Poikabändi – hetki ennen kuin ysäri museoidaan

Tampereen Työväen Teatterin syksyn uutuusmusikaali Poikabändi on kaikin puolin taitavasti toteutettu esitys, joka lunastaa lupauksensa viihdyttää, naurattaa ja sytyttää 90-luvun tematiikalla.
poikabandi_300dpi_vaaka.jpgKUVA: Tampereen Työväen Teatteri. Jonas Saaren (vas.), Jari Aholan, Jon-Jon Geitelin, Lauri Mikkolan ja Saska Pulkkisen roolihahmot perustavat ToiBoysin.

Toijala vuonna 1992, nurin mennyt mainostoimisto ja kaiken menettäneet kolmikymppiset Make (Samuli Muje) ja Kari (Jari Ahola). Maa velloo lamassa, kuten vuosiluvusta voi päätellä, mutta jotakin pitäisi keksiä. Syntyy vasten kaikkia odotuksia ja rattaisiin laitettuja vanhan ajan kapuloita poikabändi ToiBoys eli Toijalan pojat. Nauruhermoja kutkuttavien koe-esiintymisien jälkeen kuvitteelliseen yhtyeeseen liittyvät myös Matteus (Jon-Jon Geitel), Juzzi (Jonas Saari), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Korppi (Lauri Mikkola).

Näytelmässä yhtyeen kuvitteellisena – ja toisella tasolla todellisena – keikkayleisönä toimivat teatterisalin katsojat. Se mahdollistaa avoimen kommunikoinnin yleisön kanssa. Flirtti on estotonta eikä katsoja välttämättä edes muista olevansa teatterissa. Sen huomaa, sillä monet laulavat mukana, nousevat seisomaan, taputtavat ja viheltävät. Vähän happamampi katsoja saattaa ottaa tästä itseensä, mutta jos nyt muistaa joten kuten kunnioittaa kanssakatsojia, saanee toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Ei siis ole ihme, että fanipaidat menevät näytöksen jälkeen kuumille kiville – tai naisille. Liekö kyseessä visuaalisuuden nälkä vai hurmos taitavasta lavatyöskentelystä. Yleisön villiintyminen onkin itse asiassa kuin tilauksesta tapahtunut vuoropuhelu poikabändi-ilmiön kanssa. Millaisessa maailmassa täytyy ansaita  rahaa flirtillä ja hikoilemaan saavalla tanssilla? Miksi sillä ansaitsee paremmin kuin mainostoimistolla tai metsätöillä?

Natkutusmusikaalit sortuvat monesti ontuvaan tarinaan, mutta Poikabändiä ei siitä voi syyttää. Mikään maata mullistava kehityskertomus näytelmän käsikirjoitus ei ole, mutta ei tarvitsekaan, sillä ilo, ystävyys ja vuosikymmenteema välittyvät silti katsojalle, ja tarina kantaa läpi musikaalin aina lamavuosista uuden vuosituhannen taitteeseen. Hyvä niin, sillä olisi katsojan aliarviointia luottaa pelkkään huojumiseen ja vatkaamiseen, vaikka esitys on kieltämättä myös teknisesti visuaalinen ilotulitus. Muuta ei tosin voi odottaakaan TTT:n suurtuotannolta.

Poikabändiä katsoessa miettii, miten yhtäkkiä kävi niin, että 90-lukukin joutaa museoon. Johan siellä on 80-luvun leluja, bensamittareita ja päiväkotikalusteita (ks. Työväenmuseo Werstas). Tarpeeksi vanhoista asioistahan aikakausinäytelmiä yleensä tehdään, sillä silloin on helpointa ja hedelmällisintä nauraa aikalaiskliseille. Poikabändin huumori uppoaa niin 90-luvun aikuisiin kuin vuosikymmenen lapsiin. Hyvä yleistieto ja historiatuntemus auttavat aktivoimaan nauruhermot oikein kunnolla. Voisi siis sanoa, että näytelmässä on kevyestä luonteestaan huolimatta kaksi puolta: riemukas komedia ja ajan ilmiöiden tarkkanäköinen esittely.

Puhuessani kulttuurituotteesta en voi olla nostamatta esiin sen yhteiskunnallista merkitystä, vaikka samaan aikaan tiedostan, ettei kaikella viihteellä välttämättä tarvitse olla sitä. Viihde voi olla puhtaasti viihtymistä, ja ehkä sen yhteiskunnallinen merkitys on juuri se, että sen avulla voi vapautua kaikista yhteiskunnan kahleista. Leipää ja sirkushuveja -virttä en edes aloita. Poikabändiä ei ole tehty ottamaan kantaa, vaikka pieniä piikkejä aikakauden kaupallisuudelle ja arjen ilmiöille onkin havaittavissa. Esityksen sanoma lienee kuitenkin se, että aurinko paistaa aina lopulta risukasaan ja joskus se paistaa niin, että koko keko syttyy tuleen. Silloin syntyy uusia ilmiöitä.

Ennustan Poikabändistä TTT:n uutta, pitkäkestoista hittiä. Näytelmän jälkeen tuntuu nimittäin siltä, ettei yhdeksänkymmentäluku sittenkään kuole koskaan.

Esityksen käsiohjelma on puettu seinäkalenterin muotoon. Kukapa ei olisi 90-luvulla ja vähän sen jälkeenkin käynyt pieteetillä valitsemassa alkavalle vuodelle uutta seinäkalenteria. Vieläpä moneen huoneeseen. Poikabändi todella on viimeisen päälle harkittu kokonaisuus, jonka oheistuotteet tukevat teemaa.

Minkälaisia ajatuksia juttu tai näytelmä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teatteriharrastaja, joka unohti käydä teatterissa – ja näki vihdoin Tytöt 1918 -näytelmän

En voi kuin ihmetellä, miten pääsi käymään niin, että edellisestä teatterivierailustani on jo yli kuusi vuotta. Hävettää. Minähän pidän itseäni teatteriharrastajana. Mikä se sellainen harrastaja on, joka unohtaa harrastuksensa?
DSC_0098Olen näköjään tyytyväisenä tuudittautunut siihen, että kun kerran on rykäissyt teatterirallin, voi rauhassa fiilistellä kulttuuripläjäystä yli viiden vuoden ajan. Ja sitten paniikissa varata liput näytelmään, jonka viimeinen esityspäivä lähenee. Niin minä päädyin ammattiteatterikävijästä veteraaniteatterifaniksi, joka onnistui nappaamaan kaksi paikkaa tammikuussa alkaneeseen, lokakuun viimeiseen viikonloppuun päättyneeseen Tampereen työväenteatterin Tytöt 1918 -näytelmään.

Upean, tärkestä aiheesta kertovan musikaalin jälkeen minua oikein suretti se, etten ole vaivautunut teatteriin entiseen tapaan. Työskennellessäni radiossa katselin yli 10 esitystä vuodessa. Henkilökohtainen ennätykseni oli neljä iltaesitystä viikossa, mikä varmasti paljastaa sen, etten maksanut näytöksistä itse, mutta aamut juoksin vastaavasti rehkimässä esitysten lehdistötilaisuuksissa.

En kuitenkaan voi sanoa, että raha olisi syy siihen, ettei radioaikojen jälkeen ole tullut käytyä teatterissa, vaan ehkä kiireinen elämä on vienyt mennessään. Ei jotenkin ole ollut muka aikaa kävellä kirkkopuiston läpi suuresti ihailemaani Tampereen työväenteatteriin, ei ole ollut koskaan aikaa varata lippuja tai selailla esityksiä. Kun jokin asia jää taka-alalle, on laiskempi ottamaan siitä kiinni. Ja silti olen kuvitellut olevani teatteriekspertti. Siksi, että teatteriarvioistani pidettiin vuonna 2011.

Teatterissa käyminen sopii hyvin kaikille pysähtymistä rakastaville kulttuuriharrastajille ja niille, jotka kokevat, ettei elämässä ole tarpeeksi läsnäoloa. Lavalla ei ole kuin käsillä oleva hetki, ja siihen yleisönkin on tartuttava, sillä ei ole kelaustoimintoa tai stop-nappuloita. Hyvä niin, sillä teatterin sykähdyttävyys nojaa vahvasti hetkeen, voimakkaisiin tulkintoihin, liikkeeseen, valoihin ja ääniin, jotka on tarkoitettu kuultavaksi ja katsottavaksi vain kerran, tietyssä hetkessä. Se tekee teatterityöstä ainutlaatuista, alituista läsnäoloa vaativaa taituruutta. Samalla, kun pitäisi myös vuorovaikuttaa yleisön kanssa, vaikkei puheenvuoroja penkkiriveille jaetakaan.

Ensinäkemältä teatteriesitykset näyttäytyvät tanssin, laulun ja lavasteiden yhteispuurona, mutta teatterinäytelmissä erityisen kiehtovaa on se, että näytelmiä voi tarkastella joko ikään kuin laajakuvana katsoen yleisesti sitä, miltä lavatyö näyttää tai sitten voi keskittyä pieniin yksityiskohtiin: taustalla neulovaan naiseen, arvaamatta kaatuvaan nuoreen tai sekaisin vaeltavaan kulkuriin. Sellaiseen, jonka paikka ei voisi olla missään muualla sillä hetkellä, mutta joka ei kuitenkaan kyseisellä hetkellä ole parrasvaloissa.

Esitykset ovat myös oodeja luovan alan muille työtehtäville. En voi kuin ihailla tarkoin suunniteltua yhteistyötä, jossa valot, lavasteet ja äänet löytävät toisensa ja tukevat näyttelijöiden tulkintaa. Kaikki näyttää katsojalle niin vaivattomalta: suuret korttelilavasteet muuttuvat hetkessä lumihangeksi, pommilla räjäytetty työläismurju herrainkartanoksi ja taistelutanner tyhjyydeksi. Kadunkulmassa käyty dialogi yltyy lauluksi, joka muuttuu hetkessä tanssishow’ksi. Ne ovat musikaalin hienoimpia hetkiä, ja niissä Tytöt 1918 onnistui erinomaisesti, sillä laulu- ja tanssiosuudet olivat jopa parempia kuin lyhyet dialogit, jotka vaikuttivat paikoin väkinäisiltä.

Tytöt 1918 aloitti uudelleen minun teatteriharrastukseni valtavan upealla kokemuksella ja päätti parhaalla mahdollisella tavalla sisällissodan muistovuoden, sillä Martan, Lempin ja Rauhan tarinat onnistuivat käsittelemään hirveitä tapahtumia koskettavasti ja kaunistelematta jättäen katsojan sanattomaksi. Sodasta on sanottu jo paljon, mutta ei koskaan samalla tavalla kuin TTT:n esityksessä.

Kun esiriput sulkeutuivat, olo tuntui haikealta. Tytöt olivat siirtyneet virallisesti historiaan, kadonneet kokonaan – niin kuin heille tarinassakin kävi. Teatteri on hetken taidetta ja siksi niin puhuttelevaa.

Tytöt 1918 -soundtrack löytyy esityksen nimellä Spotifysta.

Nautitko teatterista? Kuinka usein käyt teatterissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa