Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Alussa oli abi, blogi ja Blogspot

Viritys. Se on oikein hyvä sana kuvaamaan aiempia blogikokeiluitani. Mediakka ei nimittäin ole ensimmäinen blogini.
DSC_0031 (2).JPGHurraa! Mediakka on ollut pystyssä jo kolme vuotta! En rehellisesti sanottuna olisi uskonut pystyväni tähän, sillä aiemmat blogisivustoviritykset olivat kuolleet yhtä nopeasti kuin olin ne perustanutkin. Halusin kirjoittaa, mutta kamerani oli surkea, enkä muutenkaan tiennyt, mistä olisin kertonut. Omasta elämästä kirjoittaminen ei silloinkaan sellaisenaan tuntunut hyvältä.

Mutta yritin silti. Ensimmäisenä perustin Abina-blogin Blogspotiin. Bannerissa oli apina, jonka päässä keikkui ylioppilaslakki. Kuten arvata saattaa, blogi kertoi opiskelusta abivuonna. Ei ehkä myyvin teema. Kirjoitin sinne useita tekstejä, mutten enää muista ainuttakaan aihetta. Todennäköisesti selostin tekemiäni tehtäviä tarkasti ja raportoin tulevista kokeista. Opiskelu oli silloin minulle maailman tärkeintä ja ylioppilaskirjoitukset koko elämä, vaikken niihin loppujen lopuksi kovasti lukenutkaan.

Lukioaikana ja vähän sen jälkeen perustin useita blogeja, joihin kirjoitin yhden tai muutaman tekstin ennen kuin poistin ne. Vattupuskassa oli selvästi heijastus Zen Café -vaiheestani, Jumalainen näytelmä taas peilaus kirjallisuusinnostuksesta ja historiaharrastuksesta. Sen lisäksi pidin myös blogia ystäväni kanssa. Nimi oli sen verran ruokoton, että se jääköön salaisuudeksi. Paljastan kuitenkin, että se oli suora lainaus eräästä saamastani tekstiviestistä. Ennen kuin päätön blogisekoiluni loppui, ehdin vielä pitää vain kutsutuille henkilöille avoinna olevaa laihdutus- ja hyvinvointikeskeistä blogia. Pääsin tavoitteeseeni, ja lopetin blogin.

Blogitaivaltani taaksepäin katsoessani muistin, ettei Abina itse asiassa ollutkaan ensimmäinen blogini. Lukion viestintälinjan mediakritiikin kurssilla oli pakko perustaa WordPress-alustalle blogi ja julkaista opintokirjoitukset siellä. En varmasti silloin käsittänyt yhtään, mitä olin tekemässä. En lukenut blogeja, eikä blogosfääriäkään voinut katsoa vielä syntyneeksi ainakaan Suomen mittakaavassa, vaikka vuoden 2009 tienoilla olikin jo blogeja, osa myös suosittuja. Tietotasostani kertoi se, että blogin nimeksi tuli Katariinan journalismia. Muistini mukaan ulkoasu oli ihan hyvännäköinen, joskin epäkätevä: kolmipalstainen ja kuvaton.

WordPress-kokeilu oli kuitenkin jättänyt jälkeensä hyvät muistot, joten lukiessani enemmän blogeja ja kypsytellessäni ajatusta oman perustamisesta päädyin WordPressiin. Aloittaessani yliopisto-opinnot pidin kulttuurikritiikkiin keskittynyttä Mediakka-blogia. Sekin oli kuvaton! Ei ihme, että suurin piirtein – oikeasti – viisi ihmistä luki sitä viikossa. Tekstit olivat kyllä hyviä. Tein paljon musiikki-, teatteri- ja elokuva-arvosteluita. Saatoin myös suoltaa omia proosatekeleitäni sinne kuvitellen, että joku kustantamo löytäisi ne. No ei löytänyt, ja blogi päätyi roskakoriin.

Olin onnistunut lukitsemaan Mediakka-sivutunnuksen itseltäni, joten lopulta vuonna 2015 perustin Akkamedia-nimellä tämän blogin. Melko pian aloin inhota valtavasti hätäratkaisunimeä, ja ostin oman Mediakka-domainin.

Nimessä ei edelleenkään ole järkeä, mutta on se parempi kuin Katariinan journalismia. Sen asettama rima ei tosin koskaan kovin korkealla ollutkaan.

Minkälaisia blogikokeiluita sinulla on ollut? Mitkä olivat ensimmäisiä lukemiasi blogeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hakuammuntaa

Yhteishaku korkeakouluihin käynnistyi 14. maaliskuuta. Tulevaisuudessa ei välttämättä tarvitse hikoilla kirjastossa luku-urakkaa taltuttamassa, mutta elämä täytyy osata suunnitella etukäteen jo teininä.
DSC_0015.JPGHain, luin, pääsin! Hakukeväästäni on kulunut jo kuusi vuotta, ja sen jälkeen olen valmistunut suunnitellusti yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Täyttäessäni violetinsävyistä hakulomaketta tuntui kaukaiselta edes ajatella valmistumista. Se olikin lopulta juhlallista! Ohjaaja laittoi sähköpostilla hyväksynnän gradulle ja onnittelut kypsyysnäytteeseen. Todistus kolahti lopulta eteisen siniselle kuramatolle. Minä kokkailin yöpaita päällä nyhtökauratoasteja vieraille valmistujaisiini ja vastaanotin lopulta valtavan määrän lahjapulloja.

Hakiessani päätin, että pääsen sisään. Uskoin itseeni, mutta samalla ajatus tuhannesta hakupaperit pistäneestä ja alle viidestäkymmenestä valitusta kuristi kurkkua niin, että teki mieli paiskata kirjat seinään. Journalistiikka ja viestintä eivät vaadi maailmankaikkeuden ymmärtämistä hiukkastasolla tai loputtomia laskentasulkeita. Siksi tuntui hämäävältä lukea helpolta vaikuttavaa asiaa, mutta tiedostaa, että jollakin tavalla hakijat on laitettava järjestykseen. On ymmärrettävä lukemansa ja tunnettava kirjat kuin olisi kirjoittanut ne itse.

Olin sen verran onnekas – jos niin voi sanoa – että ehdin käydä läpi vanhan koulun hakujärjestelmän. Pääsykoemateriaalit ja koetilaisuus olivat hyvin perinteiset ja sopivat hyvin luonteelleni. Hakuvuoteni oli viimeinen, kun käytössä oli kaksi kirjaa: Risto Kuneliuksen ikiopus Viestinnän vallassa ja Johanna Sumialan vuoden vieraileva tähti Median rituaalit. Koruttomassa koetilaisuudessa täytettiin noin kahdeksansivuinen tentti, joka yhdisti sananselitystä ja esseitä sekä kuvatehtäviä. Minun kevääni jälkeen pääsykokeisiin on luettu yksi kirja ja artikkeleita, mutta käsittääkseni kirja jäänee kokonaan pois.

Tietäjä teini-ikäinen

Tulevien vuosien hakijoiden näkökulmasta kevätpuurtaminen joko keventyy huomattavasti tai muuttuu entistä ahdistavammaksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tiedottanut, että vuoteen 2020 mennessä entistä suurempi osa uusista opiskelijoista valitaan todistuksen perusteella. Samalla myös ensikertalaisten asema paranee, vaikka jo nyt käytössä on ensikertalaiskiintiö. Väliin putoavat ne, jotka eivät tiedä jo varhain koululaisena, mitä haluavat opiskella aikuisena ja ne, jotka tekevät ohilaukauksen opintovalinnassaan. Palkataanko tulevaisuudessa onnettomia fysioterapeutteja, opettajia ja lakimiehiä? Olisiko turvallisempaa jäädä vain välivuosiajan hanttihommiin?

Ajatus siitä, että pelimerkit jaetaan jo lapsena, tuntuu karmealta ja on kaukana edes näennäisesti tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Kärjistettynä mahdollisuudet nousta heikosta koulumenestyksestä uusille urille on mahdotonta, sillä vanhoja numeroita on vaikea pyyhkiä pois ja harva lähtee suorittamaan lukiota enää toistamiseen. Myös taloudellinen eriarvoisuus korostuu, sillä toisilla valintojen tekeminen on jo lähtökohtaisesti helpompaa, jos mietitään koulupolulle ohjausta ja opiskelussa tukemista sekä harrastusmahdollisuuksia ja niiden tarjoamia elämyksiä, jotka voivat vaikuttaa valintojen tekemisen selkeyteen. Perheen heikko taloudellinen tilanne ei tietenkään tarkoita, ettei opiskeluun kannustettaisi, mutta jo se, että toinen aste on maksullinen, vaikuttaa menestysmahdollisuuksiin.

Aina kyse ei ole siitä, että lapsuus olisi mennyt heikosti. Kaikki eivät yksinkertaisesti tiedä tai halua miettiä vielä toisen asteen opinnoissaan jatkopaikkaa – ainakaan sitä opiskeluihin liittyvää. Kun on ollut vuosia työelämässä, mahdollisuudet irrottautua opiskeluihin kapenevat, eivätkä opintotukileikkausten kurittamat tuet tee opintielle aikuisena lähtemisestä helpompaa. On ollut surullista nähdä, että hallitustason päätöksiä tehdessä ei ajatella ihmisiä tai edes upeaa opinto- ja urapolkua, vaan puhtaasti lukuja, taloutta ja työllisyyttä. Harmi vain, ettei ihminen toistaiseksi ole kone. Toivottavasti rahaa on varattu uupumusten hoitoon ja henkiseen kuntouttamiseen.

Onnea matkaan!

  • Kun aika on oikea, päätä pääseväsi opiskelemaan. Pidä se mielessä lukiessa ja myös koesalissa. Kannattaa olla sopivasti nöyrä, mutta katsella silti koko salillista porukkaa niin, että uskoo päihittävänsä kaikki. Siihen täytyy uskoa!
  • Lue, lue ja lue. Tietoa ei imuroida huomaamatta, vaan nykyteknologiasta huolimatta on vain kuuliaisesti luettava. Se sattuu niskaan ja silmiin, mutta muutaman viikon  pakerrus on pieni hinta unelma-ammatista. Jos siis kyseessä on unelma-ammatti.
  • Lue oheismateriaaleja. Kaikki tieto on hyödyksi. Jos on aikaa ja innostusta, lue opintojen kurssikirjoja, sillä se laajentaa ymmärrystä. Opinahjojen sivuilla on nähtävissä kurssikuvaukset ja -materiaalit. Niiden lukeminen on sitä paitsi inspiroivaa.
  • Nuku, syö ja liiku hyvin. Ei tarvitse lukea pääsykokeisiin noudattaakseen tasapainoista elämää. Kovan luku-urakan aikana on kuitenkin hyödyllistä pitää erityisen hyvää huolta itsestään.
  • Rauhoita arki ja puurra kunnolla, mutta rentoudu viikonloppuna. On tietenkin yksilöllistä, mikä toimii, mutta liiallinen tiedon runttaaminen yhteen nuppiin ei vie kovin pitkälle. Kannattaa antaa itselleen aikaa sisäistää. Minulle toimivin ratkaisu oli lukea muutaman viikon ajan arki-iltaisin muutama tunti töiden jälkeen. Jos töitä oli välivuonna myöhään, selailin aiempia muistiinpanoja. Sunnuntaisin kertasin opitun ja maanantaina jatkoin taas. Viikonloppuna oli lupa remuta niin paljon kuin jaksoi, mutta niin, ettei alkuviikko häiriintynyt.
  • Paljon on kiinni sattumasta. Kaikki ei ole kiinni itsestä, mikä on samaan aikaan lohdullista ja epäreilua. Joskus voi käydä niin, että muut ovat yksinkertaisesti parempia, eikä oma huippusuoritus riitä. Se on kurjaa ja ahdistavaa. Jos on kuitenkin itselleen uskollinen ja uskoo tehneensä kaiken voitavan, sen pitäisi riittää, vaikka lopputulos voi kirpaista. Pettymyksen käsitteleminen on helpompaa, kun ei tarvitse jossitella.
  • Maailma ei lopu hylkykirjeeseen. Hyppää viileään järviveteen ja sihauta juoma auki. Kyllä se siitä. Taas ensi vuonna. Ei lohduta, mutta oikeasti elämässä on muutakin kuin opinnot. Onneksi! Sitä paitsi vuodet tekevät viisaammaksi, vaikkeivät hakumenettelyyn tehdyt muutokset välttämättä tee sille oikeutta.

Näyttivätpä tilastot miltä tahansa, aina joku pääsee. Miksi se et olisi sinä?

Haetko korkeakouluun tänä vuonna? Minkälaisia ajatuksia tai muistoja hakukevät herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

3. syyskuuta 2012

Pellervonkadun vaahterat olivat päästäneet irti heikoimmista lehdistään. Nilkkurin kärki pöllytti niitä pitkin katua tarpoessani yliopistolle. Kalevantiellä tuuli jo aika tavalla, mutta rakennuksen aulassa oli yllättävän lämmin. Syystä, sillä tätä päivää olin odottanut vuosia.
DSC_0016DSC_0013DSC_0017Odotin yliopiston alkua suurin piirtein siitä lähtien, kun aloitin lukion. Hahmotin, että tämän on oltava välipysäkki, joka yksinään ei johda mihinkään. Kuvittelin monta kertaa, miltä tuntuisi kävellä yliopiston käytäviä opiskelijana. Nälkä kasvoi entisestään välivuonna yliopiston radiossa. Tuli pääsykokeet ja hyväksymiskirje. Kesä tuntui pitkältä, ja päättyi virallisesti syyskuun alussa 2012, kun päädyin värjöttelemään kolkkoon eteisaulaan, jossa edellisvuoden olin tehnyt vaikka kuinka monta haastattelua radioon. Se, että seisoi siinä vastavalittuna opiskelijana, tuntui paljon hienommalta.

Vuosien työ päättyi lopulta syksyllä 2017, kun maisterinpaperit kilahtivat postiluukusta eteisen aavistuksen kuraiselle matolle. Laitoin ne samaan kansioon yliopiston hyväksymiskirjeen ja aloituspaketin kanssa, jotta muistaisin aina, miltä tuntui, kun kaikki tuntuu mahdolliselta.

Riemun jälkeen saapui kaipuu. Kuvitteellisessa sivistyssanakirjassani yliopistoikävällä viitataan mielentilaan, jossa ihminen tuntee kaipuuta korkeakouluopinahjoaan kohtaan. Yleensä syynä on vahva opiskeluorientoituminen tai muutosvastaisuus.

Näitä asioita kaipaan yliopistosta:

  • Kun istuutuu vielä puolityhjään luentosaliin, asettelee muistiinpanovälineet pöydälle, syö aamupalan ja nauttii kuumasta kahvista, maailma kohtelee aika hellästi. Mielikuva muistuttaa minua yliopistoelämän ihanimmista arkisista hetkistä.
  • Jos opiskelee kokopäiväisesti tai jos on siinä ohessa osa-aikaisesti töissä, viikolla on silti monta vapaapäivää. Ehtii nauttia aivan eri tavalla asioista. Kevään talvipäivien ensimmäisistä auringonsäteistäkin. Opintotukileikkausten vuoksi tämä jäänee monella haaveeksi.
  • Periodien vaihtuminen tuo neljä uutta alkua vuoteen. Aika mahtavaa!
  • Vapaa sivuaineoikeus mahdollistaa valtavan laajan oppimisen. Missä muualla kaikkea muuten ehtisi tai jaksaisi opiskella?
  • Arvosanajännitys pitää mielen virkeänä. Numerot eivät kerro kaikkea, mutta näin opiskeluorientoituneena pieni kutkutus nostaa energiatasoja. Ja intoa.
  • Kuinka usein saa valita viikon jokaisena päivänä noin viidestä edullisesta lounaspaikasta sen mukaan, mitä tekee mieli?

Onneksi tämä menee ohi. Olen ikävöinyt kaikkia oppilaitoksiani niistä lähdettyäni. Kaivannut turvallisuuden tunnetta ja rutiineja. Yliopiston ikävöinti on siitä lohdullista, että sinne voi periaatteessa mennä takaisin milloin tahansa. Siitä, millaisessa asemassa sinne palaisi, en vielä tiedä kuin haaveideni verran.

Tehokasta kevätlukukautta niille, joilla se alkoi maanantaina!

Oletko muutosvastainen? Entä podetko ikävää menneitä opinahjojasi kohtaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisivuotissuunnitelma

Viis uudenvuodenlupauksista! Vuosi on aivan liian lyhyt aika toteuttaa monta pakotettua asiaa. Senpä vuoksi olen tehnyt aina viisivuotissuunnitelman, jolla historiassa toki on varsin ikävä kaiku. Oma suunnitelmani on kuitenkin ihan vain puhtaasti hyvään elämään keskittyvä kokonaisvaltainen lupaus. Vuonna 2018 käynnistyy jo kolmas viisivuotissuunnitelmani.
business-1149630_960_720Kuva: Pixabay

Alan tehdä unelmatyötä, jossa hommia paiskitaan yhteiskunnan ja ennen kaikkea ihmisten vuoksi. Saan hyödyntää koulutustani ja kykyjäni. Tiedän, mihin pystyn, ja tavoittelen päämäärääni ihan oikeasti, enkä vain tyydy selvittämään tilanteesta kaikille. Olen myös onnellinen siitä, mitä minulla jo on: vakaa talous, hyvä olla ja ihana koti. Mutta tyytyminen ei riitä. Haluan enemmän ja näyttää kynteni.

Nautin aamuista ja varaan aikaa mannapuuron keittämiselle. Jos ihminen ei kolmeenkymppiin mennessä saa herättyä sen verran aikaisin, että ehtisi alle 10 minuutin mannapuuron kiehauttaa aamulla, niin on syytä ilmoittautua elämänhallintakurssille. No, ei kai se yhdestä puurosta kiinni ole sentään. Puuro vain sattuu olemaan mainio aamupala, mutta aivan liian työläs mikrottomalle unikeolle. Yritän myös tulevina vuosina muistaa nauttia aamun tunnelmasta ja pysähtyä katselemaan, kuinka kaupunki herää. Kiire tosin on töihin aina.

Liikun enemmän. Joogaan ja käyn pitkillä lenkeillä niin kuin aiemmin oli tapana. Ruumiillinen hyvinvointi on jäänyt kiireisten vuosien jalkoihin. Nyt, kun hallittavia lankoja on vähemmän, alan varata päivästä aikaa liikunnalle. Hyötyliikunta ei riitä, vaan haluan nauttia siitä ilosta, jonka vartalolleni suon sitä hoitamalla. Aion sopia myös paljon enemmän lenkkitapaamisia ystävieni kanssa. Silloin nimittäin tutustuu myös kotikaupunkiinsa paremmin, kun antaa toisen päättää, mihin päin suunnataan.

Minulta ilmestyy proosateos. Tämä onkin jo vauhdissa. Haaveilen, että proosan kirjoittamisesta tulee taas harrastus, joka tuo vastapainoa työlle. Mikään ei voita kirjoitusflow’ta. Haluan hukkua iltaisin hetkeksi luomaani maailmaan, ja lopulta julkaista sen kaikille. Mistään mielikuvitusmaasta ei ole kyse, sillä fantasiaa en kirjoita.

Julkaisen runoteoksen. Tiedosto on luotu. Idea on syntynyt jo kauan sitten. En usko vanhan teoksen muokkaamiseen, sillä kuusi vuotta vanha runosetti on melkoista luettavaa nykymittakaavassa. Aloitan siis puhtaalta pöydältä, sillä nyt todella tiedän, mitä haluan sanoa.

Pidän kolmekymppiset lastenjuhlateemalla. Oikein perinteiset lasten synttärikemut 90-luvulta edustavat minulle laman suurvuosikymmenen ilakointia. Tietenkin, olinhan lapsi silloin. Minulle yhdeksänkymmentäluku oli synttärikemuja hupihatut päässä ruokapöydän ympärillä ylikermaisen kakun äärellä. Pahvisia teema-astioita, ongintaa ja aasinhäntää. Tätä on luvassa myös omilla teemakutsuillani – aikuiseen makuun.

Miten kävi edellisten viisivuotissuunnitelmieni kanssa? Ensimmäistä aloittaessani olin siis 15-vuotias, ja toisen alkaessa tasan 20 vuotta vanha. Suunnitelmani liittyvät aina melko isoihin asioihin, joten pääpiirteet on helppo muistaa. Valmistuin lukiosta liki kympin keskiarvolla, sain vartaloni kuntoon, aloin syödä terveellisesti, pääsin yliopistoon, muutin Kalevaan ja sittemmin puolisoni luokse Amuriin. Lopulta valmistuin myös maisteriksi.

Vakituinen toimittajanpesti jäi saamatta, sillä en edes hakenut sellaista. Kaunokirjallista teostani ei myöskään julkaistu, koska kirja jäi 30-sivuiseksi. Sen sijaan toimitetun historiikkikirjan tein ja paljon muita kirjoitustöitä. Haaveilin myös muuttavani Pispalaan syntymäkotiini, mutta taloon on niin käsittämättömät jonot, ettei se taida olla mahdollista. Sitä paitsi ahneus kasvaa keskustan lähellä asuessa: kaiken pitää olla aivan käden ulottuvilla. Siinä alkaa Pispalakin tuntua jo kaukaiselta maalta.

Teetkö vuosisuunnitelmia tai kenties pidempiaikaisia lupauksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa