Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakka
Kun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onnellinen kesäsateesta, huolestunut ilmastosta

Kastuin eilen kaatosateessa läpimäräksi kävellessäni kotiin. Silmälasini huurustuivat, eikä päälläni ollut lopulta yhtäkään kuivaa vaatetta. Tilanne oli niin surkuhupaisa, että se alkoi naurattaa. Kun sitten aioin kirjoittaa tapahtuneesta ja säästä ylipäätään, tajusin, ettei siitä puhuminen ole niin kevyttä lätinää kuin helposti voisi olettaa.
64627361_339864643602308Suolaiselta maistuvien sadepisaroiden nuoleminen huulilta tuntui kielletyltä, kun aloin ajatella kaikkia saasteita, joita pilvet imevät itseensä. Jatkoin pisaroiden maistelua ja naureskelin itsekseni, sillä kaatosade oli kastellut minut minuuteissa niin läpimäräksi, ettei tilanteessa voinut olla kuin huvittunut.

Ohikulkijat ja autoilijat katsoivat minua säälivästi, vaikka olin onnellinen. Olin toki vähällä hermostua epäonnisen sattuman vuoksi, mutta sitten ymmärsin, kuinka vapauttavaa oli kastua. Kuin olisi tanssinut sateessa, mutta samalla pissannut housuun luvattomassa paikassa ja saanut helpotuksen. (En ole kokeillut, mutta voin kuvitella.)

En usko, että kokemani kesäsade liittyy ilmastonmuutoksen keskeisiin ilmentymiin, mutta muut uutisoidut kesäilmiöt kylläkin – etunenässä helle, joka tunnetaan myös seksihelteenä, hellesumppuna, käristyskupolina ja muilla tieteellisesti pitävillä nimillä. Koska kyse on ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, on sääpuheeseenkin syytä kiinnittää huomiota, vaikka sää on lyhyt tila, kun taas ilmasto kuvaa sään muutoksia pitkällä aikavälillä näin tiivistettynä.

Havaintojeni perusteella jotkut sosiaalisen median vaikuttajat ovatkin saaneet lokaa niskaansa ylistäessään upeaa hellettä julkaisuissaan. Itsehän en kesästä ja lämmöstä piittaa, joten en ole edes joutunut miettimään puheideni eettisyyttä. Jos olisi toisin, miettisin varmasti tarkemmin ja tuntisin piston rantapallossani palvoessani megahellettä julkisesti. Vaikka välillä tuntuu siltä, että mitättömästä some-julkaisusta paisutetaan kollektiivisesti tahallaan kriisi, on ilmastonmuutoksesta johtuvien ilmiöiden ihannoinnin syytäkin nostaa yleisön karvat pystyyn, etenkin, jos se on ristiriidassa vaikuttajan muiden viestien kanssa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei ilmastonmuutoksen ratkaiseminen lepää yhden rannalla makoilijan harteilla ja että aurinko paistaa, vaikka ranta olisi autio.

Jatkankin nyt kesäsateesta ja satunnaisista säteistä nauttimista mökillä. Hanavesi ja huuliini osuvat vesipisarat muistuttavat kyllä siitä, että myös maapallon saastuminen on otettava vakavasti. En nimittäin halua litkiä saasteita tai pohjavesiin päätynyttä mikromuovia, vaan lähinnä viiniä.

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kevyissä some-julkaisuissa? Saako hellettä jumaloida julkisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa