Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei enää ikinä

On ollut hiljaista. Kiukkua ja harmia. Jumissa olevia niskoja ja turhautumista. Tyhjä blogi ja ajatus uudesta heräämisestä. Onhan nyt juhlan paikka! Opiskelut ovat ohi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAMelkein. Vieressä vielä rispaantuneet sivut kirjasessa, jonka vihreät kierteet saavat silmät pyörimään päässä illan pikkulukutunteina. Työpäivän jälkeen puurrettuja satoja sivuja sosiologisesta teoriasta ja digitalisaatiosta. Näillä antimilla maisteriksi.

Jossakin lähellä jännitettiin vielä soveltuvuuskokeita, kun astuin viimeistä kertaa sähköiseen tenttiluokkaan. On aika kaunis ajatus, että tarinat alkavat ja päättyvät samassa paikassa. Mutta takaisin vain minuun, joka tämän tarinan keskiössä on. Takki on tentin jälkeen aika tyhjä, varsinkin kun suosikkitakin tasku on oikeasti rikki, ja puhelin sukeltaa vuorin sisään kävellessä huomaamatta. Yhtä lailla kuin puhelin on jumissa tanskalaistakin sisässä, ovat myös fysiologiset aivoni aivan lukossa ison rutistuksen jälkeen.

Vetreyttämisreseptinä olen yrittänyt käyttää Anna Hanskin ysärihittejä. Eivät auta. On kokeiltu myös italialaista proseccoa ja pizzaa. Pyöräilyä kaatosateessa. Ja parvekekyttäystä raikkaassa sateenjälkeisessä ilmassa. Vaan eipä auta puistokyyläyskään, koska Amurin viheralueilla vaeltavat pääosin vain muumioituneet naapurit raihnaisine koirineen. (Saako näin edes sanoa julkisesti, vaikka havainnoit ovat totta?)

Jos vielä pitäisi tehdä tenttejä, en oikeasti koskaan enää valittaisi niihin lukemisesta, jos sen voisi tehdä aina ihan vain vapaa-ajalla ilman ansiotyössä käyntipakkoa. Stressi johtaa helposti epäonnistumisen pelkoon ihmisellä, joka ei oikeastaan ole koskaan koulupolulla epäonnistunut missään ja joka on jo valmiiksi saanut psykosomaattisia oireita suurin piirtein kolmosluokan matematiikan päässälaskukokeistakin.

Vaikka pro gradu -työ on vielä työn alla, tuntuu hurjalta ajatella, että varsinaista opiskelua ei enää ole. Ei yhtäkään tenttiä. Ikinä enää. Tosin, vannomatta paras. En todellakaan näe itseäni tulevaisuudessa tutkijana, mutta yliopisto työpaikkana kiinnostaa niin paljon, että minua kylmää ajatus siitä, että joskus saatan ajautua väitöskirjan pariin, ja toisaalta väreitä tuottaa myös se, että opiskelut ovat ehkä oikeasti tässä. Ei kai sentään, voisin sanoa. Jo kerran yliopiston työpaikkana kokeneena muistan vain sen inspiroivan työympäristön ja koulufania hyväilevän opiskelutunnelman, että parempi vain todeta, että eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan sitä, koska kyseiseen laitokseen mahdollisesti päätyy töihin ja mihin virkaan!

Saa palkata.

Milloin viimeksi teit jotain ”Ei ikinä enää!” -ajatuksella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Täyden kympin tie – jonka olisi voinut talsia myös toisin

Kun koulu on koko elämä vuosikausia, täytyy tehdä valtavasti työtä sen eteen, että elämässä olisi hyvä olla ilman kymmeniä kymppejäkin. Tulevaisuuden opiskelijoiden väsymystä ja suorittamispakkoa ei niin vain hyssytelläkään pienemmäksi, jos hallituksen pääsykoeuudistukset toteutuvat. Kaksinumeroinen arvosana voi olla ainoa tie eteenpäin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAlkavassa viikossa on taikaa. Riemua ja kesän tuoksua. Minulle kevätjuhla oli kouluaikoina vuoden kohokohta heti joulun jälkeen. Ei siis ihme, että olin se lapsi, joka odotti koulun alkua ja uusien koulutarvikkeiden saapumista kauppoihin jo heinäkuun alussa. Suvivirren raikuessa auditoriossa – tai minun nuoruudessani juhlapukuun puetussa liikuntasalissa – tunsin kauhunsekaista tunnetta, ja laskin mielessäni, kuinka moneen kymppiin on mahdollisuus ja montako stipendiä tulee. Hikoilutti ja tärisytti. Maailman paras kesäloma saattoi alkaa, kun luokassa jaettava todistus oli ladattu tarpeeksi täyteen kymppejä.

Jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä ajatella, millaiseksi itseisarvoksi suorittaminen ja kympit muodostuivat, vaikka kukaan ei painostanut, enkä tarvinnut numeroita mihinkään. Voi varmasti pohtia, oltiinko jo menty liian pitkälle, kun itkun aiheutti koenumero, joka ei alkanut kympillä. Kuvauksesta huolimatta olin kuitenkin ihan normaali lapsi ja nuori, jolla oli myös sosiaalista elämää, enkä koskaan joutunut pahemmin pänttäämään tai istumaan kirjan kanssa kahden yöhön asti.

Viimeistään yliopistossa oli pakko myöntää, että on muutakin elämää kuin koulu ja opiskelu. On käytävä töissä ja nautittava vapaa-ajasta, jotta jaksaa tehdä ansiotyöt, opiskella ja hoitaa freelancer-hommat. Viime vuosi opetti konkreettisesti, ettei loppujen lopuksi millään muulla kuin omalla ja läheisten hyvinvoinnilla ole mitään merkitystä. Näin suorittajana sekin täytyi näköjään oppia ihan käytännössä, kun ei kukaan pitänyt aiheesta koetta. Kukaan ei tule hautakiveen hakkaamaan hienoa päättötodistusta ja kymmeniä stipendejä.

Jo vuosi sitten ja pitkin kulunutta vuotta on kuhistu opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen väläyttämästä pääsykoeuudistuksesta, joka tiivistettynä sysäisi jatko-opiskelupaikan saamisen päättötodistusperusteiseksi erillisten korkeakouluvalintakokeiden sijaan. Uudistus ei anna armoa jaksamiselle ja hengähtämiselle. Tai ylipäätään minkäälaisille virheille ja huonoille päätöksille. Edelleenkään stipendejä ei tulla ripustamaan kaiken loputtua uurnille, mutta teini-iässä ne olisivatkin uudistuksen mukaan yhtäkkiä ainoa portti eteenpäin. Olisin todistuksillani tulevaisuuden teininä hyötynyt mahdollisesta pääsykoemuutoksesta, kun taas nyt talsimallani polulla liki kympin keskiarvo ei ole vaikuttanut mihinkään, mutten silti koe uudistusta reiluna. Olisinhan itsekin voinut heittää hanskat tiskiin, jos uupumus olisi iskenyt lukiossa tai jopa aiemmin.

Tämän viikon lauantaina vietetään koulun kevätjuhlia. Minä istun toimistossa, jossa ei Suvivirsi soi. On haikeaa, että työelämä vie kauaksi arjen riemusta ja lapsekkaan innon täyttämästä opiskelusta. Toisaalta on ihan tervettä, että todistushikoilun sijaan lähtee lauantaina ihan tavalliseen tapaan Jopolla töistä ja saapuu kaupan kautta kotiin. Ei kokeita, ei numeroita. Itselleni annan ehkä ysipuolen hyvin hoidetusta päivästä.

Vaikka onhan se niin, että ihan oikeaa elämää ei mitata numeroissa, joten totean vain, että ihan hyvin meni, ja parhaani tein kuluneenakin päivänä. Ehkä ihan vähän tiiraan lähipuistossa kuvattavia ylioppilaita, ja mietin sitä valtavan kutkuttavaa tunnetta, joka valvotti ennen koulun ylioppilasjuhlaa jännittäessäni, montako stipendiä tulee. Senkin ajan olisi muuten voinut käyttää nukkumiseen taatakseen juhlapäivään maksimaalisen jaksamisen.

Miten ylisuorittamisesta voi opetella eroon? Mitä ihmettä tapahtuu, jos arvosanat alkavatkin määrittää tulevaisuutta jo nuorena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kaksisuuntainen juhlahäiriö

No ei sitä nyt juhlia tarvi. Jos juhlat kuitenkin saavat ansaitsemansa huomion, niin ei niissä ainakaan tarjota sitä, mitä sankari haluaa, koska juhlathan ovat vieraita varten. Suomalainen juhlakulttuuri kumartaa kuivakakkuja ja mummon vesikahvia sekä perin syvää vaatimattomuutta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKotimaisesta juhlakulttuurista kertovat hyvin aiempina vuosikymmeninä voimassa olleet säännöt. On säännöstelty alkoholia, tanssia ja seuralaisia. Kahvikin on ollut kortilla. Hauskanpito ylipäätään on ollut kiellettyä, ja hääaterioinniksi on riittänyt kämäiset sämpylät ja juhlapuvuksi ikkunaverhosta ommeltu huntu. Aina ei tarvitse juhlia isolla budjetilla, ei missään nimessä, mutta saahan sitä juhlafiilistä olla vähemmälläkin rahallisella panostuksella ilman, että täytyy heittäytyä ankeaksi.

Kun pääsin ylioppilaaksi, satsasimme vanhempieni kanssa juhliin kunnolla. Ne olivat isot pirskeet, joissa viihtyivät niin sukulaiset ja ystävät kuin naapuritkin. 1930-luvun pula-aikaa edusti isoäitini, jonka saimme kiinni ilkeilystä saapuessamme mahtipontisten pitopalvelutarjoilujen kanssa kotiin. Mummi läpätti puhelimeen, että kyllä tytölle pitäisi riittää juhlien tarjottavaksi yksi kuivakakku, riittihän hänellekin lapsena herkuksi appelsiini. ”Hei vieraat! Tässä teille korviketta ja kaksi vuotta sitten pakastettua tiikerikakkua”, ei valitettavasti toimi 2000-luvulla.

Opiskeluun liittyvää juhlatraditiota leimaa myös ylioppilasjuhlien glorifiointi. Millään muulla saavutuksella valkolakin jälkeen ei ole mitään merkitystä. Miksi ihmeessä? Nyt, kun aihe on itselleni ajankohtainen, mietin, minkä takia maisterinpapereita ei juhlita mahtipontisemmin. Siis viisi vuotta yliopistossa, yleensä enemmänkin! Ammatin saavuttaminen ja akateemisen pätevyyden kalastaminen jäävät täysin valkean päähineen varjoon. Onhan toki totta, että kuka vain pääsee yliopistoon – jos vain haluaa tarpeeksi –  ja valmistuu sieltä – jos vain suorituu kaikesta, mistä on pakko. Sama tosin pätee yhtälailla ylioppilaaksi aateloimiseen. Oikeastaan kaikkiin tutkintoihin.

Kun kerta eläkeikä halutaan nostaa seitsemäänkymmeneen ikävuoteen, olisi vähintäänkin kohtuullista juhlistaa viimeistä tutkintoa, joka sysää valmistuneen yli 40 vuotta kestävään uraputkeen. Niin, ja meidän ajassa tuskin nykymaisteri pääsee eläkkeelle. Ylioppilasjuhlien ylikorostaminen vie huomion myös muilta perustason lakittomilta, ammattiin johtavilta tutkinnoilta, vaikka kulttuuri palvoo raakaa työtä ja raatamista. Minä ainakin haluan juhlistaa YTM-papereitani, koska tästä lähtien aamuheräämiset eivät ole tilapäinen kesähäiriö, vaan ihan oikeasti koko elämän kestävä vikatila. Siis 6.45 joka aamu tästä eteenpäin. Kyllä se on todellakin jättibailujen paikka!

Noniin, jos juhlat kuitenkin hyvällä omalla tunnolla saa pystyyn, päästään toiseen ongelmaan. Juhlathan ovat lähtökohtaisesti vieraita varten, eivät sankaria. En todellakaan pidä juhlia vieraiden kiikuttamien lahjojen takia, vaan tärkeintä on se, että tärkeät ihmiset ovat paikalla. Vieraat tekevät juhlat. Mutta kyllähän ne kekkerit ovat kuitenkin käynnissä päivänsankaria ja hänen saavutustaan varten! Siitä huolimatta ruokatarjonta täytyy suunnitella aina yleistä hyvää ajatellen.

Tiedän, että ruokavalio puhuttelee itseäni omien valintojeni ja intohimoni vuoksi poikkeuksellisen paljon, mutta olen joutunut tekemään valtavasti ajatustyötä sen eteen, että mietin, kuinka ostan lihaa tarjolle, vaikka se on vastoin kaikkia periaatteitani. Pelkän kasvis- tai vegaaniruoan tarjoaminen koetaan kenties yleisesti nihkeäksi ajattelemattomuudeksi, joten vegetyyppi on todellakin tässä asiassa se, joka joustaa.  Ja joustaja joustaa aina. En kuitenkaan samaan aikaan halua olla nyreä juhlakalu, joka pakkosyöttää kanssajuhlijoille ruokaa, joka saa kulmakarvat kohoamaan. Eiväthän hekään pakkosyötä lihaa minulle. Kinkkusämpylät ja fetapiirakka, täältä tullaan! Toivottavasti osaan valmistaa ne oikein. Muutoin joudutte tyytymään ruskeapaputahnaan ja ruisnappeihin.

Onnea, kevään vastavalmistuneet! Juhlikaahan ensi lauantaina kunnolla.

Mitä ja miten saa juhlia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kannattaako journalistiikkaa opiskella?

Kevään uuvuttavat pääsykokeet lähenevät, ja se on tuonut melko paljon liikennettä opiskeluaiheisiin teksteihini. Surkeat taloussuhdanteet ja heikentynyt työllisyyspolitiikka eivät varsinaisesti lisää intoa hakeutua opiskelemaan tutkintoa, josta valmistuneiden työuralle tarjotaan hauta-arkkua, ennen kuin ura on edes alkanut.

dsc_0016-2

Minusta piti tulla matemaatikko, Seine-joen varrella maalaava taiteilija tai annaleenahärköstyylinen kirjailija. Ahmin myös sisustuslehtiä, ja harkitsin Helsingin taideteollista, nykyistä Aalto-yliopistoa. Helsinkiin en halunnut muuttaa, ja kirjailijana en uskonut elättäväni itseäni. Hain viestintälukioon, ja yhtäkkiä olikin selvää, että minusta tulee toimittaja. Hain yhteishaussa myös pohjoismaisiin kieliin, mutten jaksanut mennä pääsykokeisiin. Journalistiikan, jonka tiedotusoppi-nimen poistumisesta olin kauhuissani, pääsykokeissa katselin kolmesataapäistä hakijalaumaa, ja päätin, että näistä mahdun kyllä neljänkymmenen ensimmäisen joukkoon. Ja mahduin.

Kun opiskelut alkoivat kesän jälkeen, käytännön kurssit eivät mullistaneet osaamistani, sillä olin hankkinut jo ennen yliopistouraa lukioaikana ja välivuonna ikääni nähden kattavan journalistisen kokemuksen, ja tein lehti- ja radiotuotoksia perusvarmasti. Siksi keskityin erityisesti sivuaineisiin. Koen kuitenkin journalistisen osaamiseni kehittyneen vuosien varrella, koska kursseilla saatu palaute on hionut taitoja, vaikken ponnistanutkaan opintoihin Pidän äidinkielen esseiden kirjoittamisesta -pohjalta.

Uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus.

Journalistiikka tarjoaa mahdollisuudet työllistyä myös markkinoinnin tai viestinnän alalle, jos kurssit valitsee oikein, eikä aina itse asiassa tarvitse edes valita oikeita kursseja, sillä journalisteja palkataan muutenkin viestintäalalle. Silti uhkakuvissa työllistymisestä on tehty sysimusta oligarkkien oikeus. Jos työtä ei tipu heti valmistuttua, kannattaakin miettiä, heittäytyykö opintojen jälkeen tyhjän päälle lepäilemään ja bloggailemaan kotiin vai tekeekö muita töitä sen aikaa, että oman alan paikka aukeaa. Kumpi on pahempaa: oman alan vierestä oleva kokemus vai tyhjä aukko CV:ssä? Työn ylenkatsominen ei tee kenestäkään taitavampaa toimittajaa.

Taitava työllistyy kyllä. Tutkinto-ohjelma antaa erinomaiset taidot alalle, mutta lisäosaaminen ja työpaikan saannin helppous ovat kiinni henkilökohtaisesta ahkeruudesta ja sattumasta. Ammattikorkeassa saanee myös kattavat käytännön taidot, mutta pidän silti yliopistotutkintoa ensisijaisesti arvokkaimpana journalistikoulutuksena analyyttisen ja akateemisen ajattelutavan vuoksi. Teoreettiset lähtökohdat eivät myöskään tarkoita sitä, että suorittavan tason työntekijöistä tulisi rutikuivia pilkunviilaajia tai vähemmän rempseitä duunareita.

Kuulostaa ällöttävän puhki kuluneelta, mutta yliopiston tärkein oppi itselleni on ollut todellisuuden tulkitseminen ja ymmärtäminen. Pienenkin ilmiön taustalla on kaiken selittävä teoria, joka pystyy kytkemään ohikiitävän nännikohunkin maailmanlaajuiseen kontekstiin.

Journalistiikkaa kannattaa siis opiskella, jos haluaa alan, joka yhdistää käytännön tekemisen ja teoreettisen tiedon. Alalla vaaditaan monipuolista tietoa, sen soveltamista ja nuuskimista, joten jokainen tehty työ, opiskeltu ammatti tai sivuaine parantavat menestymismahdollisuuksia. Helpompiakin elannon kokoonraapimiskeinoja tosin on.

Kysy ihmeessä lisää!

Vapaan toimittajan vankeus

Vastoin kaikkia suunnitelmiani minusta tuli freelancer.

Tähänastisen elämäni piti mennä niin, että ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ajaudun oman alani töihin, ja vietän niiden parissa kaiken opiskeluista liikenevän vapaa-ajan. Ja freelanceria minusta ei ainakaan tule, vaan tililleni kilahtaa säännöllisesti tietty summa rahaa, jolla kustannan kidneypapuni ja keskustan ullakkoasuntoni.

Rahaa kyllä alkoi sataa, muttei isosta mediatalosta, ja lopulta kävi niin, että näiden tulojen ohelle tulivat vapaan toimittajan rahavirrat. Kaiken lisäksi alkaa pahasti näyttää siltä, että olen kohta kokopäiväinen freelancer, mikä on kaikkea muuta kuin mitä oman stalinmaisen viisivuotissuunnitelmani piti pitää sisällään.

Täytyy myöntää, että kirjoitin alun perin keskiviikkopäiväni kuvauksen etukäteen, koska olin täysin varma sen kulusta. Lopulta oikeastaan mikään ei mennyt niin kuin piti.

DSC_0100

Kello soittaa klo 6.40. En todellakaan jaksa nousta. Puolta tuntia myöhemmin on pakko. Mocca Master alkaa porista. Kaadan ruotsalaisen luomukahvilitkun matkamukiin, ja hyppään Jopo-jäljitelmän selkään. Klo 7.45 olen päivän ensimmäisessä työpaikassa. Oikeasti en voinut mennä pyörällä töihin, koska tiesin, etten välttämättä ehtisi kotiin ennen junalle lähtöä.

Klo 12.05 viiletän kohti länttä katsellen samalla tyyntä Ratinanlahtea. Kymmenen minuutin kuluttua olen saapunut tukikohtaan. Tuon sontaisen eväsrasian kotiin, ja vaihdan laukkua. Linssit katoavat pikavauhdilla lautaselta. Lähden juna-asemalle. Oikeasti en ehtinyt käydä kotona, enkä syödä linssejä koko päivänä. Eväsrasiat ovat vieläkin työpaikalla.

DSC_0150

Klo 13.07 ylihinnoiteltu Intercity alkaa lipua kiskoilla kohti Helsinkiä. Pääkaupungin näyttävä rautatieasema näkyy ikkunasta vähän ennen kello kolmea. Matkalla olen kirjoittanut muistiinpanoja ja lukenut tenttiin sekä selaillut heikosti päivittyvät iltapäivälehtien uutiset. Ja tuijottanut Riihimäen tylsät rivitaloasunnot läpi. Oikeasti juna on 30 minuuttia myöhässä, koska se jäi sähkövian takia jumiin hyvinkääläiseen korpeen. Olisin vieläkin Uudellamaalla, jos rähjäinen veturi ei olisi tullut kuntoon.

Klo 15.10 olen saapunut sovittuun tapaamiseen Kampin taakse. Kun sopimus on tehty ja suunnitelmat selvillä, poistun tuuliselle pikkukadulle, ja jolkottelen kohti Kamppia. Nyt on saatava Hanko Sushin antimia. Ei kyllä varmasti voita tamperelaista Maka Sushia. Oikeasti en ehtinyt sittenkään päivälliselle, koska menojuna oli myöhässä. Ja vaikka ei olisi ollut, ei olisi enää tehnyt mieli sushia.

DSC_0133

Klo 18.06 seison taas ruuhkaisella rautatieasemalla. Tiiraan heikentyneillä silmilläni omaa raidettani. Oikea löytyy, ja hyppään junaan. Taas tuijotan kaikki hämäläiset radanvarsitalot läpi. Litkin vichyä ja kohtuullisen hyvää asemakioskikahvia. Oikeasti minun ei enää tehnytkään mieli kahvia, vaan join sitruunavichyä ja söin karjalanpiirakoita, koska muuta en ehtinyt ostaa. Hämeenlinnan kohdalla saapumiskuulutusten jälkeen vanha nainen karjui kovaan ääneen: ”No nyt ollaan Riihimäellä!” No, niinpä niin.

DSC_0146

Klo 20.00 pölähdän ulos Tampereen asemalta, ja kävelen salaista reittiäni pitkin remontissa olevan Lidlin talon takaa kohti kotikatua. Se on Tampereen pisin keskustakatu, ja tuntuu siltä kuin numero 40 olisi mailien päässä. Ja niinhän se onkin. Nimittäin reilun mailin päässä. Oikeasti kävelin suoraan aseman ovesta ulos ja raahustin pitkin Hämeenkatua. Teki mieli jäädä Hämeenpuistoon nukkumaan. Kellahtaa sen pyörivän pallon viereen.

Klo 20.15 kurvaan orapihlaja-aidan takaa kotipihalle. Avain temppuilee taas. Soitan ovisummeria niin, että sisällä olevan korvat soivat. Paria minuuttia myöhemmin olen tukevasti ilta-auringon alla ruotsalaisessa halpislepolassessa. Oikeasti avain toimi tällä kertaa moitteetta. Sää oli niin surkea, että köllöttelin vain sohvalla, ja leivoin focaccian.

DSC_0155

Klo 21.00 tarkistan sähköpostit, koska huonon nettiyhteyden takia en ole voinut kurkistaa laatikkoon kahdentoista jälkeen. Turhat Twitter-ilmoitukset siirtyvät roskakoriin. Kahteen viestiin vastaan. Oikeasti katsoin sähköpostit vasta aamulla. Twitter-ilmoitukset lensivät kyllä roskakoriin silloinkin.

Klo 21.05 alan kirjoittaa erään kampanjan artikkelia. Kirjoitusfiilis on hyvä, ja juttu valmistuu kuin itsestään. Lähetän jutun tarkistettavaksi haastateltaville. Oikeastaan viestit jäävät luonnoksiin, koska en kehtaa lähettää niitä näin myöhään. Oikeasti en ole ehtinyt kiireeni vuoksi viimeistellä juttua, eikä se ole kenelläkään vielä tarkastettavana. Vilkuilin kyllä kalenteriani.

Klo 22.10 avaan Elävän arkiston, ja alan luukuttaa Rikostarinoita Suomesta -klippejä. Salkkaritkin täytyy katsoa. Pää tyhjenee nopeasti. Oikeasti olin niin väsynyt, etten jaksanut avata tietokonettani, ja sain vaivoin katsottua Salatut elämät.

DSC_0152

Klo 0.30 uni tulee. Sukellan kirjaviin lakanoihini, ja sammun, ennen kuin ehdin kytkeä valkoista lasipallovaloa pois. Joku muu saa luvan sammuttaa sen. Oikeasti lopputulos oli se, että minulla oli vaikeuksia nukahtaa, ja nukahdin vasta puoli kahdelta. Pelasin hömppäsanapeliä ja selasin uutisia ja ihmisten katoamisilmoituksia.

Tämän tekstin piti kertoa vapaan toimittajan vankeudesta. Eipä tätä omaa unelmatyötään voi vankeudeksi kutsua. Vankeutta on ainoastaan se, ettei uskalla siirtyä eteenpäin. Koska pitäisi uskaltaa luottaa vapaan toimittajan vapaalla aikataululla tuleviin tuloihin? Olenko eläkeikääni asti turvatöissä? Ainiin, mutta ikäisilläni ei ole edes eläkeikää.

Oikeasti minulla on kaikki, mitä onnellisuuteen vaaditaan. Turvaverkko, pitkät aamukahvit, auringonsäteet parvekkeella ja myöhäisiä pyöräretkiä.  Kuohuvalaseja silloin, kun huvittaa. Ja ehkä vielä tulee se päivätöihin kutsuva vapahdussoitto, vaikka eivät ne freelancer-hommat siihen lopu.

Minkälainen sinun työpäiväsi on?

Kuinka opiskella alaa, josta ei tiedä mitään?

Koska alavalintani oli minulle alusta asti selvä, en juuri yliopiston oppaita vilkuillut. Suoraan sanottuna en edes tiennyt, mitä kaikkea yliopistossa voi opiskella. Lähes vapaa sivuaineoikeus tuli myös itselleni yllätyksenä. Historiaa lukuun ottamatta koko yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön (YKY) tarjonta oli suuri yllätys ja aiheutti valtavan valaistumisen.

Aloitin opiskeluni viestinnän, median ja teatterin yksikössä (CMT), mutta sivuaineeni poimin YKY:stä. Astelin jännittyneenä sukupuolentutkimuksen luennolle. Ala oli juuri vaihtanut nimensä naistutkimusta laajempaan termiin. Ei ollut tullut mieleenkään, että tällaista voisi opiskella. Luennot piti kulttuuriantropologitaustainen lehtori, joten opetus oli hyvin kulttuuripainotteista ja siksi minulle erityisen mielekästä.

sivuaine

Tuntui hurjalta istua samoilla penkkiriveillä sellaisten kanssa, jotka olivat lukeneet pääsykokeisiin tuntitolkulla istuakseen samassa paikassa kanssani. Tokihan sama pätee myös toisin päin; Luin monta iltapäivää omia pääsykoemateriaalejani, ja silti peruskursseilla ja vielä aineopinnoissakin oli mukana avoimessa yliopistossa pänttääviä.

Vaikka valmistun pian, olen edelleen hämmentynyt ja lapsellisen innoissani vapaasta sivuaineoikeudesta. Silloin, kun opiskelut maistuvat, on ihanaa selata kurssitarjontaa. Sitä paitsi olen sen verran utelias ja kaiketi vähän pöhkökin, että saatan useasti lukea huvin vuoksi kurssikuvauksia, vaikka minulla ei olisi aikomustakaan ottaa kyseisiä kursseja. Veikkaan kyseessä olevan jäänne kaukaisista opettajahaaveistani ja kiinnostuksestani koulumaailmaan.

Vastaan seuraavaksi otsikon kysymykseen. Alaa, josta ei tiedä mitään, voi opiskella hyvillä mielin. Silloin nimittäin oppii. Samalla kurssilla voi olla useita vuosia opiskelleita alan asiantuntijoita, ja on siten selvää, että taitotasot ovat aivan erilaiset. Omaa tietämättömyyttään ei tarvitse hävetä. Sen voi piilottaa, ja kuunnella korva tarkkana muita. Minulle intersektionaalisuuden syventävä teoria aukeni valtavan hyvin lähes valmiin sosiaalityöntekijän ja kehitysmaatutkimuksen taitajan siivellä.

Suuren innostukseni vuoksi kannustan ja jopa painostan yliopistossa opiskelevia ystäviäni käyttämään hyödyksi laajaa sivuaineoikeutta. Kuluneena syksynä mouhosin ystävälleni niin paljon sivuaineiden tärkeydestä, että en ihmettelisi, vaikka hän jättäisi ne kokonaan suorittamatta.

Oman yliopistourani sivuaineet on nyt suoritettu. Ihan niin paljon en kyseistä oikeutta rakasta, että venyttäisin opintojani siksi, että haalisin kasaan satoja opintopisteitä. Odottelen sitä päivää, kun todistan, että sivuaineista oli hyötyä. Journalistikoulutuksessa sivuaineilla voi olla suuri merkitys varsinkin, jos mielii laaja-alaiselle viestintäuralle.

Joskus kyllä mietin, että olisihan sitä pipoa voinut vähän löysätäkin.

Mitkä olivat sinun sivuaineesi?

Opiskeluaiheet jäävät hetkeksi hyllylle, sillä palailen ajankohtaisilla ajatuksilla opiskelumietteisiin syksyllä gradumaratonin kanssa. Kaikki opiskeluaiheiset tekstit voi lukea täältä.