Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piipahdus buffettiin – uudistunut Rax huomioi vegaanit ja lapsiperheet

Aiemmin kenties vähän nuhjuisesta imagosta kärsinyt Rax Buffet on remontoinut niin ruokalistansa kuin ravintolamiljöönsä. Menun lopputulos huomioi entistä paremmin monimuotoiset ruokavaliot unohtamatta rasvaisia klassikoita. Uusi sisustus kuljettaa ruokailijan kuitenkin pikaruokamaailmaan räikeillä väreillään ja pelkistetyllä ilmellään.
DSC_0100 (3)DSC_0098 (4)DSC_0097 (3)DSC_0096 (3)DSC_0099 (3)Kauppakeskus on marraskuisena arki-iltana yllättävän hiljainen. Black Fridaykin näkyy vain satunnaisina mainintoina valotauluissa pyörivissä mainoksissa. Koskikeskuksen ylimmässä ostoskerroksessa sijaitsevassa Rax Buffet -ravintolassa on vielä hiljaisempaa kuin koko pytingissä. Kukapa arkena ylensyömään lähtisikään. Ei ravintola sentään tyhjä ole, ainoastaan ihanan rauhallinen – aivan kuin buffet-paikka olisi vain meidän isänpäiväseuruettamme varten.

Isänpäivälle Raxia osuvampaa paikkaa ei voisi meidän perheessämme olla, sillä se muistuttaa minua perheemme yhteisistä hetkistä lapsuudessani. Naurusta ja viikonloppuperinteistä. Hetkistä, jolloin vapaapäivät tuntuivat pidemmiltä kuin nykyään ja ruokailuista, joissa ei tarvinnut kytätä ravintoarvoja tai tuntea huonoa omatuntoa. Olin äärimmäisen nirso ja juustokammoinen lapsi, joten minä söin lähinnä lihapullia, nakkeja, pizzaleipää ja jäätelöä vanhempieni ähkiessä pizzojen parissa. Taisimme kaikki lopulta kyllästyä ja kasvaa ulos konseptista, joten Rax jäi vuosiksi, kunnes se kuluneena syksynä palasi mieleeni uudistuneen menunsa vuoksi.

Rax on kuluneen vuoden aikana ottanut valikoimiinsa vegaanisia lisukkeita, kuten maissipaloja ja jalapenonugetteja,  ja uusimpana tulokkaana pöytään on saapunut tilauksesta tehtävä Vöner-pizza. Lisäksi salaattipöydästä on tehty aiempaa monipuolisempi. Ruokailumme aikana Vöner-pizzalle oli niin paljon kysyntää, ettei sitä tarvinnut erikseen pyytää, sillä tuoreen pizzan saavuttua tarjolle se katosi salamannopeasti ruokalautasille. Itse asiassa täytyi olla suorastaan valppaana, että ehti hakea oman palansa, ennen kuin pizza katosi tarjottimelta.

En yhtään ihmettele Vöner-pizzan suosiota, sillä on pakko myöntää, että jalapenoja, grillattuja vihanneksia, vegaanista kebabia eli Vöneriä ja maidotonta juustoa sisältävä pizza oli kerrassaan herkullinen: rasvainen ja tulinen. Pizza maistui niin hyvältä, ettei sen uskoisi olevan pikaruokaa tarjoilevan buffet-ravintolan kiireellä tehtävä lätty. Raxista voi onneksi nykyään ostaa ruokaa mukaan joko tilaamalla kokonaisen pizzan take awayna tai täyttämällä noutoboksin linjaston antimilla, joten rasvan himon iskiessä suuntaan taatusti nappaamaan kotiin Vöner-pizzan.

Ruokapuolen onnistunut ryhtiliike ei valitettavasti näytä yltäneen ravintolan sisustukseen, sillä Raxia ei voi luonnehtia erityisen viihtyisäksi paikaksi. Mieleen tulee päiväkodin leikkitila, jonka suurilla pöydillä liidut sauhuavat ja vesivärit sotkevat paljaaksi jääneet pinnat. Arki-iltana ruokailemassa on vain muutama seurue, mutta tunnelma tuntuu silti kiireiseltä. On pakko juosta linjastolla, väistellä muita ja kurkotella suuren pöydän yli kuullakseen ruokailutovereita.

Ymmärrän, ettei Raxia ole välttämättä suunniteltu tyydyttämään kulinarismista kiinnostuneiden lapsettomien kaupunkilaisten tarpeita, mutta pidän silti vähän kummallisena, että sisustus palvelee vain lapsiperheitä. Ravintola näyttää suurelta leikkimaailmalta, jossa värikkäät huonekalut kohtaavat valkoiset seinät. Kuulostaa paperilla raikkaalta idealta, mutta käytännössä se näyttää vähän halvalta. Tiedostan kyllä edelleen, ettei kyseessä ole fiilistelybistro, mutta kai lapsiperheetkin pitävät kauniista ympäristöstä.

Yleensä oletetaan, ettei buffet-ravintoloiden tai lounaspaikkojen tarvitse olla millään tavalla viihtyisiä, sillä idea on käydä niissä joko nopeasti tai keskittyä vain ylenpalttiseen mättämiseen, jolloin tunnelma on toissijainen. Eihän sen niin pitäisi olla! En myöskään usko, että raha on syy ankeaan sisustukseen. Jos on mahdollisuus ostaa pöytiä, tuoleja ja lamppuja, voi valinnat tehdä myös tyylillä budjettia kunnioittaen. Ehkäpä yksinkertaisen sisustuksen tehtävä onkin asettaa rajat viihtyvyydelle ja lisätä siten liikettä – ja rajoittaa henkilön syömää ruokakuormaa.

Buffet-paikoissa ruokailevia tuntuu hallitsevan pakko syödä koko rahan edestä -ajattelu, mikä yleensä ajaa järjettömään, aivan päättömään mättämiseen, joka päättyy ähkyyn. En itse ajattele ateriahintaa buffetissa, mutta huomaan sortuvani syömään liikaa. Tällä kertaa yritin pitää järjen ruokailussa mukana, mutta söin silti enemmän kuin olisi pitänyt.

Minun Rax-ateriani maksoi 11,95 euroa, alennuskupongilla itse asiassa vain 9,95 euroa. Se on todella pieni hinta syömästäni ruokamäärästä, vaikken ylettömästi mutustellutkaan. Söin maissia, salaattia, kirjaimellisesti muutaman ranskalaisen, kaksi sipulirengasta, pari kasvisnugettia ja muutaman palan Vöner-pizzaa. Auki kirjoitettuna määrä tuntuu hurjalta, mutta melko maltilliselta siihen verrattuna, että monet mähkivät kasoittain pizzaa ja lisukkeita.

On tietysti ihmisen omalla vastuulla syödä kohtuudella, mutta olisi myös hienoa, jos ruokapaikka tukisi kohtuullisuutta ja ekologisuutta. En tosin tiedä, voiko sellaista vaatia miltään buffet-ravintolalta, jos kuitenkin on ihmisen oma valinta syödä itsensä ähkyyn ja mahdollisesti tuottaa hävikkiä syytämällä lautaselta syömättä jääneet ruoat suoraan biojätteeseen. Ohjelaput tuskin auttavat ohjaamaan käyttäytymistä, sillä rajattomiin buffetteihin mennään juuri siksi, ettei rajoja mähkimiselle ole.

Ajatuksena ylensyöminen tuntuu eettisesti arveluttavalta, mutta ymmärrän silti, miksi Raxin kaltaisia paikkoja on. Ne todella sopivat holtittomiin herkutteluhetkiin ja palvelevat erinomaisesti seurueita, joissa ruokavaliot menevät ristiin ja tietysti myös perheitä, sillä ravintolatilan suunnittelu on hyvin lapsiystävällinen leikkipaikkoineen ja leveine käytävineen. Hintataso hellii perheitä, sillä ravintola huomioi lapset, jotka syövät edullisemmin iän mukaan (3,95–7,95 €). Buffetin hinta vaihtelee kaupungin, kellonajan ja päivän mukaan (11,95–13,95 €), ja pelkän salaattipöydän saa pari euroa edullisemmin kuin koko buffetin. Ottaen huomioon Suomen hintatason on kyseessä todella hyvä hinta-laatusuhde.

Seuraavaksi Rax voisi keskittää uudistumisenergiansa viihtyvyyteen, vaikka sisustusta on ainakin lapsuuteni vuosista muutettu aiempaa modernimpaan suuntaan. Uskon, että ihmiset kaipaavat ruokailultaan muutakin kuin ähkyä. Mukavat penkit, kaunis valaistus ja mielenkiintoiset yksityiskohdat eivät kannusta vetelehtimään, vaan nauttimaan entistä enemmän seurasta ja ruoasta. Jokainen järkevä ihminen tajuaa, ettei buffetissa voi koko päivää istua.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Raxista? Käytkö buffet-ravintoloissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Taas jäi bloggaamatta!

On vähän kummallista, että hyvän tuulen harrastuksesta voi tuntea huonoa omatuntoa. Liekö marraskuu imenyt inspiraationi, mutta sanainen arkkuni on ollut poikkeuksellisen pahassa jumissa, ja se on näkynyt julkaisutahdissa. Näistäkään aiheista ei tullut blogitekstiä synkän syksyn aikana!
DSC_0103Välillä on tietysti hyvä olla hiljaa – varsinkin, jos ei voi esittää tarpeeksi jäsenneltyä mielipidettä aiheesta. Aivan kaikista mieleen juolahtaneista teemoista ei aina edes saa kokonaista tekstiä. Uskallan väittää, että viimeaikaisista väliin jääneistä aiheista huomaa kyllä, miksi ne eivät päätyneet Mediakka-otsikoihin.

Kookosmanna
Maistoin Ruohonjuuressa kookosmannaa persoonallisen tuote-esittelijän johdolla. Hän kaatoi kookosmannaa kädelleni, josta se piti nuolla suuhun. Kieltämättä erikoista, mutta onneksi kookosmanna oli aivan valtavan herkullista. Palasin seuraavana päivän ostamaan sitä purkillisen. Kotimaistelussa olen yrittänyt analysoida, miten maku loppujen lopuksi eroaa kookosöljystä ja miten tuotteet ylipäätään eroavat toisistaan.

Jakkihedelmä
Olen kuolannut pitkään vegaanisissa YouTube-reseptivideoissa näkemiäni jakkihedelmäruokia, mutta myös jackfruitina tunnettua, lihattomaksi pulled porkiksi muuntuvaa eksoottista hedelmää on ollut vaikea löytää Suomesta. Tuoreesta jakkihedelmästä saa vain haaveilla, mutta Upton’sin säilötyt jakkihedelmät ovat ihan maukkaita. Minun suosikkini on BBQ-marinoitu. Jackfruitin maku on aavistuksen hedelmäinen mutta kuitenkin todella neutraali. Koostumus on säikeinen kuten nyhtölihoissa, mutta ei millään tavalla ällöttävä. Kaloreita tuotteessa on todella vähän, joten sellaisenaan se ei pidä nälkää.

Tuote-esittelijät
En haluaisi arvostella kenenkään työtä, mutta en voi myöskään peittää ärtymystäni. Oikaisen joka päivä – välillä jopa kahdesti – erään kauppakeskuksen läpi. Kävellessäni minulle tarjotaan näytteitä yleensä kaksi kertaa ja puhelinliittymää kerran per matka. Kyllä se ärsyttää, vaikka tiedän, että kyseessä on työ, joka täytyy hoitaa tietyllä tavalla. Tiedän myös, ettei ole vaikeaa vastata itse ystävällisesti ”ei kiitos”, mutta senkin toistelu lyhyen matkan aikana jäytää sen verran, että valitsen monesti kiertoreitin.

Ranta-Tampella
Olisi itse asiassa aika hyvä idea esitellä blogissa ihannetilanteessa kaikki Tampereen asuinalueet ja puistot! Siitä voisi saada jopa ihan oma bloginsa, jonka perustamista en tosin ole ajatellut toteuttaa. Olen kirjoittanut Paljasta Tampere -sarjaan muutamia juttuja, mutta sen tekeminen on alkanut hyvästä ideasta huolimatta tuntua vähän turhalta. En tiedä, saisiko niistä eniten irti se, joka ei asu Tampereella vai nimenomaan kaupungin asukas. Uusin asuinaluetulokas kotikaupungissani lienee Särkänniemen liepeille vauhdilla nouseva Ranta-Tampella, joka on kerrassaan ihastuttava jo puoliksi työmaa-alueenakin. Marraskuu ei vain tee oikeutta alueelle, ja lisäksi uudisalueen kuvaaminen tuntuu tirkistelyltä.

Tampereen katukuva
Täytyy myöntää, että vieno kukkahattutäti on nostanut päätään sisälläni kuluneella viikolla, kun olen kävellyt pitkästä aikaa ilta-aikaan kotiin läpi kaupungin. Viime kuukaudet ovat kuluneet pyörän selässä muilla reitellä ydinkeskustan ulkopuolella tai sitten olen laiskana hypännyt bussiin, jos kyseessä on ollut iltameno. Kello on ollut useana päivänä vasta yhdeksän, kun olen jolkottanut käytännössä koko keskustan päästä päähän palatessani kotiin. Minusta on tuntunut joka ilta siltä, että olen ainoa, jolla ei ole veressä minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Levottomat olot ja väkivaltaisen käytöksen katselu on saanut minut ensimmäistä kertaa todella huolestumaan  huumeongelmasta. En kuitenkaan viitsi ruotia tilannetta enempää, sillä en ole asiantuntija tai aiheeseen perehtynyt.

Uuteen nousuun!

Mitä sinä olet viime aikoina jättänyt sanomatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Murhaaja kiinni tunnissa ja muita mysteereitä – mikä pakohuonepeleissä kiehtoo?

Pakohuonepelit palauttavat viihteen verkosta maanpinnalle ja tarjoavat palan maailmaa, jossa millään muulla kuin käsillä olevalla hetkellä ei ole väliä. Minunkin kaltaiseni jääräpää on alkanut nauttia ongelmanratkaisusta suljetussa tilassa ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti.
DSC_0035 (3).JPGOlen vähän sellainen, etten ikinä lähde mihinkään mukaan – varsinkaan minkäänlaisiin leikkeihin. Haluan enemmin tarkkailla tilannetta ja pohtia sitä kiertäen hulluttelun kaukaa, vaikka joskus voisi heittäytyä edes johonkin. Kun kuulin ensimmäisen kerran joutuvani pakohuonepeliin, nyrpistelin nenääni tietysti tapani mukaan, mutta toisaalta tunsin jopa pientä intoa edessä häämöttävästä uudesta kokemuksesta.

Ensimmäinen pakohuonepelikokemukseni oli kaikin puolin miellyttävä. Siitäkin huolimatta, etten oikeastaan tuntenut pelikavereitani. Päätin antaa käsittääkseni melkoiseen suosioon nousseelle puuhalle uuden mahdollisuuden, ja suuntasin peliin vanhan työporukkani kanssa. Viime viikolla otimme samalla köörillä toisen kierroksen meille uudessa pelissä Marien muotokuvissa ElämysTeerissä, ja se meni paremmin kuin ikinä. Hitaasti lämpenevänä ihmisenä tunsin ensimmäistä kertaa onnistuvani oikeasti, sillä osasin tulkita pakohuonepelin juonta paremmin kuin aiemmin.

Marien muotokuvat -pelin miljöönä on 1880-luvun taiteilijan ateljee, ja se inspiroi minua todella paljon. Ei voi mennä pieleen, kun yhdistetään mystinen nainen, taidetarvikkeet ja 1800-luku! Pelaaminen ei ole itseisarvoni, ja siksi teema on minulle erittäin tärkeä. Jotta tällaisen änkyrän saa innostettua pelimaailmaan, täytyy ympäristön ja idean olla kohdillaan. Yleensä pakohuonepeleissä tavoitteena on suoriutua huoneesta ulos alle tunnissa, ja siihen pääsimme tällä kertaa.

Ennen kuin vierailin ElämysTeerissä ja suunnittelin pakohuonepelijuttuani, pohdin, miten pakohuonepelejä voisi kehittää. Selvästikään kehittämisideoitani ei kaivata, sillä ne on jo toteutettu. Ajattelin, että pakohuonepelit olisivat erinomainen ryhmädynamiikan testikenttä, jota voisi vakavissaan hyödyntää työelämässä. Elämysteeri tarjoaa jo yrityksille palvelua, jossa työnohjaaja-ryhmäpsykoterapeutti seuraa pelin kulkua ja käy tulokset läpi keskustelutuokiossa. Kuinka nerokasta! ElämysTeerissä kerrottiin myös, että samaa voisi hyödyntää ryhmätyöhaastatteluissa. Se herätti minut pohtimaan omaa käytöstäni paljon syvemmin. Saisinko työpaikan pelin perusteella? Saisinko sen helpommin pakohuonepelitiimellyksessä kuin neuvotteluhuoneessa?

Minusta pakohuonepelien suosion räjähdysmäinen kasvu on ollut yllättävää, vaikka sen hyödyntämismahdollisuudet ja viihdearvo ovat valtavia. Ehkä siksi, että jollakin tavalla pakopeleille läheistä sukua olevat roolipelit tuntuvat olevan pienten piirien juttu, ja muutenkin vuorovaikutus ja viihde näyttävät asuvan nykyään internetissä, joten en ollut ymmärtänyt, että ihmiset kaipaavat live-mysteereitä elämäänsä. Nykyäänhän pelihuoneita on niin sanotusti vähän joka nurkalla, vaikka vielä pari vuotta sitten tyhjästä aukeavia ihmemaailmoja ei ollut oikein missään. Tai sitten kukaan ei huomannut niitä. Mikähän meidät on saanut kirmaamaan teematodellisuuksiin ratkaisemaan rikoksia ja katoamistemppuja?

Taidamme ainakin kaivata elämäämme muutankin kuin virtuaalivääntöä. Kaipaamme älyä haastavaa touhua ilman häiriöitä – omat älylaitteet eivät nimittäin pakohuoneisiin kuulu. Nautimme onnistumisista aikaa vastaan. Miksi juuri nyt? Mysteerin ratkaisu lienee se, että teknologiahässäkkä-ähky on yleisesti saavutettu, ja pakohuonepelit tarjoavat sopivan turvallisen paluun juurille: tyhjyyteen, jossa täytyy pärjätä omillaan ja lapsuuteen, jossa mielikuvituksella ei ole rajoja.

Vilpitön suositus Tampereella Aleksanterinkatu 29 B:ssä sijaitsevalle ElämysTeerille ja Marien muotokuvat -huoneelle.

Oletko käynyt pakohuonepeleissä? Miksi ne viehättävät niin monia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa