Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Taiteen juhlapäivä: Saa liputtaa!

Kysypä hakukoneelta, mihin taidetta tarvitaan. Tässä on yksi vastaus, joka ennen pitkää päätyy samaan hakutulosletkaan. Kurkkaa sitä ennen pihalle, ja tarkista, onko lippu nostettu salkoon.
IMG_1528Yhteen liitetyt (2011) keskeneräisenä.

Jos siniristilippu ei heilu tänään tuulessa, isännöitsijä ei ilmeisesti tue naisten näkymistä kulttuurialalla tai suomalaista kuvataidetta ylipäätään. Sisäministeriö suosittelee lipun salkoon nostamista kuvataiteen ja naisten kulttuuriin osallistumisen kunniaksi 100-vuotisjuhlavuoden merkeissä, selviää Ilta-Sanomien (9.7.2017) uutisesta. Liputuspäivä juhlistaa samalla myös taidemaalari Helena Schjerfbeckin syntymäpäivää.

Minua taiteen oma liputuspäivä lämmittää erityisesti siksi, että kuvataide on ollut aina osa elämääni. Se on minulle musiikkia, jota en koskaan oppinut ymmärtämään. Olen havahtunut vasta viime aikoina siihen, että se on kiireisten vuosien aikana vaivihkaa muuttunut päivittäisestä harrastuksesta kadotetuksi itseilmaisukeinoksi, josta olen silti ajatuksen tasolla pitänyt kiinni kaikki nämä vuodet, vaikken olekaan taiteillut.

Aloitin 1-vuotiaana vahakankaan päällä maaten valtavalle paperille sutien. Lapsena piirsin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin aamusta iltaan, kun taas teininä aloin kiinnostua taiteesta yhteiskunnallisena vaikuttamiskeinona, koska kirjoitusharrastukseni perustui tuolloin vielä pateettiseen proosaan. Kävin kaikki mahdolliset kuvataidekurssit samalla, kun aloittelin journalistista kirjoitusuraani lukiossa. Ylioppilaslakki päässä piti valita kahdesta intohimosta, ja kamppailun voitti kirjoittaminen, jonka parissa viimeiset kuusi vuotta on kulunut.

Mihin taidetta enää tarvitaan, kun yhteiskunnan tabuaiheita on yhä vähemmän? Entä mihin taidokkaasti tehtyjä uniikkeja tauluja tarvitaan, kun saman kuvan voi tulostaa kotona? Ovatko digitaalinen media ja internet taas tappaneet jotakin? Taulujen tarpeellisuutta en osaa arvioida, koska jokainen varmasti osaa päättää itse tauluhankinnoistaan ja varojensa sijoittamiskohteista. Vaikka piiloviestejä ei enää tarvitse välittää samalla mitalla kuin 100 vuotta sitten, yhteiskunnassa on edelleen epäkohtia, ja kuvataide on itse asiassa valtavan hyvä keino herättää ajatuksia, jotka ehkä johtavat muutokseen. Yksi vilkaisu riittää. Taiteen hedelmät taltioivat myös yhteiskunnan historiaa, jota ilmentävät yhtä hyvin niin arkiset aikalaiskuvaukset kuin poliittiset teoksetkin, vaikka voi tietenkin olla montaa mieltä siitä, tarvitaanko tähän nimenomaan kuvataidetta, koska nykyteknologialla voi taltioida mitä tahansa.

Vaikka ajattelen, että taiteen tärkein työ liittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, näen sen myös itseilmaisun välineenä, jonka ei aina tarvitse johtaa mihinkään. Taiteen tekeminen rentouttaa ja lievittää stressiä. Taide on henkilökohtainen kokemus, joka parhaimmillaan koskettaa, ehkä ohikiitävän hetken tai niin, että sen muistaa ikuisesti. Se on kohtaamisista ja luomisesta nauttimista. Yksin tai yhdessä. Yhteisö- ja ympäristötaidetta voi toteuttaa tietenkin täysin digitaalisesti, mutta vain tietyllä hetkellä olemassa olevassa taiteessa on oma ulottuvuutensa. Se yhdistää fyysisesti ihmiset samassa paikassa ja sitoo heidät taiteen ympäristöön ja siihen kuuluvaan luontoon. Eikö siinä ole taiteen ydin? Se ydin, jota mikään digitaalinen tallennusväline ei voi nielaista sisuksiinsa.

Itse asiassa voi jopa ajatella, että taiteella menee tällä hetkellä paremmin kuin aikoihin. Monistaminen ei vähennä taiteen arvoa, vaan ennemminkin nostaa sitä. Eikö henkisesti arvokkainta ole taide, jossa mahdollisimman moni voi olla mukana ja josta mahdollisimman moni voi nauttia? Nykyaikana kuvataideteokset ovat parhaimmillaan osana arkea: painettuna vaatteissa ja korteissa, laitteiden taustakuvina ja käyttötavaroiden kuvituksena. Alkuperäisen kuvan omistaminen lisää ehkä pääomaa, muttei yhteisöllisiä arvoja.

Aika yksinäinen on taulu, joka roikkuu pölyttymässä pienessä huoneessa ilman yleisöä.

Aurinkoista suomalaisen kuvataiteen päivää!

Mitä taide merkitsee sinulle? Millainen sen rooli on nyky-yhteiskunnassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa