Pakollinen paha voikin olla hyvä

Haluaisin kovasti puoltaa pakollisia oppiaineita, mutta en ensinnäkään sulata pakko-liitettä yhdeltä istumalta, ja toiseksi on aiheellista miettiä, miten jokin muuttuu pakoksi ja mitä se edes tarkoittaa.
DSC_0138Kodin ulkopuolella elämääni sanelivat lukemattomat pakot ollessani lapsi. Minulle liikuntatunnit olivat pakollisia pahoja ja ruokailut myös. Pitkälti siksi, että niistä oli viety hauskuus, niitä leimasivat iva, suorituspaineet ja vasten tahtoa tekeminen. Pakottamisesta puhuminen kalskahtaa kuitenkin omaan korvaani vähän vaaralliselta, kun ajattelee, kuinka järkyttäviin asioihin ihmisiä kautta historian on voitu pakottaa. Siinä lyhyt ruokatunti ja kurjat ruoat ovat aika pientä.

Pakko-liite nousi vastikään uutisiin, kun hallitus julkisti ohjelmansa, joka puoltaa ruotsin – anteeksi pakkoruotsin – palauttamista pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi ylioppilaskokeisiin (Iltalehti.fi 6.6.2019). Miksi yksi pohjoismainen kieli on pakkokieli? Miten jokin oppiaine muuttuu pakoksi? Helppo perusteluhan on se, että ruotsi voi olla monelle täysin hyödytön kieli ja että monet muut oppiaineet ovat paljon tarpeellisempia. Silti mitään ainetta vastaan ei sodita samalla tavalla kuin ruotsia, vaikka epäilen, että loppujen lopuksi vain muutaman oppiaineen antimia ihminen tarvitsee oikeasti. Sillä tavalla, että ilman ei pärjäisi.

Isoisä hiihti, meidänkin täytyy

Kaikki pakot vertautuvat aina vanhaan edellisten ikäpolvien julistaessa mitä heidän oli pakko tehdä. Oli pakko hiihtää kouluun, oli pakko syödä pettuleipää, oli pakko rämpiä ilman kenkiä hangessa ja oli ylipäätään pakko yrittää selvitä. Niin varmasti oli, mutta se ei tee elettävän aikakauden pakoista mitenkään järkeviä tai perusteltuja. Siksi en myöskään voi perustella ruotsin pakollisuuden järkevyyttä vain sillä, että se tuntui minusta hyvältä ja että siitä oli juuri minulle hyötyä. Ei minuakaan lämmittänyt omien pakkopullieni kanssa kamppaillessa se, että veteraanit joutuivat syömään räkäistä puuroa tai hiihtämään kouluun ja lopulta rajan toiselle puolelle. Eikä se, että isäni pakotettiin soittamaan viulua, minkä vuoksi hän istui piilossa puussa puolet päivästä. Olisi ollut hullua pakottaa ikäisiäni samaan.

Kesti kauan, että ymmärsin, etten vihaa koulun liikuntatunteja tai liikuntaa ylipäätään enkä ole nirso. Itse asiassa ruokavalioni raamien sisällä olen nykyään jopa kokeileva ja kaikkiruokainen. En kuitenkaan usko, että elämäni olisi merkittävästi parempaa, jos koulun tiukin opettaja ei olisi vahtinut jouluruokailuateriani alas menemistä tai jos liikuntatunneilla olisi vallinnut hyvä henki. Niistä tuli kurjia ja osin epäinhimillisiä muistoja, mutten usko, että mitään peruuttamatonta ehti sattua.

Inhokkien vakiomäärä

Miksi pakko siis olisi aina pahasta? Oletan sen liittyvän vapauden menettämiseen. En tunne nykyistä koulumaailmaa, mutta ainakin toivon, että pakottaminen olisi historiaa, mikä toki sotii sitä vastaan, että olen pakollisten oppiaineiden puolella. Luotan kai liikaa tutkimustuloksiin ja siihen, minkä ajatellaan olevan hyväksi, vaikka samaan ajatukseen ei mielestäni kuulu pakkomaistaminen tai ajojahti ruokalassa tai hiihtoladulla.

On totta, että jos pakko poistetaan, kaikkeen tekemiseen voi tulla paljon iloa. Toisaalta taas uskon, että etenkin koulumaailmassa pakollisten inhokkien määrä on aina vakio. Vaikka kouluruokalassa saisi hampurilaisia, liikuntatunnit olisivat pelkkää temppurataa eikä mikään oppiaine olisi pakollinen, alkaisi jokin asia tuntua pakolta. Inhottavalta. Ehkä inhokkipakoksi muodostuisikin valitseminen ja valinnanvapaus.

Pakkokeskustelussa onkin hyvä muistaa, että ongelma ei usein ole itse asia tai oppiaine, vaan käsitys pakosta. En tietenkään voi ohjeistaa luottamaan sokeasti siihen, että jokin asia on hyödyksi, jos se on pakollista, nimittäin kyseenalaistaminen on myös monesti aiheellista ja toivottavaa. Silti uskon, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella tietyn pisteen jälkeen. Joskus joku muu tietää paremmin, mikä on hyväksi ihmiselle.

Mitä mieltä olet pakollisista oppiaineista tai -kielistä? Mitkä asiat elämässä ovat sinulle pakollisia pahoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitäpä jos

Sanotaan, että jossitteleminen ei kannata, mutta minusta se on haikean suloista. Mitä jos olisin valinnut näin monessa asiassa toisin ylioppilasjuhlieni jälkeen?
DSC_0168 (3)Ylioppilaaksi päästyäni uskoin vahvasti tietäväni, miten elämäni etenee. Tein viisivuotissuunnitelmia, ja oletin, että kun jonkun tavoitteen kirjaa ylös, se myös toteutuu. Valitettavasti olen saanut huomata, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni, mutta aika monia elämämme käänteitä ohjaavat pienet valinnat. Ne, joita ei välttämättä edes huomaa.

Mitä jos en olisi päässyt opiskelemaan vuonna 2012? Tiesin, että tulisin valituksi. Olo oli kevyt ja rauhallinen pääsykokeen jälkeen, vaikka vain muutama prosentti pääsi tuona vuonna sisään. Loppujen lopuksi en päässyt sisään huippupisteillä, mikä harmitti suunnattomasti, vaikka eihän sillä ollut merkitystä oikeasti. Murehdin myös sitä, etten päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan, vaikken edes lukenut pääsykokeisiin. Silloin on aika vaikea päästä mihinkään.

Mitä jos olisin uskaltanut muuttaa Kanadaan, kun pyydettiin? En oikein edes muista, miten sain tarjouksen, mutta se liittyi mummini sukuun ja alueella julkaistavaan suomenkieliseen lehteen. Ei minusta ollut lähtijäksi, sillä enhän ollut asunut edes yksin. Olin valmis muuttamaan kantakaupunkiin, mutten Kanadaan.

Mitä jos olisin muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Ystäväpiirini olisi varmasti nykyistä laajempi, kun taas kotikaupungissa opiskellessa se ei oikeastaan kasvanut mitenkään, mikä jälkikäteen ajateltuna on harmi. Moni tutustuminen jäi, sillä minulla oli jo valmiina tiukka ystäväpiiri, toisin kuin lukioon mennessä, jolloin olin päässyt yläkoulusta kiusattuna ja lähes kaverittomana.

Mitä jos olisin vaihtanut alaa? Olisin varmasti ihan tyytyväinen, sillä turvallisuus ja tasaisuus ovat minulle loppujen lopuksi elämässä tärkeintä. En usko, että olisin onnellinen, vaan kuihtuisin unelmoidessani haaveammattini opiskelemisesta.

Mitä jos olisin valinnut erittäin hyväpalkkaisen alan? Ansaitsisin varmasi ainakin puolitoistakertaisesti tai kaksinkertaisesti rahaa jo tässä vaiheessa uraani, mutten usko, että se motivoisi minua yrittämään kovemmin mitään elämässä.

Mitä jos raha ratkaisisi kaikki elämäni käänteet? Asuisin omistusasunnossa, säästäisin neuroottisesti ja tuntisin syyllisyyttä todella paljon. Juuri nyt on hyvä olla, kun on kolikoita sukanvarressa muttei kahleita velkavankeudessa.

Mitä jos olisin uskaltanut hypätä tuntemattomaan jo monta kertaa? Olisin varmasti epäonnistunut useammin, mutta myös onnistunut useammin. Olisin ehkä rakastanut hetken vaaraa, mutta palannut aina lähtöpisteeseen. Turvaan.

Mitä jos olisin nauttinut enemmän kahdeksan vuoden takaisesta päivästäni? Olin onnellinen, tuore ylioppilas ja kuvittelin saavuttaneeni jotakin suurta. Minulla oli maailman ihanimmat juhlat, joissa mummi paasasi kuivakakuista, äiti laittoi hanttiin, joku lämmitti mikrossa salaa kylmää kahvia ja me herkuttelimme ystäväni kanssa tarjoilupöydän jämillä aamulla. Heti, kun olimme kävelleet ilman kenkiä sateessa kotiin.

Jos siis olisin vuonna 2011 tiennyt, että elämä oikeastaan alkaa vasta lakkiaisista, olisin varmasti muistanut nauttia useammin ja elää enemmän täysillä.

Onnea kevään ylioppilaille ja muille valmistuneille!

Mitä asioita jossittelet yleensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Brot und Wasser! Kielitaitoiseksi puhelinta räpläämällä

Heitin luutuneet käsitykset kielten opiskelusta roskakoriin, ja aloin opiskella saksaa sovelluksella. Voiko vieraan kielen todella omaksua yksin puhelinta näpelöimällä?duolingoKerroin aiemmin ristiriitaisesta suhtautumisestani kielitaitooni. Osaan kahta vierasta kieltä erinomaisesti, ja kielten oppiminen on aina ollut helppoa minulle. Siitä huolimatta osaan vain kahta kieltä, mikä ei Suomen kielitaitomittakaavassa ole kummoinen suoritus. Kielitaidottomuus – jos siitä edes voi kohdallani puhua – on oikeastaan vaivannut minua pitkään, vaikka en varsinaisesti tarvitsisi kipeästi lisätaitoa. En tähtää Keski-Eurooppaan tai idän markkinoille, ja leipäni saanen tulevaisuudessakin suomen kielestä, joka on rakkauteni ja erityistaitoni. Koen kuitenkin, ettei suppea kielitaito ole sopinut siihen, millaiseksi koen itseni.

On älytöntä, etten ole opiskellut muita vieraita kieliä, sillä minä aidosti pidän oppimisesta, innostun kieliopista ja kielen oivaltamisesta, sellaisesta lukon murtamisesta. Kuulin työkaveriltani DuoLingo-sovelluksesta, jolla hän opetteli ranskan alkeita. Ai, että on sellainen mahtava sovellus, jossa voi opiskella kymmeniä kieliä vaikka sängyssä makaamalla! En minä vihaa teknologiaa missään nimessä, mutta jostakin syystä olin kuvitellut, että ainoa avain uuteen kieleen löytyisi kansanopistosta tai joltakin vakavalta nettikurssilta. Paperisiin itseopiskelumateriaaleihin en uskonut ollenkaan. Iästäni huolimatta uskon enemmän karttakepin voimaan kuin kosketusnäyttöön.

Opiskelun tehokkuus kielisovelluksessa piilee toistamisessa, mutta toisaalta DuoLingossa on myös erittäin monipuolisia tehtäviä: monivalintoja, kääntämistä kummallekin kielelle, vieraan kielen kirjoittamista korvakuulolta ja puheharjoituksia. Kieliopinnot on jaettu tasoihin ja teemoihin, ja etenemään pääsee, kun on suorittanut tarpeeksi tehtäväkokonaisuuksia. Ideahan on siis vähän sama kuin koulussa, mutta siirtyminen eteenpäin tapahtuu oman opiskelutahdin mukaan, ei ikätason.

Saksan kielen valinta uudeksi harjoittelukieleksi oli oikeastaan itsestäänselvää, sillä ruotsin kielen taidon vuoksi saksan omaksuminen on helppoa, ja sen lisäksi olen myös koukussa onnistumiseen ja haluan edetä vauhdikkaasti, joten itsetuntoani hivelläkseni valitsin saksan, koska uskoin sen tarjoavan päivittäisiä onnistumisia. Sellaisia pieniä voittoja, joilla ei oikeastaan ole mitään väliä, vaikka ne lämmittävät mieltä. Välillä opiskelu tuntuu jopa valheelliselta, sillä saksan oppiminen on ollut niin helppoa, että virheellisiä vastauksia on kertynyt mitätön määrä, ja yksinkertaisten lauseiden ymmärtäminen ja muodostaminen on ollut vaivatonta. Ehkä englannin ja ruotsin kielen osaaminen on antanut niin hyvän tuen, ettei saksan haltuun ottaminen olisi tämän vaikeampaa perinteisellä koulunpenkilläkään tai sitten voin kiittää vain hyvää päättelykykyäni. Ja tuuria.

Peruskoulussa ja lukiossa kielten opiskelu oli palkitsevaa, mutta koin valtavia paineita onnistua. Minun oli pakko oppia kaikki kerrasta ja saada kokeista kympit. Pelkäsin virheiden tekemistä kaikessa, mutta erityisen raastavaa oli, jos unohti sanoja tai käytti virheellisiä lauserakenteita. Anonyymi sovellusopiskelu sopii minulle, sillä kukaan ei mittaa onnistumistani numeroin. DuoLingo kyllä ilmoittaa äänekkäästi, jos vastaan väärin, mutta minulle on tärkeää, ettei kukaan näe sitä, vaikka se nimenomaanhan olisi järkevää, että joku kertoisi, miksi vastaukseni on väärä.

Onnistumisen lisäksi itsenäinen opiskelu mahdollistaa oman tahdin ylläpitämisen. On palkitsevaa, kun voi opiskella niin paljon kuin haluaa, sillä innokkaimpina aikoina koulutaipaleellani kaksi tai kolme kertaa viikossa pidettävät ruotsin tunnit eivät tyydyttäneet opiskelunälkääni. Taskussa kulkeva saksan opetus tarjoaa sen sijaan rajattomasti opiskeluiloa.

En usko, että DuoLingossa on kielioppi-, sanasto- tai käännösvirheitä, mutta eihän robottisovellus koskaan ole sama asia kuin lihaa ja verta oleva opettaja. Sovellusopiskelun suurin heikkous on se, ettei kukaan kerro, miksi jokin kieliopillinen seikka on niin kuin se on tai mikä sääntö rakenteen taustalla on. Se sulkee pois mahdollisuudet itsenäisen päättelyn jalostamiseen. Toisaalta onhan se mahdollista, että kun alkaa hallita kielestä sanaluokat taivutusmuotoineen, oivaltaa varkain myös niiden taustalla olevan logiikan. Edistyminen olisi kuitenkin helpompaa, kun joku kertoisi taivutussäännöt ja perustelut niille.

Olen kuullut, kuinka suomalaisia kouluja on keskusteluissa moitittu siitä, että kielten opiskelusta viedään ilo, kun tunnit keskittyvät vain kieliopin kyntämiseen, mutta näin sokkona opiskellessa arvostan todella paljon kielioppiin keskittyvää opetusta. Sanat oppii elämällä, mutta harvoin ravintolassa asioimalla tai dekkaria katsoessa tulee oppineeksi kielioppisääntöjä.

DuoLingo mainostaa oppituntien välissä sovelluksen ominaisuuksia kertomalla nippelitietoa palvelusta. Kuulemma 34 tuntia DuoLingon käyttöä vastaa yhtä lukukautta koulussa, ja kieltäkin voi oppia, kun keskittyy sovellukseen vartin päivässä. Tämä lienee yksilöllistä, mutta olen optimistinen. DuoLingo on myös opettanut, että sovelluksen suosituimmat kielet maailmanlaajuisesti ovat espanja ja englanti, mikä ei ole kovin yllättävää.

Palvelu on hehkuttanut, että Ruotsissa suosituin opiskelukieli on ruotsi maahanmuuton vuoksi. DuoLingon avulla opiskelu on itse asiassa avartanut silmiäni maahanmuuttajien kielitaidosta – tai ylipäätään siitä, millaiseen mankeliin ihminen joutuu vieraassa kieliympäristössä kerätessään oppia pienistä murusista. Kielen logiikka ei välttämättä aukea, vaan on ahmittava sanoja, lauseita, virkkeitä, fraaseja ja kielioppimuotoja ymmärtämättä niiden taustalla olevia sääntöjä. Se on aika raskasta. Minustakin tuntuu jo kotisohvalla siltä, että olisin vanki. Tunnen voimakasta halua oppia, mutten pysty toistaiseksi kuin hokemaan yksinkertaisia lauseita, joiden muodolle kukaan ei ole antanut selitystä. On ahdistavaa, etten voi ilmaista itseäni, toisin kuin kaikilla muilla osaamillani kielillä.

Aion käydä DuoLingon saksan opinnot loppuun ja sen jälkeen hankkinen kirjastosta oppikirjoja tai kenties uskaltaudun jopa oikealle kielikurssille. Toisaalta olisi myös mukava nähdä, kuinka pitkälle tositilanteessa voi päästä pelkällä sovellusopiskelulla.

Seuraavan kerran, kun istun Frankfurtin lentokentän leipomokioskissa välipalalla, toivon, että pystyn salakuuntelemaan keskusteluita ja tilaamaan viimeksi himoitsemani pikkuruisen pinaattipiirakan saksaksi. Toistaiseksi osaan pyytää vain vettä ja leipää. Bitte.

Oletko opiskellut vieraita kieliä jossakin kielisovelluksessa? Kuinka pitkälle sillä voi päästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laita elämä risaiseksi ja mene nukkumaan + 5 muuta vinkkiä stressin selättämiseen

Stressi tunnetaan hermoja kiristävänä, epämiellyttävänä tilana, joka pahimmillaan johtaa pitkittyneeseen ahdistukseen, näin maallikon sanoin kiteytettynä. Minä en usko hengitysharjoituksiin, mutta muutama vinkki on jäänyt matkaan takavuosien sumasta, jossa rämmin tehdessäni liian montaa työtä ja samalla täyspäiväisesti opintoja.DSC_0072.JPGAlkuviikko on minusta aina hento lupaus kaikesta uudesta, ja yleensä olenkin intoa täynnä maanantaina. On muutenkin ihana olla elämäntilanteessa, jossa on unelmia ja tavoitteita kieppumassa aivan sormien ulottuvilla, mutta samalla kaikki on sopivan tasaista. Arkea, jonka suurin haaste on etsiä raitajuuria K-Marketista ja muistaa ostaa vihreitä paprikoita.

Aina niin ei ole ollut. Kun tein montaa sivutyötä, erilaisia kirjaprojekteja, artikkeleita, viimeisiä kursseja ja pro gradua, oli tekemistä tarpeeksi, oikeastaan aivan liikaa. Olin väsynyt ja kiukkuinen, enkä saanut sellaista luovuusnautintoa oikein mistään, mistä normaalisti inspiroiduin valtavasti. Hoidin kaiken kunnialla loppuun, ja sen jälkeen päätin alkaa järkevöittämään suorituskeskeistä elämääni. Nyt se rullaa rauhallisesti ja tasapainoisesti eteenpäin, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. Siitä sain muistutuksen, kun ostin heräteostoksena Flyin Tiger Copenhagenista muistilapputaulun (kuvassa) muutamalla lantilla. En todellakaan tiedä, olisinko vielä pari vuotta sitten osannut tai halunnut vastata jokaisen lapun otsikkoon.

Aiemmasta viisastuneena olenkin oppinut, että…

… viikonloppu kannattaa raivata tyhjäksi aina, kun se on mahdollista. Minulle kotiviikonloput ovat nollausta parhaimmillaan. Pidän ystävien seurasta ja nautin valtavasti kaveri-illoista, mutta tarvitsen myös viikonloppuja, jolloin en tee mitään. Se ehkäisee uhkaavaa stressiä.

… päämäärättömät lenkit avaavat silmät ja ovat myös äärimmäisen rentouttavia. Vaikken tällä hetkellä ole millään tavalla stressaantunut, teki viimesunnuntainen lenkki hyvää. Kävelin hitaasti ympäri kotiseutuja. Yritin katsella kotinurkkia uusin silmin. Huomasin, että päiväkodin pihassa on omenapuita ja mietin loppulenkin ajan, kukahan nekin syö. Ja saavatko päiväkodin lapset syödä omenoita hoitopäivän aikana?

… kun ajatukset järjestää, ja sulkee pois sen, mihin ei juuri murehtimishetkellä voi vaikuttaa, tulee levollinen olo. Kun ajattelee, mikä on hyvin, huomaa, että aika moni asia on ihan mainiosti.

… joskus kannattaa luovuttaa ja mennä nukkumaan. Jos uni ei tule, on parasta ajatella kauniita asioita. Jotakin yksinkertaista ja ihanaa.

… elämän ollessa hektisimmillään, on pakko tehdä hommia, vaikkei huvittaisi. Ei voi odottaa oikeaa hetkeä tai inspiraatiota. Kun tekee silloin, kun ei huvittaisi, kehittyy, sillä kiireessä keksii kyllä keinot selvitä ja samalla tulee keventäneeksi stressitaakkaa.

… iltarentoutumiseen paras ratkaisu on kirjan lukeminen. Suosittelen siis pakomatkaa kirjallisuuden maailmaan, sillä ohjelmien tuijottaminen aktivoi silmiä ja koukuttaa enemmän. Kirjat ovat oikealla hetkellä oikealla tavalla väsyttäviä.

… ravintolassa syöminen on suositeltavaa ilman puhelinta ja täysin omassa rauhassa. Keskity ruokaan, nauti siitä, mieti purutuntumaa ja makua. Ajattele vain aisteja, joita ruoka aktivoi. Hommia ehtii paiskia lounaan jälkeen.

… joskus on ihan pakko laittaa elämä risaiseksi. Se, mitä se kenellekin tarkoittaa, ei minulle kuulu, mutta sen tiedän, että se rentouttaa. Kun heittää kynän nurkkaan ja rentoutuu ihan täysillä, on valmis kohtaamaan loputkin stressimöykystä. Kunhan viimeistään sunnuntaina järjestelee seuraavan viikon menot kalenteriin.

Sain tänään lisäkappaleita toimittamastani kirjasta. Olipa se urakka, mutta tuntui palkitsevalta pidellä omia opuksia hyppysissä. Minä tein sen, ja selvisin monesta muustakin!

Miten hoidat stressiä? Oletko kokenut suurta stressisumaa tai jopa uupumusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna, muista avaimet ja jumppakassi

Ensi viikolla värikkäät lenkkitossut tassuttelevat jälleen kesän jälkeen opintielle, joka tuntuu mullistuneen viimeisen, uutta aikaa kunnioittavan opetussuunnitelman vuoksi. Ennen ei todellakaan ollut paremmin. Muistatko sinä nämä kymmenen yksityiskohtaa koulupolultasi?
DSC_0109 (2).JPGAvaimia ei saanut unohtaa. Olisiko se ollut niin kamalaa odotella vanhempia kotiin ulkona tai kaverin luona? Minä unohdin avaimet ensimmäisen kerran 16-vuotiaana lukion ensimmäisellä koeviikolla, kun pääsin koulusta jo kymmenen maissa. Istuin takapihan puutarhassa kuusi tuntia. Ei unohtunut toiste.

Liikuntavaatteiden unohtaminen oli katastrofi. Alakoulu ja unohdusmerkinnät! Liikuntatunnilla niitä ei jaettu, mutta jumppaan osallistuminen oli ankarasti kielletty, jos joustavat kamppeet olivat jääneet kotiin ja jalkaan päätyneet farkut. Onko siinäkään mitään järkeä, että farkkupöksyjen takia joutuu katselemaan tuntia salin seinustalla opettajan syyttävä katse niskassa? Ei tarvitse ihmetellä, mihin lasten liikuntainto oli kadonnut koulussa.

Hiihtotuntia piti inhota jo periaatteesta. Maanantaiaamu klo 8.15. Edessä pururadan aurattu latu ja muutama kilometri. Kuka ihan oikeasti haluaisi lähteä hiihtämään ennen kuin aurinko on edes noussut?

Väärin vastaaminen oli kamalinta, mitä saattoi kuvitella. Luulin, että minulle nauretaan. Ja että opettaja suuttuu. Suuttuu?! Tämä kuulostaa jo hullulta, mutta minun oli pakko viitata kaikkiin kysymyksiin, jotka tiesin. Pelkäsin, että arvioitava tuntiaktiivisuus heikkenee. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Poikien oli pakko heitellä hiuksiin kuminpalasia. Mikä siinä on, että noin 10–15-vuotiailla poikalapsilla on pakottava tarve sahata saksilla pyyhekumista kuution muotoisia pikkuruisia palasia ja viskoa ne edessä, takana ja sivuilla istuvien tyttöjen hiuksiin? Tapahtuuko tätä vielä? Ja ei, hevonen ei todellakaan potki aina rakkaudesta, vaan ihan silkasta tyhmyydestä.

Pulpetin järjesteleminen oli mahtavaa ja tärkeää. Kirjat oikealle, pikkutavarat vasemmalle. Penaali poikittain eteen. Parasta oli, kun luokassa vaihtui istumajärjestys tai kun uusi kouluvuosi alkoi. Uudet kynät, vihkot ja kirjat. Uusi järjestys, uusi elämä.

Virsikirja kädessä hoilattiin joka viikko. Jälkikäteen katsottuna koulunkäynti ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa oli hirvittävän uskonnollista. Kaikille jaettiin virsikirja, sitä piti säilyttää pulpetissa ja se täytyi kaivaa esiin joka viikko, kun kokoonnuttiin pianon ympärille jollottamaan virsiä. Kuuluukohan se vielä nykyopetuksessa musiikin tunteihin?

Kouluelämänlaatu parani, kun sisävälitunnit alkoivat. En ymmärrä, miksi minun alakouluaikanani lapset sullottiin väkisin pihalle välitunneiksi, vaikka pakkanen olisi paukkunut parissakymmenessä asteessa tai vaikka taivaasta olisi satanut vettä saavista kaatamalla. Sinne vain, niin virkistyy ja rauhoittuu. Ei, vaan tulee ainoastaan vihaiseksi.

Minun koulutaipaleellani ei muuten tarvinnut keskustella siitä, saako kännykkää käyttää oppitunnilla. Kaikilla sellainen oli, mutta ei niitä kukaan jaksanut näpertää, kun ei niistä ollut mitään iloa. Matopeli puudutti, eivätkä tekstiviestit saaneet vastakaikua.

Koulussa kirjoitimme esseet tietokoneella ensimmäistä ja viimeistä kertaa yhdeksännellä luokalla. Silloinkin puolet koulun pöytäkoneista oli rikki, vaikka oppilaitos oli vasta muutaman vuoden vanha. Ei niitä kukaan jaksanut huoltaa, kun ei masiinoita ikinä käytetty.

Huh, miten ajat muuttuvat. Onneksi.

Onko koulumaailma muuttunut paremmaksi? Vieläkö nykykoululaiset joutuvat huolehtimaan tämän tekstin murheista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Alussa oli abi, blogi ja Blogspot

Viritys. Se on oikein hyvä sana kuvaamaan aiempia blogikokeiluitani. Mediakka ei nimittäin ole ensimmäinen blogini.
DSC_0031 (2).JPGHurraa! Mediakka on ollut pystyssä jo kolme vuotta! En rehellisesti sanottuna olisi uskonut pystyväni tähän, sillä aiemmat blogisivustoviritykset olivat kuolleet yhtä nopeasti kuin olin ne perustanutkin. Halusin kirjoittaa, mutta kamerani oli surkea, enkä muutenkaan tiennyt, mistä olisin kertonut. Omasta elämästä kirjoittaminen ei silloinkaan sellaisenaan tuntunut hyvältä.

Mutta yritin silti. Ensimmäisenä perustin Abina-blogin Blogspotiin. Bannerissa oli apina, jonka päässä keikkui ylioppilaslakki. Kuten arvata saattaa, blogi kertoi opiskelusta abivuonna. Ei ehkä myyvin teema. Kirjoitin sinne useita tekstejä, mutten enää muista ainuttakaan aihetta. Todennäköisesti selostin tekemiäni tehtäviä tarkasti ja raportoin tulevista kokeista. Opiskelu oli silloin minulle maailman tärkeintä ja ylioppilaskirjoitukset koko elämä, vaikken niihin loppujen lopuksi kovasti lukenutkaan.

Lukioaikana ja vähän sen jälkeen perustin useita blogeja, joihin kirjoitin yhden tai muutaman tekstin ennen kuin poistin ne. Vattupuskassa oli selvästi heijastus Zen Café -vaiheestani, Jumalainen näytelmä taas peilaus kirjallisuusinnostuksesta ja historiaharrastuksesta. Sen lisäksi pidin myös blogia ystäväni kanssa. Nimi oli sen verran ruokoton, että se jääköön salaisuudeksi. Paljastan kuitenkin, että se oli suora lainaus eräästä saamastani tekstiviestistä. Ennen kuin päätön blogisekoiluni loppui, ehdin vielä pitää vain kutsutuille henkilöille avoinna olevaa laihdutus- ja hyvinvointikeskeistä blogia. Pääsin tavoitteeseeni, ja lopetin blogin.

Blogitaivaltani taaksepäin katsoessani muistin, ettei Abina itse asiassa ollutkaan ensimmäinen blogini. Lukion viestintälinjan mediakritiikin kurssilla oli pakko perustaa WordPress-alustalle blogi ja julkaista opintokirjoitukset siellä. En varmasti silloin käsittänyt yhtään, mitä olin tekemässä. En lukenut blogeja, eikä blogosfääriäkään voinut katsoa vielä syntyneeksi ainakaan Suomen mittakaavassa, vaikka vuoden 2009 tienoilla olikin jo blogeja, osa myös suosittuja. Tietotasostani kertoi se, että blogin nimeksi tuli Katariinan journalismia. Muistini mukaan ulkoasu oli ihan hyvännäköinen, joskin epäkätevä: kolmipalstainen ja kuvaton.

WordPress-kokeilu oli kuitenkin jättänyt jälkeensä hyvät muistot, joten lukiessani enemmän blogeja ja kypsytellessäni ajatusta oman perustamisesta päädyin WordPressiin. Aloittaessani yliopisto-opinnot pidin kulttuurikritiikkiin keskittynyttä Mediakka-blogia. Sekin oli kuvaton! Ei ihme, että suurin piirtein – oikeasti – viisi ihmistä luki sitä viikossa. Tekstit olivat kyllä hyviä. Tein paljon musiikki-, teatteri- ja elokuva-arvosteluita. Saatoin myös suoltaa omia proosatekeleitäni sinne kuvitellen, että joku kustantamo löytäisi ne. No ei löytänyt, ja blogi päätyi roskakoriin.

Olin onnistunut lukitsemaan Mediakka-sivutunnuksen itseltäni, joten lopulta vuonna 2015 perustin Akkamedia-nimellä tämän blogin. Melko pian aloin inhota valtavasti hätäratkaisunimeä, ja ostin oman Mediakka-domainin.

Nimessä ei edelleenkään ole järkeä, mutta on se parempi kuin Katariinan journalismia. Sen asettama rima ei tosin koskaan kovin korkealla ollutkaan.

Minkälaisia blogikokeiluita sinulla on ollut? Mitkä olivat ensimmäisiä lukemiasi blogeja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa