Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katso, Ida, toukokuu on pian täällä

Vastaaja uusii kertomuksensa, ja kiistää edelleen kuuluvansa kaartiin. Ryssänheila. Se sinä olet, Ida. Hän huutaisi nyt Jumalaa, mutta sitä ei ole olemassa. Ei ainakaan hänelle.
idaTammikuun lopussa 1918 alkoi eteläisessä Suomessa järjetön, yli kolme kuukautta kestänyt teurastus, jossa kuoli melkein 40 000 ihmistä. Modernissa kaupungissa sodasta muistuttavat enää satunnaiset teemanäyttelyt, joukkohaudat, muistolaatat ja ne aivan pienet luodinreiät Näsinkallion suihkulähteessä. Miten ihmeessä luodit pääsivät lävistämään patsaat ja paljon muuta sata vuotta sitten?

Sata vuotta kaupunkisodan jälkeen Näsinkallio näyttää yllättävän armolliselta. Suihkulähteen teollisuuspatsaan polven läpi syöksyneen luodin jättämää reikääkään ei ihan heti huomaa. Lumi on kasaantunut kuuraksi lehtensä kauan sitten pudottaneiden puiden oksiin, ja Hämeenpuistokin on valaistu sähkövaloin, tietenkin. Särkänniemi on jo talviteloilla. Huvipuisto nyt ei ainakaan kansalaissotaa muistele.

Sodalle on monta nimeä, joista moni on politisoitunut. Sisällissota lienee yksi neutraaleimmista, jos ei halua viitata suoraan aikaan puhuen vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussota, luokkasota, torpparikapina ja punakapina kertovat tarinaa omista näkökulmistaan.

Sotaloistoa ei ole olemassa

Kevättalvella 1918 Tampere on täyden sekasorron vallassa. Sellin ovi paukahtaa. Ida horjahtaa kontilleen patjalle. ”Saatanan saatana”, hän huutaa. Huutaa niin kipakasti, että aseen piippu kolahtaa hänen ohimoonsa. Hameenhelmaa nostetaan taas. Ei haittaa, ettehän te pysty mihinkään. Ida sylkäisee valkoiselle käsivarsinauhalle.

Aamulla odottavaan loppuun on aikaa enää muutama tunti. Se tuntuu kummalliselta. Ei kukaan halua kuolla, mutta nyt on pakko. Ida kaivaa rintojensa välistä tulitikut. Patja leimahtaa hetkessä. Sen sisällä olevat oljet riemastuvat lämmöstä, ja liekit alkavat ahmia nuorta ihoa.

Kauhu- ja sankaritarinat sekä huikeiden kohtaloiden korostaminen glorifioivat sisällissotaa. Onkin syytä muistaa, ettei Suomen sisällissota ole mikään uniikki historiallinen tapahtuma. Sisällissotia on ollut kirjaimellisesti kautta aikain – ja on edelleen. Me roikumme kiinni yhdessä teurastuksessa tirkistellen sitä elämyksellisissä näyttelyissä kelluessamme hyvinvointivaltiossamme. Onhan se hullua. Elää sotaa uudelleen ja uudelleen. Mutta kun unohtaminen on niin monelle vaikeaa. Keväistä sadan vuoden takaista myllerrystä ei pidäkään haudata, vaan tarkastella sitä suhteessa nykyaikaan.

Menemättä syvempään luennointiin kerrattakoon, että ongelman ydin oli sääty-yhteiskunnan peruina poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautunut kansa, jonka välissä olevaa kuilua teollistuminen ja sen seuraukset repivät yhä suuremmaksi. Valtavaksi kasvanut railo kiristi ilmapiiriä paisuen lopulta brutaaliksi kaupunkisodaksi. Enää tuskin tarvitsee alkaa piileskellä lähipuistoissa tai pysäyttää järven jäällä eteneviä hyökkäysjoukkoja, mutta olisi naiivia uskoa, ettei intersektionaaliseen syrjintään johtavia vedenjakajia enää olisi. Siksi tarvitaan tasa-arvoa ja viisaita päätöksiä ja ihmisiä ilman kiihkoa ja jatkuvaa voiton tavoittelua.

DSC_0101.JPGIhminen vasta myöhemmin

Ehtii kulua vain hetki. Niin pieni hetki, etteivät liekit ehdi nuolla kehoa ruumiiksi. Ida vedetään pois palavilta oljilta. ”Minua ette tapa, enemmin lähden itse”, hän kirkuu. Aseen piippu kolahtaa tällä kertaa takapuolelle. Kuolema on vielä edessä. Ida sylkee päin sitä. Ei kuulu laukausta, ei lyöntiä.

Sellin raskas ovi lävähtää auki. Ida kävelee aamuyöstä kelmeään kevätyöhön. Vapauteen teloituskuopan sijaan. Kaduilla savuaa ja tömisee vielä. Jumala, oletko siellä? Ida ei tiedä. Olkitulen jäljet tekevät kipeää, vaikka alkukevään viima viilentää. Kaupunki ottaa Idan vastaan, muttei ihmisenä. Se riittää, että voi olla joku. Sen on riitettävä.

Kukaan ei tiedä, mistä äkillinen vapautuminen kuolemansellistä johtui. Puhutaan yllättävästä viestistä ja mystisestä isästä, jota ei koskaan merkitty kirjoihin. Ehkä kyseessä oli vain tuuri tai julmuuden läpi päässyt armahdus. Teloitukselta vältyttyään hän päätyi pesemään ruumiita muiden vankien kanssa Kalevankankaalle, joten lopullinen vapaus koitti vasta myöhemmin. Sukututkimus elää kiehtovista tarinoista, vaikka perustuukin arkistoituihin dokumentteihin, joita on käytetty myös tässä jutussa. Idan sotatiimellyksestä todisteena ovat haaleat pöytäkirjat ja nojatuolissa jupistut tarinat. Mikä lie niistä ollut totta ja mikä värittyneitä muistoja tai puolin ja toisin valehdeltuja asiakirjoja.

Sodan kauheus lihallistuu ihmisessä. Se konkretisoituu värikuvissa paremmin kuin yhdessäkään mustavalkoisessa taisteluotoksessa. Tuntuu hölmöltä katsoa värivalokuvasta ihmistä, jonka aikalaiset on totuttu kuvaamaan savuavilla raunioilla, kasana ruumiita, teloitusta odottavina ihmisjonoina, sodasta poikiaan odottavina äiteinä, isinä ja surullisina sotasankareina. Mustavalkoisissa kuvissa esiintyvinä tuhruina. He olivat oikeita ihmisiä, joista osa sai kansalaisluottamuksensa takaisin vasta myöhemmin. He kääntyivät toisiaan vastaan ja taistelivat sen puolesta, minkä kokivat oikeaksi. He jakoivat mielivaltaisesti oikeutta asein ja epäinhimillisissä istunnoissa. Me tulimme heistä. Oikeista ihmisistä.

Veren väri

Ei ihme, että elämä kovettaa. Muutama vuosi sisällissodan jälkeen Ida sai pojan, jonka saatteli jo seuraavan vuosikymmenen lopussa sotaan. Hän työskenteli tehtaissa, vanhoilla päivillään saunottajana ja tuli isoäidiksi, joka ei koskaan tuoksunut kardemummalta. Vähän poikansa kuoleman jälkeen, ennen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää hän lyyhistyi keuhkokuumeen kourissa kylpyhuoneeseen. ”Siinä vasta oli terävä kasikutonen”, sanoivat naapurit, kun Idan asuntoa tyhjennettiin. Sukulaisten korvissa kaikuivat narisevalla äänellä kerrotut muistot ”kapinan ajasta”.

Idan uskomaton selviytymistarina on mielekäs sukumyytti. Näemme tarinan, jonka haluamme nähdä ja kuulla, vaikka sitä täytyykin arvioida tosipohjaisten dokumenttien perusteella. Sukututkimuksen edetessä onkin ollut helpottava huomata, että tarina pitää paikkaansa. Siinä voi olla kaunistelua ja pientä seikkailulisää, mutta tähän mennessä faktat ovat pitäneet. Poliittiset seikat eivät ole oleellisia, vaan tieto siitä, mistä me olemme tulleet. Se lienee ihmisyyttä. Sitä, joka sata vuotta sitten hukattiin kaupunkisodassa.

Idan hautalaattaa ympäröivät nykyään terhakat saniaiset, jotka talvellakin ilkikurisesti keräävät kuihtuneille oksilleen lumet ja peittävät haudan. Viheäliäs viimeiseen asti. ”Pakko Idalle on kynttilä viedä. Mieti, millainen sisu meissä virtaa”, sanoo äiti melkein joka kerta. Kynttilä jää palamaan hautausmaalle, jonka takana näköttää värivaloin loistava automarket. Sillä ei ole aavistustakaan, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Ja vaikka olisi, on nykyaika antanut jo kaiken anteeksi.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Meneekö sotaihannointi jo yli mediassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Purebite kurkistaa varovasti aasialaiseen keittiöön

Hatanpään valtatien kalsealla suoralla sijaitseva pikkuruinen Purebite on mainio lisä Tampereen ravintolatarjontaan, vaikka annokset eivät räjäytäkään aasialaiseen ruokaan mieltyneen maistelijan makuhermoja.
DSC_0068DSC_0062DSC_0073DSC_0070DSC_0066DSC_0069DSC_0064
Varhaisena arki-iltana Hatanpään valtatien mölyn keskeltä pikkuruiseen Purebiteen astuessa tulee yllätyksenä se, että lähes jokainen pöytä on varattu. Vain ikävimmät istuimet ovat jääneet tyhjiksi: aasialaistyyliin muotoillut pirttiruokaryhmät ja tiskin baarijakkarat. Niinpä jaamme selkänojallisten tuolien ympäröivän pitkän pöydän toisen seurueen kanssa. Tässä vaiheessa alkaa epäilyttää tilaustapa. Osa pöydistä on pikaruokalamaisia, joten emme ole aivan varmoja, pitääkö ruoka tilata tiskiltä vai palvellaanko meitä pöydässä. Tarjoilija tulee hätiin ja antaa luvan istua pöytään.

Saamme eteemme kaksi kulahtanutta läpyskää, jotka toimittavat ruoka- ja juomamenun virkaa. Löysältä tuntuvat, taitellut paperilaput tuntuvat lähinnä messuesitteiltä, eivätkä sovi kauniiseen ja harmoniseen kattaukseen. Sisältö on onneksi selkeä ja hyvin jaettu. Päädyn basilikaiseen riisinuudeli-tofuwokkiin (13,50€), ja seuralaiseni tilaa halloumisalaatin (15,50€) tarjoilijan todettua suosituspyynnön jälkeen kana- ja halloumisalaatin olevan yhtä hyviä. Tilaamme kylkeen tavalliset valkoviinit (5,90€–7,80€/12 cl), jotka tulevat nenän eteen nopeasti.

Vilkkaan tien meteli ei onneksi yllä ravintolaan, joten tunnelma on rauhallinen, ja puheensorina täyttää juuri sopivasti pienen ravintolan odottaessamme ruokaa. Alkupalaksi tarjotaan sivupöydältä leipää, joka ei ole Aasiaa nähnytkään, ja on kenties lounasajan peruja. Pahimpaan nälkään toimii kuivakin leipä. Pääruoat saapuvat tosin nopeasti. Vielä parempaa on se, että ne ovat jo ensinäkemältä positiivisia yllätyksiä. Halloumisalaatti on runsas, ja seuralaiseni kertoman mukaan maku on kohdillaan pääraaka-aineessa eli juustossa. Hänen mukaansa annoksen peruspohjasalaattia on jopa liikaa.

Basilikainen Phad Khi Mao -wokkini sisältää riisinuudelin ja omavalintaisen tofun lisäksi ainakin paprikaa, parsakaalia ja maissia. Wokin voi pyytää vegaanisena, jolloin muna jää pois. Tammikuun ajan vegaaniannokset ovatkin saatavilla sopivasti 10 prosentin alennuksella. Wokeissa on valittavana pääraaka-aineen lisäksi myös kolme tulisuusastetta, jotka eivät oikeastaan kerro yhtään mitään: hotti, hotimpi ja hottis. Hotti tarkoittaa kuulemma perustulisuutta, ja koska olen testikäynnillä, pitäydyn hotissa, jotta tulisuus ei ala hallita makukokonaisuutta. Se osoittautuu tosin virheeksi, sillä käytännössä tulisuutta ei ole ollenkaan.

Purebiten vahvuus on ehdottomasti tuoreus ja raikkaus lupausten mukaan. Konsepti toimii etenkin ruoka-aineräätälöijille, joille valmiit annokset harvoin sopivat suoraan, sillä lähes kaikkiin annoksiin voi valita päätähden itse. Menussa positiivista on myös se, että yrtit mainitaan erikseen, ja näin ollen esimerkiksi korianteria kammoksuvat voivat huokaista helpotuksesta.

Aasialaistuulet jäävät Purebitessä kuitenkin vielä hieman vaisuiksi, vaikka wokit sinänsä ehtaa tavaraa ovatkin. Ehkä ongelmana on se, että konsepti yrittää miellyttää vähän kaikkia. Se ei välttämättä ole huono ratkaisu, mutta tämän käynnin perusteella mittari on ehdottomasti enemmän peruskeittiön puolella kuin Kaakkois-Aasiassa. Purebite ei myöskään melko suolaisella hinnoittelullaan pärjää niin sanotuille aidoille Aasia-keittiöille, sillä niistä saa melkein puolet halvemmalla take away -annoksen kotiin. Siksi Purebiten täytyy joko viilata hinnastoaan tai keksiä jotakin sellaista, mikä perustelee muhkean annoshinnan. Kaivattua fiiniyttä ruokailuun saa kummasti jo sillä, että menut vaihtaa hieman jämäkämpiin versioihin. Myös ravintolan pöytien järjestelyä ja tuolivalintoja kannattaa pohtia, jotta ihmiset jaksavat supista lasiensa ääressä ruokaa lisää tilaten.

Yksi asia Purebitessä tosin on enemmän aasialaista kuin missään muualla. Ravintolan wc haisee niin järkyttävältä, että voi jo melkein tuntea olevansa kiinalaisen huoltoaseman kauan sitten tyhjennetyssä yhteiskäymälässä. Onneksi Puren huokea jälkiruoka-Cava pyyhkii mielikuvat pois ainakin viimeiseen wc-käyntiin saakka.

Oletko käynyt Purebitessa? Miellyttääkö Aasiasta inspiroitunut keittiö sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3. syyskuuta 2012

Pellervonkadun vaahterat olivat päästäneet irti heikoimmista lehdistään. Nilkkurin kärki pöllytti niitä pitkin katua tarpoessani yliopistolle. Kalevantiellä tuuli jo aika tavalla, mutta rakennuksen aulassa oli yllättävän lämmin. Syystä, sillä tätä päivää olin odottanut vuosia.
DSC_0016DSC_0013DSC_0017Odotin yliopiston alkua suurin piirtein siitä lähtien, kun aloitin lukion. Hahmotin, että tämän on oltava välipysäkki, joka yksinään ei johda mihinkään. Kuvittelin monta kertaa, miltä tuntuisi kävellä yliopiston käytäviä opiskelijana. Nälkä kasvoi entisestään välivuonna yliopiston radiossa. Tuli pääsykokeet ja hyväksymiskirje. Kesä tuntui pitkältä, ja päättyi virallisesti syyskuun alussa 2012, kun päädyin värjöttelemään kolkkoon eteisaulaan, jossa edellisvuoden olin tehnyt vaikka kuinka monta haastattelua radioon. Se, että seisoi siinä vastavalittuna opiskelijana, tuntui paljon hienommalta.

Vuosien työ päättyi lopulta syksyllä 2017, kun maisterinpaperit kilahtivat postiluukusta eteisen aavistuksen kuraiselle matolle. Laitoin ne samaan kansioon yliopiston hyväksymiskirjeen ja aloituspaketin kanssa, jotta muistaisin aina, miltä tuntui, kun kaikki tuntuu mahdolliselta.

Riemun jälkeen saapui kaipuu. Kuvitteellisessa sivistyssanakirjassani yliopistoikävällä viitataan mielentilaan, jossa ihminen tuntee kaipuuta korkeakouluopinahjoaan kohtaan. Yleensä syynä on vahva opiskeluorientoituminen tai muutosvastaisuus.

Näitä asioita kaipaan yliopistosta:

  • Kun istuutuu vielä puolityhjään luentosaliin, asettelee muistiinpanovälineet pöydälle, syö aamupalan ja nauttii kuumasta kahvista, maailma kohtelee aika hellästi. Mielikuva muistuttaa minua yliopistoelämän ihanimmista arkisista hetkistä.
  • Jos opiskelee kokopäiväisesti tai jos on siinä ohessa osa-aikaisesti töissä, viikolla on silti monta vapaapäivää. Ehtii nauttia aivan eri tavalla asioista. Kevään talvipäivien ensimmäisistä auringonsäteistäkin. Opintotukileikkausten vuoksi tämä jäänee monella haaveeksi.
  • Periodien vaihtuminen tuo neljä uutta alkua vuoteen. Aika mahtavaa!
  • Vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa valtavan laajan oppimisen. Missä muualla kaikkea muuten ehtisi tai jaksaisi opiskella?
  • Arvosanajännitys pitää mielen virkeänä. Numerot eivät kerro kaikkea, mutta näin opiskeluorientoituneena pieni kutkutus nostaa energiatasoja. Ja intoa.
  • Kuinka usein saa valita viikon jokaisena päivänä noin viidestä edullisesta lounaspaikasta sen mukaan, mitä tekee mieli?

Onneksi tämä menee ohi. Olen ikävöinyt kaikkia oppilaitoksiani niistä lähdettyäni. Kaivannut turvallisuuden tunnetta ja rutiineja. Yliopiston ikävöinti on siitä lohdullista, että sinne voi periaatteessa mennä takaisin milloin tahansa. Siitä, millaisessa asemassa sinne palaisi, en vielä tiedä kuin haaveideni verran.

Tehokasta kevätlukukautta niille, joilla se alkoi maanantaina!

Oletko muutosvastainen? Entä podetko ikävää menneitä opinahjojasi kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka eka Koskenrannassa!

Loppuvuodesta myyntiin tullut Tampere-aiheinen, Trivial Pursuit -pelin sukulainen Nähdään Kosken rannassa nivoo yhteen nippelitiedon Suomen merkittävimmästä sisämaakaupungista. Peli sopii melkein kaikille muutamasta kompastuskivestä huolimatta.
DSC_0027DSC_0028DSC_0030Jesper Von Hertzenin suunnittelema peli noudattaa samaa ideaa kuin hänen muutama vuosi sitten ilmestynyt Helsinkiin keskittyvä Nähdään Kellon alla -peli. Kysymyskategorioita on kuusi: rakennukset ja patsaat, kadut ja puistot, historia ja ihmiset, kulttuuri ja urheilu, yritykset ja ravintolat sekä luonto ja muut, näin tiivistettynä. Oikeasti pelikorttien luokat ovat paljon laajempia.

Lähtöpaikkoja on myös kuusi, ja jo tässä vaiheessa pelilaudalla saattaa käydä ilmi pelaajien kotiseutuhistoria. Kannattaa varoa riitoja, sillä tuntuu pahalta, jos vanha kunnon pispalalainen tai amurilainen joutuu aloittamaan pelinsä Hatanpäältä! Ei tule kuuloonkaan. Pelin voittaa yksinkertaisesti se, joka saapuu ensimmäisenä Koskenrantaan.

Hyvät puolet:

  • Kysymyksiä on runsaasti. Pelin mukana tulee pari pakkaa myös ruotsinkielisiä kysymyskortteja. Kieliryhmien huomiointi on hieno juttu.
  • Vaikeustasoja on kaksi: helppo ja vaikea. Avoimet kysymykset toimivat pelikorteissa paremmin kuin kirjainvaihtoehdot. Ainakin pro tamperelaisille.
  • Vaikka luulee tietävänsä paljon, oppii uutta.
  • Peli korostaa kotiseuturakkautta ja jättää hyvän mielen. Mahtavaa, että tällaisia tehdään!

Parannettavaa:

  • Kysymyskorteissa on ikävän paljon kirjoitusvirheitä, ja kuulemma myös joitamia asiavirheitä. Näihin en ole itse vielä törmännyt.
  • Reitti aloituspaikoista Koskenrantaan on melko lyhyt, ja kaksin pelatessa peli päättyy nopeasti. Voi tosin toimia paremmin isolla porukalla pelatessa.
  • Pelilaudan ulkoasu on melko tylsä. Kaipaisin Trivial Pursuitista tuttua eleganssia.

Uskon, että peli toimii parhaiten, kun sitä pelaa isolla porukalla. Kenties antoisin peli on sellaisille, jotka ovat asuneet Tampereella jo jonkin aikaa, mutta eivät ole ehkä syntyperäisiä tamperelaisia. Nippelitietokeräilijöille ja ties kuinka monennen polven tamperelaisille peli käy melko nopeasti helpoksi. Veikkaan silti, että uutuuspeli on mainio lisä tamperelaiskotien joulupuuhiin. Kannattaa olla nopea, sillä pelejä ei ainakaan alkuun ole painettu ihan valtavaa kappalemäärää kuulemani mukaan.

Nähdää Kosken rannassa maksaa 45 euroa, ja sen voi ostaa esimerkiksi Taito Shopista, joka sijaitsee Koskikeskusta vastapäätä Hatanpään valtatiellä.

Heräsikö kiinnostus? Millä tasolla arvioit oman Tampere-tietämyksesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Koskipuiston Huviretki tarjoaa suolaisen reissun 90-luvulle

Lama-ajan luksus on käsin kosketeltavaa kaupungin parhaalla paikalla sijaitsevassa Huviretkessä, jossa huvi maistuu suolaiselta, ja sellaisia ovat myös hinnat. Ruokalista yhdistelee tuttuja perheravintolaklassikoita uutuuksiin, kuten soijakebabiin.
DSC_0004DSC_0006DSC_0002DSC_0018DSC_0023DSC_0011Koskipuistossa on vihdoin lunta. Astelemme sisään Huviretkeen itsenäisyyspäivän aattona. Heti ovensuussa mielen valtaa epätoivo. Syksyn uudet ylioppilaat ovat vallanneet ravintolan, ja liikkeellä on muutenkin porukkaa tavallista enemmän. Ihme tapahtuu, ja saamme pöydän aivan ikkunan vierestä. Yleisilme ravintolassa on ehtaa 90-lukua. Siitä pitävät huolen kokolattiamatto, punaruskeasta puusta tehdyt huonekalut ja laivabuffetista tuttua tyyliä muistuttava perusolemus. Tässä vaiheessa mainittakoon, että Huviretki on myös Cumulus Koskikadun hotelliravintola.

Tarjoilija tiedustelee juomavalintamme, ja katoaa sitten jäljettömiin. Pitkän tovin kuluttua saamme kertoa tilauksemme ja siirtyä alkupalapöytään. Minä tilaan vegaanisen Oumph!-burgerin, ja seuralaiseni luottaa neljän täytteen pizzaan. Kummankin hinta on reilut 15 euroa. Alkupala tarkoittaa tässä tapauksessa leipää. Ottaen huomioon koko listan hintatason leipäpöytä on melko surkea esitys. Tarjolla olevat leivät ovat onneksi pehmeitä, ja esillä on perusvoin lisäksi tomaattista pestoa ja avokadorahkariiniä, eli yritystä on edes hieman. Valitettavasti leipäpöytä kertoo kuitenkin siitä, ettei aikaa tai kiinnostusta ole ylläpitää salaattipöytää, joka kieltämättä olisi jäänne 90-luvulta – ainakin huonosti toteutettuna.

Kun ruoat vihdoin saapuvat, mieli kohenee. Purilaisannos on kaunis, ja pizza iso, kuten hinnan mukaan voi odottaa. Oumph! on soijasta tehty vegaaninen kebabvalmiste, jota pääsen vihdoin kokeilemaan ensimmäistä kertaa. Huviretken burgeresitykseen kuuluu BBQ-marinoitu Oumph!, sydänsalaattia, ranskalaisia, maissia, kookosta ja perussalaattia. Kuvissa näkyvä mystinen valkoinen sula lienee kookosta. Sen tajuan vasta tätä kirjoittaessani, koska annoksessa se maistuu vain juoksevalta kermalta. Varsin mielenkiintoista kutsua kookokseksi ilmeisesti kookosmaitoa, jota on läiskitty purilaisen pohjasämpylään niin, että sämpylä on muuttunut velliksi ruokailun loppupuolella. Annoksen päätähti Oumph! on koostumukseltaan hyvin sitkeää ja lihaista; ei omaan makuuni käypää, mutta mielenkiintoinen kokemus. Harmi vain, että BBQ-marinointi on tehnyt siitä aivan liian suolaista. Niin suolaista, että annos koettelee sietokykyäni. Tilannetta ei pelasta edes grillimaissi tai sydänsalaattikarahka.

Seuralaiseni pizza on rasvainen, suolainen ja täynnä lihaa, kuten fantasiavalintojen perusteella voi odottaa. Se on kookas perheravintoloista tuttu pizza, joka ei jätä muistikuvia: mukava ja turvallinen peruspizza. Valitettavasti lätty ei kuitenkaan ole ihan 15 euron arvoinen, kun ottaa huomioon fantasialistan täytevalintojen tavallisuuden. Melkein puolet halvemmalla voi saman annoksen nauttia muualla.

Huviretki on auttamatta jämähtänyt viime vuosituhannelle, mutta sen suurin ongelma liittyy hintatasoon. Laadukas ravintola voi kilpailla ruoalla, mutta jos lista tarjoaa ylihinnoiteltuja pizzoja ja liki 20 euroa maksavia leipäsiä, täytyy rahapuoleen tehdä viilauksia. Tavallinen pöperö ei nyky-Suomessa voi maksaa tuplasti sen verran, mihin yleinen hintataso on asettunut.

Oletko käynyt Huviretkessä? Toimivatko hotelliravintolat ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa