Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat!

Ken jaksaa blogiini jääkiekkohuumassa sukeltaa, pääsee nyt kurkistamaan kotiimme, josta puuttuu aika monta kodin yleishyödykkeeksi koettua juttua. Tervetuloa siis meille! Sujuisiko elo kodissamme?
DSC_0164 (2)DSC_0158 (3)DSC_0167 (3)Kodistamme ei mielestäni puutu mitään, mutta tarkemmin ajateltuna meillä ei omasta tahdostamme ole montaakaan asiaa, joita lähes kaikkien kodeista löytyy. Muutenkin ajatus yleishyödykkeestä on aika huvittava. Missä vaiheessa kodeista tuli niin yltäkylläisiä, että kymmenet elektroniikkalaitteet ovat arkipäivää? En tarkoita, etteikö kehitys saisi jatkaa hurjaa kulkuaan tai että pitäisi jämähtää päretorppaan, mutta onhan se huvittavaa, että lähes kaikkeen on keksitty sähkömasiina.

Olen aiemmin ollut mestari keräämään krääsää, joten on ollut helpottavaa huomata, että hamsteripiirteeni on hälvennyt iän karttuessa. Sanotaanko näin, että monet asiat kodissamme ovat vaatineet kompromisseja, ja jos toiselta osapuolelta kysyttäisi, asuisimme varmaan teltassa keskellä olohuoneen lattiaa ja tekisimme ruokaa avotulella.

Matot. Tarkoitukseni oli todeta, ettei meillä ole mattoja, mutta onhan niitä, vaikka toki vähemmän kuin ihmisillä yleensä. Meillä on suuri kuramatto eteisessä, pieni kynnysmatto parvekkeen oven edessä, ohut ja helposti siirreltävä vessan matto ja työhuoneeni pörrömatto. Asunnon pinta-alan huomioiden se on aika vähän.

Mikroaaltouuni. Mikrosta luopuminen oli aluksi minulle kova paikka, vaikken edes käyttänyt sitä. Kaipaan nykyään mikroa vain silloin, kun haluaisin lämmittää ruoantähteitä, mutta on kai hyvä syödä tuoretta ruokaa ja välttää mikroaaltoja. Toisinaan myös keittiön mikrolle varattu kolonen ja sen ammottava tyhjyys keljuttaa.

Keittiön muut sähkövermeet. Kahvinkeitin on meille itsestäänselvyys, mutta muita sähkölaitteita meillä ei perusuunia ja sauvasekoitinta lukuun ottamatta ole. Joskus mietin tehosekoittimen hankintaa, mutta olen todennut toistaiseksi sauvasekoittimen kätevämmäksi pesun kannalta. Onhan meillä toki uudenkarhea astianpesukone, joka ei totisesti ole ekoteko, mutta sanotaanko näin, että kyllä se käsin tiskaamisen voittaa. Aikahan on rahaa.

Kylpyhuoneen elektroniikka. Meillä ei ole pesukonetta tai kuivuria, sillä taloyhtiössämme on toimiva pesukone, joka tosin joskus kiukuttelee niin, että ehkä kerran vuodessa harkitsemme oman ostamista. Emme kuitenkaan näe järkeä siinä, että yhden rapun yhdeksällä taloudella jyllää samaan aikaan yhdeksän pesukonetta, kun pesemisen voi hoitaa yhteisissä tiloissa.

Kauneuselektroniikka. En omista suoristimia, kihartimia tai hiustenkuivaajia, mikä johtuu täysin siitä, etten koskaan jaksaisi käyttää niitä enkä halua rasittaa hiustani lämpökäsittelyllä.

Tuuletin. Viime kesä oli tukahduttavan kuuma ja silloin olimme vähällä hankkia minkä tahansa tuulettimen. Ne sattuivat olemaan loppu kaikista kaupoista, joten oli pärjättävä ilman. Tänä kesänä teimme päätöksen olla hankkimatta sitä, sillä selvisimmehän viimekesäisestäkin koettelemuksesta.

Auto. En aio koskaan hankkia autoa, sillä minusta se on tarpeettoman kallis hyötyynsä nähden eikä sitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekologiseksi valinnaksi. Lainaan tai vuokraan auton, kun sitä tarvitsen.

Viihde-elektroniikka. Meillä on televisio ja vähän liian monta tietokonetta, joista kaksi on aktiivikäytössä. Emme omista pelikonsoleita tai muita viihdevekottimia. Tietokone hoitaa kaiken työn, ja toisinaan tv jää pelkäksi ruuduksi tai olohuoneen koristeeksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani Suomi varmisti paikkansa MM-kilpailujen finaalissa. Se meillä katsottiin suoraan televisiosta, sillä emme jaksaneet virittää HDMI-kaapelia tietokoneelta tv-ruudulle nähdäksemme pelin suoratoistopalvelusta. Chromecastia meille ei nimittäin todellakaan tule koskaan. Periaatekysymys sekin.

Mitä yleishyödykkeeksi koettua sinulla ei ole kodissasi? Mitä ilman et voisi elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Asuuko teilläkin Hirvonen? Entä kuka pesee tiskit?

Koti kertoo ihmisestä vähän huomaamattakin aika paljon. Minun kotipaljastuksistani päätellen olen ehkä vähän laiska, nautintoaltis ja suurpiirteinen, vaikka oikeasti olen myös ahkera, tehokas ja pikkutarkka.
DSC_0089Meillä asuu Hirvonen-niminen viirivehka. Täytyy tunnustaa, etten ole varma, onko se edes viirivehka, mutta siinä uskossa olen. Totta on ainakin se, että kasvin kutsumanimi on Hirvonen. Arvaatko miksi?

Makuuhuonettamme kutsutaan kammariksi. Vanha kunnon kammari. Ei mitään lemmenpesiä tai upeasti sisustettuja hotellityylisiä makuuhuoneita. Kammari on kammari, ja onkin huvittavaa, kuinka yhdestä sanasta voi tulla niin lämmin olo. Ennen kaikkea on kiva kutsua makuuhuonetta kammariksi, sillä kukaan muu ei tee niin.

Neliömme huoneista kaksi ovat puuhahuoneita, joista toinen on omistettu riippumatolle. Voisin hyvin asua pienemmässä asunnossa, mutta koska tähdet sattuvat olemaan kaikin puolin kohdillaan hinnan ja laadun suhteen, on käynyt niin, että asumme neliössä. Olohuone, kammari ja työhuoneeni ovat itsestäänselvyyksiä, mutta viimeinen pikkuhuone on talouden toisen osapuolen romuvarastohuone, jonka keskipisteenä on netistä tilattu, aito eteläamerikkalainen riippumatto. Sekä minun työhuonettani että riippumattohuonetta kutsutaan puuhahuoneiksi. Koska. Niissä puuhataan.

Astianpesukonetta käyttää vain toinen meistä. En tiedä mitään vastenmielisempää kuin inhottavien, vesivahingon mahdollisesti aiheuttavien koneiden ränkkääminen. Kyllä, meillä on asianmukaiset suojat, ammattilaisen asennus ja kotivakuutukset, mutten silti suostu koskemaan masiinaan. Tähän asti olen onnistunut välttelemään sitä myös työelämässä.

Viimeisin kotiimme ostettu tuote oli lamppupari yöpöydille. Oli muuten hyvä diili. Kaksi kaunista lamppua reilulla kolmellakympillä Prismasta. Talouden toinen osapuoli järkyttyi mustanvärisestä johdosta, mutta minä olen sitä mieltä, että sen kanssa oppii elämään. Niin hienot kiemurtelevat lampunvarret ovat!

Mitä salaisuuksia talouteesi kätkeytyy? Mitä kotisi kertoo sinusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä menee turhamaisuuden raja kodissa?

Ihminen pärjää aika vähällä, jos on pakko, mutta jos ei ole, muodostuu monesta turhakkeesta välttämättömyys. En pidä itseäni kovin ehdottomana kodin sisustajana, mutta on muutamia asioita, jotka helpottavat arkeani ja joista en todellakaan aio luopua.
DSC_0227DSC_0225DSC_0228DSC_0224Tiedän, että leikkokukat ovat turhaa rahan tuhlausta. Suon kuitenkin itselleni ilon katsella kauneutta aamukahvilla ja lounasta valmistaessa keittiössäni, jonka keskipisteenä olevalla pöydällä on aina maljakko täynnä tuoreita kukkia. Rakastan kevättä, jolloin kaupat ovat täynnä tulppaanikimppuja. Talven tullen on pitänyt tehdä myönnytyksiä ja ostaa ruusupuskia, vaikka ne tuovatkin mieleen vanhan naisen kodin, jossa haisee halpa parfyymi ja on kellertävät kukkatapetit. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten osta eettisiä kukkia tai tue pientuottajia. Todennäköisesti siis, koska markettien kukkapaketeissa ei pahemmin asian puolesta julisteta.

Keittiössä arkieloamme helpottavat Ikean Elly-pyyhkeet, joita suosittelen kaikille. Ihan kaikille. Elly-paketti maksaa 2,5 euroa ja siihen sisältyy neljä pyyhettä. Metsästin pitkään uusia keittiöpyyhkeitä päätyen aina aivan liian kalliiden ja vääränväristen rättien äärelle, kunnes eräänä päivänä keittiöpyyhemaailmassäni räjähti. Pika-Ikea-reissulla vastaantulivat Ellyt, jotka nappasin mukaani halvan hinnan vuoksi. Pyyhkeet ovat yllättävän napakoita ja juuri sopivan kokoisia roikkumaan huolettomasti keittiökaappien väleistä. Kun pyyhkeitä on neljä, voi yksi olla pesussa, yksi leivontahommissa ja pari pyyhintäkäytössä. Ai, onko asiat liian hyvin, jos pyyhetilannetta voi pohtia näin perusteellisesti?

En todellakaan ole aamuihminen. Tai siis olen, mutta lähinnä vain silloin, kun voin herätä, koska haluan. Aamujani on helpottanut huomattavasti vaaterekki, johon kokoan käyttövaatteita ja kauneimpia paitojani. Olen päässyt eroon teinimäisestä vaatekaapin lattialle tyhjentämisestä hankittuani vaaterekin. Elämä on yhtä helppoa kuin silloin, kun äiti laittoi vaatteet valmiiksi koulupäivää varten. Ikean edullisin rekki maksaa kuutisen euroa, joten halvalla helpottuivat aamut.

Kylpyhuone on kodissani yllättävän tärkeä paikka minulle. Kun muutin nykyiseen kotiini siten, että siellä asui jo yksi jääräpäinen asukas, kävimme keskustelun wc-somisteita. Minä halusin tuoksupainikkeen, sinisen wc-huuhtelun, hyllykön ja penkin. Toinen ei oikeastaan mitään. Sain kolme neljästä, eli käytännössä jouduin luopumaan hajuherkkää nenää kunnioittaen tuoksupainikkeesta. Tärkein wc-somisteista on ehdottomasti sininen wc-huutelu. Voi tietysti kysyä, kannattaako siihen viikossa tuhlata pari euroa, mutta minun mielestäni siniseksi värjäytyvästä vedestä voi hyvin maksaa joka viikko pienen summan. Wc-käynti on jotenkin paljon siivompi ja elegantimpi kokemus, jos pöntössä näkyy vain syviä sinisen sävyjä.

Aikana, jolloin ihannoidaan kaiken turhan karsimista ja nollakulutusta, tuntuu oikeasti aika hölmöltä pitää kiinni tavarasta ja luoda itselle niin sanottuja pakkomielteitä sisustustuotteisiin. Kodin pitää kuitenkin tuntua kodilta, ja jos sen hintana ovat wc-kukat, leikkokukat, ketjupyyhkeet ja aavistuksen huterat halpisrekit, olkoon sitten niin.

Mitä ilman sinä et pärjäisi kotona? Pitäisikö turhuudet karsia? Missä turhamaisuuden raja menee?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko muistoja ostaa myöhemmin?

Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Meille uutta, muille vanhaa. Ei mitään lainattua, vaan kahisevalla Torista ostettua. Meidän muistoja ilman, että ne ovat oikeasti meidän.DSC_0074DSC_0069DSC_0073Uskallan väittää nähneeni aika paljon Kiinaa, vaikka toisaalta yhden provinssin koluamista ei kai kummoisena suorituksena voi pitää. Ei, vaikka siellä olisi parisen kuukautta yhteensä viettänyt. Pitkistä reissuista huolimatta matkoilta ei ole tullut ostettua aineellisia muistoja, paitsi panda-avaimenperä ja paikallinen juhlajuomapullo, jota kukaan ei lopulta pystynyt juomaan tärpättisen maun takia.

Reissut ovat toistaiseksi jäissä, sillä on hyvä välillä keskittyä ihan vain arkeen. Ei reissun odottamiseen tai siitä selviämiseen. Kuukauden löhöloma kotona rentouttaa ronskin matemaattisen arvioni mukaan noin tuhatkertaisesti verrattuna Aasian-reissuun. Kun viimeisestä Aasian-pyrähdyksestämme oli kulunut kaksi vuotta, aloimme kuitenkin kaivata kotiimme jotakin sellaista, joka muistuttaisi niistä hetkistä, kun on istunut vanhoilla paperilyhtyjen valaisemilla kujilla, katsellut vuorenrinteitä ja taiteillut puikoilla nuudelisoppaa suuhun.

Päädyimme ostamaan muistomme Torista. Siitäkin huolimatta, että minä inhoan käytettyä tavaraa. Perinteinen kiinalaistaulu saapui Riihimäeltä yksityisautokyydillä 45 euron yhteishintaan. Alun perin myyjä oli ostanut sen työmatkaltaan Zhuzhousta. Taulun karmit olivat tummanruskeat, joten ne maalautettiin Kauppakadun taidetarvikeliikkeessä viidelläkympillä. Kuvissa ne näyttävät turhan ruskeilta valon vuoksi, mutta maalari teki oikein siivoa, mustaa jälkeä. Kiina-taulun kaveriksi hankittu lyhty postitettiin meille Espoosta vajaalla kolmellakympillä. Lyhty on rautaa ja painaa laittoman paljon.

Onhan se hullua pitää omina muistoinaan sellaisia esineitä, joiden tarina ei ole itse kirjoitettu. Runollisesti tekisi mieli todeta, että nythän me kirjoitamme niille loppusivut, mutta oikeasti esineet pölyttyvät olohuoneen nurkassa aina siihen asti, että saamme supersiivouspuuskan. Joka päivä ne kuitenkin muistuttavat niistä hetkistä, joita kaipaa jokaisena kaatosateen kyllästämänä aamuna. Se riittää, että muistaa.

Kuuluvatko muistot mielestäsi sisustukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman rakkain paikka

Jos en olisi syntynyt Taysissa, olisin varmasti putkahtanut maailmaan työhuoneessani.DSC_0034 (2)DSC_0030 (2)DSC_0033DSC_0029Vihaan muutoksia ja uudistuksia, vaikken koekaan olevani erityisen muutosvastainen, mikä kuulostaa tietenkin ristiriitaiselta. Hyväksyn nopeasti muuttuvat tilanteet ja mukaudun niihin, mutta pidän siitä, että voin kellua tutussa ja turvallisessa. Kun kolme vuotta sitten pakkasin yhteen peräkärryyn yksiöni kamppeet ja siirsin ne neljä kilometriä länteen keskustan toiselle puolelle, huonekalut jäivät niille paikoille, joihin isäni ne asetteli pikaohjeideni perusteella. Siis ne viisi huonekalua, jotka toin mukanani.

Kun suljen puuhahuoneeksikin nimitetyn työhuoneeni oven, uppoan sellaiseen omituiseen kuplaan, jossa asioita vain tapahtuu. Minun tapauksessani syntyy tekstiä. Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että olo ei tuntunut enää yhtään luovalta, vaikka työhuoneeni on aina ollut inspiraatiokeitaani. Niinpä päätin vaihtaa pikkuruisessa huoneessani järjestystä, mikä ei jostain syystä ollut aiemmin käynyt edes mielessäni kuluneiden vuosien aikana. Valmista tuli parissa tunnissa. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu, kun inspiraatio virtaa niin voimakkaasti, että tekee mieli vain tepastella ympäri huonetta, tunnelmoida kirjoituspaloa ja ryhtyä sitten tositoimiin.

Olen itse asiassa melko yllättynyt siitä, kuinka paljon pienet asiat merkitsevät minulle. Innostun siitä, että työpöydän edessä ei enää aukeakaan näkymä kadulle, vaan silmät saavat levätä, kun läppärin takana on valkoista seinää. Hartaasti toivottu kevätaurinkokaan ei haittaa kuvien editointia keskipäivällä, kun sen voi tehdä sopivasti varjoisassa nurkassa. Saan energiaa jopa uudesta kasvistani, jonka ostin mistään mitään tietämättä lähi-K-Marketista, sillä oli aivan pakko saada jokin kasvi uuteen huoneeseen. En tiedä, mikä on kasvin nimi, sillä ruukussa lukee peikonlehti, joka se ei ole, ja kassakone sanoi muuta kuin myyjä. Oli miten oli, kasvi päätyy myös kirjaani tavalla tai toisella. Olisiko kasvi Even ikkunalla? Vai sittenkin Ailan?

Työhuoneen uusi järjestys on myös siitä merkittävä, että nyt kun pöytä ei enää ole ikkunan tiellä, tarjoaa se mahtavan näkymän keskustan kohtuullisen vilkkaalle kadulle. En malta odottaa mehukkaita kohtaamisia ja keskusteluita, joita pääsen havainnoimaan uudelta kyttäysasemaltani. Ei ehkä kuulosta päivänvaloa kestävältä, mutta kirjailijalla on oikeus käyttää hyvän maun rajoissa kaikkea kokemaansa materiaalia. Tosin naapureiden edellisviikonlopun huoritteluriita jää kirjan sivuilta pois. Siinä kohtauksessa kuultu teksti ei sovi edes Ailan ja Jussin riitoihin.

Vaikuttaako kotisi visuaalinen järjestys fiilikseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka rakastaisi rumaa kylpyhuonetta?

Rakastan kotiamme. Mutta. Kylpyhuoneemme näyttää neuvostoliittolaisten moukarinheittäjien taukohuoneelta. Miten sysirumasta kylppäristä voi oppia pitämään? Onko sille tehtävissä yhtään mitään?
DSC_0087DSC_0088DSC_0075DSC_0071DSC_0080DSC_0078DSC_0089Olisi tietysti mahtavaa, jos vuoden jokaisena päivänä voisi kirjoittaa blogiin jotakin kantaa ottavaa yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta. Elämässä on kuitenkin myös pieniä huolia niiden maailmaa syleilevien murheiden lisäksi. Yksi niistä on kylpyhuoneemme, joka aiheuttaa minulle pahaa mieltä viikottain. Ei ihan joka päivä, mutta epätoivo iskee silti yli 50 kertaa vuodessa.

Melkoinen määrä elämän tärkeimpiä tai oleellisimpia asioita tapahtuu kylpyhuoneessa. Tarkemmin ajateltuna ihminen on myös kylpyhuoneessa enemmän läsnä kuin muualla, sillä usein puhelin jää ulkopuolelle, sitä ei voi käyttää saunassa eikä suihkussa. Tilassa ollaan myös konkreettisesti paljaana enemmän kuin missään muussa huoneessa – todennäköisesti. Kai sekin on elämäntapasidonnaista.

Kylpyhuoneen sisustus kertoo ihmisestä paljon: onko huone pakollinen paha vai kauniisti somistettu tila. En halua olla ihminen, joka tunnetaan hikistä pukukoppia muistuttavasta vessasta. En tosin halua olla sellainenkaan, joka muistetaan siitä, kuinka suri karmeaa kylpyhuonettaan. Meidän kylpyhuoneessamme näkyy rankalla kädellä historia. Se, kuinka laitapuolenkulkijoille rakennetusta kommuunista tuli niin sanottujen tavallisten ihmisten tyylikäs keskustaneliö. Ikävä kyllä tyylituulet eivät ole aivan saapuneet kylpyhuoneeseen asti. Tilannetta ei näköjään pelastanut edes vuosituhannen taitteessa tehty remontti.

Minkä ihmeen takia kylpyhuoneista piti tehdä näin rumia vielä pari vuosikymmentä sitten? Joku siis tosissaan ajatteli, että mummon kalsareiden väriset kaakelit koristaisivat kivasti valkoisia seiniä, joihin sopisi hyvin sairaalavaatteen sininen lattia. Eihän sen esimerkiksi harmaa kannata olla! Ei kai värioppia keksitty vasta 2010-luvulla? En haluaisi valittaa, mutta kukaan muu kuin vanhan liiton työreiska ei jätä paikoilleen vanhaa nuppia ja karmeja vaihtaessaan kylpyhuoneen oven upouuteen. Mukava kiitos siitä, että asuntoon uppoaa nelinumeroinen summa kuussa. (Tiedetään –  valita huoltoyhtiöön, älä tänne.)

Ainakin kylpyhuoneellamme on sielu. Muistoja ja värikäs historia. Niin, ja ihan hirveän ruma keltainen valo, joka saa siloposkenkin näyttämään keski-ikäiseltä. Onneksi voi pelastautua mintuntuoksuisella suihkugeelillä, jota käyttäessä tuntuu edes hetken siltä, että olisi spa-osastolla. Loppuun todettakoon, että kyllä ovat ongelmat suuria, kun saa lutrata sisätiloissa kylpyhuoneessa, josta tulee kahdestakin rööristä puhdasta, juomakelpoista vettä. Kun ei kaikilla ole edes sitä.

Miten hammastahnatuubikin voi näyttää kymmenen kertaa rumemmalta karmeassa kylpyhuoneessa? Mitä osaa inhoat omassa kodissasi vai onko se kenties juuri sellainen kuin haluat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa