Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pohjoismaista katsottavaa pimenevään syksyyn

Kaikki tuntevat ruotsalaiset dekkarit, mutta osaavat myös muut Pohjoismaat tuottaa laatudraamaa ja -dekkareita. Kokosin listan mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä sarjoja Tanskasta ja Norjasta.
Dicte2_04Kuva: Miso Film / Dicte-sarja

Ennen kuin ihastuin ruotsalaisiin dekkareihin, rakastuin päätä pahkaa tanskalaiseen Anna Pihl -sarjaan. Tanskan kieli ja kööpenhaminalainen ilmapiiri veivät minut mukanaan täysin. Siitä alkoi pitkä metsästystie tanskalaissarjojen kintereillä. Jouduin lopulta odottamaan vuosia, kunnes yhtäkkiä viime vuonna Yleisradio ja maksulliset suoratoistopalvelut alkoivat tarjota pohjoismaista draamaa suurkuluttajan makuun tarpeeksi.

Viehätyn pohjoismaisista sarjoista erityisesti kielen vuoksi. Sujuvan ruotsin kielen taitoni ansiosta norjan ymmärtäminen on helppoa ja tanskaa kuuntelen ja opin mieluusti lisää. Mikään ei siis voi mennä pieleen, kun yhdistetään intoni oppia pohjoismaisia kieliä mielisarjagenreihini: draamaan ja dekkareihin, parhaimmillaan niiden yhdistelmään.

Tanskalaiset ja norjalaiset sarjasuosikkini

Dicte (2012–2016)
Aarhusilainen rikostoimittaja sekoilee yksityiselämässään, mutta hoitaa työnsä mallikkaasti, sääntöjä tosin usein ohittaen. Yllättäen myös aika moneen poliisitutkintaan sotkeutuen. Saatavilla C Moressa.

Rita (2012–)
Tanskalaisesta opettajasta Ritasta puhutaan kapinallisena renttuopettajana, mutta sarjaa katsoessa paljastuu, ettei Rita ole vain röökinhuuruinen ja omalaatuinen kansankynttilä. Hänelläkin on historiansa. Saatavilla Netflixissä.

Anna Pihl (2006–2008)
Sarja seuraa kööpenhaminalaispoliisi Anna Pihlin elämää, ja ehkä vähän yllätten jaksojen pääpaino on poliisin työssä, vaikka myös Pihlin henkilökohtaista elämää sivutaan sarjassa. Sarjan iän vuoksi se ei todennäköisesti ole enää katsottavissa netissä.

Lulu & Leon (2009)
Kampaajana työskentelevä Lulu joutuu antamaan tukensa kovan luokan rikosten polulla talsivalle miehelleen. Ylellä nähtyä tanskalaissarjaa ei valitettavasti taida olla saatavilla kovin helposti internetistä.

Levottomat sydämet (2017–)
Tanskalaissarja Perfekte steder kertoo kahden nuoren aikuisen kohtaamisesta, jonka ei pitäisi edes olla mahdollista. Eikä varsinkaan aiheuttaa mitään mullistavaa, sillä sarjan päähenkilöillä on jo omat elämänsä. Pinnan alla kytee, ja siksi alkaa myös kipinöidä. Saatavilla Yle Areenassa.

Perilliset (2014–)
Englanniksi The Legacyna ja tanskaksi Arvingerne-nimellä tunnettu Perilliset-sarja kokoaa välirikkoon ajautuneet sisarukset yhteen heidän äitinsä kuoltuaan. Ja jätettyään heille mojovan perinnön ja taloriesan. Saatavilla Netflixissä.

Skam (2015–2017)
Oslolaisteineistä kertovaa nuortensarjaa voi hyvillä mielin suositella myös aikuisille. Laadukkaasti tehty suhdesoppa viihdyttää ikään katsomatta, ja antaa ihanan rehellisen, joskin tietysti hyvin dramatisoidun kuvan aikamme nuorista. Saatavilla Yle Areenassa.

Mustamaalattu (2015–2016)
Aikoinaan teinitytön tappamisesta henkisesti tuomittu Aksel palaa Aasian-vuosiensa jälkeen takaisin Norjaan tekemään tilit menneisyytensä kanssa. Norjaksi Frikjent-nimeä kantavan sarjan maisemat ovat mielettömät, mutta vielä vaikuttavampi on sen tarina tuomitsemisesta, kaksinaamaisuudesta ja siitä, miten syyttömänä tuomitseminen ihmiseen vaikuttaa. Saatavilla C Moressa.

Yksi yö (2018)
Norjassa En Natt -nimellä tunnettava 10-jaksoinen sarja kertoo nimensä mukaan yhdestä yöstä, yksistä pitkiksi venyvistä sokkotreffeistä, jotka osoittavat, kuinka yllättävän pieni kohtaaminen voi muuttua suureksi – eikä se aina tarkoita hullua rakkautta. Saatavilla Yle Areenassa.

Kuudes aisti (2015–)
Nimestään huolimatta norjalaissarjassa ei ole mitään yliluonnollista, sillä Kuudes aisti, alun perin Det tredje øyet, on ehta rikossarja, joka pureutuu päähenkilökomissarion 4-vuotiaana kadonneen tyttären tapauksen tutkintaan samalla, kun herra itse yrittää ratkoa muita murhamysteereitä. Sarja ei näytä olevan saatavilla suoratoistopalveluissa tällä hetkellä. Aiemmin se on nähty Nelosella ja Ruudussa.

Näillä sarjaeväillä on muuten hyvä juhlistaa myös huomenna 6. marraskuuta vietettävää ruotsalaisuuden päivää, vaikkei listalle tällä kertaa ruotsalaissarjoja päässytkään. Ei sillä, että ruotsalaisdekkarit liittyisivät mitenkään oikeuteen käyttää ruotsin kieltä Suomessa tai kaksikielisen isänmaan juhlaan. Minusta kuitenkin skandinaavisarjojen seuraaminen on mukava tapa kunnioittaa yhteispohjoismaisuutta ja koko Pohjolaa yhdistävää ruotsin kieltä.

Pidätkö pohjoismaisesta sarjatuotannosta? Mikä maa vetää pisimmän korren? Jos seuraat islantilaisia sarjoja, vinkkaa ihmeessä niistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

*Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseittiKun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan  ja myös pahimmillaan  kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

*Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Liberty kertoo vapaudesta, jota ei välttämättä ole edes olemassa

Pohjoismaalainen idealismi ja rahan himo joutuvat törmäyskurssille afrikkalaisen suurpiirteisyyden ja vapauden kaipuun kanssa, kun tanskalais-ruotsalainen yrittäjäporukka saapuu hämmentämään Tansaniassa sijaitsevan Moshin kaupungin arkea.
39-4982315b48a2dc65f7dKuva: DR / Aske Foss, julkaistu myös  Yle.fi:ssä

Yhteispohjoismaisena tuotantona tehty tanskalaissarja Liberty (2018) läväyttää päin kasvoja historian jäänteet, jotka heijastuvat yhä edelleen ihmisten arkeen lähes kaikkialla maailmassa. Sellaisia jäänteitä ja yhä totta ovat esimerkiksi epätasa-arvo, erilaisuus ja köyhyys.

Moshin kaupunkia sekoittavat ja toisaalta myös hallinnoivat sekä tanskalaispariskunta Niels ja Kirsten (Carsten Bjørnlund & Sofie Gråbøl) että tanskalais-ruotsalaiset Katrina ja Jonas (Connie Nielsen & Magnus Krepper). Ajatus on tehdä hyvää ja samalla rahaa, vaikka asiat luisuvatkin väärille poluille niin yritystoiminnassa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin.

Tansania vapautui siirtomaavallasta ja itsenäistyi jo 1960-luvun alussa, mutta alistumisen jäljet näkyvät hyvin vielä 1980-luvun loppuun sijoittuvassa sarjassa. Liberty onnistuukin kuvaamaan ajan epätasa-arvoa tyylikkäästi. Kuulostaa julmalta, ja sitä sen on tarkoituskin olla: silmiä avaavaa. Orjuutta ei sentään harjoiteta, mutta selvää on se, että palkalliset tansanialaiset ovat palvelijoita ja valkoinen isäntä tansanialaisten kustannuksella herroiksi elävä herra.

Olipa tapahtuma mikä tahansa, valkoinen ja varakas ihminen syyttää aina köyhää ja tummaihoista. Näin käy, kun jotakin varastetaan, kun valkoinen nainen itse ajaa ojaan autolla eivätkä kaikki selviä tapaturmasta tai kun länsimaalaisen yrityksen työturvallisuudesta on luistettu. Tulilinjalle joutuvat lastenhoitajat, tarjoilijat ja työmiehet. Eniten saa kärsiä Katrinan ja Jonaksen palveluksessa työskentelevä Marcus (Charlie Karumi). Tietyn ihmisryhmän syyllistäminen omasta ahdingosta on kuin suoraan sosiaalipsykologian oppikirjasta, mikä ei ole ihme, sillä historiasta koulukunnan teoriat onkin muodostettu.

Tanskalais-ruotsalaisten perheiden kanssa yhteistyötä tekee myös melko vähälle huomiolle jäävä suomalaispariskunta Asko ja Tita (Antti Reini & Alma Pöysti). Heidät kuvataan viinaan menevinä ja toisiaan pieksevinä riitapukareina, jotka useimmiten ovat yhteisissä illanvietoissa hiljaa, vaikka pinnan alla kuohuu. Kun yhden illan jälkeen puhkeaa riita, raikuvat Tansanian yössä solvaukset suomeksi ja tunnettu v:llä alkava kirosanakin tulee kuulluksi. Lienee kai turha loukkaantua suppeasta ja stereotypioihin nojaavasta suomalaiskuvauksesta, sillä emme kai parempaan representaatioon pystyneet 1980-luvulla.

Erojen ja valtasuhteiden epätasapainon esiin tuomisen lisäksi Libertyn toinen kiinnostava anti on se, kuinka sarja kuvaa 1980-lukua. Vuosikymmen on vielä toistaiseksi niin lähellä nykyaikaa, ettei sitä mielletä historiaksi ja käytetä kulttuurituotteiden tapahtuma-aikana vielä kovinkaan usein, vaikka totta on se, että maailma on muuttunut melkoisesti liki 40 vuodessa. Libertyn tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, joten miljöötä ei voi peilata nykyajan Pohjoismaihin, mutta ihmisten elintavoista saa vihiä, sillä pohjoismaalaiset perheet ovat kirjaimellisesti kuljettaneet länsimaalaisen ja tasokkaan elämänsä köyhään Tansaniaan ja elelevät hulppeissa taloissaan mukavuuksineen.

Libertyn kynnyskysymys on käsitys vapaudesta. Sarja yrittänee sanoa, että se, mikä on vapautta yhdelle, on vankeutta toiselle. Osuuskuntatoiminta ei välttämättä tuo vapautta, vaikka teoriassa niin voisi olla. Tuottoisa saha ei aina tarkoita onnea tai menestystä – varsinkin, kun sarjan draamaluonteen vuoksi asiat eivät todellakaan mene niin kuin oli suunnitellut. Vapautta voi olla se, että saa kuunnella musiikkia, tehdä työtä ilman ylhäältä säädettyjä lakeja ja olla avuksi silloin, kun sitä tarvitaan. Sarjaa katsoessa tulee myös pohtineeksi sitä, onko vapautta edes olemassa. Ainakaan sellaisessa muodossa, johon me uskomme.

On niin monta tapaa elää ja siksi täytyy muistaa, etteivät unelmat aina ole yhteisiä.

Viisiosainen Liberty on katsottavissa kokonaisuudessaan Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Liberty tai muut Afrikkaan liittyvät sarjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Televisio ja rakkauden lahja

Ihmiskunta on etsinyt rakkautta koko olemassaolonsa ajan. Ensin se tapahtui luonnossa, sitten maalla ja kaupungeissa ja lopulta netissä, televisiossa ja puhelinsovelluksissa. Alkava syksy tuo televisioon jälleen kaksi uutta kautta tutuista tosi-tv-rakkausohjelmista, jossa jo kauan sitten alkanut etsintä jatkuu.
maajussi-kansi-dataKuva: Maajussille morsian / MTV3

Viime viikon maanantaina Vappu Pimiä toimitti eri puolilla Suomea asuville maajusseille morsianehdokkaiden rustaamat kirjeet Maajussille morsian -ohjelmassa. Vaihtuva maajussijoukko otti kirjeet vastaan jo yhdennentoista kerran, mikä tarkoittaa sitä, että katsojat ovat seuranneet maalaisrakkauden kipinöitä jo yli 10 vuoden ajan. Paperille vuodatettuja esittelyitä ja alkuihastumisia pidemmälle katsojat pääsevät tänään, kun sokkoavioliiton ihmeisiin perustuva Ensitreffit alttarilla alkaa viidennen kauden jaksoin. Sarjan kolme paria ovat avioituneet jo keväällä, ja koko syksy seurataan tuntemattomien ihmisten avioliiton ensi askeleita.

Parisuhteeseen perustuvat televisiosarjat ovat vähän niin kuin deittisovellukset tai -palstat: arkipäiväisiä eikä yhtään niin noloja kuin aikoinaan. Itse asiassa television rakkausohjelmiin on osallistunut jo niin hirvittävä määrä porukkaa 2000-luvulla, että lähes jokainen tuntee jonkun osallistuneen, ainakin teoriassa. Aina, kun televisioon on saapunut uusi rakastumiseen tähtäävä formaatti, on sitä kuitenkin ympäröinyt jonkinasteinen kummastelu tai jopa kohu. Maajussille morsian formaattina ei muistini mukaan aiheuttanut suurta paheksuntaa alkaessaan vuonna 2006, mutta se tarjosi katsojille ensimmäisen kerran lähemmän kosketuksen treffisarjan rakkauden etsijöihin, sillä aiemmin oli katseltu esimerkiksi Videotreffejä ja Napakymppiä, joissa aikaa oli muutama minuutti ja onnistumisprosentti sangen huono.

Hyvää tuulta hyvällä maulla

Ensitreffit alttarilla alkoi vuonna 2015 ja joutui myrskynsilmään jo ensimmäisistä uutisista lähtien. Uskottiin, että sarja romuttaa avioliittoinstituution ja aiheuttaa kirkosta eroamisboomin. No, sen aiheutti jo aiemmin jokin ihan muu: yksi tekijä politiikasta. Kaikki on tänä päivänä itse asiassa aika hyvin. Avioliittoja solmitaan edelleen ja samoin tapahtuu myös eroja entiseen tahtiin. Mikä parasta, katsojat ovat tottuneet ja ottaneet Ensitreffit alttarilla omakseen sarjan saaman suosion perusteella.

Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvällä maulla tehtyjä hyväntuulisia ohjelmia, joissa molemmissa on mielestäni kyse vilpittömästä ajatuksesta löytää rakkautta janoavalle, asiaan sitoutuneelle osallistujalle kumppani. Kauniista tarkoitusperistä huolimatta en ihan ymmärrä, miksi rakkaussarjoja esitetään televisiossa ihan valtavan paljon, jos siis suljetaan pois se, että niin sanottujen tavisten luotsaaman ohjelman tekeminen on varmasti edullisempaa kuin julkkis- ja ammattilaisesiintyjiin perustuva show. Kyse taitaa edelleen olla ainutlaatuisen kokemuksen mahdollistamisesta tavalliselle tallaajalle ja ilmaisesta – tai siis mainosrahoitteisesta – toivonsiemenestä yksinäisyyden keskellä, vaikka treffimahdollisuuksia voi tilata kotona Tinderistä yhdellä klikkauksella ja pienellä vaivannäöllä.

Televisiossa esiintyminen ei ole enää extreme-kokemus vaan arkipäivää, minkä vuoksi ihmisten kunnioitus televisiorakkausformaatteja kohtaan voi olla vähentynyt, vaikka toisaalta eipähän tarvitse enää tunkea televisioon ihan vain viiden minuutin julkisuuden takia, kun sitä saa halutessaan helpommin, nopeammin ja laajemmin netissä.

Ei huono!

On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset vuodesta toiseen jaksavat seurata sarjoja, joissa pohjimmiltaan on kyse samasta eli rakkauden etsimisestä ja löytämisestä. Ensitreffit alttarilla -sarjassa on pitkälti kyse ihmiskokeesta. Siitä, kuinka pitkälle on valmis menemään rakkauden tähden ja kuinka sitoutunut päämääräänsä on. Samalla sarja tarkastelee sitä, voiko rakkautta löytää tieteellisesti ja asiantuntijakokeiden avulla. Jokaiselta neljältä edelliseltä kaudelta yksi pari on edelleen yhdessä, kahdella on lapsi ja lisäksi sarjasta syntyi kaksi jo päättynyttä suhdetta. Ei huono!

Maajusille morsiamessa viehätys perustuu maalaisromantiikkaan ja monipuolisiin tarinoihin, ja siksi sarjalle onkin elintärkeää saada räväkät osallistujat ja rempseät morsianehdokkaat. Maajussille morsian kaipaa sellaisia tyyppejä kuin Hunaja-Jussi (oik. Jussi Rossi), joka kyykytti morsianehdokkaitaan hunajatilallaan syksyn räntäsateessa. Sarja vaatii draamaa, salasuhteita, vähän ressukoita osallistujia ja heitä, jotka eivät pelkää sanoa pöhköjäkään asioita ääneen. Ihan aina ei ole onnistunut, vaan sarja on ollut jopa liian lähellä arkea.

Ihmetellessäni sarjojen menestystä muistan itse, miksi katson kyseisiä ohjelmia. Rakastan tarinoita. Rakastan tutkia ihmisten käyttäytymistä ja pohtia, mitä televisiossa näytettyjen leikkausvalintojen taakse jää. Aika paljon arkea ja niin rajuja juttuja, joita ei voi televisiossa esittää, sanoo leikkaajaystäväni, joka ei tosin näihin sarjoihin liity mitenkään. Minua kiehtoo myös ihmisten rohkeus laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja uskallus heittäytyä rakkauteen. En koskaan itse osallistuisi mihinkään tosi-tv-ohjelmaan enkä varsinkaan mihinkään, mikä liittyy rakkauteen. Se on minulle jotakin niin yksityistä, ettei sen kuulu näkyä muiden näköradioissa. Joku voisi tietysti sanoa, että netissä julkisesti kirjoittaminen on pahempaa, mutta ainakin yksityisyyteni avaimet ovat edelleen käsissäni.

Stop tuhahtelulle

Rakkausohjelmien taivasteleminen on turhaa. Ihmiset tapaavat mitä ihmeellisimmissä paikoissa, solmivat pika-avioliittoja, tekevät huonoja valintoja ja toisinaan sokkonapakymppejä. On turha nurista ja väittää, ettei televisio-ohjelmista syntyisi oikeita pareja. Ei niitä muodostu muuallakaan sen kiivaampaa tahtia kuin ohjelmatehtaalla. Saattaa sitä paitsi olla suurempi todennäköisyys onnistua pitkien asiantuntijakeskusteluiden jälkeen kuin taksijonossa pizzalaatikko kädessä vähän ennen kuin lauantaiyö muuttuu synkäksi sunnuntaiaamuksi.

Minä en ainakaan aio tuomita mitään sellaista, mikä tähtää johonkin niin ihanaan kuin yhteiset kävelylenkit sumuisissa puistoissa, jaetut lounaat arkikiireessä ja syvät keskustelut sinä lauantaiyönä, jolloin muuten taittaisi nilkkansa matkalla kotiin.

Maajussille morsian nähdään maanantaisin MTV3:lla. Ensitreffit alttarilla lähetetään tiistaisin Avalla.

Voisitko etsiä televisiosarjassa rakkautta? Oletko kenties osallistunut parisuhde-tv-realityyn?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikosmysteerirakastaja, katso ainakin nämä!

Kelien viiletessä kiinnostukseni sarjoja ja kirjoja kohtaan kasvaa aina räjähdysmäisesti – eikä juuri alkanut syksy ole poikkeus. Itse asiassa joudun miettimään, miten aikani riittää kaiken katsomiseen. Jos jollekin haluaa uhrata ruutuaikansa, ovat omat suositukseni ehdottomasti tanskalainen Dicte ja brittituotantona tehty Kadonnut.
Dicte_01Kuva: Miso Film

Dicte (2012–2016)

Rikosjournalisti Dicte Svendsenistä (Iben Hjejle) kertova nimikkosarja yhdistää kiinnostavalla tavalla journalismin tuottamisen ja poliisityöskentelyn. Svendsen työskentelee aarhusilaisen Dag Bladetin palveluksessa, ja sotkeutuu toistuvasti poliisin käsittelyssä oleviin rikoksiin – ja kaiken suureksi yllätykseksi on yleensä myös avainasemassa rikosten ratkaisemisessa.

Dictessä käsiteltävät rikokset liittyvät yleensä ihmis- tai perhesuhteisiin, ja itse asiassa ainakin ensimmäisellä kaudella rikokset kytkeytyvät lapsiin tai lasten saantiin, mihin selityksen antaa Svendsenin henkilökohtainen elämä. Tällaiset tapaukset iskevät katsojana minuun, sillä koen kaikenlaiset mafiakuviot ja raskaat talousrikokset sekä salaliitot aivan liian puiseviksi ja merkityksettömiksi. Ihmiset ovat paljon kiinnostavimpia, ja siksi heidän monimutkaisten elämiensä yhteen kietoutuminen tuottaa yleensä parasta rikosdraamaviihdettä. Dicte yhdistää rikosdraamaan myös ihmissuhdekiemuroita, sillä sarja käsittelee myös Svendsenin henkilökohtaista elämää, historiaa ja traumoja.

Vuonna 2012 alkanut kolme kautta sisältävä sarja on perusvarmaa tanskalaistuotantoa: helppoa, vauhdikasta ja raakuutta välttelevää. Supersuosittu Silta-sarja (2011–2018) tosin taitaa olla poikkeus tähän kuvaukseen, ja siksi Dicte sopiikin niille, jotka eivät Siltaa uskalla katsoa.

Dicte on tällä hetkellä katsottavissa ainakin Netflixissä.

Kadonnut (The Missing) 2014–

BBC:n tuottaman Kadonnut-sarjan ensimmäistä kautta ei valitettavasti taida olla saatavilla enää suoratoistopalveluissa, mutta toinen kausi korvaa mielipahan. Ja mikä parasta, ensimmäinen ja toinen kausi eivät millään tavalla liity toisiinsa, joten katsomalla vain toisen kauden ei menetä mitään oleellista, paitsi tietysti huippumielenkiintoisen katoamistarinan, mutta onneksi toinen kausi onnistuu ylittämään odotukset.

Nimensä mukaan sarja kertoo kadonneista. Toisella kaudella eläköitynyt ranskalaispoliisi alkaa selvittää Saksassa tapahtuneen brittitytön 10 vuotta vanhaa katoamista, ja lopulta vyyhtiin sotkeutuu kaksi muuta katoamistapausta, traumatisoituneet läheiset ja puolustusvoimien historia. Minkäänlaista sotadraamaa ei kannata odottaa, vaan Irakiin asti laajentuva katoamistapaus selvitetään niin perusteellisesti, että samalla paljastuvat myös muut salaisuudet. Parasta Kadonnut-sarjassa on se, että vaikka ruumiitakin löytyy, on toivoa siitä, että kadonnut henkilö on elossa. Pidän siitä ajatuksesta, että on olemassa toivoa. Melkein aina on, ja Kadonnut-sarjassa sitä on oikeasti.

Kadonnut on katsottavissa ainakin C Moressa.

Minkälaisista rikossarjoista sinä pidät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Uskonto kiinnostaa tulevana kulttuurivuonna

Vaikka kuluva vuosi on vasta ylittänyt puolivälinsä, kulttuurituotannon katseet ovat jo ensi vuodessa. Kesällä julkaistut tiedotteet kertovat, että tulevan vuoden kiinnostavin teema on uskonto. Sitä ennen syksyllä katsotaan toimintaa ja komediaa.
marian-paratiisi_nordiskfilm.pngKuvakaappaus Nordisk Filmin sivuilta Marian paratiisi -elokuvan mainoksesta.

Marian paratiisi (2019)
Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi kertoo 1920-luvulla lahkoaan johtaneesta Maria Åkerblomista (1898–1981). Kokkolasta alkunsa saanut liike siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti vain kiihtyy. Unisaarnaajana tunnettua Åkerblomia syytettiin elämänsä aikana pahoinpitelyistä ja taposta, ja myöhemmin tie vei mielisairaalaan. Mielenkiintoisinta on se, että saarna-aikojen ja henkisten ongelmien jälkeen hän alkoi parkettikauppiaaksi, josta lopulta tuli alkoholisti. Ei kovin pyhää! Åkerblomin tarina osoittaa, millainen voima jopa yhden naisen uskonlahkolla voi olla ja kuinka höynäytettävissä ihmiset olivat vielä vuosisadan alussa. Ja ovat kenties edelleen.

Ylen Elävässä arkistossa on edelleen katsottavissa Rikostarinoita historiasta -sarjan jakso Unisaarnaaja, joka kertoo Maria Åkerblomista.

Kaikki synnit (2019)
Elisa Viihteessä julkaistava Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma rikosdraamasarja Kaikki synnit luottaa myös uskonnon voimaan, sillä sarjan rikoksille alustan tarjoaa lestadiolaisyhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Uskonnolla, lahkoilla ja herätysliikkeillä on yllättävän helppo luoda mystiikkaa kulttuuriteoksiin, koska kyse on yleensä jostakin kaukaisesta, sulkeutuneesta ja koskemattomasta. Ensi keväänä selviää, sortuuko sarja vain reposteluun lestadiolaisteemalla vai onko uskonto ja murhajuoni sidottu perustellusti ja saumattomasti yhteen.

Bullets (2018)
Jo tänä syksynä Elisa Viihteessä ensi-iltansa saava Bullets liittyy itse asiassa myös uskontoon. Ainakin löyhästi. Minna Virtasen ja Antti Pesosen luoma sarja kertoo turvapaikanhakijanaisesta (Sibel Kekilli), joka osoittautuu itsemurhaiskijöitä värvääväksi tšetšeeniterroristiksi. Bullets on poliisisarja, joten keskiössä on terroristin ja hänen lähipiiriinsä soluttautuvan poliisin (Krista Kosonen) suhde ja kamppailu. Väkivallalla mässäily tuntuu turhalta, mutta ilmeisesti sitä on aiheen velvoittamana luvassa. Mielenkiintoisempaa olisi keskittyä rikosten psykologisiin vaikutuksiin.

Sorjonen, toinen kausi (2018)
Ylen syksyn ohjelmistoon kuuluu Suomen ensimmäisen nordic noir -sarjan, Miikko Oikkosen luoman Sorjosen toinen kausi. Lappeenrannassa poliisina työskentelevä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) jatkaa työskentelyään siitä, mihin sarja ensimmäisellä kaudella jäi. Toinen kausi on toteutettu samaan tapaan kuin ensimmäinen, sillä se perustuu myös viiteen tosipohjaiseen tarinaan, jotka on jaettu jaksoiksi. Sorjonen antaa Itä-Suomesta vaarallisen kuvan ja osoittaa, kuinka raja hallitsee asukkaiden elämää – ainakin, jos on sekaantunut hämärähommiin.

Swingers (2018)
Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus Swingers saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018. Parinvaihdosta kertova komedia vaikuttaa nopealla vilkaisulla olevan sukua mauttoman riehakkaille Luokkakokous-elokuville, mutta voihan tietysti olla, että elokuva onnistuukin tiivistämään valkokankaalle parinvaihdosta jotakin olennaista. Vaiettua ja koskettavaa. Vähän epäilen, mutta onneksi aina ei tarvitse herkutella suurilla mysteereillä ja filosofisilla suurteoksilla.

Mitä elokuvia tai sarjoja sinä odotat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa