Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karjakko parkkiin! Ihan tavallista ja taidokasta tilalle

Satavuotias Suomi saa uuden missin tämän viikon sunnuntaina. Vanhanaikaiseksi parjattu ja perinteikäs kisa herättää yhä kiinnostusta, mutta kärsii arvon menetyksestä. Kuka edustaisi Suomea tyylikkäästi?
DSC_0109Olohuoneessa loisti kellertävä valo talvisena sunnuntaina. Putkitelevisiosta tuleva ohjelma oli värikäs ja juhlava. Suomen neito -kilpailu vuodelta 2000 on ensimmäinen muistoni missikisoista. Suomen neito -kisan voitti Salima Peippo, ja muistan karvaan pettymykseni, sillä minulla oli toinen suosikki. Muistan myös, kuinka Suvi Miinala (nyk. Tiilikainen) ja Heidi Willman (nyk. Sohlberg) kruunattiin Miss Suomiksi myöhemmin. Äitini muistutti, etteivät tavalliset ihmiset keikistele uimapuvuissa televisiossa, eikä kisoja kannata ottaa tosissaan. Enkä ottanutkaan. Halusin katsoa niitä – ja katson edelleen – siksi, että ihmiset ovat kiinnostavia. Etenkin se, mitä heidän suustaan tulee.

Hupaisin osallistumisperustelu taitaa olla se, että kilpailija haluaa olla Miss Suomi, johon koko Suomen kansa voi samastua. Ei missin tehtävä ole tarjota samastumispintaa, sillä silloinhan heitä ei tarvittaisi lainkaan. Kuka tahansa voisi olla Miss Suomi! Paremmin kansaa kuvaisi joku muu kuin kauneusihanteita vastaava nukke. Eikä perustelu sitä paitsi käy yhteen prinsessamielikuvan kanssa, jota myös mielellään korostetaan.

Ongelma kilpailuissa lieneekin se, että enää ei ole tarvetta pelkälle nukelle, vaan tarvitaan näkemyksiä, kielitaitoa ja viestintäkykyjä. Pitäisi olla muodikkaasti model, social media influencer, blogger, charity worker ja tv presenter. Hallussa pitäisi olla myös virheetön englanti ja mielellään myös muutama muu kieli, jotta muunkielisten medioiden kanssa toimiminen olisi helppoa ja saisi äänensä kuuluviin. Surullista onkin se, jos kisoihin lähetetään henkilö, joka ei pysty edes esittelemään itseään sujuvalla englannilla. Rallienglannin kaasuilla ei hurauteta huipulle.

Kisojen roskainen maine on johtanut kenties siihen, että ne, jotka kansainvälisesti voisivat pärjätä, eivät hae kilpailuihin tai sitten ulkonäkö ei niin sanotusti riitä. Vika ei ole välttämättä kilpailijoissa, joita tarkoitukseni ei ole arvostella. Se ei ole minun tehtäväni. Ongelma on puhetavoissa. Suomalaisten näkemykset tulevat hyvin esiin iltapäivälehtien kommenttiosioissa. Yhtäältä Missi Suomesta ollaan kiinnostuneita, mutta toisaalta se lytätään ja kilpailusta puhutaan arvottomasti. Nita Makkosen kommentti Miss Suomi -kilpailuun liittyvästä tytöttelystä (Ilta-Sanomat 7.9.2017) poiki keskustelun Miss Suomi -kilpailun merkityksestä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon on jouduttu moderoimaan pois.

”– – Voi mahoton. Miksi nuoret naiset pilaavat elämänsä”, ihmettelee nimimerkki Vanitasvanitatumetomniava.

Aikansa kutakin osallistuu myös keskusteluun: ”Miss Suomi -kilpailut ovat yhtä auttamattomasti vanhanaikaisia kuin TV1:n lässyttävät kuuluttajataret.”

Kukaan keskustelussa ei kuitenkaan tarjoa tytöttelyongelmaan tai kisojen arvoinflaatioon ratkaisua. Pääosin kommentointi koskee sitä, hyväksyykö kommentoija itseensä kohdistuvaa tytöttelyä tai pojittelua. Eivät muuten hyväksy, mutta silti puhutaan ”lässyttävistä kuuluttajattarista” ja ”elämänsä pilaavista nuorista naisista”.

Jos puhetapa kisoista olisi toisenlainen, ei kenestäkään tulisi sössöttävää kuuluttajaa tai lööppikeisarinnaa mielikuvissa. Kukaan ei muuten ajatellut näin Armi Kuuselasta, jonka merkitys, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, oli epävarmalle ja tuntemattomalle Suomelle rotuopillinen; viimeistään Kuuselan menestys liitti suomalaisen kauneusihanteen ja mentaliteetin eurooppalaiseen perinteeseen. Esimakua tästä oli antanut jo Ester Toivonen 1930-luvulla. Harmi vain, että näistä perin juurtuneista näkemyksistä on ollut vaikea päästä eroon, mikä on nähty keskusteluissa siitä, voiko tummaihoinen, aasialaistaustainen, albanialaistaustainen tai pohjoisafrikkalainen olla Miss Suomi. Hohhoijjaa!

Miss Suomi -kilpailujen yhteydessä puhutaan syystäkin myös esineellistämisestä. Kyllähän siinä lihatiskin makua on, jos ihmisiä järjestellään riviin identtisissä hepenissä ja katsotaan, kuka on kaunein. Totta on myös se, että kilpailijat hakeutuvat itse omasta tahdostaan mukaan. Eikä kisa todennäköisesti ja onneksi ratkea ulkonäöllä, vaan muilla taidoilla, jotka viimeistään kansainvälisellä kentällä pitäisi hioa priimakuntoon. Jostain syystä silti Miss Suomi -kilpailuista käytetyissä diskursseista tulee ilmi se, ettei kauneuden ja viisauden uskota kulkevan käsi kädessä. Eihän se niinkään voi olla. Ennemminkin näyttää siltä, että kauneus ja kieli- ja viestintätaidot eivät aina talsi samaa polkua.

Tähän on kuitenkin ratkaisu. Miss Universum -kisat tarvitsevat niin sanottuun täydellisyyteen asti hiottuja nukkeja, ja Suomi tarvitsee kyvykkään edustajan. Järjestetään siis kaksi erillistä kilpailua. Ensimmäinen keskittyy puhtaasti ulkonäköön ja pyörii isolla rahalla, jonka joku varakas taho ideaalitilanteessa tarjoaa. Toinen kilpailu hakee Suomelle vain ja ainoastaan älykästä ja kielitaitoista edustajaa, joka siivoaa puheestaan kliseet pois ja vastaa virheettömästi tietokilpailukysymyksiin sekä tuottaa laadukasta mediasisältöä.

Kuluneista kulunein maailmanrauha-klisee on hyvä muistutus siitä, että Telluksella on parempaakin tekemistä kuin kauneuskilpailut. En kuitenkaan usko, että niiden lopettaminen muuttaa mitään. Ennemminkin energia kannattaisi suunnata ympäristöasioihin ja sosiaalisiin epäkohtiin. Niidenkin julki tuomiseen tarvitaan sitä paitsi pr-henkilöitä, jollaisiksi missit monesti työllistyvät. Vai jaksaisitko itse lähteä maailmalle markkinoimaan arvoja täyspäiväisesti?

Tällä hetkellä Suomea edustavat kansainvälisissä uutisissa lähinnä poliitikot. Nykypäätösten valossa näyttää pahasti siltä, että samastumispintaa todella tarjoavat missit todellisuudesta irtautuneiden poliitikkojen sijaan. Suomen ainoa representaatio ei voi olla se, mitä nähdään komissioissa ja kansainvälisissä talousuutisissa. Suomi koostuu ihan tavallisista ja fiksuista ihmisistä. Sellainen on paras edustaja Suomelle.

Mihin missikisoja enää tarvitaan? Miten Suomea pitäisi edustaa kansainvälisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ulrika katosi Ahvenanmaalla

Sukututkimus rakastaa draamaa. Äitini tivaa usein itsekseen, miksei taaskaan löydy mitään mielenkiintoista. Toimintaa ja vaaraa. Ei ulkomaalaisia tai sairaita. Seiliin joutuneita tai rikollisia. Vaan ihan tavallisia hämäläisiä ja sen ajan sotilaita. Mitä sukututkimus kertoo meistä?
sukututkimus_1Äitini on hurahtanut sukututkimukseen. Harrastus orasti jo vuosituhannen taitteessa, mutta ruuhkavuosinaan hän sai aikaan vain soiton kirkkoherranvirastoon. Vilskeen laannuttua alkoi tapahtua. Minunkin juureni on jäljitetty alle vuoden kestäneellä nettisurffauksella ainakin 1500-luvulle. Apunaan äitini on käyttänyt joulupukin viime vuonna tuomaa Sukututkijan tietokirjaa (Lauri Karskela 2013), sukututkimusportaali Geniä ja muita maksutta saatavia nettilähteitä.

Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella 1500-lukua. Tunnen kyllä Suomen ja koko maailman historian, mutta omien juurien hahmottaminen yli 500 vuoden taakse on vaikeaa. Välissä ei ole edes valtavaa määrää sukupolvia, sillä ilmeisesti suvussani on päädytty hankkimaan lapset tavallista varttuneempina, tai sitten se ainoa eloon jäänyt lapsi on ollut nuorin, joka aikanaan on saanut lapsia sukupolvikuilun ollessa jo varsin lavea. Melkoinen harppaus tulee jo siinä, että isomummoni on syntynyt 1800-luvun puolella, sillä äitini isä on tullut isäksi melko vanhana. On kiehtovaa, että ihminen, jonka teoriassa olisin voinut ehtiä tavata, on syntynyt vuosisadalla, joka on tuttu kellertavistä ja tuhruisista otoksista historian kirjan sivuilta. Ihminen, joka on nähnyt neljä sotaa ja sotinut yhdessä niistä. Ihminen, joka on elänyt teollisuuden vallankumouksen ja paiskinut hommia Tampereen suurimmilla tehtailla. Niissä, joita me käymme ikuistamassa graffiteihin peittyneinä ja joiden perustuksissa sijaitsevat aikamme elokuvateatterit ja kahvilat.

Sukututkimus muovaa identiteettiä. Jos ei ole koskaan tiennyt, mistä on kotoisin, nousee merkitykselliseksi se, mitä on ollut kauan sitten. Todennäköisesti sukututkimus on oleellista nykyisten aikuisten vanhemmille ja isovanhemmille, koska heidän vanhempansa ja isovanhempansa saattoivat olla täysin tietämättömiä toisesta vanhemmastaan – yllättäen yleensä isästä – mikä jättää melkoisen aukon sukuhistoriaan. Isättömyys ei todellakaan ollut harvinaista. Nykypäivän isyystunnustus puristetaan ulos sanallisesti ja geneettisesti vaikka väkisin, eikä siitä useinkaan tarvitse käydä oikeutta, sillä DNA-testi hoitaa varmennuksen kyläläisten lausuntojen puolesta. Ei tarvitse enää olla aitan pielessä kytiksellä piian ja rengin touhujen varalta.

Jokin juurettomuuden tunne herää ihmisessä lähellä kuolemaa tai ainakin vanhetessa. Iltapäivälehdet kirjoittavat viikottain auliisti henkilöistä, jotka etsivät kadonnutta vanhempaansa. Kyseessä on tavallisesti isä, koska he tietystä syystä pääsivät hieman helpommalla jälkiä jättämättä vanhemmuuden kantamisen vastuusta. On toki adoptioon lapsensa antanutta äitiäkin etsitty. Käännetty myös ylösalaisin pääkaupunkiseudun bussikuskit ja rahastajat, Floridaan muuttaneet sairaanhoitajat, saksalaiset ja venäläiset sotilaat sekä rintamalla ristiin rastiin vaeltaneet asemamiehet. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta mielestäni on käsittämätöntä, että isättömyydestä uskaltaa puhua vasta, kun noutaja kolkuttaa jo ovea. Ajat ja asenteet olivat toki kovat muutama vuosikymmen sitten, mutta on surullista, että suku toimii suljetusti, katkerasti ja halveksuen. Jos jotain olen oppinut omasta suvustani, on se, että me emme pelkää outoja rippikirjamerkintöjä, ennen vanhaan syntinä tunnettuja tekoja tai elämää, joka heittelehtii laidasta laitaan. Harmiksemme kirkonkirjat ovat kuitenkin olleet aika tylsää luettavaa. Ei mielisairaita, ulkomaalaisia tai valtavia tragedioita.

Äitini puhuu paljon Matildasta, Josefista ja Karoliinasta. Hän on heidän kanssaan tekemisissä päivittäin. Tietää puolisot, lapset, kuolemat ja erot. Äpärät, urat ja onnenhetket. Äitini on oman elämänsä salapoliisi, joka selvittää kadonnutta aikaa. En ole edes varma, kuka Matilda oli, mutta ilmeisesti hän oli isoisomummoni. Se ei totisesti ole edes kovin kaukainen sukulainen. Varsinkin, jos mitataan omalla mittapuullani. Pikkuruiseen sukuuni kuuluvat vain vanhempani, tätini ja serkkuni jälkikasvuineen. Joillekin he voivat olla kaukaisia sukulaisia, mutta minulle maailman lähimpiä.

Jos ei tiedä suvustaan, voi olla teoriassa naimissa sukulaisensa kanssa. Onnekseni en ole naimissa, mutta tosin avoliitossa. Uskon vakaasti, että kyseessä on täysin eri perimästä tuleva henkilö, mutta mistä sitä ikinä tietää, kun suvussani on paljon isättömyyttä ja karjalaisuutta samoilta seuduilta. Entä jos isovanhempamme olivatkin sisarpuolia? Mitä geneettiselle jatkuvuudelle tekee se, että on tietämättään yhdessä sukulaisensa kanssa? Minkälaisia päätöksiä täytyy tehdä, jos onkin yhdessä pikkuserkkunsa kanssa?

Viime aikoina sukututkimus on alkanut kiinnostaa minua etenkin sairauksien kannalta. Rintasyöpä, Alzheimer ja mielenterveysongelmat. Rintasyöpäkuolema löytyy, mutta entä sitä kylvävä geeni? Alzheimerista on aikalaiskertomuksien huhuja. Mielenterveysongelmia ei tiettävästi ole, mutta entä jos ne hyppivät sukupolvien yli? Tiedän itse säästyneeni, mutta sitä en voi tietää, miten seuraavan sukupolven käy.

Sukututkimusta ei tarvitse tehdä sen jälkeen, kun sukulinja on saatu selvitettyä some-aikaan asti. Internetin tarjoaman tiedon määrä on valtava. Serkkujeni lastenlasten ei tarvitse vaivautua 100 vuoden päästä kaivelemaan Sisä-Suomen poliisin asiakirjoja hankalasti tulkittavasta arkistosta, sillä kaikki taltioidaan nettiin. Mistä sitäkään tosin tietää, jos nyt elämämme virtuaalitodellisuus vielä tuhoutuu, mutta tähän mennessä sen on uskoteltu olevan ikuista. Vaikka oikeasti mikään ei ole ikuista. Ei mikään.

Seuraavaksi täytyy selvittää, mitä tapahtui Ulrikalle, joka nuorena tyttönä lähti hämäläisestä pitäjästä Ahvenanmaalle, eikä hänestä ole sen jälkeen merkintöjä. Tällaiset historian pohdinnat lienevät niitä syitä, miksi sukututkimus on niin kiehtovaa. Se elää mysteereistä, jotka odottavat selvittäjäänsä. Miten Ulrika uskalsi lähteä? Osasiko hän edes ruotsia? Naiko hän sotilaan? Hukkuiko hän?

Vaikka suhtaudun sukututkimukseen hyvin geenilähtöisesti, en malta odottaa, mitä kaikkea paljastuu, kun 1900-luvun alun kirkonkirjat aukeavat internetiin. Siinä voivat mennä monen suvun salaisuuden verhot nurin.

Mitä suku merkitsee sinulle? Kuinka hyvin tai pitkälle tunnet oman sukusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyörryttääkö harissa? + 9 muuta hakusanaa blogista

Hakusanat ovat siitä mielenkiintoisia, että niiden takana on aina jokin tarina. Mistä syntyy idea selvittää halvin tupakka-aski tai saada tietoa perään iskettävästä pistoksesta?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Varma Talsi”
Mikä? Selvittelin tätä hieman, ja paras osuma tulee Kielitohtorin palstalta. Liekö kysyvä mennyt sinne, sillä täältä ei Talsin Varmaa löydy. Kyseessä ei kirjoitusasusta huolimatta tainnut olla edes henkilö. Tiedätkö sinä tarinan Varma Talsin takaa?

”Lihankorvike Ilta-Sanomat”
Jo sauhuavat korvani. Kävin ihan kuumana jo vuosi sitten Ilta-Sanomien lihankorvikeartikkelista. Missä pavut? Missä linssit? Onneksi niiden ilosanoma näyttää levinneen viime aikoina mukavasti Härkis- ja nyhtisvillityksen jälkeen.

”Harissa pyörryttää”
Höpöhöpö! Ei pyörrytä. Huono olo on todennäköisesti johtunut jostain ihan muusta sinä päivänä, kun harissaa on nauttinut. Ymmärrän tietenkin, että huonon olon iskiessä syypäätä on helppo hakea ruoasta. Viimeksi olin itse varma, että järkyttävä päänsärkyni johtui hirveimmästä ateriasta, jonka olen pitkään aikaan syönyt: tattaria ja tofu rossoa eräästä ekokaupasta noudettuna ja valmiiksi koottuna.

”Halvin tupakka-aski 2017”
Mikähän se mahtaa olla? Tupakoimattomana ihmisenä, vieläpä sellaisena, joka ei ole koskaan edes ostanut tupakkaa, en totisesti tiedä. Olisiko jokin sinisävyinen aski, jota ystävänikin ostaa? Kallista on joka tapauksessa.

”Jalotofun punajuuripihvin valmistus”
Se menee näin: avaa pakkaus, kuivaa hieman paperilla, laita pannulle ja paista. Käytä burgeriin, kuten minä, tai tee vähän fiinimpi pihviateria.

”Pinaattikiinankaalin kanta pois”
Ota ihmeessä pinaattikiinankaalin kanta pois, sillä sen keittyminen kestää ja maku on muutenkin kitkerä, joten syö vain lehdet. Ei se tosin kuolemaksi ole, jos kannan popsii.

”Rokotusneula takapuoleen”
Hui! Tästä ei itselläni ole kokemusta sitten vauva-aikojen. Lääkärit osaavat kertoa paremmin, mutta voihan se aikuisena tuntua tietysti ikävältä ja jopa nöyryyttävältä, jos ahteria pistellään. Monissa toimenpiteissä se on kuitenkin täysin normaalia. Käsittääkseni.

”Kimchi-nyyttien ohje”
Bingo! Tästä hakusanasta olin erityisen iloinen. Kimchi-nyyttien kiehtovaan korealaismaailmaan on siis sukeltanut joku muukin. Kirjoitin jo jokin aika sitten kimchi-nyyteistä, ja sen jälkeen jatkuneet testaukset ovat osoittaneet, että cosmopolitan-salaatti on paras nyyttikääre.

”Lounasruokailua Pispalassa”
Kyllä se niin taitaa olla, että Café Pispala on lounastajan pyhiinvaelluskohde Pispalassa, mutta kuka tietää, jos Pulterissakin olisi hyvä lounas. Ja aina voi rehkiä itsensä Ala-Pispalan Heselle saakka. Tai Rozeriniin.

”Tampereen yliopisto journalistiikka ja viestintä työllistyminen”
Haluaisin kirjoittaa tähän, että sehän käy käden käänteessä. Aika paljon on kuitenkin itsestä kiinni, osin myös suhteista ja tuurista. Silti uskon, että hyvälle tekijälle löytyy aina töitä. Aina. Mutta edelleenkään harvemmin tullaan kotisohvalta hommiin hakemaan.

Jäikö kysyttävää? Mitä sinä luet mieluiten tästä blogista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Salapoliiseja, tuomareita ja kipeitä asioita

Voi aikoja, kun katoamisilmoitukset ja rikokset kiirivät yleiseen tietoon pikkuruisina uutisina harvoin ilmestyvässä lehdessä tai suullisesti kylästä toiseen, ympäri valtakunnan. Kun läheinen nyt katoaa tai joutuu rikoksen uhriksi, fiktiivinen, dekkaria muistuttava tutkintapöytäkirja joukkokirjoitetaan keskustelupalstalle. Se tuntuu. Mutta miltä?
DSC_0088Nimet, iät, ammatit, historia ja tulevaisuus, jota ei ehkä enää ole. Julistamattomat tuomiot. Rangaistussuunnitelmat. Kaikki samassa paikassa. Keskustelupalstoilla. Sähköinen juorurinki, joka vaihtelevalla menestyksellä kamppailee hyvästä mausta. Toiset onnistuvat paremmin kuin toiset.

Rikosuutiset, kuolemat ja katoamiset ilmestyvät mobiiliuutisvirtaan yleensä mustalla pohjalla, jonka valkoisella merkitty otsikko huutaa dramatiikkaa muuten niin iloisin sävyin koristellussa tarinaletkassa. Draamansateenkaari löytää päässä häämöttävän aarteen nopeammin rikoskeskustelupalstalta, joka jo ensimmäisen uutisen tullessa julki on avannut oman palstatilan uutisoitavale aiheelle. Ja siitä se suuri kertomus alkaa, eikä yleensä pääty ennen poliisin viimeistä tiedotetta. Jos silloinkaan. Nyt puhutaan Murha.infosta.

Tiedonjano on jossain määrin luonnollinen ominaisuus ihmiselle. Kansalaisella on myös oikeus saada tietoa tapahtumista, mutta onkin astetta mutkikkaampaa, missä menevät rajat, oikeudet, vastuu ja kohtuus. Se, mitä ylipäätään on tarpeen tietää. Ei tarvitse mennä juridiikkaan, tiedonfilosofiaan tai sananvapaussaarnaan, sillä ihan perusjärkeilyllä pääsee hyvin eteenpäin. Mikään sääntö tai asetus ei kuitenkaan lievitä omaisten kipua.

Suosituimmat keskustelut näyttävät liittyvän selvitettyihin tai selvittämättömiin henkirikoksiin tai katoamistapauksiin, joita edelleen ratkotaan tai jotka on jo saatu päätökseen. Keskustelut tarjoavat mukavaa draamaa perusarjen keskelle. Vähän kuin lukisi jännityskirjallisuutta odottaen aina uutta käännettä. Uutisoitavat rikokset sattuvat vain olemaan totta, ja niiden päähenkilöt ovat oikeita, eläviä tai eläneitä ihmisiä, joilla on takanaan historia ja läheisiä.

Pikaisella vilkaisulla on helppo huomata, että palstojen kirjoituksia tehtailevat samat nimimerkit. Arkijännitysnäytelmän seuraaminen ja tuottaminen on siis harrastus. Ehkä toteutumaton unelma rikostutkijan ammatista, lapsuuden fantasia salapoliisityöstä. Murha.infoon ja toiseen vastaavaan murhapalstaan Hejaciin kirjoittelevista etsivistä, tutummin ’minfolaisista’, on tehty jopa oma tv-sarja Tosielämän Sherlockit (2013).

Aktiivinen keskustelu pitää tapauksia ihmisten muistissa, mikä tietenkin tutkintaan liittyvien havaintojen keräämisen suhteen on positiivista. Voisi ajatella, että selvittämättömiin tapauksiin keskustelupalsta tuo uusia näkökulmia, mutta totta lienee myös se, että eiköhän poliisi ole kaikki samat asiat ottanut huomioon jo kauan sitten. Omaisille palstat voivat tuoda lohtua tai ainakin illuusion siitä, että heistä ja heidän läheisestään välitetään.

Palstajauhanta voi tuoda myös ahdistusta ja tarpeetonta revittelyä pienillä tiedonmurusilla, joita uhrista tai kadonneesta levitetään. Tosielämän live-dekkarin tehtailu voi lähteä myös lapasesta ja muuttua rajuiksi syytöksiksi ja jopa kunnianloukkauksiksi. Useammassa tapauksessa syylliseksi on ehditty julistaa jo tyystin toinen henkilö kuin lopullinen tuomittu on ollut. Usein murhaajaviitan päälleen saavat keskustelussa myös omaiset, ihan vain jo perusjännärikirjaillisuuden vakioratkaisujen valossa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu kuulla olevansa murhaaja keskustelupalstalla, kun omainen on kadonnut tai surmattu ilman, että syyllinen on löydetty.

Vaikka rikoskeskustelupalstaa kirjoitetaan kuin joukkoistettua dekkaria, tapahtumat eivät valitettavasti ole kirjoittajien käsissä, tai siis sormissa. Hullulla tavalla välillä tuntuu, että keskustelijoista paistaa jopa pettymys siitä, ettei ratkaisuun liittynytkään mitään jännittävää, vaan ihan tavallinen tarina epätoivosta ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Ehkä humalainen, huolimaton ilta. Käsittämätön sattumien ketju, jota ei koskaan voida tarkasti jäljittää.

Ei juoruilu ole muuttunut mitenkään hurjemmaksi sähköisten vehkeiden vuoksi. Aina on supistu ja esitetty rajuja teorioita. Ne eivät vain ole olleet saatavilla parilla klikkauksella, eikä niistä ole jäänyt todistusaineistoa. Mutta omaisten tuska tuskin on muuttunut mihinkään, olipa analysointi sähköistä tai ei. Se sattuu. Aina.

Onko katoamisiin tai rikoksiin liittyvän tiedon jakamisesta ja analysoinnista keskustelupalstalla hyötyä vai haittaa? Kerro mielipiteesi omaisen näkökulmasta tai yleisesti.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä te luette – ja näitä haluaisin teidän lukevan

Vähän niin kuin muusikoilla hittejä tehdessä on kirjoittaessa vaikea ennustaa, mikä teksti saavuttaa suurimman suosion. Yleensä se, mistä itse pitää eniten, jää jalkoihin, ja viikon suurin hömppäartikkeli kerää huomion.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näitä te luette!

1. Härkis ja Härkis-pihvi
2. Vegaanipanini
3. Kuudes kerta
4. Vegaanikeittiö-lehti
5. Samuli Putro: Valkoinen hetero

Lisäksi: Nyhtöherne saapui kaupunkiin, Mitä ihmettä, Cumulus Kaisaniemi?, Levottomat-trilogia ja Spoon Brasserie -arvostelu

Huvittavaa, että listan kärjessä killuvat Härkis-tuotteet, koska en totisesti pidä niistä, mutta nähtävästi ne saavat mukavasti huomiota blogistani. En muuten ole ostanut niitä blogitekstien jälkeen. Vegaanipanini sen sijaan oli ensimmäinen virallinen blogiyhteistyöni, joten se luonnollisesti kahmii huomiota. Lukumagneettilista onkin todella ruokapainotteinen, koska mukana on myös Vegaanikeittiö-lehti, jonka saamaa tuomiota luetaan varsin runsaasti. Jatkoa on luvassa jo ensi viikolla! Koivistonkylän ylpeyden Spoon Brasserien arvosteluakin luetaan kovasti, ja suunnitteilla on tarkastuskäynti paikkaan. Hei, Koikkari-ystäväni, olethan mukana?

Popkulttuuripuolelta kärkeen on noussut sekä Putron Valkoinen hetero -arvostelu että Levottomat-trilogia, joka muuten kiinnostaa ihmisiä järjettömästi. Hömelö seksitrilogia on siis jättänyt lähtemättömän vaikutukseen katsojiin, enkä täysin ymmärrä, miksi. Jotain selkoa olen yrittänyt asialle saada kirjoituksessani.

Mitä jos lukisitte myös näitä?

1. En katoa koskaan
2. ”Koskas se teidän Anna alkaa porsia?”
3. Maailman paras pizzapohja
4. Melkein vegaanin arkiruokapilarit
5. Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.
+ Taistelijoille

Lisäksi: Älä myy itseäsi halvalla, Stindebinde-tulkinta, Nyt se on jotain vakavaa ja Naapuripahan paratiisi

Tunnen harvoin suurta ylpeyttä teksteistäni. Ennemminkin saan kirjoittamisesta puhdasta iloa, ja toisaalta kirjoittaminen on myös rutiininomaista suorittamista, koska, no, nyt voin kyllä kutsua itseäni ammattilaiseksi ihan syystä. Blogissa kirjoitan kuitenkin juuri siitä, mistä haluan ja miten haluan. Yllätys! Mutta en silti panisi pahakseni, jos tästä tulisi ammatti tai osatulonlähde, koska onhan tässä touhussa koko ajan läsnä ajatus siitä, että teen sellaista blogi’mediaa’, josta uskon ihmisten pitävän. Sellaista, jota itse haluaisin seurata. Samalla, kun pelkään sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat minulle blogin takia, tunnelmoin parhaimpia kielikuvia. Ja sitten palaan taas ajatukseen, että ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Palautetta saa antaa, mutta muu ei kiinnosta. Enkä muuten ole koskaan tajunnut blogien vihakommentteja siitä, että blogi on tylsä tai vääränlainen. Onneksi lukubittiavaruus on loputon!

Hyvää alkavaa viikkoa ja kevyitä ja vähemmän kevyitä lukuhetkiä! Ehkä juhannuksesta on jo jotenkin selvitty. Itse otin kahdet päiväunet ja yhdet 10 tunnin unet, että Kuhmalahti-mökkipölyt unohtuivat.

Mistä olet pitänyt eniten? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa