Lusikkani rahasoppaan

Olisitko valmis kertomaan, mitä palkkakuitissasi luki viimeksi? Kertoisitko, milloin viimeksi tili näytti nollaa? Haluaisitko vaihtaa työpaikkaa palkan vuoksi? Pystytkö säästämään? Osaatko sijoittaa? Olisi mahtavaa vastata kaikkiin näihin kysymyksiin avoimesti, mutta minua taitaa vaivata perisuomalainen häveliäisyys. Siitä huolimatta haluan puhua rahasta.
DSC_0450Pahempaa aloitusta mammonatekstille ei voisi olla kuin todeta ”rahan puhuttavan” tai ”rahasta puhuttavan”. Harmi vain, että tällä kertaa se on ihan totta. Suomalaisvaikuttajat ovat heränneet somessa rahakeskusteluun ja tarttuneet 10 suoraa kysymystä rahasta -juttuideaan, jonka sysäsi tiettävästi alkuun Sara Vanninen. Jos selaa aiheesta tehtyjä some-sisältöjä, huomaa, että niissä toistuu raha on tabu -mantra. Rahasta puhuminen ei kuulu suomalaisuuteen, kerrotaan. Olen ihan samaa mieltä, vaikka hieman epäselväksi on jäänyt, miksi se ei kuulu suomalaisuuteen. Ehkä siksi, että niin on aina ajateltu. Ehkä siksi, että rahasta puhuminen liitetään pröystäilyyn.

Arastelen tulojeni julkista kertomista, vaikka ystävien kesken keskustelemme paljon tienesteistä ja tiedän, mitä lähipiirini ansaitsee kuukaudessa. En siis oikeastaan ymmärrä, miksi en pysty olemaan raha-asiassa yhtä avoin kuin toivoisin. Ehkä pelkään. Pelkään, että siitä koituu jotakin negatiivista, vaikken edes osaa sanoa, mikä minua huolettaa. Kilpailu alallani on niin kova, etten halua luoda vääriä mielikuvia – siitäkään huolimatta, että palkka-avoimuus helpottaisi alalla työskentelyä ja työnsaantia, kun toiveet olisivat realistisia ja sekä työntekijää että työnantajaa tyydyttäviä. Toivon ajattelevani toisin, kunhan olen lukenut Julia Thurénin Kaikki rahasta – näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018), joka odottaa kirjakaapissani lukuvuoroa.

Tienaan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, mikä on luonnollista, sillä olinhan opiskelija loppuvuoteen 2017 saakka. Olen tyytyväinen siihen, kuinka paljon ansaitsen, vaikka toisinaan ajattelen, että ajatustyöni ansaitsisi vielä muhkeamman potin. Välillä mietin myös sitä, kuinka samanpituisen ja -arvoisen koulutuksen suorittaneilla tuloerot voivat olla valtavat. Viestinnän ala ei ole kultakaivos, mutten valinnut journalistiikkaa tullakseni rikkaaksi. Valitsin sen tullakseni erinomaiseksi kirjoittajaksi. Tuloerot nakertavat vain silloin, kun näen pöyristyttävän palkka- tai palkkioehdotuksen. Se, että työstä ei makseta kunnolla, kertoo työntekijän aliarvioimisesta. Olen itse ottanut joissakin asioissa pahasti takkiini, mutta nykyään ajattelen, ettei työ tai tilapäisprojekti ole minua varten, jos siitä ei olla valmiita maksamaan aiheellista korvausta.

Vuosituloihini vaikuttavat ansiotyön lisäksi freelancerina tekemäni kirjoitustyöt, joista saan muutamia tuhansia vuodessa. Toistaiseksi niiden osuus ei ole kivunnut viisinumeroisiin summiin, mutta tänä vuonna olen jo lähellä sitä, mikä tuo kokopäiväisen työni kylkeen mukavat lisätulot. Ahertaminen palkitsee vasta jälkikäteen, kun projektit ovat ohi ja tilille tupsahtaa melkoinen summa kerralla. Järkeä on onneksi päässä niin paljon, että käytän pennoseni viisaasti.

Tarkkojen palkkasummien sijaan puhun mielelläni rahan kuluttamisesta ja esimerkiksi viikkobudjetistani, josta kirjoittamani juttu herätti yllättävän paljon kiinnostusta. Kenties nimenomaan siksi, ettei rahan kuluttamisestakaan puhuta avoimesti. Toinen syy lienee luonnollinen uteliaisuus. On mielenkiintoista nähdä, mitä muut ostavat ja mihin rahansa käyttävät, ja siksi myös Prisman Hihna 247 -lähetykset ovat vanginneet yleisön. Rahan kuluttamisesta kertovassa jutussa en kuitenkaan ole kertonut viikkoni todellisia kuluja, kuten vaikkapa laskujen maksuun meneviä varoja, sillä koen, etteivät maksamani laskujen summat kuulu nettiin. Muutoin olen ollut rehellinen ja raportoinut ostokseni sentilleen. Kuluvalla viikolla seuraan jälleen rahankäyttöäni, josta kirjoitan ensi viikolla.

Se, että rahasta ei puhuta avoimesti, vaikuttaa elämässäni eniten palkkaneuvotteluihin. Viestinnän alan työpaikkailmoituksissa pyydetään yleensä kertomaan palkkatoive, sillä harvemmin palkkaus noudattaa minkään alan työehtosopimusta. Täytyy myöntää, että olin aluksi täysin pihalla siitä, mitä voin pyytää. Pyyntöni eivät ole koskaan olleet epärealistisia, mutta aluksi en tiennyt, liikunko edes oikeassa mittakaavassa. Muutaman työhaastattelun jälkeen tiedän, mitä pyydän ja että toiveeni sijoittuu oikeaan luokkaan.

Toivomaani palkka-avoimuutta ei tietenkään edistä se, etten itse pysty puhumaan julkisesti tuloistani – ainakaan internetissä. Vaikka tiedän, että järkevä netti- ja some-käyttäytyminen harvemmin johtaa katastrofiin, koen parhaimmakseni olla hiljaa yksityiskohdista. Yksittäisen ihmisen verotietojen tarkastelua hedelmällisempää olisi julkaista anonyymisti ja selkeästi ammattien palkkaustietoja. Ei mitään keskipalkkoja, joissa kokeneiden johtajien megatulot sekoittuvat muurahaisten masseihin, vaan rehellisiä tietoja summista, joilla tehtäviin on palkattu ihmisiä.

Jos kaipaisin lihavaa tilipussia, olisin varmasti valinnut toisin vuonna 2012, kun hain opintoihini. Olisin valinnut lääketieteen tai kauppatieteen, ja havainnut sitten, etten pysty työskentelemään hoitoalalla enkä jaksa vääntää kansainvälisistä sopimuksista pukumiesten kanssa. Olisin lopettanut opintoni ja lannistunut. Mahtavien tulojen sijaan haaveilen siitä, että käytän myös tulevaisuudessa varani hyvin. Säästän, ehkä opin joskus sijoittamaan ja uskallan joskus heittäytyä tyhjään. Tyhjään, jossa minua kannattelevat vain omat sanani, jotka sitten joskus tuottavat rahaa.

Pystytkö puhumaan avoimesti rahasta? Missä menee yksityisyyden rajasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Turhuusrahapäiväkirja

Tarkastelin yhden syyskuisen arkiviikon ajan rahankäyttöäni. Kävi ilmi, että ainakin kuluneella viikolla olin todella hövelillä päällä, mutta kovin suurta katastrofia ei sentään syntynyt. Vain vähän pettymystä omaan toimintaan.
DSC_0160Minulle raha ei ole tabu. En kuitenkaan halua huudella tarkkoja tulojani ja menojani, vaikka ovathan tulot julkista tietoa. Siispä en blogirahapäiväkirjoissa koe tarpeelliseksi raportoida esimerkiksi maksamieni laskujen summia, ja siksi ne jäävät tästä kirjoituksesta pois. Idea on tarkastella lähinnä arkimenoja turhan kulutuksen näkökulmasta.

Yritän usein pysyä tietyssä päiväbudjetissa, mutta se ei useinkaan onnistu, sillä menoni jakautuvat hyvin epätasaisesti. On nollapäiviä ja niitä, jolloin rahapussi kevenee urakalla. Parempi siis tarkastella tilannetta viikkotasolla tai koko kuukauden mittakaavassa.

Syyskuisena arkiviikkona kulutin näin:

Maanantai 24,41 €
Koko summa hupeni Prismaan. Ainoa oikeasti tarpeellinen ostos tässä kauppalaskussa oli kaurajuoma 1,98 euroa, loput kuluivat huvitteluun. Ostin vanhemmilleni erikoisjäätelöä, jota olin halunnut heidän testaavan jo pitkään, ja lisäksi ostin muita uutuustuotteita, kuten Keijun vegaanista siemenlevitettä. Hankin myös itselleni iltapalaa ja vanhempiani ilahduttaakseni ostin vielä heille hodaritarpeet. 22,43 euroa siis Kankkulan huvittelukaivoon.

Tiistai 31,15 €
Oivoi. Tämän piti olla nollakulutuspäivä, mutta jotenkin päädyin läheiseen kauppakeskukseen ostoksille, ja ostin vähän kaikenlaista. Maisteluun luomusipsejä, illalliseksi take away -salaattia K-Marketista, lähituotettua seitankebabia, avokadoja ja loppuja en muistakaan. En todellakaan siis kuluttanut järkevästi. Turhaa, turhaa!

Keskiviikko 27,74 €
Vapaapäivät näyttävät tulevan hirveän kalliiksi minulle. Suhailin ympäri kaupunkia, join kahvilassa sumppia, ostin kuivakaapin puuttuvia aineksia ja testailin vegeuutuuksia. Tässä vaiheessa viikkoa olin jo aika pettynyt itseeni. Hyvä esimerkki siitä, miksi turhuusrahapäivän kirjoittaminen kannattaa.

Torstai 11,90 €
Alkuviikosta kokoamani lounassalaatti näytti niin nahistuneelta, ettei se maistunut lainkaan. Heitin sen surutta roskiin, ja suuntasin lounaalle Picniciin. Ostin Härkis-patongin, vegaanisen chiajogurtin ja kahvin. 11,90 euroa turhaan. Olisin periaatteessa voinut syödä sen kuppaisen salaatin, mutta elämä on tehty nautittavaksi.

Perjantai 43,14 €
Ostin viikonlopulle ruokaa, ja kävin kolmessa kaupassa, joihin kaikkiin kulutin vajaat 15 euroa. Kasvissyönti on aika kallista. Ainakin, jos sitä harjoittaa lähikaupoissa. Ostoskorissa turhaan olivat muistini mukaan ainakin soijavanukkaat ja coca cola. Muut ostokset tulivat arkikäyttöön: vihannekset, hedelmät, pavut, linssit ja pakastevihannespussit sekä leivinpaperi.

En oikein itsekään ymmärrä, miten rahaa kului arkiviikolla näin paljon. Eihän se toki työssä käyvälle ole mitään, mutta tuntuu silti, että ruokaan upposi mammonaa ihan hirveästi. Kuivakaapit olivat tyhjiä, ja teki mieli kokeilla uusia reseptejä. Arkikulutuksen ansiosta viikonloppuna ei kulunut oikeastaan yhtään rahaa, ja se, mitä kului, meni tulevaan viikkoon valmistautumiseen. Se tarkoittaa sitä, että ensi viikolla ei roposia valu oikein mihinkään.

Minulla ei ole tarvetta varsinaisesti nipistää kuluja, mutta haluaisin päästä siihen, etten ostaisi mitään turhaa. Vaatteisiin ja tavaroihin käytän rahaa nykyään harkiten, mutta ruoka näyttää olevan sellainen näkymätön syöppö, johon killinkejä uppoaa ihan huomaamatta. Järkevällä lounassuunnittelulla pääsisi varmasti pitkälle, mutta joskus, siis aika usein, on ihana antautua mieliteoille.

Minkälainen kuluttaja olet? Missä menee rahasta puhumisen raja somessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät

Sanonnalla ”kuin apteekin hyllyltä” viitataan asioiden sukkelaan hoitamiseen. Se ei totisesti ole enää lääkeputiikin valttikortti, sillä palvelulta tilaa syö aggressiivinen myynti.DSC_0094.JPGMinulla oli pitkästä aikaa asiaa apteekin reseptitiskille tällä viikolla. Kävipä tuuri, ajattelin paahtaessani vuoronumerolapun kanssa tiskille ilman jonottamista. Palvelupisteellä istuva farmaseutti esitteli itsensä heti ja kysyi, miten voi olla avuksi. Näin lyhyellä avausrepliikillä lähti liikkeelle hämmentävä asiointikokemus.

”Hei, minun nimeni on Laura, miten voin olla avuksi?” ei kuulosta kovin kammottavalta auki kirjoitettuna. Ensimmäinen ongelma vaan sattui olemaan se, että huomasin, ettei tervehdyksessä ollut mitään aitoa, vaan koko repliikki oli luettu oppaasta, jossa asiointitilanne pitää suorittaa tietyllä tavalla. Se ei toimi kasvotusten, kun voi tulkita myös kehonkieltä, joka paljastaa teennäisyyden.

Kun Laura sitten otti ajokorttini reseptini etsintää varten, kesti siinä yllättävän pitkään. Ennen kuin hän otti mitenkään kantaa siihen, mitä lääkettä tulin hakemaan, hän alkoi tarinoida Yliopiston Apteekin Ratinaan avatusta Ego-kaupasta. Olenko käynyt? Mitä tykkäsin? Mitä mieltä olin kaupan ulkonäöstä? Kannattaa ehdottomasti testata Egon kasvotuotteita! Ja minä valehtelin, minkä ehdin. Olen käynyt, oli upea ja aivan varmasti menen toiste ja kokeilen kaikkea, eli en ole käynyt koskaan eikä ole suunnitelmissa käydäkään. En halunnut kuulla yhtään kattavampaa luentoa Ego-myymälästä.

Ego-esittelyn aikana Laura oli saanut aikaiseksi kaksi väärää lääkemääräystulostetta ja sen jälkeen hän vielä haki väärän lääkepaketin. Ainoa, mikä tilanteessa siis sujui, oli myyntispiikki. Jäi paha mieli. Lopuksi Laura vielä työnsi alennuskupongin Ego-kauppaan lääkepakettini väliin. Suurin virhe asiakaspalvelutilanteessa ei ollut palvelun hitaus ja farmaseutin tietokonemokat, vaan se, että asiakkaalle, minulle, jäi tunne, ettei minua kuunneltu eikä minun reseptilläni ollut mitään merkitystä. Vain tuote-esittelyllä oli väliä, ja se ajoi tällä kertaa luonnollisen ja rehellisen kanssakäymisen ohi.

Muutos apteekeissa on varmasti kytenyt jo pitkään, mutten vain satunnaisasiakkaana ole huomannut sitä. Ennen heinäkuista käyntiäni olen käynyt reseptitiskillä viimeksi tammikuussa, jolloin olin niin kammottavan poskiontelotulehduksen kourissa ja kuumehöyryissä, ettei kukaan todennäköisesti kehdannut alkaa myydä minulle mitään. Onneksi.

Minä todella ymmärrän jo ihan työhistoriani perusteella myynnin lainalaisuudet, tavat ja tavoitteet. Ymmärrän myös sen, että yritysten täytyy tehdä voittoa, eiväthän ne muuten olisi yrityksiä. Myynti voikin olla hyvää asiakaspalvelua pelkän rahallisen voiton lisäksi. Jos myyjä osaa arvioida asiakkaan kiinnostuksenkohteet oikein, syntyy miellyttävä kaupantekotilanne, josta asiakkaalle jää hyvä mieli ja kassaan kilahtaa rahaa.

Jos apteekissa käydessä alkaa tuntua siltä, että myynti ajaa asiakkaan tarpeiden ohi, on menty metsään. Tai syvälle lääketehtaan varastoon. Käsikaupassa päivystävät jo myyjät, jotka hyökkäävät kimppuun välittömästi, kun astuu apteekkiin sisään. Myymisen ei pitäisi kuulua farmaseuttiprofessioon, vaikka houkutus hyödyntää henkilökohtaista ja melko yksityistä palvelutilannetta on varmasti suuri.

Minä ajattelen apteekin välttämättömyytenä ja yleishyödyllisenä palvelupisteenä, jonka suurin tavoite ei ole tuottaa valtavia määriä rahaa, vaikka apteekkibisnes taitaa olla ainakin jonkinlainen kultakaivos, lääketuotannosta puhumattakaan.

Lääkkeet ovat yksittyinen ja jopa arkaluontoinen asia, ja sitä pitäisi kunnioittaa etenkin reseptilääkkeiden kanssa toimittaessa. On aika ironista kaupata kasvojenpuhdistustuotteita, jos ihminen on noutamassa esimerkiksi syöpälääkkeitä. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä apteekkimyynnin rajat menevät. Jos pelisilmä puuttuu kokonaan, myyntitoiminta halventaa asiakasta. Myynti voi olla myös eettisesti arveluttavaa, jos se kohdistetaan ihmisiin, jotka eivät ole täysissä voimissaan.

Tiedättekö, mikä apteekin nykymenosta tulee mieleen? Karkkikaupat ja puhelinmyyjät. Kioskeilla myytiin 90-luvulla karkkeja yksittäiskappaleina pennihinnoittelulla. Sai ottaa, mitä halusi. Kioskin täti ei tosin koskaan pakottanut valitsemaan tiettyjä namusia, mutta kaikkea oli tarjolla. Samalla tavalla ja vielä upeampina ja kauniisti valaistuina loistavat apteekkien lääkehyllyt. Pistetään pussiin valkoisia palloja, punaisia ja sinisiä, ehkä vielä muutama kapseli.

Sanotaan myös, että puhelinmyyjät ovat rasittavia. Jos ei piittaa käytöstavoista, luurin päässä roikkuvasta kauppamiehestä pääsee eroon yhdellä napin painalluksella. Apteekissa asiakas on loukussa ja kasvoikkain tapahtuvan vuorovaikutustilaneen paineen alla. Ei voi kuin toivoa, että apteekin takahuoneessa on myyntirepliikkimuistion lisäksi valtavan paksu kirja, jonka kanteen on painettu otsikko Eettinen myynti ja apteekki yleishyödyllisenä palveluna. Veikkaan kuitenkin, että se kirja on hukkunut jaettavien alekuponkien ja esitteiden alle.

Farmaseutti-Lauran nimi on muutettu.

Jos lääkemarkkinointi ja -bisnes kiinnostavat, kannattaa tutustua Peter C. Götzschen teokseen Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus (Sitruuna 2014).

Ahdistaako sinua apteekkien tapa myydä? Jos itse työskentelet apteekkialalla, mitä mieltä olet alan myyntipelisäännöistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa