.
howards_end_cmoreKuvakaappaus Cmore.fistä.

Hitaasti käynnistyvää neliosaista Howards Endiä ei kannata tuomita ensimmäisen jakson perusteella, sillä sarjan viehätys syntyy jaksojen kokonaisuudesta ja tarinan sanomasta. Sarja pohjautuu E. M. Fosterin samannimiseen romaaniin vuodelta 1910, ja kirjasta on tehty myös James Ivoryn ohjaama elokuva Talo jalavan varjossa (1992).

Howards Endiksi kutsutun talon tarina sitoo yhteen Wilcoxien, Schlegelien ja Bastin perheiden tarinat. Äärimmäisen varakkaan Wilcoxin liikemiesperheen isä Henry (Matthew Macfadyen) ja hänen vaimonsa Ruth (Julia Ormond) onnistuvat sekaantumaan sekä Schlegelien että Bastien elämään välillisesti ja välittömästi. Idealismia edustavia Schlegeleitä johtaa Margaret (Hayley Atwell), joka perheen esikoisena on ottanut vastuun sisaruksistaan lasten jäädessä orvoiksi. Villikko ja humanistisia arvoja kannattava Helen (Philippa Coulthard) tutustuu ensiksi Wilcoxien perheeseen lähemmin saatuaan kutsun Howards Endin tilalle, mutta lopulta tiiviiseen yhteistyöhön Wilcoxien kanssa päätyy Margaret, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Työläispariskunta Leonard ja Jacky Bast (Joseph Quinn & Rosalind Eleazar) joutuu osaksi Schlegeleiden arkea ja ajatuksia, mutta lopulta kummankin kohtalon sinetöivät Wilcoxit.

Howards End on erityisen kaunis ja samaan aikaan karu kuvaus 1900-luvun alun kiihtyvällä tahdilla muuttuvasta maailmasta ja luokkaerojen muotoutumisesta, sillä se tuo esiin niin kapitalismin, epäoikeudenmukaisuuden kuin köyhyyden vaikutukset yhteiskuntaan. Sarja onnistuu myös sivuamaan maailmanhistoriaan ja -talouteen vaikuttaneita tapahtumia, kuten kumibisnestä, Afrikan kauppaa ja mustien sortoa. Howards End ei kuitenkaan sorru surkuttelemaan tilannetta, vaan kertoo tarinan sellaisena kuin maailma silloin on ollut.

Erityisen hieno havainto on köyhyyden käsittämisen erot. Bastit tietävät olevansa työläisiä ja elävänsä pienellä rahalla, mutta eivät koe arkensa olevan selviytymistä ainakaan alati. Aikaa on myös taiteelle ja sen ymmärtämiselle. Taiteesta muka tietävät, muhkealla perinnöllä elävät Schlegelit näkevät Bastit autettavina, kun taas äveriäät Wilcoxit ajattelevat Bastien ajaneen itse itsensä tilanteeseen, jonkinlaisina epäkiinnostavina syyllisinä. Sarjan tarina asettaakin kapitalistiset arvot kyseenalaiseen valoon ja irvailee idealismille, jonka katsotaan usein sortuvan näennäisyyteen ja turhiin sanoihin.

Howards End kuvaa yläluokkaista ja varakasta Englantia, vaikka mukana on myös työläisperheen tarina. Työläiset esitetään sarjassa nukkeina, joiden elämä on pitkälti kiinni siitä, mitä yläluokka keksii päättää tai minkä yläluokka arvelee olevan parhaaksi työväestölle. Sarja ei siis anna ääntä työläisille, eikä sitä siksi voi pitää tasavertaisena kuvauksena ajasta. Toisaalta tarkka kehystys mahdollistaa erojen esiin tuomisen entistä kärkkäämmin, mikä lienee Howards Endin tarkoitus.

Työläisen kohtalo sarjassa on karuin mahdollinen, kuten Henry Wilcox toteaa: ”Olisihan se kuollut muutenkin.” Suhtautuminen työläisyyteen itse aiheutettuna pahana ja akuuttina ja jatkuvana avun tarvitsemisena kertoo siitä, millaiselle pohjalle yhteiskunta rakentui aikanaan. Samalla Howards End läväyttää katsojan silmille suoraan sen, kenelle maailma oli reilut sata vuotta sitten avoinna. Kapitalisteille, ehkä vähän idealisteille ja ei ollenkaan työläisille.

Sen, kenelle ovet aukeavat nyt, päätämme me. Niin ainakin luulemme.

Oletko tutustunut Howards Endiin kirjana, sarjana tai elokuvana? Mistä pidit eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pikku naisia – yliarvostetun klassikon jäljillä

Massachusetts vuonna 1861. Yhdysvaltain sisällissota repii maata, mutta rauhallisessa naapurustossa se näkyy lähinnä kaipuuna, arkisina huolina ja hetkellisesti heikentyneenä rahatilanteena. Näistä lähtökohdista ponnistavasta Marchin perheen tarinasta tuli silti klassikko.
yleareena_pikkunaisia.png

Kuvakaappaus Yle Areenasta.

Kun Louisa May Alcott (1832–1888) julkaisi Pikku naisia -romaaninsa ensimmäisen osan vuonna 1868, hän tuskin oletti, että tarinaa kerrotaan elävän kuvan muodossa 150 vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että filmatisointeja on tehty useita vuoteen 2018 mennessä. Viimeisin niistä on BBC:n tuottama kolmiosainen Pikku naisia -sarja, jonka pahin kilpailija on vuoden 1994 rakastettu samanniminen elokuva, josta erityisesti Winona Ryder muistetaan.

Ryderin paikan Jo Marchina BBC:n Pikku naisia -versioinnissa on perinyt Maya Hawke. Jo ottaa johtajan roolin perheessä pastori-isän (Dylan Baker) jouduttua Yhdysvaltain sisällissodassa rintamalle ja äidin (Emily Watson) matkustettua sinne isän yllättävän ja rankan sairastumisen vuoksi. Kotiin Jon kanssa jäävät isosisko Meg (Willa Fitzgerald) ja pikkusiskot Beth (Annes Elwy) ja Amy (Kathryn Newton). Klassikkoaseman perusteella voisi luulla, että tarina koskettaa erityisellä tavalla tai onnistuu välittämään poikkeuksellisen sanoman katsojalle.

Todellisuudessa Pikku naisia on kuitenkin tavanomainen kasvutarina keskiluokkaisesta tyttönelikosta, jolla sotatilasta huolimatta on mielessään ruoka, lämpö ja miehet, tietysti. Alcottin kirjoittaman juonen ainoa koukku onkin kasvutarina, joka ainakin liikkuvassa kuvassa näyttäytyy puuduttavan hidastempoisena. Kasvaminen kestää oikeassa elämässä, mutta elokuvia ja sarjoja leikataan siksi, että ne olisivat viihdyttäviä.

Hullunkurinen maailma

Pikku naiset elävät pula-aikaa sodan vuoksi. Hienosta talosta, koulutuksesta ja puvustuksesta voi kuitenkin päätellä perheen elävän tavallisesti keskiluokkaista ja tarpeeksi kylläistä elämää, vaikka sota onkin tuonut varantoihin loven. 150 vuotta myöhemmin Pikku naisia on jopa huvittavaa tarkastella aikansa teoksena.

Meg, Jo, Beth ja Amy elävät todella suhteellisessa kurjuudessa, kun ajatellaan samalla aikakaudella nälänhädästä kärsineitä maita, joista mainittakoot Suomen suuret katovuodet ja Intian pitkään jatkunut kurjuus. Arki suomalaisen Mikaelin ja Marian silmin oli aika paljon kurjempaa 1860-luvulla kuin Marchin sisarusten huolet kadonneesta hansikkaasta, julkaisua odottavasta romaanista ja ilkikurisen, upporikkaan tädin (Angela Lansbury) oikuista. Siitäkin huolimatta, että he odottivat isänsä parantumista ja paluuta rintamalta.

Marchin perheen tarina osoittaa kuitenkin ansiokkaasti sen, että huolet ovat aina toden totta suhteellisia ja että on asioita, joille kukaan ei voi mitään, olipa varallisuustaso tai aikakausi mikä tahansa. Juonipaljastuksia liikaa tekemättä täytyy todeta, että pikku naisetkaan eivät välty kuolemalta. Se tulee aina yllättäen. Kuolema on kuitenkin puettu juoneen kauniisti ja hyväksyvästi. Ehkä sellaista oli myös aika: oli vain pakko hyväksyä. Taudeilta ei suojauduttu vielä 100 vuottakaan sitten pelkällä rahalla, vaan pysyvän suojan antoi vasta harkitusti rakennettu rokotusjärjestelmä ja kohonnut hygieniataso.

Klassikon anatomia

Pikku naisia muistuttaa elämän arvaamattomuudesta – tarkemmin ottaen maailman arvaamattomuudesta. Kun yhdestä sodasta on selvitty, edessä on aina uusi taistelu. Jon pojista ja hänen perustamastaan koulusta kertovat jatko-osat Pikku miehiä (1871) ja Plumfieldin pojat (1886) eivät kirjailijan oman elinkaaren vuoksi ehtineet ottaa kantaa 1900-luvun alkupuoliskon hullunmyllyyn, mutta lukija voi vain kuvitella, minkälaisen elämän Marchin jälkikasvu sai elää. Yhdysvaltain sisällissota kun ei totisesti ollut viimeinen taisto ihmisen historiassa.

Ansioistaan huolimatta on vaikea sanoa, miksi Pikku naisia -teoksesta on tullut klassikko, josta yksi tuoreessa muistissa oleva elokuva ei riitä, vaan kysyntää on myös sarjalle. Ehkä Alcott osui oikeaan aikaan ja onnistui taltioimaan keskiluokan elämän ajassaan kiehtovalla tavalla. Tai kenties syynä on sota. Mikä tahansa sotaan edes väljästi liittyvä myy yleensä aina, sillä siihen liittyy niin paljon muistoja, kansallishistoriaa ja kärsimystä. Draaman perusaineksia.

Pikku naisten tarina ei tarjoa hurjia juonenkäänteitä, vaikka juoni pohjautuukin sotaan. Pikku naisia muistuttaa itse asiassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystävälille -elokuvaa (2018), jossa sota näyttäytyy melkein yhtä neutraalina ja arkisena kuin Alcottin käsikirjoituksessa. Tarinan opetus lienee se, että asiat asettuvat eri aikoina aina tietynlaisiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta vaikka sota kuinka jylläisi jossakin kaukana, ihminen on taipuvainen valittamaan pienistä.

Valitanhan minäkin turhasta. 150 vuotta vanhasta juonesta, 24 vuotta vanhasta elokuvasta ja viime vuonna julkaistusta uudelleenversioinnista. Alcottin romaani on omassa ajssaan voinut olla lohdullinen ja jopa jännittävä. Me uutta vuosituhatta elävät ihmiset olemme vain tottuneet liian suureen vaaraan ja päätä huimaavaan vauhtiin. On sitä paitsi ihan turha arvostella Jo Marchin kauhistelua kadonneesta käsineestä aikana, jolloin muualla riehui todellinen nälänhätä ja tappavat taudit. Niinhän on valitettavasti myös nykypäivänä.

Elämän suhteellisuus ei ole syy olla kertomatta tarinaa.

Pikku naisia on katsottavissa Yle Areenassa. Ensimmäinen kolmesta jaksosta poistuu jo 5.7.2018, joten kannattaa kiirehtiä.

Minkä vuoksi Pikku naisia on niin rakastettu klassikko? Mikä teoksessa kiehtoo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa