Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pikku naisia – yliarvostetun klassikon jäljillä

Massachusetts vuonna 1861. Yhdysvaltain sisällissota repii maata, mutta rauhallisessa naapurustossa se näkyy lähinnä kaipuuna, arkisina huolina ja hetkellisesti heikentyneenä rahatilanteena. Näistä lähtökohdista ponnistavasta Marchin perheen tarinasta tuli silti klassikko.
yleareena_pikkunaisia.png

Kuvakaappaus Yle Areenasta.

Kun Louisa May Alcott (1832–1888) julkaisi Pikku naisia -romaaninsa ensimmäisen osan vuonna 1868, hän tuskin oletti, että tarinaa kerrotaan elävän kuvan muodossa 150 vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että filmatisointeja on tehty useita vuoteen 2018 mennessä. Viimeisin niistä on BBC:n tuottama kolmiosainen Pikku naisia -sarja, jonka pahin kilpailija on vuoden 1994 rakastettu samanniminen elokuva, josta erityisesti Winona Ryder muistetaan.

Ryderin paikan Jo Marchina BBC:n Pikku naisia -versioinnissa on perinyt Maya Hawke. Jo ottaa johtajan roolin perheessä pastori-isän (Dylan Baker) jouduttua Yhdysvaltain sisällissodassa rintamalle ja äidin (Emily Watson) matkustettua sinne isän yllättävän ja rankan sairastumisen vuoksi. Kotiin Jon kanssa jäävät isosisko Meg (Willa Fitzgerald) ja pikkusiskot Beth (Annes Elwy) ja Amy (Kathryn Newton). Klassikkoaseman perusteella voisi luulla, että tarina koskettaa erityisellä tavalla tai onnistuu välittämään poikkeuksellisen sanoman katsojalle.

Todellisuudessa Pikku naisia on kuitenkin tavanomainen kasvutarina keskiluokkaisesta tyttönelikosta, jolla sotatilasta huolimatta on mielessään ruoka, lämpö ja miehet, tietysti. Alcottin kirjoittaman juonen ainoa koukku onkin kasvutarina, joka ainakin liikkuvassa kuvassa näyttäytyy puuduttavan hidastempoisena. Kasvaminen kestää oikeassa elämässä, mutta elokuvia ja sarjoja leikataan siksi, että ne olisivat viihdyttäviä.

Hullunkurinen maailma

Pikku naiset elävät pula-aikaa sodan vuoksi. Hienosta talosta, koulutuksesta ja puvustuksesta voi kuitenkin päätellä perheen elävän tavallisesti keskiluokkaista ja tarpeeksi kylläistä elämää, vaikka sota onkin tuonut varantoihin loven. 150 vuotta myöhemmin Pikku naisia on jopa huvittavaa tarkastella aikansa teoksena.

Meg, Jo, Beth ja Amy elävät todella suhteellisessa kurjuudessa, kun ajatellaan samalla aikakaudella nälänhädästä kärsineitä maita, joista mainittakoot Suomen suuret katovuodet ja Intian pitkään jatkunut kurjuus. Arki suomalaisen Mikaelin ja Marian silmin oli aika paljon kurjempaa 1860-luvulla kuin Marchin sisarusten huolet kadonneesta hansikkaasta, julkaisua odottavasta romaanista ja ilkikurisen, upporikkaan tädin (Angela Lansbury) oikuista. Siitäkin huolimatta, että he odottivat isänsä parantumista ja paluuta rintamalta.

Marchin perheen tarina osoittaa kuitenkin ansiokkaasti sen, että huolet ovat aina toden totta suhteellisia ja että on asioita, joille kukaan ei voi mitään, olipa varallisuustaso tai aikakausi mikä tahansa. Juonipaljastuksia liikaa tekemättä täytyy todeta, että pikku naisetkaan eivät välty kuolemalta. Se tulee aina yllättäen. Kuolema on kuitenkin puettu juoneen kauniisti ja hyväksyvästi. Ehkä sellaista oli myös aika: oli vain pakko hyväksyä. Taudeilta ei suojauduttu vielä 100 vuottakaan sitten pelkällä rahalla, vaan pysyvän suojan antoi vasta harkitusti rakennettu rokotusjärjestelmä ja kohonnut hygieniataso.

Klassikon anatomia

Pikku naisia muistuttaa elämän arvaamattomuudesta – tarkemmin ottaen maailman arvaamattomuudesta. Kun yhdestä sodasta on selvitty, edessä on aina uusi taistelu. Jon pojista ja hänen perustamastaan koulusta kertovat jatko-osat Pikku miehiä (1871) ja Plumfieldin pojat (1886) eivät kirjailijan oman elinkaaren vuoksi ehtineet ottaa kantaa 1900-luvun alkupuoliskon hullunmyllyyn, mutta lukija voi vain kuvitella, minkälaisen elämän Marchin jälkikasvu sai elää. Yhdysvaltain sisällissota kun ei totisesti ollut viimeinen taisto ihmisen historiassa.

Ansioistaan huolimatta on vaikea sanoa, miksi Pikku naisia -teoksesta on tullut klassikko, josta yksi tuoreessa muistissa oleva elokuva ei riitä, vaan kysyntää on myös sarjalle. Ehkä Alcott osui oikeaan aikaan ja onnistui taltioimaan keskiluokan elämän ajassaan kiehtovalla tavalla. Tai kenties syynä on sota. Mikä tahansa sotaan edes väljästi liittyvä myy yleensä aina, sillä siihen liittyy niin paljon muistoja, kansallishistoriaa ja kärsimystä. Draaman perusaineksia.

Pikku naisten tarina ei tarjoa hurjia juonenkäänteitä, vaikka juoni pohjautuukin sotaan. Pikku naisia muistuttaa itse asiassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystävälille -elokuvaa (2018), jossa sota näyttäytyy melkein yhtä neutraalina ja arkisena kuin Alcottin käsikirjoituksessa. Tarinan opetus lienee se, että asiat asettuvat eri aikoina aina tietynlaisiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta vaikka sota kuinka jylläisi jossakin kaukana, ihminen on taipuvainen valittamaan pienistä.

Valitanhan minäkin turhasta. 150 vuotta vanhasta juonesta, 24 vuotta vanhasta elokuvasta ja viime vuonna julkaistusta uudelleenversioinnista. Alcottin romaani on omassa ajssaan voinut olla lohdullinen ja jopa jännittävä. Me uutta vuosituhatta elävät ihmiset olemme vain tottuneet liian suureen vaaraan ja päätä huimaavaan vauhtiin. On sitä paitsi ihan turha arvostella Jo Marchin kauhistelua kadonneesta käsineestä aikana, jolloin muualla riehui todellinen nälänhätä ja tappavat taudit. Niinhän on valitettavasti myös nykypäivänä.

Elämän suhteellisuus ei ole syy olla kertomatta tarinaa.

Pikku naisia on katsottavissa Yle Areenassa. Ensimmäinen kolmesta jaksosta poistuu jo 5.7.2018, joten kannattaa kiirehtiä.

Minkä vuoksi Pikku naisia on niin rakastettu klassikko? Mikä teoksessa kiehtoo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ex-Onnelliset 2 sukeltaa onnen ytimeen

Johanna Vuoksenmaan ohjaaman Ex-Onnelliset-sarjan toinen kausi kurkistaa eroperheiden tasaantuneeseen – muttei tasaiseen – arkeen.
exonnellisetmtv.png
Kuvakaappaus MTV.fi-sivun mainoksesta

Vuoksenmaan ja Juulia Unholan käsikirjoittama sarja osoittaa jälleen, että elo entisen kumppanin kanssa on mahdollista, mutta jännitteet eivät katoa. Ei, vaikka vauvoja tulisi samaan aikaan kaksi kappaletta. Tai nolla suuresta yrittämisestä huolimatta. Samalla sarja muistuttaa katsojaa onnen anatomiasta. Päättynyt parisuhde on moneen muuhun tragediaan verrattuna aika pieni mutka.

Ensimmäisellä kaudella Ex-Onnelliset marssitti ruutuun oikeastaan kaikki eroperheiden kipupisteet ja perhe-elämän outoudet, mitä vain kuvitella saattaa: yksipuolisen erohalun, lasten hiljaisen kärsimisen, yksiselitteisen hyväksymisen, hairahdukset vanhaan, mustasukkaisuuden, epätoivon, ikävän ja itsenäistymisen. Toisella kaudella tunnelma on tasaantunut ja jopa seesteinen. Koska kyse on kuitenkin draamasta, ei entisten kumppaneiden kesken jaettujen asuntojen arki todellakaan käy tylsäksi. Tunnelma on kuitenkin aiempaa vakavampi, mutta onneksi myös optimistisempi, mikä johtunee siitä, että parit ovat päässeet eroistaan ainakin melkein yli. Draama rakentuukin tällä kertaa perheiden vanhempien uusien kumppaneiden varaan. Harvahan uusista suhteista on tyylipuhtaasti selvinnyt.

Vuoksenmaan tapa tarttua ajankohtaisiin ilmiöihin on valloittava, sopivan helppo ja oivaltava samaan aikaan. Toisen kauden alussa käy ilmi, että Kekkosen perheen kuopus Viivi (Elsa Mämmelä) on aloittanut Youtube-videoiden tekemisen, tubettamisen siis. Lasten vanhemmille nuorten teemojen käsitteleminen voi olla silmiä avaava kokemus, mutta mediamurroksessa mukana oleva katsoja pystyy ennakoimaan jo pienellä vilauksella, mitä tuleman pitää.

Ex-Onnelliset 2 ei onneksi tyydy käsittelemään vain nuorten humputtelua tai aikuisten rakkauselämän teemoja, sillä toisella kaudella aiheet laajenevat yhteiskunnan yleistä tilaa koskeviksi onneksi kuitenkin niin, ettei sarja sorru turhaan synkistelyyn. Yksi talon perheistä kärsii vakavista taloudellisista ongelmista, jotka liittyvät työttömyyteen ja pätkätyöhön. Kahden jakson perusteella käy selväksi myös se, että lapsen saaminen ja lapsettomuus lienevät toisen kauden tärkeitä teemoja ja käsiteltäviä kipupisteitä. Laveat aiheet takaavat sen, että sarja onnistuu läpileikkaamaan yleisön ja koskettamaan katsojia.

Sarjan toinen kausi kannustaa ylitsepääsemiseen, hyväksymiseen ja anteeksiantoon. Näistä viimeinen on ehdottomasti tärkein, sillä elämää ei kannata tuhlata katkeroitumiseen. Olisihan se hölmöä vihata ihmistä, jonka kanssa on jaksanut jakaa elämänsä vuosia ja  vuosikymmeniä. Onni ei ole eroamisesta kiinni, vaan siitä, miten uskaltaa jatkaa eteenpäin. Ja siitä, että jaksaa vängätä entisen kumppaninsa kanssa häneen törmätessään.

Ex-Onnelliset 2 on katsottavissa C More -suoratoistopalvelussa. Ensimmäinen kausi on julkaistu palvelussa kokonaan, ja toisesta kaudesta saatavilla ovat jo kaksi ensimmäistä jaksoa. Uusi jakso julkaistaan aina torstaisin.

Voisitko asua ex-kumppanisi kanssa samassa talossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10 syytä katsoa Euroviisut

Viisuhuuma on paljon muuta kuin glitteripukuja, diskorallatuksia ja pyrotekniikalla kuorrutettuja esityksiä. Viisut ovat poliittista peliä, tärkeiden arvojen välittämistä ja ylistys Euroopan yhtenäisyydelle. Kenties siksi kyseessä on vuoden merkittävin musiikkitapahtuma.
85248ab0ebf5d72c19fa91c49ba7c805.jpg

Kuva: Andres Putting / Eurovision Song Contest 2018, Semi-Final 1

1. Saara Aalto
Saara Aalto on saanut käsittämättömän paljon lokaa niskaansa niin hänen valinnastaan Euroviisujen esiintyjäksi kuin Monsters-kappaleen alkuperäisestä show’sta. Viisuviikolla otsikot ovat mässäilleet Aallolla oikein kunnolla kertoen ruotsalaistoimittajien epäuskosta Aallon menestykseen ja Aallon ikuisen toisen sijan kirouksesta. Olisiko liikaa pyydetty, jos Suomi puhaltaisi Euroviisuissa kerrankin yhteen hiileen? Mehän olemme Saara Aallon tiimi eikä tiimiläisille käännetä selkää.

2. Karnevaalitunnelma
Elämä olisi todella kurjaa, jos televisiosta pitäisi aina katsella hautajaisia ja sotauutisia, vaikka etenkin jälkimmäisiä lähetetään päivittäin ihan syystä. Euroviisut ovat spektaakkelina todella moniulotteinen, ja kokonaisuudesta voi selvästi ja kunnolla kaivellen löytää paljon piiloviestejä. Se, mikä kuitenkin näkyy ulospäin, on riemu. Elo maan päällä kävisi yllättävän raskaaksi, jos ei koskaan olisi lupaa heittäytyä ilotteluun. Euroviisut ovat muistutus siitä, että kaikkien pielessä olevien ja korjausta vaativien yksityiskohtien lisäksi maailmassa on paljon syytä juhlaan.

3. Isäntämaan suoritus
Euroviisut ovat mahtava tilaisuus isäntämaalle kasvattaa valtion brändiä, mikä vaikuttaa tietysti matkailuun ja siten talouteen. Maata esittelevät insertit ovat itse asiassa valtavan mielenkiintoisia, ja tänä vuonna tutkailen tilannetta todennäköisesti uusin silmin, sillä kirjoitin graduni matkailujournalismin paikan ja paikallisuuden representaatioista. Nivaskassa päädyin analysoimaan myös matkakohteiden imagon rakentumista. Kehtaisikohan työn kaivaa kaapista ja tutkia sitä, miten päätelmät sopivat viisuinsertteihin? Ei siihen kannata lauantai-iltaa tuhlata!

4. Lavashow’t
Viisuesiintymisiä katsoessa näkee ihan käytännössä, kuinka raha katoaa taivaan – tai siis esiintymisareenan – tuuliin. Joku voisi kysyä, onko koko hommassa mitään järkeä. No ei takuulla, mutta kai rahan saisi kulumaan muuhunkin. Budjettierittelyn vuoksi ei kannata luulla, että Euroviisujen lopettaminen toisi rahaa esimerkiksi sitä oikeasti tarvitseville. Näillä siis mennään! Esityksiä katsoessa kannattaakin tutkia puhtaasti visuaalisuutta ja tekniikoilla leikittelyä.

5. Huikeat käännökset
Euroviisuissa esitettävät kappaleet käännetään aina. Suomalaisten kielitaito on huippuluokkaa myös Euroopan mittakaavassa, joten englannin kääntäminen tuntuu paikoin jopa hölmöltä. Toisaalta tekstittäminen on tapa antaa kaikille tasapuolinen mahdollisuus tavoittaa kappaleiden sanoma. Onko sillä merkitystä, että tietää, mitä kappaleissa sanotaan? Jos katsoo voittajakappaleita, niin ei sillä ole mitään väliä, laulaako siansaksaa vai viimeisen päälle hiottua englantia välittäen syvää sanomaa.

6. Euroopan yhtenäisyys
Samaan aikaan, kun viisuhuuma on ylimmillään, käydään eräässäkin istuntosalissa keskustelua Turun epäillystä terroristisessa tarkoituksessa tehdystä puukotuksesta. Euroviisut ovat lohdullinen ylistys Euroopan yhtenäisyydelle. Nähtäväksi jää, miten hirmuteot näkyvät viisuissa. Pitääkö niitä edes huomioida? Ei mielestäni, sillä normaali elämä ja riemu ovat parasta lääkettä.

7. Kohahduttaneiden maiden kohtalo
Kun koolla on koko Eurooppa ja muutama maanosaan identifioituva maa, ei voida välttyä siltä, että politiikka tunkee mukaan show’hun. Venäjä putosi toisessa semifinaalissa. Israel esiintyy finaalissa, joten siihen kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota. Kohut eivät tosin aina synny politiikasta, sillä siihen riittää myös tarpeeksi erikoinen esitys. Tänä vuonna Viro on tuonut kilpailuun oopperavivahteisen La Forza -kappaleen Elina Nechayevan esittämänä. Voiko oopperalla voittaa viisut? Voi, koska se on mahdollista myös hirviöpuvut päällä.

8. Äänten jakautuminen
Suurista kokonaisuuksista huolimatta Euroviisut vaikuttavat paikoin alakoulun liikuntatuntien ryhmäjakotuokiolta. Omat kaverit valitaan aina ensiksi. Euroviisuissa tosin on se ero peruskoululiikuntaan, että viisuissa rangaistaan ilkimyksiä. Maailmanpoliittinen tilanne voi näkyä viisuissa joko jonkun maan hyllyttämisenä kisasta tai yksinkertaisesti siten, ettei erinomainen kappale saa kaikkien ihmetykseksi ääniä.

9. Kuka voittaa ja miksi?
Olisipa voiton syy aina ilmiselvä: onnistunut kappale. Mutta ei! Voitto voi tulla hienon lavashow’n vuoksi, erikoisen esiintymisasun tähden tai ihan vain sympatian takia. Voittonsa ansainneen kappaleen pitäisi kuitenkin täyttää seuraavat tunnusmerkit: mukaansatempaava show, virheetön laulu, tarttuva melodia ja kaiken lisäksi olisi ihan kohtuullista, että kappaleen sanomalla olisi merkitystä. Yleensä se tosin jää elämä on ihanaa -tasolle, mutta ei se kai katastrofi ole.

10. Seuraavana päivänä tietää, mistä puhutaan
Ei tarvitse olla Euroviisu-fani, mutta yleissivistykselle viisukisan tuijottaminen ei ole pahitteeksi. Saattaa jopa voittaa myöhemmin pubivisan viisuknoppitiedolla. On muutenkin mukavampi lukea uutisia, kun taustat ovat kunnossa seuraavan päivän suurimpia uutisia lukiessa. Maailmassa on edelleenkin paljon tärkempiäkin teemoja kuin Euroviisut, mutta kannattaa muistaa, että riemun keskelle voi kätkeytyä kipeitä tarinoita ja suuria taisteluita. Niistä on voinut lukea joka ikisessä uutisessa, jossa on raportoitu hirmuteoista.

Miksi sinä katsot Euroviisut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Nukkekaappi kätkee sisäänsä 1600-luvun sairaan maailman

Amsterdam vuonna 1686. Kauppa käy ja kaupunkilaiset rikastuvat. Kaupungin korkeiden talojen seinien takana asuu surullisia ja raskaita salaisuuksia kantavia ihmisiä. Ja nököttää ainakin yksi eriskummallinen nukkekaappi.
yle_nukkekaappi.pngKuvakaappaus Yle Areenan Nukkekaappi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Jessie Burtonin samannimiseen romaaniin (2014) perustuva BBC:n alkuperäissarja Nukkekaappi (The Miniaturist 2017) kuvaa kiehtovalla tavalla 1600-luvun Amsterdamin varakkaiden elämää ponnistaen melko perinteisistä lähtökohdista. Köyhä maalaistyttö Petronella Oortman (Anya Taylor-Joy) muuttaa kaupunkiin ja nai itseään vanhemman sokeritoppakauppias Johannes Brandtin (Alex Hassell). Brandtin talossa vastassa ovat sulhasen kireä ja hurskas sisar Marin (Romola Garai), piika Cornelia (Hayley Squires) ja orjalaivalta pelastettu renki Otto (Paapa Essiedu). Sulho itse saapuu paikalle myöhemmin nukkekaapin kera tarjotakseen Petronellalle tekemistä yksinäiseen arkeen Brandtin matkustellessa Euroopassa ja ollessa muilla salaisilla reissuillaan.

Petronella tilaa muutaman huonekalun pienoistaloonsa, mutta yllättäen lähetyksiä alkaa tulla lisää pyytämättä. Kuinka ollakaan, ne alkavat kummasti ennustaa tulevaa, ja lopulta Petronella päätyy hakemaan nukketaloltaan vastauksia. Sarja rakentuu Brandtien omituisen avioliiton kiemuroiden ja nukkekaapin arvoituksen ympärille. Suhdeselkkaukset tosin vievät nukkekaapilta voiton juonikilvassa.

Romaani ja sarja ovat pitkälti fiktiivisiä, vaikka Petronella Oortman (1656–1716) oli oikeasti olemassa. Hän myös toden totta omisti jälkipolville asti säilyneen nukkekaapin, josta tarina on saanut innoituksensa. Vaan eipä tainnut Oortmanin oikea nukkekaappi olla ihan niin hurja kuin fiktiivisen Petronellan pienoismaailma.

Draamatuotannossa on kuvattu yllättävän vähän 1600-lukua, jos IMDb:n tekemää listausta on uskominen. Aikakautta kuvaavissa kulttuurituotteissa on lähinnä keskitytty sotaan, Versaillesin palatsiin ja Aurinkokuninkaaseen. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, elämää oli myös sodan ja Ranskan ulkopuolella. Noitavainot kuohuttivat koko Eurooppaa, Englannin mainio vallankumous teki tuloaan ja katovuodetkin olivat nurkan takana. Maailmankauppa vilkastui ja vaurastutti kaupunkeja ja kuningashuoneita. Nukkekaappi heijastaa osuvasti vuosisadan lopussa häämöttäviä käänteitä, muttei sorru historiavalistukseen, vaan kuvaa aikaa ihmisten arjen avulla.

Nukkekaapin juonikuvauksesta voisi luulla, että sarjan kiehtovuus perustuisi ennen kaikkea siihen, kuinka miniatyyrimaailma yhdistetään tosielämään. Loppujen lopuksi nukkekaappi jää sarjan nimestä huolimatta yllättävän pieneen rooliin, mikä yrittänee keventää draamasarjan fantasialeimaa. Nukkekaappi ei ole fantasiaa, vaan ennemminkin tarkoitushakuisesti mystifioitu draama.

Nuket teemana tarjoavat varsin helpon mystiikan rakennusaineksen, sillä ovathan ne tunnettuja pelkotilojen aiheuttajia. Yliluonnollisuuden vaikutelmaa lisää myös uskonto, joka on sarjassa vahvasti läsnä. Se on toki aikakauden velvoittamaa, sillä elettiinhän silloin puhdasoppisuuden aikaa. Kuten huomata saattaa, puhdasoppisuuden ajasta on kulunut jo tovi, minkä vuoksi teoksen muut teemat tuntuvat melkein liioittelulta, vaikka ne tarinan tapahtuma-aikaan peilattuna saavatkin sarjassa oikeat mittasuhteet. Nukkekaapin päähenkilöt ovat nimittäin varsin liberaaleja, mitä tulee homouteen, aviottomuuteen, tavanomaisuudesta poikkeavaan avioliittoon ja tummaan ihonväriin. Oikeus sen sijaan oli aikakaudella kaikkea muuta kuin vapaamielinen, ja se koituu lopulta Nukkekaapissakin ihmisten kohtaloksi.

Nukkekaappi kääntyy lopulta tarinaksi voimakkaista naisista ja yhteiskuntaluokkia ylittävästä ystävyydestä. Sarjan loppuratkaisu muistuttaa, että elämässä on oikeastaan hyvin vähän mystiikkaa. Jopa 1600-luvulla lähes kaikelle löytyi järjellinen selitys. Aivan kaikkea ei kuitenkaan pysty järkeilemään, mikä on pantu myös Nukkekaapin tarinassa merkille. Järjenvastaisuuden takana raja hulluuden, kuvitellun noituuden ja nokkeluuden välillä on kovin ohut.

Kolmiosainen Nukkekaappi on katsottavissa Yle Areenassa juhannukseen saakka.

Mitä mieltä olit Nukkekaapista? Oletko lukenut kirjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa