Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En itke enkä juo Instagramissa

Sain Instagramissa ihanan palautteen, jossa kehuttiin sitä, kuinka luonnolliselta, tavalliselta ja rehelliseltä vaikutan. En pelkää näyttää petaamatonta sänkyä tai arjen ärsytyksiä! Se oli ihanasti sanottu ja vieläpä aivan totta! Kuten arvata saattaa, monta hetkeä jää kuitenkin some-valokeilan ulkopuolelle.  DSC_0498Instagram-tililläni @annakatariinam vallitsee mukava tasapaino jorinoiden ja mielipiteiden välillä. Jotenkin kierosti pidän arkeni näyttämisestä niin hyvässä kuin pahassa, mutta yleensä keskityn positiivisiin puoliin. Eivät ihmiset yksinkertaisesti jaksa katsoa valittamista ja säälipiehtarointeja eikä tulisi mieleenikään kaivaa puhelinta esille suurimmassa surussa.

Heikkojen hetkien sulkeminen somen ulkopuolelle on ainoastaan järkevää, mutta olen yrittänyt opetella myös uudenlaista avoimuutta. Sellaista, joka herättäisi keskustelua, muttei paljastaisi liikaa. En ole koskaan itkenyt Instagramissa, enkä oikeastaan näe syytä, miksi kukaan julkaisisi kyynelehtimisestään some-sisältöä. Itkeminen on yksityinen toimitus ja olisi vähän hullua vollottaa puhelimelle.

Väitän, että tuottamassani sisällössä päävire on positiivinen, mutta rajaan melko rankasti somesta pois ilon hetkiäni. Esimerkiksi lauantaina oli erinomaiset juhlat, joista olisin voinut päivittää vähän joka käänteessä. Juhlissa oli myös alkoholitarjoilu. Siinäpä syy, miksi maailman hauskin lauantai-ilta ei päätynyt Instagramiini paria mainiota yhteiskuvaa lukuun ottamatta. En halua, että somessani näkyy alkoholia juhlimistarkoituksessa, sillä sen näyttäminen ei mielestäni ole fiksua. Olen toki joskus päivittänyt juhliessa somea ja usein tullut jo aamulla siihen tulokseen, että jutut on parempi poistaa, vaikken mitään tyhmää ole koskaan julkaissut. Instagramin ulkopuolelle jäävät myös satunnaiset viinilasit, sillä en vahingossakaan halua luoda vääristynyttä kuvaa alkoholinkäytöstäni.

Vaikka höpöttelen Instagramin mikrovideoihin aika kevyin perustein ajatuksiani, on suuni ja puhelimeni mikrofonin välissä oikeasti suodatin. Minulla olisi paljon enemmän sanottavaa kuin julki tulee, mistä viimeisin esimerkki ovat vaalit. Olen kuitenkin tehnyt rajauksen, etten puhu poliittisista mieltymyksistäni. Suurin syy on se, että pelkään sen vaikuttavan työnsaantiini, vaikkei minulla ole radikaaleja tai järisyttäviä mielipiteitä.

Koen, ettei tehtäväni ole käännyttää ketään. En edes ole poliittisesti aktiivinen, vaikka tiedän varsin hyvin arvoni ja puolueen, jota äänestän ja puolueet, joita en ikimaailmassa haluaisi päästää vallankahvaan – myöhäistä! Puoluejulistamista ennemmin haluan kannustaa ihmisiä äänestämään, sillä on teinitermein noloa, jos aikuinen ihminen ei äänestä. Sen verran täytyy pystyä puntaroimaan arvojaan ja mielipiteitään, että äänestyslappuun saa muutakin kuin kirkkoveneen. Jos ei tiedä, mitä tehdä, voi aloittaa vaikka Ylen vaalikoneesta, joka näyttää jopa äänestäjän unelmaeduskunnan.

Seuraamalla Instagram-tiliäni @annakatariinam pääsee päivittäin nauttimaan tamperelaisesta arjesta, keväisistä kävelyretkistä, hyvästä ruoasta ja kevyistä höpinöistä. Ei kyyneleitä tai kiiltokuvia.

Mitä sinä et näytä somessa? Mitä mieltä olet poliittisten mielipiteiden tai alkoholin näkymisestä somessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Some-hautajaiset

Emme muista aikaa, jolloin sureminen kesti viikkoja. Aikaa, jolloin suru vuorattiin huntuihin ja hartauteen. Elämme aikaa, jolloin on ihan tavallista taltioida hautajaisseremonia puhelimen muistiin alusta loppuun. Aikaa, jolloin on ihan tavallista järjestää hetki sosiaaliselle medialle kesken toimituksen.  50035179_1480398875426294_6067274615707664384_nIsoäitini haudattiin perjantaina. Olin ennen sitä ollut hautajaisissa viimeksi 11 vuotta sitten. Vuosien vieriessä moni asia oli muuttunut, sillä ei vuonna 2007 valokuvattu kaikkea mahdollista, näpelöity puhelimia kesken hautajaisten tai muutenkaan paketoitu digitaaliseen muotoon ihmiselämän viimeistä toimitusta. En sano, että on väärin muuntaa hautajaiset some-muotoon, mutta välillä minua huimaa se, kuinka suuren osan some on syönyt meistä. On oikeasti ihan mahdollista käydä hautajaissa katsoen ne puhelimen näytöltä.

Samalla, kun itse näpräsin puhelintani ja otin kuvia muiden pyynnöstä, ehdin havainnoida ympäristöäni ja pohtia kaikenlaista.

Onko soveliasta kuvata hautajaisissa?

Herättääkö se enää ihmetystä, että pappi kertoo erikseen hyvät hetket kuvaamiselle?

Saako hautajaisissa näpelöidä puhelinta, jos ottaa kuitenkin kuvia?

Miksi hautajaisissa pitää kuvata?

Kuka kuvia katsoo? Milloin ja miksi?

Onko tärkeää kuvata jokainen kukka ja kortti?

Voiko arkun äärellä ottaa selfien?

Missä selfien saa julkaista?

Saako hautajaisista tehdä live-videoita?  Miksi joku katsoisi niitä?

Voisiko hautajaiset striimata toiselle puolelle maapalloa? Vähentäisikö se tilaisuuden arvoa?

Onko kuolema niin arkipäiväistä, että sen äärellä voi somettaa?

Vainaja ei kuule eikä näe. Mutta onko se, mitä me näemme ympärillämme salamavalojen räiskyessä tai mitä kuvittelemme näkevämme kuvissa todella sitä, mitä haluamme nähdä?

Saako hautajaisissa kuvata tai käyttää somea? Saako kuvia julkaista somessa? Jos olet julkaissut hautajaiskuvia somessa, kerro, miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa