Kun on vain aikaa

Sorrun helposti valittamaan arjesta ja korostamaan sen hektisyyttä ja tiukkoja aikatauluja, mutta totuus on se, että onhan minulla vapaa-aikaa. Osaan rentoutua ja nauttia aikatauluttomuudesta. Valitukset siis sikseen, nyt kerron, mitä teen silloin, kun on aikaa.
DSC_041777DSC_0372DSC_0379DSC_0380DSC_0376Kirjoitan ja kuvaan. Tylsää, tiedetään. Koska kulutan päiväni naputellen neljän seinän sisällä, kirjoitan kaikkea sitä, mitä haluan, kun vihdoin olen vapaa päivän askareista. Ihan aina ei kuitenkaan huvita, mutten ole toistaiseksi turvautunut siihenkään, että kirjoittaisin koko viikon jutut varastoon inspiraatiopulan varalta. Kirjoittamisen kuuluu sattua välillä.

Kokeilen reseptejä. Rakastan ilmaisruokalehtiä! Unelmoin siitä, että voisin joskus työskennellä ruokalehdelle, vaikka usein olen vähän turhan kriittinen. Ehkä se toisi uutta näkökulmaa moniin lehtisiin. Kotikeittiössä minua inspiroivat eniten yrttikastikkeet ja laatikkoruoat, ja niiden lisäksi olen innostunut vegepakastepihveistä. Hälsans Kökin mehukas vegepihvi on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Niin helppo ja maukas. Jopa oksettavan lihaisa, muttei kuitenkaan yhtään lihaisa.

Käyn vanhemmillani. Olen huomannut, että aikuisena olen alkanut pitää kaikesta siitä, mitä ennen inhosin: otsatukasta, metsästä, kosteusvoiteesta ja pyöräilykypärästä. Minusta on ihanaa käydä valtavassa marketissa, etsiä uutuustuotteita ja käydä lenkillä jylhissä kalliomaisemissa. Toivon, että pystyisin antamaan läheisilleni enemmän aikaa.

Suunnittelen kaikenlaista. Minulla on virallinen suunnitteluvihko, jossa on värikäs piirroskarhu kannessa. Kirjaan sinne kaikki juhlaideani, ja ensi vuosi onkin todellinen juhlavuosi. Eikä siltikään ole vielä kolmikymppiseni! Kuinka tylsää! Jostakin syystä moni on olettanut, että olen syntynyt vuonna 1990, joten olen alkanut vähän itsekin elää sitä. No, vielä pitää odottaa. Minä en edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa, sillä on käsittääkseni hyvä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja rakastan ajatusta siitä, kuinka ikä ja viisaus kasvavat. Vaikka eiväthän ne aina käsi kädessä kulje.

Kävelen. Yleensä haaveet ovat suuremmat kuin toteutus. Kävelen kauppaan tai vähän kauemmas kauppaan. Tai sitten vain haahuilen päämäärättömästi. Katselen lähipäiväkodin omenapuita ja lasken omenavarkaita. Katselen harjulta puutaloja ja niiden rajaamaa järveä. Olen vain.

Siivoan ja vieläpä nautin siitä. En todellakaan voi väittää olevani kodinhengetär, joten silloin, kun siivoan, teen sen suoraan sydämestä. Minun vastuualueeseeni kuuluu nykyään keittiö. Innostun, kuinka näen lieden puhdistuvan. Muuttuvan valkoiseksi. Ja kuinka tahmaiset sormenjäljet katoavat jääkaapin ovesta.

Opiskelen saksaa puhelinsovelluksella. Voisin harjoittaa kielen opiskelua vielä enemmän, mutta olen ollut armollinen itselleni. On myös ollut palkitsevaa huomata tauon jälkeen, kuinka hyvin muistan kieliopillisia yksityiskohtia.

Katson sarjoja ja elokuvia. En ole koskaan kokenut olevani varsinainen tv-ihminen, mutta huomaan kuitenkin hakeutuvani oikeastaan aina rentoutusta kaivatessani nettiarkistojen pariin. Mikään ei ole parempaa kuin erinomaisen sarjan löytäminen ja antautuminen uudelle tarinalle.

Luen ja selvitän kaikenlaista tarpeetonta. Olen utelias. Myönnän sen ihan suoraan. Lueskelen siis kaikenlaista kaikkialta, eikä tämä ole edes liioittelua, mutta samaan aikaan täytyy todeta, että nimenomaan tästä syystä tiedän paljon tarpeellista ja turhaa. Tästä syystä voisin teoriassa voittaa Haluatko miljonääriksi -kilpailun. Käytännössä en sitten saisi sanaa suustani.

Nukun. Se on parasta, mitä ihminen voi itselleen suoda. Miten onnellinen voikaan olla, kun silmät ovat sulkeutuneet? Pidän lepoa niin tärkeänä, että annan sille mahdollisuuden aina, kun se on mahdollista. Kun keho vaatii päiväunia tai pitkiä yöunia, on se suotava sille. Se on viesti. Siitä, että vapaa-aika on ajoittunut aivan oikeaan hetkeen.

Mitä sinä teet, kun ei ole kiire mihinkään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa