Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyöräilijän kevätkirous

Avasin pyöräilykauden perinteikkäästi maanantaina 1. huhtikuuta. Hengitystiet täyttyivät katupölystä, mutta työmatka taittui kaksi kertaa nopeammin kuin jalan talsimalla. Enkä edes menettänyt hermojani – vielä! Ihme sinänsä, sillä Tampere ei edelleenkään ole pyöräilijöiden kaupunki.
DSC_0543Olen aiempina keväinä tyytynyt marisemaan siitä, kuinka ratikkakaaoksen kourissa olevassa keskustassa on suurin piirtein kaikki pielessä pyöräilijöiden kannalta. Tänä keväänä mieleni on virkeämpi ja asenne kohdillaan enkä aio enää päivittäin pahoittaa mieltäni toimimattomista liikennejärjestelyistä, sillä kuin ihmeen kaupalla pieniä parannuksia pyöräilijöiden liikkumiseen on tehty. Turhia kieltokylttejä on poistettu, ja koskenkin yli pääsee kiertotunnelia pitkin.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, ja on todella surullista, ettei se välttämättä tule koskaan muuttumaan. Vihan määrä liikenteessä on aina vakio. Ymmärrän, että harmia aiheuttavat ne, jotka tekevät väärin: eivät noudata liikennesääntöjä tai pysy omalla ajoradallaan. Vaikka itse ajaa sääntöjen mukaan, saa kollektiivisen vihan päällensä niin autoilijoilta kuin kävelijöiltä.

Ongelma on oikeastaan täysin sama, liikkuipa miten tahansa, sillä kaupunkiliikkumista tuntuu leimaavan itsekeskeisyys, joka puskee esiin liikkumistavasta riippumatta ja silloin unohtuu myös se, miltä tuntuu olla itse liikennevihan kohteena. Myönnän itsekin, että kävelijänä tuntuu siltä, että pyöräilijät ja autoilijat yrittävät ajaa päälle, pyöräilijänä kävelijät ovat tiellä ja autot kiusaavat ja silloin harvoin, kun ajan autolla, ei kevytliikenne noudata sääntöjä.

On ihan ymmärrettävää, että Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa pinna kiristyy välillä ruuhka-aikoina, mikä ei tietenkään oikeuta aiheuttamaan vaaratilanteita. Surullisinta onkin uhkarohkeus ja usko kuolemattomuuteen. Olen itse ehdottomasti ekologisten liikkumistapojen kannalla, joten myönnän tarkkailevani autoilijoita melko kriittisesti, mutta on myös kohtuullista olettaa, että vastuu kasvaa, kun vauhti kiihtyy. (Siitäkin voisi keskustella, kuinka järkevää yksityisautoilu on, mutta yritän kovasti olla menemättä siihen.)

Etenkin pyörällä liikkuessa on turha olettaa autoilijoiden antavan tietä, kun ei sitä heru kävellessäkään. Välillä näyttää jopa siltä, että autot ajavat päälle tahallaan, eivät jarruta suojatielle ja luovat tarkoituksella läheltä piti -tilanteita näpäyttääkseen. En ymmärrä, kuka haluaa kontolleen mahdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Kun vahinko sattuu, sattuu pahasti.

Tiedostan, ettei kukaan liikenteessä voi mitenkään aina tehdä kaikkea oikein, joten olen yrittänyt pohtia, miten itse voisin vaikuttaa positiivisesti liikenteeseen polkiessani mustaa pikkupyörääni. Sääntöjen noudattamisen lisäksi ajattelin lähteä siitä, etten ärsyyntyisi niin helposti. Hyvällä tuulella jaksaa antaa tilaa muille.

Kannattaa myös hymyillä vastaantulijalle.

Miten itse suhtaudut liikkumiseen kaupunkien keskustoissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun on vain aikaa

Sorrun helposti valittamaan arjesta ja korostamaan sen hektisyyttä ja tiukkoja aikatauluja, mutta totuus on se, että onhan minulla vapaa-aikaa. Osaan rentoutua ja nauttia aikatauluttomuudesta. Valitukset siis sikseen, nyt kerron, mitä teen silloin, kun on aikaa.
DSC_041777DSC_0372DSC_0379DSC_0380DSC_0376Kirjoitan ja kuvaan. Tylsää, tiedetään. Koska kulutan päiväni naputellen neljän seinän sisällä, kirjoitan kaikkea sitä, mitä haluan, kun vihdoin olen vapaa päivän askareista. Ihan aina ei kuitenkaan huvita, mutten ole toistaiseksi turvautunut siihenkään, että kirjoittaisin koko viikon jutut varastoon inspiraatiopulan varalta. Kirjoittamisen kuuluu sattua välillä.

Kokeilen reseptejä. Rakastan ilmaisruokalehtiä! Unelmoin siitä, että voisin joskus työskennellä ruokalehdelle, vaikka usein olen vähän turhan kriittinen. Ehkä se toisi uutta näkökulmaa moniin lehtisiin. Kotikeittiössä minua inspiroivat eniten yrttikastikkeet ja laatikkoruoat, ja niiden lisäksi olen innostunut vegepakastepihveistä. Hälsans Kökin mehukas vegepihvi on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Niin helppo ja maukas. Jopa oksettavan lihaisa, muttei kuitenkaan yhtään lihaisa.

Käyn vanhemmillani. Olen huomannut, että aikuisena olen alkanut pitää kaikesta siitä, mitä ennen inhosin: otsatukasta, metsästä, kosteusvoiteesta ja pyöräilykypärästä. Minusta on ihanaa käydä valtavassa marketissa, etsiä uutuustuotteita ja käydä lenkillä jylhissä kalliomaisemissa. Toivon, että pystyisin antamaan läheisilleni enemmän aikaa.

Suunnittelen kaikenlaista. Minulla on virallinen suunnitteluvihko, jossa on värikäs piirroskarhu kannessa. Kirjaan sinne kaikki juhlaideani, ja ensi vuosi onkin todellinen juhlavuosi. Eikä siltikään ole vielä kolmikymppiseni! Kuinka tylsää! Jostakin syystä moni on olettanut, että olen syntynyt vuonna 1990, joten olen alkanut vähän itsekin elää sitä. No, vielä pitää odottaa. Minä en edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa, sillä on käsittääkseni hyvä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja rakastan ajatusta siitä, kuinka ikä ja viisaus kasvavat. Vaikka eiväthän ne aina käsi kädessä kulje.

Kävelen. Yleensä haaveet ovat suuremmat kuin toteutus. Kävelen kauppaan tai vähän kauemmas kauppaan. Tai sitten vain haahuilen päämäärättömästi. Katselen lähipäiväkodin omenapuita ja lasken omenavarkaita. Katselen harjulta puutaloja ja niiden rajaamaa järveä. Olen vain.

Siivoan ja vieläpä nautin siitä. En todellakaan voi väittää olevani kodinhengetär, joten silloin, kun siivoan, teen sen suoraan sydämestä. Minun vastuualueeseeni kuuluu nykyään keittiö. Innostun, kuinka näen lieden puhdistuvan. Muuttuvan valkoiseksi. Ja kuinka tahmaiset sormenjäljet katoavat jääkaapin ovesta.

Opiskelen saksaa puhelinsovelluksella. Voisin harjoittaa kielen opiskelua vielä enemmän, mutta olen ollut armollinen itselleni. On myös ollut palkitsevaa huomata tauon jälkeen, kuinka hyvin muistan kieliopillisia yksityiskohtia.

Katson sarjoja ja elokuvia. En ole koskaan kokenut olevani varsinainen tv-ihminen, mutta huomaan kuitenkin hakeutuvani oikeastaan aina rentoutusta kaivatessani nettiarkistojen pariin. Mikään ei ole parempaa kuin erinomaisen sarjan löytäminen ja antautuminen uudelle tarinalle.

Luen ja selvitän kaikenlaista tarpeetonta. Olen utelias. Myönnän sen ihan suoraan. Lueskelen siis kaikenlaista kaikkialta, eikä tämä ole edes liioittelua, mutta samaan aikaan täytyy todeta, että nimenomaan tästä syystä tiedän paljon tarpeellista ja turhaa. Tästä syystä voisin teoriassa voittaa Haluatko miljonääriksi -kilpailun. Käytännössä en sitten saisi sanaa suustani.

Nukun. Se on parasta, mitä ihminen voi itselleen suoda. Miten onnellinen voikaan olla, kun silmät ovat sulkeutuneet? Pidän lepoa niin tärkeänä, että annan sille mahdollisuuden aina, kun se on mahdollista. Kun keho vaatii päiväunia tai pitkiä yöunia, on se suotava sille. Se on viesti. Siitä, että vapaa-aika on ajoittunut aivan oikeaan hetkeen.

Mitä sinä teet, kun ei ole kiire mihinkään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piipahdus buffettiin – uudistunut Rax huomioi vegaanit ja lapsiperheet

Aiemmin kenties vähän nuhjuisesta imagosta kärsinyt Rax Buffet on remontoinut niin ruokalistansa kuin ravintolamiljöönsä. Menun lopputulos huomioi entistä paremmin monimuotoiset ruokavaliot unohtamatta rasvaisia klassikoita. Uusi sisustus kuljettaa ruokailijan kuitenkin pikaruokamaailmaan räikeillä väreillään ja pelkistetyllä ilmellään.
DSC_0100 (3)DSC_0098 (4)DSC_0097 (3)DSC_0096 (3)DSC_0099 (3)Kauppakeskus on marraskuisena arki-iltana yllättävän hiljainen. Black Fridaykin näkyy vain satunnaisina mainintoina valotauluissa pyörivissä mainoksissa. Koskikeskuksen ylimmässä ostoskerroksessa sijaitsevassa Rax Buffet -ravintolassa on vielä hiljaisempaa kuin koko pytingissä. Kukapa arkena ylensyömään lähtisikään. Ei ravintola sentään tyhjä ole, ainoastaan ihanan rauhallinen – aivan kuin buffet-paikka olisi vain meidän isänpäiväseuruettamme varten.

Isänpäivälle Raxia osuvampaa paikkaa ei voisi meidän perheessämme olla, sillä se muistuttaa minua perheemme yhteisistä hetkistä lapsuudessani. Naurusta ja viikonloppuperinteistä. Hetkistä, jolloin vapaapäivät tuntuivat pidemmiltä kuin nykyään ja ruokailuista, joissa ei tarvinnut kytätä ravintoarvoja tai tuntea huonoa omatuntoa. Olin äärimmäisen nirso ja juustokammoinen lapsi, joten minä söin lähinnä lihapullia, nakkeja, pizzaleipää ja jäätelöä vanhempieni ähkiessä pizzojen parissa. Taisimme kaikki lopulta kyllästyä ja kasvaa ulos konseptista, joten Rax jäi vuosiksi, kunnes se kuluneena syksynä palasi mieleeni uudistuneen menunsa vuoksi.

Rax on kuluneen vuoden aikana ottanut valikoimiinsa vegaanisia lisukkeita, kuten maissipaloja ja jalapenonugetteja,  ja uusimpana tulokkaana pöytään on saapunut tilauksesta tehtävä Vöner-pizza. Lisäksi salaattipöydästä on tehty aiempaa monipuolisempi. Ruokailumme aikana Vöner-pizzalle oli niin paljon kysyntää, ettei sitä tarvinnut erikseen pyytää, sillä tuoreen pizzan saavuttua tarjolle se katosi salamannopeasti ruokalautasille. Itse asiassa täytyi olla suorastaan valppaana, että ehti hakea oman palansa, ennen kuin pizza katosi tarjottimelta.

En yhtään ihmettele Vöner-pizzan suosiota, sillä on pakko myöntää, että jalapenoja, grillattuja vihanneksia, vegaanista kebabia eli Vöneriä ja maidotonta juustoa sisältävä pizza oli kerrassaan herkullinen: rasvainen ja tulinen. Pizza maistui niin hyvältä, ettei sen uskoisi olevan pikaruokaa tarjoilevan buffet-ravintolan kiireellä tehtävä lätty. Raxista voi onneksi nykyään ostaa ruokaa mukaan joko tilaamalla kokonaisen pizzan take awayna tai täyttämällä noutoboksin linjaston antimilla, joten rasvan himon iskiessä suuntaan taatusti nappaamaan kotiin Vöner-pizzan.

Ruokapuolen onnistunut ryhtiliike ei valitettavasti näytä yltäneen ravintolan sisustukseen, sillä Raxia ei voi luonnehtia erityisen viihtyisäksi paikaksi. Mieleen tulee päiväkodin leikkitila, jonka suurilla pöydillä liidut sauhuavat ja vesivärit sotkevat paljaaksi jääneet pinnat. Arki-iltana ruokailemassa on vain muutama seurue, mutta tunnelma tuntuu silti kiireiseltä. On pakko juosta linjastolla, väistellä muita ja kurkotella suuren pöydän yli kuullakseen ruokailutovereita.

Ymmärrän, ettei Raxia ole välttämättä suunniteltu tyydyttämään kulinarismista kiinnostuneiden lapsettomien kaupunkilaisten tarpeita, mutta pidän silti vähän kummallisena, että sisustus palvelee vain lapsiperheitä. Ravintola näyttää suurelta leikkimaailmalta, jossa värikkäät huonekalut kohtaavat valkoiset seinät. Kuulostaa paperilla raikkaalta idealta, mutta käytännössä se näyttää vähän halvalta. Tiedostan kyllä edelleen, ettei kyseessä ole fiilistelybistro, mutta kai lapsiperheetkin pitävät kauniista ympäristöstä.

Yleensä oletetaan, ettei buffet-ravintoloiden tai lounaspaikkojen tarvitse olla millään tavalla viihtyisiä, sillä idea on käydä niissä joko nopeasti tai keskittyä vain ylenpalttiseen mättämiseen, jolloin tunnelma on toissijainen. Eihän sen niin pitäisi olla! En myöskään usko, että raha on syy ankeaan sisustukseen. Jos on mahdollisuus ostaa pöytiä, tuoleja ja lamppuja, voi valinnat tehdä myös tyylillä budjettia kunnioittaen. Ehkäpä yksinkertaisen sisustuksen tehtävä onkin asettaa rajat viihtyvyydelle ja lisätä siten liikettä – ja rajoittaa henkilön syömää ruokakuormaa.

Buffet-paikoissa ruokailevia tuntuu hallitsevan pakko syödä koko rahan edestä -ajattelu, mikä yleensä ajaa järjettömään, aivan päättömään mättämiseen, joka päättyy ähkyyn. En itse ajattele ateriahintaa buffetissa, mutta huomaan sortuvani syömään liikaa. Tällä kertaa yritin pitää järjen ruokailussa mukana, mutta söin silti enemmän kuin olisi pitänyt.

Minun Rax-ateriani maksoi 11,95 euroa, alennuskupongilla itse asiassa vain 9,95 euroa. Se on todella pieni hinta syömästäni ruokamäärästä, vaikken ylettömästi mutustellutkaan. Söin maissia, salaattia, kirjaimellisesti muutaman ranskalaisen, kaksi sipulirengasta, pari kasvisnugettia ja muutaman palan Vöner-pizzaa. Auki kirjoitettuna määrä tuntuu hurjalta, mutta melko maltilliselta siihen verrattuna, että monet mähkivät kasoittain pizzaa ja lisukkeita.

On tietysti ihmisen omalla vastuulla syödä kohtuudella, mutta olisi myös hienoa, jos ruokapaikka tukisi kohtuullisuutta ja ekologisuutta. En tosin tiedä, voiko sellaista vaatia miltään buffet-ravintolalta, jos kuitenkin on ihmisen oma valinta syödä itsensä ähkyyn ja mahdollisesti tuottaa hävikkiä syytämällä lautaselta syömättä jääneet ruoat suoraan biojätteeseen. Ohjelaput tuskin auttavat ohjaamaan käyttäytymistä, sillä rajattomiin buffetteihin mennään juuri siksi, ettei rajoja mähkimiselle ole.

Ajatuksena ylensyöminen tuntuu eettisesti arveluttavalta, mutta ymmärrän silti, miksi Raxin kaltaisia paikkoja on. Ne todella sopivat holtittomiin herkutteluhetkiin ja palvelevat erinomaisesti seurueita, joissa ruokavaliot menevät ristiin ja tietysti myös perheitä, sillä ravintolatilan suunnittelu on hyvin lapsiystävällinen leikkipaikkoineen ja leveine käytävineen. Hintataso hellii perheitä, sillä ravintola huomioi lapset, jotka syövät edullisemmin iän mukaan (3,95–7,95 €). Buffetin hinta vaihtelee kaupungin, kellonajan ja päivän mukaan (11,95–13,95 €), ja pelkän salaattipöydän saa pari euroa edullisemmin kuin koko buffetin. Ottaen huomioon Suomen hintatason on kyseessä todella hyvä hinta-laatusuhde.

Seuraavaksi Rax voisi keskittää uudistumisenergiansa viihtyvyyteen, vaikka sisustusta on ainakin lapsuuteni vuosista muutettu aiempaa modernimpaan suuntaan. Uskon, että ihmiset kaipaavat ruokailultaan muutakin kuin ähkyä. Mukavat penkit, kaunis valaistus ja mielenkiintoiset yksityiskohdat eivät kannusta vetelehtimään, vaan nauttimaan entistä enemmän seurasta ja ruoasta. Jokainen järkevä ihminen tajuaa, ettei buffetissa voi koko päivää istua.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Raxista? Käytkö buffet-ravintoloissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Taas jäi bloggaamatta!

On vähän kummallista, että hyvän tuulen harrastuksesta voi tuntea huonoa omatuntoa. Liekö marraskuu imenyt inspiraationi, mutta sanainen arkkuni on ollut poikkeuksellisen pahassa jumissa, ja se on näkynyt julkaisutahdissa. Näistäkään aiheista ei tullut blogitekstiä synkän syksyn aikana!
DSC_0103Välillä on tietysti hyvä olla hiljaa – varsinkin, jos ei voi esittää tarpeeksi jäsenneltyä mielipidettä aiheesta. Aivan kaikista mieleen juolahtaneista teemoista ei aina edes saa kokonaista tekstiä. Uskallan väittää, että viimeaikaisista väliin jääneistä aiheista huomaa kyllä, miksi ne eivät päätyneet Mediakka-otsikoihin.

Kookosmanna
Maistoin Ruohonjuuressa kookosmannaa persoonallisen tuote-esittelijän johdolla. Hän kaatoi kookosmannaa kädelleni, josta se piti nuolla suuhun. Kieltämättä erikoista, mutta onneksi kookosmanna oli aivan valtavan herkullista. Palasin seuraavana päivän ostamaan sitä purkillisen. Kotimaistelussa olen yrittänyt analysoida, miten maku loppujen lopuksi eroaa kookosöljystä ja miten tuotteet ylipäätään eroavat toisistaan.

Jakkihedelmä
Olen kuolannut pitkään vegaanisissa YouTube-reseptivideoissa näkemiäni jakkihedelmäruokia, mutta myös jackfruitina tunnettua, lihattomaksi pulled porkiksi muuntuvaa eksoottista hedelmää on ollut vaikea löytää Suomesta. Tuoreesta jakkihedelmästä saa vain haaveilla, mutta Upton’sin säilötyt jakkihedelmät ovat ihan maukkaita. Minun suosikkini on BBQ-marinoitu. Jackfruitin maku on aavistuksen hedelmäinen mutta kuitenkin todella neutraali. Koostumus on säikeinen kuten nyhtölihoissa, mutta ei millään tavalla ällöttävä. Kaloreita tuotteessa on todella vähän, joten sellaisenaan se ei pidä nälkää.

Tuote-esittelijät
En haluaisi arvostella kenenkään työtä, mutta en voi myöskään peittää ärtymystäni. Oikaisen joka päivä – välillä jopa kahdesti – erään kauppakeskuksen läpi. Kävellessäni minulle tarjotaan näytteitä yleensä kaksi kertaa ja puhelinliittymää kerran per matka. Kyllä se ärsyttää, vaikka tiedän, että kyseessä on työ, joka täytyy hoitaa tietyllä tavalla. Tiedän myös, ettei ole vaikeaa vastata itse ystävällisesti ”ei kiitos”, mutta senkin toistelu lyhyen matkan aikana jäytää sen verran, että valitsen monesti kiertoreitin.

Ranta-Tampella
Olisi itse asiassa aika hyvä idea esitellä blogissa ihannetilanteessa kaikki Tampereen asuinalueet ja puistot! Siitä voisi saada jopa ihan oma bloginsa, jonka perustamista en tosin ole ajatellut toteuttaa. Olen kirjoittanut Paljasta Tampere -sarjaan muutamia juttuja, mutta sen tekeminen on alkanut hyvästä ideasta huolimatta tuntua vähän turhalta. En tiedä, saisiko niistä eniten irti se, joka ei asu Tampereella vai nimenomaan kaupungin asukas. Uusin asuinaluetulokas kotikaupungissani lienee Särkänniemen liepeille vauhdilla nouseva Ranta-Tampella, joka on kerrassaan ihastuttava jo puoliksi työmaa-alueenakin. Marraskuu ei vain tee oikeutta alueelle, ja lisäksi uudisalueen kuvaaminen tuntuu tirkistelyltä.

Tampereen katukuva
Täytyy myöntää, että vieno kukkahattutäti on nostanut päätään sisälläni kuluneella viikolla, kun olen kävellyt pitkästä aikaa ilta-aikaan kotiin läpi kaupungin. Viime kuukaudet ovat kuluneet pyörän selässä muilla reitellä ydinkeskustan ulkopuolella tai sitten olen laiskana hypännyt bussiin, jos kyseessä on ollut iltameno. Kello on ollut useana päivänä vasta yhdeksän, kun olen jolkottanut käytännössä koko keskustan päästä päähän palatessani kotiin. Minusta on tuntunut joka ilta siltä, että olen ainoa, jolla ei ole veressä minkäänlaisia päihdyttäviä aineita. Levottomat olot ja väkivaltaisen käytöksen katselu on saanut minut ensimmäistä kertaa todella huolestumaan  huumeongelmasta. En kuitenkaan viitsi ruotia tilannetta enempää, sillä en ole asiantuntija tai aiheeseen perehtynyt.

Uuteen nousuun!

Mitä sinä olet viime aikoina jättänyt sanomatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa