Lidlin vegaanipizza häivyttää pakastelättyjen heikkoudet

Sehän näyttää ihan oikealta pizzalta! Ja maksaa vain kolmasosan muiden vegaanipakastepizzojen hinnoista. Mitä Lidl onnistui tekemään oikein?
DSC_0134DSC_0129DSC_0135

Onnistunut pakastepizza on sopivasti yksinkertainen.

Tässähän ollaan ihan makumatkalla saapasmaahan! Deliziosan Bruschetta-pizza sisältää tomaattia, paprikaa ja sipulia, kuten nimestä voi päätellä. Sen kummempi pizzamaun ei tarvitse olla, kun kyse on pakastetuotteesta. Jos pakastehommissa alkaa kikkailla, lopputulos voi olla vetinen ja uunikäsittelyyn sopimaton, eikä kiekkoihin siksi kannata tunkea kuin perusvarmoja aineksia – ja sitä sipuli ja tomaatti todella ovat.

Deliziosassa ei ole juustoa, mikä selviää tuoteselosteesta, mutta kuva riitelee listauksen kanssa pahasti. Ilmeisesti valkoiset kikkareet ovat lähinnä rasvaa, sillä varsinaiseen vegaanijuustoon viittaavia ainesosia selosteessa ei ole. Vierastan vegaanijuustoja, sillä ne ovat pakastepizzoissa yleensä arveluttavaa liejua, joten Deliziosan rehti ote ilman vuustoa miellyttää minua.

Pakastepizza ei koskaan ole gourmetelämys eikä sen siksi pidä maksaa maltaita.

Deliziosan valttikortti on hinta. Vegaaninen pakastepizza maksaa 1,89 euroa. Sehän tuntuu ihan ilmaiselta, kun vertaa esimerkiksi Valsoiaan, jonka suhteellisen ala-arvoinen lätty maksaa vähintään viisi euroa. Toisena esimerkkinä mainittakoon Bio Inside, jonka vegaaninen pestopizza vetää pohjat: melkein 7 euroa. Herää lähinnä kysymys, miksi kukaan haluaisi laittaa rahaa pakastepizzaan liki 10 euroa, kun samalla hinnalla ja lähes yhtä nopeasti voi käydä ulkonakin syömässä. Sitä paitsi nykyajan kiire ei ole kovin armollinen pakastepizzalle. Eihän meillä ole ylettömästi aikaa edes uunia lämmittää ja jäistä lättyä paistella törkyhinnan päälle!

On tietysti selvää, ettei pakastepizzaa ole suunniteltu jokapäiväiseksi elonlähteeksi ja siksi ravintoarvot ovat senmukaiset. Pizza sisältää reilut 500 kaloria, joista aimo annos tulee sokereista. Niitä lätyssä on 17,5 grammaa. Vähän hirvittää, mutta menköön sunnuntaiaamuisin harvoin nautittuna.

Deliziosalta on myynnissä myös toinen maku, jonka päätähtiä sienet ovat. Olen tietysti melko puolueellinen arvioija sienivihaajana, mutta uskallan sanoa, että melko rohkea valinta pizzatäytteeksi. Sienet lienevät kuitenkin harvojen herkkua, vaikka niille oma mutustelijakunta onkin olemassa.

Deliziosan pizza sopii juuri siihen, mihin se on tarkoitettu.

Pitkälti hinnan ansiosta Lidlin vegaanipizzat tavoittavat sen, mitä kuluttaja pakastepizzalta haluaa. Hinnan täytyy olla matala, jotta pizza päihittää tuoreversiot. Yksinkertainen peruspizza selviytyy ruokahätätilanteista kunnialla. Makuelämys ei päätä huimaa, mutta eivätpä pakastetuotteet ole koskaan pökerryttävän hyviä.

Helpot maut ja aidosti vegaaniolemukseen luottava, juustoton pizza on parasta, mitä vegaanipakastepizzoille on tapahtunut pitkään aikaan. On tietysti ikävä kilpailla pelkällä hinnalla, mutta Lidlin esityksen jälkeen ei ole minkäänlaista syytä tuupata kolminkertaista summaa vastaavaan, etäisesti Italiasta muistuttavaan herkkuun.

Tässä arviossa ei ole huomioitu sitä, että pakastetuote- ja eineskulttuuri eivät sovi veganismiin. Kiire ja helppous eivät aina lue lakeja.

Syötkö pakastepizzoja? Missä tilanteissa? Oletko jo maistanut Lidlin vegaanisia pakastelättyjä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Subway hyppäsi vegaanikelkkaan

Neitsytlaskun perusteella kelkka näyttää kulkevan mallikkaasti ja maukkaasti, vaikka ihan makutajunnan räjähdyspisteeseen asti Vegan Delite -uutuus-Subin kyydissä ei pääse.
DSC_0011DSC_0009 (2)Monien kepeiden viihdetuotantojen tavoin myös pikaruokalajit jäävät jalkoihin kulttuurituomioissa, kun unohtuu, ettei pikapatonkia ja pitkää fine dining -kimaraa voi verrata keskenään sen enempää kuin kohelluskomediaa ja taide-elokuvaakaan. Jos pikaruokaa haluaa halvalla, täytyy sen tasolle asettua ja tarkastella sitä omassa lajissaan. Käydään siis peremmälle viherkeltaiseen leipämekkaan, joka aloitti vegaanisen Subin myynnin tammi- ja helmikuun taitteessa.

Subway-ravintolassa asioinnissa on paljon samaa kuin kyselyikään ehtineen lapsen kanssa käydyssä keskustelussa, mikä on myös ravintolan konseptin etu. Kiireinen elämä ja minäkeskeinen arki vaativat tarkkaa räätälöintiä: leivän, kasvikset, täytteet, kastikkeet ja mausteet omaan makuun. Se tosin tarkoittaa todella montaa kysymystä, jotka vaativat vastausta – maksullisessa – leipäjonossa. Aloittelija voi turhautua, mutta kokenut Subi-tilaaja hoitaa homman maaliin nopeasti samalla, kun Sandwich artistiksi kutsutun työntekijän kädet käyvät hirmuista tahtia. Subway ei ole paikka, jossa jäädään seinän tilaustauluja tuijottaen pohtimaan ja maistelemaan, mikähän tänään mahtaisi maistua.

Miellyttävä mutta tylsä

Kun tilauslinjalta on lopulta päässyt pöytään, edessä köllöttää melkoinen pötkö: Vegan Delite. Vegaanisubin pihvi eroaa aiemmin myynnissä olleesta kasvispihvistä ilmeisesti kananmunattomuudellaan. Muistini mukaan vegaanipihvi vaikuttaa myös kiinteämmältä kuin aiempi vegeversio. Siksi yllätynkin huomatessani, ettei vegaanipihvin pääraaka-aine ole soija, joka olisi selittänyt säikeisen rakenteen ja aavistuksen lihaisen ulkonäön. Koostumus on erittäin miellyttävä, eikä sorru liiaksi imitoimaan lihaa tai vastaavasti kasvispihvien helmasyntiä perunamuusikoostumusta. Maku on lyhyesti sanottuna yllätyksetön, mutta muuta on turha odottaa tusinakasvispihviltä. Vaikka yksittäisiä vihanneksia näkyy pihvissä, niiden maku on jäänyt kauas pakastimeen. On kuitenkin virkistävää saada kerrankin leipä, joka todella täyttää, sillä pelkät kasvistäytteet ovat köyhä nälänpidin.

Vegaanin kastikevalikoima Subwayssa on lyhyt ja tylsä: BBQ, makea sipuli, öljy, punaviinietikka ja tulinen, entinen Hot Louisiana. Vaikken itse kuulu vegaanisten majoneesien kannatusjoukkoon, on huvittavaa, ettei valtava ketju ole sellaista vielä ottanut valikoimiinsa. Nykyiset vaihtoehdot jakavat todennäköisesti rankalla kädellä mutustelijoiden mielipiteitä. Neutraalein vegaanisista kastikkeista on makea sipuli, joka totisesti on makea. Jopa siinä määrin, että hampaisiin jää tahmaa ja sormien välit liimautuvat yhteen.

DSC_0008 (2)DSC_0010Pikahifistelyä ilmassa

Subwayn sivuilla silmiinpistävää on se, ettei siellä näy lainkaan hinnastoa. Syy on toki selvä; hinnat nimittäin ovat ravintolakohtaisia. Erot ravintoloiden välillä ovat tosin pieniä. Pelkkiä kasviksia sisältävästä Veggie Delite -Subi-leivästä olen maksanut Tampereen keskustassa 15 sentiltä 3,90 euroa tai 4,50 euroa, joista jälkimmäinen on yhtä paljon kuin edullisimmat lihasubit. Tampereen Rautatienkadun Subwayssa 15-senttinen Vegan Delite maksoi 5,90 euroa, mikä on suurin piirtein saman verran kuin sen epävegaanisen edeltäjän Vegepihvi-Subin hinta.

Hennon fiiniysaskeleen Subway näyttää ottaneen, sillä monessa ravintolassa on jo siirrytty tarjottimista koreihin. En sanoisi, että halpamuovilta näyttävä vihreä kori on upea ilmestys, mutta ajatuksena se on vähemmän pikaruokalalta kalskahtava. Harmi vain, että siihen sisältyy kaksi käytännön ongelmaa. Ensinnäkin leipä leviää käsiin helpommin ja siksi kastike sotkee sormet. Toiseksi leipä asetellaan niin, että servietit jäävät sen alle. Se taas tarkoittaa sitä, että papereita saa tovin kiskoa leivän alta, ja lopputuloksena koko patonki humahtaa auki koriin leviten.

Uskaltaapa uudistua

Subwayn ravintolamiljöötä leimaavat kirkas valaistus, epämukavat penkit ja nopea vaihtuvuus. Alle kymmenen euron leivällä ei muuta voi vaatia, eikä ravintolan tarkoitus olekaan tarjota pitkiä herkkuhetkiä. Levollisuutta ruokailuun toisi kuitenkin se, jos diskohittinupit käännettäisiin aavistuksen pienemmälle ja valoja himmennettäisiin.

Subway ei totisesti ole terveysravintola, vaikka se monet rasvapurilaiset voittaakin. Vihreä väritys puhuu raikkauden puolesta ja antaa nälkäiselle pikaruokailijalle armahduksen. Monessa Subi-leivässä on kieltämättä vähän rasvaa, mutta sokerin määrä kuuluukin jo ihan toiseen tarinaan. Vastikään myyntiin tullut Vegan Delite näkyy toistaiseksi ravintoainetaulukossa erillisenä lisäyksenä.

Pikaruokaravintolan pitkäikäisyyden salaisuus on toimiva konsepti ja vakiotuotteet, mutta on silti uskallettava uudistua tarjoiluastiamuutosta ja yhtä uutuuslisätäytettä – maissia – enemmän. Kasvisruokavalion suosion kasvun vuoksi ravintolan seuraavan askeleen kannattaakin liittyä astetta jännittävämpään vegeruokaan. Keitetty maissi ja rasvainen pihvi eivät kuulu jännityselämykseen.

Minkälaisia ajatuksia vegaanibuumi ja Subwayn hinnoittelu herättää? Oletko testannut Vegan Deliteä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Halpa ja ylväs: Seesamiaateloitu tofu–pastasalaatti

Pastaöverit voi naamioida helposti salaatiksi, jos lautaselta pilkistää edes vilaus vihreää. Olipa kulhossa enemmän fusillia kuin rouskuvaa salaattia, aasialaisvivahteisen pastabowlin juju on seesamimarinoidussa tofussa. Vihreän määrän saa päättää ihan itse. Helppoa!
DSC_0050DSC_0046DSC_0045

Seesami-soijamarinoitua tofua ja fusillipastasalaattia

Yksi annos

100g tofua | 0,5 dl soijakastiketta | 1 dl vettä | 2 rkl seesamiöljyä | 1 rkl riisiviinietikkaa | ripaus valkosipulijauhetta | tuoretta inkivääriä halutessasi | fusillipastaa omaan nälkään sopiva määrä | kurkkua | silputtua kevätsipulia tai ohueksi viipaloitua punasipulia | revittyä jääsalaattia | loraus sitruuna-basilikaoliiviöljyä (esim. Keiju)

1. Sekoita soijakastike, seesamiöljy, valkosipulijauhe, inkivääri ja riisiviinietikka yhteen. Ohenna vedellä. Lisää mukaan paloiteltu tofu. Lisää vettä tarvittaessa niin, että tofupalat peittyvät. Marinoi tofut edellisenä iltana tai muutamaa tuntia aiemmin. Jos marinointiaika on liian pitkä, voi oikaista niin, että kuumentaa marinadin pannulla ja paistaa tofut suoraan siinä.
2. Keitä fusillipasta ohjeen mukaan.
3. Pilko vihreät, ja asettele ne kulhon pohjalle. Lisää keitetyt fusillit niiden päälle, ja lorauta pastaan sitruuna-basilikaoliiviöljyä.
4. Asettele lopuksi tofupalat kulhoon. Mausta sitruunapippurilla ja koristele halutessasi seesaminsiemenillä.
5. Tosielämässä hieno asetelma kuuluu pyöräyttää kuvien jälkeen sekaisin. Silloin se on parhaimmillaan, ja haarukkaan kulkeutuu jokaista lajia jokaisella suupalalla.

Sen pituinen se. Yksinkertaisen hyvä ruoka ei pidempiä värssyjä tarvitse, vaikka todettakoon vielä lopuksi, että uskallan väittää reseptin toimivan myös lihalle sovellettuna. Jos sitä on ihan pakko syödä.

Mikä on suosikkisalaattisi? Pidätkö enemmän ruokaisista salaateista vai ihan vain vihersalaateista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa