Mihin jäi vegetarjonta, Periscope?

Ratinan kauppakeskuksen ylimpiin kerroksiin avautuneessa Periscopessa näköalat ovat kiistatta kaupungin parhaimmat. Lasiseinien suojissa tarjotaan tarkasti valittuja makuja, mutta menu keskittyy palvomaan vain sekasyöjiä.
DSC_0001 (2)DSC_0019 (3)DSC_0009 (4)DSC_0008 (4)DSC_0018 (2)DSC_0013 (3)DSC_0017 (2)DSC_0011 (2)DSC_0003 (3)Äitienpäivää edeltävänä lauantaina Tampereella on kuuma. Kesä on saapunut lupia kyselemättä ja tuikannut päälle helteen, joka saa hien valumaan. Poikkeuksellinen sää tuntuu myös kauppakeskus Ratinaan avautuneessa Periscopessa. Täynnä olevassa ravintolassa on kuuma, mutta valtavista ikkunoista näkyvät maisemat antavat parastaan: Tampere näyttää poikkeuksellisen vehreältä ja auringonsäteiden hellimältä.

On onni, että olen muistanut tehdä pöytävarauksen. Muuten ruokailu olisi varmasti siirtynyt toiseen ravintolaan, sillä lähes jokaisessa pöydässä istuu seurue, ja tyhjätkin pöydät odottavat saapuvia ryhmiä. Pöytiin ohjaus tapahtuu tuttuun tapaan heti oven suussa, johon muodostuu tauotta ruuhkaa, sillä pikkuruisessa tilassa vaeltavat ristiin niin terrassille siirtyvät siemailijat, vessassa kävijät, lähtevät asiakkaat ja tarjoilijat kuin saapuvat ruokailijat. Tunnelma on siis tiivis ja melutaso melkoinen.

Ruuhkaisen käytävän päässä avautuu huoliteltu ruokailusali valtavine ikkunoineen. Periscopen sisustus on yksinkertaisen tyylikäs ja korostaa onnistuneesti tamperelaisuutta. Voi tosin olla, että tehdashenkisyys assosioi seurueellamme poikkeuksellisen vahvasti kotikaupunkiin. Oli miten oli, sisustusvalinnat luovat hienostuneen ja sijaintiin sopivan kokonaisuuden, joka ei sorru turhaan pöyhkeilyyn. Sellaisesta tulisi vain vaivaantunut olo. Ravintola voi olla kaunis ja fiini ilman, että kynnys saapua ruokaileman kasvaisi.

Tarjoilija saapuu ripeästi luoksemme ja antaa heti perusteellisen selvityksen menusta. Hänen mukaansa ideana on valita listalta 6–10 annosta, jotka voi jakaa, tai vaihtoehtoisesti voi tilata itselleen yhden suuremman annoksen lisukkeineen. Päädymme seuralaiseni kanssa ottamaan omat 10 euron annokset ja jaettavaksi neljä lisuketta (5 €/kpl). Tilaan palsternakkaa kolmella tavalla (10 €), seuralaiseni valitsee härkätartarin (10 €) ja lisukkeiksi valitsemme yhdessä listalta avokadoa ja tomaattia (5 €), Asian slaw -salaatin (5 €), belgialaiset perunat aiolilla (5 €) ja bataattisipsejä ja lehtikaalia (5 €). Kympin maksavat annokset ovat melko pieniä, joten myös niistä voisi koota maistelukokonaisuuden, mutta meidän nälkätasoomme ja ruokavalioihimme kahden pienen annoksen ja neljän lisukkeen tilaus on oikein sopiva.

Pottulohtua ruokailun lopuksi

Periscopen listalla ei ole yhtäkään vegaanista annosta. Lähimmäksi pääsee kolmella tavalla valmistettu palsternakka, mutta siinäkin mukana on hunajamarinadi. Annoksen voisi mahdollisesti saada pyytämällä vegaanisena, mutta tuntuu siltä, että Periscope ei ole sellainen ravintola, jossa annoksia voi säädellä mielensä mukaan. Makumaailmahan siinä kärsisi. Annan siis anteeksi itselleni hunajan, ja toivon, että se on kotimaista luomuhunajaa.

Erikoista on se, että tehdessäni pöytävarausta kaksi viikkoa ennen ruokailuhetkeä listalla oli kaksi muuta vegaaniselta vaikuttavaa, ainakin juustotonta, annosta. Varauspäivänä listalla oli jäljellä pahuksen palsternakka ja sen lisäksi lihaton vuohenjuustoannos. Menu on selvästi tehty sekasyöjille, jotka eivät maitotuotteita tai viljoja karta. Tästä päästäänkin ruokatrendien ikuisuuskysymykseen: Pitääkö kaikkien ravintoloiden huomioida erityisruokaliot?

Kaikkien ravintoloiden ei tarvitse erikoistua kasvisruokaan tai gluteenittomuuteen, mutta pidän silti kummallisena sitä, että Periscope sivuuttaa erityisruokavaliot lähes kokonaan. Vielä kummallisempaa se on, kun puhutaan Tampereen lippulaivaravintolasta, jonka tarkoitus on houkutella myös turisteja ja palvella monipuolisesti makumatkalle lähtijöitä. Ei sitä paitsi voi väittää, että esimerkiksi vegaaniruoan tekeminen vaatisi paljon. Olisi ilo nähdä listalla muun muassa rapeaksi paistettua tofua.

Auringonpaiste näyttää olevan armoton Periscopen valtaville ikkunoille, sillä ne selvästi kaipaisivat pesua, minkä valo paljastaa. Ruoka kuitenkin saapuu kohtuullisessa ajassa, joten tuhruisia laseja ei tarvitse tuijottaa kauaa. Annokset tuodaan pöytään lankulla ja niistä jokainen tarjoillaan kauniissa astiassa, joka sopii täysin annoksen henkeen, esimerkiksi perunat on aseteltu pronssinväriseen pikkukoriin. Kahden hengen pöydässä tosin tulee jo hieman ahdasta, sillä annokset ja lankku vievät tilaa jo valmiiksi täydessä pöydässä, jota koristavat vesi- ja viinilasit, vesikannu ja kynttilät.

Aloitan kolmella tavalla – suolakuoressa kypsennettynä, rakuunahunajalla maustettuna ja karamellisoituna – valmistetusta palsternakasta. Annos on raikas, ja siinä totisesti on sitä, mitä luvataan: palsternakkaa. En vain näe syytä maksaa juureksesta kymmentä euroa. Seuralaiseni härkätartar on kuulemma suussasulavaa ja liha erityisen mureaa.

Yhdessä nautittavat annokset löytävät nopeasti paikkansa pöydässä. Minä keskityn Asian slaw -salaattiin, jonka nimi on trendikäs muunnos coleslawista eli kaalisalaatista. Asian slaw’hon aasialaisuutta tuovat soijakastike, seesaminsiemenet ja chili. Jälkimaku on raikas, mutta ei voi sanoa, että maku pelehtisi palsternakan kanssa riemukkaasti kielellä.

Seuralaiseni ihastuu heti avokadoon ja tomaattiin, vaikka annoksen luomisessa onkin mielikuvitus jäänyt matkasta. Mitä sitä toisaalta aina pröystäilemään, tarjolle on kuitenkin asetettu lupausten mukaisesti avokadoa ja tomaattia, vieläpä erittäin mehukkaita sellaisia. Bataattisipsit ja paahdettu lehtikaali taasen ovat kaukana mehukkaasta. Ne ovat  niin kuivia, ettei niitä saa edes haarukkaan, eikä Periscope ole ravintola, jossa niitä voisi rapistella sormin.

Bataattipettymyksen korvaavat onneksi savusuolatut belgialaisperunat eli siis maustetut lohkoperunat. Ne ovat aivan mielettömiä. Täydellisiä perunoita: rapeita, maukkaita ja sopivan napakoita. Jos joskus palaan Periscopeen, teen sen perunoiden vuoksi. Ne tarjoillaan valkosipuliaiolin kanssa, joka ei oletuksena ole vegaaninen, mutta kenties sen voisi pyytää sellaisena. Ainakin toivottavasti myöhemmin.

Hieno ja kohtuuhintainen

Periscopen hintataso riippuu täysin siitä, mitä tilaa. Erinomaisen ruokailukokemuksen voi saada todella edullisesti, mutta menuihin ja laajoihin maistelukokonaisuuksiin sekä viineihin saa kyllä tarvittaessa palamaan rahaa. Meidän ruokailumme loppulasku Tampere tunnetuksi -passin alennuksen jälkeen on 35 euroa. Voi siis todeta, että huolellisesti tehdyistä maisteluruoista, sopivan täydestä vatsasta ja upeista maisemista se on varsin pieni hinta. Hinta sisältää myös kahden hengen kuplavedet. Viiniä emme juoneet.

Ravintolassa näkyy vielä vierailupäivänäkin, liki kolme viikkoa avaamisen jälkeen, uutuudenviehätys, mikä aavistuksen häiritsee ruokailua. Ihmiset kuvaavat estoitta ja ravaavat näköalaikkunoilla. Minä tosin kamerani kanssa en ole oikea henkilö kuvaamisesta valittamaan, mutta sentään yritän olla taltioimatta ihmisiä. Häiritsevintä on se, että innokkaimmat räpsijät kiipeävät ravintolan yläkertaan kuvaamaan salia ja ruokailijoita, mutta toisaalta olisi myös älytöntä kieltää kuvaaminen nykyaikana.

On hienoa, että Periscope tarjoaa kauniin ympäristön ja kohtuuhintaista herkkuruokaa harkituilla yksityiskohdilla, mutta harva haluaa nauttia ateriansa kiireessä, melussa ja salamavalojen välkkeessä. Luulen, että kaikki saavat Periscopessa ruokailemisesta enemmän irti, kun ravintola on ehtinyt pitää oviaan testikäyntiä pidempään auki. Kenties silloin on ollut myös enemmän aikaa kehittää menua, joka toivottavasti palvelee tulevaisuudessa entistä laajemmin erilaisia ruokavalioita.

Tampere tunnetuksi -mobiilipassilla saa Periscopen annoksista 20 prosenttia alennusta. Alennus on henkilökohtainen, joten sen saa vain passin haltija, vaikka hän maksaisikin koko porukan laskun. Passin tarjouksesta tämä ei valitettavasti käy ilmi.

Oletko jo ehtinyt käydä Periscopessa? Tekikö menu sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Oksalla ylimmällä tarjoillaan perushyvää ruokaa moneen makuun

Elämä on usein kiljuvaa nälkää, kurakelejä ja liian pitkäksi venyneitä ostosreissuja. Niihin hetkiin on suunniteltu Osuusravintola Oksa, joka ei motkota turhista tai kiukuttele takaisin, mutta ei myöskään tarjoa pyörryttävää gourmet-matkaa. Kuka sellaista aina jaksaisikaan!
DSC_0012 (3)DSC_0004 (4)DSC_0013 (2)DSC_0015 (4)DSC_0014 (4)DSC_0006 (2)Osuusravintola Oksa on pirkanmaalainen konsepti, joka on käytössä maakunnan Prismoissa. Testiruokailun kohteena oleva Kangasalan Prisman Oksa kokoaa yhteen kahvilan, Hesburgerin, noutapöydän, artesanpizzat, pastan ja wokit.

Minulla on aina ollut erityinen suhde Prismaan. Kasvoin kauppamöhkäleen vieressä, tein siellä ensimmäiset itsenäiset ostokseni ja kokeilin ensi kerran myös euroilla maksamista. Se vasta oli jännittävää, kun oli juuri päässyt markkojen makuun! Vaikkei Prisma olekaan ollut enää vuosiin lähikauppani, on ollut hieno huomata vieraillessani vanhemmillani ostosympäristön kehittyminen. Ajan puraisema kahvila ja pikkuruinen Hesburger ovat vaihtuneet valtavaan ja valoisaan ravintolaan, joka on jopa ihan tyylikäs vienosta kolkkoudesta huolimatta.

Pirkanmaan Oksa assosioi välittömästi Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, josta oletan nimi-inspiraation tulevan, ellei Oksa sitten ole osuusravintola-ajatuksen pohjalta muotoiltu nimi. Oksateema näkyy kuitenkin hienosti ravintolan loosseja jakavissa metallipylväissä, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan eheältä ja harkitulta. Niin harkitulta kuin hypermarketin multiravintolakokonaisuus voi tuntua.

Paikallisuuden – ainakin näennäinen – korostaminen sopii hyvin siihen, että lähiruoka on kiistatta muotia niin kuin pitääkin. Tosin siitä voi olla montaa mieltä, kuinka lähituotettua Oksan antimet ovat. Ehkäpä Oksan anti paikallisuudelle onkin se, että ravintolakokonaisuus muistuttaa, ettei aina tarvitse lähteä herkuttelemaan kauas, vaan hyvää saa myös läheltä arjen keskellä.

Vähän parempi peruslounas

Lounastan Oksassa arkitorstaina alkuiltapäivästä. Paikassa on kolme kassaa: yksi kahvilalinjastolla, toinen Hesburgerin edessä ja kolmas noutopöydän vieressä. Torstaiaamupäivä on Oksassa varsin kiireinen, ja kaikkia kassoja hoitaa yksi ilmeisen kiireinen ja stressaantunut työntekijä. Jonoa kertyy, ja myyjä yrittää epätoivoisesti hälyttää kiireapua radiopuhelimellaan. Ruoan tilaamisessa kestää, mikä ei aivan sovi hektiseen markettiympäristöön.

Osuusravintolaa ei voi kehua erityisestä erityisruokavalioiden huomioimisesta, mutta jokaiselle jotakin -filosofia näyttää toimivan, sillä pastan, pizzan ja wokin laajat täytevaihtoehdot mahdollistavat ruokailun lähes kaikille. Ihan täysin ei käy ilmi, miksi pizza on nimenomaan artesanpizza, mutta hyvältä keittiöstä saapuvat lätyt näyttävät. Pizzan pöytään kuljettava työntekijä tiedustelee myös, saako pizzan päälle rouhia pippuria. Pastat ja wokit valmistuvat ruokailijoiden silmien edessä, ja ne noudetaan itse kutsuttaessa. Ihanan eurooppalaista ja välitöntä!

Tilaan omavalintaisen wokin tofulla, punasipulilla ja soija-seesami-limekastikkeella. Wokin hinta on 9,70 euroa täytteistä riippumatta. Hinta sisältää myös leipäpöydän ja makuvedet. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen Oksa-lounaani, joten tiedän, että yleensä leipäpöydässä on tarjolla punajuurihummusta, mutta ilmeisesti suosio ei ole ollut kovin suuri, sillä nyt tarjolla on vain peruslevitteitä.

Noudan wokkini kuuliaisesti huudettaessa. Rucolalla koristeltu annos on vielä pöydässäkin niin kuumaa, että siitä nousee kameran linssin sumentavaa höyryä, joten tovin saa odottaa, että ruokailu pääsee käyntiin. Wokin nuudelit ovat hyvin tavallisia ja melko mauttomia, mutta suutuntuma on miellyttävä. Näin on myös tofun kohdalla, sillä annokseen on kasattu runsaasti maustamatonta, kevyesti paistettua tofua. Ei mitään tajunnan räjäyttävää, mutta täyttävää ja puhdasta. Suurin kiitos wokin mausta kuuluu paistetulle punasipulille, sillä ikävä kyllä soija-seesami-limekastikkeen maku hukkuu wokkiin, mikä johtunee siitä, että soijaa ei ole nimeksikään. Sen näkee jo väristä.

Gourmet on melko ylellinen sana enkä käyttäisi sitä Oksasta puhuttaessa, mutta toisaalta voihan sen ajatella myös suhteellisena käsitteenä. Oksa on ehdottomasti markettitason gourmet-ruokaa, ainakin keskivertoa lounasta parempaa. Illallispaikaksi osuusravintolasta ei ole aukioloaikojenkaan puitteissa, mutta helppo tapaamispaikka se on kaikenikäisille. Ei haittaa, jos vähän mölisee, sillä korkeaan halliin mahtuu melua. Ja tietysti supistuja salaisuuksia.

Elämyksien tiellä

Oksa on osoitus siitä, että ostospaikkakilpailussa on otettava kovat aseet käyttöön. Jättimarkettikaan ei voi tuudittautua siihen, että vihreät korit vetävät itsestään ostajat hyllyjen väliin. Elämyksiä ihannoiva aika edellyttää, että shoppailija saa elintarvikehankintojen lisäksi tyydytettyä muutkin arkitarpeensa. Akuutti nälkä ei odota kotiovelle saakka eikä nykynälkää sammuteta millä tahansa käntyllä. Niitä hetkiä varten ovat pastat, wokit ja artesanpizzat.

Jokaiselle jotakin -ajattelu johtaa monesti siihen, että tarjolla on niin paljon kaikkea, että kokonaisuus kärsii. Oksaa ratkaisusta ei voi syyttää, sillä hypermarkettiympäristössä on palveltava kaikkia, ja tällöin enemmän on parempi. Sitä paitsi olisi kurjaa ajatella, että helppous tai monipuolisuus olisi pahe. Se ei ehkä ole jokaisen kulinaristin valinta, mutta koska elämä on onnen lisäksi kokoelma hetkiä, kun tekee mieli paiskata ostoskori maahan ja heittäytyä leipäosaston hyllyjen väliin sikiöasentoon, on ihan hyvä, että siitä noustessa edessä avautuu Oksa.

Oletko jo tutustunut Oksaan? Mitä syöt siellä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Muusan meze-lankku tarjoaa huokean ja maukkaan matkan itään

Meze-lankku on Muusan menun paras hinta-laatusuhteeltaan ja ehdottomasti listan seurallisin ruoka. Viihtyisä ilta ei vaadi kuin lasin viiniä ja huolella valittuja herkkupaloja.
DSC_0001DSC_0008 (3)DSC_0013 (2)DSC_0010DSC_0014DSC_0005 (2)Tuulen ulvonta tai Satakunnankatua kaahaavien paloautojen ujellus ei kantaudu sisään tehdastyyliin rosoisesti mutta huolellisesti sisustettuun Muusaan. Ravintolan tunnelma on rauhallinen ja äänitasot maltilliset, vaikka modernia soulia soljuu kaiuttimista. Edes pakkasen orjuuttamilla teillä liukastelevat ihmiset eivät häiritse ruokailua, vaikka suuret akkunat pitävät huolen siitä, että himpun verran tuntuu siltä kuin istuisi näyteikkunalla.

Saapuessamme ravintolaan suuntaamme suoraan tiskille. Tiskillä seisova tarjoilija toteaa tympeästi, että toinen henkilö ottaa tilauksemme vastaan. Emme anna ankean vastaanoton tehdä hallaa arki-illan irtiotollemme, vaan odotamme kuuliaisesti tiskillä ruokatilauksia vastaanottavaa tarjoilijaa. Tilaamme meze-lankun vegaanisena kahdelle (17 €) ja Bang bang -kukkakaalit (7 €) vegaanisena. Listalla ei lue, mitä vegaaniset versiot sisältävät, mutta se ei haittaa, sillä olemme kaikkiruokaisia vegaaniannosten suhteen.

Kävin ensimmäistä kertaa Muusassa viime kesänä. Syksyn aikana lista on vaihtunut, ja nytkin tilatessamme muutoksia näyttää tulleen. Menun mukaan Bang Bang -kukkakaalit tarjoillaan minttu-kookoscremen kanssa, mutta ilmeisesti annoksen kylkeen on ainakin tällä kertaa aseteltu mietoa avokadocremeä. Väri on vihreä, mutta minttua soosi ei ole nähnytkään.

Kultaa tarjottimella

Saimme viime visiitillä odottaa tovin tilaamaamme viinipulloa, mikä toki korvattiin maksuttomilla jälkiruoilla pyyteettä. Tällä kertaa tien päälle jää vesikannu, joka täytyy käydä pyytämässä uudelleen. Pieni vaiva, mutta mieluummin istuisi iltaa aivan rauhassa ilman, että mistään täytyy huolehtia.

Muusa ei ole pikaruokapaikka, joten apetta saa odottaa – ja hyvä niin. Meze-lankun kaltaisissa asetelmissa on yleensä vaarana se, että ne kootaan valmiiksi tehdyistä aineksista tai pakasteista. Pöytään saapuva lankku on todellakin kahdelle hengelle, eikä kyseessä ole mikään kevyt iltanapostelu, sillä käy ilmi, että vatsan saa täyteen pelkän lankun antimilla.

Vegaaniselle meze-lankulle on aseteltu lehtikaalipestoa, leivitettyjä tofutikkuja, pikkuruisia vohveleita, focacciaa, pikkelöityjä kasviksia, tulista tomaattikastiketta, valkopaputabboulehia ja kuorrutettuja tofupaloja. Lankun ainoa pettymys on henkilökohtainen inhokkini sienet, joita on hurjat kolme kappaletta pikkelöityjen kasvisten kyljessä. Muuten meze-lankku on mahtava makumatka, joka täyttää vatsan ja pitää mielenkiinnon yllä ruokailun loppuun saakka.

Lisukkeeksi ajatellut Bang Bang -kukkakaalit tarjoillaan pöytään posliinikulhossa kermaiseen ja tuliseen kastikkeeseen verhottuna. Tuhdin kermapinnan alta paljastuu ehtaa kukkakaalia, joka ei taatusti ole pakastekamaa. Annoksessa on kolme valtavaa kukkakaalikukintoa, ja jo niillä pahin nälkä olisi tiessään. Bang Bangit sopivat kuitenkin hyvin meze-lankun kylkeen, jolloin yhteisateriasta tulee kahdelle erittäin täyttävä annos, mutta onneksi ähkyn puolella ei tarvitse käydä.

Uusi aikakausi

Ottaen huomioon Muusan fiiniyden ja Suomen hintatason 24 euroa kahden hengen illallisesta on älyttömän pieni summa. Se on myös Muusan mittapuulla vähän, sillä esimerkiksi kikhernepata maksaa samassa ravintolassa 18 euroa. Uskallan väittää, ettei tämän paremmin voi käyttää ruokaan vajaata 25 euroa.

Satakunnankatu ei ole aikoihin ollut ravintolaelämysten keskuspaikka, eikä kadun alkupäässä muutenkaan ole ollut hotellin lopetettua muuta elämää kuin kirkollismenoja ja koulutouhuja. Kadun alkupäähän avautunut Muusa piristää aluetta ja tarjoaa helpon ja herkullisen ruoka- ja juomapaikan alkuiltoihin. Samassa osoitteessa sijaitsevassa Olympiassa voi nauttia keikkatarjonnasta, jos Muusan antimille ei ole tilaa.

Parhaiten Muusa sopii erityisesti niihin hetkiin, kun kaipaa rauhallista paikkaa jutustelulle ja vähän tavallisuudesta poikkeavaa napostelua. Viikonloppuna brunssiaikaan ja myöhään illalla Muusassa riittänee melua, mutta rentoina arki-iltoina on tilaa omille ajatuksille ja kumppanin jorinoille. Nautinnon viimeistelee tamperelaiseen teollisuuteen assosioiva sisustus. Tuntuu jopa koskettavalta viettää iltaa paikassa, jossa pöytään kannetaan kansainvälisiä makuja ja joka onnistuu silti visuaalisella ilmeellään viestimään kotikaupungin historiaa. Sellainen maailmamme on nykyään.

Mikä Muusan ruoista on jäänyt mieleesi? Missä on Tampereen paras meze-tarjonta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Subway hyppäsi vegaanikelkkaan

Neitsytlaskun perusteella kelkka näyttää kulkevan mallikkaasti ja maukkaasti, vaikka ihan makutajunnan räjähdyspisteeseen asti Vegan Delite -uutuus-Subin kyydissä ei pääse.
DSC_0011DSC_0009 (2)Monien kepeiden viihdetuotantojen tavoin myös pikaruokalajit jäävät jalkoihin kulttuurituomioissa, kun unohtuu, ettei pikapatonkia ja pitkää fine dining -kimaraa voi verrata keskenään sen enempää kuin kohelluskomediaa ja taide-elokuvaakaan. Jos pikaruokaa haluaa halvalla, täytyy sen tasolle asettua ja tarkastella sitä omassa lajissaan. Käydään siis peremmälle viherkeltaiseen leipämekkaan, joka aloitti vegaanisen Subin myynnin tammi- ja helmikuun taitteessa.

Subway-ravintolassa asioinnissa on paljon samaa kuin kyselyikään ehtineen lapsen kanssa käydyssä keskustelussa, mikä on myös ravintolan konseptin etu. Kiireinen elämä ja minäkeskeinen arki vaativat tarkkaa räätälöintiä: leivän, kasvikset, täytteet, kastikkeet ja mausteet omaan makuun. Se tosin tarkoittaa todella montaa kysymystä, jotka vaativat vastausta – maksullisessa – leipäjonossa. Aloittelija voi turhautua, mutta kokenut Subi-tilaaja hoitaa homman maaliin nopeasti samalla, kun Sandwich artistiksi kutsutun työntekijän kädet käyvät hirmuista tahtia. Subway ei ole paikka, jossa jäädään seinän tilaustauluja tuijottaen pohtimaan ja maistelemaan, mikähän tänään mahtaisi maistua.

Miellyttävä mutta tylsä

Kun tilauslinjalta on lopulta päässyt pöytään, edessä köllöttää melkoinen pötkö: Vegan Delite. Vegaanisubin pihvi eroaa aiemmin myynnissä olleesta kasvispihvistä ilmeisesti kananmunattomuudellaan. Muistini mukaan vegaanipihvi vaikuttaa myös kiinteämmältä kuin aiempi vegeversio. Siksi yllätynkin huomatessani, ettei vegaanipihvin pääraaka-aine ole soija, joka olisi selittänyt säikeisen rakenteen ja aavistuksen lihaisen ulkonäön. Koostumus on erittäin miellyttävä, eikä sorru liiaksi imitoimaan lihaa tai vastaavasti kasvispihvien helmasyntiä perunamuusikoostumusta. Maku on lyhyesti sanottuna yllätyksetön, mutta muuta on turha odottaa tusinakasvispihviltä. Vaikka yksittäisiä vihanneksia näkyy pihvissä, niiden maku on jäänyt kauas pakastimeen. On kuitenkin virkistävää saada kerrankin leipä, joka todella täyttää, sillä pelkät kasvistäytteet ovat köyhä nälänpidin.

Vegaanin kastikevalikoima Subwayssa on lyhyt ja tylsä: BBQ, makea sipuli, öljy, punaviinietikka ja tulinen, entinen Hot Louisiana. Vaikken itse kuulu vegaanisten majoneesien kannatusjoukkoon, on huvittavaa, ettei valtava ketju ole sellaista vielä ottanut valikoimiinsa. Nykyiset vaihtoehdot jakavat todennäköisesti rankalla kädellä mutustelijoiden mielipiteitä. Neutraalein vegaanisista kastikkeista on makea sipuli, joka totisesti on makea. Jopa siinä määrin, että hampaisiin jää tahmaa ja sormien välit liimautuvat yhteen.

DSC_0008 (2)DSC_0010Pikahifistelyä ilmassa

Subwayn sivuilla silmiinpistävää on se, ettei siellä näy lainkaan hinnastoa. Syy on toki selvä; hinnat nimittäin ovat ravintolakohtaisia. Erot ravintoloiden välillä ovat tosin pieniä. Pelkkiä kasviksia sisältävästä Veggie Delite -Subi-leivästä olen maksanut Tampereen keskustassa 15 sentiltä 3,90 euroa tai 4,50 euroa, joista jälkimmäinen on yhtä paljon kuin edullisimmat lihasubit. Tampereen Rautatienkadun Subwayssa 15-senttinen Vegan Delite maksoi 5,90 euroa, mikä on suurin piirtein saman verran kuin sen epävegaanisen edeltäjän Vegepihvi-Subin hinta.

Hennon fiiniysaskeleen Subway näyttää ottaneen, sillä monessa ravintolassa on jo siirrytty tarjottimista koreihin. En sanoisi, että halpamuovilta näyttävä vihreä kori on upea ilmestys, mutta ajatuksena se on vähemmän pikaruokalalta kalskahtava. Harmi vain, että siihen sisältyy kaksi käytännön ongelmaa. Ensinnäkin leipä leviää käsiin helpommin ja siksi kastike sotkee sormet. Toiseksi leipä asetellaan niin, että servietit jäävät sen alle. Se taas tarkoittaa sitä, että papereita saa tovin kiskoa leivän alta, ja lopputuloksena koko patonki humahtaa auki koriin leviten.

Uskaltaapa uudistua

Subwayn ravintolamiljöötä leimaavat kirkas valaistus, epämukavat penkit ja nopea vaihtuvuus. Alle kymmenen euron leivällä ei muuta voi vaatia, eikä ravintolan tarkoitus olekaan tarjota pitkiä herkkuhetkiä. Levollisuutta ruokailuun toisi kuitenkin se, jos diskohittinupit käännettäisiin aavistuksen pienemmälle ja valoja himmennettäisiin.

Subway ei totisesti ole terveysravintola, vaikka se monet rasvapurilaiset voittaakin. Vihreä väritys puhuu raikkauden puolesta ja antaa nälkäiselle pikaruokailijalle armahduksen. Monessa Subi-leivässä on kieltämättä vähän rasvaa, mutta sokerin määrä kuuluukin jo ihan toiseen tarinaan. Vastikään myyntiin tullut Vegan Delite näkyy toistaiseksi ravintoainetaulukossa erillisenä lisäyksenä.

Pikaruokaravintolan pitkäikäisyyden salaisuus on toimiva konsepti ja vakiotuotteet, mutta on silti uskallettava uudistua tarjoiluastiamuutosta ja yhtä uutuuslisätäytettä – maissia – enemmän. Kasvisruokavalion suosion kasvun vuoksi ravintolan seuraavan askeleen kannattaakin liittyä astetta jännittävämpään vegeruokaan. Keitetty maissi ja rasvainen pihvi eivät kuulu jännityselämykseen.

Minkälaisia ajatuksia vegaanibuumi ja Subwayn hinnoittelu herättää? Oletko testannut Vegan Deliteä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa