Täytyykö kaikkien pitää musiikista?

Musiikki on valtavaa huomiota kahmiva kulttuurin muoto, jota on helppo kuluttaa arjessa, ja siksi se ajaa niin monen muun lajin ohi. Onko kaikkialle ulottuvasta musiikista kuitenkaan ihan pakko tykätä?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Ai, sä et kuuntele musiikkia?” No, enpä kuuntele, muuta kuin Spotifystä satunnaisia kappaleita ja muutamia ikisuosikkeja. Pidän hiljaisuudesta, ja olen siinä mielessä erittäin kuiva tyyppi, etten intoudu edes tanssimaan.

Kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy, käynkö taidenäyttelyissä, teenkö savitöitä, harrastanko museossa käyntiä tai pikkutarkkaa valokuvaamista. Koska musiikki on jonkinlainen kulttuurinormi, tai voisiko sanoa jopa ’normikulttuuria’, nyky-yhteiskunnassa. Musiikin kuunteleminen on helppoa, eikä vaadi itsestään antamista. Ei vaadi, mutta antaa siihen tietenkin myös mahdollisuuden.

Tässä vaiheessa kirjoittamista olohuoneesta alkaa kuulua rähinää aiheesta: ”Musiikki on hyvä ilmiö meidän ajassa. Kaikki kuuntelevat sitä. Yleensä jotkut jättimäiset valkoiset kuulokkeet päässään kadulla muihin törmäillen. Ihmisillä ei ole aikaa mennä syvälle musiikkiin eikä aikaa rauhoittua oikeasti. Ja se on surullista.”

Äänen tuottaminen on mielenkiintoinen ilmiö, jonka juuret ovat tuhansien vuosien takana. Ihmisellä on kaiketi jo luolamiesajoista lähtien ollut primitiivinen halu luoda ääniä ja äänteitä, josta aikojen saatossa on muodostunut musiikkia. Se on inhimillistä toimintaa, eikä mikään muu laji pysty yhtä korkeatasoiseen ajatteluun, joka mahdollistaisi tavoitteellisen musiikin tekemisen.

Ei liene yllätys, että musiikki yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Kaukaisessa yhteisössä tuotettu musiikki voi koskettaa, vaikka kuuntelija ei todellakaan kuuluisi samaan yhteisöön tai edes lähikulttuuriin; ääniaalto huuhtoo mennessään maantieteelliset rajat. Maailmanlaajuisena ilmiönä musiikin voima on yllättävän suuri, mistä hyvä esimerkki on Vietnamin sodan päättymiseen liittyneet musiikilliset mielenilmaukset.

Mutta pitääkö musiikin aina ottaa kantaa, yhdistää yhteisöjä eri puolilta maailmaa ja olla korkeatasoisesti tuotettuja säveliä? Ei tarvitse. Siitä huolimatta klassinen musiikki ja musiikkityyleistä riippumattomat painavat tekstit ajatellaan ehkä jalompina musiikin muotoina kuin hömppäpopin ja klubihittien antimet, vaikka Mozartista ei ole jäljellä edes luita. Jos ajatus todella elää edelleen korkeakulttuuripiireissä, näkemys on melko ironinen, koska oletan, että nykyään klassista musiikkia ja raskaasti kantaa ottavia kipaleita tehdään vähemmän kuin ikinä. Musiikkimerellä puhaltavat uudet tuulet, eikä mielipiteitäkään tarvitse piilotella, joten ei ole tarvetta joikata Monrepos’n muisteloista kertovia Karjala takaisin -salabiisejä.

Musiikin arvokkuus on henkilökohtainen kokemus. Olen miettinyt paljon sitä, mikä voisi olla vaikkapa Katy Perryn tai David Guettan konerallatusten sanoma. Onko sellaista? Hauskanpito? Elämästä nauttiminen? Hetkessä eläminen? Jos selkeää sanomaa ei ole, mutta musiikki liikuttaa ja tanssittaa, onko se kuitenkaan vähemmän arvokasta kuin pateettiset ja hyvin kirjoitetut Suomi-rakkaushitit tai vasemmistolaiset julistusräpit? Tuskan lievittäjänä kevyet hitit ainakin ovat käypiä, joten jos ne toimivat siinä roolissa, niin ei kai niistä haittaakaan ole. Hektinen yhteiskunta vaatii kevyttä viihdettä. Itse arvostan intertekstuaalisia elementtejä sisältävää, kauniisti kirjoitettua ja oivaltavaa tekstiä, joka yleensä koskettaa poikkeuksellisen paljon, jos se linkittyy jollain tavalla omaan elämään. Aika itsekästä, itse asiassa.

Ala- ja yläkoulussa oli tapana kirjoittaa ystäväkirjaan, ettei voisi elää ilman musiikkia. Niin kirjoitin minäkin, koska en keksinyt muutakaan, jos ilmiselvä vastaus ”läheiset” unohdetaan. Myöhemmin vaihdoin vastauksen luovuuteen, koska tajusin, että eihän musiikki sellaisenaan merkitse minulle mitään muuta kuin satunnaista huvia, toisin kuin muut kulttuurimuodot. Uusia näkökulmia tähän on tosin tullut, kun asuu samassa taloudessa hyvin fanaattisen musiikkiharrastajan kanssa, jolle ikävä kyllä en pysty tarjoamaan musiikin tulkintaa muuta kuin tekstin tasolla. Teksti on ainoa asia, joka merkitsee minulle mitään musiikissa. Vaikka musiikkia voi arvioida puhtaasti kulttuurinäkökulmasta, ymmärrys ehkä laajenisi, jos olisi musiikillis-teknisiä lahjoja ja ymmärrys musiikin tekemisestä.

Teiniaikaiset musiikkisuosikkini antavat aika dramaattisen, tai ainakin melodramaattisen, kuvan lapsuudestani, vaikka ihan kivasti oikeasti pyyhki. Luukutin Mp3-soittimestani koulumatkalla kappaleita, ja sain niistä valtavasti inspiraatiota yhtä dramaattisiin esseisiini. Sittemmin tyyli on vähän rauhoittunut.

  • James Blunt: Goodby my lover
  • Nelly Furtado: All good things (come to an end)
  • OneRepublic: Apologize
  • Delta Goodrem: Innocent eyes
  • Anastacia: Left outside alone
  • Avril Lavigne: My happy ending
  • Nirvana: Heart-shaped box

Hyvää viikonloppua!

Mitä musiikki merkitsee sinulle, vai merkitseekö se mitään? Jaa myös teiniaikaiset musiikkimokat kommenttikenttään!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Samuli Putro: Valkoinen hetero

Putro ei päästä kuulijaa helpolla taiteilijan tuoreimmallakaan albumilla. Mutta juuri siksi Valkoinen hetero on monesta mutkasta huolimatta ehkä Putron koukuttavin taidonnäyte, joka lataa tiskiin maalais- ja kaupunkilaispojan sielunmaiseman lisäksi tiukkaa yhteiskuntakritiikkiä.

valkoinen_hetero
Kuva: Universal Music

Säveliltään Valkoinen hetero -albumi on zencafemaisen rämpyttävä ja laimea, mutta Putron taito tiivistää elämä muutamaan raapustettuun riviin tekee teoksesta valtavan kauniin. Joitamia musiikillisesti pontevia hetkiä kuullaan kuitenkin levyllä, kuten Artisti– ja Jumala vihaa sua -kappaleissa. Putro nojaa uusimmalla albumillaan paljon myös konetaustoihin, jotka yhtäältä etäännyttävät kuulijaa kappaleiden sanomasta, koska mitään perustelua konetaustoille ei ole kuultavissa, mutta toisaalta konetaustat kuvaavat hyvin nykypäivää. Elämä on teknoa ja yökerhojen välkettä, omituista ja lamaannuttavaa meteliä.

Putron kuolemapohdiskelut näkyvät albumilla, jonka edeltäjät porautuivat rakkauteen, ja jotka siksi koskettivat poikkeuksellisen monia. Uusin tuotos kertoo surullisesta, koruttomasta elämästä, hetkistä, joita meidän kaikkien elämässä on – olitpa mielestäsi onnellinen tai et.

Valkoinen hetero ottaa kantaa myös viihdebisnekseen. Oikeastaan Putron uusimmalla lätyllä kaikuu Theodor Adornon frankfurtilaisen koulukunnan kulttuuriteollisuuskritiikki sovitettuna 2010-luvun arkielämään.

”Artisti pysty ei keskittymään — —. Äkisti tunnelma muuttuu ja vitsailu alkaa — —. Kuvassa tuotantopäällikkö myhäilee, tuottaja irivistää energisesti, ja artisti soittaa artistikitaraa. Nykyään levyjen mainostus on täysin turhaa, radion kautta ne kulkevat kuulijan luo.”
Samuli Putro: Artisti

Putron kiihkeimmät kannanotot kuuluvat kuitenkin Valkoisessa heterossa ja Jumala vihaa sua -kappaleessa, joissa käydään läpi kielen, ulkonäön, sukupuolen, poliittisen suuntautumisen, etnisen taustan ja seksuaalisuuden sekä liberaaliuden takia vähemistöön jäävät. Ihan kaikki, joita voi vihata, koska voi. Jumala vihaa sua ammentaa ilmiselvästä ironiasta, mutta jonkunhan ne asiat on rautalangasta väännettävä. Levyn nimikkokappale ja albumin ensimmäinen single on erinomainen tiivistys nimensä mukaisesti valkoisesta heterosta, jonka teemalla levyn seuraava single osin jatkaa.

”Se valpas, joka löytää arvettoman naisen, on löytänyt koneen, ja mitä sillä tekee. Sen voi laittaa päälle ja katsoa sen tekevän naiselliset jutut, ja sit kun siihen kyllästyy, sen voi sulkea, sen voi sulkea.”
Samuli Putro: Matkamuistot

”Sun taipumaton luonne on voinut olla este, menestyksen tiellä, on pyrkyreiden juhla. Sun jääräpäinen luonne on voinut olla riesa, mutta se on lahja: sitä ei voi palauttaa, se on kuin matkamuistot.”
Samuli Putro: Matkamuistot

Lähimmäksi arjen melankoliaa Putro pääsee albumin toisella singlellä Matkamuistot, joka maalaa kuvan ihan hyvästä miehestä, joka on vähän surullinen, vähän onnellinen, vähän epäonnistunut ja vähän onnistunut. Vähän sellainen ihan tavallinen. Niin kuin aika moni on, ja siksi Matkamuistot koskettaa. Ei kukaan kai halua viettää elämäänsä matkamuistona kalsealla hyllyllä, johon Madeira-mukit ja Korfu-pinssit hylätään?

Matkamuistot puhuttelee myös siksi, että se tuo kulttuurikokemuksen avulla lähelle henkilön, jonka me kaikki tunnemme. Lämpimän ja älykkään ystävän, joka kuitenkin loppujen lopuksi nuolee yksin jäätelöä autiolla torilla, ja lähtee sitten kaljalle. Yksin.

”Mennäänkö joku päivä kävelylle jonnekin ja takas? — — Mä toivoisin sun totta olevan. Ranteissas olis vaakasuora arpi, kuin lahja joltain jumalalta.”
Samuli Putro: Kävelylle

Kävelylle on poikkeuksellisen vaikuttava albumin päätösraita. Tavallisena, ilmeisesti teineistä kertovana arkirakkaustarinana alkava kappale muuttuu arvaamatta piikitteleväksi kannanotoksi nyky-yhteiskunnan tilasta. Kappaleessa kuullaan myös Putron lausuntaa, jolla hän ottaa terävän ironisesti kantaa traagisiin, kylmiin ja kliseisiin parisuhteisiin, turhaan ja päälleliimattuun ihmisyyteen sekä tyhjään aktivismiin. Mediaan, joka kumartaa samaa, ennalta arvattavaa logiikkaa. Kappale päättyy sekasortoon, jollaiseksi Putro näemmä ennustaa tulevaisuuden ladaten viimeisen piikin siihen, miten hän kritiikin esittää: kliseisesti ja monotonisesti nyky-yhteiskunnan jatkuvaa kiirettä elehtien.

”Te katsotte toisianne niin kuin kilpailijat katsovat toisiaan. Käytätte sivistyssanoja kohdissa, joissa se ei ole välttämätöntä — — mikään ei ole pyhää paitsi kipu, jota te koette ihmissuhteissanne. Kaupunki on sosiaalisten taitojen harjoituskenttä — — kun iho vihdoin koskettaa ihon — —. Teidän aktivisminne on tottelematonta, koska te tiedätte, kuinka media toimii. Te olette fantasia, te olette roolipeli, te olette yksinäisyyttä pelkäävä hahmo, joka etsii puhelinta valomerkin jälkeen. Syksy on tullut ja kaatosateessa on lopullisuuden tuoksu.”
Samuli Putro: Kävelylle

Jos Putron albumi pitäisi sijoittaa maantieteellisesti kotimaahamme, se olisi koonti tarinoita pääkaupungin ydinkeskustasta ja nuhjuisista lähiöistä sekä peräkammarinpoikien Mekoiksi muodostuneista rannikkopikkukaupungeista, joissa traktorin hurina sekoittuu pillurallikaasuihin. Ja sitähän se Suomi suurin piirtein onkin.

Kävelylle, on päästävä kävelylle.

Valkoinen hetero julkaistiin 24.2.2017.

Osuuko Putron uusi albumi maaliin?

Vesala: Vesala

Vesalan osuvien singlejulkaisujen siivittämä albumi vie yllättävän synkkiin tunnelmiin ja vaatii kuuntelukertoja sykähdyttääkseen. Näin kuitenkin lopulta tapahtuu. Vaikka kiintyminen vie aikaa, ovat albumin parhaat hetket totisesti verkkaisen maistelun arvoisia.

paula_vesala7_highreso_viivihuuska-3

Kuva: Warner Music (Viivi Huuska)

Vesalan 17. kesäkuuta ilmestynyt esikoisalbumi pärähti tulille kuin varkain. En liene ainoa, jolle albumin julkaisu tuli yllätyksenä, mikä luultavimmin johtuu reilun puolen vuoden aikana julkaistuista kolmesta singlestä. Tequila, Tytöt ei soita kitaraa ja tuorein tulokas Älä droppaa mun tunnelmaa ovat kelluneet radioaalloilla yhtä hanakasti kuin lumpeet mutapohjaisen järven laineilla.

Mutta Vesalan uutta albumia ei voi verrata kuraan. Artistin omaa nimeä kantavasta albumista kuulee, että taiteilija on tehnyt juuri sellaisen teoksen kuin haluaa. Ihan kaikki palaset eivät ole napakymppejä, mutta tekijä lienee tyytyväinen.

Viime syksynä Tequilan tultua julki Vesala ei voinut välttyä taiteilijanimeen liittyvältä keskustelulta. Ihme kyllä, tuolloin sivuutettiin kohtuullisen hyvin PMMP-historia, koska singlejulkaisut eivät äänimaailmoiltaan linkittyneet Vesalan, aiemmalla urallaan Paula Vesalan, entisen bändin tuttuihin säveliin. Nyt, kun koossa on albumi, yhtäläisyyksiäkin voi havaita. Se ei lähtökohtaisesti ole ihme eikä moite – onhan Vesala sanoittanut ja säveltänyt runsaasti materiaalia myös takavuosien yhtyeelleen. Harmi vain, että kaikista eniten PMMP:lle haiskahtavat soololevyn kappaleet, kuten Ruotsin euroviisut ja Tavallinen nainen, edustavat vastajulkaistun albumin heikointa osastoa.

Riemun ja ilottelun juhlajulistuksesta ei Vesalan sooloalbumissa ole kyse. Tavallinen nainen on kohtuullisen synkeä tarina tavallisesta naisesta, jonka historialla on lyriikoista päätellen vahva kaiku PMMP:n Joku raja -Amnesty-hittiin.

Vesala ennusti pitkää ikää etenkin Sinuun minä jään -balladille. Itse uumoilen sille kuitenkin toisenlaista tuomiota, koska Lapin kesä -tyylinen veisu häviää mennen tullen jo tehdyille kesäisen herkille rakkauslauluille. Unholaan jää myös levyn tylsin kappale Takkipinon suojassa, joka tuntuu lähinnä ikkunatiivisteeltä monien täysosumien joukossa.

Kokonaisuuden helmiä ovat repivästä parisuhteesta kertovat Ei pystyny hengittää ja Mitä jos sä oisit silti mun kaa sekä kiehtovan omituinen Rakkaus ja maailmanloppu, vaikka ainakaan kaikki kappaleista eivät nouse yhtä suureen suosioon radiotaajuuksilla kuin ensimmäiset singlemaistiaiset.

Eikä tarvitsekaan. Estetiikkaa ei mitata rahassa, eikä menestystä taidekoukeroissa. Älä droppaa mun tunnelmaa -rallatuksesta povataan nimittäin uutta kesähittiä. Niinpä, kaiken ei tarvitse olla kuusi jalkaa maan alla -materiaalia sykähdyttääkseen. Vesala itse kertoo tehneen kappaleen levylleen jälkeenpäin haluttuaan myös kesäistä materiaalia keikoille. Kun kesähitti radioon vilahtaa, raha kirstuun kilahtaa.

Albumin toiseksi viimeinen kappale Mitä jos sä oisit silti mun kaa on valtavan kaunis teos, jonka koskettavat lyriikat Vesala voitelee lanadelreymaisilla huokauksilla ja pohjoisamerikkalaisella kaiholla. Sellaisella, jonka voi kuulla myös Tequilassa. Kaiho, joka asuu autioituvan motellin pihalla ja tulee esiin taivaan taittaessa punaiseen.

Avausraita Rakkaus ja maailmanloppu kiteyttää Vesalan albumin osuvasti:

”Rakasta mua. Rakasta mua. Rakasta mua – – rakkaus myy, ja siinä on monen laulun syntysyy.”

Iskeekö Vesala? Ennustatko albumista menestystä?

Kaija Koo: Siniset tikkaat

Kaija Koon musiikin suurkuluttajasukupolvi ei halua valistusta ja saarnaa, vaan voimaa ja itsepäistä itsenäisyyttä. He eivät tarvitse keski-ikäistä tätiä kertomaan irralliseksi jäävää kehityskertomusta kertojan omakuvasta.

KK-_95A4281-Final

Kuva: Warner Music

Koon tulevalta albumilta 27. toukokuuta julkaistu ensimmäinen single Siniset tikkaat perustuu Kokkolan mukaan tositapahtumiin. Siltä se vähän kuulostaakin: mitään sanomattomalta niin kuin todellisuus hyvin usein on ilman värikyniä.

Sinisten tikkaiden teema tuntuu kielivän siitä, että artisti haluaa joikata vaihteeksi jostakin muusta kuin parisuhteista ja eroista, tai sitten singlen idea tuntui paperilla paremmalta kuin se eetteristä ulos tullessa on. Onhan se toki epäreilua, että taiteilijan musiikkia arvotetaan menneiden tuotosten perusteella, mutta totta on myös se, että kelkkaa on vaikea kääntää kovassa vauhdissa. Kun janoiselle naisyleisölle antaa palan parisuhdedramatiikkaa tarttuvassa popbiitissä, on aika hankala lähteä laulamaan menestyksekkäästi hoivavietin ja huolen säestyksellä baarilintujen aikuistumisesta.

”Pieni lintu baaritiskillä, sua väsyttää ja kaipaat äitiä, oispa maailma sulle pehmeä, kun kuljet siellä – –”

Tarkoitus oli varmasti tehdä voimabiisi, mutta harva saa voimaa säälistä, joka tekstistä kaikuu. Sitä paitsi pari vuotta sitten julkaistu Supernaiset oli omassa lajissaan sellainen veto, että siitä riittää muutamiin viininmaistajaisiin ja erikoisjuustoherkutteluihin.

Rohkaisevasta otteesta huolimatta lyriikat asettavat kertojan vastaanottajan yläpuolelle. Äidilliseksi tarkoitettu kannustus tekstissä haiskahtaa ripauksen ylimielisyydeltä, mikä saattaa kehnon sävelen ohella olla syy siihen, ettei Siniset tikkaat keiku soittolistojen kärjessä ja tallennu naisteniltateemaisille soittolistoille. Etenkin C-osa on sen luokan rallatusta, että äänimasiinan voi sulkea siinä vaiheessa.

Myös Sinisten tikkaiden symboliikka jää auttamatta vajavaiseksi. Ovatko tikkaat siniset surun miellettyä sinisävyä mukaillen? Erikoiset kappaleiden nimet ovat myyviä, mutta jos mieleen tulee lähinnä remonttireiskat ja vaille täyttymystä jäävä aprikointi tikkaiden väristä, on jokin pielessä. Näilläkö tikkailla pitäisi nostaa nuoret tytöt suosta?

Siniset tikkaat sopii parhaiten raikkaan toimiston hissiin ja muihin ohikiitäviin hetkiin, jotka tarvitsevat täytemusiikkia. Hyvä asia on se, että lyriikoiden mukaan Kaija on jo tikkaiden päässä, joten seuraavaksi voikin jatkaa uuden listahitin pariin.

Siniset tikkaat voi kuunnella muun muassa Spotifysta.

Iskeekö Kaijan uusin sinuun? Miksi Koon tikkaat ovat juuri siniset?

Vesala: Tytöt ei soita kitaraa

Vesalan maaliskuun alussa ilmestynyt single Tytöt ei soita kitaraa palaa kaihoisaasti aikaan ennen Tequilaa, mutta aikatasoja yhdistelevä teos ei päästä kuulijaa helpolla.

tytoteisoitakitaraa

Kuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Vesalan toinen singlejulkaisu lennättää kuulijan kotimaan maisemiin, jonka kaipuu on jo kuultavissa esikoissingle Tequilassa. Tequila tosin ruummillistaa koti-ikävän kumppaniin ja pohtii uuden kotimaan tematiikkaa. Tytöt ei soita kitaraa -teos kuvaa rehdisti suomalaista kansallismaisemaa Vesalan kotiseuduilla Kärsämäellä. Latoja toisensa perään. Punamultamaalia. Rapistunut tanssilava. Lähikioski. Pieni hiprakka ja tekaistu ihastus.

Kappale ei yritä verhota sanomaansa samanlaiseen mystiikkaan kuin edeltäjänsä, mikä on nähtävillä jo singlen kannessa, jonka hallitsevin elementti on Suomi-paita ja tummanpunaiset huulet. Vesala onnistuu kuitenkin muuntamaan tuiki tavallisen suomalaisen suven ja pohjoispohjanmaalaisen pidättäytyvän, vienosti vapautuvan nuoren mielen kaihoksi, jonka sävelien voi kuulla leijailevan kesäyössä. Juuri siellä Tytöt ei soita kitaraa on parhaimmillaan.

Kaiho näyttäytyy kappaleessa kuitenkin ironisena: ”Sä oot mun kohtalo, kun ei oo muitakaan. – – Sä oot mun ainoa, kun ei oo toistakaan.” Säkeet tiivistävät ahtaiden paikkakuntien ja suljettujen yhteisöjen rakkaudenlöytämisproblematiikan. Elämä on sitä, että kelpuuttaa jonkun, jotta olisi joku. Että ei olisi yksin. Herkullisimmillaan kappale on kuvatessaan elämää, jonka yksinäisyys on muovannut tyhjäksi kuoreksi:

”Mä synnyin siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan. Lähdetään saunan taakse käymään.”

Mutta kaikesta voi vapautua. Kun mieli vapautuu, ruumis seuraa perässä. Niin käy myös siellä, missä tytöt ei soita kitaraa. Sitä paitsi pikkutuhmat viittaukset tekevät kappaleesta kiinnostavan, jos ne tarjoillaan kainon salamyhkäisesti – Vesala-tyylillä. Kappaleen kertojalle eivät enää viestit riitä, ja hän kehottaa kuorimaan ”kermat kakun päältä”. Suomalaisuus kiteytyy ironisesti myös saunan taakse -komentoon, joka yleensä liitetään väkivaltaan. Mutta nyt: kaikki käy.

Tytöt ei soita kitaraa siivittää sävellyksellään kuulijan takuuvarmasti lavatanssimaisemiin. Päättymättömään kesäyöhön. Hyttysiä. Pieni tuuli ja lämmintä. Heinää ja kukikkaita kellohelmoja. Vesalan toinen single ei tosin ole yhtä helposti lähestyttävä kuin edeltäjänsä, mikä osin voi johtua myös sekavalta vaikuttavasta äänimaailmasta. Perinteinen Paula Koivuniemi -sävel sekoittuu moderniin renkutukseen, ja mieleen jää ensimmäisellä kuuntelukerralla vain se, että tytöt eivät soita kitaraa.

Vertailu Tequilaan on tietenkin Vesalan kannalta ikävää, koska ensisingle oli takuuvarma hitti, ja sen tiesi varmasti artisti itsekin. Vaatimattomammalla teoksella on vaikea puskea eteenpäin, koska Tequilaa veivataan edelleen radioaalloilla. Tyttöjen kitaransointi jää auttamatta jalkoihin.

Vertailu ei kuitenkaan ole täysin turhaa, koska oikein tarkkaan kuuntelemalla voi havaita Tequila- ja Tytöt ei soita kitaraa -kappaleissa olevan saman kertojan. Kappaleet ovat kokonaisuus, josta Vesala tarjoili ensiksi sen, mihin pohjalaisten latojen kupeesta voi päästä. Ehkä johonkin motelliin, jossa meksikolaisviina virtaa, ja toinen on ihan siinä lähellä. Kermat on kuorittu kakun päältä.

Tytöt ei soita kitaraa on kuunneltavissa esimerkiksi täällä.

Miltä kuulostaa?

Että mitähän ihmettä, Suomen kansa!

DSC_0945

”No en vitussa osta sulle tota lehteä”, totesi luokkakaverini isä kassajonossa. Repliikkimuisto lapsuudesta tuntuu pahemmalta kuin Kurkisuon uusin. Nettikansan kulmat vetäytyivät kuitenkin kurttuun kirosanaveisusta. Että mitähän vittua on Sannin 9. helmikuuta julkaistu single. Ja nyt sitä pitäisi kauhistella tai vastavuoroisesti ihailla.

Kohu kertoo keskustelutarpeesta. Kirjoitin aiemmin kohauttamistarkoituksessa tehdystä Levottomat-trilogiasta, ja pohdin samalla, kauhistutaanko enää mistään, vai ovatko ihmiset turtuneita kulttuurituotteisiin. Vastaus tulikin yllättävän nopeasti! Kulman takana odottaa aina uusi närästyksen aihe, vaikka se olisikin edellistä miedompi.

Iltapäivämedian artikkeleissa jylläävistä kommenteista päätellen suomalaiset eivät olekaan niin sinut vitun kanssa kuin voisi kuvitella. V-sana on esimerkiksi nimetty Jari Tammen Suuressa kirosanakirjassa (1993) selkäydinkirosanaksi. Sanan käyttötavat ovat myös huomattavan monipuoliset verrattuna muihin kieliin. Vittu voi nimittäin olla minkä tahansa sanaluokan jäsen. Itse asiassa jopa pilkku. Jykevä asema kielessä takaa järeän vaikutuksen myös kulttuuriin.

Joskus kulttuurituotteet tarvitsevat ripauksen v:tä ja p:tä. Roisi kieli on toimiva keino silloin, kun sitä käytetään harkiten. Sannin tapauksessa v-sana toimii lähinnä markkinointikeinona, koska tehokas toisto syö rivon sanan voimaa lyriikassa. Ihmetyksen määrä tulee selväksi jo kerrasta, ja v:hen sisältyvä uho muuttuu korvissa vinkumiseksi. Parhaiten vittu toimisi kappaleen nimessä tai upotettuna joukkoon pienenä kuuntelukokemuksen pistoksena.

Miksi arkikielessä tuttavallisesta veestä tulee kappaleessa yhtäkkiä karmea? Pöyristyksen pyörteissä otetaan esille aina lapset. On totta, että lapsia pitää suojella sopimattomalta sisällöltä. Onko popsinglelohkaisu pahinta, mitä pienet korvat kuulevat?

Lapsilla on käsittämätön kyky havaita, mitä sanoja ei kannata toistaa, vaikka he eivät tietäisikään niiden merkitystä. Lipsahduksia tapahtuu, mutta kolmivuotias ei huuda tittua Sannin inspiroimana vaan kodin antoisan arkikielen. Keskustelupalstoilla on arpikoitu, mitä lapsille nyt voi soittaa, kun ”Sanni pilasi musiikkinsa, imagonsa ja uransa”. No, vielä onneksi levysoittimet toimivat, joten sinne voi työntää esimerkiksi Fröbelin palikoiden vanhan kiekon. Palikoiden tuotannon ronskein ilmaisu on peppu, mutta siitä huolimatta naperot oppivat kiroamaan myös 1990-luvulla.

V-puolustuksestani huolimatta en kuunteluttaisi Kurkisuon hengentuotosta pikkupilteillä, mutta piskuiset kuuloluut eivät murru vahinkosoitosta. Kommenttihuolet ”koko tuotannon pilaantumisesta” lienevät ylimitoitettuja, sillä kukapa keksisi saman kahdesti.

Sitten on vielä iänikuisesti – tai siis 1900-luvulta asti – jankattu naisnäkökulma. Paheksutaanko kappaletta tekijänsä sukupuolen vuoksi? Kyllä Irwin vain sai haistattaa paskat koko valtiovallalle jo vuonna 1976! Olisipa selitys v-kohulle vain sukupuoli, mutta vaikuttaa siltä, että enemmän kauhua kylvää Sannin kajoaminen suomen kielen rakastettuun tabuun kuin naisen kielenkäyttö. Sukupuolesta riippumatta on niin kutkuttavaa päästää vittu suusta täpärällä hetkellä. Jos taas sana kuuluu omaan arkikieleen, sen käyttäminen tuottanee tasaista nautintoa.

Vittu on osa suomalaista kansankielikulttuuria. Ei ehkä kaunein esimerkki siitä, mutta useammin sukupuolielinhomonyymi voi päästä suusta kuin jokin hellittelyparadigman valinta. V-sanan mahti on kuitenkin kaksijakoinen. Hokeminen vähentää sen voimaa, mutta samalla toistaminen lujittaa ilmaisun asemaa kielessä ja kulttuurissa. Kiroilu on jo vakiintunut kielenkäyttökeinoihin. Sanoissa kiehtovinta onkin se, että ne muuttavat merkitystään ajassa ja pystyvät liikkumaan hierarkiassa ja luokasta toiseen. Vitunkin matka on ollut pitkä.

Että mitähän vittua -värssy aloitti monisävyisen kielikeskustelun, joka kiteyttää Sannin kappaleen kielletyn sanan voiman. Keskustelua ohjailee loppujen lopuksi kyseisen kirosanan taustalla oleva pikakiukku ja argumentointiköyhyys. V-sana halutaan siivota popkulttuurista, mutta arjessa vittu raikuu kulttuuria kirkkaamin. Myös lasten korvissa. Että miksi ihmeessä ”alkoi huumori loppua” nyt?

Ilta-Sanomien artikkelin voi lukea tästä ja seurata samalla kappaleesta käytyä keskustelua. Kursivoin tekstistäni kaikki kirosanat erottaakseni ne omasta kielestäni, koska ne eivät mielestäni nosta blogitekstin arvoa.

Pujahtiko herne omaan nenääsi? Mihin asti pääsit vitun tulkinnassasi?

YleX: Joulusoija

YleX julkaisi 11. joulukuuta Joulusoija-rallatuksen, jonka pääsanoma kiteytyy siihen, ettei tarvitse pahoittaa mieltä, vaikka kaikki ei menisi jouluna suunnitelmien mukaan. Vaikka Joulusoija on tehty huumorilla, se kätkee – ehkäpä tahattomasti – lyriikoihinsa jotakin oleellista suomalaisesta yhteiskunnasta. Kappaleen ovat sanoittaneet Jenni Poikelus ja Köpi Kallio, ja sen tulkitsevat YleX:n juontajat.

JoulusoijaKuvakaappaus Spotify-palvelusta.

Helpot riimit ja tasaisen riemukkaasti eteenpäin jyskyttävä poljento takaavat sen, että kappale jää kerrasta mieleen. Melko hyvää työtä porukalta, jonka ensisijainen ammatti ei liene musiikin parissa, vaikka ääni onkin suuri osa työtä.

Joulusoija hyödyntää kiitettävästi kuluneen vuoden ilmiöitä. Terävimpiä ovat kannanotot, jotka puetaan huumorikaapuun. Kappaleessa nimittäin leikataan kinkkua kuin ”päättäjät duunii”, ja piilotetaan ”lahjat konttiin niin kuin Jari rahat tonttiin”. Tästä kaikesta aiheutuva jännitys on ”laiton niin kuin kuuden euron lätty”. Nämä kolme riimiä nivovat hämmentävän hyvin yhteen vuoden mediakeskustelun.

Kappale ei sentään ole toisinto hallituksen iltakoulusta, sillä mukana on kepeämpiäkin aiheita kuluneilta kuukausilta. Rallissa touhutaan ”enemmän kuin bile-Dani”, koska ”madafakin joulu” on niin mahtava. ”Joulu sitä joulu tätä, joulu, joulu, joulu” sanailu sen sijaan piikittelee Cheekiä, joka on ilmaissut asian toisin: ”Panee sitä, panee tätä, Jare, Jare, Jare.” Voihan sen toki niinkin sanoa. Joulusoija kuittaa kaiken huudahtamalla: ”Suomi takas nousuun!” Jouluhysteriassa keskustan korvamadon ennustus voikin toteutua hetkellisesti.

Edes Joulusoija ei ole voinut ohittaa Roope Salmista, joka kurkkaa joka luukusta joulukalenterissa madafakin-juttujen lisäksi. Jotainhan se kertoo, että Salminen on samassa kappaleessa erään Jarin (Aarnio) ja yhden Cheekin kanssa: läpimurrosta.

Joulusoijan ehdoton hedelmä poimitaan kuitenkin vasta kappaleen edetessä. Naapuri kuuntelee Antti Tuiskua, mutta ”tääl on peto irti”, koska ”ensiksi hävisi selfiekeppi, sitten katkesi internetti”. Suola ei ole lukuisissa somea ivaavissa riimeissä, vaan siinä mihin lopputulokseen päästään, kun oheista ajatusta tarkastellaan vakavasti. Aika monessa kodissa on jouluna peto irti. Siihen ei auta olkkosten siirtäminen Alkon suojiin tai viinapuotien aukioloaikojen tiivistäminen.

”Surumielisennäköiset tontut kertoo, että mun sauna on palanut” on harmiton riimi, johon perisuomalainen joulu voi kuitenkin päättyä kuin Jukolan veljesten metsäreissu. Ei siis ihme, että joulu halutaan ”laittaa jo säppiin”, vaikka unohti ”laittaa tän kaiken jo snäppiin”. Kappaleen raikas naisvoimin joikattu kertosäe ilmentää sukupuolten välistä epätasa-arvoa jouluhömpötyksen keskellä. Toisen on niin helppo hukkua joulumaniaan, kun joutuu valvomaan uunia kuin vastasyntynyttä.

Somealustat ja valokuvaushärvelit eivät ole uhka joululle. Me olemme uhka. Ja te vanhemmat, ei tekisi pahaa tutustua Sari Helinin tekstiin, jonka otsikkokin tiivistää paljon: Sun joulustressisi on sun lapsesi lapsuus.

Koittakaa jaksaa. Ei joulun pidä olla yhtä synkkä, kuin miltä se näyttää varpusen silmissä jouluaamuna. Veskun tulkitsemana. Huh. Nyt Joulusoija soimaan!

Joulusoijan voi kuunnella täällä.

Pääseekö Joulusoija sinun soittolistallesi?