Juonivalintoja – osallistu kirjaani!

Ilman hyvää käsikirjoitusta kirjasta tulee repaleinen sekamelska. Tein itse suurpiirteisen käsikirjoituksen heti alussa, mutta huomasin, ettei se riitä ja tästä syystä eteneminen on ollut hidasta. Palaan siis koko projektin juurille ja laitan käsikirjoituksen kuntoon, mutta sitä ennen kuulisin mielelläni mielipiteitänne suunnittelemistani juoniratkaisuista.
DSC_0734On ollut vaikea hyväksyä se, ettei jaloista ajatuksista ja kiehtovasta ilmaisutavasta huolimatta kirja valmistu itsekseen. Oikeastaanhan kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin haaveilua, ja todennäköisesti parhaan palkinnon saa sitten, kun teos joskus alkaa elää omaa elämäänsä.

En luonnollisestikaan halua kertoa liikaa käsikirjoituksestani enkä myöskään kaipaa valmiita ratkaisuja, mutta olen erityisen kiinnostunut muiden kirjoittajien ja lukijoiden mielipiteistä siitä, miten mielekäs käsikirjoitus etenee. Mikä veisi juuri sinut mukanaan?

Valistusteosta ei kannata odottaa, vaikka kirjan kantavat teemat ovat köyhyys, katkeruus, elämän ratkaisuiden harmaan sävyt ja varallisuuserot vanhemmuuden ja parisuhteen ohessa. Käsikirjoitukseni on kaunis kuvaus siitä, miten raha vaikuttaa ihan tavalliseen ihmiseen ilman äkkirikastumista tai rutiköyhyyttä ja mitä tapahtuu, kun kaksi kulkee samaa polkua, mutta päinvastaisiin suuntiin.

1. Kertojat

Montako kertojaa? Onko kaksi minäkertojaa liian turvallinen ratkaisu? Pitäisikö toista hahmoa tarkastella etäältä? Mitä nämä valinnat viestivät?

Minä- vai kaikkitietävä kertoja? Tekeekö ulkopuolinen kertoja tarinasta onton? Jos käytössä on kaksi minäkertojaa, kuinka tarkkaan ilmaisua ja kieltä täytyy hioa, jotta luvuissa kuuluu varmasti kaksi eri ääntä?

2. Luvut

Lyhyitä vai pitkiä lukuja? Lyhyiden lukujen kirjoittaminen tuntuu hassulta, mutta toisaalta se tuo mukavasti lukurytmiä ja tarjoaa sopivia hengähdystaukoja, mikä sopii kiireiselle lukijalle.

Entä pitäisikö luvut nimetä vai ainoastaan numeroida?

3. Kuoleman merkitys

Kuolema vai pelastus? En ole vielä päättänyt kenenkään päiviä, mutta se on suunnitelmissa. Pitäisikö sittenkin säästää henki?

Murha vai vahinko? Jos kuolema käy vierailemassa, olisiko sen parempi olla vahinko vai suunnitelmallinen teko?

Voiko kirjassa tapahtua murha ilman, että kyseessä on dekkari? Mitä jos se on vain osa elämää, osa käsittämätöntä tapahtumakulkua? Voiko joskus käydä niin, ettei ole ihan varma, mitä edes tapahtui?

4. Kaiken loppu

Onnellinen, haikea vai surkea loppu? Olen ehdottomasti haikeiden loppujen kannalla. Sellaisen lopun, joka hyväksyy tapahtuneen, muttei ratsasta auringonlaskuun, vaan ehkäpä syksyn lehtien täyttämille kaduille silloin, kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kannattaako kirjajutuista puhua ääneen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Teatteriharrastaja, joka unohti käydä teatterissa – ja näki vihdoin Tytöt 1918 -näytelmän

En voi kuin ihmetellä, miten pääsi käymään niin, että edellisestä teatterivierailustani on jo yli kuusi vuotta. Hävettää. Minähän pidän itseäni teatteriharrastajana. Mikä se sellainen harrastaja on, joka unohtaa harrastuksensa?
DSC_0098Olen näköjään tyytyväisenä tuudittautunut siihen, että kun kerran on rykäissyt teatterirallin, voi rauhassa fiilistellä kulttuuripläjäystä yli viiden vuoden ajan. Ja sitten paniikissa varata liput näytelmään, jonka viimeinen esityspäivä lähenee. Niin minä päädyin ammattiteatterikävijästä veteraaniteatterifaniksi, joka onnistui nappaamaan kaksi paikkaa tammikuussa alkaneeseen, lokakuun viimeiseen viikonloppuun päättyneeseen Tampereen työväenteatterin Tytöt 1918 -näytelmään.

Upean, tärkestä aiheesta kertovan musikaalin jälkeen minua oikein suretti se, etten ole vaivautunut teatteriin entiseen tapaan. Työskennellessäni radiossa katselin yli 10 esitystä vuodessa. Henkilökohtainen ennätykseni oli neljä iltaesitystä viikossa, mikä varmasti paljastaa sen, etten maksanut näytöksistä itse, mutta aamut juoksin vastaavasti rehkimässä esitysten lehdistötilaisuuksissa.

En kuitenkaan voi sanoa, että raha olisi syy siihen, ettei radioaikojen jälkeen ole tullut käytyä teatterissa, vaan ehkä kiireinen elämä on vienyt mennessään. Ei jotenkin ole ollut muka aikaa kävellä kirkkopuiston läpi suuresti ihailemaani Tampereen työväenteatteriin, ei ole ollut koskaan aikaa varata lippuja tai selailla esityksiä. Kun jokin asia jää taka-alalle, on laiskempi ottamaan siitä kiinni. Ja silti olen kuvitellut olevani teatteriekspertti. Siksi, että teatteriarvioistani pidettiin vuonna 2011.

Teatterissa käyminen sopii hyvin kaikille pysähtymistä rakastaville kulttuuriharrastajille ja niille, jotka kokevat, ettei elämässä ole tarpeeksi läsnäoloa. Lavalla ei ole kuin käsillä oleva hetki, ja siihen yleisönkin on tartuttava, sillä ei ole kelaustoimintoa tai stop-nappuloita. Hyvä niin, sillä teatterin sykähdyttävyys nojaa vahvasti hetkeen, voimakkaisiin tulkintoihin, liikkeeseen, valoihin ja ääniin, jotka on tarkoitettu kuultavaksi ja katsottavaksi vain kerran, tietyssä hetkessä. Se tekee teatterityöstä ainutlaatuista, alituista läsnäoloa vaativaa taituruutta. Samalla, kun pitäisi myös vuorovaikuttaa yleisön kanssa, vaikkei puheenvuoroja penkkiriveille jaetakaan.

Ensinäkemältä teatteriesitykset näyttäytyvät tanssin, laulun ja lavasteiden yhteispuurona, mutta teatterinäytelmissä erityisen kiehtovaa on se, että näytelmiä voi tarkastella joko ikään kuin laajakuvana katsoen yleisesti sitä, miltä lavatyö näyttää tai sitten voi keskittyä pieniin yksityiskohtiin: taustalla neulovaan naiseen, arvaamatta kaatuvaan nuoreen tai sekaisin vaeltavaan kulkuriin. Sellaiseen, jonka paikka ei voisi olla missään muualla sillä hetkellä, mutta joka ei kuitenkaan kyseisellä hetkellä ole parrasvaloissa.

Esitykset ovat myös oodeja luovan alan muille työtehtäville. En voi kuin ihailla tarkoin suunniteltua yhteistyötä, jossa valot, lavasteet ja äänet löytävät toisensa ja tukevat näyttelijöiden tulkintaa. Kaikki näyttää katsojalle niin vaivattomalta: suuret korttelilavasteet muuttuvat hetkessä lumihangeksi, pommilla räjäytetty työläismurju herrainkartanoksi ja taistelutanner tyhjyydeksi. Kadunkulmassa käyty dialogi yltyy lauluksi, joka muuttuu hetkessä tanssishow’ksi. Ne ovat musikaalin hienoimpia hetkiä, ja niissä Tytöt 1918 onnistui erinomaisesti, sillä laulu- ja tanssiosuudet olivat jopa parempia kuin lyhyet dialogit, jotka vaikuttivat paikoin väkinäisiltä.

Tytöt 1918 aloitti uudelleen minun teatteriharrastukseni valtavan upealla kokemuksella ja päätti parhaalla mahdollisella tavalla sisällissodan muistovuoden, sillä Martan, Lempin ja Rauhan tarinat onnistuivat käsittelemään hirveitä tapahtumia koskettavasti ja kaunistelematta jättäen katsojan sanattomaksi. Sodasta on sanottu jo paljon, mutta ei koskaan samalla tavalla kuin TTT:n esityksessä.

Kun esiriput sulkeutuivat, olo tuntui haikealta. Tytöt olivat siirtyneet virallisesti historiaan, kadonneet kokonaan – niin kuin heille tarinassakin kävi. Teatteri on hetken taidetta ja siksi niin puhuttelevaa.

Tytöt 1918 -soundtrack löytyy esityksen nimellä Spotifysta.

Nautitko teatterista? Kuinka usein käyt teatterissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Taiteen juhlapäivä: Saa liputtaa!

Kysypä hakukoneelta, mihin taidetta tarvitaan. Tässä on yksi vastaus, joka ennen pitkää päätyy samaan hakutulosletkaan. Kurkkaa sitä ennen pihalle, ja tarkista, onko lippu nostettu salkoon.
IMG_1528Yhteen liitetyt (2011) keskeneräisenä.

Jos siniristilippu ei heilu tänään tuulessa, isännöitsijä ei ilmeisesti tue naisten näkymistä kulttuurialalla tai suomalaista kuvataidetta ylipäätään. Sisäministeriö suosittelee lipun salkoon nostamista kuvataiteen ja naisten kulttuuriin osallistumisen kunniaksi 100-vuotisjuhlavuoden merkeissä, selviää Ilta-Sanomien (9.7.2017) uutisesta. Liputuspäivä juhlistaa samalla myös taidemaalari Helena Schjerfbeckin syntymäpäivää.

Minua taiteen oma liputuspäivä lämmittää erityisesti siksi, että kuvataide on ollut aina osa elämääni. Se on minulle musiikkia, jota en koskaan oppinut ymmärtämään. Olen havahtunut vasta viime aikoina siihen, että se on kiireisten vuosien aikana vaivihkaa muuttunut päivittäisestä harrastuksesta kadotetuksi itseilmaisukeinoksi, josta olen silti ajatuksen tasolla pitänyt kiinni kaikki nämä vuodet, vaikken olekaan taiteillut.

Aloitin 1-vuotiaana vahakankaan päällä maaten valtavalle paperille sutien. Lapsena piirsin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin aamusta iltaan, kun taas teininä aloin kiinnostua taiteesta yhteiskunnallisena vaikuttamiskeinona, koska kirjoitusharrastukseni perustui tuolloin vielä pateettiseen proosaan. Kävin kaikki mahdolliset kuvataidekurssit samalla, kun aloittelin journalistista kirjoitusuraani lukiossa. Ylioppilaslakki päässä piti valita kahdesta intohimosta, ja kamppailun voitti kirjoittaminen, jonka parissa viimeiset kuusi vuotta on kulunut.

Mihin taidetta enää tarvitaan, kun yhteiskunnan tabuaiheita on yhä vähemmän? Entä mihin taidokkaasti tehtyjä uniikkeja tauluja tarvitaan, kun saman kuvan voi tulostaa kotona? Ovatko digitaalinen media ja internet taas tappaneet jotakin? Taulujen tarpeellisuutta en osaa arvioida, koska jokainen varmasti osaa päättää itse tauluhankinnoistaan ja varojensa sijoittamiskohteista. Vaikka piiloviestejä ei enää tarvitse välittää samalla mitalla kuin 100 vuotta sitten, yhteiskunnassa on edelleen epäkohtia, ja kuvataide on itse asiassa valtavan hyvä keino herättää ajatuksia, jotka ehkä johtavat muutokseen. Yksi vilkaisu riittää. Taiteen hedelmät taltioivat myös yhteiskunnan historiaa, jota ilmentävät yhtä hyvin niin arkiset aikalaiskuvaukset kuin poliittiset teoksetkin, vaikka voi tietenkin olla montaa mieltä siitä, tarvitaanko tähän nimenomaan kuvataidetta, koska nykyteknologialla voi taltioida mitä tahansa.

Vaikka ajattelen, että taiteen tärkein työ liittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, näen sen myös itseilmaisun välineenä, jonka ei aina tarvitse johtaa mihinkään. Taiteen tekeminen rentouttaa ja lievittää stressiä. Taide on henkilökohtainen kokemus, joka parhaimmillaan koskettaa, ehkä ohikiitävän hetken tai niin, että sen muistaa ikuisesti. Se on kohtaamisista ja luomisesta nauttimista. Yksin tai yhdessä. Yhteisö- ja ympäristötaidetta voi toteuttaa tietenkin täysin digitaalisesti, mutta vain tietyllä hetkellä olemassa olevassa taiteessa on oma ulottuvuutensa. Se yhdistää fyysisesti ihmiset samassa paikassa ja sitoo heidät taiteen ympäristöön ja siihen kuuluvaan luontoon. Eikö siinä ole taiteen ydin? Se ydin, jota mikään digitaalinen tallennusväline ei voi nielaista sisuksiinsa.

Itse asiassa voi jopa ajatella, että taiteella menee tällä hetkellä paremmin kuin aikoihin. Monistaminen ei vähennä taiteen arvoa, vaan ennemminkin nostaa sitä. Eikö henkisesti arvokkainta ole taide, jossa mahdollisimman moni voi olla mukana ja josta mahdollisimman moni voi nauttia? Nykyaikana kuvataideteokset ovat parhaimmillaan osana arkea: painettuna vaatteissa ja korteissa, laitteiden taustakuvina ja käyttötavaroiden kuvituksena. Alkuperäisen kuvan omistaminen lisää ehkä pääomaa, muttei yhteisöllisiä arvoja.

Aika yksinäinen on taulu, joka roikkuu pölyttymässä pienessä huoneessa ilman yleisöä.

Aurinkoista suomalaisen kuvataiteen päivää!

Mitä taide merkitsee sinulle? Millainen sen rooli on nyky-yhteiskunnassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa