Pro gradu – viimeinen taistelu

Uusi tuttavuuteni juonsi radiolähetystä yliopistolla ja opetti siinä sivussa minua. Hän teki samalla kandidaatin tutkielmaansa. Kuinka hienoa! ”Mun on pakko päästä opiskelemaan journalistiikkaa ensi syksynä. Ihan pakko”, hoin itselleni. Niin tapahtui. Meidän kummankin viimeinen ottelu painittiin vuosien päästä pro gradu -tutkielman parissa. Valmista tuli! Ja näin se meni:
DSC_0053
Kaisa istui tummasävyisessä yksiössään. Korvapuusti ei oikein maistunut. Ajattelin, että mikäs siinä on ihmeellistä. Kirjoittamallahan se valmistuu valittamatta. No, ei ihan pelkästään naputtamalla. Ei maistunut puusti minullekaan pro gradua tehdessä. Eikä se valmistu vain päättömällä näppäimistön hakkaamisella. Tietenkään. ”Mä en halua puhua siitä. Mä vihaan siitä”, Kaisa sanoi gradukeskusteluista.

Gradun tekemisestä kirjoitetaan empiiristen havaintojeni mukaan melko vähän blogeihin. Liekö syy ahdistavassa työmäärässä, pienessä kohderyhmässä vai opiskeluaiheiden tylsyydessä – en tiedä. Siksi kokosinkin oman urakkani aikana esiin nousseet havainnot yhteen, jos ne onnistuisivat auttamaan edes yhtä kirjoittajaa sillä hetkellä, kun fantasioi koko tiedoston deletoinnista.

Vinkkejä pro gradun tekijälle:

  • Valitse aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Mietin itse aiheet aina siten, että päätän kaksi avainkäsitettä, joista muodostan lopullisen aiheen.
  • Tarkista, onko pro graduusi mahdollista saada apurahaa tai stipendiä. Ei ehkä maailman tärkein asia, mutta piristää kummasti.
  • Pro gradu, kuten mikä tahansa kirjoitusurakka, testaa lähinnä istumis- ja keskittymiskykyä. Koita jaksaa. Jaksa väkisin. Hoida homma pakettiin pikaisesti, äläkä venytä sitä turhaan.
  • Lue yliopiston ohjesivut huolella. Ne ovat yleensä sekavat, mutta sisältävät paljon tietoa.
  • Pidä yhteyttä ohjaajaan. Pienillä asioilla on merkitystä. Jos mahdollista, valitse ohjaaja, joka inspiroi. Pro gradu -työ ei ole välttämättä maailmaa mullistava teos, joten ihan noin vain ohjaajaa ei valita, vaan sitä sääntelee seminaaritarjonta. Ohjaajaa voi kuitenkin ilmeisesti halutessaan vaihtaa. Näin kävi minulle melkein vahingossa.
  • Kysy tyhmiä kysymyksiä. Ohjaajan työ on vastata niihin. Kun pienet yksityiskohdat ovat selvillä, voi turvallisin mielin keskittyä oppimaan.
  • Älä ylianalysoi, mutta älä tyydy vain toteamaan. Tee rohkeasti tulkintoja, mutta pidä huolta, etteivät ne ole mielikuvituksesta peräisin.
  • Pidä taukoa, mutta säilytä ote. Joillekin sopii kertarykäys; jotkut pitävät pitkästä sessiosta, jossa tehdään vähän kerrallaan. Minulle sopi intensiivinen jakso. Seminaari ja työstäminen kestivät, mutta varsinaisen työn kirjoitin nopeasti. No, johan sitä oli haudottu.
  • Kirjoita luku kerrallaan kronologisesti. Taaksepäin palaaminen on ärsyttävää. Kun ikävät asiat, kuten johdanto ja teoriaosuus ovat ohi, on hyvä lähteä seuraavaan pakolliseen pahaan, eli menetelmään ja aineistoon. Lopulta päätyykin sitten analyysiin ja pohdintaan, joiden vuoksi koko nivaska kirjoitetaan. Kun teoria on hoidettu, voi rauhassa ja ehkä hieman viisaampana keskittyä analyysiin.
  • Jos jostain syystä on päässyt opiskeluaikansa loppuun saakka opettelematta oikeinkirjoitusta ja lähdeviittausten ja -luettelon tekemistä, on sen aika pro gradua tehdessä. Tylsäähän se on. Omalta tiedekunnalta saa lähdeviittausohjeet. Kirjoitusvirheitä sattuu kaikille, kun kirjoittaa liki 100 sivua. Oikoluetuta työ toisella, tai tarkista se itse rauhassa monta kertaa. Jos riesana on lukihäiriö, kannattaa maksaa esimerkiksi viinipullolla kielenhuollon osaavalle kaverille.
  • Ole armollinen itsellesi. Aika imelää, mutta totta. Pro gradu ei ole koko elämä sillä hetkellä, eikä se määritä koko loppuelämää. Yllättävää!

Kyllä, mietin monta kertaa mielessäni, miltä tuntuisi, jos siirtäisi kaikki graduversiot roskakoriin, poistaisi varmuuskopiot, tuhoaisi sähköpostitallenteet ja siivoaisi lopulta roskakorin. Mutta aina vain jatkoin kirjoittamista. Ei kai sisäänpääsyurakkaa tehty siksi, ettei koskaan valmistuisi?

Tähän päättyvät muuten blogin opiskeluaiheet, elleivät opinnot joskus satu jatkumaan tavalla tai toisella. Saa toki kysyä, jos jokin mietityttää.

Miten omat kirjoitusurakkasi yleensä etenevät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki mitä minusta piti tulla

Reilut viisi vuotta ja 302 opintopistettä myöhemmin yksi elämänvaihe päättyy, kun postista kilahtaa tutkintotodistus byrokratiajylläyksen jälkeen. Miten tässä näin kävi?
DSC_0036Juhlat on juhlittu, mutta valmistuminen yliopistosta tuntuu todelliselta vasta nyt, kun katselen painettua pro graduani. Tutkintoon vaadittavat opintosuoritukset ovat olleet rekisterissä jo kauan. Vastaanotin opiskelupaikan 20-vuotiaana, juhlistin sitä railakkaasti jo kuopatun yökerhon vaahtobileissä ja astelin innoissani syksyllä 2012 unelmieni alalle parhaaseen mahdolliseen oppilaitokseen.

Minulla ei ole koskaan ollut perinteisiä ammattihaaveita. Aika monethan kertovat lapsena haaveikseen yhteiskuntaa pystyssä pitäviä perusammatteja, kuten poliisin, palomiehen, lääkärin tai opettajan. Tiesin jo silloin, ettei minusta olisi niihin. Ei poliisiksi, koska juoksisin karkuun. Ei palomieheksi, sillä en uskalla käyttää edes tulitikkuja, eikä lääkäriksi, koska olen jo tarpeeksi huolestunut omasta terveydestäni ja jo korvavaikun näkeminen saa kakomaan. Opettajahaaveetkin kuolivat yläkoulussa paikallisia viidakonlakeja todistaessa.

Ei minusta tosin tullut myöskään taiteilijaa – sitä, joka minusta nimenomaan lapsuuden haaveiden perusteella piti tulla, ennen kuin huomasin, etten ole Picasson lapsenlapsi, ja tajusin myös, että ilmeisesti aikuisten täytyy ansaita rahaa, joten taiteen tekeminen ei ole kovin kannattava valinta. Enpä päätynyt matemaatikoksikaan. Sekin minusta piti tulla, mutta innostus lopahti jo ennen toisen asteen yhtälöitä.

Inhimoni heijastelivat koulupolulla vaihtelevasti suosikkioppiaineitani. Halusin opiskella ruotsia mahdollisimman pitkälle ja päätyä myös historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Välillä surffailin käsityötunnin innoittamana silloisen Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, ja piirsin vihkoni täyteen vaatteita ja ompelin niitä. Jossain taustalla kuitenkin jyskytti tieto siitä, etten päätyisi näille aloille. Kaikkien sekalaisten ajatusten alla oli huomaamatta kytenyt ilmiselvä valinta, jota en ollut edes ajatellut, koska se oli niin kiinteä osa elämääni. Arkea.

Uraputkeen ilman mystiikkaa

Olen kirjoittanut aina. En toki ihan aina. Vasta joulukuusta 1999, jolloin ilmaisuni alkoi olla sen verran selväpäistä, että sillä sai tarinan aikaiseksi maailman rumimpaan muistivihkoon, joka oli tullut postimyyntitilauksen kaupantekijäisinä. Kirjoitin tarinoita yleensä Tiimarista hankittuihin vihkoihin, loin jatkokertomuksia koulussa tehdyille kirjoitelmille ja toimitin kuvitteellisia lehtiä, joista mainittakoon Rupukorven Sanomat (!!). Teknologian saapuessa osaksi arkea novellituotanto pääsi kunnolla käyntiin tietokoneella. Runokirjojakin syntyi kaksi. Niiden nimiä en kehtaa edes kertoa.

Ja sitten äitini kehtasi ehdottaa viestintälukioon hakemista, vaikka olin kovaa vauhtia pyrkimässä taidelukioon jostakin syystä. Kurkkasin kuitenkin alkeellisille nettisivuille, ja seuraavana päivänä ilmoitin yläkouluopolleni hakevani Messukylän lukion (nyk. Sammon keskuslukio) viestintälinjalle, jolta muuten juuri vietiin valtakunnallinen viestinnän erityistehtävä. Ensimmäisen viestintäkurssin jälkeen selvisi se, että minusta tulee toimittaja. Sen päivän jälkeen ei tarvinnut stressata sitä, mihin matka jatkuisi lukion jälkeen. Miksi en tekisi elantoani sillä ainoalla asialla, joka on oikeasti intohimoni?

Yhteiskunnan taloudellinen tilanne ei tee työllistymisestä helppoa, eikä tutkinto takaa töitä, mutta toivon, että oikealla intohimolla on vielä merkitystä. Toivon, että se johtaa paikkaan, jossa voin hyödyntää journalistisia tekotapoja mahdollisimman luovasti. Kirjoittaa ilman rajoja kuitenkin rönsyilyä välttäen.

Kirjoittaminen ei ole lahja, joka on annettu, vaan taito, jonka on ottanut osaksi elämäänsä sattumalta tai tietoisesti. Sen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa mihinkään. Voi vain nauttia. Olisi myös älytöntä sanoa, että kirjoittaminen yksinomaan johdatti minut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja kirkasti uravalintani. Olenhan kuitenkin itse raivannut tieni seuraamatta jotakin mystistä tähteä. Elämä on loppujen lopuksi aika tavallisten valintojen tekemistä, ja juuri siksi kirjoittaminen on niin mahtava ammatti: sen luoma maailma on rajaton.

Mitä sinusta piti tulla ja mitä tuli?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Savotta

Myönnetään, että ennen opiskeluja en voinut käsittää, miten joku voi jättää gradunsa kesken tai miten se ei vain tunnu valmistuvan. Vielä kandidaatin tutkielmankin jälkeen uskoin pro gradun olevan muutaman viikon juttu ja valmistuvan sopivasti keväällä ennen kuin edes luonto on täysin herännyt talven jäljiltä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASavotta on venäjän kielen peruja ja tarkoittaa metsätyömaata. Puut kaadetaan, minkä jälkeen ne karsitaan. Valmista tulee, kun tukit on siirretty jatkokuljetukseen ahkeran karsimisen jälkeen. Miten savotta liittyy minuun? Siten, että metsätyömaa ei ole yhtään niin kaukana akateemisen tekstin tuottamisesta kuin äkkiseltään voisi luulla. Savotan vaiheet sopivat suoraan gradun työstämiseen: kerää, karsi, tutki ja tee valmista.

Gradun tekeminen onkin osoittautunut hyvin fyysiseksi kokemukseksi. Vaihtelevasti se tuntuu loputtomalta risukolta, jossa on pakko huhkia – halusi tai ei – mutta toisaalta taas on huojentavaa huomata, että päässä risteilee niin paljon ajatuksia, että työn kirjoittaminen on kuin oksennuksen pidättämistä. Tekisi mieli suoltaa kaikki ulos, mutta on jaksettava pinnistellä, jotta pääsee järkevään lopputulokseen. Ja siihen pääsemiseen asti on pakko pidättää tulvaa.

Teoriassahan gradu on muutaman viikon juttu, jos ajatellaan työmäärää. Sen lisäksi, että pro gradu testaa akateemisen ajattelun kehitystä ja tutkimustiedon tuottamiskykyä, kyse on ennen kaikkea sisukkuudesta ja tiedon määrän hallinnasta. Siitä, ettei luhistu artikkelivuoren alle, kyyristy kirjapinon eteen ja pökerry lähteiden määrästä. Siitä, että jaksaa ja uskaltaa ajatella. Jaksaa istua ja pitää silmät auki, vaikka illan hämärtymisestä on jo kauan aikaa.

En ihmettele yhtään, että lapsena muuten niin fiksun taloyhtiömme rappukäytävässä makasi silloin tällöin viikonloppuiltaisin sammuneena nainen, jota äiti käski väistää varoen. Naisella oli pro gradu kesken ja työskentelymetodina viinittely lasten ollessa poissa. ”Hyss, annetaan Annen nukkua, kyllä sen mies tulee kohta kotiin”, sanoi äiti.

Tarina kertoo, ettei Annen gradu valmistunut koskaan.

Miten selvisit gradun kirjoittamisesta? Jaa parhaat graduvinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paperille kirjoitettu elämä

Tänään alkaa uusi vuosi. Elämässäni kääntyy sivu kirjaimellisesti, sillä vanhan kalenterini viimeinen aukeama on nyt täyteen rustattu, ja on aika kaivaa esiin kaapissa odotellut tuliterä päivyri. Tästä ei hehkuttamani sunnuntaihetki parane, kun kädessä on uusi kalenteri.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKirjaan kalenteriini kaikki menot: tärkeät ja turhat. Pysyn kärryillä elämästäni, ja sen lisäksi saan myös suorittajaluonnettani hivelevän onnistumisen ja tehokkuuden huuman. ”Kaiken tämän ihan oikeasti tein viikon aikana!” ajattelen, vaikkei siitä kukaan tule diplomia jakamaan. Ja joskus käy niin, etten saa kuin pakolliset hoidettua. Sekin on ihan siedettävää. Epävarmat suoritettavat kannattaa nimittäin kirjoittaa viikkoaukeamalle liimattavalle post it -lapulle, jonka voi sitten hyvillä mielin siirtää uudelle viikolle, mikäli edellisellä laiskotti liikaa.

Perusmallin kalenteri on ainoa vaihtoehto minulle. Kahdesta syystä. En luota digitaaliseen kalenteriin, vaikka sen voisikin säätää muistuttamaan jokaisesta tapahtumasta. Fiilis paperikalenterissa on aivan eri, ja minulle kädenjälki jättää myös jäljen muistiin. Joku voisikin siis suositella bullet journalia, jonka tekemisestä on jopa alettu nimittää bujoiluksi. Bullet journal on kalenteri, joka luodaan alusta asti itse tyhjään muistikirjaan. Minä en sellaiseen voi ryhtyä ajan puutteen vuoksi, ja ennen kaikkea siksi, että haluan, että tuhruisat merkintäni erottuvat selvästi, minkä vuoksi yksinkertainen painettu kalenteri on paras vaihtoehto. Miten itse kirjoitettuun almanakkaan voisi edes luottaa?

Kalenteri konkretisoi ajankulun. Meni tämäkin viikko ohi. Kohta on lokakuu. Vuosi 2018. Vaikka ihan hetki sitten täytin vasta vuoden 2012 kalenteria fuksivuonna. Kesälomasta minulla ei ole muistikuvia, koska siltä ajalta ei ole kalenterimerkintöjä. Muistan vain, että päivät tuntuivat tavallista hitaammilta, koska aikaa ei tarvinnut seurata. Ainoa kello oli fyysinen, ja se kertoi lähinnä vain, milloin on nälkä ja milloin on aika vetäytyä päiväunille. Joillekin aikatauluttomuus saa ajan kulkemaan hurjastellen, mutta elämässäni vauhtia kiihdyttää nimenomaan kalenteri, ei toimettomuus.

Almanakka on pakollinen paha, mutta tuo se sentään tunteen siitä, että kaikki on hallinnassa. Sen avulla hoituvat työt, opiskelut, blogihommat, ystävätapaamiset, pakolliset ostokset ja kiinnostavien leffojen katsominen järkevässä järjestyksessä. Kalenterilehtinen ottaa vastaan aivojen kuormituksen. Aika hyvin biohajoavalta kapistukselta.

Mutta millaista on elämä, jonka jokainen päivä on kirjoitettu auki valmiiksi viikkoaukeamalle?

Minkälaista kalenteria käytät? Kulkeeko aika sitä käyttäessä nopeammin vai hitaammin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei enää ikinä

On ollut hiljaista. Kiukkua ja harmia. Jumissa olevia niskoja ja turhautumista. Tyhjä blogi ja ajatus uudesta heräämisestä. Onhan nyt juhlan paikka! Opiskelut ovat ohi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAMelkein. Vieressä vielä rispaantuneet sivut kirjasessa, jonka vihreät kierteet saavat silmät pyörimään päässä illan pikkulukutunteina. Työpäivän jälkeen puurrettuja satoja sivuja sosiologisesta teoriasta ja digitalisaatiosta. Näillä antimilla maisteriksi.

Jossakin lähellä jännitettiin vielä soveltuvuuskokeita, kun astuin viimeistä kertaa sähköiseen tenttiluokkaan. On aika kaunis ajatus, että tarinat alkavat ja päättyvät samassa paikassa. Mutta takaisin vain minuun, joka tämän tarinan keskiössä on. Takki on tentin jälkeen aika tyhjä, varsinkin kun suosikkitakin tasku on oikeasti rikki, ja puhelin sukeltaa vuorin sisään kävellessä huomaamatta. Yhtä lailla kuin puhelin on jumissa tanskalaistakin sisässä, ovat myös fysiologiset aivoni aivan lukossa ison rutistuksen jälkeen.

Vetreyttämisreseptinä olen yrittänyt käyttää Anna Hanskin ysärihittejä. Eivät auta. On kokeiltu myös italialaista proseccoa ja pizzaa. Pyöräilyä kaatosateessa. Ja parvekekyttäystä raikkaassa sateenjälkeisessä ilmassa. Vaan eipä auta puistokyyläyskään, koska Amurin viheralueilla vaeltavat pääosin vain muumioituneet naapurit raihnaisine koirineen. (Saako näin edes sanoa julkisesti, vaikka havainnoit ovat totta?)

Jos vielä pitäisi tehdä tenttejä, en oikeasti koskaan enää valittaisi niihin lukemisesta, jos sen voisi tehdä aina ihan vain vapaa-ajalla ilman ansiotyössä käyntipakkoa. Stressi johtaa helposti epäonnistumisen pelkoon ihmisellä, joka ei oikeastaan ole koskaan koulupolulla epäonnistunut missään ja joka on jo valmiiksi saanut psykosomaattisia oireita suurin piirtein kolmosluokan matematiikan päässälaskukokeistakin.

Vaikka pro gradu -työ on vielä työn alla, tuntuu hurjalta ajatella, että varsinaista opiskelua ei enää ole. Ei yhtäkään tenttiä. Ikinä enää. Tosin, vannomatta paras. En todellakaan näe itseäni tulevaisuudessa tutkijana, mutta yliopisto työpaikkana kiinnostaa niin paljon, että minua kylmää ajatus siitä, että joskus saatan ajautua väitöskirjan pariin, ja toisaalta väreitä tuottaa myös se, että opiskelut ovat ehkä oikeasti tässä. Ei kai sentään, voisin sanoa. Jo kerran yliopiston työpaikkana kokeneena muistan vain sen inspiroivan työympäristön ja koulufania hyväilevän opiskelutunnelman, että parempi vain todeta, että eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan sitä, koska kyseiseen laitokseen mahdollisesti päätyy töihin ja mihin virkaan!

Saa palkata.

Milloin viimeksi teit jotain ”Ei ikinä enää!” -ajatuksella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Täyden kympin tie – jonka olisi voinut talsia myös toisin

Kun koulu on koko elämä vuosikausia, täytyy tehdä valtavasti työtä sen eteen, että elämässä olisi hyvä olla ilman kymmeniä kymppejäkin. Tulevaisuuden opiskelijoiden väsymystä ja suorittamispakkoa ei niin vain hyssytelläkään pienemmäksi, jos hallituksen pääsykoeuudistukset toteutuvat. Kaksinumeroinen arvosana voi olla ainoa tie eteenpäin.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAAlkavassa viikossa on taikaa. Riemua ja kesän tuoksua. Minulle kevätjuhla oli kouluaikoina vuoden kohokohta heti joulun jälkeen. Ei siis ihme, että olin se lapsi, joka odotti koulun alkua ja uusien koulutarvikkeiden saapumista kauppoihin jo heinäkuun alussa. Suvivirren raikuessa auditoriossa – tai minun nuoruudessani juhlapukuun puetussa liikuntasalissa – tunsin kauhunsekaista tunnetta, ja laskin mielessäni, kuinka moneen kymppiin on mahdollisuus ja montako stipendiä tulee. Hikoilutti ja tärisytti. Maailman paras kesäloma saattoi alkaa, kun luokassa jaettava todistus oli ladattu tarpeeksi täyteen kymppejä.

Jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä ajatella, millaiseksi itseisarvoksi suorittaminen ja kympit muodostuivat, vaikka kukaan ei painostanut, enkä tarvinnut numeroita mihinkään. Voi varmasti pohtia, oltiinko jo menty liian pitkälle, kun itkun aiheutti koenumero, joka ei alkanut kympillä. Kuvauksesta huolimatta olin kuitenkin ihan normaali lapsi ja nuori, jolla oli myös sosiaalista elämää, enkä koskaan joutunut pahemmin pänttäämään tai istumaan kirjan kanssa kahden yöhön asti.

Viimeistään yliopistossa oli pakko myöntää, että on muutakin elämää kuin koulu ja opiskelu. On käytävä töissä ja nautittava vapaa-ajasta, jotta jaksaa tehdä ansiotyöt, opiskella ja hoitaa freelancer-hommat. Viime vuosi opetti konkreettisesti, ettei loppujen lopuksi millään muulla kuin omalla ja läheisten hyvinvoinnilla ole mitään merkitystä. Näin suorittajana sekin täytyi näköjään oppia ihan käytännössä, kun ei kukaan pitänyt aiheesta koetta. Kukaan ei tule hautakiveen hakkaamaan hienoa päättötodistusta ja kymmeniä stipendejä.

Jo vuosi sitten ja pitkin kulunutta vuotta on kuhistu opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen väläyttämästä pääsykoeuudistuksesta, joka tiivistettynä sysäisi jatko-opiskelupaikan saamisen päättötodistusperusteiseksi erillisten korkeakouluvalintakokeiden sijaan. Uudistus ei anna armoa jaksamiselle ja hengähtämiselle. Tai ylipäätään minkäälaisille virheille ja huonoille päätöksille. Edelleenkään stipendejä ei tulla ripustamaan kaiken loputtua uurnille, mutta teini-iässä ne olisivatkin uudistuksen mukaan yhtäkkiä ainoa portti eteenpäin. Olisin todistuksillani tulevaisuuden teininä hyötynyt mahdollisesta pääsykoemuutoksesta, kun taas nyt talsimallani polulla liki kympin keskiarvo ei ole vaikuttanut mihinkään, mutten silti koe uudistusta reiluna. Olisinhan itsekin voinut heittää hanskat tiskiin, jos uupumus olisi iskenyt lukiossa tai jopa aiemmin.

Tämän viikon lauantaina vietetään koulun kevätjuhlia. Minä istun toimistossa, jossa ei Suvivirsi soi. On haikeaa, että työelämä vie kauaksi arjen riemusta ja lapsekkaan innon täyttämästä opiskelusta. Toisaalta on ihan tervettä, että todistushikoilun sijaan lähtee lauantaina ihan tavalliseen tapaan Jopolla töistä ja saapuu kaupan kautta kotiin. Ei kokeita, ei numeroita. Itselleni annan ehkä ysipuolen hyvin hoidetusta päivästä.

Vaikka onhan se niin, että ihan oikeaa elämää ei mitata numeroissa, joten totean vain, että ihan hyvin meni, ja parhaani tein kuluneenakin päivänä. Ehkä ihan vähän tiiraan lähipuistossa kuvattavia ylioppilaita, ja mietin sitä valtavan kutkuttavaa tunnetta, joka valvotti ennen koulun ylioppilasjuhlaa jännittäessäni, montako stipendiä tulee. Senkin ajan olisi muuten voinut käyttää nukkumiseen taatakseen juhlapäivään maksimaalisen jaksamisen.

Miten ylisuorittamisesta voi opetella eroon? Mitä ihmettä tapahtuu, jos arvosanat alkavatkin määrittää tulevaisuutta jo nuorena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa