Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomalaisessa unelmassa on seitsemän numeroa

Olen kuvitellut sen mielessäni monta kertaa. Yleensä työmatkalla. Välillä kotonakin. Olen miettinyt, mitä tekisin, kun hetki koittaisi. Alkaisiko heikottaa? Soittaisinko vanhempani välittömästi paikalle? Pakottaisinko heidät tulemaan taksilla, jotta malja voitaisiin nostaa heti?
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAiniin, mutta kaapissa ei varmasti olisi mitään hienoa varakuohuvaa. Tärisyttäisi. Huutaisin olohuoneeseen: ”Tuu kattoon.” Soittaisin äidille, ja toteaisin, että nyt kävi näin.

Että voitin lotossa pääpotin.

Tähän päivään mennessä olen voittanut lotossa kerran. Kahdeksan euroa. Muistaakseni latasin sillä bussikortin, eikä sekään riittänyt ihan minimilataussummaan. Turha nurista, en nimittäin edes lottoa usein, ehkä pari kertaa vuodessa. Siihen on muutama syy. En ensinnäkään ikinä muista tehdä lottoa. Toiseksi, jos lottorumbaan lähtee, se täytyy tehdä pysyvällä rivillä, mikä taas voi ajaa pakkomielteeseen lotota aina tai vältellä numeroiden tarkastamista. Kolmanneksi olen sitä mieltä, että elämästä pitäisi tehdä elämisenarvoista muullakin tavalla kuin hukuttamalla unelmat uhkapeleihin.

Lottoarvonta on hyvä esimerkki kuvitteellisesta yhteisöstä, joka koostui varsinkin vanhana kunnon telkkariaikana töllön eteen kerääntyneistä arvontaseuraajista. Eihän niitä tuloksia muualtakaan nähnyt ennen maanantain lehteä. Yhdessä jännitettiin, mutta yksin voitettiin. Unelma lauantaisesta vapahduksesta elää yhä. Suomalainen lottoaa vuodessa melkein 90 eurolla (Mtv.fi 31.1.2015). Se on ihan valtava summa rahaa uhkapeleihin, kun siihen päälle lasketaan vielä muut pelattavat pelit. Tämäkö maa on siis laman kourissa ja Kiky-vänkyilyjen armoilla? Tai ehkä nimenomaan niiden takia kuponki löytää tiensä lähi-Ärrän lottokoneeseen.

Lottovoitosta on vaikea kirjoittaa, jos sitä ei ole kokenut. Anna-Leena Härkösen yritys oli Kaikki oikein (2014), josta tehdään parhaillaan elokuvaa, joka saa ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Elokuvan pääosissa lottovoittajapariskuntana nähdään Elsa Saisio ja Antti Luusuaniemi. Lottovoitto on vaikea, mutta mehukas aihe. Fiktiivisen teoksen seuraaminen antaa mahdollisuuden kuvitella, kuinka maalliset taakat putoaisivat omilta harteilta ja kuinka unelmille olisi oikeasti tilaa voiton osuessa kohdalle.

Mitä unelmille käy, kun rahaa on kuin roskaa? Siis oikeasti niin paljon, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Olisi tietenkin naiivia väittää, ettei lottovoittoa valitsisi, jos sen saisi ottaa tai olla ottamatta. Rahalla voi tehdä paljon hyvää, vaikka se voi myös aiheuttaa valtavasti pahaa.

Viime viikonloppuna kadulla paukkui kuin sota olisi syttynyt. Ei ollut kukaan saartanut kaupunkia, vaan Ratinassa ammuttiin rahaa taivaalle tamperelaisen Eurojackpot-voittajan kunniaksi, jota onnetar oli suosinut samalla viikolla. Aivan kuin yhteisöön olisi saapunut yhteistä rahaa ja jonkinlainen suuri hyväntekijä. Toivottavasti näin on, koska parasta, mitä lottovoitolla voi tehdä, on laittaa raha liikkumaan tavalla tai toisella. Se voi olla omien unelmien toteuttamista, palveluiden hyödyntämistä, pienyrittäjien tukemista, hyväntekeväisyyttä, sijoittamista elävään kaupunkiin ja oravanpyörästä hyppäämistä niin, että muistaa itsekin olla vähän mukavampi ihminen muille.

Lauantaiarvonta, jos osut kohdalleni. En toivo edes kovin montaa miljoonaa, enkä välttämättä edes miljoonaa. Vielä nykyistä ihanamman kerrostalokodin naapurustosta, täysipäiväistä kirjoitushaaveiden toteuttamismahdollisuutta ja sitä, että matkaan voi lähteä ihan milloin tahansa.

Jos elämä jatkuu ennallaan maanantaina, kaikki on silti hyvin.

Väitätkö, ettet haaveile lottovoitosta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Älä myy itseäsi halvalla

Alennuskupongit ja häveliäisyys kannattaa sulloa syvälle taskuun, kun puhutaan oman työn hinnoittelusta ja palkkioihin liittyvistä oikeuksista. Enkä puhu nyt siitä työstä, mitä toimitetaan yleensä kadunkulmassa, sillä vielä vaikeampaa hintaluokan löytäminen on muilla aloilla.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHinnoitteluongelman alkulähde solissee suomalaisten suhtautumisessa rahaan tabuna. Palkasta ei hiiskuta, ellei kyse ole kasvottomasta työehtosopimuksesta tai suosituksista. Sitä paitsi töitä pitää painaa nöyränä ja kiitollisena, vaikka lantteja kilisisi tilille silloin, kun maksajalle sattuu sopimaan. Junttisananparren mukaan siis ”joskus ja jouluna”.

Se, ettei omia palkkiota avata muille lainkaan, johtaa siihen, että työstä pyydetään mitä sattuu, ja ostajien kuva työn hinnasta vääristyy: maksetaan liikaa tai liian vähän. Keikanhaalimishimossa tulee myös itse tehtyä hätäisiä vika-arviointeja, kun ei halua menettää tarjottua työtä. Ja se nyt ei ole yllätys, että hintojen paniikkipolkeminen tekee vain entistä suurempaa hallaa alalle, joka nykii jo muutenkin krematorion ovenkahvaa.

Hinnoittelun suurin kompastuskivi lienee kuitenkin ikitrendikäs huijarisyndrooma, joka ainakin blogimaailmassa empiiristen havaintojeni pohjalta mielletään naisten kokemaksi tunteeksi, vaikka eihän sukupuoli poista oikeita tai kuviteltuja syndroomia. Tiivistettynä huijarisyndrooman anti pesiytyy freelancerin hinnastossa ajatukseen siitä, että kuka nyt maksaisi palvelusta paljon, kun ei se kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Vaikka useimmiten on. Itse asiassa aina.

Ikävä kyllä huijarisyndroomasta ammentavat myös jotkut ostajat. Katsos, kun eihän pikaisesta näpyttelystä tarvitse maksaa tarpeeksi. Sehän on vähän kuin sähköposteja kirjoittelisi, vaikka tekisi valtavasti taustatyötä vaativia artikkeleita, jotka eivät valmiina tuotteena ole kuitenkaan kilometrien pituisia. Itsensä aliarviointiin on myös helppo syyllistyä, jos tekee työnsä nopeasti. Mitä väliä tahdilla kuitenkaan on, jos lopputuote on se, mistä on sovittu ja mitä asiakas haluaa ja saa sovitussa aikataulussa?

Alkaa pahasti näyttää siltä, että rahasta puhuminen todella on loputon noidankehä, jonka veivaamiseen osallistuu niin ostaja kuin sovitun työn toteuttaja. On kuitenkin yksi asia, josta työhön palkattu tekijä voi puhtain mielin pestä kätensä. Palkan tai palkkion maksun suorittaminen.

Onnea on elää maassa, jossa oikeuksia valvotaan sen verran hyvin, että voi melko huoletta luottaa, että roposet kolahtelevat bittimuodossa verkkopankkiin silloin, kun on sovittu. Mutta valitettavasti niin ei käy aina. Varsinkaan, kun kyse on freelancer-työstä. Keikasta. Jutusta. Projektista. Sehän nyt vain on sellainen pikkuruinen summa, jonka voi laittaa maksuun vaikka seuraavassa kuussa.

Arvata saattaa, miltä tili näyttää, jos kaikki palvelun ostaneet ajattelevat näin. Amatöörimäistä ostajalta on se, jos työn tuottaja joutuu karhuamaan palkkiotaan tai matkakuluja. Vaikka summa olisi pieni, pitää ymmärtää, että niistä surkeista suorituksista koostuu koko kuukauden palkka. Mitä, jos itse saisit vain osan palkastasi? Siksi, että koko summaa ei vain huvittanut maksaa.

Oma lukunsa ovat myös ne, jotka kyllä maksavat hyvin ja ajallaan, mutta vaativat maksuttomia lisätöitä. Ihan vaivihkaa. Jos vielä tämä ja tämä. Yhtäkkiä huomaakin pönöttävänsä tilaisuudessa, josta ei alun perin ollut puhe, tekemässä työtään ja antamassa parastaan. Että saisi töitä jatkossakin. Joudun itsekin punnitsemaan sekä hinnastoani että sitä, miten esitän asiat blogissa, joka alati kasvaa. Tällaisista asioista ei kuitenkaan voi vaieta vain siksi, että pelkää työtilausten vähentyvän. Minkä arvoinen on työkeikka, joka on vastoin kaikkia omia periaatteita? Oikeuksien vaatiminen ei osoita epäkiitollisuutta tai hankalaa luonnetta.

Suomalainen työkulttuuri arvostaa raatamista, joten myös sen hinnan oltava kaiken saamansa arvostuksen arvoinen.

Minkälaisia rahaan tai hinnoitteluun liittyviä ongelmia olet kohdannut? Erityisesti freelancer-tarinat kiinnostavat. Jaa myös härskein työelämäpyyntö, jonka olet saanut kuulla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa