Vegaaninen Oreo-juustokakku syntyy pähkinöistä ja viihtyy pakkasessa

Mistä on hyvät vegekakut tehty? Cashewpähkinöistä, vaahterasiirapista ja kookoskermasta. Tilkasta sitruunanmehua, lorauksesta kookosöljyä. Suuresta suosiosta nauttivista Oreo-kekseistä ja yhdysvaltalaisista kuppimitoista, joita saa tuskalla muuttaa deseiksi.
DSC_0073DSC_0072DSC_0069

Vegaaninen cashewpähkinä-Oreo-juustokakku

Halkaisija 25 cm

17 Oreo-keksiä | 3,5 dl cashewpähkinöitä | 1,2 dl kookoskermaa | 1 dl vaahterasiirappia | 3 rkl sitruunanmehua | 0,8 dl kookosöljyä

Murustele 15 Oreo-keksiä rouheeksi ja lisää joukkoon kaksi ruokalusikallista juoksevaa kookosöljyä. Minä sulatan kookosöljyn huoneenlämpöiseksi pitämällä sitä yksinkertaisesti huoneenlämmössä useita tunteja. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla, ja taputtele Oreo-kookosöljymassasta keksipohja. Anna sen kovettua pakastimessa sen aikaa, että täytemassa on valmista.

Keitä cashewpähkinät pehmeiksi. Tähän menee noin 45 minuuttia. Jos haluaa päästä edes askeleen lähemmäksi raakaleivontaa, voi pähkinöitä liottaa yön yli keittämisen sijaan. Pähkinöiden kiehuessa mittaa kulhoon loput kookosöljystä, sitruunanmehu, kookoskerma ja vaahterasiirappi. Kannattaa olla erityisen tarkka, jos on pitänyt vaahterasiirappia jääkaapissa, sillä se kovettaa välittömästi kookosöljyn – kokeiltu on. Suosittelen siis huolehtimaan siitä, että vaahterasiirappi on myös huoneenlämpöistä. Kaada seoksen mukaan keitetyt pähkinät ja soseuta massa tasaiseksi.

Kaada täyteseos jähmettyneen pohjan päälle ja koristele kakku kahdella murustetulla Oreo-keksillä. Luomusta kannattaa säilyttää pakkasessa, ja sulattaa siitä paloja sen mukaan, miten herkutteluhetkiä tarvitsee. Kakkua ei kuitenkaan koskaan saa sulattaa mikrossa, sillä se sulaa siellä sekunneissa liejuksi. Jos kakun haluaa nauttia mahdollisimman pian valmistuksen jälkeen, kannattaa varautua ainakin muutaman tunnin pakastusaikaan.

Kaloreita tässä kakussa on niin järkyttävän paljon, ettei niitä kannata edes laskea, mutta onneksi näin tuhtia herkkua ei pysty nauttimaan niin paljoa, että sillä saisi minkäänlaista vahinkoa aikaiseksi. Sitä paitsi on tämä paljon parempi vaihtoehto monelle muulle paakkelsille.

Aiotko kokeilla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aurinkopasta kokoaa lautaselle kaapin perusraaka-aineet

Sanotaan, että yksinkertainen on kaunista, mutta on se yleensä myös herkullista. Ainakin, jos keksii paahtaa ja paistaa tylsät raaka-aineet.
DSC_0099 (2)DSC_0094 (2)DSC_0102 (2)

Aurinkopasta kahdelle

Yksi rasia miniluumutomaatteja | kolme salottisipulia | viisi valkosipulinkynttä | loraus oliiviöljyä | ripaus suolaa | rouhittua mustapippuria | pastaa

Viipaloi aivan ensimmäiseksi tomaatit, ja kaada ne kulhoon. Lorauta sekaan oliiviöljyä, rouhittua mustapippuria ja suolaa. Paahda tomaatit kuiviksi uunissa noin 250 asteessa. Astelukua kannattaa säätää alemmaksi, kun tomaattien kuoret alkavat tummua. Alempi paistoaste varmistaa sen, että tomaatit kuivuvat sopivasti. Ota tomaatit pois uunista, kun ne ovat selvästi kutistuneet ja saaneet väriä.

Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan samalla, kun tomaatit paahtuvat. Valmista sipulit pastan kiehuessa. Se on nimittäin yhtä helppoa kuin pastan keittäminen. Viipaloi valkosipulit, ja kuullota ne salottisipuleiden kanssa pannulla. Ohjeessa ei muuten turhaan puhuta salottisipuleista, sillä fiinit sipulit tuovat erityistä makua ja makeutta pastaan.

Kokoa keitetystä pastasta, sipuleista ja paahdetuista tomaateista ihanan yksinkertainen lounas.

Tätä kirjoittaessani mietin paljon sitä, että pitäisikö mainita myös se, että varmasti ohjeeseen voi lisätä lihaa. En ole syönyt sitä vuosiin, mutta voin kuvitella, että esimerkiksi merenelävät saattaisivat sopia. Huvittavaa, sillä niitä en ole itse asiassa syönyt ikinä! Suosittelen kuitenkin kaikkia kokeilemaan näin yksinkertaista pastaa ihan kasvisversiona, edes alkupalaksi. Kai ajatukseni on antaa ideoita ruokavalioon katsomatta, vaikka omasta vakaumuksesta onkin syytä pitää kiinni.

Todellinen nautiskelijavegaani suurustaa pastaan mukaan kasvimaidosta kermaisen kastikkeen oluthiivahiutaleilla ryyditettynä. Se jäi minulta testaamatta, sillä mökkiolosuhteet eivät inspiroinet tätä suurempaan kokkailuun.

Mikä on vegamakkaroiden ja grillikasvisten lisäksi helpoin mökkiruoka? Ideat ovat tervetulleita!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Makumuistoja menneisyydestä

Kun viime sunnuntaina kömmin hikisenä vanhasta huoneestani aamupalalle, pöydällä odottivat viikonlopun mökkireissun hampurilaisjämät. Laitoin valmissämpylän väliin salaattia, purjosipulia ja ketsuppia. Ja ihan yhtäkkiä, kaikki vanhat ruokamuistot tulvivat mieleeni. Pitkä matka, jonka olen kulkenut umpinirsosta ruokarakastajaksi. Sellaista minun elämäni nimittäin ennen oli: ketsuppia, vähän salaattia ja luokatonta leipää.
DSC_0431DSC_0161DSC_0400Varhaislapsuuteni maistui peruna-kananmunapaistokselta ja Mäkkärin hampurilaisilta. Söin varmasti paljon muutakin ruokaympyrän orjana valintoja tekevän äitini ansiosta, mutta minä muistan vain maitoon sekoitetun, murskatun perunan, pilkotut kananmunat ja Happy Mealin. Kouluajoilta mieleeni ovat jääneet lähinnä jauheliharuoat. Minähän olin nirso. En pitänyt mistään, paitsi jauhelihapihveistä, makaronilaatikosta, lihapullista ja jauhelihakastikkeesta. Pahempaa oli luvassa, kun liha alkoi ällöttää. Sitä ennen nautiskelin koulun ruokalassa ummehtuneista, rasvaa tirisevistä jauhelihapihveistä ja eineslihapullista. Ne olivat parasta, mitä tiesin.

Yläkouluikäisenä söin lähinnä nokareen salaattia ja riisiä koulupäivän aikana silloin, kun ruokalistan appeet eivät miellyttäneet makuhermojani. Olin silloin jopa niin nirso, etten pitänyt oikein mistään roskaksi kutsutusta ruoastakaan. Paitsi edelleen niistä juustottomista euron hampurilaisista. Kebabiakin maistoin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kaivoin täytteet pitakebabista pihalle ja söin vain kostuneen leivän.  Lukiossa ruokailutilanne muuttui yhä pahemmaksi, ja söin vielä vähemmän riisiä ja salaattia, mikä tiesi valtavaa tankkausta kotona. Ei ihme, että päädyin flunssakierteeseen.

Yliopistoaikoina olin jo päätynyt kasvissyönnin pariin, joten söin usein kampusalueella. Soijabolognese, kasviscannelonit ja vegaanihampurilaiset ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kuinka halvalla laadukasta ruokaa voikaan saada! Surullisinta on ehkä se, että samantasoista ruokaa myydään noin kympillä lounasravintoloissa. Kaiken lisäksi minulle tulee hirvittävän vanha ja epäonnistunut olo, kun puhun yliopistoajoista menneenä ajanjaksona. Mennyttä se onkin. Minä olen jo valmistunut, enkä tule enää ikinä syömään 2 euroa ja 60 senttiä maksavaa lounasta. Kirjoitan opiskelijabudjetista tarkemmin myöhemmin, sillä osasin tuhlata rahani melko tehokkaasti myös ravintoloissa syömiseen. Tai ei se ihan tuhlausta ollut, sillä elin vähän erilaisen opiskeluajan, kai.

Opiskeluaikanani tekemilläni Aasian-reissuilla jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että omista vakaumuksista on pakko joustaa, jos mielii pysyä hengissä. Ei kuulosta luksuslomalta, mutta sellaisia ne olivat. Kasvissyöjänä, saati vegaanina, ei voi kaikkea vaatia paikassa, jossa ei ole minkäänlaista yhteistä kieltä. En tiedä, kuinka paljon söin luusta tehtyä soppalientä, enkä millään pysty laskemaan syömieni kananmunien määrää. Mutta ne oli pakko syödä. Nämä ruokamuistot vaikuttivat kuitenkin pysyvästi ajatusmaailmaani, ja kun seuraavan kerran istahdan Finnairin kyytiin ja saavun perille, joudun todella pohtimaan, kuinka paljon olen valmis joustamaan. Se on nimittäin päivä päivältä vaikeampaa ruoka-asioissa.

Työelämässä minun kesti tottua siihen, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut luisua hyväksi ja edulliseksi havaitusta tavasta. On niin helppoa hakea mitä tahansa kauppakeskuksesta, joka tarjoaa kaikkea mahdollista. En kuitenkaan aio potea huonoa omatuntoa. Ruoka on nimittäin valmistettu nautittavaksi, ja siitä on syytä iloita täysin siemauksin, jos rahapussi ja keho antavat periksi.

Minun elämäni maistuu juuri nyt valkosipulijauheella maustetulta soijarouheelta, kuivalta valkoviiniltä ja avokadopatongilta, joka on viimeistelty paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Miltä sinun elämäsi maistui? Entä miltä se maistuu nykyään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kermainen kikhernekastike viimeistelee juhlavan pastan

Yleensä kaikista herkullisimmat reseptit löytyvät sattumalta ja näyttävät valmiina annoksina epäilyttäviltä. Vegaanisessa kikhernepastakastikkeessa yhdistyvät sekä kasviproteiinit että kermainen, jopa ylellinen maku.
DSC_0069 (2)DSC_0070DSC_0071

Kermainen kikhernekastike pastalle

3–4 annosta

1 tlk kikherneitä (n. 230 g) | aurinkokuivattuja tomaattisuikaleita n. kolmasosapurkillinen | 2 rkl aurinkokuivattujen tomaattien öljyä | 1–2 dl kaurakermaa | puolikkaan sitruunan mehu | kaksi valkosipulinkynttä | ripaus suolaa | tuoretta korianteria tai persiljaa oman maun mukaan | loraus vettä tarvittaessa kastikkeen ohentamiseen

Pastakastike syntyy nopeasti yhdessä kulhossa. Huuhtele kikherneet, ja siirrä ne astiaan, jossa voi käyttää sauvasekoitinta. Kaada joukkoon kaurakerma, puristettu sitruunanmehu ja aurinkokuivattujen tomaattien öljy. Mittaa joukkoon suola ja aurinkokuivatut tomaattisuikaleet. Silppua valkosipuli ja tuoreyrtti, ja lisää ne seokseen. Surauta tasaiseksi massaksi. Makua voi säädellä aurinkokuivatun tomaatin määrällä, ja kastikkeen rakenteeseen vaihtelevuutta saa kaurakermalla. Desi riittää, mutta kaksikin desiä sitä voi lorauttaa mukaan.

Kastikkeesta tulee todella valkosipulinen, joten herkkusoosia ei kannata nauttia ennen tärkeää tapaamista. Juhlavieraille suosittelen varaamaan kurkkupastillit aterian kyytipojaksi.

Resepti on poimittu Jodelin vegaaniryhmästä. Inspiraation lähde pysyy siis nimettömänä.

Mikä on sinun suosikkipastakastikkeesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tratto lähettää haalistuneen postikortin Italiasta mutta hurmaa punajuurillaan

Ratinan Tratto tarjoaa rauhallisen pakopaikan shoppailukeitaasta, muttei kuljeta ruokailijaa nirvanaan tai edes Italiaan.
DSC_0104DSC_0098DSC_0100DSC_0099DSC_0102Kauppakeskus Ratinaan avatussa Tratossa on ihanan rauhallinen tunnelma perjantai-iltapäivänä. Ruokailemassa on vain kaksi seuruetta, joten tarjoilija ehtii tulla meitä vastaan heti, kun ylitämme Traton kynnyksen. Saamme valita itse pöydän, ja päädymme istumaan lähelle sisäänkäyntiä. Vaikka puoliksi seinätön Tratto sijaitsee ostoskeskuksen ravintolamaailmassa, ei melu näytävä yltävän pöytäämme. Täällä voisi syödä ja keskustella huoletta vilkkaampanakin aikana.

Odotukseni Trattoa kohtaan ovat ristiriitaiset. Olen ehdottanut ravintolaa seuralaiselleni tapaamispaikaksi, sillä Traton menussa on vegaaninen antipasto-alkupala ja salaatti. Lisäksi ainakin risotto käy maitotuotteita käyttävälle kasvissyöjälle, ja omavalintaiseen pizzaan riittää kasvistäytteitä, mutta siihen ei ole ainakaan menun perusteella saatavilla vegaanista juustoa. Minulle suotuisasta menusta huolimatta ravintolan konsepti epäilyttää. Listalla on salattia, risottoa, pastaa ja pizzaa, eikä siitä aivan selviä, mikä tekee Tratosta italialaisen. Mainittuja ruokalajeja kun voi tehdä sekä niin sanotusti ihan tavallisesti että aidosti italialaisittain. En siis tiedä, odotanko Pizzeria Lucan tyylistä omistautumista vai tyypillistä ketjuravintolan näkemystä italialaisesta ruoasta – eli sitä, että ravintola on italialainen, jos listalla on pizzaa ja pastaa, joiden juuret ovat italiassa.

Emme ole saapuneet illallistamaan pitkän kaavan mukaan, joten jätän väliin herkulliselta kuulostavan antipaston, jossa olisi kasviksia, oliiveja, sipulia ja artisokansydämiä. Päädyn tilaamaan Veganiksi nimetyn vegaanisen punajuurisalaatin (13,00 €), jossa on nimikkojuureksen lisäksi versosalaattia, tahinikastiketta ja hasselpähkinää. Seuralaiseni valinta kestää kauemmin. Menua selatessa silmiini pistää ilmoitus, jossa todetaan suurin piirtein niin, että listan annokset saattavat sisältää myös muita ainesosia kuin mitä kuvauksessa mainitaan. Sepä mielenkiintoista. Aikana, jolloin erityisruokavaliot ja allergiat huomioidaan ja ansaitsevat tulla kuulluiksi, on erikoista kuitata annosselostukset tuollaisella huomiolla. Kaikkiruokainen seuralaiseni valitsee lopulta kauden kasviksista kootun kasvisrisoton Alle Verduren (14,00 €), jota tarjoilija suosittelee. Myöhemmin selviää, että kauden kasvis on parsa.

Vellirisottoa punajuuriparatiisissa

Palvelu on Tratossa ripeää ja ystävällistä. Pidän siitä, että asiat soljuvat ilman säätämistä. Ravintolassa voi myös ilmeisesti luottaa siihen, että tilaus menee varmuudella oikein, sillä tarjoilija kirjaa tilauksemme mini-iPadiin. Se ei aivan ole italialaismamman keittiötyyliä, mutta ainakin se sopii nykyaikaan ja lisää luottamusta. Tilaamme lasit pinot grigiota, jonka lausun onnellisesti väärin ja tarjoilija korjaa minut. Nolottaa, ja alan pohtia, miten tarjoilijan kuuluisi tilanteessa toimia. Huomionarvoista Traton viinilistassa on muuten se, että saatavilla olevien viinien nimet ja hinnat roikkuvat pullonkaulaan ripustetussa muistilappuviuhkassa, jota on vaikea tunnistaa minkäänlaiseksi menuksi.

Salaatti ja risotto saapuvat pöytään melko nopeasti, muttei sentään niin pikaisesti, että epäilykset tuoreudesta heräisivät – ei missään nimessä. Salaattini tarjoillaan matalareunaiselta keittolautaselta ja ensi näkemältä se näyttää pieneltä ja tylsältä. Käy kuitenkin nopeasti ilmi, että salaatti ei todellakaan ole pieni, vaan raikas ja täyttävä. Punajuurisalaatti sisältää kelta-, raita- ja punajuuria, ja en varmasti ole koko elämässäni syönyt niin paljon punajuurta kuin nyt. Kaikki lajikkeet muistuttavat maultaan toisiaan, mutta persoonallisin niistä on raitajuuri, jota voisin ostaa kotiinkin. Versosalaatti on maukasta ja hasselpähkinää on myös runsaasti, eikä vain nimeksi niin kuin yleensä on tapana. Pähkinää on jopa niin paljon, etten jaksa syödä kaikkea, mikä johtuu myös pähkinöiden runsaasti suolatusta marinadista. Hämmentävintä on kuitenkin se, etten erota salaatista tahinikastiketta, mutta arvelen, että tahinin ansiosta salaatti on kosteaa, kiiltävää ja aavistuksen tahmaista. Tai sitten tässäkin ruokalajissa on mainitsemattomia salaisia ainesosia.

Seuralaiseni kasvisrisotto sisältää parsaa. Siis parsan. Risottoon on pilkottu arviolta yksi parsa, joten kasvisrisotoksi en itse sitä kehtaisi kutsua. Lisäksi risotto muistuttaa enemminkin riisipuuroa kuin risottoa. Epäselväksi jää, kuuluuko aidon italialaisen risoton muistuttaa tahmeaa velliä. Kohteliaisuudesta emme jää tivaamaan asiaa ja pilkkaamaan puoliksi syötyä annosta, vaikka olisi tietysti pitänyt. Ravintola ansaitsee aidon palautteen ja parantamismahdollisuuden ja vastaavasti meidän pitäisi oppia tuntemaan risottotyylit. Ehkä vika oli ravintolan, ehkä siinä, ettei risoton valmistustyyli tehnyt vaikutusta ruokailijaan tällä kertaa. Se tosin on selvää, ettei risottoa voida mainostaa kauden kasviksilla, jos seassa on muutama pala parsaa. Jo monikkomuoto velvoittaa enempään kuin yhteen.

Terveisiä vale-Italiasta

Tampereella on hirvittävä määrä Italiasta vaikutteita saaneita tai maan ruokakulttuuria kumartavia ravintoloita, esimerkiksi Piemonte, Trattoria, Puisto, Napoli ja Pizzeria Luca. Kaikkia pizzerioita en edes ala luetella, sillä niiden alkuperä lienee selvä. En myöskään millään voi muistaa tai tietää kaikkia kotikaupunkini italialaistyylisiä ravintoloita, joten käytän apuna hakukonetta. Päädyn siksi TripAdvisoriin, joka on listannut 10 parasta italialaisravintolaa Tampereella. Ja kukapa olisi uskonut, että listalla on myös Raholan Kioski! Jotenkin tuntuu siltä, ettei aito italialainen kulinarismi asu Raholassa.

Tästä päästäänkin siihen, että vähän kaikkea myydään Italian ulkopuolella italialaisena. Siksi luotto ravintoloiden italialaisuuteen on heikko. Enää Italia-leimaa ei pitäisi saada millä tahansa pizzaa muistuttavalla lätyllä. Italiaa vaivaakin vähän sama kuin aasialaisravintoloita, etenkin kiinalaisia. Jos on koskaan käynyt Kiinassa, tietää, ettei eurooppalaiset kiinalaista ruokaa tarjoilevat ravintolat ole aidon Kiina-ruoan sukulaisia millään mittapuulla.

Kuluttaja yleensä saa sitä, mitä tilaa. Pidämme pastasta, pizzasta ja risotosta. Siksi niitä tarjoilevia ravintoloita avataan. Tratossa ei ole mitään vikaa, mutta ravintola toteuttaa konseptia, jota jo niin monet ovat käyttäneet. Sisustus on ihanan raikas ja yksityiskohtainen, ja positiivista on myös se, että akustiikka näyttää pelaavan. Voisin hyvin kuvitella, että isotkin seurueet viihtyvät, ja toisaalta Trattoon on myös helppo poiketa ostosten lomassa, kun kaipaa burgeria hienompaa ruokaa. Uskon, että kiireinen ihminen saa kaivatun rauhoittumishetken ravintolassa, vaikka lentolippua Italiaan ei Tratosta saakaan.

Oletko käynyt Tratossa? Mitä mieltä olet muuten italialaisesta ravintolakulttuurista Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa