Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesäinen katseluvinkki: Maalaiskomediat

Maailma ennen Miia Nuutilan läpimurtoa ja nettisarjavillityksiä oli yhtä kuin kesäisin uusintana nähtävät suosikkisarjat. Yle Areenassa voi tänä kesänä antautua suoraan 1990-luvun maalaismaisemiin.
DSC_0003 (2)Lapsuuden kesissä parasta oli uimisen ja hamsterin hoivaamisen lisäksi sarjamaratonit aamupäivällä nautittuna. Mieltä lämmittää ajatella, kuinka onnellinen olin ihan vain kurkkuvoileivän ja hyvän sarjan ääressä – ennen päivän uimarallia, joka kesti niin myöhään, että äiti tuli jo hakemaan pois rannasta. Muistutan tässä vaiheessa, että edes minun nuoruudessani ei todellakaan katsottu sarjoja minkäänlaisesta nettiohjelmasta, vaan DVD:ltä, jotka käytiin ostamassa Anttilan Toptenistä. Se vasta olikin huippupaikka! Eikä kaikkia sarjoja edes ollut levyllä, joten jokaviikkoista jaksoa täytyi monesti odottaa, vaikka kyseessä olisi ollut uusintakierros.

Maalaiskomediat on yhteisnimi Heikki Luoman käsikirjoittamille ja Jukka Mäkisen ohjaamille sarjoille Vain muutaman huijarin tähden (1998), Peräkamaripojat (2001), Mooseksen perintö (2002) ja Turvetta ja timantteja (2006). Sarjoissa eletään tiukasti 90-luvun maaseudulla Kuusniemen kuvitteellisessa kunnassa, johon uudet tuulet lopulta löytävät. Maalaiskomedioiden parasta antia ovat ihmiskohtalot ja hahmojen kehitys, joten loppujen lopuksi maaseutu on sivuseikka. Sarjassa nähdään paljon suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat tähdittäneet nykypäiviin asti televisiosarjoja, kuten Miia Nuutila, Panu Vauhkonen, Kari Manninen, Tom Lindholm ja Jarkko Tiainen, teatterilavoilta tuttuja nimiä unohtamatta.

Meno on Maalaiskomedioissa varsin rehupunttia, mutta hyvän sarjan tunnistaa ihmissuhdekiemuroista, kieroiluista ja rikoksista, joten ei tarvitse pelätä, että joutuisi tuijottamaan autiota kylänraittia ja lannan luomista. Sarjassa on myös ripaus yhteiskuntakritiikkiä ja luonnonsuojelua, joihin ohjaaja-käsikirjoittaja Jukka Mäkinen on ottanut kantaa 2000- ja 2010-luvun sarjoissaankin, kuten Korpelan kujanjuoksussa (2016) ja Pintaa syvemmältä -sarjassa (2015), joka ei blogissani kerännyt kovin mairittelevaa arvostelua.

Kun olin lapsi, sarjamaratonilmapiiri ei ollut kovinkaan suotuisa. Ehkä ohjelmien luukuttamisen katsottiin viittaavan laiskuuteen ja apatiaan. Ei kuulkaas ollut älypuhelimia ja nettiä tehokkaaseen hupikäyttöön! Parempi pomppia ja pyöräillä vaikka väkisin. Yle Areena tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden pyöräyttää kaikki Maalaiskomediat putkeen menneitä aikoja uhmaten ja toisaalta muistellen, mutta suosittelen maltillista nauttimista. Jaksot ovat pitkiä, ja nykyinen hektinen elämä saattaa pistää hanttiin sarjojen verkkaiselle tahdille. Kyllä se mehukas juoni sieltä jostain Kuusniemen keskeltä löytyy, kun jaksaa katsoa.

Maalaiskomediat ovat katsottavissa lyhentämättöminä versioina heinäkuuhun 2018 Yle Areenassa. En taida itse uskaltaa lähteä uusintakierrokselle, ettei lapsuusnostalgia murene. Ajanhammas on monesti armoton.

Katsoitko aikoinaan tai oletko jo aloittanut Maalaiskomedioiden katselun Areenasta? Mikä hahmo on jäänyt parhaiten mieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sarjavinkkejä: Tekevät ne norjalaiset muutakin kuin Skamia

Ajatelkaapa. Norjassa puuhastellaan muuallakin kuin öljynporauslautoilla ja lohifarmeilla. Atlanttia syleilevässä maassa on nimittäin myös vilkas sarjatuotanto, joka on onneksi vihdoin purjehtinut Suomeen saakka. Tämä teksti ei käsittele Skamia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeltaisilla kapitaaleilla tyylitelty Skam on jo niin koluttu aihe, että yksikään uusi blogiteksti tuskin onnistuu syventämään sitä, mitä sarjasta on sanottu. Mutta. Ainakin Yle Areena on havainnut metsäkansamme innostuksen pohjoisen rajanaapurin vuonosankarien sarjoihin, kiitos teinisarja Skamin, joka on onnistunut saavuttamaan jo lähes samankaltaisen ilmiön kuin Serranon perhe vajaat 10 vuotta sitten. Paitsi, että vielä norjan kielen tunnit eivät ole olleet täyteen varattuja, kuten aikoinaan espanjan kurssit Serrano-köörin ansiosta. (Siis yltääkö ruotsin kielen inho tännekin asti?!)

Unohtakaa Skam ja siirtykää norjalaisen blogirealityn pariin! No Filter eli norjaksi Bloggerne, kertoo, kuten arvata saattaa, bloggaajista ja heidän arjestaa. Mainoslauseista huolimatta sarja ei itse asiassa keskity edes kovin paljoa bloggaamiseen, sillä vain muutamia blogiaiheita tai -kohuja puidaan sarjassa. Ennemminkin sarja keskittyy puhtaasti vain pääosien esittäjiensä elämään. Sellaisena kuin se on. Tai sellaisena, kuin se halutaan näyttää katsojille, sillä samastahan on kyse myös blogeissa. Marna Haugen, Sophie Elise Steen Isachsen, Suzanne Aabel ja Emilie Nereng sekä toiselle kaudelle liittynyt Eirin Kristiansen ovat taltioineet omille kameroilleen arkeaan, jota esitetään haastatteluiden ohessa.

Vaikka sarja on ympätty tosi-tv-kategoriaan, sen vahvuudet ovat muualla kuin kaunistelemattomassa arjessa. Sarjan kansainvälinen nimi No Filter onkin ironinen nimenomaan siksi, että leikkaus haisee vuonoilta suomalaiseen sisämaakaupunkiin asti. No, sellaista se tv-tuotanto on. Jotain Bloggerne-formaatti on kuitenkin onnistunut tekemään oikein, koska päähenkilöihin on helppo kiintyä ja samastua. Haugen kamppailee syöpädiagnoosin vuoksi lapsettomuusongelmien kanssa, Aabel lihavuuden ja sinkkuuden, Isachsen ulkonäkö- ja menestyspaineiden kanssa, ja Nerengin elämään ongelmia tuo se, että hän on saavuttanut jo kaiken ikäänsä nähden. Pinnallista, kyllä, mutta tapa, jolla asiat kuvataan on erityisen kiehtova. Katsojalle näytetään toteen perustuvin aineksin se, mitä hän haluaa nähdä. Ohjelman edetessä toivoo vain, että kaikki menisi hyvin. Aliarviointia tai ei, mutta No Filter on Iholla aivan uudella tasolla.

Jos olisin nuorempi, No Filter olisi todennäköisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen, mikä ei olisi lainkaan huono juttu. Sarjan esiin nostamat teemat pehmeästi käsiteltyinä sopivat parhaiten teinien tiedonjanoiseen katsomisvalikoimaan, vaikka ohjelma on silti suunnattu selkeästi vanhemmille kuin Skamin uskolliset ystävät keskimäärin ovat. Jos napsautti Iholla-sarjan pyörimään, tykkää myös No Filterista. Vielä enemmän kuin Iholla-formaatista. No Filter kaataa ikärajoja paremmin kuin Skam, koska päähenkiöiden ikäskaala on laaja.

Toisena ohjelmanostona mainittakoon Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), joka tarjoilee varmasti taattua höttöä Girls-hengessä. Saanen kesäloman aikana norjalaissarjamaratonin pakettiin, joten sen jälkeen on ehkä enemmän kerrottavaa siitä, mitä on olla nuori ja lupaava. Kuinka tönkkö nimi! Tämä kesä olkoon omistettu pohjoismaiselle sarjatuotannolle.

Entä se Skam? Ikäkuilu ammottaa pahasti Skam-tapahtumien ja oman elämän välissä, mutta jos se unohdetaan, on ihana sukeltaa muistoihin ja toisaalta samalla kurkistaa diginatiivien elämään! On myös aika hyvä saavutus, että yksittäinen sarja onnistuu herättämään kieleen ja kulttuuriin liittyvää kiinnostusta. Ennen Skamia emme taatusti tienneet norjalaisesta elämänmenosta yhtä paljon kuin nyt! Tai siis itse asiassa emme tienneet muuta kuin ne vuonot. Kalat ja öljybisneksen. Minä olen myös oppinut norjaa, ja nykyään katselen No Filteria tyytyväisenä ilman tekstityksiä.

Kaksi tärppiä Tanskasta

Jos uskaltaa heittäytyä oikein raskaan sarjan skandisarjafaniksi, kannattaa katseet suunnata Norjasta etelään. Tanskalaisista sarjoista ainakin Anna Pihl ja Lulu&Leon ovat pyörineet Ylellä vuosia sitten, mutta suoratoistona niitä on turha enää etsiä. Nyt olisi saumaa hankkia sarjat takaisin palveluun, jotta Kööpenhaminan poliisi ja rikolliset saadaan ruotuun. Niistä nimittäin kumpikin sarja kertoo. Anna Pihl on perinteinen Marja Kallio -tyylinen poliisidraama ihmissuhteilla täydennettynä, kun taas Lulu&Leon kertoo tarinaa rikollisen näkökulmasta. Itse asiassa nyt pyörivässä Gåsmammanissa on eettisen pohdinnan suhteen jotain samaa.

Sitä paitsi. Kööpenhamina ja Oslo ovat aivan ihania paikkoja. Jos Norwegian ei onnistu lennättämään sinne tänä kesänä, niin anna edes äänesi pohjoismaiselle sarjatuotannolle. Ja äkkiä norjan-tunneille!

Mitä sinä seuraat? Löytyikö jutuista tuttuja sarjoja? Kiinnostaisiko No Filter -sarja muuten Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kotikatsomo: Presidentti

Hurjaksi on meno yltynyt Suomessa vuonna 2018. Kotikatsomon Suomi 100 -teemavuoden sarja Presidentti maalaa Suomen poliittista tulevaisuutta varsin futuristisessa hengessä. Hitaasta alusta kritisoitu sarja kiihtyy loppua kohden niin, että huimaa.

17-68279582c49024cbbe_ylepresidentti
Kuva: Yle Presidentti Henri Talvio (Samuli Edelmann) ja pääministeri Petra Pennanen (Inka Kallén) jakavat vallan lisäksi saman vuoteen toisinaan.

Sarjassa käsiteltävät poliittiset kriisit ja tragediat lisäävät vauhtia sarjaan, mutta suurin ongelma on se, että katsojan on vaikea uskoa niiden olevan totta – ainakaan vielä vuonna 2018 – vaikka kriisit voisivat toteutua myös oikeassa elämässä.

Presidentti esittää valtion päämiehen rajallisilla oikeuksilla varustetuksi statistiksi, jonka jokaisella teolla on kuitenkin ulko- ja sisäpoliittisia vaikutuksia. Populistisesta Liike-puolueesta presidentiksi yllättäen valittu Henri Talvio (Samuli Edelmann) on uskottava, mutta yhden ilmeen presidentti, jonka rinnalla seisoo puoliso Anna Talvio (Laura Malmivaara). Presidenttiparin suhde kuvataan tarkasti poliittisesta näkökulmasta, ja lopulta siinä ei näytä olevan enää muita ulottuvuuksia.

Sarjan tähti on Inka Kallén, joka tulkitsee historian nuorinta pääministeriä Petra Pennasta uskottavasti ja tarkasti selviytyen sekä tiukista poliittisista voimakohtauksista että herkistä hetkistä. Kangistuneille sedille jöötä pitävä Pennanen on kylmähermoinen ja ikäänsä nähden kokenut. Sarja esittää Pennasen kuitenkin jokseenkin antifeministisestä näkökulmasta; Vaikka Pennanen on taitava ja kokenut, hän on silti miesten, kuten presidentti Talvion, vietävissä oleva ’tyttönen’, joka pohjimmiltaan kaipaa rakkautta toisin kuin jäyhät setämiehet. Tyttö on aina tyttö – myös pääministerinä.

Presidentti-sarjan maailma on miesten, ja niinhän se taitaa todellisuudessakin olla, vaikka kansanedustajista 41,5 prosenttia on naisia. Presidentin ainoat naishahmot Pennasen lisäksi ovat valtakunnan ensimmäinen nainen Anna Talvio ja Liike-puolueen johtajuutta havitteleva Annika Pitkänen (Lotta Lindroos). Loppuratkaisussa mukana on myös ulkoministeri Erik Bergholmin (Mats Långbacka) vaimo Camilla (Kristiina Halttu).

Mitä valta tekee ihmiselle? Presidentti ei nimestään huolimatta paneudu presidentin mieleen ja siihen, mitä edes näennäinen valta ja vallantunne saavat aikaan. Viitteitä tästä kuitenkin saadaan sarjan lopussa, mutta silloinkin valtaa pohditaan vain suhteessa henkilökohtaiseen tunne-elämään. Jokseenkin kliseistä on myös se, että Presidentin sivusanoma on se, että suhteet ovat aina vaarallisia, olipa kyseessä sitten työ-, ystävyys- tai rakkaussuhde. Tai seksisuhde. Tosirakkaus ei koskaan voita politiikassa, koska ura eduskuntatalon sisällä menee aina kaiken edelle.

Presidentti esittää vallan läpimätänä pelinä, mikä herättää pohtimaan satavuotiaan kotimaamme kohtaloa. Missä olemme nyt, ja mihin olemme menossa? Vaikka kyseessä on draama, tarkkasilmäisin huomaa myös kritiikkiä nykyiseen päätöksentekoon. Valtapelit, verkkoterrorismi ja väkivalta ovat totta, ympäristöuhista puhumattakaan. Sarjan pääsanoman voinee kuitenkin kiteyttää yhteen lauseeseen: politiikka on vain suurta teatteria.

Presidentti sunnuntaisin YLE1:llä klo 21.05. Kaikki jaksot ovat katsottavissa Yle Areenassa. Sarja tarjoaa myös oivan oppitunnin Suomen hallintokiemuroista, koska Presidentissä esitetyt tittelit ja niiden tehtävät kuvataan sisällöltään ja suhteessa toisiinsa realistisesti.

Mitä pidit? Voisiko Presidentin maalaama kuva Suomesta jo vuonna 2018 pitää paikkaansa?

Aave, jonka ei pitänyt herätä eloon

Olemme taas saman kysymyksen äärellä kuin Kotikatsomon edellisen tv-draaman kanssa: tähänkö meidän Yle-vero menee?

Kotikatsomon uutuusdraama Haamukirjoittaja alkoi 25. lokakuuta, ja eilen esitettiin sarjan toinen jakso. Jos Pintaa syvemmältä herätti ajatuksia, Anneli Kannon käsikirjoittama Haamukirjoittaja vetää lähinnä sanattomaksi. Sanattomaksi tosin veti sekin, että turvetohelointi keräsi yli puoli miljoonaa katsojaa. Lopetan arvioiden kirjoittamisen, jos Haamukirjoittaja tekee saman. Turvedraamassa sentään oli propagandan makua.

Haamukirjoittajassa ressukkasisko Rosa (Joanna Haartti) haluaisi kirjailijaksi, mutta kustantamot eivät kiinnostu ”kyltymättömän neitsyen” tarinasta. Rosan sisko Heini (Jemina Sillanpää) on menestynyt näyttelijä, joka on saanut kaiken, kuten sarjassa usein toitotetaan. Rosa päättää lähettää tekstinsä Heinin nimissä kustantamoon. Ja kustantamohan kiinnostuu. Ajatuksena haamukirjoittajasoppa on kiinnostava, mutta sarjan vastakkainasettelut on opiskeltu draamakäsikirjoituksen perinneoppaasta: hyvä ja paha, köyhä ja rikas, heikko ja vahva, ruma ja kaunis, epäonnistunut ja menestynyt. Eivätkö nämä dikotomiat ole jo vähän muinaismuistoja 2010-luvulla?

HaamukirjoittajaKuvakaappaus Yle.fi-sivustolta.

Haamukirjoittajan ongelma on se, että sen aika on pysähtynyt. Jos kellot on seisautettu tarkoituksella, siinä ei ainakaan ole onnistuttu, koska miljöö näyttää lähinnä siltä, ettei harrastajateatterin budjetti ole riittänyt muuhun. Vanhahtava tunnelma on niin staattinen, että on vaikea uskoa sarjan olevan tämän vuoden – itse asiassa vuosituhannen – tuotantoa.

Haartin roolityö on niin kankeaa, että on vaikea sanoa, näytteleekö hän  tarkoituksella surkean jäykästi luodakseen vaikutelman hieman jäljessä tulevasta naisesta. Sillanpään ilmaisu sentään on luontevaa, mikä on omiaan korostamaan sisarusten välimatkaa. Haamukirjoittajan ehdoton piriste on kuitenkin siskosten Aarne-isä (Juhani Niemelä), joka on suomalaisen ahdistuneen, aggressiivisen ja elämäänsä pettyneen eläkeläisen ilmentymä. Jokaisen suomalaisen naapuripirtissä asuu ainakin yksi Aarne, joka laskee pihaan saapuvia takseja sälekaihtimien välistä ja huitoo vaimoaan kyynärsauvalla vessareissun lomassa. ”Hyi saatana”, toteaa Aarne parisuhdeleiristä ja kädessä pitämisestä.

Suomalaiselle draamalle on tilausta, mutta mitä ihmettä tekijöiden ammattitaidolle on tapahtunut? Missä vaiheessa ruutuihin on alettu päästää ontuvia sarjoja, vaikka korkeakouluista valmistuu työttömiksi ensiluokkaisia draaman tekijöitä, ja pöytälaatikoissa lojuu pinoittain meheviä käsikirjoituksia? Tässähän täytyy kohta lainata Aarnea.

Kiukuttaako Haamukirjoittaja sinua?

Pintaa syvemmältä – pohjamutiin saakka

”Tähänkö meidän Yle-vero menee? Joku Hanna-Mari ostaa Kyröskoskelta mökin ja valittaa saastuneesta järvestä.”
– suomalainen mies

Venähtäneen tv-teemaviikon päättää Ylen Kotikatsomon kuukausi sitten käynnistynyt turvedraama Pintaa syvemmältä. Empiirisen kokemukseni perusteella sarja on herättänyt varsinkin XY-kromosomiparin kantajien keskuudessa suurta tyrmistystä.

Eikä ihme. Sarjan lähtökohta on se, että Tellu Hongisto (Eriikka Väliahde) ostaa kuvitteelliselta Kessinkoskelta mökin, johon muuttaa asumaan. Pian selviää, että mökkijärvi on saastunut. Sitten käydäänkin kymmenen kertaa Ely-keskuksessa, ministeriössä ja kyläkaupalla selvittelemässä valtion ja polttoaineyhtiön salaliittoteorioita. Lopputulema on se, että joudun pohtimaan, onko Tellu ympäristöasioiden edelläkävijä vai vain todella kajahtanut eukko. Sarja on Tellun puolella, mutta itse haluaisin uskoa myös puolueettomiin piilomerkityksiin.

Pintaa syvemmältä on Jussi Alangon ja Jukka Mäkisen käsikirjoitus. Mäkinen ohjasi myös vajaa parikymmentä vuotta vanhan Maalaiskomedia-menestyssarjan. Mäkisen taajuudet ovat ilmeisesti jääneet 90-luvun Kuusniemelle, sillä aika on pysähtynyt Kessinkoskella. Se ei ole nostalgiaa, vaan noloa. Macbook ei sovi muuten minimalistiseen mökkimaisemaan, eikä junttidialogi istu modernien hahmojen suuhun. Tosin jotakin hyvin ajatonta on onnistuttu taltioimaan ohjelmaan: sarjassa poukkoileva omituinen kylänmiestenporukka on puvustettu ja maskeerattu kuin kellariteatterin perinteiset peikkohahmot. Haluaisin ajatella näiden mörkövivahteisten ukkojen symboloivan esimerkiksi todellisia ympäristöuhkia, mutta ei, kyllä ne taitavat esittää ihan vain kessinkoskelaista miestä.

Näin Eriikka Väliahteen lavalla Sudenmorsiammessa (TTT 2011). Silloin hänen erinomainen Valber-kuvaus aiheutti kylmiäväreitä. Pintaa syvemmältä -sarjassa kylmänväreet tulevat lähinnä myötähäpeästä. Jaksoja on esitetty neljä, joista kaksi ensimmäistä olivat päähenkilön osalta katastrofeja. Väliahteen tulkitsema Tellu oli epävarma, arka ja sekava, eikä huonosti dialogi saanut minkäänlaista pelastavaa ryhtiä. Kolmannessa ja neljännessä jaksossa ilmaisu on kehittynyt. Liekö syynä tottumattomuus ja sittemmin tottuminen televisiotyöhön.

ohjelma1Kuvakaappaus Yle.fi-sivulta.

Turve ja ympäristöongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta oikeilla tekijöillä niistäkin saa kunnon tarinan kasaan. Mistä tahansa saa.

Turvepolttoaineyhtiön toimitusjohtaja Väinö Malista näyttelevä Teemu Lehtilä on lähes yhtä hyytävä kuin tunnettu Salkkari-hahmonsa Aaro Vaalanne. Myös maalaiskomedioista tuttu Jukka Pitkänen tekee osuvan suorituksen Ely-keskuksen päsmäröivänä nyhverönä. Tellun äitiä näyttelevä Laila Räikkä tulkitsee muistisairasta niin hyvin, että välillä käy mielessä Räikän itsekin olevan muistisairas. Siinähän se ongelma juuri on: myötähäpeää aiheuttavassa roolisuoritusten epätasaisuudessa.

Tällä kertaa pintaa syvemmällä on vain pohjamutaa – ei turvejännärin aineksia.

Pintaa syvemmältä TV1:llä sunnuntaisin klo 21.05.