Noin neljän päivän uutiset

Viis Turun massapuukotusoikeudenkäynnistä ja Brother Christmasin taloussotkuista! Palstoilla puhuttavat enemmän muut aiheet. Pitkälti tosin siksi, että osassa uutisissa kommentointi on estetty, mutta ei takerruta siihen, koska siihenkin on syynsä. Tällä viikolla valtakuntamme on kohahtanut kaiken pahan lisäksi seuraavista aiheista:
daily-paper-464015_960_720Kuva: Pixabay

Tampereen keskusta muuttui Bangkokiksi. Täysin hulvatonta! Nyt naurattaa niin, että vatsanpohjassa kipristelee. Voi, kun ilo kantaisi arkipäiviin asti, ja osaisin nauttia jokaisesta pysähtyneestä hetkestä, jonka tietyömaat minulle tarjoavat. Onneksi elämässä ei kuitenkaan ole aina niin kiire, ettei ehtisi taapertamaan kiertoreittiä tai kyhjöttämään liikennevaloissa laittoman pitkään. Bangkokin keskustaa en ole nähnyt, mutta ei Hämeenkadun itäpäätä voi ainakaan Hanoin tai kiinalaiskaupunkien vilskeeseen verrata. Moinen vertaus vasta naurattaisikin.

Temppari-saarella kuohuu. Uutisesta ja päivästä toiseen. Temptation Island ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään ennen tätä viikkoa, mutta kuluneella viikolla ohjelman uutisointi on nostattanut verenpaineitani oikein kunnolla. En vain kestä täysin pönttöä viihdettä ja vielä pöljempää kommentointia. Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä leikkisästi ilmaistuna Temppareissa tai – vielä pahempaa – TISsissä tapahtuu? Ymmärrän toki ohjelman viihdearvon, mutta joku roti sentään. Ehkä vika on siinä, että en ole päässyt saarihurvittelun ja pettämishurmion makuun. Onhan suunnanmuutos onneksi mahdollinen, kun ajatellaan sitä tosiasiaa, että olen katsonut Salkkareita 19 vuotta.

Koko kansan Jari Sillanpää myy Thaimaan-kotinsa. Jokainen voi miettiä sitä kontekstia, johon uutinen tähtää. Meidän ihana Jartsa myy juuri nyt hulppean kaakkoisaasialaisen huvilansa. Ehkä sille ei enää tullut käyttöä. Ehkä.

Ikuinen kakkonen Saara Aalto saattaa jäädä jälleen toiseksi. Sen verran hurmaavan Monsters-version hän on tehnyt. Saara Aalto on mediassa koulukiusaamisen ruumiillistuma. Jälkikäteen ajateltuna on kammottavaa, miten niin lahjakasta ihmistä voidaan parjata yhtä kurjin sanakääntein kuin Aallon taitoja on epäilty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se kuuluisa, ikuinen kakkossija voi odottaa Euroviisuissa. Siinä kontekstissa toiseksi tuleminen on köykäisillä sijoituksilla siunatulle kansallemme jo melkein voitto. Voi, kumpa mittelön säännöt sallisivat sen, että kieltä voi muuttaa jälkikäteen niin, että käyttääkin useaa kieltä! Aallon monikielinen versio on huippu siksi, että se tavoittaa jotakin hyvin oleellista Euroopan yhtenäisyydestä. Aivan kuin ymmärtäisimme toisiamme. Jos kuitenkin aloittaisimme siitä, että ymmärtäisimme naapuriamme, työkavereitamme ja kaukaisia sukulaisia.

Kardashianien bikinikausi käynnistyi onnistuneesti. Miltähän tuntuisi tehdä rahaa sillä, että lehdet julkaisisivat kuvia biksukauden startista? Varmaankin aika normaalilta, jos siihen pisteeseen olisi päädytty. En ole muinaismuisto, mutta jollakin tavalla tuntuu todella kierolta ajatella, että jonkun tuntemattoman naisen rantatouhut määrittelevät sesongin myynnin onnistumisen. No, sitähän liberaali markkinatalous on.

Kammottavia uutisia ja oikeudenkäyntiraportteja lukuun ottamatta valtakunnassamme on siis kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että nyt käräjöidään ihmisyyden peruskysymyksistä. Olisipa elämä vain  Kimin bikinejä – ehkä jopa trikinejä – ja kaukomailta ostettujen tönöjen myyntiä. Pettämisanalyysejä ja jollotusten tuumailua. Sellaista ihan tavallista jorinaa sohvannurkasta. Maailma olisikin paljon parempi paikka, jos sen menon voisi sanella divaanin kulmasta, mutta ikävä kyllä ohjakset sijaitsevat aivan toisaalla.

Mikä oli mielestäsi viikon älyttömin uutinen? Entä koskettavin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vauhti kiihtyy – Mediakan vuosiraportti

Mediakan vuosiraportti osoittaa, että meno hurjenee, aiheet ovat vakiintuneet ja toimivan blogin resepti on talletettu takataskuun.
DSC_0006DSC_0009DSC_0007DSC_0008Mediakan liikenne kolminkertaistui edellisvuodesta vuonna 2017. Blogin alkutaipaleeseen, ensimmäiseen puoleen vuoteen, verrattuna liikenne on nyt yli 10-kertainen. Ja saisi vielä tästäkin kymmenkertaistua. Tuntuu silti hyvältä, että ne joka paikassa ja yhteydessä esiintyvät pikkulinnutkin ovat asian huomanneet, ja yhteistyötarjouksia on tullut. Kommenttiboksikin on ollut yllättävän aktiivinen. Kiitos!

Hotellivalituksia, ruokaraivoa ja popkulttuuria

Suosituimpia aiheita vuonna 2017 olivat ruoka ja lifestyle. Kasvokkain tehdyt gallupit kertovat muuta, sillä yleensä toiveet kohdistuvat mielipiteisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta tilastoissa kategoriaerot ovat pieniä, sillä aivan kärjessä ovat myös ilmiöt, mielipiteet ja kulttuuri: koko blogin juju.

Innostuin kuluneena vuonna näköjään rähjäämään melkoisesti eineksistä, mutta taitaa olla niin, että se suo on nyt rämmitty, ellei jotakin kerrassaan uskomatonta tavaraa osu tielle. Kommenteista päätellen einesvihaaja ei ollut ihan kaikkien mieleen, mutta keskustelu onkin toivottua.

Kirjoitin hävettävän vähän popkulttuurista, ja erityisesti musiikkiarviot jäivät tyystin huomiotta. Liekö syynä vuoden musiikkitarjonta vai alitajunnassa jyskyttävä ajatus siitä, etten ole loppujen lopuksi musiikki-ihminen. En myöskään käynyt kertaakaan teatterissa, vaikka siitäkin piti kirjoittaa. Elokuvakokemukset onneksi taltioin, ja ravintolakäynneilläkin kamera oli aina mukana.

Kuluttajajournalismin hengessä päädyin kirjoittamaan jälleen hotelleista, tosin ensimmäistä kertaa kotimaan pytingeistä. Näitä haluan tehdä ehdottomasti lisää – mutten ilmaiseksi tai ainakaan itse maksamalla. Luetuksi tekstiksi nousseesta Cumulus Kaisaniemen arvostelusta toivon, että ketju ottaa onkeensa, sillä Suomen hotellien hintatasolla on turha tarjota likatahroja ja yhdeksänkymmentälukua.

Stindebinden haamu jatkoi kummitteluaan menneenä vuonna. Stindebinden mysteeriä on hakukoneissa ratkottu niin kiihkeästi, että edelleen melkein kaksi vuotta sitten julkaistut tekstit killuvat luetuimpien joukossa. Vannon, että kertoisin, jos todella tietäisin, kuka Stinde oli. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä Karjalaisen Jukkaan, joka vastauksen tietää.

Uusi blogivuosi

Vuodelta 2018 toivon, että rakas harrastukseni lähtee kunnolla lentoon, kulkee mahdollisimman pitkään mukanani ja on myös tulevaisuudessa tärkeä itseilmaisun paikka, elävä CV ja keskusteluareena, vaikka toistaiseksi olen itse saanut mesota täällä lähinnä kannustuksen säestämänä. Lässytystäni voi kuunnella nykyään myös Instagramissa, sillä olen innostunut Instagramin tarinatyökalusta.

Ai, pitääkö lopuksi kertoa jokin teksti, johon on erityisen tyytyväinen? Jutun En katoa koskaan (Mediakka 24.5.2017) teemoja mietin usein vieläkin, ja olen tyytyväinen tunteeseen, jonka sain vangittua tekstiin. Onko sittenkin niin, ettei kaiken pidäkään olla ikuista?

Kerro ihmeessä toiveita tulevalle vuodelle! Onko jokin teksti jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karjakko parkkiin! Ihan tavallista ja taidokasta tilalle

Satavuotias Suomi saa uuden missin tämän viikon sunnuntaina. Vanhanaikaiseksi parjattu ja perinteikäs kisa herättää yhä kiinnostusta, mutta kärsii arvon menetyksestä. Kuka edustaisi Suomea tyylikkäästi?
DSC_0109Olohuoneessa loisti kellertävä valo talvisena sunnuntaina. Putkitelevisiosta tuleva ohjelma oli värikäs ja juhlava. Suomen neito -kilpailu vuodelta 2000 on ensimmäinen muistoni missikisoista. Suomen neito -kisan voitti Salima Peippo, ja muistan karvaan pettymykseni, sillä minulla oli toinen suosikki. Muistan myös, kuinka Suvi Miinala (nyk. Tiilikainen) ja Heidi Willman (nyk. Sohlberg) kruunattiin Miss Suomiksi myöhemmin. Äitini muistutti, etteivät tavalliset ihmiset keikistele uimapuvuissa televisiossa, eikä kisoja kannata ottaa tosissaan. Enkä ottanutkaan. Halusin katsoa niitä – ja katson edelleen – siksi, että ihmiset ovat kiinnostavia. Etenkin se, mitä heidän suustaan tulee.

Hupaisin osallistumisperustelu taitaa olla se, että kilpailija haluaa olla Miss Suomi, johon koko Suomen kansa voi samastua. Ei missin tehtävä ole tarjota samastumispintaa, sillä silloinhan heitä ei tarvittaisi lainkaan. Kuka tahansa voisi olla Miss Suomi! Paremmin kansaa kuvaisi joku muu kuin kauneusihanteita vastaava nukke. Eikä perustelu sitä paitsi käy yhteen prinsessamielikuvan kanssa, jota myös mielellään korostetaan.

Ongelma kilpailuissa lieneekin se, että enää ei ole tarvetta pelkälle nukelle, vaan tarvitaan näkemyksiä, kielitaitoa ja viestintäkykyjä. Pitäisi olla muodikkaasti model, social media influencer, blogger, charity worker ja tv presenter. Hallussa pitäisi olla myös virheetön englanti ja mielellään myös muutama muu kieli, jotta muunkielisten medioiden kanssa toimiminen olisi helppoa ja saisi äänensä kuuluviin. Surullista onkin se, jos kisoihin lähetetään henkilö, joka ei pysty edes esittelemään itseään sujuvalla englannilla. Rallienglannin kaasuilla ei hurauteta huipulle.

Kisojen roskainen maine on johtanut kenties siihen, että ne, jotka kansainvälisesti voisivat pärjätä, eivät hae kilpailuihin tai sitten ulkonäkö ei niin sanotusti riitä. Vika ei ole välttämättä kilpailijoissa, joita tarkoitukseni ei ole arvostella. Se ei ole minun tehtäväni. Ongelma on puhetavoissa. Suomalaisten näkemykset tulevat hyvin esiin iltapäivälehtien kommenttiosioissa. Yhtäältä Missi Suomesta ollaan kiinnostuneita, mutta toisaalta se lytätään ja kilpailusta puhutaan arvottomasti. Nita Makkosen kommentti Miss Suomi -kilpailuun liittyvästä tytöttelystä (Ilta-Sanomat 7.9.2017) poiki keskustelun Miss Suomi -kilpailun merkityksestä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon on jouduttu moderoimaan pois.

”– – Voi mahoton. Miksi nuoret naiset pilaavat elämänsä”, ihmettelee nimimerkki Vanitasvanitatumetomniava.

Aikansa kutakin osallistuu myös keskusteluun: ”Miss Suomi -kilpailut ovat yhtä auttamattomasti vanhanaikaisia kuin TV1:n lässyttävät kuuluttajataret.”

Kukaan keskustelussa ei kuitenkaan tarjoa tytöttelyongelmaan tai kisojen arvoinflaatioon ratkaisua. Pääosin kommentointi koskee sitä, hyväksyykö kommentoija itseensä kohdistuvaa tytöttelyä tai pojittelua. Eivät muuten hyväksy, mutta silti puhutaan ”lässyttävistä kuuluttajattarista” ja ”elämänsä pilaavista nuorista naisista”.

Jos puhetapa kisoista olisi toisenlainen, ei kenestäkään tulisi sössöttävää kuuluttajaa tai lööppikeisarinnaa mielikuvissa. Kukaan ei muuten ajatellut näin Armi Kuuselasta, jonka merkitys, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, oli epävarmalle ja tuntemattomalle Suomelle rotuopillinen; viimeistään Kuuselan menestys liitti suomalaisen kauneusihanteen ja mentaliteetin eurooppalaiseen perinteeseen. Esimakua tästä oli antanut jo Ester Toivonen 1930-luvulla. Harmi vain, että näistä perin juurtuneista näkemyksistä on ollut vaikea päästä eroon, mikä on nähty keskusteluissa siitä, voiko tummaihoinen, aasialaistaustainen, albanialaistaustainen tai pohjoisafrikkalainen olla Miss Suomi. Hohhoijjaa!

Miss Suomi -kilpailujen yhteydessä puhutaan syystäkin myös esineellistämisestä. Kyllähän siinä lihatiskin makua on, jos ihmisiä järjestellään riviin identtisissä hepenissä ja katsotaan, kuka on kaunein. Totta on myös se, että kilpailijat hakeutuvat itse omasta tahdostaan mukaan. Eikä kisa todennäköisesti ja onneksi ratkea ulkonäöllä, vaan muilla taidoilla, jotka viimeistään kansainvälisellä kentällä pitäisi hioa priimakuntoon. Jostain syystä silti Miss Suomi -kilpailuista käytetyissä diskursseista tulee ilmi se, ettei kauneuden ja viisauden uskota kulkevan käsi kädessä. Eihän se niinkään voi olla. Ennemminkin näyttää siltä, että kauneus ja kieli- ja viestintätaidot eivät aina talsi samaa polkua.

Tähän on kuitenkin ratkaisu. Miss Universum -kisat tarvitsevat niin sanottuun täydellisyyteen asti hiottuja nukkeja, ja Suomi tarvitsee kyvykkään edustajan. Järjestetään siis kaksi erillistä kilpailua. Ensimmäinen keskittyy puhtaasti ulkonäköön ja pyörii isolla rahalla, jonka joku varakas taho ideaalitilanteessa tarjoaa. Toinen kilpailu hakee Suomelle vain ja ainoastaan älykästä ja kielitaitoista edustajaa, joka siivoaa puheestaan kliseet pois ja vastaa virheettömästi tietokilpailukysymyksiin sekä tuottaa laadukasta mediasisältöä.

Kuluneista kulunein maailmanrauha-klisee on hyvä muistutus siitä, että Telluksella on parempaakin tekemistä kuin kauneuskilpailut. En kuitenkaan usko, että niiden lopettaminen muuttaa mitään. Ennemminkin energia kannattaisi suunnata ympäristöasioihin ja sosiaalisiin epäkohtiin. Niidenkin julki tuomiseen tarvitaan sitä paitsi pr-henkilöitä, jollaisiksi missit monesti työllistyvät. Vai jaksaisitko itse lähteä maailmalle markkinoimaan arvoja täyspäiväisesti?

Tällä hetkellä Suomea edustavat kansainvälisissä uutisissa lähinnä poliitikot. Nykypäätösten valossa näyttää pahasti siltä, että samastumispintaa todella tarjoavat missit todellisuudesta irtautuneiden poliitikkojen sijaan. Suomen ainoa representaatio ei voi olla se, mitä nähdään komissioissa ja kansainvälisissä talousuutisissa. Suomi koostuu ihan tavallisista ja fiksuista ihmisistä. Sellainen on paras edustaja Suomelle.

Mihin missikisoja enää tarvitaan? Miten Suomea pitäisi edustaa kansainvälisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ulrika katosi Ahvenanmaalla

Sukututkimus rakastaa draamaa. Äitini tivaa usein itsekseen, miksei taaskaan löydy mitään mielenkiintoista. Toimintaa ja vaaraa. Ei ulkomaalaisia tai sairaita. Seiliin joutuneita tai rikollisia. Vaan ihan tavallisia hämäläisiä ja sen ajan sotilaita. Mitä sukututkimus kertoo meistä?
sukututkimus_1Äitini on hurahtanut sukututkimukseen. Harrastus orasti jo vuosituhannen taitteessa, mutta ruuhkavuosinaan hän sai aikaan vain soiton kirkkoherranvirastoon. Vilskeen laannuttua alkoi tapahtua. Minunkin juureni on jäljitetty alle vuoden kestäneellä nettisurffauksella ainakin 1500-luvulle. Apunaan äitini on käyttänyt joulupukin viime vuonna tuomaa Sukututkijan tietokirjaa (Lauri Karskela 2013), sukututkimusportaali Geniä ja muita maksutta saatavia nettilähteitä.

Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella 1500-lukua. Tunnen kyllä Suomen ja koko maailman historian, mutta omien juurien hahmottaminen yli 500 vuoden taakse on vaikeaa. Välissä ei ole edes valtavaa määrää sukupolvia, sillä ilmeisesti suvussani on päädytty hankkimaan lapset tavallista varttuneempina, tai sitten se ainoa eloon jäänyt lapsi on ollut nuorin, joka aikanaan on saanut lapsia sukupolvikuilun ollessa jo varsin lavea. Melkoinen harppaus tulee jo siinä, että isomummoni on syntynyt 1800-luvun puolella, sillä äitini isä on tullut isäksi melko vanhana. On kiehtovaa, että ihminen, jonka teoriassa olisin voinut ehtiä tavata, on syntynyt vuosisadalla, joka on tuttu kellertavistä ja tuhruisista otoksista historian kirjan sivuilta. Ihminen, joka on nähnyt neljä sotaa ja sotinut yhdessä niistä. Ihminen, joka on elänyt teollisuuden vallankumouksen ja paiskinut hommia Tampereen suurimmilla tehtailla. Niissä, joita me käymme ikuistamassa graffiteihin peittyneinä ja joiden perustuksissa sijaitsevat aikamme elokuvateatterit ja kahvilat.

Sukututkimus muovaa identiteettiä. Jos ei ole koskaan tiennyt, mistä on kotoisin, nousee merkitykselliseksi se, mitä on ollut kauan sitten. Todennäköisesti sukututkimus on oleellista nykyisten aikuisten vanhemmille ja isovanhemmille, koska heidän vanhempansa ja isovanhempansa saattoivat olla täysin tietämättömiä toisesta vanhemmastaan – yllättäen yleensä isästä – mikä jättää melkoisen aukon sukuhistoriaan. Isättömyys ei todellakaan ollut harvinaista. Nykypäivän isyystunnustus puristetaan ulos sanallisesti ja geneettisesti vaikka väkisin, eikä siitä useinkaan tarvitse käydä oikeutta, sillä DNA-testi hoitaa varmennuksen kyläläisten lausuntojen puolesta. Ei tarvitse enää olla aitan pielessä kytiksellä piian ja rengin touhujen varalta.

Jokin juurettomuuden tunne herää ihmisessä lähellä kuolemaa tai ainakin vanhetessa. Iltapäivälehdet kirjoittavat viikottain auliisti henkilöistä, jotka etsivät kadonnutta vanhempaansa. Kyseessä on tavallisesti isä, koska he tietystä syystä pääsivät hieman helpommalla jälkiä jättämättä vanhemmuuden kantamisen vastuusta. On toki adoptioon lapsensa antanutta äitiäkin etsitty. Käännetty myös ylösalaisin pääkaupunkiseudun bussikuskit ja rahastajat, Floridaan muuttaneet sairaanhoitajat, saksalaiset ja venäläiset sotilaat sekä rintamalla ristiin rastiin vaeltaneet asemamiehet. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta mielestäni on käsittämätöntä, että isättömyydestä uskaltaa puhua vasta, kun noutaja kolkuttaa jo ovea. Ajat ja asenteet olivat toki kovat muutama vuosikymmen sitten, mutta on surullista, että suku toimii suljetusti, katkerasti ja halveksuen. Jos jotain olen oppinut omasta suvustani, on se, että me emme pelkää outoja rippikirjamerkintöjä, ennen vanhaan syntinä tunnettuja tekoja tai elämää, joka heittelehtii laidasta laitaan. Harmiksemme kirkonkirjat ovat kuitenkin olleet aika tylsää luettavaa. Ei mielisairaita, ulkomaalaisia tai valtavia tragedioita.

Äitini puhuu paljon Matildasta, Josefista ja Karoliinasta. Hän on heidän kanssaan tekemisissä päivittäin. Tietää puolisot, lapset, kuolemat ja erot. Äpärät, urat ja onnenhetket. Äitini on oman elämänsä salapoliisi, joka selvittää kadonnutta aikaa. En ole edes varma, kuka Matilda oli, mutta ilmeisesti hän oli isoisomummoni. Se ei totisesti ole edes kovin kaukainen sukulainen. Varsinkin, jos mitataan omalla mittapuullani. Pikkuruiseen sukuuni kuuluvat vain vanhempani, tätini ja serkkuni jälkikasvuineen. Joillekin he voivat olla kaukaisia sukulaisia, mutta minulle maailman lähimpiä.

Jos ei tiedä suvustaan, voi olla teoriassa naimissa sukulaisensa kanssa. Onnekseni en ole naimissa, mutta tosin avoliitossa. Uskon vakaasti, että kyseessä on täysin eri perimästä tuleva henkilö, mutta mistä sitä ikinä tietää, kun suvussani on paljon isättömyyttä ja karjalaisuutta samoilta seuduilta. Entä jos isovanhempamme olivatkin sisarpuolia? Mitä geneettiselle jatkuvuudelle tekee se, että on tietämättään yhdessä sukulaisensa kanssa? Minkälaisia päätöksiä täytyy tehdä, jos onkin yhdessä pikkuserkkunsa kanssa?

Viime aikoina sukututkimus on alkanut kiinnostaa minua etenkin sairauksien kannalta. Rintasyöpä, Alzheimer ja mielenterveysongelmat. Rintasyöpäkuolema löytyy, mutta entä sitä kylvävä geeni? Alzheimerista on aikalaiskertomuksien huhuja. Mielenterveysongelmia ei tiettävästi ole, mutta entä jos ne hyppivät sukupolvien yli? Tiedän itse säästyneeni, mutta sitä en voi tietää, miten seuraavan sukupolven käy.

Sukututkimusta ei tarvitse tehdä sen jälkeen, kun sukulinja on saatu selvitettyä some-aikaan asti. Internetin tarjoaman tiedon määrä on valtava. Serkkujeni lastenlasten ei tarvitse vaivautua 100 vuoden päästä kaivelemaan Sisä-Suomen poliisin asiakirjoja hankalasti tulkittavasta arkistosta, sillä kaikki taltioidaan nettiin. Mistä sitäkään tosin tietää, jos nyt elämämme virtuaalitodellisuus vielä tuhoutuu, mutta tähän mennessä sen on uskoteltu olevan ikuista. Vaikka oikeasti mikään ei ole ikuista. Ei mikään.

Seuraavaksi täytyy selvittää, mitä tapahtui Ulrikalle, joka nuorena tyttönä lähti hämäläisestä pitäjästä Ahvenanmaalle, eikä hänestä ole sen jälkeen merkintöjä. Tällaiset historian pohdinnat lienevät niitä syitä, miksi sukututkimus on niin kiehtovaa. Se elää mysteereistä, jotka odottavat selvittäjäänsä. Miten Ulrika uskalsi lähteä? Osasiko hän edes ruotsia? Naiko hän sotilaan? Hukkuiko hän?

Vaikka suhtaudun sukututkimukseen hyvin geenilähtöisesti, en malta odottaa, mitä kaikkea paljastuu, kun 1900-luvun alun kirkonkirjat aukeavat internetiin. Siinä voivat mennä monen suvun salaisuuden verhot nurin.

Mitä suku merkitsee sinulle? Kuinka hyvin tai pitkälle tunnet oman sukusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa