Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Järjettömimmät joululaulut

En missään nimessä ole jouluankeilija, mutta haluaisin silti huomauttaa havaitsemistani epäjohdonmukaisuuksista ja suoranaisista virheistä joulukappaleissa.
DSC_0202Kuva: Betteboxin mukana tullut menukortti

Joulukirkkoon (san. Immi Hellén)

Kello löi jo viisi, lapset herätkää!
Juhani ja Liisi, muuten matka jää!

Ihan hirveän aikaisin täytyy kirkkoon lähteä. Meneekö joku sinne todella tuohon aikaan?

Tässä vesimalja, silmät huuhtokaa
Lämmin karhuntalja reessä odottaa

Yhteisesti jaetusta vesimaljasta voi saada silmätulehduksen. Onkin mukava hypätä silmä rähmien rekeen, jossa odottaa erittäin epäeettinen karhuntalja. Liisin ja Juhanin porukat eivät taatusti ole vegaaneja. No, eihän kaikkien tarvitse olla.

Vasta ruunan reessä silmät aukeaa
siin on silmäin eessä synkkä metsämaa

Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu
Riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu

Onko sinne kirkkoon aivan pakko könytä niin aikaisin? Aivan selvästi liian aikainen herätys lapsille, jotka eivät edes silmiään ole saaneet auki. Eivätkä saa, kun heillä on se silmätulehdus. Hymy ei taatusti ole aito.

Tuossa mökin Miina kulkee kirkolle
Taaveti ja Tiina, nouskaa kannoille!

Jättivät sitten kaiken kukkuraksi Miinan kyydistä. Tai ajoivat vain ohi. Lällättelevät vielä Taavetille ja Tiinalle, jotka hekin rämpivät synkässä metsässä kohti kirkkoa. En voi olla ajattelematta aikaa, kun teitä kuljettiin oikeasti pimeissä metsissä, eikä voinut toivoa muuta kuin että ohikulkija olisi rehellinen ja rauhaa rakastava ihminen.

Kun joulu on (san. Alpo Noponen)

Kun maas on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio, lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on, kun joulu on

Eipä ole kauaa hankia ja jäätyneitä järviä, jos ilmaston lämpeneminen jatkuu odotetusti. Suomalainen joulumielenmaisema on aina yhtä riemukas. Kesään on aikaa, metsä on ankea ja aurinkoa ei näy, mutta jostakin syystä on silti hirveän hyvä olo. Ankeus ja riemu kulkevat oudosti käsi kädessä.

Ei huolta, murhetta kenkään muista,
ei tunnu pakkaset tuikeat,
vain laulu kaikuvi lasten suista,
ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista,
kun joulu on, kun joulu on

Ehkä ennen saatiin iloa niinkin pienestä kuin kuusen oksilla loistavista, aidoista kynttilöistä. Voi vain arvailla, kuinka monta mökkiä ja tupaa siinä paloi! Eläköön paloturvallisuussäännöt!

Tulkoon joulu (san. Pekka Simojoki)

Tulkoon toivo kansoille maan,
pääsköön vangit vankiloistaan
Uskon siemen nouskoon pintaan
olkoon rauha loppumaton

En kutsuisi toivoksi sitä, että vaaralliset henkilöt lasketaan vapaiksi. Vielä ei ole mikään usko pystynyt ketään parantamaan, vaan kyllä siihen tarvitaan yhteiskunnallisia huoltotoimenpiteitä. Minua ainakin pelottaisi, jos Saramäen ja Sörnäisten ovet avattaisiin aattona. Ajatus on kuitenkin kaunis. Olisi ihanaa, että kaikki saisivat elää vapaasti niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta se vain ei onnistu.

Avaruus (suom. san. Tarleena Sammalkorpi)

On allain avaruus ja tähtipolku kauas vie
On toinen maailma, on hämäräinen tie
On tähtiaika uus ja taivaansini määränpää
Kun pilvenportaisiin vain kevyt jälki jää

Nyt on scifiä! Onko tämä edes joululaulu! Siitä en kuitenkaan ole aivan varma, onko tähtipolun päässä toista maailmaa. Lieköhän tämänkin laulun kirjoitushetkellä uskottu ufoihin. Kovin uskonnolliselta tämä ei ainakaan vaikuta, mukava piristys Varpunen jouluaamuna -masennusmeininkiin.

Joulumaa (san. Juha Vainio)

Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä,
Mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijänsä
Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha
Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha

Joulumaa sen sijaan on ihan nerokas, ja olenkin sitä mieltä, että pitkien vapaiden jälkeen luettavat uutiset olisivat huomattavasti positiivisempia kuin vajaan viikon päästä lehtien kansiin päätyvät huonosti päättyneet perheriidat, jos ihmiset sisäistäisivät Joulumaan sanoman.

Kun minua turhauttaa tai kiukuttaa joku aivan typerä asia, yritän ajatella niin kuin Joulumaassa käsketään. Laitan onnenmyllyn pyörimään. Sillä täytyy jauhaa ihan itse, eikä muiden harteille voi sysätä omaa onneaan, eikä sitä kannata sitoa kaavoihin tai juhlapyhiin.

Mitkä ovat inhokki- ja suosikkijoululaulusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei mitään sotkanmunia ja rahamasiinaryöstöjä – vain aitoa Suomen kansaa

Vuoden kansanmusiikkilevy 2017 -tunnustuksella palkittu Kalevauva.fi esiintyi Linnan juhlien jatkoilla laulaen presidentistä, siittämisestä ja synnytystalkoista, mutta silti kohun aiheutti ainoastaan Sannin v-alkuinen kirosana. Yhtyeelle ei nimittäin voi suuttua, sillä sanat tulevat kansan suusta.
kalevauva_linnanjatkot_areena Kalevauva.fi kerää laulujensa sanat vauva.fi-keskustelupalstalta, mistä on peruja myös kansanmusiikkiyhtyeen nerokas nimi. Paremmin ei voi yhdistää kaikenlaiseen jauhantaan keskittynyttä palstaa ja perinteikkyyttä edustavaa kansalliseepostamme Kalevalaa. Ei siis ole uutinen, että Kalevauva.fi:n Aapo Niinistä ja Kimmo Nummista sanotaan uuden ajan Elias Lönnroteiksi.

Yhtyeen kappaleet ovat sopivalla tavalla todella sopimattomia. Olin tosin aivan varma, että sonta osuu kanteleeseen, kun Kalevauva.fi avasi esityksensä Linnan jatkoilla Synnytystalkoot 2.0 (Ihana presidentillinen esimerkki) -kappaleella, joka yltyi hallituksen syntyvyyspohdinnoille irvailusta hurjaksi tarinaksi Sauli Niinistöstä ja Jenni Haukiosta. Voimia Lennulle!

Seuraavana päivänä nettilehdissä keskusteltiin kuitenkin lähinnä vain samoissa juhlissa esiintyneen Sannin Mitähän vittua -kappaleesta, jossa v-sanan rooli on keskeinen. Parasta tietysti olisi, jos kenelläkään ei näin pienestä pipo kiristyisi, mutta pidän silti vähän erikoisena, että perisuomalainen kirosana kauhistuttaa itsenäisyyspäivänä enemmän kuin presidenttiparin siittämistouhuista kertova värssy. No, pahahan se on suuttua keskustelupalstan anonyymeille runosankareille.

Linnan jatkoilla Kalevauva.fi keräsi lähetyksen aikana tehdyistä tviiteistä uuden #Linnanjuhlat-kappaleen, joka parodioi itsenäisyyspäivän spektaakkelia mainiosti. Kaikkihan juhlia katsovat, mutta vuodesta toiseen kirjoitetaan samat marinat internetiin, ja siksi kyytiä saivatkin jonottaminen, keski-ikä, somettaminen, puvut ja verorahojen käyttö. Lennosta syntynyt kappale toi tilaisuuteen kaivattua, hyväntahtoista itseironiaa.

Henkilökohtaisesti olen eniten viehättynyt Kalevauva.fi:n kaupunkikappaleista, joista toistaiseksi on ilmestynyt Jyväskylä, Vantaa ja Kouvola. Ne onnistuvat kiteyttämään erinomaisesti mielikuvat maamme eri kolkista, eikä se toisaalta ole ihme. Se, mitä kappaleissa sanotaan, edustaa ainakin näennäistä yleistä mielipidettä. Sitä, joka parhaiten saa äänensä netissä kuuluviin. Kaikki tietävät, että Kouvolassa on betonia, Vantaa on vähän heikompi Helsinki ja Jyväskylä muualta muuttaneiden maalaisten keskuspaikka – näin kovin kärjistetysti.

Kalevauva.fi:n kappaleet naurattavat yksinkertaisesti siksi, että ne ovat totta. Keskustelunaiheista, joihin lyriikat perustuvat, voi olla mitä mieltä tahansa, mutta ne ovat silti totta: jonkun julkaisemia keskusteluksi muuttuneita sanoja ja lauseita. Suuttuminen on mahdotonta, sillä me olemme yhtä kuin Kalevauva.fi:n kappaleet. Se nähtiin myös Linnan juhlien jatkoilla.

Olemme itse asiassa paljon enemmän osa Kalevauva.fi:n tuotantoa kuin Kalevalan runoja. Vai samastuuko joku ihmeisiin pystyvään sotkanmunaan ja kummalliseen mieheen, joka herää henkiin, kun hänen ruumiinsa palat haravoidaan joesta ja parsitaan takaisin yhteen?

Kalevauva.fi:n nimikkoalbumi on saatavilla Spotifyssä, mutta YouTubesta voi kuunnella vielä laajemmin yhtyeen tuotantoa.

Kumpi kertoo paremmin suomalaisuudesta: Kalevala vai Kalevauva.fi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10 syytä katsoa Euroviisut

Viisuhuuma on paljon muuta kuin glitteripukuja, diskorallatuksia ja pyrotekniikalla kuorrutettuja esityksiä. Viisut ovat poliittista peliä, tärkeiden arvojen välittämistä ja ylistys Euroopan yhtenäisyydelle. Kenties siksi kyseessä on vuoden merkittävin musiikkitapahtuma.
85248ab0ebf5d72c19fa91c49ba7c805.jpg

Kuva: Andres Putting / Eurovision Song Contest 2018, Semi-Final 1

1. Saara Aalto
Saara Aalto on saanut käsittämättömän paljon lokaa niskaansa niin hänen valinnastaan Euroviisujen esiintyjäksi kuin Monsters-kappaleen alkuperäisestä show’sta. Viisuviikolla otsikot ovat mässäilleet Aallolla oikein kunnolla kertoen ruotsalaistoimittajien epäuskosta Aallon menestykseen ja Aallon ikuisen toisen sijan kirouksesta. Olisiko liikaa pyydetty, jos Suomi puhaltaisi Euroviisuissa kerrankin yhteen hiileen? Mehän olemme Saara Aallon tiimi eikä tiimiläisille käännetä selkää.

2. Karnevaalitunnelma
Elämä olisi todella kurjaa, jos televisiosta pitäisi aina katsella hautajaisia ja sotauutisia, vaikka etenkin jälkimmäisiä lähetetään päivittäin ihan syystä. Euroviisut ovat spektaakkelina todella moniulotteinen, ja kokonaisuudesta voi selvästi ja kunnolla kaivellen löytää paljon piiloviestejä. Se, mikä kuitenkin näkyy ulospäin, on riemu. Elo maan päällä kävisi yllättävän raskaaksi, jos ei koskaan olisi lupaa heittäytyä ilotteluun. Euroviisut ovat muistutus siitä, että kaikkien pielessä olevien ja korjausta vaativien yksityiskohtien lisäksi maailmassa on paljon syytä juhlaan.

3. Isäntämaan suoritus
Euroviisut ovat mahtava tilaisuus isäntämaalle kasvattaa valtion brändiä, mikä vaikuttaa tietysti matkailuun ja siten talouteen. Maata esittelevät insertit ovat itse asiassa valtavan mielenkiintoisia, ja tänä vuonna tutkailen tilannetta todennäköisesti uusin silmin, sillä kirjoitin graduni matkailujournalismin paikan ja paikallisuuden representaatioista. Nivaskassa päädyin analysoimaan myös matkakohteiden imagon rakentumista. Kehtaisikohan työn kaivaa kaapista ja tutkia sitä, miten päätelmät sopivat viisuinsertteihin? Ei siihen kannata lauantai-iltaa tuhlata!

4. Lavashow’t
Viisuesiintymisiä katsoessa näkee ihan käytännössä, kuinka raha katoaa taivaan – tai siis esiintymisareenan – tuuliin. Joku voisi kysyä, onko koko hommassa mitään järkeä. No ei takuulla, mutta kai rahan saisi kulumaan muuhunkin. Budjettierittelyn vuoksi ei kannata luulla, että Euroviisujen lopettaminen toisi rahaa esimerkiksi sitä oikeasti tarvitseville. Näillä siis mennään! Esityksiä katsoessa kannattaakin tutkia puhtaasti visuaalisuutta ja tekniikoilla leikittelyä.

5. Huikeat käännökset
Euroviisuissa esitettävät kappaleet käännetään aina. Suomalaisten kielitaito on huippuluokkaa myös Euroopan mittakaavassa, joten englannin kääntäminen tuntuu paikoin jopa hölmöltä. Toisaalta tekstittäminen on tapa antaa kaikille tasapuolinen mahdollisuus tavoittaa kappaleiden sanoma. Onko sillä merkitystä, että tietää, mitä kappaleissa sanotaan? Jos katsoo voittajakappaleita, niin ei sillä ole mitään väliä, laulaako siansaksaa vai viimeisen päälle hiottua englantia välittäen syvää sanomaa.

6. Euroopan yhtenäisyys
Samaan aikaan, kun viisuhuuma on ylimmillään, käydään eräässäkin istuntosalissa keskustelua Turun epäillystä terroristisessa tarkoituksessa tehdystä puukotuksesta. Euroviisut ovat lohdullinen ylistys Euroopan yhtenäisyydelle. Nähtäväksi jää, miten hirmuteot näkyvät viisuissa. Pitääkö niitä edes huomioida? Ei mielestäni, sillä normaali elämä ja riemu ovat parasta lääkettä.

7. Kohahduttaneiden maiden kohtalo
Kun koolla on koko Eurooppa ja muutama maanosaan identifioituva maa, ei voida välttyä siltä, että politiikka tunkee mukaan show’hun. Venäjä putosi toisessa semifinaalissa. Israel esiintyy finaalissa, joten siihen kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota. Kohut eivät tosin aina synny politiikasta, sillä siihen riittää myös tarpeeksi erikoinen esitys. Tänä vuonna Viro on tuonut kilpailuun oopperavivahteisen La Forza -kappaleen Elina Nechayevan esittämänä. Voiko oopperalla voittaa viisut? Voi, koska se on mahdollista myös hirviöpuvut päällä.

8. Äänten jakautuminen
Suurista kokonaisuuksista huolimatta Euroviisut vaikuttavat paikoin alakoulun liikuntatuntien ryhmäjakotuokiolta. Omat kaverit valitaan aina ensiksi. Euroviisuissa tosin on se ero peruskoululiikuntaan, että viisuissa rangaistaan ilkimyksiä. Maailmanpoliittinen tilanne voi näkyä viisuissa joko jonkun maan hyllyttämisenä kisasta tai yksinkertaisesti siten, ettei erinomainen kappale saa kaikkien ihmetykseksi ääniä.

9. Kuka voittaa ja miksi?
Olisipa voiton syy aina ilmiselvä: onnistunut kappale. Mutta ei! Voitto voi tulla hienon lavashow’n vuoksi, erikoisen esiintymisasun tähden tai ihan vain sympatian takia. Voittonsa ansainneen kappaleen pitäisi kuitenkin täyttää seuraavat tunnusmerkit: mukaansatempaava show, virheetön laulu, tarttuva melodia ja kaiken lisäksi olisi ihan kohtuullista, että kappaleen sanomalla olisi merkitystä. Yleensä se tosin jää elämä on ihanaa -tasolle, mutta ei se kai katastrofi ole.

10. Seuraavana päivänä tietää, mistä puhutaan
Ei tarvitse olla Euroviisu-fani, mutta yleissivistykselle viisukisan tuijottaminen ei ole pahitteeksi. Saattaa jopa voittaa myöhemmin pubivisan viisuknoppitiedolla. On muutenkin mukavampi lukea uutisia, kun taustat ovat kunnossa seuraavan päivän suurimpia uutisia lukiessa. Maailmassa on edelleenkin paljon tärkempiäkin teemoja kuin Euroviisut, mutta kannattaa muistaa, että riemun keskelle voi kätkeytyä kipeitä tarinoita ja suuria taisteluita. Niistä on voinut lukea joka ikisessä uutisessa, jossa on raportoitu hirmuteoista.

Miksi sinä katsot Euroviisut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elä niin kuin nämä biisit opettavat

Ajatuksia herättävien lyriikoiden ei tarvitse välttämättä kuulua korvaa miellyttävään kappaleeseen tai olla edes valtavan oivaltavia saadakseen kuulijan pohtimaan hetken eloaan. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta kyse on vain ihan normaalista maankamaralla tallaamisesta, eli siitä tavallisesta selviämisestä, johon etsii neuvoja tarvittaessa vaikka ääniaalloilta.
DSC_0034Jonsu: Valloita maailma (2017)
”Tän pelin nimenä on valloita maailma”, on Jonsun esikoissinglen pääsanoma. Kappaleessa on myös kauniita kielikuvia siitä, kuinka ”Afrikan tähti on kaukana ja reitillä rosvoja”. Siksi maailma täytyy valloittaa, koska ”nappuloita lentää laudalta”. Vaikka kappale huokuu raivaajahenkeä, on siinä myös kaihoa ja taidokkaasti kätkettyä nyky-yhteiskunnan kritiikkiä ikuisesta uraoravanpyörästä: ”Sun täytyy huutaa sun vuoro on, muuten kierros on loputon.”

Ystäväni sanoi jo kauan sitten yhtäkkiä, että Jonsun kappale on ainoa, jota hän jaksaa kuunnella Suomipopilta. Nyt ymmärrän, miksi. ”Tän pelin nimenä on voita tai katoa”, ja se on aika surullista.

Juha Tapio & Anna Puu: Planeetat, enkelit ja kuu (2014)
Tapion ja Puun kappale tiivistää kauniisti nykymenon kiireen ja sen vaikutuksen parisuhteeseen. Kuinka moni myöntää, että on tullut vähän elettyä ”minä-minä-maassa”, vaikka toinen olisikin ”sateisella rannikolla kivi ilman toista, jota vasten hioutua”? Se, että sängyn päälle jonakin yönä laskeutuisi kappaleen nimessä mainitut omituiset asiat, kuvastaa hienosti sitä, kuinka pienet hetket voivat muuttua mystisiksi ja osoittaa oikealla ajoituksella, kuinka ”täs on onni, eikö juu”. Harvoin sitä tulee ajateltua, kun vetää peiton korviin ja mulkoilee herätyskelloa jo valmiiksi huomisaamua varten, vaikka se onni on siellä sängyn toisella laidalla. Eikö juu?

Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Sen ensimmäisen Mattilan takavuosien jättihitti on ihan hirvittävän ärsyttävä rallatus, jonka kuullessaan matkaa välittömästi johonkin peräpohjoispirkanmaalaiselle tanssilavalle, jossa viina virtaa kirkkaammin kuin bändin ääni nuhjuisessa loppukesän yössä. Tanssilavakulttuurissa ei ole mitään vikaa, ja kai Mattiloillekin oma fanikunta löytyy. Jos unohdetaan korvanyrpistys kyseisen kappaleen kohdalla, Perutaan häät antaa itse asiassa todella arkaluontoisen ja rohkean elämänohjeen, jota todella toivon noudatettavan.

Kuinka moni ihan oikeasti uskaltaa päästää irti asioista, joihin ei ole tyytyväinen? Varsinkin, jos on mennyt jo lupaamaan yhtä sun toista siunauksella, oikeusnotaarin kopautuksella tai ilman niitä ihan vain suullisesti. Kuinka mahtava veto! Perua häät kesken järjestelyiden, soittaa virastot, viihdepalvelut ja kokit läpi ja kertoa viileästi, että nyt vain kävi näin. Jos niin tekee, se on varmasti oikea ratkaisu. Siksi kannattaakin miettiä sitä, jos nyt järjestäisi häät, tekisikö ne mieli perua? Harva perääntyy, vaikka mieli tekisi.

Se ohjannee sydämen ja terveen itsekkyyden osoittamalle tielle, ja sillä on hyvä talsia, vaikka kiviä tai niiden aiheuttamia naarmuja vähän olisikin kengissä.

Mitkä lyriikat antavat mielestäsi parhaimman elämänohjeet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lokakuisia ajatuksia, joista ei tullut blogitekstiä

En haluaisi olla sellainen ärsyttävä arjen ihanuudesta lässyttäjä. Koska faktahan on se, että arki on pitkälti keltaisia lehtiä ja koirankakkaa liimaantuneena kenkiin, kiirettä ilman meditaatiohetkiä ja muutenkin vain kamalaa puurtamista, minkä vuoksi arkihehkutus tuntuu lähinnä sormen osoittelulta. Se tosin on kiehtovaa, että pienistä huomioista jokapäiväisessä elämässä voi syntyä jotakin suurta. Tai edes artikkeli blogiin. Aina ajatukset eivät päädy blogiteksteiksi, sillä en ole tarpeeksi inspiroitunut kiteyttämään asiaa eheäksi tekstiksi.
DSC_0044Kauhistuin, kun ymmärsin, että olen profiloitunut nutturapääksi. Ei kovin vakavaa, mutta omissa kuvitelmissani olen se, jolla on räjähtäneen, mutta siistin näköinen vaalea pehko ja otsatukka vinksin vonksin. Nykyään kannatan helppoutta nutturaa ja pinnejä suosien. Lähinnä siksi, etten voi sietää sitä, kuinka avainnauha sotkeutuu luonnonkiharaan tukkaani, joka takkuuntuu, vaikka olisin yhtä eloisa kuin Tutankhamon kammiossaan. Aihe: Hiukset ja ulkonäkö.

”Peace of Kake Randelin” on niin raivostuttava sanaleikki, että se nostattaa joka kerta karvani pystyyn, kun kuulen sen Pyhimyksen ja Vestan Kynnet, kynnet -kappaleessa. Yhtä paljon raivostuttavat nykyään Spotifyn mainokset. Tiedän, että siihenhän ne pyrkivät, mutta silti sisälläni kiehuu. Aihe: Miksi sanat ja äänet ärsyttävät?

Musiikki on muutenkin puhuttanut minua tässä kuussa enemmän kuin aiemmin. Ehkä syksy saa tavallista tunteellisemmaksi ja mietteliäämmäksi. Koska olen tunnettu laadukkaasta musiikkimaustani, olen kuunnellut Spotifyn viikon suosituksista muun muassa Hausmyllyä ja Saija Varjusta. Kappaleet eivät liity millään tavalla omiin muistoihini, mutta minulle tulee niistä mieleen Nokia tai jokin muu pieni suomalainen kaupunki. Paneloitu olohuone ja puulattiat. Kotibileet. Jossain Riihimäellä tai muussa ohikulkukaupungissa. Aihe: Musiikkimuistot ja koskettaneet, vähän hölmöt kappaleet.

Alan ihan oikeasti harjoitella sitä, että laitan puhelimen pois hyvissä ajoin ennen nukahtamista. Näytön tuijottaminen valvottaa, ja lukeminen olisi paljon kehittävämpää, vaikka ei koko ajan tarvitse kehittää itseään. Ei videoita, blogeja, murhamysteereitä tai uutisia. Ei syväluotaavia keskusteluita ystävien kanssa. Aihe: Hyvä elämä ja some-lakon kannattavuus.

Miksi on mahdotonta herätä 10 minuuttia aiemmin aamuisin? Ihan vain jos jaksaisi antaa itsellensä 10 minuuttia lisää aikaa, ehtisi syödä kunnon aamupalan ja lukea uutiset. Mutta ei. Tukka putkella eteenpäin. Voiko elämässä olla oikeasti niin kiire, ettei edes kahvia ehdi juoda? Aihe: Miksi arki on niin vaikeaa?

Ensimmäistä kertaa koskaan harkitsin tekeväni asupostauksen. Voi herranjestas! En pysty siihen. Sitä paitsi ketään ei kiinnosta halpisriepuni. Lähinnä tekstin idea olisi ollut irvailla kolttujen esittelemiselle, mutta sitten päätin kunnioittaa ihan kätevää muotimarkkinointikeinoa ja jättää sen niille, joilla siihen on annettavaa ja jotka sitä jaksavat seurata. Tästä blogista haetaan jotain muuta. Aihe: Blogit ja blogikulttuuri.

Olisinpa yhtä pirskahteleva ja seesteinen kuin Samae Koskisen kappaleet. Ajattelisinpa joka päivä niin kuin Hillitön elämä -kappaleessa sanotaan. Olisipa kaikki niin kuin Spoon River -biisissä. Aihe: Minäkuva ja kaunis biisianalyysi.

”Tämä elämä on mieletön, upea ja hillitön, kun ilman nillitystä oppii olemaan –  – kun on aloitettu, niin antaa mennä vaan”, toteaa Koskinen. Kannattaa kuunnella loppuun. Veikkaan, että arjesta kotona ja töissä tulisi kaikille astetta mielekkäämpää. Lopputulos: Vaikeasti toteutettava.

Viikonloppu on jo ovella! Mitä olet havainnut tai pohtinut tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Täytyykö kaikkien pitää musiikista?

Musiikki on valtavaa huomiota kahmiva kulttuurin muoto, jota on helppo kuluttaa arjessa, ja siksi se ajaa niin monen muun lajin ohi. Onko kaikkialle ulottuvasta musiikista kuitenkaan ihan pakko tykätä?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Ai, sä et kuuntele musiikkia?” No, enpä kuuntele, muuta kuin Spotifystä satunnaisia kappaleita ja muutamia ikisuosikkeja. Pidän hiljaisuudesta, ja olen siinä mielessä erittäin kuiva tyyppi, etten intoudu edes tanssimaan.

Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy, käynkö taidenäyttelyissä, teenkö savitöitä, harrastanko museossa käyntiä tai pikkutarkkaa valokuvaamista. Koska musiikki on jonkinlainen kulttuurinormi, tai voisiko sanoa jopa ’normikulttuuria’, nyky-yhteiskunnassa. Musiikin kuunteleminen on helppoa, eikä vaadi itsestään antamista. Ei vaadi, mutta antaa siihen tietenkin myös mahdollisuuden.

Tässä vaiheessa kirjoittamista olohuoneesta alkaa kuulua rähinää aiheesta: ”Musiikki on hyvä ilmiö meidän ajassa. Kaikki kuuntelevat sitä. Yleensä jotkut jättimäiset valkoiset kuulokkeet päässään kadulla muihin törmäillen. Ihmisillä ei ole aikaa mennä syvälle musiikkiin eikä aikaa rauhoittua oikeasti. Ja se on surullista.”

Äänen tuottaminen on mielenkiintoinen ilmiö, jonka juuret ovat tuhansien vuosien takana. Ihmisellä on kaiketi jo luolamiesajoista lähtien ollut primitiivinen halu luoda ääniä ja äänteitä, josta aikojen saatossa on muodostunut musiikkia. Se on inhimillistä toimintaa, eikä mikään muu laji pysty yhtä korkeatasoiseen ajatteluun, joka mahdollistaisi tavoitteellisen musiikin tekemisen.

Ei liene yllätys, että musiikki yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Kaukaisessa yhteisössä tuotettu musiikki voi koskettaa, vaikka kuuntelija ei todellakaan kuuluisi samaan yhteisöön tai edes lähikulttuuriin; ääniaalto huuhtoo mennessään maantieteelliset rajat. Maailmanlaajuisena ilmiönä musiikin voima on yllättävän suuri, mistä hyvä esimerkki on Vietnamin sodan päättymiseen liittyneet musiikilliset mielenilmaukset.

Mutta pitääkö musiikin aina ottaa kantaa, yhdistää yhteisöjä eri puolilta maailmaa ja olla korkeatasoisesti tuotettuja säveliä? Ei tarvitse. Siitä huolimatta klassinen musiikki ja musiikkityyleistä riippumattomat painavat tekstit ajatellaan ehkä jalompina musiikin muotoina kuin hömppäpopin ja klubihittien antimet, vaikka Mozartista ei ole jäljellä edes luita. Jos ajatus todella elää edelleen korkeakulttuuripiireissä, näkemys on melko ironinen, koska oletan, että nykyään klassista musiikkia ja raskaasti kantaa ottavia kipaleita tehdään vähemmän kuin ikinä. Musiikkimerellä puhaltavat uudet tuulet, eikä mielipiteitäkään tarvitse piilotella, joten ei ole tarvetta joikata Monrepos’n muisteloista kertovia Karjala takaisin -salabiisejä.

Musiikin arvokkuus on henkilökohtainen kokemus. Olen miettinyt paljon sitä, mikä voisi olla vaikkapa Katy Perryn tai David Guettan konerallatusten sanoma. Onko sellaista? Hauskanpito? Elämästä nauttiminen? Hetkessä eläminen? Jos selkeää sanomaa ei ole, mutta musiikki liikuttaa ja tanssittaa, onko se kuitenkaan vähemmän arvokasta kuin pateettiset ja hyvin kirjoitetut Suomi-rakkaushitit tai vasemmistolaiset julistusräpit? Tuskan lievittäjänä kevyet hitit ainakin ovat käypiä, joten jos ne toimivat siinä roolissa, niin ei kai niistä haittaakaan ole. Hektinen yhteiskunta vaatii kevyttä viihdettä. Itse arvostan intertekstuaalisia elementtejä sisältävää, kauniisti kirjoitettua ja oivaltavaa tekstiä, joka yleensä koskettaa poikkeuksellisen paljon, jos se linkittyy jollain tavalla omaan elämään. Aika itsekästä, itse asiassa.

Ala- ja yläkoulussa oli tapana kirjoittaa ystäväkirjaan, ettei voisi elää ilman musiikkia. Niin kirjoitin minäkin, koska en keksinyt muutakaan, jos ilmiselvä vastaus ”läheiset” unohdetaan. Myöhemmin vaihdoin vastauksen luovuuteen, koska tajusin, että eihän musiikki sellaisenaan merkitse minulle mitään muuta kuin satunnaista huvia, toisin kuin muut kulttuurimuodot. Uusia näkökulmia tähän on tosin tullut, kun asuu samassa taloudessa hyvin fanaattisen musiikkiharrastajan kanssa, jolle ikävä kyllä en pysty tarjoamaan musiikin tulkintaa muuta kuin tekstin tasolla. Teksti on ainoa asia, joka merkitsee minulle mitään musiikissa. Vaikka musiikkia voi arvioida puhtaasti kulttuurinäkökulmasta, ymmärrys ehkä laajenisi, jos olisi musiikillis-teknisiä lahjoja ja ymmärrys musiikin tekemisestä.

Teiniaikaiset musiikkisuosikkini antavat aika dramaattisen, tai ainakin melodramaattisen, kuvan lapsuudestani, vaikka ihan kivasti oikeasti pyyhki. Luukutin Mp3-soittimestani koulumatkalla kappaleita, ja sain niistä valtavasti inspiraatiota yhtä dramaattisiin esseisiini. Sittemmin tyyli on vähän rauhoittunut.

  • James Blunt: Goodby my lover
  • Nelly Furtado: All good things (come to an end)
  • OneRepublic: Apologize
  • Delta Goodrem: Innocent eyes
  • Anastacia: Left outside alone
  • Avril Lavigne: My happy ending
  • Nirvana: Heart-shaped box

Hyvää viikonloppua!

Mitä musiikki merkitsee sinulle, vai merkitseekö se mitään? Jaa myös teiniaikaiset musiikkimokat kommenttikenttään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Samuli Putro: Valkoinen hetero

Putro ei päästä kuulijaa helpolla taiteilijan tuoreimmallakaan albumilla. Mutta juuri siksi Valkoinen hetero on monesta mutkasta huolimatta ehkä Putron koukuttavin taidonnäyte, joka lataa tiskiin maalais- ja kaupunkilaispojan sielunmaiseman lisäksi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä.

valkoinen_hetero
Kuva: Universal Music

Säveliltään Valkoinen hetero -albumi on zencafemaisen rämpyttävä ja laimea, mutta Putron taito tiivistää elämä muutamaan raapustettuun riviin tekee teoksesta valtavan kauniin. Joitamia musiikillisesti pontevia hetkiä kuullaan kuitenkin levyllä, kuten Artisti– ja Jumala vihaa sua -kappaleissa. Putro nojaa uusimmalla albumillaan paljon myös konetaustoihin, jotka yhtäältä etäännyttävät kuulijaa kappaleiden sanomasta, koska mitään perustelua konetaustoille ei ole kuultavissa, mutta toisaalta konetaustat kuvaavat hyvin nykypäivää. Elämä on teknoa ja yökerhojen välkettä, omituista ja lamaannuttavaa meteliä.

Putron kuolemapohdiskelut näkyvät albumilla, jonka edeltäjät porautuivat rakkauteen, ja jotka siksi koskettivat poikkeuksellisen monia. Uusin tuotos kertoo surullisesta, koruttomasta elämästä, hetkistä, joita meidän kaikkien elämässä on – olitpa mielestäsi onnellinen tai et.

Valkoinen hetero ottaa kantaa myös viihdebisnekseen. Oikeastaan Putron uusimmalla lätyllä kaikuu Theodor Adornon frankfurtilaisen koulukunnan kulttuuriteollisuuskritiikki sovitettuna 2010-luvun arkielämään.

”Artisti pysty ei keskittymään — —. Äkisti tunnelma muuttuu ja vitsailu alkaa — —. Kuvassa tuotantopäällikkö myhäilee, tuottaja irivistää energisesti, ja artisti soittaa artistikitaraa. Nykyään levyjen mainostus on täysin turhaa, radion kautta ne kulkevat kuulijan luo.”
Samuli Putro: Artisti

Putron kiihkeimmät kannanotot kuuluvat kuitenkin Valkoisessa heterossa ja Jumala vihaa sua -kappaleessa, joissa käydään läpi kielen, ulkonäön, sukupuolen, poliittisen suuntautumisen, etnisen taustan ja seksuaalisuuden sekä liberaaliuden takia vähemistöön jäävät. Ihan kaikki, joita voi vihata, koska voi. Jumala vihaa sua ammentaa ilmiselvästä ironiasta, mutta jonkunhan ne asiat on rautalangasta väännettävä. Levyn nimikkokappale ja albumin ensimmäinen single on erinomainen tiivistys nimensä mukaisesti valkoisesta heterosta, jonka teemalla levyn seuraava single osin jatkaa.

”Se valpas, joka löytää arvettoman naisen, on löytänyt koneen, ja mitä sillä tekee. Sen voi laittaa päälle ja katsoa sen tekevän naiselliset jutut, ja sit kun siihen kyllästyy, sen voi sulkea, sen voi sulkea.”
Samuli Putro: Matkamuistot

”Sun taipumaton luonne on voinut olla este, menestyksen tiellä, on pyrkyreiden juhla. Sun jääräpäinen luonne on voinut olla riesa, mutta se on lahja: sitä ei voi palauttaa, se on kuin matkamuistot.”
Samuli Putro: Matkamuistot

Lähimmäksi arjen melankoliaa Putro pääsee albumin toisella singlellä Matkamuistot, joka maalaa kuvan ihan hyvästä miehestä, joka on vähän surullinen, vähän onnellinen, vähän epäonnistunut ja vähän onnistunut. Vähän sellainen ihan tavallinen. Niin kuin aika moni on, ja siksi Matkamuistot koskettaa. Ei kukaan kai halua viettää elämäänsä matkamuistona kalsealla hyllyllä, johon Madeira-mukit ja Korfu-pinssit hylätään?

Matkamuistot puhuttelee myös siksi, että se tuo kulttuurikokemuksen avulla lähelle henkilön, jonka me kaikki tunnemme. Lämpimän ja älykkään ystävän, joka kuitenkin loppujen lopuksi nuolee yksin jäätelöä autiolla torilla, ja lähtee sitten kaljalle. Yksin.

”Mennäänkö joku päivä kävelylle jonnekin ja takas? — — Mä toivoisin sun totta olevan. Ranteissas olis vaakasuora arpi, kuin lahja joltain jumalalta.”
Samuli Putro: Kävelylle

Kävelylle on poikkeuksellisen vaikuttava albumin päätösraita. Tavallisena, ilmeisesti teineistä kertovana arkirakkaustarinana alkava kappale muuttuu arvaamatta piikitteleväksi kannanotoksi nyky-yhteiskunnan tilasta. Kappaleessa kuullaan myös Putron lausuntaa, jolla hän ottaa terävän ironisesti kantaa traagisiin, kylmiin ja kliseisiin parisuhteisiin, turhaan ja päälleliimattuun ihmisyyteen sekä tyhjään aktivismiin. Mediaan, joka kumartaa samaa, ennalta arvattavaa logiikkaa. Kappale päättyy sekasortoon, jollaiseksi Putro näemmä ennustaa tulevaisuuden ladaten viimeisen piikin siihen, miten hän kritiikin esittää: kliseisesti ja monotonisesti nyky-yhteiskunnan jatkuvaa kiirettä elehtien.

”Te katsotte toisianne niin kuin kilpailijat katsovat toisiaan. Käytätte sivistyssanoja kohdissa, joissa se ei ole välttämätöntä — — mikään ei ole pyhää paitsi kipu, jota te koette ihmissuhteissanne. Kaupunki on sosiaalisten taitojen harjoituskenttä — — kun iho vihdoin koskettaa ihon — —. Teidän aktivisminne on tottelematonta, koska te tiedätte, kuinka media toimii. Te olette fantasia, te olette roolipeli, te olette yksinäisyyttä pelkäävä hahmo, joka etsii puhelinta valomerkin jälkeen. Syksy on tullut ja kaatosateessa on lopullisuuden tuoksu.”
Samuli Putro: Kävelylle

Jos Putron albumi pitäisi sijoittaa maantieteellisesti kotimaahamme, se olisi koonti tarinoita pääkaupungin ydinkeskustasta ja nuhjuisista lähiöistä sekä peräkammarinpoikien Mekoiksi muodostuneista rannikkopikkukaupungeista, joissa traktorin hurina sekoittuu pillurallikaasuihin. Ja sitähän se Suomi suurin piirtein onkin.

Kävelylle, on päästävä kävelylle.

Valkoinen hetero julkaistiin 24.2.2017.

Osuuko Putron uusi albumi maaliin?

Vesala: Vesala

Vesalan osuvien singlejulkaisujen siivittämä albumi vie yllättävän synkkiin tunnelmiin ja vaatii kuuntelukertoja sykähdyttääkseen. Näin kuitenkin lopulta tapahtuu. Vaikka kiintyminen vie aikaa, ovat albumin parhaat hetket totisesti verkkaisen maistelun arvoisia.

paula_vesala7_highreso_viivihuuska-3

Kuva: Warner Music (Viivi Huuska)

Vesalan 17. kesäkuuta ilmestynyt esikoisalbumi pärähti tulille kuin varkain. En liene ainoa, jolle albumin julkaisu tuli yllätyksenä, mikä luultavimmin johtuu reilun puolen vuoden aikana julkaistuista kolmesta singlestä. Tequila, Tytöt ei soita kitaraa ja tuorein tulokas Älä droppaa mun tunnelmaa ovat kelluneet radioaalloilla yhtä hanakasti kuin lumpeet mutapohjaisen järven laineilla.

Mutta Vesalan uutta albumia ei voi verrata kuraan. Artistin omaa nimeä kantavasta albumista kuulee, että taiteilija on tehnyt juuri sellaisen teoksen kuin haluaa. Ihan kaikki palaset eivät ole napakymppejä, mutta tekijä lienee tyytyväinen.

Viime syksynä Tequilan tultua julki Vesala ei voinut välttyä taiteilijanimeen liittyvältä keskustelulta. Ihme kyllä, tuolloin sivuutettiin kohtuullisen hyvin PMMP-historia, koska singlejulkaisut eivät äänimaailmoiltaan linkittyneet Vesalan, aiemmalla urallaan Paula Vesalan, entisen bändin tuttuihin säveliin. Nyt, kun koossa on albumi, yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Se ei lähtökohtaisesti ole ihme eikä moite – onhan Vesala sanoittanut ja säveltänyt runsaasti materiaalia myös takavuosien yhtyeelleen. Harmi vain, että kaikista eniten PMMP:lle haiskahtavat soololevyn kappaleet, kuten Ruotsin euroviisut ja Tavallinen nainen, edustavat vastajulkaistun albumin heikointa osastoa.

Riemun ja ilottelun juhlajulistuksesta ei Vesalan sooloalbumissa ole kyse. Tavallinen nainen on kohtuullisen synkeä tarina tavallisesta naisesta, jonka historialla on lyriikoista päätellen vahva kaiku PMMP:n Joku raja -Amnesty-hittiin.

Vesala ennusti pitkää ikää etenkin Sinuun minä jään -balladille. Itse uumoilen sille kuitenkin toisenlaista tuomiota, koska Lapin kesä -tyylinen veisu häviää mennen tullen jo tehdyille kesäisen herkille rakkauslauluille. Unholaan jää myös levyn tylsin kappale Takkipinon suojassa, joka tuntuu lähinnä ikkunatiivisteeltä monien täysosumien joukossa.

Kokonaisuuden helmiä ovat repivästä parisuhteesta kertovat Ei pystyny hengittää ja Mitä jos sä oisit silti mun kaa sekä kiehtovan omituinen Rakkaus ja maailmanloppu, vaikka ainakaan kaikki kappaleista eivät nouse yhtä suureen suosioon radiotaajuuksilla kuin ensimmäiset singlemaistiaiset.

Eikä tarvitsekaan. Estetiikkaa ei mitata rahassa, eikä menestystä taidekoukeroissa. Älä droppaa mun tunnelmaa -rallatuksesta povataan nimittäin uutta kesähittiä. Niinpä, kaiken ei tarvitse olla kuusi jalkaa maan alla -materiaalia sykähdyttääkseen. Vesala itse kertoo tehneen kappaleen levylleen jälkeenpäin haluttuaan myös kesäistä materiaalia keikoille. Kun kesähitti radioon vilahtaa, raha kirstuun kilahtaa.

Albumin toiseksi viimeinen kappale Mitä jos sä oisit silti mun kaa on valtavan kaunis teos, jonka koskettavat lyriikat Vesala voitelee lanadelreymaisilla huokauksilla ja pohjoisamerikkalaisella kaiholla. Sellaisella, jonka voi kuulla myös Tequilassa. Kaiho, joka asuu autioituvan motellin pihalla ja tulee esiin taivaan taittaessa punaiseen.

Avausraita Rakkaus ja maailmanloppu kiteyttää Vesalan albumin osuvasti:

”Rakasta mua. Rakasta mua. Rakasta mua – – rakkaus myy, ja siinä on monen laulun syntysyy.”

Iskeekö Vesala? Ennustatko albumista menestystä?

Kaija Koo: Siniset tikkaat

Kaija Koon musiikin suurkuluttajasukupolvi ei halua valistusta ja saarnaa, vaan voimaa ja itsepäistä itsenäisyyttä. He eivät tarvitse keski-ikäistä tätiä kertomaan irralliseksi jäävää kehityskertomusta kertojan omakuvasta.

KK-_95A4281-Final

Kuva: Warner Music

Koon tulevalta albumilta 27. toukokuuta julkaistu ensimmäinen single Siniset tikkaat perustuu Kokkolan mukaan tositapahtumiin. Siltä se vähän kuulostaakin: mitään sanomattomalta niin kuin todellisuus hyvin usein on ilman värikyniä.

Sinisten tikkaiden teema tuntuu kielivän siitä, että artisti haluaa joikata vaihteeksi jostakin muusta kuin parisuhteista ja eroista, tai sitten singlen idea tuntui paperilla paremmalta kuin se eetteristä ulos tullessa on. Onhan se toki epäreilua, että taiteilijan musiikkia arvotetaan menneiden tuotosten perusteella, mutta totta on myös se, että kelkkaa on vaikea kääntää kovassa vauhdissa. Kun janoiselle naisyleisölle antaa palan parisuhdedramatiikkaa tarttuvassa popbiitissä, on aika hankala lähteä laulamaan menestyksekkäästi hoivavietin ja huolen säestyksellä baarilintujen aikuistumisesta.

”Pieni lintu baaritiskillä, sua väsyttää ja kaipaat äitiä, oispa maailma sulle pehmeä, kun kuljet siellä – –”

Tarkoitus oli varmasti tehdä voimabiisi, mutta harva saa voimaa säälistä, joka tekstistä kaikuu. Sitä paitsi pari vuotta sitten julkaistu Supernaiset oli omassa lajissaan sellainen veto, että siitä riittää muutamiin viininmaistajaisiin ja erikoisjuustoherkutteluihin.

Rohkaisevasta otteesta huolimatta lyriikat asettavat kertojan vastaanottajan yläpuolelle. Äidilliseksi tarkoitettu kannustus tekstissä haiskahtaa ripauksen ylimielisyydeltä, mikä saattaa kehnon sävelen ohella olla syy siihen, ettei Siniset tikkaat keiku soittolistojen kärjessä ja tallennu naisteniltateemaisille soittolistoille. Etenkin C-osa on sen luokan rallatusta, että äänimasiinan voi sulkea siinä vaiheessa.

Myös Sinisten tikkaiden symboliikka jää auttamatta vajavaiseksi. Ovatko tikkaat siniset surun miellettyä sinisävyä mukaillen? Erikoiset kappaleiden nimet ovat myyviä, mutta jos mieleen tulee lähinnä remonttireiskat ja vaille täyttymystä jäävä aprikointi tikkaiden väristä, on jokin pielessä. Näilläkö tikkailla pitäisi nostaa nuoret tytöt suosta?

Siniset tikkaat sopii parhaiten raikkaan toimiston hissiin ja muihin ohikiitäviin hetkiin, jotka tarvitsevat täytemusiikkia. Hyvä asia on se, että lyriikoiden mukaan Kaija on jo tikkaiden päässä, joten seuraavaksi voikin jatkaa uuden listahitin pariin.

Siniset tikkaat voi kuunnella muun muassa Spotifysta.

Iskeekö Kaijan uusin sinuun? Miksi Koon tikkaat ovat juuri siniset?