Samuli Putro: Valkoinen hetero

Putro ei päästä kuulijaa helpolla taiteilijan tuoreimmallakaan albumilla. Mutta juuri siksi Valkoinen hetero on monesta mutkasta huolimatta ehkä Putron koukuttavin taidonnäyte, joka lataa tiskiin maalais- ja kaupunkilaispojan sielunmaiseman lisäksi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä.

valkoinen_hetero
Kuva: Universal Music

Säveliltään Valkoinen hetero -albumi on zencafemaisen rämpyttävä ja laimea, mutta Putron taito tiivistää elämä muutamaan raapustettuun riviin tekee teoksesta valtavan kauniin. Joitamia musiikillisesti pontevia hetkiä kuullaan kuitenkin levyllä, kuten Artisti– ja Jumala vihaa sua -kappaleissa. Putro nojaa uusimmalla albumillaan paljon myös konetaustoihin, jotka yhtäältä etäännyttävät kuulijaa kappaleiden sanomasta, koska mitään perustelua konetaustoille ei ole kuultavissa, mutta toisaalta konetaustat kuvaavat hyvin nykypäivää. Elämä on teknoa ja yökerhojen välkettä, omituista ja lamaannuttavaa meteliä.

Putron kuolemapohdiskelut näkyvät albumilla, jonka edeltäjät porautuivat rakkauteen, ja jotka siksi koskettivat poikkeuksellisen monia. Uusin tuotos kertoo surullisesta, koruttomasta elämästä, hetkistä, joita meidän kaikkien elämässä on – olitpa mielestäsi onnellinen tai et.

Valkoinen hetero ottaa kantaa myös viihdebisnekseen. Oikeastaan Putron uusimmalla lätyllä kaikuu Theodor Adornon frankfurtilaisen koulukunnan kulttuuriteollisuuskritiikki sovitettuna 2010-luvun arkielämään.

”Artisti pysty ei keskittymään — —. Äkisti tunnelma muuttuu ja vitsailu alkaa — —. Kuvassa tuotantopäällikkö myhäilee, tuottaja irivistää energisesti, ja artisti soittaa artistikitaraa. Nykyään levyjen mainostus on täysin turhaa, radion kautta ne kulkevat kuulijan luo.”
Samuli Putro: Artisti

Putron kiihkeimmät kannanotot kuuluvat kuitenkin Valkoisessa heterossa ja Jumala vihaa sua -kappaleessa, joissa käydään läpi kielen, ulkonäön, sukupuolen, poliittisen suuntautumisen, etnisen taustan ja seksuaalisuuden sekä liberaaliuden takia vähemistöön jäävät. Ihan kaikki, joita voi vihata, koska voi. Jumala vihaa sua ammentaa ilmiselvästä ironiasta, mutta jonkunhan ne asiat on rautalangasta väännettävä. Levyn nimikkokappale ja albumin ensimmäinen single on erinomainen tiivistys nimensä mukaisesti valkoisesta heterosta, jonka teemalla levyn seuraava single osin jatkaa.

”Se valpas, joka löytää arvettoman naisen, on löytänyt koneen, ja mitä sillä tekee. Sen voi laittaa päälle ja katsoa sen tekevän naiselliset jutut, ja sit kun siihen kyllästyy, sen voi sulkea, sen voi sulkea.”
Samuli Putro: Matkamuistot

”Sun taipumaton luonne on voinut olla este, menestyksen tiellä, on pyrkyreiden juhla. Sun jääräpäinen luonne on voinut olla riesa, mutta se on lahja: sitä ei voi palauttaa, se on kuin matkamuistot.”
Samuli Putro: Matkamuistot

Lähimmäksi arjen melankoliaa Putro pääsee albumin toisella singlellä Matkamuistot, joka maalaa kuvan ihan hyvästä miehestä, joka on vähän surullinen, vähän onnellinen, vähän epäonnistunut ja vähän onnistunut. Vähän sellainen ihan tavallinen. Niin kuin aika moni on, ja siksi Matkamuistot koskettaa. Ei kukaan kai halua viettää elämäänsä matkamuistona kalsealla hyllyllä, johon Madeira-mukit ja Korfu-pinssit hylätään?

Matkamuistot puhuttelee myös siksi, että se tuo kulttuurikokemuksen avulla lähelle henkilön, jonka me kaikki tunnemme. Lämpimän ja älykkään ystävän, joka kuitenkin loppujen lopuksi nuolee yksin jäätelöä autiolla torilla, ja lähtee sitten kaljalle. Yksin.

”Mennäänkö joku päivä kävelylle jonnekin ja takas? — — Mä toivoisin sun totta olevan. Ranteissas olis vaakasuora arpi, kuin lahja joltain jumalalta.”
Samuli Putro: Kävelylle

Kävelylle on poikkeuksellisen vaikuttava albumin päätösraita. Tavallisena, ilmeisesti teineistä kertovana arkirakkaustarinana alkava kappale muuttuu arvaamatta piikitteleväksi kannanotoksi nyky-yhteiskunnan tilasta. Kappaleessa kuullaan myös Putron lausuntaa, jolla hän ottaa terävän ironisesti kantaa traagisiin, kylmiin ja kliseisiin parisuhteisiin, turhaan ja päälleliimattuun ihmisyyteen sekä tyhjään aktivismiin. Mediaan, joka kumartaa samaa, ennalta arvattavaa logiikkaa. Kappale päättyy sekasortoon, jollaiseksi Putro näemmä ennustaa tulevaisuuden ladaten viimeisen piikin siihen, miten hän kritiikin esittää: kliseisesti ja monotonisesti nyky-yhteiskunnan jatkuvaa kiirettä elehtien.

”Te katsotte toisianne niin kuin kilpailijat katsovat toisiaan. Käytätte sivistyssanoja kohdissa, joissa se ei ole välttämätöntä — — mikään ei ole pyhää paitsi kipu, jota te koette ihmissuhteissanne. Kaupunki on sosiaalisten taitojen harjoituskenttä — — kun iho vihdoin koskettaa ihon — —. Teidän aktivisminne on tottelematonta, koska te tiedätte, kuinka media toimii. Te olette fantasia, te olette roolipeli, te olette yksinäisyyttä pelkäävä hahmo, joka etsii puhelinta valomerkin jälkeen. Syksy on tullut ja kaatosateessa on lopullisuuden tuoksu.”
Samuli Putro: Kävelylle

Jos Putron albumi pitäisi sijoittaa maantieteellisesti kotimaahamme, se olisi koonti tarinoita pääkaupungin ydinkeskustasta ja nuhjuisista lähiöistä sekä peräkammarinpoikien Mekoiksi muodostuneista rannikkopikkukaupungeista, joissa traktorin hurina sekoittuu pillurallikaasuihin. Ja sitähän se Suomi suurin piirtein onkin.

Kävelylle, on päästävä kävelylle.

Valkoinen hetero julkaistiin 24.2.2017.

Osuuko Putron uusi albumi maaliin?

Vesala: Vesala

Vesalan osuvien singlejulkaisujen siivittämä albumi vie yllättävän synkkiin tunnelmiin ja vaatii kuuntelukertoja sykähdyttääkseen. Näin kuitenkin lopulta tapahtuu. Vaikka kiintyminen vie aikaa, ovat albumin parhaat hetket totisesti verkkaisen maistelun arvoisia.

paula_vesala7_highreso_viivihuuska-3

Kuva: Warner Music (Viivi Huuska)

Vesalan 17. kesäkuuta ilmestynyt esikoisalbumi pärähti tulille kuin varkain. En liene ainoa, jolle albumin julkaisu tuli yllätyksenä, mikä luultavimmin johtuu reilun puolen vuoden aikana julkaistuista kolmesta singlestä. Tequila, Tytöt ei soita kitaraa ja tuorein tulokas Älä droppaa mun tunnelmaa ovat kelluneet radioaalloilla yhtä hanakasti kuin lumpeet mutapohjaisen järven laineilla.

Mutta Vesalan uutta albumia ei voi verrata kuraan. Artistin omaa nimeä kantavasta albumista kuulee, että taiteilija on tehnyt juuri sellaisen teoksen kuin haluaa. Ihan kaikki palaset eivät ole napakymppejä, mutta tekijä lienee tyytyväinen.

Viime syksynä Tequilan tultua julki Vesala ei voinut välttyä taiteilijanimeen liittyvältä keskustelulta. Ihme kyllä, tuolloin sivuutettiin kohtuullisen hyvin PMMP-historia, koska singlejulkaisut eivät äänimaailmoiltaan linkittyneet Vesalan, aiemmalla urallaan Paula Vesalan, entisen bändin tuttuihin säveliin. Nyt, kun koossa on albumi, yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Se ei lähtökohtaisesti ole ihme eikä moite – onhan Vesala sanoittanut ja säveltänyt runsaasti materiaalia myös takavuosien yhtyeelleen. Harmi vain, että kaikista eniten PMMP:lle haiskahtavat soololevyn kappaleet, kuten Ruotsin euroviisut ja Tavallinen nainen, edustavat vastajulkaistun albumin heikointa osastoa.

Riemun ja ilottelun juhlajulistuksesta ei Vesalan sooloalbumissa ole kyse. Tavallinen nainen on kohtuullisen synkeä tarina tavallisesta naisesta, jonka historialla on lyriikoista päätellen vahva kaiku PMMP:n Joku raja -Amnesty-hittiin.

Vesala ennusti pitkää ikää etenkin Sinuun minä jään -balladille. Itse uumoilen sille kuitenkin toisenlaista tuomiota, koska Lapin kesä -tyylinen veisu häviää mennen tullen jo tehdyille kesäisen herkille rakkauslauluille. Unholaan jää myös levyn tylsin kappale Takkipinon suojassa, joka tuntuu lähinnä ikkunatiivisteeltä monien täysosumien joukossa.

Kokonaisuuden helmiä ovat repivästä parisuhteesta kertovat Ei pystyny hengittää ja Mitä jos sä oisit silti mun kaa sekä kiehtovan omituinen Rakkaus ja maailmanloppu, vaikka ainakaan kaikki kappaleista eivät nouse yhtä suureen suosioon radiotaajuuksilla kuin ensimmäiset singlemaistiaiset.

Eikä tarvitsekaan. Estetiikkaa ei mitata rahassa, eikä menestystä taidekoukeroissa. Älä droppaa mun tunnelmaa -rallatuksesta povataan nimittäin uutta kesähittiä. Niinpä, kaiken ei tarvitse olla kuusi jalkaa maan alla -materiaalia sykähdyttääkseen. Vesala itse kertoo tehneen kappaleen levylleen jälkeenpäin haluttuaan myös kesäistä materiaalia keikoille. Kun kesähitti radioon vilahtaa, raha kirstuun kilahtaa.

Albumin toiseksi viimeinen kappale Mitä jos sä oisit silti mun kaa on valtavan kaunis teos, jonka koskettavat lyriikat Vesala voitelee lanadelreymaisilla huokauksilla ja pohjoisamerikkalaisella kaiholla. Sellaisella, jonka voi kuulla myös Tequilassa. Kaiho, joka asuu autioituvan motellin pihalla ja tulee esiin taivaan taittaessa punaiseen.

Avausraita Rakkaus ja maailmanloppu kiteyttää Vesalan albumin osuvasti:

”Rakasta mua. Rakasta mua. Rakasta mua – – rakkaus myy, ja siinä on monen laulun syntysyy.”

Iskeekö Vesala? Ennustatko albumista menestystä?

Kaija Koo: Siniset tikkaat

Kaija Koon musiikin suurkuluttajasukupolvi ei halua valistusta ja saarnaa, vaan voimaa ja itsepäistä itsenäisyyttä. He eivät tarvitse keski-ikäistä tätiä kertomaan irralliseksi jäävää kehityskertomusta kertojan omakuvasta.

KK-_95A4281-Final

Kuva: Warner Music

Koon tulevalta albumilta 27. toukokuuta julkaistu ensimmäinen single Siniset tikkaat perustuu Kokkolan mukaan tositapahtumiin. Siltä se vähän kuulostaakin: mitään sanomattomalta niin kuin todellisuus hyvin usein on ilman värikyniä.

Sinisten tikkaiden teema tuntuu kielivän siitä, että artisti haluaa joikata vaihteeksi jostakin muusta kuin parisuhteista ja eroista, tai sitten singlen idea tuntui paperilla paremmalta kuin se eetteristä ulos tullessa on. Onhan se toki epäreilua, että taiteilijan musiikkia arvotetaan menneiden tuotosten perusteella, mutta totta on myös se, että kelkkaa on vaikea kääntää kovassa vauhdissa. Kun janoiselle naisyleisölle antaa palan parisuhdedramatiikkaa tarttuvassa popbiitissä, on aika hankala lähteä laulamaan menestyksekkäästi hoivavietin ja huolen säestyksellä baarilintujen aikuistumisesta.

”Pieni lintu baaritiskillä, sua väsyttää ja kaipaat äitiä, oispa maailma sulle pehmeä, kun kuljet siellä – –”

Tarkoitus oli varmasti tehdä voimabiisi, mutta harva saa voimaa säälistä, joka tekstistä kaikuu. Sitä paitsi pari vuotta sitten julkaistu Supernaiset oli omassa lajissaan sellainen veto, että siitä riittää muutamiin viininmaistajaisiin ja erikoisjuustoherkutteluihin.

Rohkaisevasta otteesta huolimatta lyriikat asettavat kertojan vastaanottajan yläpuolelle. Äidilliseksi tarkoitettu kannustus tekstissä haiskahtaa ripauksen ylimielisyydeltä, mikä saattaa kehnon sävelen ohella olla syy siihen, ettei Siniset tikkaat keiku soittolistojen kärjessä ja tallennu naisteniltateemaisille soittolistoille. Etenkin C-osa on sen luokan rallatusta, että äänimasiinan voi sulkea siinä vaiheessa.

Myös Sinisten tikkaiden symboliikka jää auttamatta vajavaiseksi. Ovatko tikkaat siniset surun miellettyä sinisävyä mukaillen? Erikoiset kappaleiden nimet ovat myyviä, mutta jos mieleen tulee lähinnä remonttireiskat ja vaille täyttymystä jäävä aprikointi tikkaiden väristä, on jokin pielessä. Näilläkö tikkailla pitäisi nostaa nuoret tytöt suosta?

Siniset tikkaat sopii parhaiten raikkaan toimiston hissiin ja muihin ohikiitäviin hetkiin, jotka tarvitsevat täytemusiikkia. Hyvä asia on se, että lyriikoiden mukaan Kaija on jo tikkaiden päässä, joten seuraavaksi voikin jatkaa uuden listahitin pariin.

Siniset tikkaat voi kuunnella muun muassa Spotifysta.

Iskeekö Kaijan uusin sinuun? Miksi Koon tikkaat ovat juuri siniset?

Vesala: Tytöt ei soita kitaraa

Vesalan maaliskuun alussa ilmestynyt single Tytöt ei soita kitaraa palaa kaihoisaasti aikaan ennen Tequilaa, mutta aikatasoja yhdistelevä teos ei päästä kuulijaa helpolla.

tytoteisoitakitaraa

Kuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Vesalan toinen singlejulkaisu lennättää kuulijan kotimaan maisemiin, jonka kaipuu on jo kuultavissa esikoissingle Tequilassa. Tequila tosin ruummillistaa koti-ikävän kumppaniin ja pohtii uuden kotimaan tematiikkaa. Tytöt ei soita kitaraa -teos kuvaa rehdisti suomalaista kansallismaisemaa Vesalan kotiseuduilla Kärsämäellä. Latoja toisensa perään. Punamultamaalia. Rapistunut tanssilava. Lähikioski. Pieni hiprakka ja tekaistu ihastus.

Kappale ei yritä verhota sanomaansa samanlaiseen mystiikkaan kuin edeltäjänsä, mikä on nähtävillä jo singlen kannessa, jonka hallitsevin elementti on Suomi-paita ja tummanpunaiset huulet. Vesala onnistuu kuitenkin muuntamaan tuiki tavallisen suomalaisen suven ja pohjoispohjanmaalaisen pidättäytyvän, vienosti vapautuvan nuoren mielen kaihoksi, jonka sävelien voi kuulla leijailevan kesäyössä. Juuri siellä Tytöt ei soita kitaraa on parhaimmillaan.

Kaiho näyttäytyy kappaleessa kuitenkin ironisena: ”Sä oot mun kohtalo, kun ei oo muitakaan. – – Sä oot mun ainoa, kun ei oo toistakaan.” Säkeet tiivistävät ahtaiden paikkakuntien ja suljettujen yhteisöjen rakkaudenlöytämisproblematiikan. Elämä on sitä, että kelpuuttaa jonkun, jotta olisi joku. Että ei olisi yksin. Herkullisimmillaan kappale on kuvatessaan elämää, jonka yksinäisyys on muovannut tyhjäksi kuoreksi:

”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan. Lähdetään saunan taakse käymään.”

Mutta kaikesta voi vapautua. Kun mieli vapautuu, ruumis seuraa perässä. Niin käy myös siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Sitä paitsi pikkutuhmat viittaukset tekevät kappaleesta kiinnostavan, jos ne tarjoillaan kainon salamyhkäisesti – Vesala-tyylillä. Kappaleen kertojalle eivät enää viestit riitä, ja hän kehottaa kuorimaan ”kermat kakun päältä”. Suomalaisuus kiteytyy ironisesti myös saunan taakse -komentoon, joka yleensä liitetään väkivaltaan. Mutta nyt: kaikki käy.

Tytöt ei soita kitaraa siivittää sävellyksellään kuulijan takuuvarmasti lavatanssimaisemiin. Päättymättömään kesäyöhön. Hyttysiä. Pieni tuuli ja lämmintä. Heinää ja kukikkaita kellohelmoja. Vesalan toinen single ei tosin ole yhtä helposti lähestyttävä kuin edeltäjänsä, mikä osin voi johtua myös sekavalta vaikuttavasta äänimaailmasta. Perinteinen Paula Koivuniemi -sävel sekoittuu moderniin renkutukseen, ja mieleen jää ensimmäisellä kuuntelukerralla vain se, että tytöt eivät soita kitaraa.

Vertailu Tequilaan on tietenkin Vesalan kannalta ikävää, koska ensisingle oli takuuvarma hitti, ja sen tiesi varmasti artisti itsekin. Vaatimattomammalla teoksella on vaikea puskea eteenpäin, koska Tequilaa veivataan edelleen radioaalloilla. Tyttöjen kitaransointi jää auttamatta jalkoihin.

Vertailu ei kuitenkaan ole täysin turhaa, koska oikein tarkkaan kuuntelemalla voi havaita Tequila- ja Tytöt ei soita kitaraa -kappaleissa olevan saman kertojan. Kappaleet ovat kokonaisuus, josta Vesala tarjoili ensiksi sen, mihin pohjalaisten latojen kupeesta voi päästä. Ehkä johonkin motelliin, jossa meksikolaisviina virtaa, ja toinen on ihan siinä lähellä. Kermat on kuorittu kakun päältä.

Tytöt ei soita kitaraa on kuunneltavissa esimerkiksi täällä.

Miltä kuulostaa?

YleX: Joulusoija

YleX julkaisi 11. joulukuuta Joulusoija-rallatuksen, jonka pääsanoma kiteytyy siihen, ettei tarvitse pahoittaa mieltä, vaikka kaikki ei menisi jouluna suunnitelmien mukaan. Vaikka Joulusoija on tehty huumorilla, se kätkee – ehkäpä tahattomasti – lyriikoihinsa jotakin oleellista suomalaisesta yhteiskunnasta. Kappaleen ovat sanoittaneet Jenni Poikelus ja Köpi Kallio, ja sen tulkitsevat YleX:n juontajat.

JoulusoijaKuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Helpot riimit ja tasaisen riemukkaasti eteenpäin jyskyttävä poljento takaavat sen, että kappale jää kerrasta mieleen. Melko hyvää työtä porukalta, jonka ensisijainen ammatti ei liene musiikin parissa, vaikka ääni onkin suuri osa työtä.

Joulusoija hyödyntää kiitettävästi kuluneen vuoden ilmiöitä. Terävimpiä ovat kannanotot, jotka puetaan huumorikaapuun. Kappaleessa nimittäin leikataan kinkkua kuin ”päättäjät duunii”, ja piilotetaan ”lahjat konttiin niin kuin Jari rahat tonttiin”. Tästä kaikesta aiheutuva jännitys on ”laiton niin kuin kuuden euron lätty”. Nämä kolme riimiä nivovat hämmentävän hyvin yhteen vuoden mediakeskustelun.

Kappale ei sentään ole toisinto hallituksen iltakoulusta, sillä mukana on kepeämpiäkin aiheita kuluneilta kuukausilta. Rallissa touhutaan ”enemmän kuin bile-Dani”, koska ”madafakin joulu” on niin mahtava. ”Joulu sitä joulu tätä, joulu, joulu, joulu” sanailu sen sijaan piikittelee Cheekiä, joka on ilmaissut asian toisin: ”Panee sitä, panee tätä, Jare, Jare, Jare.” Voihan sen toki niinkin sanoa. Joulusoija kuittaa kaiken huudahtamalla: ”Suomi takas nousuun!” Jouluhysteriassa keskustan korvamadon ennustus voikin toteutua hetkellisesti.

Edes Joulusoija ei ole voinut ohittaa Roope Salmista, joka kurkkaa joka luukusta joulukalenterissa madafakin-juttujen lisäksi. Jotainhan se kertoo, että Salminen on samassa kappaleessa erään Jarin (Aarnio) ja yhden Cheekin kanssa: läpimurrosta.

Joulusoijan ehdoton hedelmä poimitaan kuitenkin vasta kappaleen edetessä. Naapuri kuuntelee Antti Tuiskua, mutta ”tääl on peto irti”, koska ”ensiksi hävisi selfiekeppi, sitten katkesi internetti”. Suola ei ole lukuisissa somea ivaavissa riimeissä, vaan siinä mihin lopputulokseen päästään, kun oheista ajatusta tarkastellaan vakavasti. Aika monessa kodissa on jouluna peto irti. Siihen ei auta olkkosten siirtäminen Alkon suojiin tai viinapuotien aukioloaikojen tiivistäminen.

”Surumielisennäköiset tontut kertoo, että mun sauna on palanut” on harmiton riimi, johon perisuomalainen joulu voi kuitenkin päättyä kuin Jukolan veljesten metsäreissu. Ei siis ihme, että joulu halutaan ”laittaa jo säppiin”, vaikka unohti ”laittaa tän kaiken jo snäppiin”. Kappaleen raikas naisvoimin joikattu kertosäe ilmentää sukupuolten välistä epätasa-arvoa jouluhömpötyksen keskellä. Toisen on niin helppo hukkua joulumaniaan, kun joutuu valvomaan uunia kuin vastasyntynyttä.

Somealustat ja valokuvaushärvelit eivät ole uhka joululle. Me olemme uhka. Ja te vanhemmat, ei tekisi pahaa tutustua Sari Helinin tekstiin, jonka otsikkokin tiivistää paljon: Sun joulustressisi on sun lapsesi lapsuus.

Koittakaa jaksaa. Ei joulun pidä olla yhtä synkkä, kuin miltä se näyttää varpusen silmissä jouluaamuna. Veskun tulkitsemana. Huh. Nyt Joulusoija soimaan!

Joulusoijan voi kuunnella täällä.

Pääseekö Joulusoija sinun soittolistallesi?

Vesala: Tequila

tequilaKuvakaappaus Spotifysta.

Vesalan Tequila johdattelee autenttiseen tunnelmaan artistin uusille kotiseuduille palmujen reunustamille rannoille auringon paahtamien katujen kupeeseen. Lokaluun loppupuolella julkaistussa ensisinglessä kuuluvat myös kaktukset ja kuparinpunaiset kanjonit, vaikka niiden maantieteellinen sijainti onkin yleensä toisaalla.

Tequila on kiehtova sana. Se on oiva valinta kappaleen nimeksi myös siksi, että toiseus ja eksotiikka viehettävät, mutta samalla vierasperäinen sana sopii myös suomalaiselle kielelle. Kappaleen teema ei tosin ole tequila, vaikka se tarjoaakin rungon kertosäkeelle maalaamalla kuvan pienestä hetkestä, jonka kuulija voi paikantaa elokuvista tuttujen kirkuvien valotaulujen ympäröimiin motelleihin. Hitchcockin tunsi ne.

Motellissa jossain saat kaataa mun napaan tequilaa.

Kaikki laulavat rakkaudesta, ja mikäs siinä. Lanadelreymaisesti tulkitseva Vesala on kietonut vaikean ja intohimoisen rakkaustarinan matkateemaan: autoiluun ja kotimaan kaipuuseen. Tequilassa todetaan toisen olevan ”mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa”. Se on aivan järkyttävän kauniisti sanottu, vaikka lopussa valaiden laulun siivittämänä päästään jyvälle totuudesta: ”Luottaen lepäämään vahingoitettu jää.”

Tequilan draamankaari on täydellinen. Kappaleessa ajetaan kovaa ”rantoja pitkin läpi koko maan”. ”Mihin vaan”. Kappale alkaa verkkaisella köröttelyllä ja kiihtyy loppua kohden kuin ylienerginen, vanha ja vähän rohiseva peltilehmä, mikä lienee tarkoituskin. Lopussa sammuvat auto ja ihmiset. Haikean kaunis melodia viheltää tarinan kanssa samaan tahtiin, mikä tekee kappaleesta kokonaisuuden, jossa olisi aineksia romaaniinkin. Aika paljon sanottu reilusta kolmesta minuutista.

Entä ne kaktukset ja kanjonit? Villitsi tulkitsien uskon Tequilassa matkaa tekevien pysähtyvän ”varteen tien seisakkeen” siellä, missä kanjonit ulottuvat silmän kantamattomiin. Lähistöllä on ehkä kaktuksia. Ja jos ei ole, niin onhan aito tequila ainakin tehty kaktuksista. Pysähdyspaikalla on armoton paahde. Kuuntele vaikka.

Viisi tähteä ****

On vaikea olla ottamatta kantaa Vesalan taustaan, vaikka taiteilija ansaitsisi puhtaan alun. Yleensä artistit jättävät pois sukunimensä, mutta Paula Vesala päätti toisin. Nähtäväksi jää, oliko päätöksestä hyötyä; Vesala tulee todennäköisesti kantamaan etunimeään mukanaan tahtomattaan. Ainakin pelkkä sukunimi kuulostaa jonkinlaiselta instituutiolta: kaupunginosalta tai toimintakeskukselta. Ja äijämäiseltä. Pitääkö tässä nyt vetää jokin sukupuolikortti kehiin?

Kuuntele Tequila tästä tai Spotifystä.

Tuliko PMMP:tä ikävä?

J. Karjalainen: Stindebinde

Pikku-Stinde, Stindebinde – –. Stindebinde, täysi pummi – –, Stindebinde, bindemayer. Mitä tapahtui?

Niin. Mitä Stindelle tapahtui? Palataan siihen myöhemmin.

J. Karjalainen julkaisee ensi kuussa Sinulle, Sofia -albumin, jolta kuun alussa ilmestynyt Stindebinde on ensimmäinen singlejulkaisu. Karjalainen on mies, joka on onnistunut elinaikanaan tekemään itsestään jonkinlaisen legendan – osittain mystisen imagonsa vuoksi. Ja sitten ovat ne elämään jäävät kappaleet, joita kuunnellaan yli ikärajojen. En halua käyttää ilmaisua ’sukupolvelta toiselle’, koska Jukka ei ole oman ikänsäkään puolesta ehtinyt kesyttää kovin montaa sukupolvea. Vielä.

stindebindeKuvakaappaus Spotifysta.

Takaisin Stindeen. Hän on kiehtova hahmo. Juuri siinä piilee Karjalaisenkin tarinatyön juju: Kappaleet kertovat yleensä omituista nimeä kantavasta hahmosta, joka voi olla kuka vain meistä, tai ainakin tunnemme hahmonkaltaisen henkilön.

Stindebindeen on tiivistynyt surua, onnea, haikeutta ja nöyryyttä. Kappale asettaa vastakkain Stinden ja tekstin kertojan, Stindenbinden kohtaavan entisen koulukaverin.  Kohtaaminen kertoo yhteiskunnastamme. On turha naamioida vanhan, alkoholisoituneen koulukaverin jälleennäkemistä riemuksi, kun suurin osa tosielämän tilanteista on kaikkea muuta. Tällaisten kohtaamisten jälkeiset tuntemukset Karjalainen on pukenut radioaaltoja hellivään muotoon.

Timo K. soitti kitaraa, lukuisissa yhtyeissä; mm. Au revoirissa, kun kiersi Eurooppaa. Mä tunsin hänet jo koulussa – –.

Stinde on joskus ollut taitava soittaja. Hyvä poika. Lyriikoissa esiintyvät lukuisat lempinimet ilmentävät kertojan ja Stinden taakse jäänyttä ystävyyttä. Nyt Stinde toivottaa ”onnea, onnea vaan” ja ”kumartaa meille”. Irvaileeko Stinde? Tuskinpa. Tai korkeintaan ihan vähän. Teos on nimittäin Stinden testamentti. Tällaiset kohtaamiset eivät välttämättä ole surullisia, vaan ne voi nähdä myös kauniina jäähyväisinä. Stinden aika on lopussa.

Hyvän lyriikan tunnistaa yleensä sujuvista intertekstuaalisista viittauksista. Tekstissä puhutaan Timo K:sta, joka soittaa kitaraa yhtyeissä ympäri Eurooppaa. Sen lisäksi, että tästä voi päätellä Stinden oikeaksi nimeksi Timon, se liittää tekstiin myös kirjailija-taiteilija Timo K. Mukan (1944-1973). Viittaus on osuva, sillä mitä ilmeisemmin Stindebinden kohtalo muistuttaa Mukan elämää, vaikka Mukka ei musiikkimiehiä ollutkaan.

Stinde on heitä, joihin törmäämme kadulla, ja joiden ohi kävelemme. Asiat ovat joskus olleet toisin bussipysäkeille sammuvillakin. Ja joskus tulee se viimeinen pakkanen.

Sinulle, Sofia ilmestyy 20. marraskuuta.

Voisiko Sofia olla Stinden tytär?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Chisu: Polaris

chisu1Kuvakaappaus Spotifysta.

Ollaan pohjoisessa, muttei Pohjolassa. Liikutaan idässä, muttei itämaissa. Ollaan onnellisia ja vahvoja, mutta tehdään se tyylikkään tummasävyisesti. Näissä tunnelmissa kelluu Chisun neljäs albumi Polaris.

Chisu on niitä artisteja, joiden albumeihin ihastuu heti, mutta osa kappaleista vaatii muutaman kuuntelukerran todellisen rakkauden syttymiseen. Polariksella ei ole vaikeita raitoja, mutta pari turhaa rallia on eksynyt uudelle mestariteokselle. Onni ja Kun lähden sekä singlelohkaisut Ihana ja Tuu mua vastaan edustavat levyn heikointa osastoa. En tiedä, mitä mittareita on käytetty valittaessa kaksi viimeksi mainittua ensimmäisiksi singleiksi. Sekä syvempiä että radioystävällisempiä kappaleita olisi ollut tarjolla. Albumin toinen kappale Tähdet on varma radiohitti.

Levyn tumma sävy toimii. Polariksen tummuus on Pohjolan sinistä, pieniä kristallinsirpaleita ja koleaa ilmaa, jossa hengitys tiivistyy savunkaltaiseksi. Mielikuvat konkretisoituvat kappaleissa, jotka ovat samanaikaisesti täynnä uhmaa, iloa, haikeutta ja päättäväisyyttä. Tarinoiden monitasoisuus tulee esiin vähitellen. Se on Chisun valttikortti.

Polaris on matka syntymästä kuolemaan. En tarkoita fyysisiä tapahtumia, vaan maailman, parisuhteen, pienten ja suurten asioiden alkua ja loppua. Loppu ei ole haikea, vaan sitä syntyy jotakin uutta. Niinhän tähdellekin käy. Vakavasta tematiikasta ja tummista sävyistä huolimatta Chisu on säilyttänyt leikkisän poljennon osassa kappaleista, esimerkiksi neljännessä veisussa Anna askeleen viedä ja toiseksi viimeisessä kappaleessa Sulle sydämeni annoin. Ontot laululeikkirallatukset ovat onneksi jääneet pois. Joku raja hauskanpidolla. Vakavuus täytyy hoitaa kunnolla.

Vakavuuden ohella Chisu käsittelee rakkautta taitavasti. Tällä kertaa myös universaalisti yli sukupuoli- ja ikärajojen. Kappaleista voi kuulla myös varttuneemman väen ääneen; Aiemmilla albumeilla sukupuoli ja ikä ovat kuuluneet lyriikoissa huomattavasti voimakkaammin ja heijastaneet pitkälti artistia itseään. Anna askeleen viedä ja Sulle sydämeni annoin ovat perisuomalaisia tarinoita rakkaudesta. Se on aina rajatonta.

Kolme koskettavinta

”Aina pohjan Polaris sua kutsuu kotiis, vaik’ käännät kasvos etelään, tiedä, siellä se vielä väräjää, sua pohjan Polaris, ain’ kutsuu kotiin.”
(Polaris)

”Tänä yönä valta on mun, ja mä jaan sen kanssasi sun, tehdään se oikein, viedään hyvään eikä pahaan, vaihdetaan omaisuudet yhteen onnenrahaan.”
(Tähdet)

”Tanssikenkäs jalkaan laita, silitä sun kauluspaita, kotimatkalla voi vielä lempi tulla, tyrmätä sut kuusinolla, mut varovasti drinkin kanssa, aito rakkaus kun ei synny humalassa.”
(Anna askeleen viedä)

Kuuntele Polaris, Tähdet, Anna askeleen viedä, Tabu, Sulle sydämeni annoin
Jätä väliin Tuu mua vastaan, Ihana, Onni, Kun lähden

Neljä tähteä ****

Chisun näkemykset Polaris-albumin kappaleista voi lukea täältä.

Mikä on mielestäsi Polariksen miljöö?

Maija Vilkkumaa: Lissu ja mä

Pelkäsin elää, ja että kuolisin. Se on kauneinta, mitä Maija Vilkkumaa lausuu tuoreella singlellään. Ja hyvä niin, sillä Lissu ja mä on mauttomasta nimestään huolimatta parasta Maija-tuotantoa vuosikausiin.

Singlelohkaisu on ensimmäinen tulevalta albumilta, jolta voi tämän perusteella odottaa enemmän kuin aiemmilta Maijan ’uuden tuotannon’ albumeilta. Kappale on samankaltainen Maijan kultavuosien radiohittien kanssa aikuisemmalla mausteella, mikä ei ollenkaan ole huono asia, sillä onhan totta, ettei hyvää reseptiä kannata heittää hukkaan. Helppo musiikki ei nimittäin ole aina huonoa.

Lissu ja mä kertoo surullisen tarinan, mutta kovin kauniisti. Se on pala ystävyyttä, haikeutta, luopumista ja äkkiseltään ajateltuna muita kliseitä, mutta ne eivät olekaan kappaleen juju, vaan elämänmakuinen tarina, joka tuntuu todelta. Koska se on totta, se sattuu. Tässä tarinassa kipu on verhottu mysteerien taakse, vaikka jokainen meistä tuntee Lissun.

Onneksi Maija ei ole tätiytynyt niin kuin monet muut 2000-luvun alun hieman kiukuttelevat naisartistit. Joskus on hyvä pyytää apua, niin syntyy tällaisia helmiä. Vilkkumaan uudelle albumilla kuullaan tuottaja Hank Solon mausteita. Lissu ja Maija saavat viisi tähteä siksi, että tämä on kappale on valtavan onnistunut comeback ja hurja parannus aiemmista, harhailevista liibalaaba-kappaleista. Radioystävällinen pop-kappale on onnistunut nielaisemaan tarinan, joka antaa aihetta lisäkysymyksille. Minä ainakin mietin, mitä Lissulle oikeasti tapahtui, vaikka kronologinen tarina päättyykin melko surullisesti.

Kappaleen musiikkivideo on katseltavissa täällä.

Viisi tähteä *****