Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Salapoliiseja, tuomareita ja kipeitä asioita

Voi aikoja, kun katoamisilmoitukset ja rikokset kiirivät yleiseen tietoon pikkuruisina uutisina harvoin ilmestyvässä lehdessä tai suullisesti kylästä toiseen, ympäri valtakunnan. Kun läheinen nyt katoaa tai joutuu rikoksen uhriksi, fiktiivinen, dekkaria muistuttava tutkintapöytäkirja joukkokirjoitetaan keskustelupalstalle. Se tuntuu. Mutta miltä?
DSC_0088Nimet, iät, ammatit, historia ja tulevaisuus, jota ei ehkä enää ole. Julistamattomat tuomiot. Rangaistussuunnitelmat. Kaikki samassa paikassa. Keskustelupalstoilla. Sähköinen juorurinki, joka vaihtelevalla menestyksellä kamppailee hyvästä mausta. Toiset onnistuvat paremmin kuin toiset.

Rikosuutiset, kuolemat ja katoamiset ilmestyvät mobiiliuutisvirtaan yleensä mustalla pohjalla, jonka valkoisella merkitty otsikko huutaa dramatiikkaa muuten niin iloisin sävyin koristellussa tarinaletkassa. Draamansateenkaari löytää päässä häämöttävän aarteen nopeammin rikoskeskustelupalstalta, joka jo ensimmäisen uutisen tullessa julki on avannut oman palstatilan uutisoitavale aiheelle. Ja siitä se suuri kertomus alkaa, eikä yleensä pääty ennen poliisin viimeistä tiedotetta. Jos silloinkaan. Nyt puhutaan Murha.infosta.

Tiedonjano on jossain määrin luonnollinen ominaisuus ihmiselle. Kansalaisella on myös oikeus saada tietoa tapahtumista, mutta onkin astetta mutkikkaampaa, missä menevät rajat, oikeudet, vastuu ja kohtuus. Se, mitä ylipäätään on tarpeen tietää. Ei tarvitse mennä juridiikkaan, tiedonfilosofiaan tai sananvapaussaarnaan, sillä ihan perusjärkeilyllä pääsee hyvin eteenpäin. Mikään sääntö tai asetus ei kuitenkaan lievitä omaisten kipua.

Suosituimmat keskustelut näyttävät liittyvän selvitettyihin tai selvittämättömiin henkirikoksiin tai katoamistapauksiin, joita edelleen ratkotaan tai jotka on jo saatu päätökseen. Keskustelut tarjoavat mukavaa draamaa perusarjen keskelle. Vähän kuin lukisi jännityskirjallisuutta odottaen aina uutta käännettä. Uutisoitavat rikokset sattuvat vain olemaan totta, ja niiden päähenkilöt ovat oikeita, eläviä tai eläneitä ihmisiä, joilla on takanaan historia ja läheisiä.

Pikaisella vilkaisulla on helppo huomata, että palstojen kirjoituksia tehtailevat samat nimimerkit. Arkijännitysnäytelmän seuraaminen ja tuottaminen on siis harrastus. Ehkä toteutumaton unelma rikostutkijan ammatista, lapsuuden fantasia salapoliisityöstä. Murha.infoon ja toiseen vastaavaan murhapalstaan Hejaciin kirjoittelevista etsivistä, tutummin ’minfolaisista’, on tehty jopa oma tv-sarja Tosielämän Sherlockit (2013).

Aktiivinen keskustelu pitää tapauksia ihmisten muistissa, mikä tietenkin tutkintaan liittyvien havaintojen keräämisen suhteen on positiivista. Voisi ajatella, että selvittämättömiin tapauksiin keskustelupalsta tuo uusia näkökulmia, mutta totta lienee myös se, että eiköhän poliisi ole kaikki samat asiat ottanut huomioon jo kauan sitten. Omaisille palstat voivat tuoda lohtua tai ainakin illuusion siitä, että heistä ja heidän läheisestään välitetään.

Palstajauhanta voi tuoda myös ahdistusta ja tarpeetonta revittelyä pienillä tiedonmurusilla, joita uhrista tai kadonneesta levitetään. Tosielämän live-dekkarin tehtailu voi lähteä myös lapasesta ja muuttua rajuiksi syytöksiksi ja jopa kunnianloukkauksiksi. Useammassa tapauksessa syylliseksi on ehditty julistaa jo tyystin toinen henkilö kuin lopullinen tuomittu on ollut. Usein murhaajaviitan päälleen saavat keskustelussa myös omaiset, ihan vain jo perusjännärikirjaillisuuden vakioratkaisujen valossa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu kuulla olevansa murhaaja keskustelupalstalla, kun omainen on kadonnut tai surmattu ilman, että syyllinen on löydetty.

Vaikka rikoskeskustelupalstaa kirjoitetaan kuin joukkoistettua dekkaria, tapahtumat eivät valitettavasti ole kirjoittajien käsissä, tai siis sormissa. Hullulla tavalla välillä tuntuu, että keskustelijoista paistaa jopa pettymys siitä, ettei ratkaisuun liittynytkään mitään jännittävää, vaan ihan tavallinen tarina epätoivosta ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Ehkä humalainen, huolimaton ilta. Käsittämätön sattumien ketju, jota ei koskaan voida tarkasti jäljittää.

Ei juoruilu ole muuttunut mitenkään hurjemmaksi sähköisten vehkeiden vuoksi. Aina on supistu ja esitetty rajuja teorioita. Ne eivät vain ole olleet saatavilla parilla klikkauksella, eikä niistä ole jäänyt todistusaineistoa. Mutta omaisten tuska tuskin on muuttunut mihinkään, olipa analysointi sähköistä tai ei. Se sattuu. Aina.

Onko katoamisiin tai rikoksiin liittyvän tiedon jakamisesta ja analysoinnista keskustelupalstalla hyötyä vai haittaa? Kerro mielipiteesi omaisen näkökulmasta tai yleisesti.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä te luette – ja näitä haluaisin teidän lukevan

Vähän niin kuin muusikoilla hittejä tehdessä on kirjoittaessa vaikea ennustaa, mikä teksti saavuttaa suurimman suosion. Yleensä se, mistä itse pitää eniten, jää jalkoihin, ja viikon suurin hömppäartikkeli kerää huomion.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näitä te luette!

1. Härkis ja Härkis-pihvi
2. Vegaanipanini
3. Kuudes kerta
4. Vegaanikeittiö-lehti
5. Samuli Putro: Valkoinen hetero

Lisäksi: Nyhtöherne saapui kaupunkiin, Mitä ihmettä, Cumulus Kaisaniemi?, Levottomat-trilogia ja Spoon Brasserie -arvostelu

Huvittavaa, että listan kärjessä killuvat Härkis-tuotteet, koska en totisesti pidä niistä, mutta nähtävästi ne saavat mukavasti huomiota blogistani. En muuten ole ostanut niitä blogitekstien jälkeen. Vegaanipanini sen sijaan oli ensimmäinen virallinen blogiyhteistyöni, joten se luonnollisesti kahmii huomiota. Lukumagneettilista onkin todella ruokapainotteinen, koska mukana on myös Vegaanikeittiö-lehti, jonka saamaa tuomiota luetaan varsin runsaasti. Jatkoa on luvassa jo ensi viikolla! Koivistonkylän ylpeyden Spoon Brasserien arvosteluakin luetaan kovasti, ja suunnitteilla on tarkastuskäynti paikkaan. Hei, Koikkari-ystäväni, olethan mukana?

Popkulttuuripuolelta kärkeen on noussut sekä Putron Valkoinen hetero -arvostelu että Levottomat-trilogia, joka muuten kiinnostaa ihmisiä järjettömästi. Hömelö seksitrilogia on siis jättänyt lähtemättömän vaikutukseen katsojiin, enkä täysin ymmärrä, miksi. Jotain selkoa olen yrittänyt asialle saada kirjoituksessani.

Mitä jos lukisitte myös näitä?

1. En katoa koskaan
2. ”Koskas se teidän Anna alkaa porsia?”
3. Maailman paras pizzapohja
4. Melkein vegaanin arkiruokapilarit
5. Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.
+ Taistelijoille

Lisäksi: Älä myy itseäsi halvalla, Stindebinde-tulkinta, Nyt se on jotain vakavaa ja Naapuripahan paratiisi

Tunnen harvoin suurta ylpeyttä teksteistäni. Ennemminkin saan kirjoittamisesta puhdasta iloa, ja toisaalta kirjoittaminen on myös rutiininomaista suorittamista, koska, no, nyt voin kyllä kutsua itseäni ammattilaiseksi ihan syystä. Blogissa kirjoitan kuitenkin juuri siitä, mistä haluan ja miten haluan. Yllätys! Mutta en silti panisi pahakseni, jos tästä tulisi ammatti tai osatulonlähde, koska onhan tässä touhussa koko ajan läsnä ajatus siitä, että teen sellaista blogi’mediaa’, josta uskon ihmisten pitävän. Sellaista, jota itse haluaisin seurata. Samalla, kun pelkään sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat minulle blogin takia, tunnelmoin parhaimpia kielikuvia. Ja sitten palaan taas ajatukseen, että ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Palautetta saa antaa, mutta muu ei kiinnosta. Enkä muuten ole koskaan tajunnut blogien vihakommentteja siitä, että blogi on tylsä tai vääränlainen. Onneksi lukubittiavaruus on loputon!

Hyvää alkavaa viikkoa ja kevyitä ja vähemmän kevyitä lukuhetkiä! Ehkä juhannuksesta on jo jotenkin selvitty. Itse otin kahdet päiväunet ja yhdet 10 tunnin unet, että Kuhmalahti-mökkipölyt unohtuivat.

Mistä olet pitänyt eniten? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sarjavinkkejä: Tekevät ne norjalaiset muutakin kuin Skamia

Ajatelkaapa. Norjassa puuhastellaan muuallakin kuin öljynporauslautoilla ja lohifarmeilla. Atlanttia syleilevässä maassa on nimittäin myös vilkas sarjatuotanto, joka on onneksi vihdoin purjehtinut Suomeen saakka. Tämä teksti ei käsittele Skamia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeltaisilla kapitaaleilla tyylitelty Skam on jo niin koluttu aihe, että yksikään uusi blogiteksti tuskin onnistuu syventämään sitä, mitä sarjasta on sanottu. Mutta. Ainakin Yle Areena on havainnut metsäkansamme innostuksen pohjoisen rajanaapurin vuonosankarien sarjoihin, kiitos teinisarja Skamin, joka on onnistunut saavuttamaan jo lähes samankaltaisen ilmiön kuin Serranon perhe vajaat 10 vuotta sitten. Paitsi, että vielä norjan kielen tunnit eivät ole olleet täyteen varattuja, kuten aikoinaan espanjan kurssit Serrano-köörin ansiosta. (Siis yltääkö ruotsin kielen inho tännekin asti?!)

Unohtakaa Skam ja siirtykää norjalaisen blogirealityn pariin! No Filter eli norjaksi Bloggerne, kertoo, kuten arvata saattaa, bloggaajista ja heidän arjestaa. Mainoslauseista huolimatta sarja ei itse asiassa keskity edes kovin paljoa bloggaamiseen, sillä vain muutamia blogiaiheita tai -kohuja puidaan sarjassa. Ennemminkin sarja keskittyy puhtaasti vain pääosien esittäjiensä elämään. Sellaisena kuin se on. Tai sellaisena, kuin se halutaan näyttää katsojille, sillä samastahan on kyse myös blogeissa. Marna Haugen, Sophie Elise Steen Isachsen, Suzanne Aabel ja Emilie Nereng sekä toiselle kaudelle liittynyt Eirin Kristiansen ovat taltioineet omille kameroilleen arkeaan, jota esitetään haastatteluiden ohessa.

Vaikka sarja on ympätty tosi-tv-kategoriaan, sen vahvuudet ovat muualla kuin kaunistelemattomassa arjessa. Sarjan kansainvälinen nimi No Filter onkin ironinen nimenomaan siksi, että leikkaus haisee vuonoilta suomalaiseen sisämaakaupunkiin asti. No, sellaista se tv-tuotanto on. Jotain Bloggerne-formaatti on kuitenkin onnistunut tekemään oikein, koska päähenkilöihin on helppo kiintyä ja samastua. Haugen kamppailee syöpädiagnoosin vuoksi lapsettomuusongelmien kanssa, Aabel lihavuuden ja sinkkuuden, Isachsen ulkonäkö- ja menestyspaineiden kanssa, ja Nerengin elämään ongelmia tuo se, että hän on saavuttanut jo kaiken ikäänsä nähden. Pinnallista, kyllä, mutta tapa, jolla asiat kuvataan on erityisen kiehtova. Katsojalle näytetään toteen perustuvin aineksin se, mitä hän haluaa nähdä. Ohjelman edetessä toivoo vain, että kaikki menisi hyvin. Aliarviointia tai ei, mutta No Filter on Iholla aivan uudella tasolla.

Jos olisin nuorempi, No Filter olisi todennäköisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen, mikä ei olisi lainkaan huono juttu. Sarjan esiin nostamat teemat pehmeästi käsiteltyinä sopivat parhaiten teinien tiedonjanoiseen katsomisvalikoimaan, vaikka ohjelma on silti suunnattu selkeästi vanhemmille kuin Skamin uskolliset ystävät keskimäärin ovat. Jos napsautti Iholla-sarjan pyörimään, tykkää myös No Filterista. Vielä enemmän kuin Iholla-formaatista. No Filter kaataa ikärajoja paremmin kuin Skam, koska päähenkiöiden ikäskaala on laaja.

Toisena ohjelmanostona mainittakoon Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), joka tarjoilee varmasti taattua höttöä Girls-hengessä. Saanen kesäloman aikana norjalaissarjamaratonin pakettiin, joten sen jälkeen on ehkä enemmän kerrottavaa siitä, mitä on olla nuori ja lupaava. Kuinka tönkkö nimi! Tämä kesä olkoon omistettu pohjoismaiselle sarjatuotannolle.

Entä se Skam? Ikäkuilu ammottaa pahasti Skam-tapahtumien ja oman elämän välissä, mutta jos se unohdetaan, on ihana sukeltaa muistoihin ja toisaalta samalla kurkistaa diginatiivien elämään! On myös aika hyvä saavutus, että yksittäinen sarja onnistuu herättämään kieleen ja kulttuuriin liittyvää kiinnostusta. Ennen Skamia emme taatusti tienneet norjalaisesta elämänmenosta yhtä paljon kuin nyt! Tai siis itse asiassa emme tienneet muuta kuin ne vuonot. Kalat ja öljybisneksen. Minä olen myös oppinut norjaa, ja nykyään katselen No Filteria tyytyväisenä ilman tekstityksiä.

Kaksi tärppiä Tanskasta

Jos uskaltaa heittäytyä oikein raskaan sarjan skandisarjafaniksi, kannattaa katseet suunnata Norjasta etelään. Tanskalaisista sarjoista ainakin Anna Pihl ja Lulu&Leon ovat pyörineet Ylellä vuosia sitten, mutta suoratoistona niitä on turha enää etsiä. Nyt olisi saumaa hankkia sarjat takaisin palveluun, jotta Kööpenhaminan poliisi ja rikolliset saadaan ruotuun. Niistä nimittäin kumpikin sarja kertoo. Anna Pihl on perinteinen Marja Kallio -tyylinen poliisidraama ihmissuhteilla täydennettynä, kun taas Lulu&Leon kertoo tarinaa rikollisen näkökulmasta. Itse asiassa nyt pyörivässä Gåsmammanissa on eettisen pohdinnan suhteen jotain samaa.

Sitä paitsi. Kööpenhamina ja Oslo ovat aivan ihania paikkoja. Jos Norwegian ei onnistu lennättämään sinne tänä kesänä, niin anna edes äänesi pohjoismaiselle sarjatuotannolle. Ja äkkiä norjan-tunneille!

Mitä sinä seuraat? Löytyikö jutuista tuttuja sarjoja? Kiinnostaisiko No Filter -sarja muuten Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

En katoa koskaan

Vasta nyt, kun lähes jokaisella on huomattava digitaalinen jalanjälki, ihminen joutuu tilanteeseen, jossa on oikeasti pohdittava, mitä haluaa some-sisällölleen tapahtuvan kuoleman jälkeen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAYksi kuolema ei riitä, sillä on halutessaan kuoltava kahdesti, jos haluaa kadota kokonaan. Ruumiin jatkokäsittelyn lisäksi on joko itse mietittävä tai annettava läheistensä pohdittavaksi se, miten mahdollinen digikuolema tai -elämä toteutetaan. Kaikki eivät kuitenkaan halua kadota kokonaan. Monimukaistuneen kuoleman vuoksi Emonumin Ville Hyyryläinen on bisnesideansa kanssa iskenyt oikeaan väliin. Yritys lupaa säilyttää kuolleen digitaaliset tiedot vuosimaksua vastaan ainakin yhdeksän vuotta.

Hyyryläisen ideoimassa palvelussa läheisilleen voi esimerkiksi jättää viestejä, jotka voi ajastaa lähteväksi tietyn ajan päästä kuolemasta. Kuolleen digitaaliset sisällöt kootaan samalle sivulle, josta niitä on helppo hallinnoida. On kuitenkin vaikea uskoa, että tervehdys tuonpuoleisesta toisi lohtua sureville. Toisaalta on kaiketi yksilöllistä, mikä kenellekin on lohtua. Tuoko aamulla puhelimeen kilahtanut viesti ikiuneen vaipuneelta läheiseltä lämpimän muiston lähelle, vai jatkaako suru vain kulkuaan jättäen tunteen, ettei tämä todellakaan ole ohi? Yksilöllistä on se, ajatteleeko Tämä ei ole ohi -ajatuksen liittyvän siihen, ettei poistuneen elämä ole ohi vai siihen, että omaisten elämää hallitseva suru ei vain lopu.

Kukapa ei haluaisi läheisilleen vain parasta. Jos omaisille kuoleman jälkeen jäävää taakkaa voi keventää, ei ole mitään syytä, miksi digikuoleman kuormaa ei purkaisi itse valmiiksi sen verran kuin pystyy. Käytännössä niin voi tehdä muun muassa määrittämällä itselleen Facebookin perintöyhteyshenkilön, jolloin kuollut ei keiku kaverilistoilla loputtomiin, vaan hänet on helppo deletoida ilman valtavia lisäselvityksiä. Mutta sitten on myös toinen vaihtoehto: kuoleman jälkeen aktiivisesti päivittyvä muistosivu ja läheisille sinkoilevat postuumit viestit.

Aina omaan kuolemaan ei voi varautua, mutta palvelun idea onkin se, että suunnitella voi jo silloin, kun henki pihisee estoitta. Mutta viekö oman kuolemanjälkeisen elämän suunnittelu vain lähemmäksi kuolemaa? Vai voiko se jopa parantaa elämänlaatua, kun lopun jälkeen tuleva aika on turvattu itselle ja läheiset vapautettu some-etiikkaan liittyvistä päätöksistä?

Tervehdykset jostain kaukaa eivät välttämättä kylvä kauhua ja kylmiäväreitä loputtomiin. Ehkä veivien heittämisen jälkeen jatkuvasta some-elämästä tulee arkipäivää, ja poistuneen läheisen päivittäinen tervehdys lämmittää mieltä. Ehkä joskus on niin, että vasta kuolema osa 2, eli digikuolema, tekee poismenosta lopullista myös läheisille. Siihen saakka elämä jatkuu bittivirtana.

Tuleeko elämästä ajatuksellisesti ikuista, jos ihminen jää elämään someen, vaikka arkku painetaan multaan? Vai onko sittenkin niin, ettei elämän pidäkään olla ikuista?

Mitä mieltä olet? Pitääkö ihmisen taipaleen somessa päättyä fyysisen vaelluksen tultua päätökseensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Aiheet, joista en koskaan blogannut

Päivän aikana mielessä risteilee kymmeniä ajatuksia, joista voisi tulla illan päätteeksi blogiteksti. Vain pieni osa niistä päätyy valmiiksi kirjoituksiksi, koska ihan kaikesta ei sentään kannata kirjoittaa, ja sitä paitsi aina joku ehtii ensin.DSC_0370Kun bloggaa vakituisten töiden ohessa, ei spontaania bloggausaikaa ole tietenkään päivässä yhtä paljon kuin blogimaailman ulkopuolella vapaalla olevilla. Välillä turhaudun siitä, että joku ehtii tarttua hyvään aiheeseen ensin. Omassa blogissani tämä liittyy yleensä mediailmiöiden käsittelyyn. Silloin aihe pitää haudata tai terävöittää näkökulmaa antaakseen jotain lisää.

Joskus taas aihe saa roskakorikyytiä luonnoskansiossa, koska se ei sovi lainkaan blogiini tai siitä puuttuu edes pieni yhteiskunnallisuuden tai kulttuurin ripe tai intertekstuaalisuuden hiven. Olen myös yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei blogin tarvitse olla suuri manifesti, vaan se voi olla myös ihan vain älykäs hyvän mielen paikka, jossa kaikki ei ole aina haudanvakavaa.

Vappupallojen sosiaalinen merkitys
Ja se on…? En ihan saanut omasta ajatuksestani kiinni, joten aihe jäi leijumaan. Pidän silti vappupalloilua mielenkiintoisena ilmiönä. Se on myös erottamaton osa lapsuuden vappuja.

Leikkokukkabuumi
Kuluttajat ihastuivat leikkokukkiin. Ne tuovat ihanasti väriä kotiin, ja ostan niitä itsekin. Arki saa olla kaunista. Kun halvalla tuodaan toiselta mantereelta risuja marketteihin, yksityiset kukkakaupat kuolevat. Ei siis tästä ihan muutamaa sataa sanaa tällä kertaa.

Ruotsin kielen opiskelu
Pakko, ruotsi ja pakkoruotsi. Halusin kovasti esittää vaihtoehtoisen näkökulman negatiiviseen pakkoruotsikeskusteluun, mutta teksti jäi jyllään paikalleen. Pääpointtini liittyi Suomen ja Venäjän väliseen vastakkainasetteluun. Itänaapuria inhotaan ja pelätään, mutta sen kieltä ollaan valmiita opiskelemaan ihan vain siksi, että välttyisi ruotsin kielen opiskelulta. Länsinaapuriin halutaan kuitenkin kurkottaa ideologisesti, mutta sen kieltä ei haluta omaksua edes siksi, että se liittäisi Suomen paremmin skandinaaviseen yhteisöön. Ristiriitaista! Lopuksi huomautettakoon, että minulla ei ole mitään itänaapuria vastaan.

Blogiahdistus ilmiönä
Halusin pohtia sitä, miksi välillä blogiharrastus ahdistaa, vaikkei tätä tee työkseen. Vielä! Tulin siihen tulokseen, että se johtuu omasta luonteestani. Siinä se. Haluan tehdä hyvää blogia säännöllisesti. Aina se ei kiireiden vuoksi ole ollut mahdollista, mutta nyt sivu on kääntymässä. Joku myös totesi, että on tylsää, kun bloggaajat kirjoittavat vain bloggaamisesta. Se on muuten ihan totta. Aihe siis jäihin!

Vaakakapina
Taas joku ehti ensin. Esimerkiksi muuan Emmi Nuorgam. Hänen tekstissään tulikin sanottua jo kaikki oleellinen. Oma suhtautumiseni Jenny Lehtisen aloittamaan Vaakakapinaan jää kyllä vielä himpun Nuorgamin ajatuksia negatiivisemmaksi, koska kampanjan sanoma tuntuu ontolta. Mutta toisaalta taas, kai joku kampanjasta saa henkilökohtaisen vapahduksen. Ja sehän on ihan hyvä, jos jollekin niin käy.

Nettiuutisten kommentointi
On uutinen suomalaisista superfoodeista, kuten mustikasta ja juureksista. Joku kirjoittaa heikolla äidinkielellä, että söi tänään kinkkuleipää, joka maksoi reilun euron. Toinen kommentoija vastaa: ”Jaa.” Tähän, kun lisätään päälle vielä kaikki nimettömänä tehdyt solvaukset ja arvostelut uutisiin, niin… Mitä siihen voi sanoa muuta kuin päivitellä yksinkertaisuutta tekstin verran. Ei kiitos, seuraava aihe.

Mistä sinä haluaisit lukea?