Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Brot und Wasser! Kielitaitoiseksi puhelinta räpläämällä

Heitin luutuneet käsitykset kielten opiskelusta roskakoriin, ja aloin opiskella saksaa sovelluksella. Voiko vieraan kielen todella omaksua yksin puhelinta näpelöimällä?duolingoKerroin aiemmin ristiriitaisesta suhtautumisestani kielitaitooni. Osaan kahta vierasta kieltä erinomaisesti, ja kielten oppiminen on aina ollut helppoa minulle. Siitä huolimatta osaan vain kahta kieltä, mikä ei Suomen kielitaitomittakaavassa ole kummoinen suoritus. Kielitaidottomuus – jos siitä edes voi kohdallani puhua – on oikeastaan vaivannut minua pitkään, vaikka en varsinaisesti tarvitsisi kipeästi lisätaitoa. En tähtää Keski-Eurooppaan tai idän markkinoille, ja leipäni saanen tulevaisuudessakin suomen kielestä, joka on rakkauteni ja erityistaitoni. Koen kuitenkin, ettei suppea kielitaito ole sopinut siihen, millaiseksi koen itseni.

On älytöntä, etten ole opiskellut muita vieraita kieliä, sillä minä aidosti pidän oppimisesta, innostun kieliopista ja kielen oivaltamisesta, sellaisesta lukon murtamisesta. Kuulin työkaveriltani DuoLingo-sovelluksesta, jolla hän opetteli ranskan alkeita. Ai, että on sellainen mahtava sovellus, jossa voi opiskella kymmeniä kieliä vaikka sängyssä makaamalla! En minä vihaa teknologiaa missään nimessä, mutta jostakin syystä olin kuvitellut, että ainoa avain uuteen kieleen löytyisi kansanopistosta tai joltakin vakavalta nettikurssilta. Paperisiin itseopiskelumateriaaleihin en uskonut ollenkaan. Iästäni huolimatta uskon enemmän karttakepin voimaan kuin kosketusnäyttöön.

Opiskelun tehokkuus kielisovelluksessa piilee toistamisessa, mutta toisaalta DuoLingossa on myös erittäin monipuolisia tehtäviä: monivalintoja, kääntämistä kummallekin kielelle, vieraan kielen kirjoittamista korvakuulolta ja puheharjoituksia. Kieliopinnot on jaettu tasoihin ja teemoihin, ja etenemään pääsee, kun on suorittanut tarpeeksi tehtäväkokonaisuuksia. Ideahan on siis vähän sama kuin koulussa, mutta siirtyminen eteenpäin tapahtuu oman opiskelutahdin mukaan, ei ikätason.

Saksan kielen valinta uudeksi harjoittelukieleksi oli oikeastaan itsestäänselvää, sillä ruotsin kielen taidon vuoksi saksan omaksuminen on helppoa, ja sen lisäksi olen myös koukussa onnistumiseen ja haluan edetä vauhdikkaasti, joten itsetuntoani hivelläkseni valitsin saksan, koska uskoin sen tarjoavan päivittäisiä onnistumisia. Sellaisia pieniä voittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään väliä, vaikka ne lämmittävät mieltä. Välillä opiskelu tuntuu jopa valheelliselta, sillä saksan oppiminen on ollut niin helppoa, että virheellisiä vastauksia on kertynyt mitätön määrä, ja yksinkertaisten lauseiden ymmärtäminen ja muodostaminen on ollut vaivatonta. Ehkä englannin ja ruotsin kielen osaaminen on antanut niin hyvän tuen, ettei saksan haltuun ottaminen olisi tämän vaikeampaa perinteisellä koulunpenkilläkään tai sitten voin kiittää vain hyvää päättelykykyäni. Ja tuuria.

Peruskoulussa ja lukiossa kielten opiskelu oli palkitsevaa, mutta koin valtavia paineita onnistua. Minun oli pakko oppia kaikki kerrasta ja saada kokeista kympit. Pelkäsin virheiden tekemistä kaikessa, mutta erityisen raastavaa oli, jos unohti sanoja tai käytti virheellisiä lauserakenteita. Anonyymi sovellusopiskelu sopii minulle, sillä kukaan ei mittaa onnistumistani numeroin. DuoLingo kyllä ilmoittaa äänekkäästi, jos vastaan väärin, mutta minulle on tärkeää, ettei kukaan näe sitä, vaikka se nimenomaanhan olisi järkevää, että joku kertoisi, miksi vastaukseni on väärä.

Onnistumisen lisäksi itsenäinen opiskelu mahdollistaa oman tahdin ylläpitämisen. On palkitsevaa, kun voi opiskella niin paljon kuin haluaa, sillä innokkaimpina aikoina koulutaipaleellani kaksi tai kolme kertaa viikossa pidettävät ruotsin tunnit eivät tyydyttäneet opiskelunälkääni. Taskussa kulkeva saksan opetus tarjoaa sen sijaan rajattomasti opiskeluiloa.

En usko, että DuoLingossa on kielioppi-, sanasto- tai käännösvirheitä, mutta eihän robottisovellus koskaan ole sama asia kuin lihaa ja verta oleva opettaja. Sovellusopiskelun suurin heikkous on se, ettei kukaan kerro, miksi jokin kieliopillinen seikka on niin kuin se on tai mikä sääntö rakenteen taustalla on. Se sulkee pois mahdollisuudet itsenäisen päättelyn jalostamiseen. Toisaalta onhan se mahdollista, että kun alkaa hallita kielestä sanaluokat taivutusmuotoineen, oivaltaa varkain myös niiden taustalla olevan logiikan. Edistyminen olisi kuitenkin helpompaa, kun joku kertoisi taivutussäännöt ja perustelut niille.

Olen kuullut, kuinka suomalaisia kouluja on keskusteluissa moitittu siitä, että kielten opiskelusta viedään ilo, kun tunnit keskittyvät vain kieliopin kyntämiseen, mutta näin sokkona opiskellessa arvostan todella paljon kielioppiin keskittyvää opetusta. Sanat oppii elämällä, mutta harvoin ravintolassa asioimalla tai dekkaria katsoessa tulee oppineeksi kielioppisääntöjä.

DuoLingo mainostaa oppituntien välissä sovelluksen ominaisuuksia kertomalla nippelitietoa palvelusta. Kuulemma 34 tuntia DuoLingon käyttöä vastaa yhtä lukukautta koulussa, ja kieltäkin voi oppia, kun keskittyy sovellukseen vartin päivässä. Tämä lienee yksilöllistä, mutta olen optimistinen. DuoLingo on myös opettanut, että sovelluksen suosituimmat kielet maailmanlaajuisesti ovat espanja ja englanti, mikä ei ole kovin yllättävää.

Palvelu on hehkuttanut, että Ruotsissa suosituin opiskelukieli on ruotsi maahanmuuton vuoksi. DuoLingon avulla opiskelu on itse asiassa avartanut silmiäni maahanmuuttajien kielitaidosta – tai ylipäätään siitä, millaiseen mankeliin ihminen joutuu vieraassa kieliympäristössä kerätessään oppia pienistä murusista. Kielen logiikka ei välttämättä aukea, vaan on ahmittava sanoja, lauseita, virkkeitä, fraaseja ja kielioppimuotoja ymmärtämättä niiden taustalla olevia sääntöjä. Se on aika raskasta. Minustakin tuntuu jo kotisohvalla siltä, että olisin vanki. Tunnen voimakasta halua oppia, mutten pysty toistaiseksi kuin hokemaan yksinkertaisia lauseita, joiden muodolle kukaan ei ole antanut selitystä. On ahdistavaa, etten voi ilmaista itseäni, toisin kuin kaikilla muilla osaamillani kielillä.

Aion käydä DuoLingon saksan opinnot loppuun ja sen jälkeen hankkinen kirjastosta oppikirjoja tai kenties uskaltaudun jopa oikealle kielikurssille. Toisaalta olisi myös mukava nähdä, kuinka pitkälle tositilanteessa voi päästä pelkällä sovellusopiskelulla.

Seuraavan kerran, kun istun Frankfurtin lentokentän leipomokioskissa välipalalla, toivon, että pystyn salakuuntelemaan keskusteluita ja tilaamaan viimeksi himoitsemani pikkuruisen pinaattipiirakan saksaksi. Toistaiseksi osaan pyytää vain vettä ja leipää. Bitte.

Oletko opiskellut vieraita kieliä jossakin kielisovelluksessa? Kuinka pitkälle sillä voi päästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laita elämä risaiseksi ja mene nukkumaan + 5 muuta vinkkiä stressin selättämiseen

Stressi tunnetaan hermoja kiristävänä, epämiellyttävänä tilana, joka pahimmillaan johtaa pitkittyneeseen ahdistukseen, näin maallikon sanoin kiteytettynä. Minä en usko hengitysharjoituksiin, mutta muutama vinkki on jäänyt matkaan takavuosien sumasta, jossa rämmin tehdessäni liian montaa työtä ja samalla täyspäiväisesti opintoja.DSC_0072.JPGAlkuviikko on minusta aina hento lupaus kaikesta uudesta, ja yleensä olenkin intoa täynnä maanantaina. On muutenkin ihana olla elämäntilanteessa, jossa on unelmia ja tavoitteita kieppumassa aivan sormien ulottuvilla, mutta samalla kaikki on sopivan tasaista. Arkea, jonka suurin haaste on etsiä raitajuuria K-Marketista ja muistaa ostaa vihreitä paprikoita.

Aina niin ei ole ollut. Kun tein montaa sivutyötä, erilaisia kirjaprojekteja, artikkeleita, viimeisiä kursseja ja pro gradua, oli tekemistä tarpeeksi, oikeastaan aivan liikaa. Olin väsynyt ja kiukkuinen, enkä saanut sellaista luovuusnautintoa oikein mistään, mistä normaalisti inspiroiduin valtavasti. Hoidin kaiken kunnialla loppuun, ja sen jälkeen päätin alkaa järkevöittämään suorituskeskeistä elämääni. Nyt se rullaa rauhallisesti ja tasapainoisesti eteenpäin, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. Siitä sain muistutuksen, kun ostin heräteostoksena Flyin Tiger Copenhagenista muistilapputaulun (kuvassa) muutamalla lantilla. En todellakaan tiedä, olisinko vielä pari vuotta sitten osannut tai halunnut vastata jokaisen lapun otsikkoon.

Aiemmasta viisastuneena olenkin oppinut, että…

… viikonloppu kannattaa raivata tyhjäksi aina, kun se on mahdollista. Minulle kotiviikonloput ovat nollausta parhaimmillaan. Pidän ystävien seurasta ja nautin valtavasti kaveri-illoista, mutta tarvitsen myös viikonloppuja, jolloin en tee mitään. Se ehkäisee uhkaavaa stressiä.

… päämäärättömät lenkit avaavat silmät ja ovat myös äärimmäisen rentouttavia. Vaikken tällä hetkellä ole millään tavalla stressaantunut, teki viimesunnuntainen lenkki hyvää. Kävelin hitaasti ympäri kotiseutuja. Yritin katsella kotinurkkia uusin silmin. Huomasin, että päiväkodin pihassa on omenapuita ja mietin loppulenkin ajan, kukahan nekin syö. Ja saavatko päiväkodin lapset syödä omenoita hoitopäivän aikana?

… kun ajatukset järjestää, ja sulkee pois sen, mihin ei juuri murehtimishetkellä voi vaikuttaa, tulee levollinen olo. Kun ajattelee, mikä on hyvin, huomaa, että aika moni asia on ihan mainiosti.

… joskus kannattaa luovuttaa ja mennä nukkumaan. Jos uni ei tule, on parasta ajatella kauniita asioita. Jotakin yksinkertaista ja ihanaa.

… elämän ollessa hektisimmillään, on pakko tehdä hommia, vaikkei huvittaisi. Ei voi odottaa oikeaa hetkeä tai inspiraatiota. Kun tekee silloin, kun ei huvittaisi, kehittyy, sillä kiireessä keksii kyllä keinot selvitä ja samalla tulee keventäneeksi stressitaakkaa.

… iltarentoutumiseen paras ratkaisu on kirjan lukeminen. Suosittelen siis pakomatkaa kirjallisuuden maailmaan, sillä ohjelmien tuijottaminen aktivoi silmiä ja koukuttaa enemmän. Kirjat ovat oikealla hetkellä oikealla tavalla väsyttäviä.

… ravintolassa syöminen on suositeltavaa ilman puhelinta ja täysin omassa rauhassa. Keskity ruokaan, nauti siitä, mieti purutuntumaa ja makua. Ajattele vain aisteja, joita ruoka aktivoi. Hommia ehtii paiskia lounaan jälkeen.

… joskus on ihan pakko laittaa elämä risaiseksi. Se, mitä se kenellekin tarkoittaa, ei minulle kuulu, mutta sen tiedän, että se rentouttaa. Kun heittää kynän nurkkaan ja rentoutuu ihan täysillä, on valmis kohtaamaan loputkin stressimöykystä. Kunhan viimeistään sunnuntaina järjestelee seuraavan viikon menot kalenteriin.

Sain tänään lisäkappaleita toimittamastani kirjasta. Olipa se urakka, mutta tuntui palkitsevalta pidellä omia opuksia hyppysissä. Minä tein sen, ja selvisin monesta muustakin!

Miten hoidat stressiä? Oletko kokenut suurta stressisumaa tai jopa uupumusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa