Viisivuotissuunnitelma

Viis uudenvuodenlupauksista! Vuosi on aivan liian lyhyt aika toteuttaa monta pakotettua asiaa. Senpä vuoksi olen tehnyt aina viisivuotissuunnitelman, jolla historiassa toki on varsin ikävä kaiku. Oma suunnitelmani on kuitenkin ihan vain puhtaasti hyvään elämään keskittyvä kokonaisvaltainen lupaus. Vuonna 2018 käynnistyy jo kolmas viisivuotissuunnitelmani.
business-1149630_960_720Kuva: Pixabay

Alan tehdä unelmatyötä, jossa hommia paiskitaan yhteiskunnan ja ennen kaikkea ihmisten vuoksi. Saan hyödyntää koulutustani ja kykyjäni. Tiedän, mihin pystyn, ja tavoittelen päämäärääni ihan oikeasti, enkä vain tyydy selvittämään tilanteesta kaikille. Olen myös onnellinen siitä, mitä minulla jo on: vakaa talous, hyvä olla ja ihana koti. Mutta tyytyminen ei riitä. Haluan enemmän ja näyttää kynteni.

Nautin aamuista ja varaan aikaa mannapuuron keittämiselle. Jos ihminen ei kolmeenkymppiin mennessä saa herättyä sen verran aikaisin, että ehtisi alle 10 minuutin mannapuuron kiehauttaa aamulla, niin on syytä ilmoittautua elämänhallintakurssille. No, ei kai se yhdestä puurosta kiinni ole sentään. Puuro vain sattuu olemaan mainio aamupala, mutta aivan liian työläs mikrottomalle unikeolle. Yritän myös tulevina vuosina muistaa nauttia aamun tunnelmasta ja pysähtyä katselemaan, kuinka kaupunki herää. Kiire tosin on töihin aina.

Liikun enemmän. Joogaan ja käyn pitkillä lenkeillä niin kuin aiemmin oli tapana. Ruumiillinen hyvinvointi on jäänyt kiireisten vuosien jalkoihin. Nyt, kun hallittavia lankoja on vähemmän, alan varata päivästä aikaa liikunnalle. Hyötyliikunta ei riitä, vaan haluan nauttia siitä ilosta, jonka vartalolleni suon sitä hoitamalla. Aion sopia myös paljon enemmän lenkkitapaamisia ystävieni kanssa. Silloin nimittäin tutustuu myös kotikaupunkiinsa paremmin, kun antaa toisen päättää, mihin päin suunnataan.

Minulta ilmestyy proosateos. Tämä onkin jo vauhdissa. Haaveilen, että proosan kirjoittamisesta tulee taas harrastus, joka tuo vastapainoa työlle. Mikään ei voita kirjoitusflow’ta. Haluan hukkua iltaisin hetkeksi luomaani maailmaan, ja lopulta julkaista sen kaikille. Mistään mielikuvitusmaasta ei ole kyse, sillä fantasiaa en kirjoita.

Julkaisen runoteoksen. Tiedosto on luotu. Idea on syntynyt jo kauan sitten. En usko vanhan teoksen muokkaamiseen, sillä kuusi vuotta vanha runosetti on melkoista luettavaa nykymittakaavassa. Aloitan siis puhtaalta pöydältä, sillä nyt todella tiedän, mitä haluan sanoa.

Pidän kolmekymppiset lastenjuhlateemalla. Oikein perinteiset lasten synttärikemut 90-luvulta edustavat minulle laman suurvuosikymmenen ilakointia. Tietenkin, olinhan lapsi silloin. Minulle yhdeksänkymmentäluku oli synttärikemuja hupihatut päässä ruokapöydän ympärillä ylikermaisen kakun äärellä. Pahvisia teema-astioita, ongintaa ja aasinhäntää. Tätä on luvassa myös omilla teemakutsuillani – aikuiseen makuun.

Miten kävi edellisten viisivuotissuunnitelmieni kanssa? Ensimmäistä aloittaessani olin siis 15-vuotias, ja toisen alkaessa tasan 20 vuotta vanha. Suunnitelmani liittyvät aina melko isoihin asioihin, joten pääpiirteet on helppo muistaa. Valmistuin lukiosta liki kympin keskiarvolla, sain vartaloni kuntoon, aloin syödä terveellisesti, pääsin yliopistoon, muutin Kalevaan ja sittemmin puolisoni luokse Amuriin. Lopulta valmistuin myös maisteriksi.

Vakituinen toimittajanpesti jäi saamatta, sillä en edes hakenut sellaista. Kaunokirjallista teostani ei myöskään julkaistu, koska kirja jäi 30-sivuiseksi. Sen sijaan toimitetun historiikkikirjan tein ja paljon muita kirjoitustöitä. Haaveilin myös muuttavani Pispalaan syntymäkotiini, mutta taloon on niin käsittämättömät jonot, ettei se taida olla mahdollista. Sitä paitsi ahneus kasvaa keskustan lähellä asuessa: kaiken pitää olla aivan käden ulottuvilla. Siinä alkaa Pispalakin tuntua jo kaukaiselta maalta.

Teetkö vuosisuunnitelmia tai kenties pidempiaikaisia lupauksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tästä kaikki vasta alkaa

Uusi vuosi on valtavan lohdullinen alku, jos ei elä toisessa syklissä, eli opiskelun tai työn rytmissä, joka jakaa vuoden syys- ja kevätlukukauteen. Itselleni alkava vuosi on merkityksellinen, sillä se toivottavasti sisältää rutkasti uusia käänteitä. Toivon vuoden toisena päivänä mielen vallanneen levollisen olon kantavan loppuun asti.
DSC_0018.JPGJos ihan rehellisiä ollaan, niin en minä todellakaan tiedä, pitääkö tämä vuosi yhtään mitään uutta sisällään. Jostakin kumman syystä on kuitenkin pieni kutina, että niin voi käydä. Odottelemalla ei kuitenkaan mitään tapahdu, joten siksi olen päättänyt, etten jätä mitään sattuman varaan. Kuulostaapa salamyhkäiseltä!

Pääajatukseni on jopa aavistuksen uskonnolliselta haiskahtava fraasi ”Elämä kantaa”, joka tietysti on ristiriidassa sen kanssa, etten halua enää jättää mitään sattuman käsiin. Yritän siis tässä uskotella itselleni, että kerrankin rohkeita päätöksiä tekemällä ja aidolla uskalluksella voi saavuttaa sen, mitä haluaa. Joskus on pakko uskoa siihen, että putoaa jaloilleen, vaikka tekisi rohkeitakin ratkaisuja. Vieläpä, kun – toistaiseksi – turvana on hyvinvointivaltio.

Vaikken koskaan ole ollutkaan se, joka odottelee, kuinka kaikki hyvä sataa päälle taivaalta, olen sortunut myös kellumaan omassa kuplassani, ja vuodet ovat vierineet varkain. Työpöytä on täynnä tiedostoja tulevista teoksista, blogi täynnä luonnoksia ja usko omiin kykyihin vahvempi kuin koskaan, mutta silti on ollut helpompi nuuhkia tuttuja kulmia elämän jokaisella osa-alueella.

Kuluneet kaksi melko raskasta vuotta ovat kuitenkin opettaneet, että joskus on parempi laittaa korealainen kurkkunaamio kasvoille ja katsoa kokkivideoita aamuun asti ennemmin kuin selkä jumissa puurtaa yötä vasten. Ja kun kävelee kotiin, kannattaa pysähtyä ihastelemaan puistoa ja lumisia oksia tai edes kuvitella ne, jos ulkona on loskaa niin, että ruotsalainen tekonahkakenkä tulvii.

Mutta nyt kurkkunaamiot saavat olla. Antaa kenkien tulvia, koska olen valmis. Tähän vuoteen ja uuteen elämään.

Mitä ajattelit uskaltaa toteuttaa tänä vuonna?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vauhti kiihtyy – Mediakan vuosiraportti

Mediakan vuosiraportti osoittaa, että meno hurjenee, aiheet ovat vakiintuneet ja toimivan blogin resepti on talletettu takataskuun.
DSC_0006DSC_0009DSC_0007DSC_0008Mediakan liikenne kolminkertaistui edellisvuodesta vuonna 2017. Blogin alkutaipaleeseen, ensimmäiseen puoleen vuoteen, verrattuna liikenne on nyt yli 10-kertainen. Ja saisi vielä tästäkin kymmenkertaistua. Tuntuu silti hyvältä, että ne joka paikassa ja yhteydessä esiintyvät pikkulinnutkin ovat asian huomanneet, ja yhteistyötarjouksia on tullut. Kommenttiboksikin on ollut yllättävän aktiivinen. Kiitos!

Hotellivalituksia, ruokaraivoa ja popkulttuuria

Suosituimpia aiheita vuonna 2017 olivat ruoka ja lifestyle. Kasvokkain tehdyt gallupit kertovat muuta, sillä yleensä toiveet kohdistuvat mielipiteisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta tilastoissa kategoriaerot ovat pieniä, sillä aivan kärjessä ovat myös ilmiöt, mielipiteet ja kulttuuri: koko blogin juju.

Innostuin kuluneena vuonna näköjään rähjäämään melkoisesti eineksistä, mutta taitaa olla niin, että se suo on nyt rämmitty, ellei jotakin kerrassaan uskomatonta tavaraa osu tielle. Kommenteista päätellen einesvihaaja ei ollut ihan kaikkien mieleen, mutta keskustelu onkin toivottua.

Kirjoitin hävettävän vähän popkulttuurista, ja erityisesti musiikkiarviot jäivät tyystin huomiotta. Liekö syynä vuoden musiikkitarjonta vai alitajunnassa jyskyttävä ajatus siitä, etten ole loppujen lopuksi musiikki-ihminen. En myöskään käynyt kertaakaan teatterissa, vaikka siitäkin piti kirjoittaa. Elokuvakokemukset onneksi taltioin, ja ravintolakäynneilläkin kamera oli aina mukana.

Kuluttajajournalismin hengessä päädyin kirjoittamaan jälleen hotelleista, tosin ensimmäistä kertaa kotimaan pytingeistä. Näitä haluan tehdä ehdottomasti lisää – mutten ilmaiseksi tai ainakaan itse maksamalla. Luetuksi tekstiksi nousseesta Cumulus Kaisaniemen arvostelusta toivon, että ketju ottaa onkeensa, sillä Suomen hotellien hintatasolla on turha tarjota likatahroja ja yhdeksänkymmentälukua.

Stindebinden haamu jatkoi kummitteluaan menneenä vuonna. Stindebinden mysteeriä on hakukoneissa ratkottu niin kiihkeästi, että edelleen melkein kaksi vuotta sitten julkaistut tekstit killuvat luetuimpien joukossa. Vannon, että kertoisin, jos todella tietäisin, kuka Stinde oli. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä Karjalaisen Jukkaan, joka vastauksen tietää.

Uusi blogivuosi

Vuodelta 2018 toivon, että rakas harrastukseni lähtee kunnolla lentoon, kulkee mahdollisimman pitkään mukanani ja on myös tulevaisuudessa tärkeä itseilmaisun paikka, elävä CV ja keskusteluareena, vaikka toistaiseksi olen itse saanut mesota täällä lähinnä kannustuksen säestämänä. Lässytystäni voi kuunnella nykyään myös Instagramissa, sillä olen innostunut Instagramin tarinatyökalusta.

Ai, pitääkö lopuksi kertoa jokin teksti, johon on erityisen tyytyväinen? Jutun En katoa koskaan (Mediakka 24.5.2017) teemoja mietin usein vieläkin, ja olen tyytyväinen tunteeseen, jonka sain vangittua tekstiin. Onko sittenkin niin, ettei kaiken pidäkään olla ikuista?

Kerro ihmeessä toiveita tulevalle vuodelle! Onko jokin teksti jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parasta palvelua Tampereella

Eikö joulukuu olekin kiittämisen aikaa? Tässä julkinen kiitokseni muutamalle yritykselle, jonka palvelua ihailen niin, että toivoisin monen muun ottavan mallia näistä liikkeistä.
DSC_0131K-Supermarket Kuninkaankulma
Huvittavaa, kuinka kansan voi jakaa kahtia se, minkä yhtymän kaupassa pitäisi käydä. Ehkä nuorempi sukupolvi osaa jo ottaa vähän rennommin kaupassa käynnin suhteen. Valikoima, helppous ja palvelu ratkaisevat, ei logo ovessa. Minä luotan nykyään siihen, missä on paras kasvisvalikoima. Arvostan myös ekologista ja laajaa tarjontaa. Hyvä palvelu on ekstraa, koska harvoin on aikaa keskittyä siihen. Olen kuitenkin valmis maksamaan siitä enemmän kuin mihin keskimääräiset hinnat asettuvat, koska erot ovat kuitenkin loppujen lopuksi todella pieniä. Siksi suosikkikaupakseni onkin muodostunut Kuninkaankulma. Salaattibaari, palvelutiski, vegevalikoima, vihannekset, erikoisoluet, vegepakasteet ja päivittäistuotteiden saatavuus ovat hurmanneet minut. Ennen kaikkea Kuninkaankulman erottaa muista kuitenkin palvelu. Kauppiaslähtöisyys on K-ketjun etu, ja Kuninkaankulmassa näkyy se, että henkilökunta pitää työstään. Sitä on ilo katsella. Suuri marketti on onnistunut tavoittamaan osan siitä, mitä vanhat kivijalkakaupat tarjosivat puoli vuosisataa sitten.

Amurin Helmi
Vanhan ajan kahvila on hieno satsaus kaupungilta. Amurin Helmi toimii työläismuseokorttelin yhteydessä, ja luottaa yksinkertaisiin itse tehtyihin tuotteisiin. Muuta ei tarvita, jos konsepti on oikea. Syön harvoin leipää, mutta silloin, kun touhuun ryhdyn, haen Helmestä luomukauraleipää. Vastapaistettua ja kuohkeaa. Jos on iltapäivällä liikenteessä, tuotteet ovat jo huvenneet. Se täytyy vain hyväksyä, sillä itse asiassa kyseessä on hieno opetus yltäkylläiselle sukupolvelle. Entisaikaan leivät olivat vastapaistettuja, ja kun ne loppuivat, ne todella loppuivat. Nykyajan kiireinen elämä vain ei oikein tue vanhaa kulttuuria. Onneksi aina voi tehdä aikamatkan menneeseen Helmessä.

Stag’s Head
Olisinpa asunut Kalevassa silloin, kun Stag’s Headin kultakausi alkoi. Hyvässä baarissa yhdistyy kattava valikoima, kohtuullinen hintataso ja loistava palvelu. Tässäkin tapauksessa erityisesti palvelu ratkaisee. Vaatii sisua pitää suosittua juottolaa, ja vieläpä siten, että tekee sen tyylillä. Baarin viihtyvyyttä kuvaa se, ettei sieltä haluaisi lähteä. Sisustuksesta mainittakoon se, että yleisilme noudattaa kotoisalla tavalla pubihenkeä lautapeleineen ja biljardipöydän kera. Tiskille on helppo mennä, sillä asiakasta todella palvellaan. Tasavertaisesti, nopeasti ja suosituksia tarjoten.

Kenelle annat julkisen kiitoksen hyvästä palvelusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi kiitosta seuraa aleähky?

Kiitollisuus ja kulutus menevät iloisesti sekaisin joka vuosi marraskuun lopussa. Jostakin syystä Eurooppa muistaa juhlia vain jälkimmäistä.
black-friday-2925476_960_720Kuva: Pixabay

Jälleen saatu uusi hössötyspäivä tuhansien järvien maahan! Jo on aikoihin eletty, kun rapakontakaiset kiitospäivävillitykset rantautuvat tännekin, tuumivat harmaahapset. Ei riitä ystävänpäivä ja halloween; kohta on kiitospäiväkin täällä. Thanksgiving Dayna Pohjois-Amerikassa tunnettua juhlaa ennen Eurooppaan on kirinyt mega-aleostospäivä Black Friday, jota vietetään aina juhlan jälkeisenä perjantaina.

Kulutushysteriapäivä Black Friday alkoi näkyä kunnolla Suomen markkinoilla viime vuonna. Tänä vuonna vietetään jo Black Weekiä, jonka vuoksi sähköpostin tarjouslootakin on koko viikon pullistellut oikeasti hyviä etuja. Perjantaina lienee turha oikaista läheisen ostoskeskuksen läpi, sillä sen verran lumoavia tuotteiden punaoranssit alelaput ovat, että ostoskeskus alkaa muistuttaa jo ennen puoltapäivää pyhiinvaelluskohdetta. Siihenhän Black Friday pyrkii. Itse asiassa pyhiinvaelluskohde on erinomainen vertaus, koska länsimaisessa yhteiskunnassa kulutusmekat näyttävät olevan pyhiä. Kulutusjuhlan näyttämöllä puhuu raha, ja sillä kuuleman mukaan saa myös valtaa. Minkähänlaisia valttikortteja mahtaa tarjouspäiviltä löytyä, jos siellä pörräävät alehurmokseen antautuneet tarjoushaukat?

Yhdysvalloissa kiitospäivän perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse, ja kansallinen vapaapäiväkin se on ollut jo 1940-luvun alusta. Kiitospäivän jälkeistä ostospäivää Black Fridaytä pidetään joulusesongin avauspäivänä. Nimensä se on tosin saanut 1950-luvulla siitä, että kiitospäivää seurannut perjantai työllisti poliisia niin, että sitä alettiin kutsua mustaksi. Ja tällä vuosi tuhannella hurvitellaan kaupoissa! Mustaa Black Friday on siis lähinnä lompakolle.

Perjantain voi viettää kuitenkin vaihtoehtoisissa merkeissä. Vastaiskuna mustan perjantain kulutussekoilulle voi päättää viettävänsä Älä osta mitään -päivää, joka kiteyttää hyvin yhteiskunnan tilan. Pitää oikein päättää päivä, jolloin kaikin voimin yrittää olla ostamatta mitään! Järkevän kuluttamisen pitäisi olla osa jokaista päivää. Piheily tai leveily on oma valinta, mutta kukkaroa kunnioittaen voi tehdä järkeviä valintoja, jotka ovat ekologisia, eettisiä ja taloudellisia. Niin ja tietysti hyvää oloa tuottavia.

Melko huvittavaa on se, että Black Fridayn mukana vuotuisiin perinteisiin ei ole kuitenkaan onnistunut sujahtamaan alkuperäisjuhla kiitospäivä, jonka idea yksinkertaisimmallaan on kaunis: kiitetään siitä, mitä on. Toki päivä linkittyy selvästi Pohjois-Amerikan historiaan ja kulttuuriin, minkä vuoksi sitä ei ole vielä kehdattu – tai annettu – omia muualle. Ostospäivien tai antikulutustempausten sijaan pitäisi nimenomaan viettää kiittämisen juhlaa. Ei pelkästään yhtenä marraskuisena torstaina; jos nyt ei aivan joka päivä, niin useita kertoja vuodessa ilman, että sitä seuraa kulutushysteria, ostosähky ja shoppailumorkkis.

On niin paljon aihetta olla kiitollinen.

Tuleeko vielä aika, jolloin kulutushysteriaviikot eivät villitse kansaa? Mikä niissä viehättää? Voisiko kiitospäivää viettää muualla kuin Pohjois-Amerikassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa