Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Donna näkee ja juhlii sydämellään

Ylen uutuusdraamakomedia Donna arkipäiväistää näkövammaisen arjen onnistuneesti – esittäen sen ihan tavallisena. Sellaisena kuin ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliset elämät ovat aistilukumäärästä riippumatta.
donna_yle.pngKuvakaappaus Yle Areenasta.

Työt rullaavat, viini maistuu ja omakotitalo on vähän rempallaan. Kuulostaa keskivertokolmekymppisen arjelta. Sekin sopii tilastoihin, että äijä lähtee kävelemään kesken kaiken, kuten Donnalle (Alina Tomnikov) käy, kun muusikkomies André (Eero Ritala) ottaa hatkat rakastuessaan soittokaveriinsa (Miila Virtanen). Näkövammaisuus onkin jo hieman harvinaisempi juttu ainakin tilastoja katsottaessa. Donna ei niitä näe, eikä miehensä pitkään jatkunutta pettämistä, mutta paljon muuta äkisti alkanut yksinelo avaa silmien eteen näki niillä tai ei. Apuna on joka käänteessä yliaktiivinen ystävä Mira (Essi Hellén).

Kuten aika moni muukin eronnut, Donna haluaa löytää uuden miehen tai vähintään pientä säätöä, jota mahtuisi vanhan puutalon uumeniin enemmänkin. Etsintäkeikkaa värittävät monet juhlat, humalat, pieleen menneet kohtaamiset ja ihan hullut illat. Osin tuntuu, että sarja korostaa juhlimista kuin yrittäen kertoa, että näkövammainenkin voi elää täyspainoista elämää. Tarkemmin ajateltuna sitä ovat kaikki draamasarjat täynnä, olipa kyseessä sitten näkövammainen päähenkilö tai ei.

Roisia kyytiä

Donna ei myöskään tyydy hissuttelemaan ennakkoluulojen käsittelytavoissa tai sorru valistavaan tyyliin kertoessaan erilaisesta arjesta. Kieli on roisia, ja siitä saavat osansa niin näkövammaiset, elämäänsä kyllästyneet omaishoitajat ja työtään inhoavat avustajat kuin lyhytkasvuisetkin. Retorisilla valinnoilla on paikkansa. Elämää ei pidä ottaa vakavasti, ja karkeat sanavalinnat ja musta huumori tekevät teeman helpommin lähestyttäväksi. Sarja sanoo ääneen sen, mitä yleensä ei voi sanoa.

Ennakkoluulojen käsittelyssä sarja tekee myös oivallisen huomion tarttuessaan myös Donnan omiin käsityksiin. Sarjan päähenkilö ei ole syntymäsokea, ja muistaa siten ajan ennen näkökyvyn menetystä. Treffeillä toisen näkövammaisen kanssa hän toteaa, ettei todellakaan halua sokeaa miestä. Donnan ystävä Mira taas pohtii suhdettaan lyhytkasvuiseen oppilaaseensa. Donnan ja Miran oppilaan kohtaaminen tuo sarjaan mehevän käänteen, ja ennen kaikkea kuvaa sitä, kuinka muiden näkökulmasta samantyylisten ongelmien kanssa kamppailevat löytävät yhteisen sävelen. Siksi, ettei kumpikaan yritä liikaa.

Tomnikov suoriutuu sokean näyttelemisestä mainiosti, vaikka varmasti ammattilaiset epäluonnollisuuksia siitä voivatkin löytää. Rooli ei ole helppo, eikä sarjan kannalta oleellista olekaan se, että kaikki menee prikulleen oppikirjan mukaan. Juju on teemassa, ei siinä, kuinka luonnollisesti kahvikuppi putoaa kädestä lattialle tai missä kulmassa Donna kompastuu omiin jalkoihinsa.

Navigaattori sydämessä

Kymmenenosaisen sarjan kuvaukseen on yhdistetty onnistuneesti maailmaa Donnan silmin. Mustaksi kuvaa ei ole jätetty, mutta pätkät ilmentävät hyvin sitä, millaista kepin kanssa liikkuminen on, ja millaisia ennakkoluuloja arjen tilanteissa kohtaa kohtaamatta varsinaisesti muita ihmisiä keskustelun tasolla. Näkövammaisille saatetaan huutaa asiakaspalvelutilanteessa, vaikka kuulossa ei olisi vikaa. Apua tarjotaan auliisti kadulla, mutta kun sitä oikeasti tarvitsisi, katsotaan vierestä.

Sarjan pääsanoma taitaakin kääntyä siihen, minkä jo kaikki ihan tavalliset ihmiset tietävät: jokainen on yhtä arvokas. Elämän ei tarvitse loppua aistimenetykseen, eikä jonkin kyvyn menettäminen ole syy syrjintään. Todennäköisesti ja valitettavasti joillekin se lienee vielä epäselvää, ja siksi Donnan kaltaisia sarjoja tarvitaan siis sen lisäksi, että Ylen uutuus on myös mainiota viihdettä ilman merkityksellistä teemaakin.

Donna osoittaa, että tärkein näkökyky sijaitsee sydämessä, vaikka mielellään ympärillä olevaa maailmaa katsoisi sen lisäksi myös ehjin silmin.

Sarjan ensimmäinen kausi on jo katsottavissa kokonaan Yle Areenasta.

Minkälaisia ajatuksia sarja tai sen aihe herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Edelleen paalupaikalla

Syksy on siitä ihanaa aikaa, että television ääreen on entistä miellyttävämpi käpertyä. Ei siihen lupaa tarvitse anoa muinakaan vuodenaikoina, mutta erityisesti syksyinen ohjelmatarjonta tekee oikeutta suomalaisten kotien päätähdelle: näköradiolle. Telkulle, töllölle. Telkkarille.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASiitä ei oikeasti ole kovin kauaa aikaa, kun televisiota kutsuttiin vielä näköradioksi, Suomen ensimmäinen televisiokanava TES-TV oli uusinta uutta, lähetykset kotikutoisia ja televisio yhteisöllisyyttä rakentava järkäle, koko elämän investointi. Tai niin sen piti mennä, mutta eiväthän ne mööpelit kestäneet. TES-TV:kin loppui, ja yhteisöllisyys pirstaloitui lopulta mobiililaitteiden kuvaruuduille.

Monen kodin keskeisimmällä paikalla tönöttää silti edelleen televisio, vaikka ei sitä kuulemma kukaan enää katso. Jännä juttu, kun ottaa huomioon, että televisio on edelleen kallis, vaikkei lähellekään sitä hintatasoa, mitä se maksoi vuosikymmeniä sitten. En tosin epäile, että kaikki juksaisivat kertomalla, etteivät katso televisiota, vaikka todellisuus olisi toinen. On se minullakin lähinnä koriste. Välillä jopa antennipiuha on irti, koska en katso kanavia kovin usein. Mutta kuitenkin taitaa olla muodikasta kertoa nykyään, ettei televisio kuulu elämään. Sehän on jotakin mennyttä, vanhaa maailmaa. Ja niinhän se on. Pääsyy siihen, miksi katson ohjelmat pitkälti puhelimesta on se, että voin samalla maata sängyssä juuri siinä asennossa kuin haluan. Koitapa raahata LG sängyn reunalle!

Yhdestä asiasta en kuitenkaan tingi. Kun kiinnostavien kotimaisten sarjojen uudet kaudet alkavat pyöriä telkkarissa, istuuduun rauhassa viikottain kerran tai pari seuraamaan sarjan suorana sohvalta. Surullisinta viime aikoina on ollut huomata se, että keskittyminen on vaikeaa. Usein tulee tarve multitaskata puhelimen kanssa, ottaa ehkä läppäri ja kirjoittaa samalla. Keskustella ystävien kanssa, käydä läpi ruokalistaa kumppanin kanssa. Kuinka vaikeaa on ottaa irrottaa arjesta pieni hetki, jolloin katsoo vain yhtä kuvaruutua? Ei se tietenkään maailman kehittävintä puuhaa ole, mutta täysin sallittua kiireisessä arjessa.

Vinkkejä tv-syksyyn

  • Huume-Suomen historia (Yle Areena) on neliosainen dokkarisarja nimensä mukaisesti kotimaamme huumehistoriasta. Vähän kuivakasti kerrottu ja ennalta arvattavasti kuvitettu sarja on kaikesta huolimatta informatiivinen ja osin tunteikaskin.
  • Maajussille morsian (MTV3) pyörii kymmenettä kautta. Kaikki kaudet eivät ole olleet menestyksiä, mutta tästä voi tulla oikein mukaansa tempaava juhlavuosi. Katsojalukujen perusteella maalaismaisemat ja maajussit vetoavat kiireisiin city-ihmisiin edelleen.
  • Aallonmurtaja (C More, ensimmäinen jakso myös MTV3:lla) kertoo Kotkan alamaailmasta. Ennakkoaavistusten perusteella sarja taitaa kumartaa Ylen nordic noirille Sorjoselle, joka sekin sijoittuu Suomen itäiseen alamaailmaan, tosin Lappeenrantaan.
  • Salatut elämät (MTV3) on jo klassikko. Pitäisikö kaikkien niiden, jotka tapittivat Saku ja Miia -kulta-aikana Salkkareita, antaa tänä syksynä uusi mahdollisuus pisimpään pyörineelle suomalaiselle saippuasarjalle?

    Mitä syksyn ohjelmaa odotat? Mitä televisio merkitsee sinulle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomalaisessa unelmassa on seitsemän numeroa

Olen kuvitellut sen mielessäni monta kertaa. Yleensä työmatkalla. Välillä kotonakin. Olen miettinyt, mitä tekisin, kun hetki koittaisi. Alkaisiko heikottaa? Soittaisinko vanhempani välittömästi paikalle? Pakottaisinko heidät tulemaan taksilla, jotta malja voitaisiin nostaa heti?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAiniin, mutta kaapissa ei varmasti olisi mitään hienoa varakuohuvaa. Tärisyttäisi. Huutaisin olohuoneeseen: ”Tuu kattoon.” Soittaisin äidille, ja toteaisin, että nyt kävi näin.

Että voitin lotossa pääpotin.

Tähän päivään mennessä olen voittanut lotossa kerran. Kahdeksan euroa. Muistaakseni latasin sillä bussikortin, eikä sekään riittänyt ihan minimilataussummaan. Turha nurista, en nimittäin edes lottoa usein, ehkä pari kertaa vuodessa. Siihen on muutama syy. En ensinnäkään ikinä muista tehdä lottoa. Toiseksi, jos lottorumbaan lähtee, se täytyy tehdä pysyvällä rivillä, mikä taas voi ajaa pakkomielteeseen lotota aina tai vältellä numeroiden tarkastamista. Kolmanneksi olen sitä mieltä, että elämästä pitäisi tehdä elämisenarvoista muullakin tavalla kuin hukuttamalla unelmat uhkapeleihin.

Lottoarvonta on hyvä esimerkki kuvitteellisesta yhteisöstä, joka koostui varsinkin vanhana kunnon telkkariaikana töllön eteen kerääntyneistä arvontaseuraajista. Eihän niitä tuloksia muualtakaan nähnyt ennen maanantain lehteä. Yhdessä jännitettiin, mutta yksin voitettiin. Unelma lauantaisesta vapahduksesta elää yhä. Suomalainen lottoaa vuodessa melkein 90 eurolla (Mtv.fi 31.1.2015). Se on ihan valtava summa rahaa uhkapeleihin, kun siihen päälle lasketaan vielä muut pelattavat pelit. Tämäkö maa on siis laman kourissa ja Kiky-vänkyilyjen armoilla? Tai ehkä nimenomaan niiden takia kuponki löytää tiensä lähi-Ärrän lottokoneeseen.

Lottovoitosta on vaikea kirjoittaa, jos sitä ei ole kokenut. Anna-Leena Härkösen yritys oli Kaikki oikein (2014), josta tehdään parhaillaan elokuvaa, joka saa ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Elokuvan pääosissa lottovoittajapariskuntana nähdään Elsa Saisio ja Antti Luusuaniemi. Lottovoitto on vaikea, mutta mehukas aihe. Fiktiivisen teoksen seuraaminen antaa mahdollisuuden kuvitella, kuinka maalliset taakat putoaisivat omilta harteilta ja kuinka unelmille olisi oikeasti tilaa voiton osuessa kohdalle.

Mitä unelmille käy, kun rahaa on kuin roskaa? Siis oikeasti niin paljon, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Olisi tietenkin naiivia väittää, ettei lottovoittoa valitsisi, jos sen saisi ottaa tai olla ottamatta. Rahalla voi tehdä paljon hyvää, vaikka se voi myös aiheuttaa valtavasti pahaa.

Viime viikonloppuna kadulla paukkui kuin sota olisi syttynyt. Ei ollut kukaan saartanut kaupunkia, vaan Ratinassa ammuttiin rahaa taivaalle tamperelaisen Eurojackpot-voittajan kunniaksi, jota onnetar oli suosinut samalla viikolla. Aivan kuin yhteisöön olisi saapunut yhteistä rahaa ja jonkinlainen suuri hyväntekijä. Toivottavasti näin on, koska parasta, mitä lottovoitolla voi tehdä, on laittaa raha liikkumaan tavalla tai toisella. Se voi olla omien unelmien toteuttamista, palveluiden hyödyntämistä, pienyrittäjien tukemista, hyväntekeväisyyttä, sijoittamista elävään kaupunkiin ja oravanpyörästä hyppäämistä niin, että muistaa itsekin olla vähän mukavampi ihminen muille.

Lauantaiarvonta, jos osut kohdalleni. En toivo edes kovin montaa miljoonaa, enkä välttämättä edes miljoonaa. Vielä nykyistä ihanamman kerrostalokodin naapurustosta, täysipäiväistä kirjoitushaaveiden toteuttamismahdollisuutta ja sitä, että matkaan voi lähteä ihan milloin tahansa.

Jos elämä jatkuu ennallaan maanantaina, kaikki on silti hyvin.

Väitätkö, ettet haaveile lottovoitosta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sarjavinkkejä: Tekevät ne norjalaiset muutakin kuin Skamia

Ajatelkaapa. Norjassa puuhastellaan muuallakin kuin öljynporauslautoilla ja lohifarmeilla. Atlanttia syleilevässä maassa on nimittäin myös vilkas sarjatuotanto, joka on onneksi vihdoin purjehtinut Suomeen saakka. Tämä teksti ei käsittele Skamia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeltaisilla kapitaaleilla tyylitelty Skam on jo niin koluttu aihe, että yksikään uusi blogiteksti tuskin onnistuu syventämään sitä, mitä sarjasta on sanottu. Mutta. Ainakin Yle Areena on havainnut metsäkansamme innostuksen pohjoisen rajanaapurin vuonosankarien sarjoihin, kiitos teinisarja Skamin, joka on onnistunut saavuttamaan jo lähes samankaltaisen ilmiön kuin Serranon perhe vajaat 10 vuotta sitten. Paitsi, että vielä norjan kielen tunnit eivät ole olleet täyteen varattuja, kuten aikoinaan espanjan kurssit Serrano-köörin ansiosta. (Siis yltääkö ruotsin kielen inho tännekin asti?!)

Unohtakaa Skam ja siirtykää norjalaisen blogirealityn pariin! No Filter eli norjaksi Bloggerne, kertoo, kuten arvata saattaa, bloggaajista ja heidän arjestaa. Mainoslauseista huolimatta sarja ei itse asiassa keskity edes kovin paljoa bloggaamiseen, sillä vain muutamia blogiaiheita tai -kohuja puidaan sarjassa. Ennemminkin sarja keskittyy puhtaasti vain pääosien esittäjiensä elämään. Sellaisena kuin se on. Tai sellaisena, kuin se halutaan näyttää katsojille, sillä samastahan on kyse myös blogeissa. Marna Haugen, Sophie Elise Steen Isachsen, Suzanne Aabel ja Emilie Nereng sekä toiselle kaudelle liittynyt Eirin Kristiansen ovat taltioineet omille kameroilleen arkeaan, jota esitetään haastatteluiden ohessa.

Vaikka sarja on ympätty tosi-tv-kategoriaan, sen vahvuudet ovat muualla kuin kaunistelemattomassa arjessa. Sarjan kansainvälinen nimi No Filter onkin ironinen nimenomaan siksi, että leikkaus haisee vuonoilta suomalaiseen sisämaakaupunkiin asti. No, sellaista se tv-tuotanto on. Jotain Bloggerne-formaatti on kuitenkin onnistunut tekemään oikein, koska päähenkilöihin on helppo kiintyä ja samastua. Haugen kamppailee syöpädiagnoosin vuoksi lapsettomuusongelmien kanssa, Aabel lihavuuden ja sinkkuuden, Isachsen ulkonäkö- ja menestyspaineiden kanssa, ja Nerengin elämään ongelmia tuo se, että hän on saavuttanut jo kaiken ikäänsä nähden. Pinnallista, kyllä, mutta tapa, jolla asiat kuvataan on erityisen kiehtova. Katsojalle näytetään toteen perustuvin aineksin se, mitä hän haluaa nähdä. Ohjelman edetessä toivoo vain, että kaikki menisi hyvin. Aliarviointia tai ei, mutta No Filter on Iholla aivan uudella tasolla.

Jos olisin nuorempi, No Filter olisi todennäköisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen, mikä ei olisi lainkaan huono juttu. Sarjan esiin nostamat teemat pehmeästi käsiteltyinä sopivat parhaiten teinien tiedonjanoiseen katsomisvalikoimaan, vaikka ohjelma on silti suunnattu selkeästi vanhemmille kuin Skamin uskolliset ystävät keskimäärin ovat. Jos napsautti Iholla-sarjan pyörimään, tykkää myös No Filterista. Vielä enemmän kuin Iholla-formaatista. No Filter kaataa ikärajoja paremmin kuin Skam, koska päähenkiöiden ikäskaala on laaja.

Toisena ohjelmanostona mainittakoon Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), joka tarjoilee varmasti taattua höttöä Girls-hengessä. Saanen kesäloman aikana norjalaissarjamaratonin pakettiin, joten sen jälkeen on ehkä enemmän kerrottavaa siitä, mitä on olla nuori ja lupaava. Kuinka tönkkö nimi! Tämä kesä olkoon omistettu pohjoismaiselle sarjatuotannolle.

Entä se Skam? Ikäkuilu ammottaa pahasti Skam-tapahtumien ja oman elämän välissä, mutta jos se unohdetaan, on ihana sukeltaa muistoihin ja toisaalta samalla kurkistaa diginatiivien elämään! On myös aika hyvä saavutus, että yksittäinen sarja onnistuu herättämään kieleen ja kulttuuriin liittyvää kiinnostusta. Ennen Skamia emme taatusti tienneet norjalaisesta elämänmenosta yhtä paljon kuin nyt! Tai siis itse asiassa emme tienneet muuta kuin ne vuonot. Kalat ja öljybisneksen. Minä olen myös oppinut norjaa, ja nykyään katselen No Filteria tyytyväisenä ilman tekstityksiä.

Kaksi tärppiä Tanskasta

Jos uskaltaa heittäytyä oikein raskaan sarjan skandisarjafaniksi, kannattaa katseet suunnata Norjasta etelään. Tanskalaisista sarjoista ainakin Anna Pihl ja Lulu&Leon ovat pyörineet Ylellä vuosia sitten, mutta suoratoistona niitä on turha enää etsiä. Nyt olisi saumaa hankkia sarjat takaisin palveluun, jotta Kööpenhaminan poliisi ja rikolliset saadaan ruotuun. Niistä nimittäin kumpikin sarja kertoo. Anna Pihl on perinteinen Marja Kallio -tyylinen poliisidraama ihmissuhteilla täydennettynä, kun taas Lulu&Leon kertoo tarinaa rikollisen näkökulmasta. Itse asiassa nyt pyörivässä Gåsmammanissa on eettisen pohdinnan suhteen jotain samaa.

Sitä paitsi. Kööpenhamina ja Oslo ovat aivan ihania paikkoja. Jos Norwegian ei onnistu lennättämään sinne tänä kesänä, niin anna edes äänesi pohjoismaiselle sarjatuotannolle. Ja äkkiä norjan-tunneille!

Mitä sinä seuraat? Löytyikö jutuista tuttuja sarjoja? Kiinnostaisiko No Filter -sarja muuten Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Aave, jonka ei pitänyt herätä eloon

Olemme taas saman kysymyksen äärellä kuin Kotikatsomon edellisen tv-draaman kanssa: tähänkö meidän Yle-vero menee?

Kotikatsomon uutuusdraama Haamukirjoittaja alkoi 25. lokakuuta, ja eilen esitettiin sarjan toinen jakso. Jos Pintaa syvemmältä herätti ajatuksia, Anneli Kannon käsikirjoittama Haamukirjoittaja vetää lähinnä sanattomaksi. Sanattomaksi tosin veti sekin, että turvetohelointi keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa. Lopetan arvioiden kirjoittamisen, jos Haamukirjoittaja tekee saman. Turvedraamassa sentään oli propagandan makua.

Haamukirjoittajassa ressukkasisko Rosa (Joanna Haartti) haluaisi kirjailijaksi, mutta kustantamot eivät kiinnostu ”kyltymättömän neitsyen” tarinasta. Rosan sisko Heini (Jemina Sillanpää) on menestynyt näyttelijä, joka on saanut kaiken, kuten sarjassa usein toitotetaan. Rosa päättää lähettää tekstinsä Heinin nimissä kustantamoon. Ja kustantamohan kiinnostuu. Ajatuksena haamukirjoittajasoppa on kiinnostava, mutta sarjan vastakkainasettelut on opiskeltu draamakäsikirjoituksen perinneoppaasta: hyvä ja paha, köyhä ja rikas, heikko ja vahva, ruma ja kaunis, epäonnistunut ja menestynyt. Eivätkö nämä dikotomiat ole jo vähän muinaismuistoja 2010-luvulla?

HaamukirjoittajaKuvakaappaus Yle.fi-sivustolta.

Haamukirjoittajan ongelma on se, että sen aika on pysähtynyt. Jos kellot on seisautettu tarkoituksella, siinä ei ainakaan ole onnistuttu, koska miljöö näyttää lähinnä siltä, ettei harrastajateatterin budjetti ole riittänyt muuhun. Vanhahtava tunnelma on niin staattinen, että on vaikea uskoa sarjan olevan tämän vuoden – itse asiassa vuosituhannen – tuotantoa.

Haartin roolityö on niin kankeaa, että on vaikea sanoa, näytteleekö hän  tarkoituksella surkean jäykästi luodakseen vaikutelman hieman jäljessä tulevasta naisesta. Sillanpään ilmaisu sentään on luontevaa, mikä on omiaan korostamaan sisarusten välimatkaa. Haamukirjoittajan ehdoton piriste on kuitenkin siskosten Aarne-isä (Juhani Niemelä), joka on suomalaisen ahdistuneen, aggressiivisen ja elämäänsä pettyneen eläkeläisen ilmentymä. Jokaisen suomalaisen naapuripirtissä asuu ainakin yksi Aarne, joka laskee pihaan saapuvia takseja sälekaihtimien välistä ja huitoo vaimoaan kyynärsauvalla vessareissun lomassa. ”Hyi saatana”, toteaa Aarne parisuhdeleiristä ja kädessä pitämisestä.

Suomalaiselle draamalle on tilausta, mutta mitä ihmettä tekijöiden ammattitaidolle on tapahtunut? Missä vaiheessa ruutuihin on alettu päästää ontuvia sarjoja, vaikka korkeakouluista valmistuu työttömiksi ensiluokkaisia draaman tekijöitä, ja pöytälaatikoissa lojuu pinoittain meheviä käsikirjoituksia? Tässähän täytyy kohta lainata Aarnea.

Kiukuttaako Haamukirjoittaja sinua?