Koskipuiston Huviretki tarjoaa suolaisen reissun 90-luvulle

Lama-ajan luksus on käsin kosketeltavaa kaupungin parhaalla paikalla sijaitsevassa Huviretkessä, jossa huvi maistuu suolaiselta, ja sellaisia ovat myös hinnat. Ruokalista yhdistelee tuttuja perheravintolaklassikoita uutuuksiin, kuten soijakebabiin.
DSC_0004DSC_0006DSC_0002DSC_0018DSC_0023DSC_0011Koskipuistossa on vihdoin lunta. Astelemme sisään Huviretkeen itsenäisyyspäivän aattona. Heti ovensuussa mielen valtaa epätoivo. Syksyn uudet ylioppilaat ovat vallanneet ravintolan, ja liikkeellä on muutenkin porukkaa tavallista enemmän. Ihme tapahtuu, ja saamme pöydän aivan ikkunan vierestä. Yleisilme ravintolassa on ehtaa 90-lukua. Siitä pitävät huolen kokolattiamatto, punaruskeasta puusta tehdyt huonekalut ja laivabuffetista tuttua tyyliä muistuttava perusolemus. Tässä vaiheessa mainittakoon, että Huviretki on myös Cumulus Koskikadun hotelliravintola.

Tarjoilija tiedustelee juomavalintamme, ja katoaa sitten jäljettömiin. Pitkän tovin kuluttua saamme kertoa tilauksemme ja siirtyä alkupalapöytään. Minä tilaan vegaanisen Oumph!-burgerin, ja seuralaiseni luottaa neljän täytteen pizzaan. Kummankin hinta on reilut 15 euroa. Alkupala tarkoittaa tässä tapauksessa leipää. Ottaen huomioon koko listan hintatason leipäpöytä on melko surkea esitys. Tarjolla olevat leivät ovat onneksi pehmeitä, ja esillä on perusvoin lisäksi tomaattista pestoa ja avokadorahkariiniä, eli yritystä on edes hieman. Valitettavasti leipäpöytä kertoo kuitenkin siitä, ettei aikaa tai kiinnostusta ole ylläpitää salaattipöytää, joka kieltämättä olisi jäänne 90-luvulta – ainakin huonosti toteutettuna.

Kun ruoat vihdoin saapuvat, mieli kohenee. Purilaisannos on kaunis, ja pizza iso, kuten hinnan mukaan voi odottaa. Oumph! on soijasta tehty vegaaninen kebabvalmiste, jota pääsen vihdoin kokeilemaan ensimmäistä kertaa. Huviretken burgeresitykseen kuuluu BBQ-marinoitu Oumph!, sydänsalaattia, ranskalaisia, maissia, kookosta ja perussalaattia. Kuvissa näkyvä mystinen valkoinen sula lienee kookosta. Sen tajuan vasta tätä kirjoittaessani, koska annoksessa se maistuu vain juoksevalta kermalta. Varsin mielenkiintoista kutsua kookokseksi ilmeisesti kookosmaitoa, jota on läiskitty purilaisen pohjasämpylään niin, että sämpylä on muuttunut velliksi ruokailun loppupuolella. Annoksen päätähti Oumph! on koostumukseltaan hyvin sitkeää ja lihaista; ei omaan makuuni käypää, mutta mielenkiintoinen kokemus. Harmi vain, että BBQ-marinointi on tehnyt siitä aivan liian suolaista. Niin suolaista, että annos koettelee sietokykyäni. Tilannetta ei pelasta edes grillimaissi tai sydänsalaattikarahka.

Seuralaiseni pizza on rasvainen, suolainen ja täynnä lihaa, kuten fantasiavalintojen perusteella voi odottaa. Se on kookas perheravintoloista tuttu pizza, joka ei jätä muistikuvia: mukava ja turvallinen peruspizza. Valitettavasti lätty ei kuitenkaan ole ihan 15 euron arvoinen, kun ottaa huomioon fantasialistan täytevalintojen tavallisuuden. Melkein puolet halvemmalla voi saman annoksen nauttia muualla.

Huviretki on auttamatta jämähtänyt viime vuosituhannelle, mutta sen suurin ongelma liittyy hintatasoon. Laadukas ravintola voi kilpailla ruoalla, mutta jos lista tarjoaa ylihinnoiteltuja pizzoja ja liki 20 euroa maksavia leipäsiä, täytyy rahapuoleen tehdä viilauksia. Tavallinen pöperö ei nyky-Suomessa voi maksaa tuplasti sen verran, mihin yleinen hintataso on asettunut.

Oletko käynyt Huviretkessä? Toimivatko hotelliravintolat ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ravintola Katmandu: Mehukas menopaluu Himalajan juurelle

Jos pitäisi nimetä yksi ravintola, jonka antimia söisin loppuelämäni, se olisi Katmandu. Katmandu on Tampereen ensimmäinen nepalilaisravintola – ja erittäin laadukas sellainen. Mars Himalajalle!
DSC_0008DSC_0001DSC_0013DSC_0014Nepalilaisen ja intialaisen ruoan välillä on hiuksenhieno ero. Kapea kuilu jakaa yllättävän vahvasti ruokailijoita, sillä olen ymmärtänyt, että jotkut vannovat nepalilaisen ruoan nimeen, kun taas toiset seisovat vankkumattomasti intialaiskeittiön puolella, vaikka maut ja raaka-aineet ovat pitkälti samoja. Minä rakastan nepalilaista. Niin paljon, että ensimmäistä kertaa sitä syödessäni mietin, miten tutustun tähän keittiöön vasta nyt. Kasvissyöntimaailmani laajentui kerralla. Intialaiseen verrattuna nepalilaisen keittiön annokset eivät ole yhtä raskaita ja rasvaisia eikä niistä jää ainakaan itselleni tunkkaista oloa.

Katmandulla on kolme ravintolaa: ensimmäinen ravintola Satakunnankadulla, toisena perustettu Hämeenkadun piste ja uusin Aleksanterinkadun ravintola. Ruoka on käsittääkseni kaikissa tasalaatuista, ja lista jokaisessa sama. Kaksi uusinta ravintolaa on perustettu muutaman vuoden sisällä, kun taas Satakunnankadulla on valmistettu nepalilaista apetta jo kymmenisen vuotta.

Kasvissyöjälle helppo alku on Daal Tadka (27), jonka päätähtiä ovat pavut, linssit, tomaatti ja sipuli. Kaikkiin take away -annoksiin (-10%) kuuluu riisi, raita-jogurttikastike ja naanleipä. Paikan päällä syötynä tarjoillaan myös papadum-leipää alkupalaksi ja vihersalaattia ja tilkka dippauskastiketta, joka yleensä pohjautuu minttuun tai linsseihin. Jälkiruoaksi saa nepalilaisen kahvin, jonka maut johdattelevat suoraan Himalajalle. Kymmenen prosentin take away -alennus ei siis ole kummoinen siihen nähden, mitä kaikkea paikan päällä saa arvostavan ja ystävällisen palvelun lisäksi. Katmandussa asiointi sujuu suomeksi oikein mainiosti.

Himpun verran tulinen Palak Chana (29) on ikisuosikkini, joka on täydellinen pinaatin ja kikherneiden liitto. Tulisesta pitävälle suosittelen Khursai Chanaa (33), joka on Palak Chanan varsin tulinen veli. Kasvislistalla on myös paljon pyörykkäruokia, mutta mielestäni aidoimman kosketuksen nepalilaiseen ruokaan saa kikherne- ja papumuhennoksilla. Monen pyörykkäruoan kastike ei myöskään ole vegaaninen, mutta esimerkiksi Daal Tadka, Khursai Chana ja Palak Chana ovat käsitykseni mukaan vegaanisia. Kasvisruokien hinnat liikkuvat 11 ja 16 euron välissä.

Annokseen kuuluva jogurttikastike ja naanleipä eivät ole vegaanisia. Raidan tilalle saa pyydettäessä salaattia. Naanleivän voi korvata papadum-leivällä, joka tosin on melkoista korppua verrattuna naaniin; onhan kyseessä aivan eri ruokalajikin. Tässä asiassa joudun joustamaan, sillä en voi vastustaa Katmandun naanleipää.

En sentään käy Katmandussa useita kertoja viikossa, jos edes yhtä kertaa. Siksi tuleekin erityisen lämmin olo siitä, että ravintola muistaa suosikkiannoksemme ja siitä, että työntekijät kysyvät välillä, mitä puolisolleni kuuluu, ja onko hänellä kaikki hyvin, jos pitkän aikaa on niin, että minä satun hakemaan ruoat, vaikka hän tekee puhelimitse tilauksen. Taisivat kerran luulla, että häneltä on mennyt liikuntakyky ja soittelee ruokatilauksia sängynpohjalta.

Jos Katmandu ei ole vielä tuttu, kannattaa tehdä pöytävaraus pikimmiten vaikkapa isänpäiväksi tai muulle mukavalle illalle. Turhaa hienostelua on turha pelätä, sillä ravintolassa tunnelma on rento, ja myös annosten mukaan ottaminen onnistuu.

Oletko käynyt testaamassa Katmandun? Entä onko nepalilainen ruoka vienyt sinun kielesi mennessään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Edullista ja laadukasta noutoruokaa: Thai Golden Chang

Tuulensuussa majaa pitävä Thai Golden Chang tarjoaa tamperelaisille hinta-laatusuhteeltaan kaupungin parasta thairuokaa. Parhaimmillaan se on kotona nautittuna.
DSC_0010DSC_0012DSC_0015DSC_0014Kahdeksan euroa ja viisikymmentä senttiä. Sillä saa Thai Golden Changista tuhdin kulhollisen riisiä ja kaukalollisen haluamaansa kastiketta, kunhan muistaa syödä kotona, sillä ravintolan koristeellisten seinien sisässä nautittuna hinta kipuaa melkein 15 euroon.

Ikisuosikkini Thai Golden Changissa on  numero 60 – en ala toistaa thainkielistä nimeä. Annoksessa on riisin lisäksi ”chiliä, basilikaa, paistettua tofua ja erilaisia vihanneksia”. Heh, millainen on erilainen vihannes? Muita suosikkejani ovat vihreä curry (62) erilaisilla vihanneksilla ja massaman curry (63) erilaisilla vihanneksilla. Jälkimmäisessä on myös cashew-pähkinöitä ja perunaa. Massaman curry on mieto ja mielenkiintoinen fuusioannos, joka yhdistää Intian ja Thaimaan ruokaperinteen. Varma aloitus! Kaikissa annoksissa voi säätää tulisuutta, jos valmiiksi tarjotut chiliasteet eivät kelpaa. Omaan makuuni ykköstulisuus ei maistu miltään, toinen on jo mukavan kirpsakasti tulinen ja kolmas oikeasti todella tulinen, omaan makuuni liian polttava.

Thai Golden Changin ehdoton etu Tampereen thairuokagenressä on kuitenkin noutohinnoittelu. Tällä hetkellä ja koko kuluneen vuoden voimassa on ollut take away -tarjous, jolla saa ruoan mukaan otettuna hintaan 8,50 euroa. Aika hyvin, kun oikeat hinnat liikkuvat 12:n ja 16:n euron välissä. Muissa vastaavissa paikoissa voimassa ovat prosenttialennukset, jolloin ruoat maksavat reippaasti yli 10 euroa.  Kasvissyöjälle iloinen yllätys on se, että melkein kaikkiin ruokiin kuuluu myös maksutta tofu. Paitsi ei kookoscurryruokiin, mikä on silkka vääryys, sillä ei muissakaan annoksissa makseta ekstraa siitä, että niissä on lihaa. Tofu on niin edullista, että kahden euron lisämaksu valkoisesta soijavalmisteesta tuntuu turhalta, vaikka kyse ei olekaan kuin parista kolikosta. Tofuvääryys toistuu muissa thairavintoloissa ja koskee melkein kaikkia annoksia.

Roima take away -alennus on joka tapauksessa niin hurja, että herää kysymys siitä, kuka enää haluaa syödä samaa pöperöä ravintolassa melkein tuplahintaan. Hinnanerotuksella palvelun ja salaattipöydän pitäisi olla huipputasoa. Changissa asiointi ainakin puhelimitse on helppoa ja sujuvaa, ja ruokien noutaminen sujuu ongelmitta. Tilauksetkin menevät kokemukseni mukaan aina oikein eikä kieli ole ongelma. Kerran tosin chili-basilika-annoksesta jäivät chilit ja basilikat pois, mutta virheitä sattuu. Ravintolassa aterioinnista minulla ei ole kokemuksia, joten on vaikea arvioida, mitä Chang tarjoilee paikan päällä nautittuna. Onko se liki tuplahinnan arvoista?

Tänään päivällisellä todettiin maukkaiksi myös liha- ja kana-annokset. Vaikken itse niihin koskisi, täytyy sanoa, että punainen currykana ja chilinen ja sipulinen naudanliha näyttivät oikein hyviltä. Sellaisilta, että niitä uskaltaa syödä vähän skeptisempikin kulinaristi. Thai Golden Chang on myös hyvä valinta thairuoka-aloittelijalle, mutta se tarjoaa maukasta ja tarpeeksi jännittävää ruokaa Aasian katuruokakojuja kolunneellekin.

Mitä mieltä olet thairuoasta? Onko Thai Golden Chang tuttu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

American Dinerin nyhtösoijassa on yritystä, mutta kokonaisuus jää vaisuksi

Nyhtöbuumiin mukaan joutunut soija vaikuttaa mielenkiintoiselta tuttavuudelta, mutta hinnoittelu ja annoksen muut osat laimentavat yleisvaikutelmaa. Pitääkö mättöruoan aina olla tunkkaista?
DSC_0022DSC_0021DSC_0028 (2)DSC_0023 (2)
Viime sunnuntaina iski hirvittävä rasvaisen burgerin himo. Niin saattaa käydä, kun on tarpeeksi väsynyt. Kuola valui suupielistä niin, että tilasin kotiinkuljetuksella American Dinerin vegaaniburgerin. Sinne meni 15,90 euroa! Kotiin saapuneeseen pahviboksiin oli sullottu kallis ravintola-annos. Ravintolaglamour tosin oli kaukana pahvisesta paketista, joka muistutti lastenannoksista tuttua leikkipakkausta.

Päätin, etten anna kiskurihinnan tai leikkisän pakkauksen häiritä. Enkä sen, ettei American Dinerin konsepti välttämättä ole minulle. Purilainen lautaselle, ja maistelu käyntiin. Dinerin burgereissa on valtavasti ranskalaisia. Ihan liian paljon. Osan voisi korvata salaatilla, mutta sen taas korvaavat jo coleslaw ja suolakurkun pätkä. Yleisvaikutelma lisukkeista on tunkkainen, mutta hyvin amerikkalainen. Coleslaw vegaaniburgerissa on tietysti vegaanista, ja siinä maistuu mukavasti sipuli. Lisukkeen valkoinen majoneesi ei sitten vastapainoksi maistu miltään. Sitä on myös hampurilaisen sisässä, mutta maku ei pääse sielläkään esiin, vaan tehtävä on lähinnä kosteuttaa. Ilmeisesti.

Tässä vaiheessa American Dinerin vegaaniburgeri ei vaikuta ainakaan yli 15 euron arvoiselta. Isken haarukan hampurilaissämpylään. Tavallinen höttölätty, jossa tosin ei ole iänikuisia seesaminsiemeniä päällä. Ehkä nämä tulevat toisesta tukusta. Kostuttavan majoneesin lisäksi sämpyän välissä on tomaattia, salaattia, purkkiananaksen viipale ja salsaa sekä tietenkin nyhtösoijaa. Tähän väliin huomautettakoon, että yli 15 eurolla pitäisi saada tuoretta ananasta makean purkkirinkulan sijaan. Hampurilaiseen kuuluisi myös vegaaninen juustoviipale, mutta sen jätin pois.

Mutta se nyhtösoija! Koostumukseltaan nyhtösoija muistuttaa yllättävän vähän nyhtökauraa, sillä tuntuma on hyvin pehmeä ja jopa vetinen. Ulkonäöllisesti se näyttää erehdyttävästi pulled porkilta, jota en tosin ole koskaan tietenkään syönyt, mutta nähnyt sentään. Soijarouheelle tyypillisesti nyhtösoija on itsessään mautonta ja vetisen pehmeää, mikä tulee esiin pureskellessa. Nyhtösoija on onneksi maustettu voimakkaasti, ja salsan hento jalapenotuulahdus pelastaa paljon. En myöskään voi välttyä pieneltä etomistunteelta katsoessani nyhtösoijapalaa. Aivan kuin erottaisin jänteitä. Kuuluu selvästi nyhtöpossun sukuhaaraan.

Mikään huippukeksintö nyhtösoija ei ole, mutta virkistävä yritys elävöittää vegaanipurilaista. Varsinkin, kun saman ravintolan kasvispihvit eivät ainakaan vuosia sitten vakuuttaneet. Hinta nyhtösoijaburgerille on törkeä, kun ottaa huomioon, että soija on todella edullista, ja erikoisempia burgereita saa halvemmalla muista paikoista. Kaiken lisäksi osa tuhdeista lihaburgereista on edullisempia kuin vegaaniversio. Katteet ovat ainakin kohdillaan.

Jos unohdetaan ylihinnoittelu ja salaatin puute, nyhtösoijaburger on kuitenkin ihan kelvollinen purilainen, joka sopii amerikkalaisravintolan konseptiin. En usko tilaavani hampurilaista enää, mutta jos jostain syystä päätyisin tietyssä porukassa yhteisillalliselle American Dineriin, nyhtösoijaburger olisi tarpeeksi hyvä valinta. Ravintolan hinnoilla pitäisi tosin saada korvattua osa ranskalaisista salaatilla.

En ole vuosiin käynyt Finlaysonin ravintolassa, mutta ohikulkumatkalla on käynyt selväksi, että sisustus on ennallaan. Ehkä vähän levoton ja mauton, mutta konseptiin sopiva ja kelpo kolonen mättöpurilaisten nauttimiseen. Kaikkien ei tarvitse lähteä mukaan terveysintoiluun, eikä tarjota kaikkea mahdollista, mutta pieni raikastus annoksiin ei olisi pahitteeksi.

Onko siellä American Dinerin faneja? Onko konsepti jo vähän elähtänyt? Joko testasit nyhtösoijaburgerin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

 

Pikatestissä Tampereelle saapunut McVegan

Vegaanin elämä on helpottunut jo huomattavasti yleistuotevalikoiman laajennuttua, mutta konstailematon vegaanipurilainen on puuttunut. Pikaruokaketju McDonald’s kokeilee Tampereella täysin kasvipohjaisen McVegan-hampurilaisen myyntiä 4.10.–21.11.2017.
DSC_0008DSC_0004DSC_0010En ole käynyt vuosiin McDonald’sissa. Syynä ei ole ollut hinku vankkumattoman puhtaaseen elämään tai korporaatioboikotti, vaan yksinkertaisesti se, ettei tuttavallisemmin Mäkkärissä ole ollut mitään, mitä haluaisin syödä. Kyse ei ole siitä, etten olisi voinut ennen lokakuun alkua nauttia ketjun tuotteita; en vain ole pitänyt niistä. Kukapa pitäisi kasvispurilaisesta, jonka sisällä on perunamuusia ja porkkanasosetta muistuttava rasvakasa. Sama ongelma koskee yleensä muitakin pikaburgeripihvejä, ja siksi muuan kilpaileva turkulaisketjukin on taakse jäänyttä elämää osaltani.

Ottaen huomioon McDonald’sin levittymisen koko maapallolle on huvittavaa, että vegaanihampurilainen lanseerataan vasta nyt. Ja vielä oudompaa on se, että se tapahtuu Tampereella. Pikaruokajätin tarttuminen vegaaniversioon tosin kertoo todella siitä, että ajat ovat muuttuneet, eivät enää vain muuttumassa. Kaiken ei tarvitse olla lihasta tehtyä, ei edes klassikkoketjun tuotteiden. Tarkemmin ajateltuna Tampere on myös hyvä vaihtoehto vegaanikokeilulle: maailman mittakaavassa täysin korvessa sijaitseva paikka, joka kuitenkin Suomen tasolla on eloisa suurkaupunki ja kauppapaikka ja jolla on vilkas vegaanikulttuuri.

Perjantaisena aamupäivänä jono ulottuu Mäkkärissä ravintolan puoliväliin. Turhauttaa, mutta ruuhka haihtuu pikaruokalalle ominaiseen tapaan nopeasti. Olisi pitänyt muistaa perjantain roskaruokalounastajat. Koska edellisestä visiitistäni on vuosia aikaa, on päässyt myös unohtumaan kirkas valaistus, ainainen ruuhka, tilanpuute, likaiset pöydät ja itsepalvelu. Kun pöydän jonottamisen jälkeen löytää, täytyy vielä roudata ketsupit pöytään, odottaa purilaista ja noutaa se itse kuittia vastaan. Ja sitten syömään!

Mutta ruokailuni ei alakaan vielä kaiken aherruksen jälkeen. Rapistelen McVeganin pois paperikuoresta. Mikäs se siellä tervehtiikään! Kellertävä juustonsiivu. Kiukuttaa, mutta suuntaan ravintolan sivuille vielä varmistamaan, ettei hampurilaiseen kuulu vegaanijuustoa. Omasta virheestä olisi turha valittaa. Ei kuulu juustoa McVeganiin, niin kuin olin ymmärtänyt toisin kuin hampurilaiskokki. Vaihto oikeaan tuotteeseen sujuu onneksi nopeasti.

McVegan sisältää sämpylän lisäksi soijapihvin, McFeast-kastiketta, salaattia, suolakurkun ja tomaattia. Jos saisin valita, hampparin välissä olisi aina tofua, mutta ymmärrän, ettei se toimi pikaruokaketjussa. Soijapihvi on paras mahdollinen valinta, sillä se on edullinen, kiinteä ja sopivan jämäkkä rakenteeltaan. Perunamuusimaiset pihvit eivät sovi burgereihin. McVeganin ehdoton ansio on myös se, ettei siinä ole juustoa. Vegaanijuusto nostaisi hampurilaisen hintaa, ja hyvän purilaisen voi tehdä myös ilman juustoa. McVegan ei maistu lainkaan lihaisalle, mutta näyttää siltä, mikä todennäköisesti saattoi aiheuttaa myös juustoepisodin. Erityisesti allergikkojen takia on tärkeää, että ravintola on tarkkana ainesosien kanssa, sillä vegaanivalinta ei ole hupikannanotto, kiukuttelua tai turhaa narinaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että parhaat burgerit saa ravintoloista paistetulla tofulla, mutta McDonald’s ei olekaan tähtiluokiteltu paikka, jossa viihdytään pitkään. Joskus mättö maistuu hyvältä ja sitä yksinkertaisesti muka tarvitsee. Siihen McVegan toimii liikoja itsestään luulematta ja suuria lupaamatta tarjoamalla perusraaka-aineista tehdyn miellyttävän pikaruokaburgerin. Ennustan McVeganille pitkää ikää, jos sille vain annetaan mahdollisuus.

Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Roskan määrä. Joku maailmanpelastusvietti on näköjään herännyt, kun tarjottimellinen jätettä tuntuu pahalta. Senpä takia on olemassa parempiakin vaihtoehtoja.

Lisää ajatuksiani McDonald’sista voi lukea The Founder -elokuvan arviosta, jossa otan pikaruokaketjuun tätä purilaisarvostelua laajemmin kantaa.

Mitä mieltä olet McVeganista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maksaisitko tästä pizzasta yli 12 euroa?

Huomasitko, että pizzaviikonloppu on pian täällä? Hyvä, kannattaa nimittäin valita tarkkaan, mihin lättyyn roposensa upottaa. Huonoista kokemuksista on turha narista kotosalla, sillä niin eivät asiat muutu. Sen sijaan kehotan kaikkia pohtimaan niin saamansa ruoan kuin palvelun laatua. Tässä tulee jo valmiiksi kehnojen Bella Roma -kokemuksieni huipentuma: raaka pizza.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tarvitse pizzaviikonloppua viettää, sillä se tuli elettyä jo tämän viikon maanantaina. Pitkästä aikaa aamuvuoro, vähän unihiekkaa silmissä ja pieni hemmottelukaipuu. Kas, tipahtikin sopivasti Foodoran alekoodi sähköpostiin, mikä johti siihen, että kotiin tultuani tilasin oikopäätä pizzat minulle ja kumppanilleni. Kaunis syysilma ja hyvää ruokaa, edessä uusi viikko. Ei, vaan paha mieli ja hämmennys siitä, miten näin voi käydä.

Maanantai ei ollut tarjonnaltaan Foodoran paras päivä, koska suuri osa ravintoloista oli kiinni. Teki mieli pizzaa, joten tilaus lähti Finlaysonilla sijaitsevaan Bella Romaan, jolla on kotisivujen perusteella varsin mahtipontiset odotukset itsestään: ”Bella Romassa pizzojen herkullisuuden varmistavat kolme asiaa: lähituottajien laadukkaat raaka-aineet, hartaudella tehty huippulaadukas pizzapohja sekä taitavat tekijät.” Ravintola kertoo myös, että lista huomioi kasvissyöjät ja vegaanit. Eli säilykevihanneksilla ja erikseen maksavalla, hetken listalla olleella vegaanijuustolla sekä nyhtökauralla, jota ei voi tilata valinnaisena täytteenä.

Ymmärrän maitotuotteita karttavana kasvissyöjänä olevani alakynnessä ravintolatarjonnassa, ja hyväksyn sen. Ymmärrän, etten voi täysin verrata keskenään valmiiksi luotua pizzamakukokonaisuutta ja kahden täytteen Sole Mio -läpyskää, josta on jätetty juusto pois. Mutta ihan oikeasti. Katsokaa kuvia. Onko tässä todella kahden täytteen pizza laadukkaasta pizzeriasta? Vaikka siitä on jätetty juusto pois, uskallan väittää, ettei kuvassa todellakaan ole pizza, joka huomioi yhtään ketään – ellei närkästynyttä ruokakriitikkoa oteta huomioon. Täytyy tosin sanoa, että näillä täytemäärillä ja pohjan laadulla ovat kyllä katteet kohdillaan.

Palataanpa vielä pikaisesti siihen, mitä Foodoran saapumisseurannassa tapahtui. Aika pysähtyi, kun seurannan mukaan ruoan piti saapua noin viiden minuutin kuluttua. Viidestä minuutista tuli lopulta yli 20 minuuttia, ennen kuin ruoka pääsi kuljetukseen. En tiedä, oliko vika kuljetusketjussa tai siinä, ettei kuljettaja saapunut ravintolaan ajoissa, vai siinä, että pizzat kenties tehtiin aluksi väärin ja valmistettiin pikaisesti ja täysin pieleen uudelleen. En ihmettelisi, että juustottoman pizzan tilaus aiheuttaisi huteja, koska harva tilaa pizzaa ilman vaaleankeltaista tahmaa.

Maanantainen tilaukseni ei ole ensimmäinen Bella Roma -ateriointini. Muut kerrat ovat menetelleet. Pizza on ollut kypsää, ja täytteitä on ollut hitusen enemmän, mutta mistään ruokavaliohuomioinnista ei sentään voi puhua. Tällä kertaa viimeinen niitti ja äänestyslipuke kintuilleni oli kuitenkin se, ettei pizzaa ollut vaivauduttu paistamaan kypsäksi. En liioittele, sillä kyse ei ollut mistään pilkunviilaamisesta, vaan pohjasta, joka maistui raa’alta taikinalta ja jonka koostumus oli purukumimainen. Kypsentämättömän pizzapohjan sekä näkee helposti että maistaa vielä selvemmin. Maku on hirveä.

Ymmärrän, ettei ruoan minulle kuljettanut Foodora voi tehdä muuta kuin lohduttaa. On tullut aikuiselle paha mieli ja sen kanssa on elettävä. Aivan totta, ja siksi olenkin huolissani ainoastaan kohderavintolan tasosta. Asiakkaiden aliarviointia on syytää tarjolle hinta-laatusuhteeltaan kuppainen tuote, jota ei ole edes valmistettu loppuun. Aurinkokuivattujen tomaattisuikaleiden polttaminen ei ole mittari sille, onko pohja valmis. Laadusta kertoo myös se, jos asiakas joutuu itse kotona viimeistelmään pizzansa lisätäytteillä. Aurinkokuivattua tomaattia ja artisokkaa sisältävä pizza oli niin hirveä, että se jäi syömättä. Se ei nimittäin ollut senkään vertaa paistunut kuin toinen Italia-herkku. Artisokka-pinjansiemenroiskeläpän pystyi osin syömään, vaikka kuvistakin näkee, että pohja oli puoliksi raaka.

On myös totta, että some-narina on kaksiteräinen miekka. Huomio on loppujen lopuksi kuitenkin yleensä positiivista huomiota, ja todennäköisesti jokunen päätyy Bella Romaan pizzalle tämän tekstin takia. Siksi ravintolalla onkin näytönpaikka, koska kilpailu kaikista asiakkaista, puhumattakaan niistä, jotka nyt noudattavat kovasti trendaavaa kasvisruokavaliota ja vegaanielämäntapaa, kasvaa koko ajan. Tuskin ihan asiakaskadosta voi puhua, mutta voihan se olla niinkin, etteivät ravintolaan tee enää pyhiinvaellusretkiä ainakaan kasvissyöjät. Eikä kukaan halua raakaa pizzaa, söipä miten tahansa. Joku voisi myös kysyä, pitäisiköhän kitistä suoraan ravintolalle. Eiköhän tämä teksti aja asiansa, sillä mitä muuta tiskiltä enää parin päivän päästä saa kuin syvät pahoittelut.

Yksikään itseään, alaansa ja asiakkaitaan kunnioittava ravintola ei toimita raakaa ravintoa eteenpäin, vaikka valmistamisessa menisi enemmän aikaa kuin on luvattu.

Foodoralle tehdyn reklamaation perusteella minulle hyvitettiin tilauksestani puolet, vaikken vaatinut heiltä mitään.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Bella Romasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suloinen ja kipakka Bistro Venla johtaa kaupungin salaattitaistoa

Tarkastuskäynti osoittaa, että Venlan kilometrin mittainen ruokalista toteuttaa lähes kaikki asiakkaan toiveet. Biojätteen kertyminen pidetään aisoissa niin tiukasti, että lopuksi saattaa joutua jopa kuulusteluun.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERATällä kertaa matkassa on sekä tuuria että kokemusta homman tyylikkääseen suorittamiseen. Lounastan Bistro Venlassa elokuisena perjantai-iltapäivänä lounasruuhkan laannuttua ennen ”Jotain hyvää on saatava työviikon päätteeksi” -ruokailijoita.

Venlan lista on valtavan pitkä. Vegaanina valittavana on kuitenkin vain muutama vaihtoehto: kasvisuuniperuna, kasvissalaatti, tofusalaatti tai kasvispastasalaatti. Kasvis Venlassa tarkoittaa välillä tofua, mikä on varsin metkaa, koska tofuhan ei ole kasvis, vaikka soijapavusta onkin valmistettu. Ja se on muuten palkokasvi. Joissakin annoksissa kasvis-merkintä tarkoittaa myös sitä, ettei siinä ole lainkaan tofua tai juustoa, kun taas osassa annoksista kasvis-merkinnällä varustettu annos sisältää fetaa. Sekavaa.

Tofusalaattia olen testannut viime vuonna, ja se jätti kylmäksi, sillä syötävää ei ollut tarpeeksi ja salaatti osineen tuntui kovalta. Tofua ja pastaa sekä salaattia sisältävä kasvispastasalaatti (9,80€) sen sijaan täyttää sopivasti tofumäärän ja maltillisen pasta-annoksen ansiosta. Yrttinen pasta on maukasta, eikä sen valmistuksessa ole tyydytty pelkkään pikakeittämiseen.

Kauppakadulla sijaitsevan ranskalaistyylisesti sisustetun bistron salaatti on kursailematon, mutta siksi juuri kaupungin paras. Rohkenen väittää, että näin maittavaa perussalaattia on vaikea löytää muualta. Salaatissa on tofun ja yrttipastan lisäksi kurkkua, salaattia, sitruunaa, rucolaa sekä tomaattia ja hunajamelonia, joista kaksi viimeistä vaihdan sipuliin ja paprikaan viime kerrasta viisastuneena. Salaatin kanssa tarjotaan maksutta ruisleipää.

Mistä viime kerrasta puhun? Lounastin Venlassa ennen tarkastuskäyntiä muutama viikko sitten ystäväni kanssa. Tilasin samaisen kasvispastasalaatin, mutten vaihtanut raaka-aineita. Sattumalta tomaatti ja hunajameloni eivät maistuneet tuolloin, joten ne jäivät lautaselle. Ei se minua haitannut, ei vain sattunut maistumaan. Tarjoilijan tullessa hakemaan astioita hän asianmukaisesti kysyi, maistuiko. Meille totisesti maistui. Mutta. Sitten tapahtui jotain, mistä pahotin mieleni. Tarjoilija alkoi tivata, miksi tomaatit ja melonit olivat jääneet lautaselle. Oliko sitruunoissa jokin vialla, kun nekin olivat jääneet syömättä?

Hämmennyin tenttaavasta äänensävystä ja selitin, että ei salaatissa ollut mitään vikaa, vaan se oli oikein hyvä, mutta nyt vain ei tehnyt mieli tomaattia eikä melonia. Tarjoilijan ääni kiristyi ja hän alkoi selvittää, että parempi vaihtaa raaka-aineita kuin jättää niitä lautaselle. Tätä asiaa hän toisti pariin kertaan ennen kuin poistui keittiöön.  Minä en ole asiakas, jolle tarvitsee puhua kuin pienelle lapselle, minulle ei tarvitse opettaa kierrättämistä ja saan jättää tomaatit syömättä halutessani. Olen niistä maksanut. En keksi ahdistavalle käytökselle muuta syytä kuin ruoan pois heittämisen välttely, mikä on hienoa, mutta lähtökohdan ei pidä olla se, että asiakasta aletaan tentata siitä, miksi pari hedelmää jäi lautasen reunalle. Sitä paitsi, kuka muuten syö sitruunat loppuun asti? Puristin ne kyllä salaattini sekaan, mutta sekään ei tuntunut riittävän. Toisella käynnillä ehdin poistua ravintolasta jo ennen kuin tarjoilija tuli korjaamaan astiat, joten emme ehtineet yhdessä todistamaan, kuinka esimerkillisesti olin nyt syönyt koko salaatin.

Tilaushetkeen valmistautumaton voi kauhistua tiskillä tai pöydässä nälkävuosien pituista listaa, mutta toisaalta työntekijät auttavat ilmeisen mielellään annoksen valitsemisessa. Venlan listan parhaimmat puolet tulevat esille myös, kun lounaalle saapuu koppava herra, joka ilmoittaa olevansa moniallergikon kanssa liikkeellä eikä lähtökohtaisesti edes usko, että paikasta löytyy heille syötävää. Kyllä muuten löytyy! Tällaisissa tilanteissa Venla on iskussa. Jättikokoinen menu herättää tosin pohtimaan, miksi ihmeessä listan täytyy olla niin pitkä ja sekava ja sisältää kaikki mahdolliset variaatiot, jos raaka-aineitakin voi vaihtaa joustavasti. Miksi listalla ei ole vain koottuna ruokalajityyppejä, kuten pastasalaattia, uuniperunaa, salaattia ja leipiä, joihin voisi valita haluamansa raaka-aineet? Ymmärrän, ettei Venla halua muuttua tee se itse -pikaruokaravintolaksi, mutta tällaisenaan lista on liian raskas ja hämmentää paikan päällä käsin kirjoitetulla koukeroisuudellaan; lista nimittäin näkyy ravintolassa pöytämenukansion lisäksi seinään kirjoitettuna rimpsuna.

Venla sopii lounaspaikaksi, työpäivän jälkeiseen hemmotteluhetkeen, rauhalliseen viininmaisteluun ja intiimiin kahdenkeskiseen illalliseen. Aivan ihana sisustus rauhoittaa, mutta tarjoaa myös katseelle virikkeitä, sillä sisustukseen on luotu mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ravintolan oven avatessa paikka näyttää pieneltä, mutta takaosassa on noin 80 asiakaspaikkaa, eli lähes aina mahtuu lounastamaan, vaikka ensisilmäykseltä niin ei näyttäisi. Tiukasta kommennosta huolimatta Venlaan kannattaa suunnata myös siksi, että annokset ovat liki täydellisiä hinta-laatusuhteeltaan: 9-11 euroa.

Oletko käynyt Bistro Venlassa? Minkälaista palvelu on ollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa