Hakuammuntaa

Yhteishaku korkeakouluihin käynnistyi 14. maaliskuuta. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitse hikoilla kirjastossa luku-urakkaa taltuttamassa, mutta elämä täytyy osata suunnitella etukäteen jo teininä.
DSC_0015.JPGHain, luin, pääsin! Hakukeväästäni on kulunut jo kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen valmistunut suunnitellusti yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Täyttäessäni violetinsävyistä hakulomaketta tuntui kaukaiselta edes ajatella valmistumista. Se olikin lopulta juhlallista! Ohjaaja laittoi sähköpostilla hyväksynnän gradulle ja onnittelut kypsyysnäytteeseen. Todistus kolahti lopulta eteisen siniselle kuramatolle. Minä kokkailin yöpaita päällä nyhtökauratoasteja vieraille valmistujaisiini ja vastaanotin lopulta valtavan määrän lahjapulloja.

Hakiessani päätin, että pääsen sisään. Uskoin itseeni, mutta samalla ajatus tuhannesta hakupaperit pistäneestä ja alle viidestäkymmenestä valitusta kuristi kurkkua niin, että teki mieli paiskata kirjat seinään. Journalistiikka ja viestintä eivät vaadi maailmankaikkeuden ymmärtämistä hiukkastasolla tai loputtomia laskentasulkeita. Siksi tuntui hämäävältä lukea helpolta vaikuttavaa asiaa, mutta tiedostaa, että jollakin tavalla hakijat on laitettava järjestykseen. On ymmärrettävä lukemansa ja tunnettava kirjat kuin olisi kirjoittanut ne itse.

Olin sen verran onnekas – jos niin voi sanoa – että ehdin käydä läpi vanhan koulun hakujärjestelmän. Pääsykoemateriaalit ja koetilaisuus olivat hyvin perinteiset ja sopivat hyvin luonteelleni. Hakuvuoteni oli viimeinen, kun käytössä oli kaksi kirjaa: Risto Kuneliuksen ikiopus Viestinnän vallassa ja Johanna Sumialan vuoden vieraileva tähti Median rituaalit. Koruttomassa koetilaisuudessa täytettiin noin kahdeksansivuinen tentti, joka yhdisti sananselitystä ja esseitä sekä kuvatehtäviä. Minun kevääni jälkeen pääsykokeisiin on luettu yksi kirja ja artikkeleita, mutta käsittääkseni kirja jäänee kokonaan pois.

Tietäjä teini-ikäinen

Tulevien vuosien hakijoiden näkökulmasta kevätpuurtaminen joko keventyy huomattavasti tai muuttuu entistä ahdistavammaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tiedottanut, että vuoteen 2020 mennessä entistä suurempi osa uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella. Samalla myös ensikertalaisten asema paranee, vaikka jo nyt käytössä on ensikertalaiskiintiö. Väliin putoavat ne, jotka eivät tiedä jo varhain koululaisena, mitä haluavat opiskella aikuisena ja ne, jotka tekevät ohilaukauksen opintovalinnassaan. Palkataanko tulevaisuudessa onnettomia fysioterapeutteja, opettajia ja lakimiehiä? Olisiko turvallisempaa jäädä vain välivuosiajan hanttihommiin?

Ajatus siitä, että pelimerkit jaetaan jo lapsena, tuntuu karmealta ja on kaukana edes näennäisesti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Kärjistettynä mahdollisuudet nousta heikosta koulumenestyksestä uusille urille on mahdotonta, sillä vanhoja numeroita on vaikea pyyhkiä pois ja harva lähtee suorittamaan lukiota enää toistamiseen. Myös taloudellinen eriarvoisuus korostuu, sillä toisilla valintojen tekeminen on jo lähtökohtaisesti helpompaa, jos mietitään koulupolulle ohjausta ja opiskelussa tukemista sekä harrastusmahdollisuuksia ja niiden tarjoamia elämyksiä, jotka voivat vaikuttaa valintojen tekemisen selkeyteen. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei tietenkään tarkoita, ettei opiskeluun kannustettaisi, mutta jo se, että toinen aste on maksullinen, vaikuttaa menestysmahdollisuuksiin.

Aina kyse ei ole siitä, että lapsuus olisi mennyt heikosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti tiedä tai halua miettiä vielä toisen asteen opinnoissaan jatkopaikkaa – ainakaan sitä opiskeluihin liittyvää. Kun on ollut vuosia työelämässä, mahdollisuudet irrottautua opiskeluihin kapenevat, eivätkä opintotukileikkausten kurittamat tuet tee opintielle aikuisena lähtemisestä helpompaa. On ollut surullista nähdä, että hallitustason päätöksiä tehdessä ei ajatella ihmisiä tai edes upeaa opinto- ja urapolkua, vaan puhtaasti lukuja, taloutta ja työllisyyttä. Harmi vain, ettei ihminen toistaiseksi ole kone. Toivottavasti rahaa on varattu uupumusten hoitoon ja henkiseen kuntouttamiseen.

Onnea matkaan!

  • Kun aika on oikea, päätä pääseväsi opiskelemaan. Pidä se mielessä lukiessa ja myös koesalissa. Kannattaa olla sopivasti nöyrä, mutta katsella silti koko salillista porukkaa niin, että uskoo päihittävänsä kaikki. Siihen täytyy uskoa!
  • Lue, lue ja lue. Tietoa ei imuroida huomaamatta, vaan nykyteknologiasta huolimatta on vain kuuliaisesti luettava. Se sattuu niskaan ja silmiin, mutta muutaman viikon  pakerrus on pieni hinta unelma-ammatista. Jos siis kyseessä on unelma-ammatti.
  • Lue oheismateriaaleja. Kaikki tieto on hyödyksi. Jos on aikaa ja innostusta, lue opintojen kurssikirjoja, sillä se laajentaa ymmärrystä. Opinahjojen sivuilla on nähtävissä kurssikuvaukset ja -materiaalit. Niiden lukeminen on sitä paitsi inspiroivaa.
  • Nuku, syö ja liiku hyvin. Ei tarvitse lukea pääsykokeisiin noudattaakseen tasapainoista elämää. Kovan luku-urakan aikana on kuitenkin hyödyllistä pitää erityisen hyvää huolta itsestään.
  • Rauhoita arki ja puurra kunnolla, mutta rentoudu viikonloppuna. On tietenkin yksilöllistä, mikä toimii, mutta liiallinen tiedon runttaaminen yhteen nuppiin ei vie kovin pitkälle. Kannattaa antaa itselleen aikaa sisäistää. Minulle toimivin ratkaisu oli lukea muutaman viikon ajan arki-iltaisin muutama tunti töiden jälkeen. Jos töitä oli välivuonna myöhään, selailin aiempia muistiinpanoja. Sunnuntaisin kertasin opitun ja maanantaina jatkoin taas. Viikonloppuna oli lupa remuta niin paljon kuin jaksoi, mutta niin, ettei alkuviikko häiriintynyt.
  • Paljon on kiinni sattumasta. Kaikki ei ole kiinni itsestä, mikä on samaan aikaan lohdullista ja epäreilua. Joskus voi käydä niin, että muut ovat yksinkertaisesti parempia, eikä oma huippusuoritus riitä. Se on kurjaa ja ahdistavaa. Jos on kuitenkin itselleen uskollinen ja uskoo tehneensä kaiken voitavan, sen pitäisi riittää, vaikka lopputulos voi kirpaista. Pettymyksen käsitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse jossitella.
  • Maailma ei lopu hylkykirjeeseen. Hyppää viileään järviveteen ja sihauta juoma auki. Kyllä se siitä. Taas ensi vuonna. Ei lohduta, mutta oikeasti elämässä on muutakin kuin opinnot. Onneksi! Sitä paitsi vuodet tekevät viisaammaksi, vaikkeivät hakumenettelyyn tehdyt muutokset välttämättä tee sille oikeutta.

Näyttivätpä tilastot miltä tahansa, aina joku pääsee. Miksi se et olisi sinä?

Haetko korkeakouluun tänä vuonna? Minkälaisia ajatuksia tai muistoja hakukevät herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3. syyskuuta 2012

Pellervonkadun vaahterat olivat päästäneet irti heikoimmista lehdistään. Nilkkurin kärki pöllytti niitä pitkin katua tarpoessani yliopistolle. Kalevantiellä tuuli jo aika tavalla, mutta rakennuksen aulassa oli yllättävän lämmin. Syystä, sillä tätä päivää olin odottanut vuosia.
DSC_0016DSC_0013DSC_0017Odotin yliopiston alkua suurin piirtein siitä lähtien, kun aloitin lukion. Hahmotin, että tämän on oltava välipysäkki, joka yksinään ei johda mihinkään. Kuvittelin monta kertaa, miltä tuntuisi kävellä yliopiston käytäviä opiskelijana. Nälkä kasvoi entisestään välivuonna yliopiston radiossa. Tuli pääsykokeet ja hyväksymiskirje. Kesä tuntui pitkältä, ja päättyi virallisesti syyskuun alussa 2012, kun päädyin värjöttelemään kolkkoon eteisaulaan, jossa edellisvuoden olin tehnyt vaikka kuinka monta haastattelua radioon. Se, että seisoi siinä vastavalittuna opiskelijana, tuntui paljon hienommalta.

Vuosien työ päättyi lopulta syksyllä 2017, kun maisterinpaperit kilahtivat postiluukusta eteisen aavistuksen kuraiselle matolle. Laitoin ne samaan kansioon yliopiston hyväksymiskirjeen ja aloituspaketin kanssa, jotta muistaisin aina, miltä tuntui, kun kaikki tuntuu mahdolliselta.

Riemun jälkeen saapui kaipuu. Kuvitteellisessa sivistyssanakirjassani yliopistoikävällä viitataan mielentilaan, jossa ihminen tuntee kaipuuta korkeakouluopinahjoaan kohtaan. Yleensä syynä on vahva opiskeluorientoituminen tai muutosvastaisuus.

Näitä asioita kaipaan yliopistosta:

  • Kun istuutuu vielä puolityhjään luentosaliin, asettelee muistiinpanovälineet pöydälle, syö aamupalan ja nauttii kuumasta kahvista, maailma kohtelee aika hellästi. Mielikuva muistuttaa minua yliopistoelämän ihanimmista arkisista hetkistä.
  • Jos opiskelee kokopäiväisesti tai jos on siinä ohessa osa-aikaisesti töissä, viikolla on silti monta vapaapäivää. Ehtii nauttia aivan eri tavalla asioista. Kevään talvipäivien ensimmäisistä auringonsäteistäkin. Opintotukileikkausten vuoksi tämä jäänee monella haaveeksi.
  • Periodien vaihtuminen tuo neljä uutta alkua vuoteen. Aika mahtavaa!
  • Vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa valtavan laajan oppimisen. Missä muualla kaikkea muuten ehtisi tai jaksaisi opiskella?
  • Arvosanajännitys pitää mielen virkeänä. Numerot eivät kerro kaikkea, mutta näin opiskeluorientoituneena pieni kutkutus nostaa energiatasoja. Ja intoa.
  • Kuinka usein saa valita viikon jokaisena päivänä noin viidestä edullisesta lounaspaikasta sen mukaan, mitä tekee mieli?

Onneksi tämä menee ohi. Olen ikävöinyt kaikkia oppilaitoksiani niistä lähdettyäni. Kaivannut turvallisuuden tunnetta ja rutiineja. Yliopiston ikävöinti on siitä lohdullista, että sinne voi periaatteessa mennä takaisin milloin tahansa. Siitä, millaisessa asemassa sinne palaisi, en vielä tiedä kuin haaveideni verran.

Tehokasta kevätlukukautta niille, joilla se alkoi maanantaina!

Oletko muutosvastainen? Entä podetko ikävää menneitä opinahjojasi kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pro gradu – viimeinen taistelu

Uusi tuttavuuteni juonsi radiolähetystä yliopistolla ja opetti siinä sivussa minua. Hän teki samalla kandidaatin tutkielmaansa. Kuinka hienoa! ”Mun on pakko päästä opiskelemaan journalistiikkaa ensi syksynä. Ihan pakko”, hoin itselleni. Niin tapahtui. Meidän kummankin viimeinen ottelu painittiin vuosien päästä pro gradu -tutkielman parissa. Valmista tuli! Ja näin se meni:
DSC_0053
Kaisa istui tummasävyisessä yksiössään. Korvapuusti ei oikein maistunut. Ajattelin, että mikäs siinä on ihmeellistä. Kirjoittamallahan se valmistuu valittamatta. No, ei ihan pelkästään naputtamalla. Ei maistunut puusti minullekaan pro gradua tehdessä. Eikä se valmistu vain päättömällä näppäimistön hakkaamisella. Tietenkään. ”Mä en halua puhua siitä. Mä vihaan siitä”, Kaisa sanoi gradukeskusteluista.

Gradun tekemisestä kirjoitetaan empiiristen havaintojeni mukaan melko vähän blogeihin. Liekö syy ahdistavassa työmäärässä, pienessä kohderyhmässä vai opiskeluaiheiden tylsyydessä – en tiedä. Siksi kokosinkin oman urakkani aikana esiin nousseet havainnot yhteen, jos ne onnistuisivat auttamaan edes yhtä kirjoittajaa sillä hetkellä, kun fantasioi koko tiedoston deletoinnista.

Vinkkejä pro gradun tekijälle:

  • Valitse aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Mietin itse aiheet aina siten, että päätän kaksi avainkäsitettä, joista muodostan lopullisen aiheen.
  • Tarkista, onko pro graduusi mahdollista saada apurahaa tai stipendiä. Ei ehkä maailman tärkein asia, mutta piristää kummasti.
  • Pro gradu, kuten mikä tahansa kirjoitusurakka, testaa lähinnä istumis- ja keskittymiskykyä. Koita jaksaa. Jaksa väkisin. Hoida homma pakettiin pikaisesti, äläkä venytä sitä turhaan.
  • Lue yliopiston ohjesivut huolella. Ne ovat yleensä sekavat, mutta sisältävät paljon tietoa.
  • Pidä yhteyttä ohjaajaan. Pienillä asioilla on merkitystä. Jos mahdollista, valitse ohjaaja, joka inspiroi. Pro gradu -työ ei ole välttämättä maailmaa mullistava teos, joten ihan noin vain ohjaajaa ei valita, vaan sitä sääntelee seminaaritarjonta. Ohjaajaa voi kuitenkin ilmeisesti halutessaan vaihtaa. Näin kävi minulle melkein vahingossa.
  • Kysy tyhmiä kysymyksiä. Ohjaajan työ on vastata niihin. Kun pienet yksityiskohdat ovat selvillä, voi turvallisin mielin keskittyä oppimaan.
  • Älä ylianalysoi, mutta älä tyydy vain toteamaan. Tee rohkeasti tulkintoja, mutta pidä huolta, etteivät ne ole mielikuvituksesta peräisin.
  • Pidä taukoa, mutta säilytä ote. Joillekin sopii kertarykäys; jotkut pitävät pitkästä sessiosta, jossa tehdään vähän kerrallaan. Minulle sopi intensiivinen jakso. Seminaari ja työstäminen kestivät, mutta varsinaisen työn kirjoitin nopeasti. No, johan sitä oli haudottu.
  • Kirjoita luku kerrallaan kronologisesti. Taaksepäin palaaminen on ärsyttävää. Kun ikävät asiat, kuten johdanto ja teoriaosuus ovat ohi, on hyvä lähteä seuraavaan pakolliseen pahaan, eli menetelmään ja aineistoon. Lopulta päätyykin sitten analyysiin ja pohdintaan, joiden vuoksi koko nivaska kirjoitetaan. Kun teoria on hoidettu, voi rauhassa ja ehkä hieman viisaampana keskittyä analyysiin.
  • Jos jostain syystä on päässyt opiskeluaikansa loppuun saakka opettelematta oikeinkirjoitusta ja lähdeviittausten ja -luettelon tekemistä, on sen aika pro gradua tehdessä. Tylsäähän se on. Omalta tiedekunnalta saa lähdeviittausohjeet. Kirjoitusvirheitä sattuu kaikille, kun kirjoittaa liki 100 sivua. Oikoluetuta työ toisella, tai tarkista se itse rauhassa monta kertaa. Jos riesana on lukihäiriö, kannattaa maksaa esimerkiksi viinipullolla kielenhuollon osaavalle kaverille.
  • Ole armollinen itsellesi. Aika imelää, mutta totta. Pro gradu ei ole koko elämä sillä hetkellä, eikä se määritä koko loppuelämää. Yllättävää!

Kyllä, mietin monta kertaa mielessäni, miltä tuntuisi, jos siirtäisi kaikki graduversiot roskakoriin, poistaisi varmuuskopiot, tuhoaisi sähköpostitallenteet ja siivoaisi lopulta roskakorin. Mutta aina vain jatkoin kirjoittamista. Ei kai sisäänpääsyurakkaa tehty siksi, ettei koskaan valmistuisi?

Tähän päättyvät muuten blogin opiskeluaiheet, elleivät opinnot joskus satu jatkumaan tavalla tai toisella. Saa toki kysyä, jos jokin mietityttää.

Miten omat kirjoitusurakkasi yleensä etenevät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Savotta

Myönnetään, että ennen opiskeluja en voinut käsittää, miten joku voi jättää gradunsa kesken tai miten se ei vain tunnu valmistuvan. Vielä kandidaatin tutkielmankin jälkeen uskoin pro gradun olevan muutaman viikon juttu ja valmistuvan sopivasti keväällä ennen kuin edes luonto on täysin herännyt talven jäljiltä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASavotta on venäjän kielen peruja ja tarkoittaa metsätyömaata. Puut kaadetaan, minkä jälkeen ne karsitaan. Valmista tulee, kun tukit on siirretty jatkokuljetukseen ahkeran karsimisen jälkeen. Miten savotta liittyy minuun? Siten, että metsätyömaa ei ole yhtään niin kaukana akateemisen tekstin tuottamisesta kuin äkkiseltään voisi luulla. Savotan vaiheet sopivat suoraan gradun työstämiseen: kerää, karsi, tutki ja tee valmista.

Gradun tekeminen onkin osoittautunut hyvin fyysiseksi kokemukseksi. Vaihtelevasti se tuntuu loputtomalta risukolta, jossa on pakko huhkia – halusi tai ei – mutta toisaalta taas on huojentavaa huomata, että päässä risteilee niin paljon ajatuksia, että työn kirjoittaminen on kuin oksennuksen pidättämistä. Tekisi mieli suoltaa kaikki ulos, mutta on jaksettava pinnistellä, jotta pääsee järkevään lopputulokseen. Ja siihen pääsemiseen asti on pakko pidättää tulvaa.

Teoriassahan gradu on muutaman viikon juttu, jos ajatellaan työmäärää. Sen lisäksi, että pro gradu testaa akateemisen ajattelun kehitystä ja tutkimustiedon tuottamiskykyä, kyse on ennen kaikkea sisukkuudesta ja tiedon määrän hallinnasta. Siitä, ettei luhistu artikkelivuoren alle, kyyristy kirjapinon eteen ja pökerry lähteiden määrästä. Siitä, että jaksaa ja uskaltaa ajatella. Jaksaa istua ja pitää silmät auki, vaikka illan hämärtymisestä on jo kauan aikaa.

En ihmettele yhtään, että lapsena muuten niin fiksun taloyhtiömme rappukäytävässä makasi silloin tällöin viikonloppuiltaisin sammuneena nainen, jota äiti käski väistää varoen. Naisella oli pro gradu kesken ja työskentelymetodina viinittely lasten ollessa poissa. ”Hyss, annetaan Annen nukkua, kyllä sen mies tulee kohta kotiin”, sanoi äiti.

Tarina kertoo, ettei Annen gradu valmistunut koskaan.

Miten selvisit gradun kirjoittamisesta? Jaa parhaat graduvinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei enää ikinä

On ollut hiljaista. Kiukkua ja harmia. Jumissa olevia niskoja ja turhautumista. Tyhjä blogi ja ajatus uudesta heräämisestä. Onhan nyt juhlan paikka! Opiskelut ovat ohi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAMelkein. Vieressä vielä rispaantuneet sivut kirjasessa, jonka vihreät kierteet saavat silmät pyörimään päässä illan pikkulukutunteina. Työpäivän jälkeen puurrettuja satoja sivuja sosiologisesta teoriasta ja digitalisaatiosta. Näillä antimilla maisteriksi.

Jossakin lähellä jännitettiin vielä soveltuvuuskokeita, kun astuin viimeistä kertaa sähköiseen tenttiluokkaan. On aika kaunis ajatus, että tarinat alkavat ja päättyvät samassa paikassa. Mutta takaisin vain minuun, joka tämän tarinan keskiössä on. Takki on tentin jälkeen aika tyhjä, varsinkin kun suosikkitakin tasku on oikeasti rikki, ja puhelin sukeltaa vuorin sisään kävellessä huomaamatta. Yhtä lailla kuin puhelin on jumissa tanskalaistakin sisässä, ovat myös fysiologiset aivoni aivan lukossa ison rutistuksen jälkeen.

Vetreyttämisreseptinä olen yrittänyt käyttää Anna Hanskin ysärihittejä. Eivät auta. On kokeiltu myös italialaista proseccoa ja pizzaa. Pyöräilyä kaatosateessa. Ja parvekekyttäystä raikkaassa sateenjälkeisessä ilmassa. Vaan eipä auta puistokyyläyskään, koska Amurin viheralueilla vaeltavat pääosin vain muumioituneet naapurit raihnaisine koirineen. (Saako näin edes sanoa julkisesti, vaikka havainnoit ovat totta?)

Jos vielä pitäisi tehdä tenttejä, en oikeasti koskaan enää valittaisi niihin lukemisesta, jos sen voisi tehdä aina ihan vain vapaa-ajalla ilman ansiotyössä käyntipakkoa. Stressi johtaa helposti epäonnistumisen pelkoon ihmisellä, joka ei oikeastaan ole koskaan koulupolulla epäonnistunut missään ja joka on jo valmiiksi saanut psykosomaattisia oireita suurin piirtein kolmosluokan matematiikan päässälaskukokeistakin.

Vaikka pro gradu -työ on vielä työn alla, tuntuu hurjalta ajatella, että varsinaista opiskelua ei enää ole. Ei yhtäkään tenttiä. Ikinä enää. Tosin, vannomatta paras. En todellakaan näe itseäni tulevaisuudessa tutkijana, mutta yliopisto työpaikkana kiinnostaa niin paljon, että minua kylmää ajatus siitä, että joskus saatan ajautua väitöskirjan pariin, ja toisaalta väreitä tuottaa myös se, että opiskelut ovat ehkä oikeasti tässä. Ei kai sentään, voisin sanoa. Jo kerran yliopiston työpaikkana kokeneena muistan vain sen inspiroivan työympäristön ja koulufania hyväilevän opiskelutunnelman, että parempi vain todeta, että eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan sitä, koska kyseiseen laitokseen mahdollisesti päätyy töihin ja mihin virkaan!

Saa palkata.

Milloin viimeksi teit jotain ”Ei ikinä enää!” -ajatuksella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kannattaako journalistiikkaa opiskella?

Kevään uuvuttavat pääsykokeet lähenevät, ja se on tuonut melko paljon liikennettä opiskeluaiheisiin teksteihini. Surkeat taloussuhdanteet ja heikentynyt työllisyyspolitiikka eivät varsinaisesti lisää intoa hakeutua opiskelemaan tutkintoa, josta valmistuneiden työuralle tarjotaan hauta-arkkua ennen kuin ura on edes alkanut.

dsc_0016-2

Minusta piti tulla matemaatikko, Seine-joen varrella maalaava taiteilija tai annaleenahärköstyylinen kirjailija. Ahmin myös sisustuslehtiä, ja harkitsin Helsingin taideteollista, nykyistä Aalto-yliopistoa. Helsinkiin en halunnut muuttaa, ja kirjailijana en uskonut elättäväni itseäni. Hain viestintälukioon, ja yhtäkkiä olikin selvää, että minusta tulee toimittaja. Hain yhteishaussa myös pohjoismaisiin kieliin, mutten jaksanut mennä pääsykokeisiin. Journalistiikan, jonka tiedotusoppi-nimen poistumisesta olin kauhuissani, pääsykokeissa katselin kolmesataapäistä hakijalaumaa, ja päätin, että näistä mahdun kyllä neljänkymmenen ensimmäisen joukkoon. Ja mahduin.

Kun opiskelut alkoivat kesän jälkeen, käytännön kurssit eivät mullistaneet osaamistani, sillä olin hankkinut jo ennen yliopistouraa lukioaikana ja välivuonna ikääni nähden kattavan journalistisen kokemuksen, ja tein lehti- ja radiotuotoksia perusvarmasti. Siksi keskityin erityisesti sivuaineisiin. Koen kuitenkin journalistisen osaamiseni kehittyneen vuosien varrella, koska kursseilla saatu palaute on hionut taitoja, vaikken ponnistanutkaan opintoihin ”Pidän äidinkielen esseiden kirjoittamisesta” -pohjalta.

Uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus.

Journalistiikka tarjoaa mahdollisuudet työllistyä myös markkinoinnin tai viestinnän alalle, jos kurssit valitsee oikein, eikä aina itse asiassa tarvitse edes valita oikeita kursseja, sillä journalisteja palkataan muutenkin viestintäalalle. Silti uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus. Jos työtä ei tipu heti valmistuttua, kannattaakin miettiä, heittäytyykö opintojen jälkeen tyhjän päälle lepäilemään ja bloggailemaan kotiin vai tekeekö muita töitä sen aikaa, että oman alan paikka aukeaa. Kumpi on pahempaa: oman alan vierestä oleva kokemus vai tyhjä aukko CV:ssä? Työn ylenkatsominen ei tee kenestäkään taitavampaa toimittajaa.

Taitava työllistyy kyllä. Tutkinto-ohjelma antaa erinomaiset taidot alalle, mutta lisäosaaminen ja työpaikan saannin helppous ovat kiinni henkilökohtaisesta ahkeruudesta ja sattumasta. Ammattikorkeassa saanee myös kattavat käytännön taidot, mutta pidän silti yliopistotutkintoa ensisijaisesti arvokkaimpana journalistikoulutuksena analyyttisen ja akateemisen ajattelutavan vuoksi. Teoreettiset lähtökohdat eivät myöskään tarkoita sitä, että suorittavan tason työntekijöistä tulisi rutikuivia pilkunviilaajia tai vähemmän rempseitä duunareita.

Kuulostaa ällöttävän puhki kuluneelta, mutta yliopiston tärkein oppi itselleni on ollut todellisuuden tulkitseminen ja ymmärtäminen. Pienenkin ilmiön taustalla on kaiken selittävä teoria, joka pystyy kytkemään ohikiitävän nännikohunkin maailmanlaajuiseen kontekstiin.

Journalistiikkaa kannattaa siis opiskella, jos haluaa alan, joka yhdistää käytännön tekemisen ja teoreettisen tiedon. Alalla vaaditaan monipuolista tietoa, sen soveltamista ja nuuskimista, joten jokainen tehty työ, opiskeltu ammatti tai sivuaine parantavat menestymismahdollisuuksia. Helpompiakin elannon kokoonraapimiskeinoja tosin on.

Kysy ihmeessä lisää!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka opiskella alaa, josta ei tiedä mitään?

Koska alavalintani oli minulle alusta asti selvä, en juuri yliopiston oppaita vilkuillut. Suoraan sanottuna en edes tiennyt, mitä kaikkea yliopistossa voi opiskella. Lähes vapaa sivuaineoikeus tuli myös itselleni yllätyksenä. Historiaa lukuun ottamatta koko yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön (YKY) tarjonta oli suuri yllätys ja aiheutti valtavan valaistumisen.

Aloitin opiskeluni viestinnän, median ja teatterin yksikössä (CMT), mutta sivuaineeni poimin YKY:stä. Astelin jännittyneenä sukupuolentutkimuksen luennolle. Ala oli juuri vaihtanut nimensä naistutkimusta laajempaan termiin. Ei ollut tullut mieleenkään, että tällaista voisi opiskella. Luennot piti kulttuuriantropologitaustainen lehtori, joten opetus oli hyvin kulttuuripainotteista ja siksi minulle erityisen mielekästä.

sivuaine

Tuntui hurjalta istua samoilla penkkiriveillä sellaisten kanssa, jotka olivat lukeneet pääsykokeisiin tuntitolkulla istuakseen samassa paikassa kanssani. Tokihan sama pätee myös toisin päin; Luin monta iltapäivää omia pääsykoemateriaalejani, ja silti peruskursseilla ja vielä aineopinnoissakin oli mukana avoimessa yliopistossa pänttääviä.

Vaikka valmistun pian, olen edelleen hämmentynyt ja lapsellisen innoissani vapaasta sivuaineoikeudesta. Silloin, kun opiskelut maistuvat, on ihanaa selata kurssitarjontaa. Sitä paitsi olen sen verran utelias ja kaiketi vähän pöhkökin, että saatan useasti lukea huvin vuoksi kurssikuvauksia, vaikka minulla ei olisi aikomustakaan ottaa kyseisiä kursseja. Veikkaan kyseessä olevan jäänne kaukaisista opettajahaaveistani ja kiinnostuksestani koulumaailmaan.

Vastaan seuraavaksi otsikon kysymykseen. Alaa, josta ei tiedä mitään, voi opiskella hyvillä mielin. Silloin nimittäin oppii. Samalla kurssilla voi olla useita vuosia opiskelleita alan asiantuntijoita, ja on siten selvää, että taitotasot ovat aivan erilaiset. Omaa tietämättömyyttään ei tarvitse hävetä. Sen voi piilottaa, ja kuunnella korva tarkkana muita. Minulle intersektionaalisuuden syventävä teoria aukeni valtavan hyvin lähes valmiin sosiaalityöntekijän ja kehitysmaatutkimuksen taitajan siivellä.

Suuren innostukseni vuoksi kannustan ja jopa painostan yliopistossa opiskelevia ystäviäni käyttämään hyödyksi laajaa sivuaineoikeutta. Kuluneena syksynä mouhosin ystävälleni niin paljon sivuaineiden tärkeydestä, että en ihmettelisi, vaikka hän jättäisi ne kokonaan suorittamatta.

Oman yliopistourani sivuaineet on nyt suoritettu. Ihan niin paljon en kyseistä oikeutta rakasta, että venyttäisin opintojani siksi, että haalisin kasaan satoja opintopisteitä. Odottelen sitä päivää, kun todistan, että sivuaineista oli hyötyä. Journalistikoulutuksessa sivuaineilla voi olla suuri merkitys varsinkin, jos mielii laaja-alaiselle viestintäuralle.

Joskus kyllä mietin, että olisihan sitä pipoa voinut vähän löysätäkin.

Mitkä olivat sinun sivuaineesi?

Opiskeluaiheet jäävät hetkeksi hyllylle, sillä palailen ajankohtaisilla ajatuksilla opiskelumietteisiin syksyllä gradumaratonin kanssa. Kaikki opiskeluaiheiset tekstit voi lukea täältä.

Maisterislikasta tyhjäntoimittajaksi

Akkamedian äänen on tilapäisesti vaimentanut opiskelu ja flunssa. Hiljaiselo päättyy pian, mutta sitä ennen kannattaa lukea eteenpäin, niin Suomen akateeminen maailma saattaa aueta paremmin.

Opiskeluaiheestahan itse asiassa koko blogi lähti liikkeelle. Ei sinänsä ihme, koska tänäkin syksynä olen tahkonnut 45 opintopistettä.

Kun aloitin yliopiston, kuvittelin sen olevan jotakin suurta, älymystölle tarkoitettua elämänopastusta. Kandivaiheen rullatessa eteenpäin valkeni, että opiskelu jatkuu akateemisessa ympäristössä kohtuullisen leppoisasti. Jos en olisi käynyt viestintälukiota, tilanne olisi voinut olla toinen. Siksi aloin odottaa suurta mullistusta tapahtuvaksi maisteriopinnoissa. Onko taivas repeytynyt ja käsittämätön sivistys laskeutunut ylleni tänä syksynä?

DSC_1595

No ei ole. Arvostan silti koulutusta, ja aion pitää todella suuret pippalot valmistuttuani. Kutsun kirjaimellisesti kaikki läheiseni vauvasta vaarin. Sitten vietetään ylioppilasjuhlat 2.0. Ylioppilasjuhlani olivat kyllä mahtavat, ja kaikki viihtyivät mielettömien tarjoilujen parissa, mutta Pro gradu -työ kourassa vien homman täysin uudelle tasolle.

Takaisin aiheeseen. Tämä syksy ei ole ollut helppo. Se on kuitenkin opettanut, että paineensietokykyni on ennallaan. Äärimmilläni olen parhaimmillani. Kuulun joukkoon, joka suorittaa ensimmäisenä aloittavana ryhmänä uuden opintosuunnitelman mukaan maisteriopintoja. Opintoja on muutettu enemmän työelämään tähtäviksi, kansainvälisemmiksi ja ryhmäkeskeisemmäksi.

Työelämää edustavat valinnaiskurssit, joita saa käydä oman mielensä mukaan ideoinnista toimitustyön johtamiseen. Englanninkielisiä pakollisia kursseja on kaksi, ja ryhmätöitä hirvittävä kasa. Pystyn toimimaan ryhmässä, mutta maisterivaiheen tarkoitus ei ole muistuttaa SPR:n läksyhelppiä. Kaikki eivät pysty olemaan paikalla tai sitoutumaan ryhmätöihin.

Jaarittelut siitä, minkä pitäisi olla toisin, eivät kuitenkaan kerro siitä, mitä opinnoissa oikeasti tapahtuu. Jääkö kaikilla gradu kesken? Uuvuttavatko tutkimuskurssit jo alkumetreillä? Onko jokainen kurssityö pienoismallin väitöskirja?

Koita pysyä perässä. Seuraavaksi luettelen jokaisen kurssini sisällön havainnoillistaakseni sitä, minkälaisella vaivalla maisteripaperit irtoavat. Näiden lisäksi täytyy suorittaa vielä kolme valinnaiskurssia, yksi tutkimuskurssi ja graduseminaari Pro gradu -työn ohella.

  1. valinnaiskurssi 5 opintopistettä
    Läsnäolo, luentopäiväkirja ja essee
  2. oman alan valinnaiskurssi 10 opintopistettä
    Läsnäolo tapaamisissa ja noin 50 tutkimus- ja lehtiraporttia
  3. tutkimuskurssi 10 opintopistettä
    Läsnäolo, neljä viikkotehtävää, kaksi esseetä, yksi raportti ja lukupiiritapaamiset sekä seminaariesitys
  4. valinnaiskurssi verkossa 5 opintopistettä
    Kahdeksan viikkotehtävää, joista kolme isoja esseitä ja lisäksi kuusi vertaisarviointia
  5. valinnaiskurssi 5 opintopistettä
    Läsnäolo, tentti, seminaariesitys ja essee
  6. valinnaiskurssi 5 opintopistettä
    Seitsemän verkkoluentoa, luentotentti ja kirjatentti
  7. kansainvälistymiskurssi 5 opintopistettä
    Läsnäolo, ryhmätyö ja luento- ja kirjatentti

Huomenna painan sormeni viimeistä kertaa hetkeen Lenovon kylkeen, ja naputan viimeiset esseeni kokoon. Melkein jo maistan valmistujaisboolin.

Ylitsevuotavaa ylpeyttä taannoin jututtamani tuttavamme kasvoilla en silti ymmärrä: ”Se tuntu niin hyvältä. Että oon meidän talon ensimmäinen maisterislikka.” Tähän sopii takavuosien teinitrenditermi. So?

Lisää opiskeluaiheita voi lukea täältä.

Mättääkö maisteriopinnoissa mielestäsi jokin?

Mitä sitten?

Siinä se lukee: ”Alkamisajankohta S2015 ja tavoitevalmistumisaika K2017.” Vajaan kahden vuoden päästä pitäisi ilmeisesti olla gradu taskussa ja itse joku muukin maisteri kuin Jägermeister.

Kovasti aiemmin uhosin, että opiskelen maisterivaiheessa jotakin muuta kuin höpöaineita. Yritysjohtamisen kurssia ei saanut valita kuin kauppatieteen ensimmäisen vuoden opiskelijat. Siinä meni se, mutta vielä yritän markkinoinnin kurssille. Nythän opiskelen siis sosiaalipsykologiaa, joka sekin tukee organisaatioviestintäpuolta, sillä sosiaalipsykologian kursseilla tutkitaan ryhmiä ja niiden vuorovaikutusta.

Maisterivaiheessa hyvää on se, että kurssit ovat laajoja, ja kestävät yleensä kaksi periodia. Näin ollen tiedän siis koko lukukauteni kulun jo nyt lukuun ottamatta paria hajakurssia, jotka valitsen vielä toisessa periodissa. Luvassa on tänä syksynä joka tapauksessa paikallislehtitutkimusta, viestinnän ja median tutkimusta, sosiaalipsykologiaa ja ulkomaanjournalismia.

DSC_0933

Kolme vuotta sitten syksyllä olin opiskellut yliopistossa kolme päivää. Nyt minulla on ollut kolme päivää aikaa miettiä graduaihetta, joka ei tietenkään ole kirkkaana mielessä, vaikka keväällä näin vielä olikin. Kolme vuotta sitten olin varma, mitä haluan, ja nyt voin vannoa, ettei minulla ollut silloin hajuakaan siitä. Millään elämänsaralla.

Tänä syksynä kuluu varmaan hieman kolaa ja huulirasvaa sekä post it -lappuja, mutta aion silti nauttia. Huulirasva maistuu hyvältä, kola on tappavaa ja post it -laput kivanvärisiä.

Moppi silmille, ja rokkaan! Mitä sinä teet syksyllä?