Pohjoismaista katsottavaa pimenevään syksyyn

Kaikki tuntevat ruotsalaiset dekkarit, mutta osaavat myös muut Pohjoismaat tuottaa laatudraamaa ja -dekkareita. Kokosin listan mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä sarjoja Tanskasta ja Norjasta.
Dicte2_04Kuva: Miso Film / Dicte-sarja

Ennen kuin ihastuin ruotsalaisiin dekkareihin, rakastuin päätä pahkaa tanskalaiseen Anna Pihl -sarjaan. Tanskan kieli ja kööpenhaminalainen ilmapiiri veivät minut mukanaan täysin. Siitä alkoi pitkä metsästystie tanskalaissarjojen kintereillä. Jouduin lopulta odottamaan vuosia, kunnes yhtäkkiä viime vuonna Yleisradio ja maksulliset suoratoistopalvelut alkoivat tarjota pohjoismaista draamaa suurkuluttajan makuun tarpeeksi.

Viehätyn pohjoismaisista sarjoista erityisesti kielen vuoksi. Sujuvan ruotsin kielen taitoni ansiosta norjan ymmärtäminen on helppoa ja tanskaa kuuntelen ja opin mieluusti lisää. Mikään ei siis voi mennä pieleen, kun yhdistetään intoni oppia pohjoismaisia kieliä mielisarjagenreihini: draamaan ja dekkareihin, parhaimmillaan niiden yhdistelmään.

Tanskalaiset ja norjalaiset sarjasuosikkini

Dicte (2012–2016)
Aarhusilainen rikostoimittaja sekoilee yksityiselämässään, mutta hoitaa työnsä mallikkaasti, sääntöjä tosin usein ohittaen. Yllättäen myös aika moneen poliisitutkintaan sotkeutuen. Saatavilla C Moressa.

Rita (2012–)
Tanskalaisesta opettajasta Ritasta puhutaan kapinallisena renttuopettajana, mutta sarjaa katsoessa paljastuu, ettei Rita ole vain röökinhuuruinen ja omalaatuinen kansankynttilä. Hänelläkin on historiansa. Saatavilla Netflixissä.

Anna Pihl (2006–2008)
Sarja seuraa kööpenhaminalaispoliisi Anna Pihlin elämää, ja ehkä vähän yllätten jaksojen pääpaino on poliisin työssä, vaikka myös Pihlin henkilökohtaista elämää sivutaan sarjassa. Sarjan iän vuoksi se ei todennäköisesti ole enää katsottavissa netissä.

Lulu & Leon (2009)
Kampaajana työskentelevä Lulu joutuu antamaan tukensa kovan luokan rikosten polulla talsivalle miehelleen. Ylellä nähtyä tanskalaissarjaa ei valitettavasti taida olla saatavilla kovin helposti internetistä.

Levottomat sydämet (2017–)
Tanskalaissarja Perfekte steder kertoo kahden nuoren aikuisen kohtaamisesta, jonka ei pitäisi edes olla mahdollista. Eikä varsinkaan aiheuttaa mitään mullistavaa, sillä sarjan päähenkilöillä on jo omat elämänsä. Pinnan alla kytee, ja siksi alkaa myös kipinöidä. Saatavilla Yle Areenassa.

Perilliset (2014–)
Englanniksi The Legacyna ja tanskaksi Arvingerne-nimellä tunnettu Perilliset-sarja kokoaa välirikkoon ajautuneet sisarukset yhteen heidän äitinsä kuoltuaan. Ja jätettyään heille mojovan perinnön ja taloriesan. Saatavilla Netflixissä.

Skam (2015–2017)
Oslolaisteineistä kertovaa nuortensarjaa voi hyvillä mielin suositella myös aikuisille. Laadukkaasti tehty suhdesoppa viihdyttää ikään katsomatta, ja antaa ihanan rehellisen, joskin tietysti hyvin dramatisoidun kuvan aikamme nuorista. Saatavilla Yle Areenassa.

Mustamaalattu (2015–2016)
Aikoinaan teinitytön tappamisesta henkisesti tuomittu Aksel palaa Aasian-vuosiensa jälkeen takaisin Norjaan tekemään tilit menneisyytensä kanssa. Norjaksi Frikjent-nimeä kantavan sarjan maisemat ovat mielettömät, mutta vielä vaikuttavampi on sen tarina tuomitsemisesta, kaksinaamaisuudesta ja siitä, miten syyttömänä tuomitseminen ihmiseen vaikuttaa. Saatavilla C Moressa.

Yksi yö (2018)
Norjassa En Natt -nimellä tunnettava 10-jaksoinen sarja kertoo nimensä mukaan yhdestä yöstä, yksistä pitkiksi venyvistä sokkotreffeistä, jotka osoittavat, kuinka yllättävän pieni kohtaaminen voi muuttua suureksi – eikä se aina tarkoita hullua rakkautta. Saatavilla Yle Areenassa.

Kuudes aisti (2015–)
Nimestään huolimatta norjalaissarjassa ei ole mitään yliluonnollista, sillä Kuudes aisti, alun perin Det tredje øyet, on ehta rikossarja, joka pureutuu päähenkilökomissarion 4-vuotiaana kadonneen tyttären tapauksen tutkintaan samalla, kun herra itse yrittää ratkoa muita murhamysteereitä. Sarja ei näytä olevan saatavilla suoratoistopalveluissa tällä hetkellä. Aiemmin se on nähty Nelosella ja Ruudussa.

Näillä sarjaeväillä on muuten hyvä juhlistaa myös huomenna 6. marraskuuta vietettävää ruotsalaisuuden päivää, vaikkei listalle tällä kertaa ruotsalaissarjoja päässytkään. Ei sillä, että ruotsalaisdekkarit liittyisivät mitenkään oikeuteen käyttää ruotsin kieltä Suomessa tai kaksikielisen isänmaan juhlaan. Minusta kuitenkin skandinaavisarjojen seuraaminen on mukava tapa kunnioittaa yhteispohjoismaisuutta ja koko Pohjolaa yhdistävää ruotsin kieltä.

Pidätkö pohjoismaisesta sarjatuotannosta? Mikä maa vetää pisimmän korren? Jos seuraat islantilaisia sarjoja, vinkkaa ihmeessä niistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseitti

Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta ilman rahallista palkkota tai kirjoituspakkoa.

Kun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan  ja myös pahimmillaan  kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Liberty kertoo vapaudesta, jota ei välttämättä ole edes olemassa

Pohjoismaalainen idealismi ja rahan himo joutuvat törmäyskurssille afrikkalaisen suurpiirteisyyden ja vapauden kaipuun kanssa, kun tanskalais-ruotsalainen yrittäjäporukka saapuu hämmentämään Tansaniassa sijaitsevan Moshin kaupungin arkea.
39-4982315b48a2dc65f7dKuva: DR / Aske Foss, julkaistu myös  Yle.fi:ssä

Yhteispohjoismaisena tuotantona tehty tanskalaissarja Liberty (2018) läväyttää päin kasvoja historian jäänteet, jotka heijastuvat yhä edelleen ihmisten arkeen lähes kaikkialla maailmassa. Sellaisia jäänteitä ja yhä totta ovat esimerkiksi epätasa-arvo, erilaisuus ja köyhyys.

Moshin kaupunkia sekoittavat ja toisaalta myös hallinnoivat sekä tanskalaispariskunta Niels ja Kirsten (Carsten Bjørnlund & Sofie Gråbøl) että tanskalais-ruotsalaiset Katrina ja Jonas (Connie Nielsen & Magnus Krepper). Ajatus on tehdä hyvää ja samalla rahaa, vaikka asiat luisuvatkin väärille poluille niin yritystoiminnassa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin.

Tansania vapautui siirtomaavallasta ja itsenäistyi jo 1960-luvun alussa, mutta alistumisen jäljet näkyvät hyvin vielä 1980-luvun loppuun sijoittuvassa sarjassa. Liberty onnistuukin kuvaamaan ajan epätasa-arvoa tyylikkäästi. Kuulostaa julmalta, ja sitä sen on tarkoituskin olla: silmiä avaavaa. Orjuutta ei sentään harjoiteta, mutta selvää on se, että palkalliset tansanialaiset ovat palvelijoita ja valkoinen isäntä tansanialaisten kustannuksella herroiksi elävä herra.

Olipa tapahtuma mikä tahansa, valkoinen ja varakas ihminen syyttää aina köyhää ja tummaihoista. Näin käy, kun jotakin varastetaan, kun valkoinen nainen itse ajaa ojaan autolla eivätkä kaikki selviä tapaturmasta tai kun länsimaalaisen yrityksen työturvallisuudesta on luistettu. Tulilinjalle joutuvat lastenhoitajat, tarjoilijat ja työmiehet. Eniten saa kärsiä Katrinan ja Jonaksen palveluksessa työskentelevä Marcus (Charlie Karumi). Tietyn ihmisryhmän syyllistäminen omasta ahdingosta on kuin suoraan sosiaalipsykologian oppikirjasta, mikä ei ole ihme, sillä historiasta koulukunnan teoriat onkin muodostettu.

Tanskalais-ruotsalaisten perheiden kanssa yhteistyötä tekee myös melko vähälle huomiolle jäävä suomalaispariskunta Asko ja Tita (Antti Reini & Alma Pöysti). Heidät kuvataan viinaan menevinä ja toisiaan pieksevinä riitapukareina, jotka useimmiten ovat yhteisissä illanvietoissa hiljaa, vaikka pinnan alla kuohuu. Kun yhden illan jälkeen puhkeaa riita, raikuvat Tansanian yössä solvaukset suomeksi ja tunnettu v:llä alkava kirosanakin tulee kuulluksi. Lienee kai turha loukkaantua suppeasta ja stereotypioihin nojaavasta suomalaiskuvauksesta, sillä emme kai parempaan representaatioon pystyneet 1980-luvulla.

Erojen ja valtasuhteiden epätasapainon esiin tuomisen lisäksi Libertyn toinen kiinnostava anti on se, kuinka sarja kuvaa 1980-lukua. Vuosikymmen on vielä toistaiseksi niin lähellä nykyaikaa, ettei sitä mielletä historiaksi ja käytetä kulttuurituotteiden tapahtuma-aikana vielä kovinkaan usein, vaikka totta on se, että maailma on muuttunut melkoisesti liki 40 vuodessa. Libertyn tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, joten miljöötä ei voi peilata nykyajan Pohjoismaihin, mutta ihmisten elintavoista saa vihiä, sillä pohjoismaalaiset perheet ovat kirjaimellisesti kuljettaneet länsimaalaisen ja tasokkaan elämänsä köyhään Tansaniaan ja elelevät hulppeissa taloissaan mukavuuksineen.

Libertyn kynnyskysymys on käsitys vapaudesta. Sarja yrittänee sanoa, että se, mikä on vapautta yhdelle, on vankeutta toiselle. Osuuskuntatoiminta ei välttämättä tuo vapautta, vaikka teoriassa niin voisi olla. Tuottoisa saha ei aina tarkoita onnea tai menestystä – varsinkin, kun sarjan draamaluonteen vuoksi asiat eivät todellakaan mene niin kuin oli suunnitellut. Vapautta voi olla se, että saa kuunnella musiikkia, tehdä työtä ilman ylhäältä säädettyjä lakeja ja olla avuksi silloin, kun sitä tarvitaan. Sarjaa katsoessa tulee myös pohtineeksi sitä, onko vapautta edes olemassa. Ainakaan sellaisessa muodossa, johon me uskomme.

On niin monta tapaa elää ja siksi täytyy muistaa, etteivät unelmat aina ole yhteisiä.

Viisiosainen Liberty on katsottavissa kokonaisuudessaan Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Liberty tai muut Afrikkaan liittyvät sarjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Televisio ja rakkauden lahja

Ihmiskunta on etsinyt rakkautta koko olemassaolonsa ajan. Ensin se tapahtui luonnossa, sitten maalla ja kaupungeissa ja lopulta netissä, televisiossa ja puhelinsovelluksissa. Alkava syksy tuo televisioon jälleen kaksi uutta kautta tutuista tosi-tv-rakkausohjelmista, jossa jo kauan sitten alkanut etsintä jatkuu.
maajussi-kansi-dataKuva: Maajussille morsian / MTV3

Viime viikon maanantaina Vappu Pimiä toimitti eri puolilla Suomea asuville maajusseille morsianehdokkaiden rustaamat kirjeet Maajussille morsian -ohjelmassa. Vaihtuva maajussijoukko otti kirjeet vastaan jo yhdennentoista kerran, mikä tarkoittaa sitä, että katsojat ovat seuranneet maalaisrakkauden kipinöitä jo yli 10 vuoden ajan. Paperille vuodatettuja esittelyitä ja alkuihastumisia pidemmälle katsojat pääsevät tänään, kun sokkoavioliiton ihmeisiin perustuva Ensitreffit alttarilla alkaa viidennen kauden jaksoin. Sarjan kolme paria ovat avioituneet jo keväällä, ja koko syksy seurataan tuntemattomien ihmisten avioliiton ensi askeleita.

Parisuhteeseen perustuvat televisiosarjat ovat vähän niin kuin deittisovellukset tai -palstat: arkipäiväisiä eikä yhtään niin noloja kuin aikoinaan. Itse asiassa television rakkausohjelmiin on osallistunut jo niin hirvittävä määrä porukkaa 2000-luvulla, että lähes jokainen tuntee jonkun osallistuneen, ainakin teoriassa. Aina, kun televisioon on saapunut uusi rakastumiseen tähtäävä formaatti, on sitä kuitenkin ympäröinyt jonkinasteinen kummastelu tai jopa kohu. Maajussille morsian formaattina ei muistini mukaan aiheuttanut suurta paheksuntaa alkaessaan vuonna 2006, mutta se tarjosi katsojille ensimmäisen kerran lähemmän kosketuksen treffisarjan rakkauden etsijöihin, sillä aiemmin oli katseltu esimerkiksi Videotreffejä ja Napakymppiä, joissa aikaa oli muutama minuutti ja onnistumisprosentti sangen huono.

Hyvää tuulta hyvällä maulla

Ensitreffit alttarilla alkoi vuonna 2015 ja joutui myrskynsilmään jo ensimmäisistä uutisista lähtien. Uskottiin, että sarja romuttaa avioliittoinstituution ja aiheuttaa kirkosta eroamisboomin. No, sen aiheutti jo aiemmin jokin ihan muu: yksi tekijä politiikasta. Kaikki on tänä päivänä itse asiassa aika hyvin. Avioliittoja solmitaan edelleen ja samoin tapahtuu myös eroja entiseen tahtiin. Mikä parasta, katsojat ovat tottuneet ja ottaneet Ensitreffit alttarilla omakseen sarjan saaman suosion perusteella.

Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvällä maulla tehtyjä hyväntuulisia ohjelmia, joissa molemmissa on mielestäni kyse vilpittömästä ajatuksesta löytää rakkautta janoavalle, asiaan sitoutuneelle osallistujalle kumppani. Kauniista tarkoitusperistä huolimatta en ihan ymmärrä, miksi rakkaussarjoja esitetään televisiossa ihan valtavan paljon, jos siis suljetaan pois se, että niin sanottujen tavisten luotsaaman ohjelman tekeminen on varmasti edullisempaa kuin julkkis- ja ammattilaisesiintyjiin perustuva show. Kyse taitaa edelleen olla ainutlaatuisen kokemuksen mahdollistamisesta tavalliselle tallaajalle ja ilmaisesta – tai siis mainosrahoitteisesta – toivonsiemenestä yksinäisyyden keskellä, vaikka treffimahdollisuuksia voi tilata kotona Tinderistä yhdellä klikkauksella ja pienellä vaivannäöllä.

Televisiossa esiintyminen ei ole enää extreme-kokemus vaan arkipäivää, minkä vuoksi ihmisten kunnioitus televisiorakkausformaatteja kohtaan voi olla vähentynyt, vaikka toisaalta eipähän tarvitse enää tunkea televisioon ihan vain viiden minuutin julkisuuden takia, kun sitä saa halutessaan helpommin, nopeammin ja laajemmin netissä.

Ei huono!

On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset vuodesta toiseen jaksavat seurata sarjoja, joissa pohjimmiltaan on kyse samasta eli rakkauden etsimisestä ja löytämisestä. Ensitreffit alttarilla -sarjassa on pitkälti kyse ihmiskokeesta. Siitä, kuinka pitkälle on valmis menemään rakkauden tähden ja kuinka sitoutunut päämääräänsä on. Samalla sarja tarkastelee sitä, voiko rakkautta löytää tieteellisesti ja asiantuntijakokeiden avulla. Jokaiselta neljältä edelliseltä kaudelta yksi pari on edelleen yhdessä, kahdella on lapsi ja lisäksi sarjasta syntyi kaksi jo päättynyttä suhdetta. Ei huono!

Maajusille morsiamessa viehätys perustuu maalaisromantiikkaan ja monipuolisiin tarinoihin, ja siksi sarjalle onkin elintärkeää saada räväkät osallistujat ja rempseät morsianehdokkaat. Maajussille morsian kaipaa sellaisia tyyppejä kuin Hunaja-Jussi (oik. Jussi Rossi), joka kyykytti morsianehdokkaitaan hunajatilallaan syksyn räntäsateessa. Sarja vaatii draamaa, salasuhteita, vähän ressukoita osallistujia ja heitä, jotka eivät pelkää sanoa pöhköjäkään asioita ääneen. Ihan aina ei ole onnistunut, vaan sarja on ollut jopa liian lähellä arkea.

Ihmetellessäni sarjojen menestystä muistan itse, miksi katson kyseisiä ohjelmia. Rakastan tarinoita. Rakastan tutkia ihmisten käyttäytymistä ja pohtia, mitä televisiossa näytettyjen leikkausvalintojen taakse jää. Aika paljon arkea ja niin rajuja juttuja, joita ei voi televisiossa esittää, sanoo leikkaajaystäväni, joka ei tosin näihin sarjoihin liity mitenkään. Minua kiehtoo myös ihmisten rohkeus laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja uskallus heittäytyä rakkauteen. En koskaan itse osallistuisi mihinkään tosi-tv-ohjelmaan enkä varsinkaan mihinkään, mikä liittyy rakkauteen. Se on minulle jotakin niin yksityistä, ettei sen kuulu näkyä muiden näköradioissa. Joku voisi tietysti sanoa, että netissä julkisesti kirjoittaminen on pahempaa, mutta ainakin yksityisyyteni avaimet ovat edelleen käsissäni.

Stop tuhahtelulle

Rakkausohjelmien taivasteleminen on turhaa. Ihmiset tapaavat mitä ihmeellisimmissä paikoissa, solmivat pika-avioliittoja, tekevät huonoja valintoja ja toisinaan sokkonapakymppejä. On turha nurista ja väittää, ettei televisio-ohjelmista syntyisi oikeita pareja. Ei niitä muodostu muuallakaan sen kiivaampaa tahtia kuin ohjelmatehtaalla. Saattaa sitä paitsi olla suurempi todennäköisyys onnistua pitkien asiantuntijakeskusteluiden jälkeen kuin taksijonossa pizzalaatikko kädessä vähän ennen kuin lauantaiyö muuttuu synkäksi sunnuntaiaamuksi.

Minä en ainakaan aio tuomita mitään sellaista, mikä tähtää johonkin niin ihanaan kuin yhteiset kävelylenkit sumuisissa puistoissa, jaetut lounaat arkikiireessä ja syvät keskustelut sinä lauantaiyönä, jolloin muuten taittaisi nilkkansa matkalla kotiin.

Maajussille morsian nähdään maanantaisin MTV3:lla. Ensitreffit alttarilla lähetetään tiistaisin Avalla.

Voisitko etsiä televisiosarjassa rakkautta? Oletko kenties osallistunut parisuhde-tv-realityyn?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikosmysteerirakastaja, katso ainakin nämä!

Kelien viiletessä kiinnostukseni sarjoja ja kirjoja kohtaan kasvaa aina räjähdysmäisesti – eikä juuri alkanut syksy ole poikkeus. Itse asiassa joudun miettimään, miten aikani riittää kaiken katsomiseen. Jos jollekin haluaa uhrata ruutuaikansa, ovat omat suositukseni ehdottomasti tanskalainen Dicte ja brittituotantona tehty Kadonnut.
Dicte_01Kuva: Miso Film

Dicte (2012–2016)

Rikosjournalisti Dicte Svendsenistä (Iben Hjejle) kertova nimikkosarja yhdistää kiinnostavalla tavalla journalismin tuottamisen ja poliisityöskentelyn. Svendsen työskentelee aarhusilaisen Dag Bladetin palveluksessa, ja sotkeutuu toistuvasti poliisin käsittelyssä oleviin rikoksiin – ja kaiken suureksi yllätykseksi on yleensä myös avainasemassa rikosten ratkaisemisessa.

Dictessä käsiteltävät rikokset liittyvät yleensä ihmis- tai perhesuhteisiin, ja itse asiassa ainakin ensimmäisellä kaudella rikokset kytkeytyvät lapsiin tai lasten saantiin, mihin selityksen antaa Svendsenin henkilökohtainen elämä. Tällaiset tapaukset iskevät katsojana minuun, sillä koen kaikenlaiset mafiakuviot ja raskaat talousrikokset sekä salaliitot aivan liian puiseviksi ja merkityksettömiksi. Ihmiset ovat paljon kiinnostavimpia, ja siksi heidän monimutkaisten elämiensä yhteen kietoutuminen tuottaa yleensä parasta rikosdraamaviihdettä. Dicte yhdistää rikosdraamaan myös ihmissuhdekiemuroita, sillä sarja käsittelee myös Svendsenin henkilökohtaista elämää, historiaa ja traumoja.

Vuonna 2012 alkanut kolme kautta sisältävä sarja on perusvarmaa tanskalaistuotantoa: helppoa, vauhdikasta ja raakuutta välttelevää. Supersuosittu Silta-sarja (2011–2018) tosin taitaa olla poikkeus tähän kuvaukseen, ja siksi Dicte sopiikin niille, jotka eivät Siltaa uskalla katsoa.

Dicte on tällä hetkellä katsottavissa ainakin Netflixissä.

Kadonnut (The Missing) 2014–

BBC:n tuottaman Kadonnut-sarjan ensimmäistä kautta ei valitettavasti taida olla saatavilla enää suoratoistopalveluissa, mutta toinen kausi korvaa mielipahan. Ja mikä parasta, ensimmäinen ja toinen kausi eivät millään tavalla liity toisiinsa, joten katsomalla vain toisen kauden ei menetä mitään oleellista, paitsi tietysti huippumielenkiintoisen katoamistarinan, mutta onneksi toinen kausi onnistuu ylittämään odotukset.

Nimensä mukaan sarja kertoo kadonneista. Toisella kaudella eläköitynyt ranskalaispoliisi alkaa selvittää Saksassa tapahtuneen brittitytön 10 vuotta vanhaa katoamista, ja lopulta vyyhtiin sotkeutuu kaksi muuta katoamistapausta, traumatisoituneet läheiset ja puolustusvoimien historia. Minkäänlaista sotadraamaa ei kannata odottaa, vaan Irakiin asti laajentuva katoamistapaus selvitetään niin perusteellisesti, että samalla paljastuvat myös muut salaisuudet. Parasta Kadonnut-sarjassa on se, että vaikka ruumiitakin löytyy, on toivoa siitä, että kadonnut henkilö on elossa. Pidän siitä ajatuksesta, että on olemassa toivoa. Melkein aina on, ja Kadonnut-sarjassa sitä on oikeasti.

Kadonnut on katsottavissa ainakin C Moressa.

Minkälaisista rikossarjoista sinä pidät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa