Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Some-hautajaiset

Emme muista aikaa, jolloin sureminen kesti viikkoja. Aikaa, jolloin suru vuorattiin huntuihin ja hartauteen. Elämme aikaa, jolloin on ihan tavallista taltioida hautajaisseremonia puhelimen muistiin alusta loppuun. Aikaa, jolloin on ihan tavallista järjestää hetki sosiaaliselle medialle kesken toimituksen.  50035179_1480398875426294_6067274615707664384_nIsoäitini haudattiin perjantaina. Olin ennen sitä ollut hautajaisissa viimeksi 11 vuotta sitten. Vuosien vieriessä moni asia oli muuttunut, sillä ei vuonna 2007 valokuvattu kaikkea mahdollista, näpelöity puhelimia kesken hautajaisten tai muutenkaan paketoitu digitaaliseen muotoon ihmiselämän viimeistä toimitusta. En sano, että on väärin muuntaa hautajaiset some-muotoon, mutta välillä minua huimaa se, kuinka suuren osan some on syönyt meistä. On oikeasti ihan mahdollista käydä hautajaissa katsoen ne puhelimen näytöltä.

Samalla, kun itse näpräsin puhelintani ja otin kuvia muiden pyynnöstä, ehdin havainnoida ympäristöäni ja pohtia kaikenlaista.

Onko soveliasta kuvata hautajaisissa?

Herättääkö se enää ihmetystä, että pappi kertoo erikseen hyvät hetket kuvaamiselle?

Saako hautajaisissa näpelöidä puhelinta, jos ottaa kuitenkin kuvia?

Miksi hautajaisissa pitää kuvata?

Kuka kuvia katsoo? Milloin ja miksi?

Onko tärkeää kuvata jokainen kukka ja kortti?

Voiko arkun äärellä ottaa selfien?

Missä selfien saa julkaista?

Saako hautajaisista tehdä live-videoita?  Miksi joku katsoisi niitä?

Voisiko hautajaiset striimata toiselle puolelle maapalloa? Vähentäisikö se tilaisuuden arvoa?

Onko kuolema niin arkipäiväistä, että sen äärellä voi somettaa?

Vainaja ei kuule eikä näe. Mutta onko se, mitä me näemme ympärillämme salamavalojen räiskyessä tai mitä kuvittelemme näkevämme kuvissa todella sitä, mitä haluamme nähdä?

Saako hautajaisissa kuvata tai käyttää somea? Saako kuvia julkaista somessa? Jos olet julkaissut hautajaiskuvia somessa, kerro, miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei mitään sotkanmunia ja rahamasiinaryöstöjä – vain aitoa Suomen kansaa

Vuoden kansanmusiikkilevy 2017 -tunnustuksella palkittu Kalevauva.fi esiintyi Linnan juhlien jatkoilla laulaen presidentistä, siittämisestä ja synnytystalkoista, mutta silti kohun aiheutti ainoastaan Sannin v-alkuinen kirosana. Yhtyeelle ei nimittäin voi suuttua, sillä sanat tulevat kansan suusta.
kalevauva_linnanjatkot_areena Kalevauva.fi kerää laulujensa sanat vauva.fi-keskustelupalstalta, mistä on peruja myös kansanmusiikkiyhtyeen nerokas nimi. Paremmin ei voi yhdistää kaikenlaiseen jauhantaan keskittynyttä palstaa ja perinteikkyyttä edustavaa kansalliseepostamme Kalevalaa. Ei siis ole uutinen, että Kalevauva.fi:n Aapo Niinistä ja Kimmo Nummista sanotaan uuden ajan Elias Lönnroteiksi.

Yhtyeen kappaleet ovat sopivalla tavalla todella sopimattomia. Olin tosin aivan varma, että sonta osuu kanteleeseen, kun Kalevauva.fi avasi esityksensä Linnan jatkoilla Synnytystalkoot 2.0 (Ihana presidentillinen esimerkki) -kappaleella, joka yltyi hallituksen syntyvyyspohdinnoille irvailusta hurjaksi tarinaksi Sauli Niinistöstä ja Jenni Haukiosta. Voimia Lennulle!

Seuraavana päivänä nettilehdissä keskusteltiin kuitenkin lähinnä vain samoissa juhlissa esiintyneen Sannin Mitähän vittua -kappaleesta, jossa v-sanan rooli on keskeinen. Parasta tietysti olisi, jos kenelläkään ei näin pienestä pipo kiristyisi, mutta pidän silti vähän erikoisena, että perisuomalainen kirosana kauhistuttaa itsenäisyyspäivänä enemmän kuin presidenttiparin siittämistouhuista kertova värssy. No, pahahan se on suuttua keskustelupalstan anonyymeille runosankareille.

Linnan jatkoilla Kalevauva.fi keräsi lähetyksen aikana tehdyistä tviiteistä uuden #Linnanjuhlat-kappaleen, joka parodioi itsenäisyyspäivän spektaakkelia mainiosti. Kaikkihan juhlia katsovat, mutta vuodesta toiseen kirjoitetaan samat marinat internetiin, ja siksi kyytiä saivatkin jonottaminen, keski-ikä, somettaminen, puvut ja verorahojen käyttö. Lennosta syntynyt kappale toi tilaisuuteen kaivattua, hyväntahtoista itseironiaa.

Henkilökohtaisesti olen eniten viehättynyt Kalevauva.fi:n kaupunkikappaleista, joista toistaiseksi on ilmestynyt Jyväskylä, Vantaa ja Kouvola. Ne onnistuvat kiteyttämään erinomaisesti mielikuvat maamme eri kolkista, eikä se toisaalta ole ihme. Se, mitä kappaleissa sanotaan, edustaa ainakin näennäistä yleistä mielipidettä. Sitä, joka parhaiten saa äänensä netissä kuuluviin. Kaikki tietävät, että Kouvolassa on betonia, Vantaa on vähän heikompi Helsinki ja Jyväskylä muualta muuttaneiden maalaisten keskuspaikka – näin kovin kärjistetysti.

Kalevauva.fi:n kappaleet naurattavat yksinkertaisesti siksi, että ne ovat totta. Keskustelunaiheista, joihin lyriikat perustuvat, voi olla mitä mieltä tahansa, mutta ne ovat silti totta: jonkun julkaisemia keskusteluksi muuttuneita sanoja ja lauseita. Suuttuminen on mahdotonta, sillä me olemme yhtä kuin Kalevauva.fi:n kappaleet. Se nähtiin myös Linnan juhlien jatkoilla.

Olemme itse asiassa paljon enemmän osa Kalevauva.fi:n tuotantoa kuin Kalevalan runoja. Vai samastuuko joku ihmeisiin pystyvään sotkanmunaan ja kummalliseen mieheen, joka herää henkiin, kun hänen ruumiinsa palat haravoidaan joesta ja parsitaan takaisin yhteen?

Kalevauva.fi:n nimikkoalbumi on saatavilla Spotifyssä, mutta YouTubesta voi kuunnella vielä laajemmin yhtyeen tuotantoa.

Kumpi kertoo paremmin suomalaisuudesta: Kalevala vai Kalevauva.fi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

500 postausta sitten

Viisisataa tekstiä takana. Jotkut hävettävät. Kaksi olen poistanut, muiden takana seison. Toivon silti, ettei ihan kauhean kauas arkistoja kaiveltaisi. Tekstien muoto on vakiintunut, minun ajatukseni selkiytyneet ja juttujen teemat sopivasti jämähtäneet. Uskomatonta silti, että olen avannut tekstieditorin jo viisisataa kertaa.
15112016Viidensadan kirjoitetun tekstin aikana olen ajatellut kaikenlaista pöhköä.

Kuvittelin, että minun ei tarvitse näyttää kasvojani ikinä. Ajattelin, että tarpeeksi hyvä kasvokuva on sellainen, jossa näkyy suurin piirtein vain nenänpää. No ei ollut. Kaikista luetuimmat postaukset sisältävät oman lärvini sellaisena kuin se on.

Uskoin kärkkäyden kantavan pitkälle. Olin todella negatiivinen, en vain kriittinen. Jälkikäteen se harmittaa. Ei tarvitse olla teennäisen positiivinen, mutta ei kukaan jaksa lukea mäkätystä ja synkistelyä päivästä toiseen.

Luulin, että lukijoita alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Olen noin 10 vuotta myöhässä. Sekin harmittaa. Aiemmin yleisön kahmiminen olisi ollut helpompaa. Nyt saa sinnitellä pinnalla kuin hukkuva airon varressa. On tosin mieltä lämmittävää huomata, kuinka moni lukee ja kommentoi blogiani säännöllisesti.

Kuvittelin olevani blondi, vaikka oikeastaan hiukseni näyttivät punaruskeilta. Iskin niihin kahvinväristä naamiota joka viikko. Oleilin kotona aina ruosteenpunaisessa paidassa ja sotkunutturassa. Paita on sittemmin myyty ja hiukseni ovat niin lyhyet, ettei niistä saa vielä pikkumyynutturaa.

Tein graduani. Välillä tuntui, että olen niin tyhmä, etten ole edes ansainnut paikkaa yliopistossa. Toisinaan mietin, miten ihmeessä voin suoltaa niin monta kymmentä sivua analyysiä omasta päästäni. Pohdin, onko kaikki mielikuvitukseni tuotetta. Ainakin enemmän sitä kuin referointia, sillä työtä palauttaessani plagioinnin tarkastustyökalu antoi todella alhaiset luvut.

Tuotin kahta yrityshistoriikkia niin, että monesti itketti. Kun isoin työ valmistui, tilasin älyttömänhintaista sushia kotiinkuljetuksella ja ostin ihan turhan kalliin, mitäänsanomattomalta maistuvan pienen samppanjapullon keskellä viikkoa. Ei ollut kannattavaa, mutta silloin oli totisesti juhlan paikka.

En osannut valokuvata senkään vertaa kuin nyt. Ihmettelen todella, miten koskaan selvisin yliopiston valokuvauskurssista kiitettävin arvosanoin. Jos uskoisin armoon tai hyvään tahtoon, olettaisin sen olevan syynä, mutta kai kurssissa oli tuurista kyse.

Pelkäsin, että tämäkin harrastus jää kesken. Lopetin aikoinani baletin, jazz-tanssin ja taidekerhon. En janonnut kehittymistä toisin kuin kirjoittamisessa. Aina en silti vieläkään muista yrittää olla entistä parempi.

Mitä tai mikä sinulle on jäänyt mieleen viidestäsadasta jutustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa