Epäonnistunut epäonnistuja

Jossakin alakoulun lomakkeessa luonnehdittiin minua toteamalla, että olen sisukas, mutta lannistun helposti. Se on ihan totta. Inhoan edelleen epäonnistumista yli kaiken, mutta silti jaksan yrittää päästyäni pahimmasta pettymyksestä yli. Siinä tosin yleensä kestää.
DSC_0186.JPGEpäonnistuessani jossakin koen valtavaa pettymystä todella helposti. Tunne ei jätä minua rauhaan, vaikka tiedän murehtimisen olevan turhaa. Vajoan sellaiseen syvään harmitukseen, jossa kuvittelen olevani maailman surkein ihminen, vaikka samalla tietysti selväpäisenä ihmisen ymmärrän, missä mennään. Olen taitava, vaikkei siltä kurjuuden hetkellä tunnu.

Harmistuessani tarvitsen omaa aikaa ja tilaa käsitellä epäonnistumista. Ikävää on se, että yleensä ratkaisuni on se, että sätin itseäni. Surkimus, surkimus, surkimus. Soimaan ja ruoskin itseäni siitä, jos en ole pärjännyt ja suoriutunut niin kuin olen olettanut, vaikka tiedän, ettei vikojen etsiminen ole keino käsitellä epäonnistumista.

En ole saavuttanut kaikkea, mitä havittelen. Se vasta olisikin erikoista ja aika surullista 26-vuotiaana, mutta olen kuitenkin toteuttanut kaiken, minkä pystyn. Päässyt yliopistoon ja valmistunut sieltä, tehnyt töitä, kirjoittanut toimitetun kirjan ja muuttanut ihanaan asuntoon. Voisi luulla, että epäonnistumisen pelko olisi kadonnut, mutta ei se näytä mihinkään lipuneen. Vaadin säkenöivää uraa, mestariteoksia, ilmiömäistä itse tuotettua proosaa ja vauhdikasta arkisuorittamista. Siitäkin huolimatta, että jonkinlaista järkeä olen kuitenkin onnistunut saamaan suorituskeskeiseen elämääni. Nykyään yritän ajatella elämää ilman pisteitä ja arvosanoja. Erityisesti ilman rahaan liittyviä mittareita, sillä eihän varsinkaan se ole koskaan ollut minulle itseisarvo.

Minua jostakin syystä ärsyttää niin sanotusta kympin tyttö -syndroomasta jauhaminen, vaikka tiedostan, että siitä minunkin kohdallani on kyse ja että se on ihan todellinen ongelma, josta monet puhuvat. Arvosanoilla palkittu onnistuminen oli nimittäin erottamaton osa elämääni ainakin viidentoista vuoden ajan, minkä jäljet näkyvät yhä edelleen. Nautin siitä, että saavutan jotakin, ja sen täytyy näkyä paperilla, jollakin tavalla mitattuna. Minun täytyy pärjätä, olla paras itseäni vastaan ja ylittää ne tavoitteet, joita olen asettanut itselleni.

Vaikken enää saa mistään arvosanoja, mittaan omaa onnistumistani jatkuvasti suhteuttaen sen tietyllä tavalla arvosanoihin. Minähän olen tyytyväinen vain erinomaiseen, ja jos en siihen pysty, petyn. Suoritan siis kaikkea yhä edelleen, vaikka jo lukion jälkeen – onneksi – ymmärsin, etten voi juosta vain arvosanojen perässä. Elämässä on nimittäin niin paljon muutakin kuin suorittamisesta saatavat numerot. Sen ymmärtäminen oli tärkeää oman jaksamiseni kannalta opiskeluaikana.

Miten epäonnistumista voisi opetella? Toivoisin, että voisin kuitata kurjat tilanteet olankohautuksella ja pystyisin sanomaan itselleni, ettei ole mitään hätää. Se vain on aika vaikeaa, kun on ollut lapsesta asti se, joka luistellessaan kaatuu ja jää jäälle makaamaan siksi, ettei enää huvita, koska on jo kerran epäonnistunut. Ja kun nousee ja viilettää jäällä, muistaa silti sen, ettei ensimmäisellä kerralla mennyt nappiin.

En usko, että kukaan haluaa varsinaisesti epäonnistua, mutta olisi kohtuullista liki kolmikymppisenä oppia käsittelemään niitäkin hetkiä, kun oikein mikään ei luista. Oppia kokoamaan itsensä viileästi ja jatkamaan entistä kovemmin. Edes jollakin vauhdilla.

Silti on myös sallittua joskus romahtaa, maata x-asennossa sängyssä ja parjata itseään ja koko maailmaa. Sekin sisuunnuttaa sopivassa määrin nautittuna.

Lannistutko helposti? Miten epäonnistumista voisi opetella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laita elämä risaiseksi ja mene nukkumaan + 5 muuta vinkkiä stressin selättämiseen

Stressi tunnetaan hermoja kiristävänä, epämiellyttävänä tilana, joka pahimmillaan johtaa pitkittyneeseen ahdistukseen, näin maallikon sanoin kiteytettynä. Minä en usko hengitysharjoituksiin, mutta muutama vinkki on jäänyt matkaan takavuosien sumasta, jossa rämmin tehdessäni liian montaa työtä ja samalla täyspäiväisesti opintoja.DSC_0072.JPGAlkuviikko on minusta aina hento lupaus kaikesta uudesta, ja yleensä olenkin intoa täynnä maanantaina. On muutenkin ihana olla elämäntilanteessa, jossa on unelmia ja tavoitteita kieppumassa aivan sormien ulottuvilla, mutta samalla kaikki on sopivan tasaista. Arkea, jonka suurin haaste on etsiä raitajuuria K-Marketista ja muistaa ostaa vihreitä paprikoita.

Aina niin ei ole ollut. Kun tein montaa sivutyötä, erilaisia kirjaprojekteja, artikkeleita, viimeisiä kursseja ja pro gradua, oli tekemistä tarpeeksi, oikeastaan aivan liikaa. Olin väsynyt ja kiukkuinen, enkä saanut sellaista luovuusnautintoa oikein mistään, mistä normaalisti inspiroiduin valtavasti. Hoidin kaiken kunnialla loppuun, ja sen jälkeen päätin alkaa järkevöittämään suorituskeskeistä elämääni. Nyt se rullaa rauhallisesti ja tasapainoisesti eteenpäin, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys. Siitä sain muistutuksen, kun ostin heräteostoksena Flyin Tiger Copenhagenista muistilapputaulun (kuvassa) muutamalla lantilla. En todellakaan tiedä, olisinko vielä pari vuotta sitten osannut tai halunnut vastata jokaisen lapun otsikkoon.

Aiemmasta viisastuneena olenkin oppinut, että…

… viikonloppu kannattaa raivata tyhjäksi aina, kun se on mahdollista. Minulle kotiviikonloput ovat nollausta parhaimmillaan. Pidän ystävien seurasta ja nautin valtavasti kaveri-illoista, mutta tarvitsen myös viikonloppuja, jolloin en tee mitään. Se ehkäisee uhkaavaa stressiä.

… päämäärättömät lenkit avaavat silmät ja ovat myös äärimmäisen rentouttavia. Vaikken tällä hetkellä ole millään tavalla stressaantunut, teki viimesunnuntainen lenkki hyvää. Kävelin hitaasti ympäri kotiseutuja. Yritin katsella kotinurkkia uusin silmin. Huomasin, että päiväkodin pihassa on omenapuita ja mietin loppulenkin ajan, kukahan nekin syö. Ja saavatko päiväkodin lapset syödä omenoita hoitopäivän aikana?

… kun ajatukset järjestää, ja sulkee pois sen, mihin ei juuri murehtimishetkellä voi vaikuttaa, tulee levollinen olo. Kun ajattelee, mikä on hyvin, huomaa, että aika moni asia on ihan mainiosti.

… joskus kannattaa luovuttaa ja mennä nukkumaan. Jos uni ei tule, on parasta ajatella kauniita asioita. Jotakin yksinkertaista ja ihanaa.

… elämän ollessa hektisimmillään, on pakko tehdä hommia, vaikkei huvittaisi. Ei voi odottaa oikeaa hetkeä tai inspiraatiota. Kun tekee silloin, kun ei huvittaisi, kehittyy, sillä kiireessä keksii kyllä keinot selvitä ja samalla tulee keventäneeksi stressitaakkaa.

… iltarentoutumiseen paras ratkaisu on kirjan lukeminen. Suosittelen siis pakomatkaa kirjallisuuden maailmaan, sillä ohjelmien tuijottaminen aktivoi silmiä ja koukuttaa enemmän. Kirjat ovat oikealla hetkellä oikealla tavalla väsyttäviä.

… ravintolassa syöminen on suositeltavaa ilman puhelinta ja täysin omassa rauhassa. Keskity ruokaan, nauti siitä, mieti purutuntumaa ja makua. Ajattele vain aisteja, joita ruoka aktivoi. Hommia ehtii paiskia lounaan jälkeen.

… joskus on ihan pakko laittaa elämä risaiseksi. Se, mitä se kenellekin tarkoittaa, ei minulle kuulu, mutta sen tiedän, että se rentouttaa. Kun heittää kynän nurkkaan ja rentoutuu ihan täysillä, on valmis kohtaamaan loputkin stressimöykystä. Kunhan viimeistään sunnuntaina järjestelee seuraavan viikon menot kalenteriin.

Sain tänään lisäkappaleita toimittamastani kirjasta. Olipa se urakka, mutta tuntui palkitsevalta pidellä omia opuksia hyppysissä. Minä tein sen, ja selvisin monesta muustakin!

Miten hoidat stressiä? Oletko kokenut suurta stressisumaa tai jopa uupumusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa

Elin tavallisesta poikkeavan opiskeluajan, johon ei kuulunut pakkonuudeleita tai penninvenytystä.DSC_0223Viimeinen lukuvuositarra opiskelijakortissani vanhenee ihan muutaman viikon päästä. Täytyy muistaa ostaa oikean hintaluokan junaliput ja alkaa liikennetarjoushaukaksi. Opiskelijakorttialen voi unohtaa Subwayssa, ja Microsoftin Office-pakettikin muisti minua lukitsemalla kaikki tiedostot umpeen menneen opiskelijalisenssin vuoksi. Selvät muistutukset siitä, että tietyt asiat elämässäni kallistuvat syyskuusta alkaen, saivat minut tajuamaan, etten itse asiassa koskaan saanut tietää, mitä opiskelijabudjetti tarkoittaa. Miten opiskelijabudjetilla eletään?

Minä kävin töissä koko opiskeluaikani. Ajattelin alusta asti, etten voi jättäytyä pelkän opintotuen varaan – tietenkään, koska vuokran jälkeen käteen olisi jäänyt 30 euroa. Osa-aikaisten viikkotöideni lisäksi puskin läpi kaksi kirjaprojektia, kirjoitin freelancerina artikkeleita ja tein oikolukutöitä. Yhtäkään luentoa, työpajaa tai tenttiä en joutunut jättämään väliin, mistä kiitos kuuluu joustavalle työnantajalleni. Lopputuloksena oli toisinaan elämää tukka putkella ja silloin tällöin loputonta luppoaikaa vakaalla elintasolla maustettuna.

Muistan kaksi kertaa laskeneeni rahojani ja joutuneeni suunnittelemaan ostoksiani tarkasti. Se kuulostaa itse asiassa aika onnekkaalta, jos miettii opiskelijoiden elintasoa yleisesti. Opiskeluideni aikana toteutin myös kolme Aasian-reissua ja aika hiivatin monta raikuli-iltaa. Jälkikäteen olen pohtinut, olisiko pitänyt töiden sijasta omistaa arkensa täysillä opiskelijaelämälle, koska se yleensä kuuluu nuoruuteen.

Monesta eri lähteestä tulevilla tulovirroilla oli hintansa: Kelan vuotuinen takaisinperintä, jonka tuoman maksupostin kuittasin tietysti pikavauhtia. Olin hirvittävän huono arvioimaan tulojani, ja myös erittäin pettynyt suorastaan törkeän alhaisiin opintotuen tulovalvonnan rajoihin. Ja olen edelleen, sillä ne eivät mitenkään vastaa Suomen hintatasoa ja elämiseen väkisin kuluvaa rahaa. Kelan rajoitukset ovat tehneet minusta myös hysteerisen veronmaksajan, vaikka ne eivät toisiinsa liity. En ole eläessäni saanut mätkyjä, ja siksi pidänkin veroprosenttini aivan liian korkeana, jotta jouluna minua odottaa risujen sijasta pikavoitto. En halua saada minkäänlaisia vaatimuksia mistään suunnasta.

Tuntuu vähän kiittämättömältä sanoa, etten varmasti pärjäisi nyt sillä rahalla, millä elin opiskelijana, vaikka senaikaiset tuloni olivatkin elämäntilanteeseeni nähden korkeat. Huomaan myös, että valtava kulutusvimma on ohi, kun tulot ovat vakaat ja selvästi kasvaneet. Ihmiseksi, jonka mielestä Arvopaperi-lehti on unettavampi kuin Agricolan Abckiria, on suorastaan hullua, että mietin sijoittamista.

En koskaan saanut tietää, miltä opiskelijabudjetilla eläminen tuntuu, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi sitä. Syy, miksi kirjoitan tästä nyt, on se, että ensinnäkin aivan valtava määrä opintotukihakemuksia on odottamassa Kelassa päätöstä, ja toiseksi avaan suuni nyt, sillä viime syksynä tehdyt tukimuutokset ovat kiristäneet opiskelijoiden elämää entisestään. Moni saa enää pari sataa euroa kuussa käteen, ja sen avulla olisi hoidettava opiskelut, syöminen ja asuminen, mikä ajaa siihen, että töitä on tehtävä entistä enemmän, ja monella se venyttänee opiskelujen kestoa. Kaukana ovat ajat, jolloin viisisataa euroa oli itsestäänselvyys eikä opiskelijan tarvinnut elää puolisonsa kanssa aikaa, jolloin yhdessä torpassa elettiin samalla viljasäkillä.

Saatoin olla viimeisiä, jotka pystyivät tekemään opiskeluajastaan luksusta. Se on vähän surullista, koska elämän pitäisi olla hauskaa. Ainakin silloin, kun opiskelee.

Millaista opiskelijabudjetilla eläminen on? Tsemppiä syksyn uudet opiskelijat!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna, muista avaimet ja jumppakassi

Ensi viikolla värikkäät lenkkitossut tassuttelevat jälleen kesän jälkeen opintielle, joka tuntuu mullistuneen viimeisen, uutta aikaa kunnioittavan opetussuunnitelman vuoksi. Ennen ei todellakaan ollut paremmin. Muistatko sinä nämä kymmenen yksityiskohtaa koulupolultasi?
DSC_0109 (2).JPGAvaimia ei saanut unohtaa. Olisiko se ollut niin kamalaa odotella vanhempia kotiin ulkona tai kaverin luona? Minä unohdin avaimet ensimmäisen kerran 16-vuotiaana lukion ensimmäisellä koeviikolla, kun pääsin koulusta jo kymmenen maissa. Istuin takapihan puutarhassa kuusi tuntia. Ei unohtunut toiste.

Liikuntavaatteiden unohtaminen oli katastrofi. Alakoulu ja unohdusmerkinnät! Liikuntatunnilla niitä ei jaettu, mutta jumppaan osallistuminen oli ankarasti kielletty, jos joustavat kamppeet olivat jääneet kotiin ja jalkaan päätyneet farkut. Onko siinäkään mitään järkeä, että farkkupöksyjen takia joutuu katselemaan tuntia salin seinustalla opettajan syyttävä katse niskassa? Ei tarvitse ihmetellä, mihin lasten liikuntainto oli kadonnut koulussa.

Hiihtotuntia piti inhota jo periaatteesta. Maanantaiaamu klo 8.15. Edessä pururadan aurattu latu ja muutama kilometri. Kuka ihan oikeasti haluaisi lähteä hiihtämään ennen kuin aurinko on edes noussut?

Väärin vastaaminen oli kamalinta, mitä saattoi kuvitella. Luulin, että minulle nauretaan. Ja että opettaja suuttuu. Suuttuu?! Tämä kuulostaa jo hullulta, mutta minun oli pakko viitata kaikkiin kysymyksiin, jotka tiesin. Pelkäsin, että arvioitava tuntiaktiivisuus heikkenee. Vähemmälläkin olisi pärjännyt.

Poikien oli pakko heitellä hiuksiin kuminpalasia. Mikä siinä on, että noin 10–15-vuotiailla poikalapsilla on pakottava tarve sahata saksilla pyyhekumista kuution muotoisia pikkuruisia palasia ja viskoa ne edessä, takana ja sivuilla istuvien tyttöjen hiuksiin? Tapahtuuko tätä vielä? Ja ei, hevonen ei todellakaan potki aina rakkaudesta, vaan ihan silkasta tyhmyydestä.

Pulpetin järjesteleminen oli mahtavaa ja tärkeää. Kirjat oikealle, pikkutavarat vasemmalle. Penaali poikittain eteen. Parasta oli, kun luokassa vaihtui istumajärjestys tai kun uusi kouluvuosi alkoi. Uudet kynät, vihkot ja kirjat. Uusi järjestys, uusi elämä.

Virsikirja kädessä hoilattiin joka viikko. Jälkikäteen katsottuna koulunkäynti ainakin 90-luvulla ja 2000-luvun alussa oli hirvittävän uskonnollista. Kaikille jaettiin virsikirja, sitä piti säilyttää pulpetissa ja se täytyi kaivaa esiin joka viikko, kun kokoonnuttiin pianon ympärille jollottamaan virsiä. Kuuluukohan se vielä nykyopetuksessa musiikin tunteihin?

Kouluelämänlaatu parani, kun sisävälitunnit alkoivat. En ymmärrä, miksi minun alakouluaikanani lapset sullottiin väkisin pihalle välitunneiksi, vaikka pakkanen olisi paukkunut parissakymmenessä asteessa tai vaikka taivaasta olisi satanut vettä saavista kaatamalla. Sinne vain, niin virkistyy ja rauhoittuu. Ei, vaan tulee ainoastaan vihaiseksi.

Minun koulutaipaleellani ei muuten tarvinnut keskustella siitä, saako kännykkää käyttää oppitunnilla. Kaikilla sellainen oli, mutta ei niitä kukaan jaksanut näpertää, kun ei niistä ollut mitään iloa. Matopeli puudutti, eivätkä tekstiviestit saaneet vastakaikua.

Koulussa kirjoitimme esseet tietokoneella ensimmäistä ja viimeistä kertaa yhdeksännellä luokalla. Silloinkin puolet koulun pöytäkoneista oli rikki, vaikka oppilaitos oli vasta muutaman vuoden vanha. Ei niitä kukaan jaksanut huoltaa, kun ei masiinoita ikinä käytetty.

Huh, miten ajat muuttuvat. Onneksi.

Onko koulumaailma muuttunut paremmaksi? Vieläkö nykykoululaiset joutuvat huolehtimaan tämän tekstin murheista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa