Parasta palvelua Tampereella

Eikö joulukuu olekin kiittämisen aikaa? Tässä julkinen kiitokseni muutamalle yritykselle, jonka palvelua ihailen niin, että toivoisin monen muun ottavan mallia näistä liikkeistä.
DSC_0131K-Supermarket Kuninkaankulma
Huvittavaa, kuinka kansan voi jakaa kahtia se, minkä yhtymän kaupassa pitäisi käydä. Ehkä nuorempi sukupolvi osaa jo ottaa vähän rennommin kaupassa käynnin suhteen. Valikoima, helppous ja palvelu ratkaisevat, ei logo ovessa. Minä luotan nykyään siihen, missä on paras kasvisvalikoima. Arvostan myös ekologista ja laajaa tarjontaa. Hyvä palvelu on ekstraa, koska harvoin on aikaa keskittyä siihen. Olen kuitenkin valmis maksamaan siitä enemmän kuin mihin keskimääräiset hinnat asettuvat, koska erot ovat kuitenkin loppujen lopuksi todella pieniä. Siksi suosikkikaupakseni onkin muodostunut Kuninkaankulma. Salaattibaari, palvelutiski, vegevalikoima, vihannekset, erikoisoluet, vegepakasteet ja päivittäistuotteiden saatavuus ovat hurmanneet minut. Ennen kaikkea Kuninkaankulman erottaa muista kuitenkin palvelu. Kauppiaslähtöisyys on K-ketjun etu, ja Kuninkaankulmassa näkyy se, että henkilökunta pitää työstään. Sitä on ilo katsella. Suuri marketti on onnistunut tavoittamaan osan siitä, mitä vanhat kivijalkakaupat tarjosivat puoli vuosisataa sitten.

Amurin Helmi
Vanhan ajan kahvila on hieno satsaus kaupungilta. Amurin Helmi toimii työläismuseokorttelin yhteydessä, ja luottaa yksinkertaisiin itse tehtyihin tuotteisiin. Muuta ei tarvita, jos konsepti on oikea. Syön harvoin leipää, mutta silloin, kun touhuun ryhdyn, haen Helmestä luomukauraleipää. Vastapaistettua ja kuohkeaa. Jos on iltapäivällä liikenteessä, tuotteet ovat jo huvenneet. Se täytyy vain hyväksyä, sillä itse asiassa kyseessä on hieno opetus yltäkylläiselle sukupolvelle. Entisaikaan leivät olivat vastapaistettuja, ja kun ne loppuivat, ne todella loppuivat. Nykyajan kiireinen elämä vain ei oikein tue vanhaa kulttuuria. Onneksi aina voi tehdä aikamatkan menneeseen Helmessä.

Stag’s Head
Olisinpa asunut Kalevassa silloin, kun Stag’s Headin kultakausi alkoi. Hyvässä baarissa yhdistyy kattava valikoima, kohtuullinen hintataso ja loistava palvelu. Tässäkin tapauksessa erityisesti palvelu ratkaisee. Vaatii sisua pitää suosittua juottolaa, ja vieläpä siten, että tekee sen tyylillä. Baarin viihtyvyyttä kuvaa se, ettei sieltä haluaisi lähteä. Sisustuksesta mainittakoon se, että yleisilme noudattaa kotoisalla tavalla pubihenkeä lautapeleineen ja biljardipöydän kera. Tiskille on helppo mennä, sillä asiakasta todella palvellaan. Tasavertaisesti, nopeasti ja suosituksia tarjoten.

Kenelle annat julkisen kiitoksen hyvästä palvelusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi kiitosta seuraa aleähky?

Kiitollisuus ja kulutus menevät iloisesti sekaisin joka vuosi marraskuun lopussa. Jostakin syystä Eurooppa muistaa juhlia vain jälkimmäistä.
black-friday-2925476_960_720Kuva: Pixabay

Jälleen saatu uusi hössötyspäivä tuhansien järvien maahan! Jo on aikoihin eletty, kun rapakontakaiset kiitospäivävillitykset rantautuvat tännekin, tuumivat harmaahapset. Ei riitä ystävänpäivä ja halloween; kohta on kiitospäiväkin täällä. Thanksgiving Dayna Pohjois-Amerikassa tunnettua juhlaa ennen Eurooppaan on kirinyt mega-aleostospäivä Black Friday, jota vietetään aina juhlan jälkeisenä perjantaina.

Kulutushysteriapäivä Black Friday alkoi näkyä kunnolla Suomen markkinoilla viime vuonna. Tänä vuonna vietetään jo Black Weekiä, jonka vuoksi sähköpostin tarjouslootakin on koko viikon pullistellut oikeasti hyviä etuja. Perjantaina lienee turha oikaista läheisen ostoskeskuksen läpi, sillä sen verran lumoavia tuotteiden punaoranssit alelaput ovat, että ostoskeskus alkaa muistuttaa jo ennen puoltapäivää pyhiinvaelluskohdetta. Siihenhän Black Friday pyrkii. Itse asiassa pyhiinvaelluskohde on erinomainen vertaus, koska länsimaisessa yhteiskunnassa kulutusmekat näyttävät olevan pyhiä. Kulutusjuhlan näyttämöllä puhuu raha, ja sillä kuuleman mukaan saa myös valtaa. Minkähänlaisia valttikortteja mahtaa tarjouspäiviltä löytyä, jos siellä pörräävät alehurmokseen antautuneet tarjoushaukat?

Yhdysvalloissa kiitospäivän perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse, ja kansallinen vapaapäiväkin se on ollut jo 1940-luvun alusta. Kiitospäivän jälkeistä ostospäivää Black Fridaytä pidetään joulusesongin avauspäivänä. Nimensä se on tosin saanut 1950-luvulla siitä, että kiitospäivää seurannut perjantai työllisti poliisia niin, että sitä alettiin kutsua mustaksi. Ja tällä vuosi tuhannella hurvitellaan kaupoissa! Mustaa Black Friday on siis lähinnä lompakolle.

Perjantain voi viettää kuitenkin vaihtoehtoisissa merkeissä. Vastaiskuna mustan perjantain kulutussekoilulle voi päättää viettävänsä Älä osta mitään -päivää, joka kiteyttää hyvin yhteiskunnan tilan. Pitää oikein päättää päivä, jolloin kaikin voimin yrittää olla ostamatta mitään! Järkevän kuluttamisen pitäisi olla osa jokaista päivää. Piheily tai leveily on oma valinta, mutta kukkaroa kunnioittaen voi tehdä järkeviä valintoja, jotka ovat ekologisia, eettisiä ja taloudellisia. Niin ja tietysti hyvää oloa tuottavia.

Melko huvittavaa on se, että Black Fridayn mukana vuotuisiin perinteisiin ei ole kuitenkaan onnistunut sujahtamaan alkuperäisjuhla kiitospäivä, jonka idea yksinkertaisimmallaan on kaunis: kiitetään siitä, mitä on. Toki päivä linkittyy selvästi Pohjois-Amerikan historiaan ja kulttuuriin, minkä vuoksi sitä ei ole vielä kehdattu – tai annettu – omia muualle. Ostospäivien tai antikulutustempausten sijaan pitäisi nimenomaan viettää kiittämisen juhlaa. Ei pelkästään yhtenä marraskuisena torstaina; jos nyt ei aivan joka päivä, niin useita kertoja vuodessa ilman, että sitä seuraa kulutushysteria, ostosähky ja shoppailumorkkis.

On niin paljon aihetta olla kiitollinen.

Tuleeko vielä aika, jolloin kulutushysteriaviikot eivät villitse kansaa? Mikä niissä viehättää? Voisiko kiitospäivää viettää muualla kuin Pohjois-Amerikassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Varaa parantaa: Näin paljon käytin rahaa viikossa

Päätin alkaa seurata rahan käyttöäni ihan vain mielenkiinnosta viikko sitten. Ei mennyt ihan putkeen järkevän kulutuksen näkökulmasta, mutta onneksi lompakkoon ei myöskään räjähtänyt täyttä katastrofia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAViikkokulutus 16.10.-22.10.2017

Maanantai 16.10. 0,00€
En käyttänyt maanantaina rahaa ollenkaan, mikä johtui osin siitä, että kävin sunnuntaina kaupassa, johon kului 15,20 euroa. Summa kattoi sekä sunnuntain että maanantain kotiruoka-ainekset, eväät ja välipalat.

Tiistai 17.10. 22,90€ + lahjakortilla 85€
Lipsuin vanhoihin tapoihini ja nappasin aamulla matkalta take away -kahvin, joihin ennen kului luokattoman paljon rahaa. Kävin jalkahoidossa, joka maksoi 85 euroa. Sen tosin maksoin lahjakortilla, joten omaa rahaa tähän ei kulunut. Lisäksi kävin kahdessa eri kaupassa ruoka- ja juomaostoksilla. Ennen jalkahoitoa nälkä oli niin kova, että piipahdin myös lähi-Subissa avokadoleivällä.

Keskiviikko 18.10. 20€
Töistä tullessani nappasin Thai Sisters’ Wokista mukaan Syö!-viikkojen menun 10 euron annokset, eli niihin kului 20 euroa. Loppupäivän pysyttelin kotona, joten rahaa ei mennyt lainkaan. En tehnyt edes verkko-ostoksia.

Torstai 19.10. 27,65€ + lahjakortilla 20€
Kohtuullisen pienellä kulutuksella alkanut viikko lipsui torstaina raiteiltaan. Pidän kaupassa käynnistä ja ulkona syömisestä. Aamu oli kiireinen, joten nappasin kioskilta mukaan leivän ja sen kaveriksi veden, koska en muka pystynyt olemaan juomatta työmatkaa. Päivän päätteeksi olo oli niin hutera, että oli pakko käydä syömässä kotimatkalla. Sen jälkeen päädyin kosmetiikkaostoksille tuhlaamaan yhtä lahjakorteistani. Salkkareiden jälkeen kävin vielä päivittäisruokaostoksilla lähimarketissa.

Perjantai 20.10. 29,80€
Aloin valmistautua perjantaina viikonloppuun, ja tein melko suuret ruokaostokset Sokoksella. Kuitin loppusummasta suurimman osan veivät vegaaniset pakastepizzat, jotka ostin valmiiksi estämään sunnuntaiaamun nälkäkuolemaa. Perjantain ostoksista riitti muutoin ruokaa viikonlopun jokaiselle päivälle. Illalla nappasin vielä lähikaupasta halvat sukkahousut serkkuni häihin.

Lauantai 21.10. 21,80€
Serkkuni meni naimisiin, joten koko päivä meni pitkälti häissä. Päivän ainoa kulu oli taksireissu takaisin kotiin. Aamulla söin mannapuuroa, aamupäivällä vähän seesamitofua ja vihanneksia, ja loppuillan ruoka- ja juomapuolesta pitivät huolta häätarjoilut.

Sunnuntai 22.10. 35,20€
Sunnuntai taittui pitkälti lepäillessä ja elokuvien parissa. Näyttikin siltä, ettei rahaa kulu ollenkaan, kunnes sitä yhtäkkiä menikin enemmän kuin minään muuna päivänä. Hain meille Thai Golden Changista massamancurryt, jotka maksoivat 17 euroa yhteensä. Illalla poikkesin vielä kaupassa tekemässä ostokset iltapalaa ja alkavaa viikkoa varten.

Yhteensä: 157,35 euroa + lahjakorteilla 105 euroa

Viikkoni oli hyvin itsekeskeinen. Osallistuin yhteisiin ostoksiin hävettävän vähän, söin ulkona liikaa ja ajelin taksilla toisin kuin tapoihini kuuluu. Viikon kulutus olisi ollut huomattavasti pienempi, jos olisin jaksanut tehdä joka päivä kotona hyvän aamupalan, ja jos noutoruoat olisivat jääneet vähemmälle. Syön ulkona usein, mutta tällä viikolla sitä tuli harrastettua luvattoman paljon.

Kasvissyöjänä on vaikeaa tehdä ostoksia usealle päivälle, sillä tuoretuotteiden säilyvyysaika on rajallinen, mikä tietää useita kauppareissuja ja niillä mukaan tarttuneita turhakkeita. Ihan kuin niitä ei voisi välttää. Viikon ruokalasku olisi huomattavasti nykyistä matalampi, jos tekisin ostokset etukäteen. Se vain ei ole mahdollista.

Minulla ei ole palavaa halua säästää. On toki säästöjä ja haluan, että sen tunnetun pahan päivän varalle on kuvetta, mutten tavoittele esimerkiksi velatonta taloa tai valtavia potteja. Yhtään huono ajatus ei ole se, että säästössä olisi vuoden palkka, joka turvaisi heikkoina aikoina, eikä jokaisesta YT-neuvotteluilmoituksesta tarvitsisi pyörtyä. Kenties niillä rahoilla saisi pystyyn oman pienen yrityksenkin.

Säästämistä enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten ja mihin kuluttaa rahansa. Tilastoimani viikko ei todellakaan ollut hyvien valintojen viikko, mutta ei myöskään pahin mahdollinen. En shoppaillut yhtään! Nykyään pelkkä osteleminen ei tuota iloa, vaan se, mitä sillä saa. Ja jos mitään ei tarvitse, ei mitään kannata ostaakaan.

Olisi ylitsevuotavan maailmaa syleilevää selittää, että raha ja sen kulutus liittyisivät vain kestäviin valintoihin ja puhtaaseen ruokavalioon. Totuus ainakin omalla kohdallani on se, että rahaan liittyy paljon nautintoa. En innostu pelkästä bittirahasta tai kilisevistä kolikoista, vaan siitä, mitä kaikkea se mahdollistaa. Arjessa iloa tuottavia kokemuksia. Kuten huomata saattaa, pidän hemmottelusta, hyvästä ruoasta ja juomasta. Pystyisin elämään ilman niitä, ja jos jonakin päivänä käy niin ikävästi, että paljosta täytyy luopua, sekin on ihan okei. Silloin säästötiliä ei käytetä siihen, että joku muu raspaa jalkapohjat tai siihen, että mietiskelee, mikä vegaaninen viini seuraavaksi maistuisi. Silloin keskitytään selviämään.

Minkälaiseen viikkokulutukseen pyrit? Mitä säästäminen merkitsee?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa