Noin neljän päivän uutiset

Viis Turun massapuukotusoikeudenkäynnistä ja Brother Christmasin taloussotkuista! Palstoilla puhuttavat enemmän muut aiheet. Pitkälti tosin siksi, että osassa uutisissa kommentointi on estetty, mutta ei takerruta siihen, koska siihenkin on syynsä. Tällä viikolla valtakuntamme on kohahtanut kaiken pahan lisäksi seuraavista aiheista:
daily-paper-464015_960_720Kuva: Pixabay

Tampereen keskusta muuttui Bangkokiksi. Täysin hulvatonta! Nyt naurattaa niin, että vatsanpohjassa kipristelee. Voi, kun ilo kantaisi arkipäiviin asti, ja osaisin nauttia jokaisesta pysähtyneestä hetkestä, jonka tietyömaat minulle tarjoavat. Onneksi elämässä ei kuitenkaan ole aina niin kiire, ettei ehtisi taapertamaan kiertoreittiä tai kyhjöttämään liikennevaloissa laittoman pitkään. Bangkokin keskustaa en ole nähnyt, mutta ei Hämeenkadun itäpäätä voi ainakaan Hanoin tai kiinalaiskaupunkien vilskeeseen verrata. Moinen vertaus vasta naurattaisikin.

Temppari-saarella kuohuu. Uutisesta ja päivästä toiseen. Temptation Island ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään ennen tätä viikkoa, mutta kuluneella viikolla ohjelman uutisointi on nostattanut verenpaineitani oikein kunnolla. En vain kestä täysin pönttöä viihdettä ja vielä pöljempää kommentointia. Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä leikkisästi ilmaistuna Temppareissa tai – vielä pahempaa – TISsissä tapahtuu? Ymmärrän toki ohjelman viihdearvon, mutta joku roti sentään. Ehkä vika on siinä, että en ole päässyt saarihurvittelun ja pettämishurmion makuun. Onhan suunnanmuutos onneksi mahdollinen, kun ajatellaan sitä tosiasiaa, että olen katsonut Salkkareita 19 vuotta.

Koko kansan Jari Sillanpää myy Thaimaan-kotinsa. Jokainen voi miettiä sitä kontekstia, johon uutinen tähtää. Meidän ihana Jartsa myy juuri nyt hulppean kaakkoisaasialaisen huvilansa. Ehkä sille ei enää tullut käyttöä. Ehkä.

Ikuinen kakkonen Saara Aalto saattaa jäädä jälleen toiseksi. Sen verran hurmaavan Monsters-version hän on tehnyt. Saara Aalto on mediassa koulukiusaamisen ruumiillistuma. Jälkikäteen ajateltuna on kammottavaa, miten niin lahjakasta ihmistä voidaan parjata yhtä kurjin sanakääntein kuin Aallon taitoja on epäilty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se kuuluisa, ikuinen kakkossija voi odottaa Euroviisuissa. Siinä kontekstissa toiseksi tuleminen on köykäisillä sijoituksilla siunatulle kansallemme jo melkein voitto. Voi, kumpa mittelön säännöt sallisivat sen, että kieltä voi muuttaa jälkikäteen niin, että käyttääkin useaa kieltä! Aallon monikielinen versio on huippu siksi, että se tavoittaa jotakin hyvin oleellista Euroopan yhtenäisyydestä. Aivan kuin ymmärtäisimme toisiamme. Jos kuitenkin aloittaisimme siitä, että ymmärtäisimme naapuriamme, työkavereitamme ja kaukaisia sukulaisia.

Kardashianien bikinikausi käynnistyi onnistuneesti. Miltähän tuntuisi tehdä rahaa sillä, että lehdet julkaisisivat kuvia biksukauden startista? Varmaankin aika normaalilta, jos siihen pisteeseen olisi päädytty. En ole muinaismuisto, mutta jollakin tavalla tuntuu todella kierolta ajatella, että jonkun tuntemattoman naisen rantatouhut määrittelevät sesongin myynnin onnistumisen. No, sitähän liberaali markkinatalous on.

Kammottavia uutisia ja oikeudenkäyntiraportteja lukuun ottamatta valtakunnassamme on siis kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että nyt käräjöidään ihmisyyden peruskysymyksistä. Olisipa elämä vain  Kimin bikinejä – ehkä jopa trikinejä – ja kaukomailta ostettujen tönöjen myyntiä. Pettämisanalyysejä ja jollotusten tuumailua. Sellaista ihan tavallista jorinaa sohvannurkasta. Maailma olisikin paljon parempi paikka, jos sen menon voisi sanella divaanin kulmasta, mutta ikävä kyllä ohjakset sijaitsevat aivan toisaalla.

Mikä oli mielestäsi viikon älyttömin uutinen? Entä koskettavin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikävä kaupunkiin, jossa sumu peittää vuoretkin

Jotkut näkevät parvekkeelta hökkelikylän. Minä näen vapautta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että matkaan lähteminen avaisi silmät jälleen oikealla tavalla, sillä yltäkylläisyyden ja ahneuden maailma on taas alkanut maistua pahalta.
DSC_0184DSC_0156DSC_0212DSC_0472DSC_0455DSC_0452DSC_0652DSC_0462DSC_0513Tunnen itseni niin pieneksi, ajattelin. Sumu vyöryi laaksoon ja jyräsi alleen koko vuoriston. Hetken kaikkialla oli aivan valkoista. Minäkin hukuin sumuun, sillä se tunkeutui myös sviitin parvekkeelle. Olo oli epätodellinen. Ja hirvittävän kiitollinen. Silti matka Pohjois-Vietnamiin on ollut toistaiseksi viimeinen tekemäni, jos viinaturistireissua Tallinnaan ei oteta huomioon.

Moni on kysynyt, mitä matkailulle tapahtui. Viimeinen reissumme peruuntui epäonnisten sattumusten vuoksi, eikä siihen liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Reissaamisen taka-alalle pistäminen on antanut paljon aikaa ajatella itsestäänselvyyksiä. Matkamuistojen ahmiminen ja matkailun suorittaminen on kadonnut, ja kun kone seuraavan kerran nousee ilmaan ja suuntaa Kaakkois-Aasiaan, sen kyydissä on toivottavasti parempia ihmisiä. Aika jaloa ja ihanaa utopiaa.

Matkailu on etuoikeutettujen puuhaa. Maailman mittakaavassa porukkaan kuuluu murto-osa. Olisi tietysti mahtavaa olla niin laupea, että uhraisi oman elämänsä unohtumimmat hetket siksi, ettei muilla ole mahdollisuutta edes ajatella tavoittelevanssa niitä. En koe olevani ahne, mutta tietynlaista ahneutta on hamuta uusia kokemuksia alati ja todeta, että täytyy lähteä rentoutumaan kesken talven toiseen maanosaan, sillä kotona ei pysty toteuttamaan samaa irtiottoa. Lentopilettien ostolakko onkin opettanut arvostamaan matkustamista. Reissuun lähtiessä täytyy tietää selkeästi, miksi lähtee.

On myös aika tekopyhää omistaa elämänsä ekologisille valinnoille ja tuhota saavutettu hiilijalanjäljen pienentäminen yhdellä yölennolla Länsi-Kiinaan. Se on onneksi vähän vähemmän haitallista ja ironista kuin se, että maailman päättäjät lentävät ympäristökonferenssiin toiselle puolelle planeettaa. Metaanit tanssivat ilmakehässä, kun ministerit punovat juoniaan ja tekevät ympäristöä koskevia päätöksiä.

Mieltäni on myös kaihertanut matkalla kuvaaminen. Olen välttänyt tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista ihmisistä etenkin kotimaassa, mutta myös ulkomailla otetuissa kuvissa, vaikka olenkin kuvannut vain julkisilla paikoilla. En halua pitää ketään näyttelyeläimenä ja edesauttaa toiseuden kokemuksia julkaisemalla turistikohteiden ihmisistä kuvia ihmeellisissä paikoissa tai tilanteissa. Kadulle pysäköityjen mopojen, korttirinkien, johtosykeröiden ja arkisten ilon hetkien kuvaaminen on eri asia. Tärkeintä on esittää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Katsoessani vuoristohotellin sviitin parvekkeella edessä aukeavaa massiivista kauneutta olo oli totta vie etuoikeutettu. Minä näin maiseman luksuksena, mutta ne, jotka katsovat vuoria joka päivä, näkevät sen samoin kuin minä näen läheisen harjun ja Särkänniemen ikkunastani. Taika haihtuisi vuoristossakin nopeasti, jos selässä olisi kannettava hedelmämyyntikoju. Silti sumuun hukkuessa tuntui siltä, että olin päästänyt kaikesta ylimääräisestä irti.

Matkailuaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua muihin matkajuttuihini. Vietnam-aiheisissa aiemmissa teksteissä näkyy myös maaginen sumu, johon tässä jutussa viittaan.

Mihin matkalle seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tampere on ykkönen – ei siltä näytä

Valkopunaisia aitoja, kalliita raitioteitä ja auki revittyjä ojia. Tampereen arkea hallitsevat valtavat rakennustyömaat, joiden alta katukivetys ja puut ovat saaneet väistyä. Silti joka kolmas haluaa muuttaa tänne.
DSC_0016DSC_0010DSC_0008DSC_0014Sen lisäksi, että itse asiassa enemmän kuin joka kolmas (37 %) voisi ajatella muuttavansa tietyömaakaaoksen keskelle, Tampere on myös ehdoton mielikuvasuosikki, selviää Taloustutkimuksen tekemästä Muuttohalukkuus kaupunkeihin 2018 -tutkimuksesta, joka toteutettiin osana Suomi tänään -kirjekyselyä. Tampereen mainoskuvissa käytettäneen Näsinneulaa, ostosmahdollisuuksia, rauhallista luontoa ja hyviä palveluita sen sijaan, että kerrottaisiin muutosten keskellä kelluvan kaupungin loskaisesta arjesta. Kukapa imagoa rakentaisi tarkertumalla poikkeustilan aiheuttamaan kaaokseen.

Asukkaiden näkemykset arjesta näkyvät tilastoissa. Muutoksia on tapahtunut, sillä Tampereen voittokulku viiden suurimman suomalaiskaupungin asukastyytyväisyystähtenä katkesi viime vuoden tuloksiin Helsingin kurvatessa hyvän matkaa ohi, mikä käy ilmi EPSI Ratingin Kuntarating 2017 -asukastyytyväisyyskyselystä. On tietenkin pelkkien lukujen perusteella mahdotonta sanoa, mistä tyytymättömyys johtuu, mutta olettaa saattaa, että ilmapiiriä ovat kiristäneet viimeaikaiset, jatkuvat muutokset, jotka nyt näkyvät jokapäiväisessä elämässä kaoottisena liikenteenä ja loputtomalta tuntuvana rakennusaikatauluna. Ettei vain kävisi niin kuin länsimetrolle, jupisi tietäväinen mummeli bussissa.

Rottarallista ratikkaan

Kaupungin kehittyminen ja uudisrakentaminen on väistämätöntä. Muutenhan täällä kuljettaisiin edelleen hevosvankkureilla ja painittaisiin rottaongelmien kanssa samalla, kun piipahdettaisiin ulkohuussissa ja nyrkkipyykillä. Rakentaminen vaatii sekasorron kestämistä, mutta on turha kieltää sitä, etteivätkö joka päivä vaihtuvat liikennejärjestelyt, jäljelle jääneet pikkuruiset kulkuväylät ja masentavan paljaaksi ajeltu keskusta raivostuttaisi ja turhauttaisi.

Keskusta-asujan ongelmat poistuvat, kun työmaat siirtyvät pois silmistä lähemmäksi päätepysäkkejä, mutta jonkun taakaksi ne taas muodostuvat. Tosin täytyy tietysti muistaa, että kaikki uudet liikennevälineet ja muut suuret rakennustyöt ovat aiheuttaneet keskeneräisinä arkiharmia, vaikka nyt katukuvassa myllertävät ratikkakiskot ovat aiheuttaneet poikkeuksellisen paljon keskustelua.

Tallatessaan kiertoteitä ja metrinlevyistä väliaikaisreittiä tulee väistämättä mieleen, yritetäänkö suurkaupungin liikenne väkisin ahtaa pieneen kylään. Joku viisas on ilmeisesti laskenut, että kaupungin vetovoima kasvaa, vaikka rakennusvaiheessa pienet putiikit kärsivät ja kulku on hankalaa niin autoilijoille, pyöräilijöille kuin apostolinkyytiläisille. Mitä siitä, kuiskii ahneus.

Erikoisia aikoja, kaupunkilaiseni

Ihmisellä on erikoinen taipumus ajatella, että koetut vääryydet ja kohdatut muutokset olisivat jotenkin poikkeuksellisia, mutta toisaalta taas on vaikea nähdä omana elinaikanaan muutosten suuria linjoja. Elo yleensä mukautuu aikaan ja niin hyvät kuin huonot mullistukset on vain kestettävä. Sen kestää elämällä elämää.

On hölmöä kiukutella muutamasta raitiotielinjasta ja päivitellä sen vaikutuksia arkeen, vaikka toisinkin olisi voitu tehdä: jättää koko homma sikseen ennen kuin edes alkoi. Vielä hullummalta marmattaminen tuntuu, kun vertaa sitä koko kaupungin ja edellisten sukupolvien kokemiin muutoksiin viimeisen sadan vuoden aikana. Ei aiemminkaan kannattanut rähistä siitä, mihin pollen saa laittaa parkkiin, mihin autokaistoja avataan ja istuuko rahastaja enää bussissa. Pitäisi olla jalomielisesti tyytyväinen siihen, että kaupungin ylösalaisin kääntäneessä ratikassa ei sentään tarvitse enää ruumiita kuljettaa pestäväksi ja haudattavaksi. Jossakin päin maailmaa näin on edelleen – kuten oli myös meillä vielä viime vuosisadalla.

Historiakontekstissa uudistuksille voi siis myhäillä tyytyväisenä, mutta ei ihan kaikkea tarvitse silti myllätä ja jyrätä uudisrakentamisen tieltä. On uskallettava nauttia jo olemassa olevasta ja tehdä siitä vielä parempi. Vehreät puistot odottavat kauhulla, milloin muutoksen veitsi leikkaa vaahterat ja lehmukset nurin, ja tilalle lykätään valkoisia, kasvottomia pytinkejä. Minä toivon viisautta ja aitoa halua säästää historiallisesti merkittävät rakennukset ja erityisesti keskustan puistot. Olen kuullut huhua, että puut estävät meluhaittoja ja lisäävät happea, koska kasvit yhteyttävät. Oliskohan siinä edelleen perää?

Minun Tampereeni on paljon muuta kuin ahneita päätöksiä ja hankalaa luikkimista työmaakoneiden keskellä. Se on auringonlaskuja Mustalahden satamassa, hiessä pyöräiltyjä harjuja Pyynikillä, nilkkoja muljauttelevia mukulakiviä ja eväsretkiä Näsinpuiston valtavien puiden alla. Ne ovat nähneet enemmän kuin kukaan meistä kaupunkilaisista ja enemmän kuin ratikan nokka tulee koskaan näkemään.

Minkälaista tulevaisuutta ennustat Tampereelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Emäntä, akka ja hallitus

Miltä kuulostaisi 8. maaliskuuta juhlittava emännänpäivä? Pitäisikö kohottaa malja kenties hallitukselle? Vai sittenkin paremmalle puoliskolle?
DSC_0006 (2)DSC_0009 (2)DSC_0008 (2)En tiedä, kumpi on pahempi: kulunut, ei mitään tarkoittava sanonta, jonka mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä vai se, että myös puolisosta puhuttaessa voi käyttää niin monia nimityksiä, että ihan vain naistenpäivä tuntuu jopa vapauttavalta.

Emäntä, akka, muija, ämmä, hallitus, avokki, vaimo, parempi puolisko, puoliso, kumppani, nainen, eukko ja naisystävä kertovat elämästä omasta näkökulmastaan. Monet nimitykset heijastavat historiaa, mutta eivät valitettavasti ole jääneet sinne. Edelleen on olemassa koteja, joissa mies, toki perheenpää, varmistaa hallitukselta ostopäätöksensä, ihmettelee, jos muija on taas jättänyt jotakin tekemättä ja emäntä kieltänyt kaiken kivan.

Kielenkäyttö on monimutkaista, sillä sen konventiot vaihtelevat ryhmittäin. Ei kai se väärin ole, jos joku haluaa itseään kutsuttavan hallitukseksi tai ämmäksi. Jos haluaa. En toki ole niin naiivi, että haluaisin kaikkien vahvojen ilmaisujen katoavan. En tietenkään! Sitä paitsi on ihan eri asia kutsua yhteisillä pelisäännöillä läheisiä ystäviään eukoiksi tai luuskiksi kuin kuunnella, kuinka riitatilanteessa kutsutaan toista ikävällä nimityksellä.

Ajan hengen muutos näkyy tietenkin kielessä ja siten nimityksissä. Empiiristen havaintojeni perusteella juuri kukaan ei halua itseään kutsuttavan enää emännäksi, mutta toisaalta ymmärrän, että ennen vanhaan – mitä se sitten tarkoittaakaan – emäntä oli ikään kuin ammatti: maatalon emäntä, suuren kotiyksikön emäntä. Se, että pääsi naimisiin, saattoi olla saavutus ja emäntä siten haluttu titteli. Niin ikään avioliittoon viittaava miehen kylkiluu -ajattelu näyttää myös kadonneen, jos havaintoihini on uskominen. Miehen sukunimestä väännettävä nimitys, esimerkiksi Lehtiskä, -ska- tai -skä-päätettä käyttämällä ihannoi avioliittoa ja korostaa sitä, että nainen on osa miestä, näin kärjistetysti.

Tätä tekstiä on ollut vaikea kirjoittaa ensinnäkin siksi, ettei avioliitto ole vain miehen ja naisen välinen instituutio ja toiseksi siksi, ettei ole olemassa vain miehiä ja naisia, mutta johonkin näkökulma on vedettävä, kun kirjoitetaan muutaman sadan sanan voimalla. Saman ongelman eteen ovat joutuneet myös yritykset, jotka ovat selvinneet tilanteesta vaihtelevalla menestyksellä.

Naistenpäivää edeltävinä päivinä sosiaalinen media on ollut pullollaan yritysten tarjouskampanjoita ja arvontoja leiditeemalla. Yhtä kampanjaa tekevä ystäväni pohti, miten kunnioittaa naistenpäivän teema-arvonnassa sukupuolineutraaliutta. Hän päätyi kirjoittamaan, ettei arvontaan osallistuakseen tarvitse olla nainen. Niin yksinkertaista se on! Kovin myyvältä, kun ei kuulosta se, että arvontaan voisivat osallistua ihmiset. Erikoista naistenpäiväkampanjoissa on yleisesti ollut se, että niissä on oikeasti tarjottu alennuksia vain naisille, mikä sotii tasa-arvoa vastaan. Jokaisen omassa harkinnassa on se, pahoittaako asiasta mielensä, mutta lain mukaan erikoishinnotteluita ei saa rajata koskemaan vain tiettyä ihmisryhmää.

Kaikesta ei kuitenkaan voi valittaa. Ei edes siitä, että on naistenpäiviä, miestenpäiviä ja päiviä. Valittamiseen kuluva energia kannattaisi enemmin suunnata kielenkäytön tapoihin, sillä kieli muokkaa maailmaa. Naistenpäivä ei tuhoa tai edistä tasa-arvoa, mutta ihmiset ovat epätasa-arvoisia niin kauan kuin kanssatallaajista käytetään valtasuhteita ilmaisevia nimityksiä.

Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista: toisesta ihmisestä voi puhua kauniisti.

Millä nimellä kutsut puolisoasi? Onko naistenpäivä turha jäänne menneisyydestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei kirkkovenettä tälläkään kertaa

Kilahtiko tylsänsininen lappu postiluukusta? Avaa se, ja tee niin kuin käsketään. On ainakin viisi hyvää syytää äänestää.
DSC_0076.JPGJokaisen aikuisen ihmisen täytyy tietää politiikasta sen verran, että kykenee äänestämään. Yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä äänestäminen on velvollisuus, vaikkei ketään virkavallan säestämänä kotoa uurnille haetakaan. Mykkänä pysyttely on toki mielenilmaus, mutta varsin tehoton sellainen.

Vaalikone on huippukeksintö, jos ei muuten pääse alkuun. Se on myös sellaisenaan hyvä arvomittari itselle. Tietystikään hieman niskuroivana yksilönä en pidä siitä, että mielipiteitäni mitataan ja vaihtoehtoja tarjotaan naaman eteen koneen laskemana, mutta pakko myöntää, että vaalikone on kätevä. Vaikka tietäisi jo äänestyskohteensa, on mukava rämpyttää eri koneista vastauksia ja jopa testata tulosten muuttumista vastausmuunnelmilla. Siinä on sisältöä kuivan tai vähän kosteammankin elämän iltoihin.

Ennakkoäänestäminen on kätevää. Vaalipäivä kahveineen on jo menneiden sukupolvien juttu, jota nukkumalähiöiden rintamamiestaloista lähikoulun äänestyskopeille vaeltava pukukansa harrastaa. Kiireiseen kaupunkielämään sopii ennakkoäänestäminen, jossa todella kyseenalaisen lyijykynällä kirjoitetun läpyskän voi sujauttaa vaikka työmatkalla lähikirjaston lukusalin nurkkaan. Veikkaan, että äänestysprosentti nousisi, jos koko touhu tapahtuisi netissä. Mitä suotta, onhan meillä tosiaan lyijykynälappuset ja ihmisen tarkistama henkilöllisyystodistus pankkitunnistuksen ja muiden varmenteiden sijaan.

Koskaan ei periaatteessa tiedä, miten käy. Suomessa harvoin kukaan ehdokas saa mystisesti yhdeksääkymmentäyhdeksää prosenttia äänistä, kuten joissain suoraviivaisemman arvopohjan valtioissa käy oudosti vuodesta toiseen. Vaikka vaalitulos näyttäisi selvältä, oma ääni on kannanotto niille arvoille, joihin valtion pitäisi perustua. Kyse ei ole yhden ihmisen seuraavasta määräaikaispestistä, vaan jostakin paljon laajemmasta. Siitä, mitä meidän tulisi olla.

Olisi tietysti hirvittävän kätevää perustella äänestämättömyyttään – kuten monet tekevät – sillä, ettei usko valtaeliittiin tai ylipäätään siihen, että mikään muuttuisi äänestämällä. Presidentinvaalit eivät välttämättä ole yksilön käytännön elämän kannalta niin merkitykselliset kuin eduskunta- tai kunnallisvaalit, mutta päästämällä rellestämään ne, joita vastaan kapinoi, takaa todellakin myös sen, ettei mikään koskaan muutu. Toistaiseksi harva epäkohta on saanut oikaisunsa sängyssä makaamalla. (Tämä tosin oli aika huono kielikuva, koska kierossa pelissä juuri siellä on saatu vaikka mitä aikaan. Eli sanotaan siis, ettei mikään muutu sohvalla röhnöttämällä ja sieltä huutelemalla.)

Tälläkään kierroksella muuten Aku Ankasta tai kirkkoveneestä ei voi tulla presidenttiä.

Presidentinvaalien ennakkoäänestäminen on käynnissä kotimaassa 17.1.–23.1. Virallinen vaalipäivä on 28.1.

Onko äänestäminen mielestäsi oleellista? Miksi? Miten perustelet sen, ettet äänestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa