Silkkiposkien ja puhtaan omantunnon hinta

Käytin kasvohoitoon noin kuusikymmentä euroa, sillä olen tehnyt niin jo monen vuoden ajan useita kertoja vuodessa. Kun kosmetologi hieroi naamaani kallista rasvaa pyörivin liikkein, aloin miettiä, mitä ihmettä olen mennyt tekemään. DSC_0234Minulle on muodostunut perinteeksi käydä kasvo- tai jalkahoidossa aina, kun loma alkaa. Aivan sama, mikä loma: talviloma, kesäloma kesällä tai keskellä talvea. Aloitin perinteeni tarpeesta, kun ihoni kaipasi puhdistusta, mutta sitten rentoutuminen alkoi houkutella yhä enemmän kiireisen elämän keskellä.

Mistään ongelmasta ei voi puhua, jos käy muutaman kerran vuodessa kasvo- tai jalkahoidossa, mutta on totta, että ilmankin pärjäisi. Tällä viikolla, kun makasin hammaslääkärin tuolia muistuttavalla penkillä alusvaatteisillani maailman pehmeimmän peiton alla samalla, kun kaulaani, poskiani ja hartioitani siveltiin erilaisilla voiteilla, mietin, että ei tässä ihan hirveästi ole järkeä, vaikka hemmottelu tuntui sillä hetkellä tarpeelliselta.

Kyse ei siis ole siitä, ettenkö olisi saanut erinomaista palvelua, vaan siitä, etten oikein osaa oikein sanoa, mitä kuvittelen saavani rahalla. Kenties rentoutumista, luksuksen tuntua elämään. Mihin muuhun olisin voinut käyttää 56 euroa? Olisiko se jokin muu ollut parempi vaihtoehto? En ollut minkään muun tarpeessa, enkä joutunut jättämään ostamatta mitään hoidon vuoksi, joten raha olisi jäänyt käyttämättä, päätynyt lepäilemään tilille ja kulunut aikanaan johonkin muuhun turhaan. On myös mainittava, että kuusikymmentä euroa ei ole edes kovin paljon kasvohoidosta, niihin voi nimittäin upottaa helposti kolminumeroisia summia.

Maailman mittapuulla rikkaana länsimaalaisena kai kuuluu kuitenkin potea huonoa omatuntoa siitä, että voi syytää rahaa turhaan hemmotteluun. En saivartele, vaan olen lähinnä pettynyt vääristyneiltä näyttäviin kulutustottumuksiini. En tarkoita, että kosmetologit tekisivät turhaa työtä, vaan ehkä ongelma on se, että on vaikea nauttia sellaisesta, mikä tuntuu kaiken hyvän lisäksi epäreilulta ja etuoikeutetulta. Toisaalta tällaisen asian vatvominen tuntuu sädekehän kiillottamiselta, sillä enhän minä oikeasti ollut huolissani maailman tilasta maatessani hoitolassa.

Koen kuitenkin tarvetta perustella kosmetologikäyntiä itselleni. Käymällä kauneushoitoloissa tuen pienyrittäjiä. Tosin tällä kertaa kävin opiskelijahoitolassa, mutta käyntini vuoksi opiskelija sai arvokasta harjoitusta. Totuus on kuitenkin se, että rentoutusmusiikin soidessa ja kosmetologin käyttäessä surisevaa kuorintakonetta ihollani tuntui siltä, ettei minun olisi edes kuulunut olla muualla kuin täydellisen rentoutuneena muiden palveltavana. Tunsin erityisesti ansainneeni sen, vaikka minun lisäkseni maapallolla tallaa miljardeja ihmisiä, jotka ansaitsisivat hemmottelua yhtä lailla. Ansaitsisivat edes kohtuullisen elämän.

Käytkö kauneushoidoissa? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minulta minulle vuonna 2019

Jos olen aivan rehellinen, minua ei huvittaisi kirjoittaa tästä aiheesta tänään. Minä haluaisin vain kirjoittaa proosateostani, mutta koska olen säntillinen ihminen, teen sen, mitä blogikalenterini minulta vaatii. Menneistä ja tulevista lupauksista ei nimittäin voi kirjoittaa milloinkaan muulloin kuin tänään tammikuun ensimmäisenä päivänä, ihan tavallisena tiistaina.
DSC_0001 (3)Kirjoittaessani vuosi sitten uuden vuoden tunnelmointijuttua tiesin, ettei päättynyt vuosi tulisi olemaan ihmeellinen. Sen tuntee, jos oikein osaa itseään kuunnella.

Aivan aluksi ajattelin marista kaikesta siitä, missä epäonnistuin viime vuonna, mutta eihän sellaisessa länkytyksessä ole mitään järkeä. Riittää, että on itse ottanut opikseen. Siispä kerron tulevan vuoden tavoitteistani.

Ensinnäkin voisin lopettaa jatkuvan murehtimisen. Olen sarjamurehtija – sillä voisi jo rahastaa. Kerro huolesi, niin märehdin sitä. Vaan en enää! Ei elämää todella voi elää murehtien ihan kaikkea, tapahtunutta ja mahdollisesti tapahtuvaa, itseä ja muita. Varsinkin, kun kaikki on oikein hyvin.

Toiseksi voisin näyttää naamaani useammin läheisen harjun metsikössä. Jos en ihan metsässä, niin ainakin lähiseutujen kaduilla Lidlistä ostettu ulkoilutakki päällä. Tänään selailin tosin jo urheiluliikkeiden nettisivuja, mutta minulle riittävät ihan tavallisen mukavat vaatteet.

Kolmanneksi haluaisin työskennellä viestintätoimistossa tai kustantamossa. Ota yhteyttä! Olen avoin tarjouksille.

Neljänneksi aion maaliskuun loppuun mennessä viimeistellä proosateokseni käsikirjoituksen. Se jäi kesken viime keväänä, sillä hukkasin uskon itseeni. Heh, kuulosti juhlavalta, mutta tunsin jo silloin, että tulossa on niin tavallisen turha vuosi, että parempi odottaa suurta inspiraatiota, vaikken olekaan kirjoittajana sellainen, joka tarvitsee luovuutensa esiin saamiseksi pullon viiniä, ullakkoasunnon ja riipiviä henkilökohtaisia kokemuksia.

Sanotaan, että vuodet tuovat viisautta. Eivät ihan aina eivätkä ihan kaikille. Ennen vuotta 2018 sain varmasti runsaasti kirjaviisautta opiskellessani yliopistossa, mutta sen jälkeen sain päivä sitten päättyneenä vuonna enemmän arjen viisautta ja järjenkäyttöä. Opin todella elämään ihan tavallista ja tasapaksua työikäisen ihmisen elämää. Vuodelta 2019 toivon mahdollisuuksia kehittää taitojani ja uskallusta toteuttaa itseäni. Ei siis mitään unelmointihömpötystä, vaan ihan oikeita tekoja.

Ajattelen, että tämän jutun kuvituksena oleva kuva parvekkeeltamme näkyvästä auringonlaskusta kuvaa hyvin mennyttä ja tulevaa. Uskon, että edessä on kirkkautta, taakse jää pelottava puna ja kurjat tummat kohdat. Tiedän kuitenkin, että elämä muistuttaa usein Särkänniemen Half Pipe -laitetta, jossa yleensä oksettaa, jännittää ja ottaa mahasta. Sekin seisoo onneksi maisemassa kirkkauden puolella.

Miten viime vuotesi sujui? Mitä toivot alkaneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lapsuuteni kirjasuosikit muurahaisista kaunottariin

Teiniaikojeni kirjamuistelot saivat lämpimän vastaanoton, joten palaan hyvillä mielin lapsuuteeni, jolloin luin kirjoja ja minulle luettiin niitä vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin kasvaessani ja lukuharrastukseni kehittyessä.
DSC_0209.JPGOlen oikein malliesimerkki 90-luvun lapsesta, joka kasvoi eläin- ja prinsessasatujen keskellä. Minä tosin en jälkimmäisiä lukenut, mutta kulutin niitä VHS:ltä senkin edestä.

Varhaisimmat muistoni kirjallisuudesta liittyvät Satukustannus Oy:n vuonna 1982 luomaan Miina ja Manu -sarjaan ja Pirkko Koskimiehen vuonna 1972 luomaan Pupu Tupunaan. Inhimillistetyt eläinhahmot ovat erinomainen keksintö saduissa, sillä kipeitä ja pelottavia aiheita on helppo käsitellä niiden avulla. Kissa- ja puputarinat eivät tosin ottaneet kantaa kovin arkoihin aiheisiin, mutta ne käsittelivät helposti ymmärrettävällä tavalla arkipäivän tapahtumia, kuten lääkärissä käyntiä, eksymistä, matkustamista, kiukuttelua ja harrastusten merkitystä. Minun suosikkini oli Pupu Tupuna neuvolassa (Otava 1993), sillä oli äärimmäisten kiehtovaa seurata kirjasta lapsille suoritettavia neuvolatoimenpiteitä ja kehitystä tarkastelevia tehtäviä, enkä olisi millään malttanut odottaa omia neuvolakäyntejäni. No, eiväthän ne niin herkullisia sitten oikeassa elämässä olleet.

Vähän myöhemmin suosikkikirjojeni joukkoon liittyi myös Sven Nordqvistin vuodesta 1984 julkaistu Viiru ja Pesonen (ruots. Pettson och Findus) ja Marjatta Kurenniemen eläinaiheiset sadut, suosikkinani Pukke Punamuurahainen (Valistus 1946). Viirussa ja Pesosessa on jotakin ihanan seesteistä ja vähän salaistakin. Yksinäinen mies asunnossaan kaksin kissan kanssa. Näin aikuisena yksinäisyys koskettaa, vaikka en tosin tiedä, onko Pesonen edes yksinäinen. Luulen, että hän nauttii elämästään ainakin osin. Pukke Punamuurahaisessa on vähän samanlainen taustavire, sillä Pukke karkaa sadussa kedostaan ja joutuu kohtaamaan yksin suuren maailman. Kuinka nerokasta kertoa elämästä muurahaisen avulla! Mehän olemme maailman mittakaavassa muurahaisia mitättömiä, mutta itsellemme ja läheisillemme merkityksellisiä.

Kun opin itse lukemaan, luin yhtenä iltana Salainen maa -kirjan (WSOY 1998). Se lumosi minut aivan täysin. En tosin vielä nykyäänkään tiedä, mistä kirjassa on kyse, enkä ottaessani tähän juttuun kuvaa halunnut raottaa mystisyyden verhoa, joten sisältö jääköön salaisuudeksi.

Kauniista saduista huolimatta kaikista suurin suosikkini oli Barbie. Kaikissa olomuodoissaan: nukkeina, askartelutarvikkeina, vaatteina, asusteina ja kirjoina. Pohdin, pitäisikö tehdä aivan oma juttunsa Barbie-historiastani, mutta toistaiseksi nämä muutamat sanat saavat riittää.

En traumatisoitunut Barbie-nukkejen epäsopusuhtaisista vartaloista, vaan puin niitä hyvillä mielin ja loin kymmenistä Barbieistani valtavan perheen, jossa draamaa riitti. Yllättävän paljon vauhdikkaita käänteitä sisältävät myös Barbie-kirjat, joita sain Barbie-kirjakerhosta. Olin aktiivijäsen, ja lähettelin piirustuksiani kirjakerholehteen usein.

Barbie-kirjat ovat yksityiskohtaisesti kuvitettuja, ja niiden aiheet ovat näin jälkikäteen katsottuna melko glamourisia. On luksusmatkoja, iltapukujen suunnittelua, muotitalossa käyntiä, mahtipontisia häitä, upeita taideteoksia, hulppeita ammatteja ja älytön kaikkivoipaisuus. Äiti sanoikin minulle aina, että täytyy muistaa, ettei kukaan voi osata kaikkea, eikä oikea elämä ole paljettimekkoja ja päivässä opittuja ammatteja. Visuaalisuuden lisäksi Barbie-kirjoissa parasta on kuitenkin ajatus siitä, että kaikki on mahdollista, vaikka samalla kirjojen sivuilta käy ilmi, että kaikki on mahdollista vain osalle maailman kansalaisista. Siinä riittää pureksimista minulle vielä 20 vuotta lukuhetkien jälkeen.

Mitä sinä luit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minun onneni, jonkun painajainen

Pöytä odottamassa ruokailijoitaan, vieraana koko suku, liian kuuma olohuone ja tupa täynnä ääntä. Sitä minä odotan! Mutta senkin ymmärrän, että joillekin perinteinen sukujoulu on kauhistus.
DSC_0207Kertoessani perheeni jouluperinteistä en kuitenkaan ehkä tarpeeksi korostanut sitä, ettei minun jouluni olisi joulu ilman sukua, tiivistä ja äänekästä sukujuhlaa. Meidän pientä Kreikkalainen naimakauppa -elokuvaa muistuttavaa sukua, huutoa, kiljuntaa ja touhotusta. Kolmesta siskoksesta lähteneitä uusia versoja ja pieniä nuppuja.

Koska suku on minulle niin tärkeä – vaikken sitä usein ääneen sanokaan – tuntuu surulliselta, että joillekin sukujoulu on painajainen. Ei tietääkseni minun suvussani, mutta muualla mahdollisesti.

Minua vähän nauratti, kun eräässä vegereseptivideossa neuvottiin jättämään arat aiheet, kuten esimerkiksi veganismi, joulupöydän ulkopuolelle. Minusta olisi suorastaan kauheaa, jos ei voisi puhua ajankohtaisista asioista, mutta siitä olen samaa mieltä, että turha alkaa vängätä mielipiteistä tai kaivella oikeasti herkkiä aiheita. Minun mielestäni meidän aattoillan pöydässä saa kuitenkin olla juuri sitä mieltä, mitä haluaa.

Uskon, että suurin syy siihen, miksi sukujoulusta tulee monelle rasite, on se, ettei voi olla oma itsensä. Olisi hirveää joutua teeskentelemään ja suoristamaan selkäänsä monta päivää! Oikeastaan odotan jo kauhulla pitkien pyhävapaiden jälkeen kuultavia uutisia pieleen menneestä perheauvosta. Pinna kiristyy vapaalla, kun odotukset ovat liian kovat. Suosittelen siis edelleen kaikkia tiukkapipoja kuuntelemaan Joulumaan. Jospa se joulun taika sieltä avautuisi ja kääntäisi kurssin viime hetkellä.

Joulu ilman sukulaisiani olisi vain tavallinen illallinen vanhempieni kanssa, turhaan kauniisti asetellut kynttilät ja kävely talvimaisemassa ilman tarkoitusta.

Rauhallista ja rentoa joulua!

Kuuluuko koko suku jouluusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa