Vesala: Tytöt ei soita kitaraa

Vesalan maaliskuun alussa ilmestynyt single Tytöt ei soita kitaraa palaa kaihoisaasti aikaan ennen Tequilaa, mutta aikatasoja yhdistelevä teos ei päästä kuulijaa helpolla.

tytoteisoitakitaraa

Kuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Vesalan toinen singlejulkaisu lennättää kuulijan kotimaan maisemiin, jonka kaipuu on jo kuultavissa esikoissingle Tequilassa. Tequila tosin ruummillistaa koti-ikävän kumppaniin ja pohtii uuden kotimaan tematiikkaa. Tytöt ei soita kitaraa -teos kuvaa rehdisti suomalaista kansallismaisemaa Vesalan kotiseuduilla Kärsämäellä. Latoja toisensa perään. Punamultamaalia. Rapistunut tanssilava. Lähikioski. Pieni hiprakka ja tekaistu ihastus.

Kappale ei yritä verhota sanomaansa samanlaiseen mystiikkaan kuin edeltäjänsä, mikä on nähtävillä jo singlen kannessa, jonka hallitsevin elementti on Suomi-paita ja tummanpunaiset huulet. Vesala onnistuu kuitenkin muuntamaan tuiki tavallisen suomalaisen suven ja pohjoispohjanmaalaisen pidättäytyvän, vienosti vapautuvan nuoren mielen kaihoksi, jonka sävelien voi kuulla leijailevan kesäyössä. Juuri siellä Tytöt ei soita kitaraa on parhaimmillaan.

Kaiho näyttäytyy kappaleessa kuitenkin ironisena: ”Sä oot mun kohtalo, kun ei oo muitakaan. – – Sä oot mun ainoa, kun ei oo toistakaan.” Säkeet tiivistävät ahtaiden paikkakuntien ja suljettujen yhteisöjen rakkaudenlöytämisproblematiikan. Elämä on sitä, että kelpuuttaa jonkun, jotta olisi joku. Että ei olisi yksin. Herkullisimmillaan kappale on kuvatessaan elämää, jonka yksinäisyys on muovannut tyhjäksi kuoreksi:

”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan. Lähdetään saunan taakse käymään.”

Mutta kaikesta voi vapautua. Kun mieli vapautuu, ruumis seuraa perässä. Niin käy myös siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Sitä paitsi pikkutuhmat viittaukset tekevät kappaleesta kiinnostavan, jos ne tarjoillaan kainon salamyhkäisesti – Vesala-tyylillä. Kappaleen kertojalle eivät enää viestit riitä, ja hän kehottaa kuorimaan ”kermat kakun päältä”. Suomalaisuus kiteytyy ironisesti myös saunan taakse -komentoon, joka yleensä liitetään väkivaltaan. Mutta nyt: kaikki käy.

Tytöt ei soita kitaraa siivittää sävellyksellään kuulijan takuuvarmasti lavatanssimaisemiin. Päättymättömään kesäyöhön. Hyttysiä. Pieni tuuli ja lämmintä. Heinää ja kukikkaita kellohelmoja. Vesalan toinen single ei tosin ole yhtä helposti lähestyttävä kuin edeltäjänsä, mikä osin voi johtua myös sekavalta vaikuttavasta äänimaailmasta. Perinteinen Paula Koivuniemi -sävel sekoittuu moderniin renkutukseen, ja mieleen jää ensimmäisellä kuuntelukerralla vain se, että tytöt eivät soita kitaraa.

Vertailu Tequilaan on tietenkin Vesalan kannalta ikävää, koska ensisingle oli takuuvarma hitti, ja sen tiesi varmasti artisti itsekin. Vaatimattomammalla teoksella on vaikea puskea eteenpäin, koska Tequilaa veivataan edelleen radioaalloilla. Tyttöjen kitaransointi jää auttamatta jalkoihin.

Vertailu ei kuitenkaan ole täysin turhaa, koska oikein tarkkaan kuuntelemalla voi havaita Tequila- ja Tytöt ei soita kitaraa -kappaleissa olevan saman kertojan. Kappaleet ovat kokonaisuus, josta Vesala tarjoili ensiksi sen, mihin pohjalaisten latojen kupeesta voi päästä. Ehkä johonkin motelliin, jossa meksikolaisviina virtaa, ja toinen on ihan siinä lähellä. Kermat on kuorittu kakun päältä.

Tytöt ei soita kitaraa on kuunneltavissa esimerkiksi täällä.

Miltä kuulostaa?

Että mitähän ihmettä, Suomen kansa!

DSC_0945

”No en vitussa osta sulle tota lehteä”, totesi luokkakaverini isä kassajonossa. Repliikkimuisto lapsuudesta tuntuu pahemmalta kuin Kurkisuon uusin. Nettikansan kulmat vetäytyivät kuitenkin kurttuun kirosanaveisusta. Että mitähän vittua on Sannin 9. helmikuuta julkaistu single. Ja nyt sitä pitäisi kauhistella tai vastavuoroisesti ihailla.

Kohu kertoo keskustelutarpeesta. Kirjoitin aiemmin kohauttamistarkoituksessa tehdystä Levottomat-trilogiasta, ja pohdin samalla, kauhistutaanko enää mistään, vai ovatko ihmiset turtuneita kulttuurituotteisiin. Vastaus tulikin yllättävän nopeasti! Kulman takana odottaa aina uusi närästyksen aihe, vaikka se olisikin edellistä miedompi.

Iltapäivämedian artikkeleissa jylläävistä kommenteista päätellen suomalaiset eivät olekaan niin sinut vitun kanssa kuin voisi kuvitella. V-sana on esimerkiksi nimetty Jari Tammen Suuressa kirosanakirjassa (1993) selkäydinkirosanaksi. Sanan käyttötavat ovat myös huomattavan monipuoliset verrattuna muihin kieliin. Vittu voi nimittäin olla minkä tahansa sanaluokan jäsen. Itse asiassa jopa pilkku. Jykevä asema kielessä takaa järeän vaikutuksen myös kulttuuriin.

Joskus kulttuurituotteet tarvitsevat ripauksen v:tä ja p:tä. Roisi kieli on toimiva keino silloin, kun sitä käytetään harkiten. Sannin tapauksessa v-sana toimii lähinnä markkinointikeinona, koska tehokas toisto syö rivon sanan voimaa lyriikassa. Ihmetyksen määrä tulee selväksi jo kerrasta, ja v:hen sisältyvä uho muuttuu korvissa vinkumiseksi. Parhaiten vittu toimisi kappaleen nimessä tai upotettuna joukkoon pienenä kuuntelukokemuksen pistoksena.

Miksi arkikielessä tuttavallisesta veestä tulee kappaleessa yhtäkkiä karmea? Pöyristyksen pyörteissä otetaan esille aina lapset. On totta, että lapsia pitää suojella sopimattomalta sisällöltä. Onko popsinglelohkaisu pahinta, mitä pienet korvat kuulevat?

Lapsilla on käsittämätön kyky havaita, mitä sanoja ei kannata toistaa, vaikka he eivät tietäisikään niiden merkitystä. Lipsahduksia tapahtuu, mutta kolmivuotias ei huuda tittua Sannin inspiroimana vaan kodin antoisan arkikielen. Keskustelupalstoilla on arpikoitu, mitä lapsille nyt voi soittaa, kun ”Sanni pilasi musiikkinsa, imagonsa ja uransa”. No, vielä onneksi levysoittimet toimivat, joten sinne voi työntää esimerkiksi Fröbelin palikoiden vanhan kiekon. Palikoiden tuotannon ronskein ilmaisu on peppu, mutta siitä huolimatta naperot oppivat kiroamaan myös 1990-luvulla.

V-puolustuksestani huolimatta en kuunteluttaisi Kurkisuon hengentuotosta pikkupilteillä, mutta piskuiset kuuloluut eivät murru vahinkosoitosta. Kommenttihuolet ”koko tuotannon pilaantumisesta” lienevät ylimitoitettuja, sillä kukapa keksisi saman kahdesti.

Sitten on vielä iänikuisesti – tai siis 1900-luvulta asti – jankattu naisnäkökulma. Paheksutaanko kappaletta tekijänsä sukupuolen vuoksi? Kyllä Irwin vain sai haistattaa paskat koko valtiovallalle jo vuonna 1976! Olisipa selitys v-kohulle vain sukupuoli, mutta vaikuttaa siltä, että enemmän kauhua kylvää Sannin kajoaminen suomen kielen rakastettuun tabuun kuin naisen kielenkäyttö. Sukupuolesta riippumatta on niin kutkuttavaa päästää vittu suusta täpärällä hetkellä. Jos taas sana kuuluu omaan arkikieleen, sen käyttäminen tuottanee tasaista nautintoa.

Vittu on osa suomalaista kansankielikulttuuria. Ei ehkä kaunein esimerkki siitä, mutta useammin sukupuolielinhomonyymi voi päästä suusta kuin jokin hellittelyparadigman valinta. V-sanan mahti on kuitenkin kaksijakoinen. Hokeminen vähentää sen voimaa, mutta samalla toistaminen lujittaa ilmaisun asemaa kielessä ja kulttuurissa. Kiroilu on jo vakiintunut kielenkäyttökeinoihin. Sanoissa kiehtovinta onkin se, että ne muuttavat merkitystään ajassa ja pystyvät liikkumaan hierarkiassa ja luokasta toiseen. Vitunkin matka on ollut pitkä.

Että mitähän vittua -värssy aloitti monisävyisen kielikeskustelun, joka kiteyttää Sannin kappaleen kielletyn sanan voiman. Keskustelua ohjailee loppujen lopuksi kyseisen kirosanan taustalla oleva pikakiukku ja argumentointiköyhyys. V-sana halutaan siivota popkulttuurista, mutta arjessa vittu raikuu kulttuuria kirkkaamin. Myös lasten korvissa. Että miksi ihmeessä ”alkoi huumori loppua” nyt?

Ilta-Sanomien artikkelin voi lukea tästä ja seurata samalla kappaleesta käytyä keskustelua. Kursivoin tekstistäni kaikki kirosanat erottaakseni ne omasta kielestäni, koska ne eivät mielestäni nosta blogitekstin arvoa.

Pujahtiko herne omaan nenääsi? Mihin asti pääsit vitun tulkinnassasi?

YleX: Joulusoija

YleX julkaisi 11. joulukuuta Joulusoija-rallatuksen, jonka pääsanoma kiteytyy siihen, ettei tarvitse pahoittaa mieltä, vaikka kaikki ei menisi jouluna suunnitelmien mukaan. Vaikka Joulusoija on tehty huumorilla, se kätkee – ehkäpä tahattomasti – lyriikoihinsa jotakin oleellista suomalaisesta yhteiskunnasta. Kappaleen ovat sanoittaneet Jenni Poikelus ja Köpi Kallio, ja sen tulkitsevat YleX:n juontajat.

JoulusoijaKuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Helpot riimit ja tasaisen riemukkaasti eteenpäin jyskyttävä poljento takaavat sen, että kappale jää kerrasta mieleen. Melko hyvää työtä porukalta, jonka ensisijainen ammatti ei liene musiikin parissa, vaikka ääni onkin suuri osa työtä.

Joulusoija hyödyntää kiitettävästi kuluneen vuoden ilmiöitä. Terävimpiä ovat kannanotot, jotka puetaan huumorikaapuun. Kappaleessa nimittäin leikataan kinkkua kuin ”päättäjät duunii”, ja piilotetaan ”lahjat konttiin niin kuin Jari rahat tonttiin”. Tästä kaikesta aiheutuva jännitys on ”laiton niin kuin kuuden euron lätty”. Nämä kolme riimiä nivovat hämmentävän hyvin yhteen vuoden mediakeskustelun.

Kappale ei sentään ole toisinto hallituksen iltakoulusta, sillä mukana on kepeämpiäkin aiheita kuluneilta kuukausilta. Rallissa touhutaan ”enemmän kuin bile-Dani”, koska ”madafakin joulu” on niin mahtava. ”Joulu sitä joulu tätä, joulu, joulu, joulu” sanailu sen sijaan piikittelee Cheekiä, joka on ilmaissut asian toisin: ”Panee sitä, panee tätä, Jare, Jare, Jare.” Voihan sen toki niinkin sanoa. Joulusoija kuittaa kaiken huudahtamalla: ”Suomi takas nousuun!” Jouluhysteriassa keskustan korvamadon ennustus voikin toteutua hetkellisesti.

Edes Joulusoija ei ole voinut ohittaa Roope Salmista, joka kurkkaa joka luukusta joulukalenterissa madafakin-juttujen lisäksi. Jotainhan se kertoo, että Salminen on samassa kappaleessa erään Jarin (Aarnio) ja yhden Cheekin kanssa: läpimurrosta.

Joulusoijan ehdoton hedelmä poimitaan kuitenkin vasta kappaleen edetessä. Naapuri kuuntelee Antti Tuiskua, mutta ”tääl on peto irti”, koska ”ensiksi hävisi selfiekeppi, sitten katkesi internetti”. Suola ei ole lukuisissa somea ivaavissa riimeissä, vaan siinä mihin lopputulokseen päästään, kun oheista ajatusta tarkastellaan vakavasti. Aika monessa kodissa on jouluna peto irti. Siihen ei auta olkkosten siirtäminen Alkon suojiin tai viinapuotien aukioloaikojen tiivistäminen.

”Surumielisennäköiset tontut kertoo, että mun sauna on palanut” on harmiton riimi, johon perisuomalainen joulu voi kuitenkin päättyä kuin Jukolan veljesten metsäreissu. Ei siis ihme, että joulu halutaan ”laittaa jo säppiin”, vaikka unohti ”laittaa tän kaiken jo snäppiin”. Kappaleen raikas naisvoimin joikattu kertosäe ilmentää sukupuolten välistä epätasa-arvoa jouluhömpötyksen keskellä. Toisen on niin helppo hukkua joulumaniaan, kun joutuu valvomaan uunia kuin vastasyntynyttä.

Somealustat ja valokuvaushärvelit eivät ole uhka joululle. Me olemme uhka. Ja te vanhemmat, ei tekisi pahaa tutustua Sari Helinin tekstiin, jonka otsikkokin tiivistää paljon: Sun joulustressisi on sun lapsesi lapsuus.

Koittakaa jaksaa. Ei joulun pidä olla yhtä synkkä, kuin miltä se näyttää varpusen silmissä jouluaamuna. Veskun tulkitsemana. Huh. Nyt Joulusoija soimaan!

Joulusoijan voi kuunnella täällä.

Pääseekö Joulusoija sinun soittolistallesi?

Vesala: Tequila

tequilaKuvakaappaus Spotifysta.

Vesalan Tequila johdattelee autenttiseen tunnelmaan artistin uusille kotiseuduille palmujen reunustamille rannoille auringon paahtamien katujen kupeeseen. Lokaluun loppupuolella julkaistussa ensisinglessä kuuluvat myös kaktukset ja kuparinpunaiset kanjonit, vaikka niiden maantieteellinen sijainti onkin yleensä toisaalla.

Tequila on kiehtova sana. Se on oiva valinta kappaleen nimeksi myös siksi, että toiseus ja eksotiikka viehettävät, mutta samalla vierasperäinen sana sopii myös suomalaiselle kielelle. Kappaleen teema ei tosin ole tequila, vaikka se tarjoaakin rungon kertosäkeelle maalaamalla kuvan pienestä hetkestä, jonka kuulija voi paikantaa elokuvista tuttujen kirkuvien valotaulujen ympäröimiin motelleihin. Hitchcockin tunsi ne.

Motellissa jossain saat kaataa mun napaan tequilaa.

Kaikki laulavat rakkaudesta, ja mikäs siinä. Lanadelreymaisesti tulkitseva Vesala on kietonut vaikean ja intohimoisen rakkaustarinan matkateemaan: autoiluun ja kotimaan kaipuuseen. Tequilassa todetaan toisen olevan ”mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa”. Se on aivan järkyttävän kauniisti sanottu, vaikka lopussa valaiden laulun siivittämänä päästään jyvälle totuudesta: ”Luottaen lepäämään vahingoitettu jää.”

Tequilan draamankaari on täydellinen. Kappaleessa ajetaan kovaa ”rantoja pitkin läpi koko maan”. ”Mihin vaan”. Kappale alkaa verkkaisella köröttelyllä ja kiihtyy loppua kohden kuin ylienerginen, vanha ja vähän rohiseva peltilehmä, mikä lienee tarkoituskin. Lopussa sammuvat auto ja ihmiset. Haikean kaunis melodia viheltää tarinan kanssa samaan tahtiin, mikä tekee kappaleesta kokonaisuuden, jossa olisi aineksia romaaniinkin. Aika paljon sanottu reilusta kolmesta minuutista.

Entä ne kaktukset ja kanjonit? Villitsi tulkitsien uskon Tequilassa matkaa tekevien pysähtyvän ”varteen tien seisakkeen” siellä, missä kanjonit ulottuvat silmän kantamattomiin. Lähistöllä on ehkä kaktuksia. Ja jos ei ole, niin onhan aito tequila ainakin tehty kaktuksista. Pysähdyspaikalla on armoton paahde. Kuuntele vaikka.

Viisi tähteä ****

On vaikea olla ottamatta kantaa Vesalan taustaan, vaikka taiteilija ansaitsisi puhtaan alun. Yleensä artistit jättävät pois sukunimensä, mutta Paula Vesala päätti toisin. Nähtäväksi jää, oliko päätöksestä hyötyä; Vesala tulee todennäköisesti kantamaan etunimeään mukanaan tahtomattaan. Ainakin pelkkä sukunimi kuulostaa jonkinlaiselta instituutiolta: kaupunginosalta tai toimintakeskukselta. Ja äijämäiseltä. Pitääkö tässä nyt vetää jokin sukupuolikortti kehiin?

Kuuntele Tequila tästä tai Spotifystä.

Tuliko PMMP:tä ikävä?

J. Karjalainen: Stindebinde

Pikku-Stinde, Stindebinde – –. Stindebinde, täysi pummi – –, Stindebinde, bindemayer. Mitä tapahtui?

Niin. Mitä Stindelle tapahtui? Palataan siihen myöhemmin.

J. Karjalainen julkaisee ensi kuussa Sinulle, Sofia -albumin, jolta kuun alussa ilmestynyt Stindebinde on ensimmäinen singlejulkaisu. Karjalainen on mies, joka on onnistunut elinaikanaan tekemään itsestään jonkinlaisen legendan – osittain mystisen imagonsa vuoksi. Ja sitten ovat ne elämään jäävät kappaleet, joita kuunnellaan yli ikärajojen. En halua käyttää ilmaisua ’sukupolvelta toiselle’, koska Jukka ei ole oman ikänsäkään puolesta ehtinyt kesyttää kovin montaa sukupolvea. Vielä.

stindebindeKuvakaappaus Spotifysta.

Takaisin Stindeen. Hän on kiehtova hahmo. Juuri siinä piilee Karjalaisenkin tarinatyön juju: Kappaleet kertovat yleensä omituista nimeä kantavasta hahmosta, joka voi olla kuka vain meistä, tai ainakin tunnemme hahmonkaltaisen henkilön.

Stindebindeen on tiivistynyt surua, onnea, haikeutta ja nöyryyttä. Kappale asettaa vastakkain Stinden ja tekstin kertojan, Stindenbinden kohtaavan entisen koulukaverin.  Kohtaaminen kertoo yhteiskunnastamme. On turha naamioida vanhan, alkoholisoituneen koulukaverin jälleennäkemistä riemuksi, kun suurin osa tosielämän tilanteista on kaikkea muuta. Tällaisten kohtaamisten jälkeiset tuntemukset Karjalainen on pukenut radioaaltoja hellivään muotoon.

Timo K. soitti kitaraa, lukuisissa yhtyeissä; mm. Au revoirissa, kun kiersi Eurooppaa. Mä tunsin hänet jo koulussa – –.

Stinde on joskus ollut taitava soittaja. Hyvä poika. Lyriikoissa esiintyvät lukuisat lempinimet ilmentävät kertojan ja Stinden taakse jäänyttä ystävyyttä. Nyt Stinde toivottaa ”onnea, onnea vaan” ja ”kumartaa meille”. Irvaileeko Stinde? Tuskinpa. Tai korkeintaan ihan vähän. Teos on nimittäin Stinden testamentti. Tällaiset kohtaamiset eivät välttämättä ole surullisia, vaan ne voi nähdä myös kauniina jäähyväisinä. Stinden aika on lopussa.

Hyvän lyriikan tunnistaa yleensä sujuvista intertekstuaalisista viittauksista. Tekstissä puhutaan Timo K:sta, joka soittaa kitaraa yhtyeissä ympäri Eurooppaa. Sen lisäksi, että tästä voi päätellä Stinden oikeaksi nimeksi Timon, se liittää tekstiin myös kirjailija-taiteilija Timo K. Mukan (1944-1973). Viittaus on osuva, sillä mitä ilmeisemmin Stindebinden kohtalo muistuttaa Mukan elämää, vaikka Mukka ei musiikkimiehiä ollutkaan.

Stinde on heitä, joihin törmäämme kadulla, ja joiden ohi kävelemme. Asiat ovat joskus olleet toisin bussipysäkeille sammuvillakin. Ja joskus tulee se viimeinen pakkanen.

Sinulle, Sofia ilmestyy 20. marraskuuta.

Voisiko Sofia olla Stinden tytär?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Chisu: Polaris

chisu1Kuvakaappaus Spotifysta.

Ollaan pohjoisessa, muttei Pohjolassa. Liikutaan idässä, muttei itämaissa. Ollaan onnellisia ja vahvoja, mutta tehdään se tyylikkään tummasävyisesti. Näissä tunnelmissa kelluu Chisun neljäs albumi Polaris.

Chisu on niitä artisteja, joiden albumeihin ihastuu heti, mutta osa kappaleista vaatii muutaman kuuntelukerran todellisen rakkauden syttymiseen. Polariksella ei ole vaikeita raitoja, mutta pari turhaa rallia on eksynyt uudelle mestariteokselle. Onni ja Kun lähden sekä singlelohkaisut Ihana ja Tuu mua vastaan edustavat levyn heikointa osastoa. En tiedä, mitä mittareita on käytetty valittaessa kaksi viimeksi mainittua ensimmäisiksi singleiksi. Sekä syvempiä että radioystävällisempiä kappaleita olisi ollut tarjolla. Albumin toinen kappale Tähdet on varma radiohitti.

Levyn tumma sävy toimii. Polariksen tummuus on Pohjolan sinistä, pieniä kristallinsirpaleita ja koleaa ilmaa, jossa hengitys tiivistyy savunkaltaiseksi. Mielikuvat konkretisoituvat kappaleissa, jotka ovat samanaikaisesti täynnä uhmaa, iloa, haikeutta ja päättäväisyyttä. Tarinoiden monitasoisuus tulee esiin vähitellen. Se on Chisun valttikortti.

Polaris on matka syntymästä kuolemaan. En tarkoita fyysisiä tapahtumia, vaan maailman, parisuhteen, pienten ja suurten asioiden alkua ja loppua. Loppu ei ole haikea, vaan sitä syntyy jotakin uutta. Niinhän tähdellekin käy. Vakavasta tematiikasta ja tummista sävyistä huolimatta Chisu on säilyttänyt leikkisän poljennon osassa kappaleista, esimerkiksi neljännessä veisussa Anna askeleen viedä ja toiseksi viimeisessä kappaleessa Sulle sydämeni annoin. Ontot laululeikkirallatukset ovat onneksi jääneet pois. Joku raja hauskanpidolla. Vakavuus täytyy hoitaa kunnolla.

Vakavuuden ohella Chisu käsittelee rakkautta taitavasti. Tällä kertaa myös universaalisti yli sukupuoli- ja ikärajojen. Kappaleista voi kuulla myös varttuneemman väen ääneen; Aiemmilla albumeilla sukupuoli ja ikä ovat kuuluneet lyriikoissa huomattavasti voimakkaammin ja heijastaneet pitkälti artistia itseään. Anna askeleen viedä ja Sulle sydämeni annoin ovat perisuomalaisia tarinoita rakkaudesta. Se on aina rajatonta.

Kolme koskettavinta

”Aina pohjan Polaris sua kutsuu kotiis, vaik’ käännät kasvos etelään, tiedä, siellä se vielä väräjää, sua pohjan Polaris, ain’ kutsuu kotiin.”
(Polaris)

”Tänä yönä valta on mun, ja mä jaan sen kanssasi sun, tehdään se oikein, viedään hyvään eikä pahaan, vaihdetaan omaisuudet yhteen onnenrahaan.”
(Tähdet)

”Tanssikenkäs jalkaan laita, silitä sun kauluspaita, kotimatkalla voi vielä lempi tulla, tyrmätä sut kuusinolla, mut varovasti drinkin kanssa, aito rakkaus kun ei synny humalassa.”
(Anna askeleen viedä)

Kuuntele Polaris, Tähdet, Anna askeleen viedä, Tabu, Sulle sydämeni annoin
Jätä väliin Tuu mua vastaan, Ihana, Onni, Kun lähden

Neljä tähteä ****

Chisun näkemykset Polaris-albumin kappaleista voi lukea täältä.

Mikä on mielestäsi Polariksen miljöö?

Vain tv-viihdettä

Pöydän ympärillä käy kuhina. Vaivaantuneita katseita ja ontuvia kilistyksiä, josta voi näköjään saada taidetta. Käynnissä on vain illallinen. Tv-ruudulla pyörii led-heijastuksena Nelosen lippulaiva Vain elämää – painottuen nimen partikkeliosaan.

Hollantilaiseen De beste zangers van Nederland -formaattiin perustuvaa joikausta ja hotkimista sisältävä musiikkiohjelma on jo edennyt neljännelle kaudelleen Suomessa. Edennyt ja edennyt. Itse asiassa ongelma on se, ettei mitään edistystä ole tapahtunut muuta kuin kausien lukumäärässä.

DSC_1249

En puhu nyt vain itkemisestä, josta on keskusteltu suomalaismediumeissa. Kyseessähän on vain viihdeohjelma, joten on ajantuhlausta vetää herne nokkaan sen vuoksi, että muutama iskelmätähti tirauttelee illallisella. Raja tv-viihteen ja teatterin välillä on häilyvä, ja niin sen kuuluukin olla. Ainakaan minulta tv-krokotiilin kyyneleet eivät ole pois. Käynnissä olevalla neljännellä kaudella kyynelkanavat ovat pysyneet visusti kiinni, paitsi kuulemma tänään padot aukeavat. Huomiselle jää nähtäväksi, hermostuuko kansa enemmän pakolaismielenosoituksista vai Sannin kyyneleistä.

Tämän kauden köörissä ovat nuoruudesta huomautuksia saavan Sannin lisäksi värejä vihaava Anssi Kela, karhea Virve Rosti, vähän ysäriksi jäänyt Maija Vilkkumaa, korrekti Pave Maijanen, sinkoileva VilleGalle ja iloinen lappilainen Antti Tuisku. Kun edellä olevaa listaa silmäilee, tulee väkisinkin mieleen levy-yhtiön mainoskimara. Salaisuushan ei ole aavistus siitä, että musiikkiyhtiöillä on näppinsä pelissä artistivalinnoissa. Se on ihan oikein, kun kyseessä on markkinatalouden tuote. Ei musiikkia ilman mainostamista julkaista, mutta seuraavilla kausilla kannattaa harkita illaliskutsun saajia muutenkin kuin syksyn julkaisuaikataulun pohjalta.

Tänä syksynä kilistykset ovat olleet poikkeuksellisen vaivaantuneita, eikä kukaan tunnu tuntevan muita, mikä on aika epäuskottavaa ottaen huomioon suomalaisen musiikkipiirin koon. Missä on Mikan faijan BMW? Ai Nummelassa? Kuka sanni? Onko se astronautti? Aika nuori! Mitä on lätkä-rap? Sata salamaa on kyllä hyvä. Ehkä viini alkaa virrata tulevissa jaksoissa paremmin, koska ensimmäisissä jaksoissa sitä olisi pitänyt annostella kauhalla, että edes osa kankeudesta olisi sulanut Satulinnan lattialle.

Huipulla pitäisi lopettaa, ja kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kuluneita sanontoja on monia, ja yhtä monesti ne sopivat Vain elämää -sarjaan. Ensimmäinen kausi oli spektaakkeli, mutta sen kolmas pikkusisar on läheistä sukua väsyneelle musiikkileirille, jolla on käyty jo liian monta kertaa. Suljetaan televisiot, ja päästetään lapset kotiin. Nyt on leirirahat loppu.

Vain elämää Nelosella perjantaisin klo 20.00.

Kenen esitykset iskevät eniten?