Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ollapa eurooppalainen

Eurooppa-päivää ja suomalaisuuden päivää juhlitaan toukokuun toisella viikolla, muttei sentään samana päivänä. Olisiko symbolinen katastrofi juhlistaa eurooppalaisuuttaan keskittymättä kansallisvaltioon?
DSC_0007.JPGMahtipontisesta nimestä huolimatta suomalaisuuden päivän arvo tuhansien järvien maan kansalle taitaa olla mitätön – ainakin, jos sitä vertaa itsenäisyyspäivän hartaaseen tunnelmaan. Eurooppa-päivän arvostuksesta taasen kertoo se, ettei se ole arkipyhä, vaikka varmasti pöllömpiäkin juhlapäivän aiheita kalenteriin on kirjattu.

Eurooppa- ja suomalaisuuden päivä heijastavat myös osuvasti Suomen poliittista historiaa. Suomalaisuuden päivää vietetään J. V. Snellmanin syntymäpäivänä, ja samalla päivä on myös kunnianosoitus  suomen kielen aseman vahvistumiselle ja Suomalaisuuden liiton perustamiselle. Eurooppa-päivän juuret ulottuvat Robert Schumanin julistukseen, joka tehtiin 9. toukokuuta 1950. Schumanin julistusta pidetään EU:n perustamisen ensi askeleena. Suomalaisten näkökulmasta meneillään olevan viikon pitäisi siis olla tunteikas: Olemme saaneet mahdollisuuden käyttää suomen kieltä niin arjessa kuin akateemisessa maailmassa, ja kaiken lisäksi olemme myös virallisesti sitoutuneet länteen.

Maailman avartumisesta puhuminen Eurooppa-päivänä ei liene enää ajankohtaista, sillä onhan siitä jo onneksi kauan, kun rämmimme korpimetsästä Euroopan sykkeeseen. Se tapahtui kaikista mahdollisista takapajuisuuden rippeistä huolimatta jo viime vuosisadalla, eliitti tosin oli päässyt menoon mukaan sitäkin aiemmin. Eurooppa-päivänä voi kuitenkin suoda pienen kiitoksen kehitykselle siitä, etteivät valtioiden rajat enää pidättele eurooppalaisia. Elämä on pullollaan mahdollisuuksia pelkkää henkilökorttia vilauttamalla – melkoinen harppaus ajasta, jolloin Schumanin julistus tehtiin.

Tulevat sukupolvet kasvavat varmasti uudella tavalla kiinni eurooppalaisuuteen. Heidän ei todennäköisesti edes tarvitse korostaa eurooppalaisuuttaan, vaan se on luonnollinen osa identiteettiä. Kehitykseen vaikuttaa varmasti myös kielitaito, joka kasvattaa ymmärrystä kulttuureista. Kun koulunpenkkiä ei enää kuluteta 10 vuoden ajan viilaten englannin kielen partisiippejä, jää aikaa muille kielille, jotka avaavat väylän mihin tahansa, johtipa tie sitten Euroopan sydämeen tai Aasiaan. Ajatus tuntuu yllättäen vähän vanhanaikaiselta, sillä onhan kaikilla nytkin mahdollisuus pureutua eurooppalaisuuden ytimeen kielten ja matkustamisen avulla. Uskon kuitenkin, että käsitys eurooppalaisuudesta johtaa siihen, ettei oikeasti mikään raja pidättele tulevaisuuden sukupolvia.

Isänmaallisimmat pelkäävät varmasti kansallisvaltioiden puolesta, mutta huolta voi huojentaa kohtaamalla tosiasiat: valtion lopettaminen ei tapahdu napin painalluksella, ei edes Strasbourgin kansliassa. Sitä paitsi kansallisvaltion merkityksen hiipumiseen on vaikea uskoa, kun katsoo jääkiekko-otteluissa ilakoivia ihmisiä, Euroviisuissa liehuvia lippuja ja vankkumatonta oman maan kannatusta. Kuka viisuissa sitten esiintyisi, jos kaikki laulaisivat samassa rykmentissä? Sitä sopii pohtia tällä viikolla, kun eurooppalaiset kootaan jälleen yhteen jännittämään Euroviisuja. Ja antamaan kaveriääniä naapurivaltioille.

Eurooppa-päivää vietetään 9.5. ja suomalaisuuden päivää 12.5.

Koetko olevasi eurooppalainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Noin neljän päivän uutiset

Viis Turun massapuukotusoikeudenkäynnistä ja Brother Christmasin taloussotkuista! Palstoilla puhuttavat enemmän muut aiheet. Pitkälti tosin siksi, että osassa uutisissa kommentointi on estetty, mutta ei takerruta siihen, koska siihenkin on syynsä. Tällä viikolla valtakuntamme on kohahtanut kaiken pahan lisäksi seuraavista aiheista:
daily-paper-464015_960_720Kuva: Pixabay

Tampereen keskusta muuttui Bangkokiksi. Täysin hulvatonta! Nyt naurattaa niin, että vatsanpohjassa kipristelee. Voi, kun ilo kantaisi arkipäiviin asti, ja osaisin nauttia jokaisesta pysähtyneestä hetkestä, jonka tietyömaat minulle tarjoavat. Onneksi elämässä ei kuitenkaan ole aina niin kiire, ettei ehtisi taapertamaan kiertoreittiä tai kyhjöttämään liikennevaloissa laittoman pitkään. Bangkokin keskustaa en ole nähnyt, mutta ei Hämeenkadun itäpäätä voi ainakaan Hanoin tai kiinalaiskaupunkien vilskeeseen verrata. Moinen vertaus vasta naurattaisikin.

Temppari-saarella kuohuu. Uutisesta ja päivästä toiseen. Temptation Island ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään ennen tätä viikkoa, mutta kuluneella viikolla ohjelman uutisointi on nostattanut verenpaineitani oikein kunnolla. En vain kestä täysin pönttöä viihdettä ja vielä pöljempää kommentointia. Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä leikkisästi ilmaistuna Temppareissa tai – vielä pahempaa – TISsissä tapahtuu? Ymmärrän toki ohjelman viihdearvon, mutta joku roti sentään. Ehkä vika on siinä, että en ole päässyt saarihurvittelun ja pettämishurmion makuun. Onhan suunnanmuutos onneksi mahdollinen, kun ajatellaan sitä tosiasiaa, että olen katsonut Salkkareita 19 vuotta.

Koko kansan Jari Sillanpää myy Thaimaan-kotinsa. Jokainen voi miettiä sitä kontekstia, johon uutinen tähtää. Meidän ihana Jartsa myy juuri nyt hulppean kaakkoisaasialaisen huvilansa. Ehkä sille ei enää tullut käyttöä. Ehkä.

Ikuinen kakkonen Saara Aalto saattaa jäädä jälleen toiseksi. Sen verran hurmaavan Monsters-version hän on tehnyt. Saara Aalto on mediassa koulukiusaamisen ruumiillistuma. Jälkikäteen ajateltuna on kammottavaa, miten niin lahjakasta ihmistä voidaan parjata yhtä kurjin sanakääntein kuin Aallon taitoja on epäilty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se kuuluisa, ikuinen kakkossija voi odottaa Euroviisuissa. Siinä kontekstissa toiseksi tuleminen on köykäisillä sijoituksilla siunatulle kansallemme jo melkein voitto. Voi, kumpa mittelön säännöt sallisivat sen, että kieltä voi muuttaa jälkikäteen niin, että käyttääkin useaa kieltä! Aallon monikielinen versio on huippu siksi, että se tavoittaa jotakin hyvin oleellista Euroopan yhtenäisyydestä. Aivan kuin ymmärtäisimme toisiamme. Jos kuitenkin aloittaisimme siitä, että ymmärtäisimme naapuriamme, työkavereitamme ja kaukaisia sukulaisia.

Kardashianien bikinikausi käynnistyi onnistuneesti. Miltähän tuntuisi tehdä rahaa sillä, että lehdet julkaisisivat kuvia biksukauden startista? Varmaankin aika normaalilta, jos siihen pisteeseen olisi päädytty. En ole muinaismuisto, mutta jollakin tavalla tuntuu todella kierolta ajatella, että jonkun tuntemattoman naisen rantatouhut määrittelevät sesongin myynnin onnistumisen. No, sitähän liberaali markkinatalous on.

Kammottavia uutisia ja oikeudenkäyntiraportteja lukuun ottamatta valtakunnassamme on siis kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että nyt käräjöidään ihmisyyden peruskysymyksistä. Olisipa elämä vain  Kimin bikinejä – ehkä jopa trikinejä – ja kaukomailta ostettujen tönöjen myyntiä. Pettämisanalyysejä ja jollotusten tuumailua. Sellaista ihan tavallista jorinaa sohvannurkasta. Maailma olisikin paljon parempi paikka, jos sen menon voisi sanella divaanin kulmasta, mutta ikävä kyllä ohjakset sijaitsevat aivan toisaalla.

Mikä oli mielestäsi viikon älyttömin uutinen? Entä koskettavin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikävä kaupunkiin, jossa sumu peittää vuoretkin

Jotkut näkevät parvekkeelta hökkelikylän. Minä näen vapautta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että matkaan lähteminen avaisi silmät jälleen oikealla tavalla, sillä yltäkylläisyyden ja ahneuden maailma on taas alkanut maistua pahalta.
DSC_0184DSC_0156DSC_0212DSC_0472DSC_0455DSC_0452DSC_0652DSC_0462DSC_0513Tunnen itseni niin pieneksi, ajattelin. Sumu vyöryi laaksoon ja jyräsi alleen koko vuoriston. Hetken kaikkialla oli aivan valkoista. Minäkin hukuin sumuun, sillä se tunkeutui myös sviitin parvekkeelle. Olo oli epätodellinen. Ja hirvittävän kiitollinen. Silti matka Pohjois-Vietnamiin on ollut toistaiseksi viimeinen tekemäni, jos viinaturistireissua Tallinnaan ei oteta huomioon.

Moni on kysynyt, mitä matkailulle tapahtui. Viimeinen reissumme peruuntui epäonnisten sattumusten vuoksi, eikä siihen liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Reissaamisen taka-alalle pistäminen on antanut paljon aikaa ajatella itsestäänselvyyksiä. Matkamuistojen ahmiminen ja matkailun suorittaminen on kadonnut, ja kun kone seuraavan kerran nousee ilmaan ja suuntaa Kaakkois-Aasiaan, sen kyydissä on toivottavasti parempia ihmisiä. Aika jaloa ja ihanaa utopiaa.

Matkailu on etuoikeutettujen puuhaa. Maailman mittakaavassa porukkaan kuuluu murto-osa. Olisi tietysti mahtavaa olla niin laupea, että uhraisi oman elämänsä unohtumimmat hetket siksi, ettei muilla ole mahdollisuutta edes ajatella tavoittelevanssa niitä. En koe olevani ahne, mutta tietynlaista ahneutta on hamuta uusia kokemuksia alati ja todeta, että täytyy lähteä rentoutumaan kesken talven toiseen maanosaan, sillä kotona ei pysty toteuttamaan samaa irtiottoa. Lentopilettien ostolakko onkin opettanut arvostamaan matkustamista. Reissuun lähtiessä täytyy tietää selkeästi, miksi lähtee.

On myös aika tekopyhää omistaa elämänsä ekologisille valinnoille ja tuhota saavutettu hiilijalanjäljen pienentäminen yhdellä yölennolla Länsi-Kiinaan. Se on onneksi vähän vähemmän haitallista ja ironista kuin se, että maailman päättäjät lentävät ympäristökonferenssiin toiselle puolelle planeettaa. Metaanit tanssivat ilmakehässä, kun ministerit punovat juoniaan ja tekevät ympäristöä koskevia päätöksiä.

Mieltäni on myös kaihertanut matkalla kuvaaminen. Olen välttänyt tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista ihmisistä etenkin kotimaassa, mutta myös ulkomailla otetuissa kuvissa, vaikka olenkin kuvannut vain julkisilla paikoilla. En halua pitää ketään näyttelyeläimenä ja edesauttaa toiseuden kokemuksia julkaisemalla turistikohteiden ihmisistä kuvia ihmeellisissä paikoissa tai tilanteissa. Kadulle pysäköityjen mopojen, korttirinkien, johtosykeröiden ja arkisten ilon hetkien kuvaaminen on eri asia. Tärkeintä on esittää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Katsoessani vuoristohotellin sviitin parvekkeella edessä aukeavaa massiivista kauneutta olo oli totta vie etuoikeutettu. Minä näin maiseman luksuksena, mutta ne, jotka katsovat vuoria joka päivä, näkevät sen samoin kuin minä näen läheisen harjun ja Särkänniemen ikkunastani. Taika haihtuisi vuoristossakin nopeasti, jos selässä olisi kannettava hedelmämyyntikoju. Silti sumuun hukkuessa tuntui siltä, että olin päästänyt kaikesta ylimääräisestä irti.

Matkailuaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua muihin matkajuttuihini. Vietnam-aiheisissa aiemmissa teksteissä näkyy myös maaginen sumu, johon tässä jutussa viittaan.

Mihin matkalle seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tampere on ykkönen – ei siltä näytä

Valkopunaisia aitoja, kalliita raitioteitä ja auki revittyjä ojia. Tampereen arkea hallitsevat valtavat rakennustyömaat, joiden alta katukivetys ja puut ovat saaneet väistyä. Silti joka kolmas haluaa muuttaa tänne.
DSC_0016DSC_0010DSC_0008DSC_0014Sen lisäksi, että itse asiassa enemmän kuin joka kolmas (37 %) voisi ajatella muuttavansa tietyömaakaaoksen keskelle, Tampere on myös ehdoton mielikuvasuosikki, selviää Taloustutkimuksen tekemästä Muuttohalukkuus kaupunkeihin 2018 -tutkimuksesta, joka toteutettiin osana Suomi tänään -kirjekyselyä. Tampereen mainoskuvissa käytettäneen Näsinneulaa, ostosmahdollisuuksia, rauhallista luontoa ja hyviä palveluita sen sijaan, että kerrottaisiin muutosten keskellä kelluvan kaupungin loskaisesta arjesta. Kukapa imagoa rakentaisi tarkertumalla poikkeustilan aiheuttamaan kaaokseen.

Asukkaiden näkemykset arjesta näkyvät tilastoissa. Muutoksia on tapahtunut, sillä Tampereen voittokulku viiden suurimman suomalaiskaupungin asukastyytyväisyystähtenä katkesi viime vuoden tuloksiin Helsingin kurvatessa hyvän matkaa ohi, mikä käy ilmi EPSI Ratingin Kuntarating 2017 -asukastyytyväisyyskyselystä. On tietenkin pelkkien lukujen perusteella mahdotonta sanoa, mistä tyytymättömyys johtuu, mutta olettaa saattaa, että ilmapiiriä ovat kiristäneet viimeaikaiset, jatkuvat muutokset, jotka nyt näkyvät jokapäiväisessä elämässä kaoottisena liikenteenä ja loputtomalta tuntuvana rakennusaikatauluna. Ettei vain kävisi niin kuin länsimetrolle, jupisi tietäväinen mummeli bussissa.

Rottarallista ratikkaan

Kaupungin kehittyminen ja uudisrakentaminen on väistämätöntä. Muutenhan täällä kuljettaisiin edelleen hevosvankkureilla ja painittaisiin rottaongelmien kanssa samalla, kun piipahdettaisiin ulkohuussissa ja nyrkkipyykillä. Rakentaminen vaatii sekasorron kestämistä, mutta on turha kieltää sitä, etteivätkö joka päivä vaihtuvat liikennejärjestelyt, jäljelle jääneet pikkuruiset kulkuväylät ja masentavan paljaaksi ajeltu keskusta raivostuttaisi ja turhauttaisi.

Keskusta-asujan ongelmat poistuvat, kun työmaat siirtyvät pois silmistä lähemmäksi päätepysäkkejä, mutta jonkun taakaksi ne taas muodostuvat. Tosin täytyy tietysti muistaa, että kaikki uudet liikennevälineet ja muut suuret rakennustyöt ovat aiheuttaneet keskeneräisinä arkiharmia, vaikka nyt katukuvassa myllertävät ratikkakiskot ovat aiheuttaneet poikkeuksellisen paljon keskustelua.

Tallatessaan kiertoteitä ja metrinlevyistä väliaikaisreittiä tulee väistämättä mieleen, yritetäänkö suurkaupungin liikenne väkisin ahtaa pieneen kylään. Joku viisas on ilmeisesti laskenut, että kaupungin vetovoima kasvaa, vaikka rakennusvaiheessa pienet putiikit kärsivät ja kulku on hankalaa niin autoilijoille, pyöräilijöille kuin apostolinkyytiläisille. Mitä siitä, kuiskii ahneus.

Erikoisia aikoja, kaupunkilaiseni

Ihmisellä on erikoinen taipumus ajatella, että koetut vääryydet ja kohdatut muutokset olisivat jotenkin poikkeuksellisia, mutta toisaalta taas on vaikea nähdä omana elinaikanaan muutosten suuria linjoja. Elo yleensä mukautuu aikaan ja niin hyvät kuin huonot mullistukset on vain kestettävä. Sen kestää elämällä elämää.

On hölmöä kiukutella muutamasta raitiotielinjasta ja päivitellä sen vaikutuksia arkeen, vaikka toisinkin olisi voitu tehdä: jättää koko homma sikseen ennen kuin edes alkoi. Vielä hullummalta marmattaminen tuntuu, kun vertaa sitä koko kaupungin ja edellisten sukupolvien kokemiin muutoksiin viimeisen sadan vuoden aikana. Ei aiemminkaan kannattanut rähistä siitä, mihin pollen saa laittaa parkkiin, mihin autokaistoja avataan ja istuuko rahastaja enää bussissa. Pitäisi olla jalomielisesti tyytyväinen siihen, että kaupungin ylösalaisin kääntäneessä ratikassa ei sentään tarvitse enää ruumiita kuljettaa pestäväksi ja haudattavaksi. Jossakin päin maailmaa näin on edelleen – kuten oli myös meillä vielä viime vuosisadalla.

Historiakontekstissa uudistuksille voi siis myhäillä tyytyväisenä, mutta ei ihan kaikkea tarvitse silti myllätä ja jyrätä uudisrakentamisen tieltä. On uskallettava nauttia jo olemassa olevasta ja tehdä siitä vielä parempi. Vehreät puistot odottavat kauhulla, milloin muutoksen veitsi leikkaa vaahterat ja lehmukset nurin, ja tilalle lykätään valkoisia, kasvottomia pytinkejä. Minä toivon viisautta ja aitoa halua säästää historiallisesti merkittävät rakennukset ja erityisesti keskustan puistot. Olen kuullut huhua, että puut estävät meluhaittoja ja lisäävät happea, koska kasvit yhteyttävät. Oliskohan siinä edelleen perää?

Minun Tampereeni on paljon muuta kuin ahneita päätöksiä ja hankalaa luikkimista työmaakoneiden keskellä. Se on auringonlaskuja Mustalahden satamassa, hiessä pyöräiltyjä harjuja Pyynikillä, nilkkoja muljauttelevia mukulakiviä ja eväsretkiä Näsinpuiston valtavien puiden alla. Ne ovat nähneet enemmän kuin kukaan meistä kaupunkilaisista ja enemmän kuin ratikan nokka tulee koskaan näkemään.

Minkälaista tulevaisuutta ennustat Tampereelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa