Tyttöjen ilta pitää terapeutin loitolla

Kun on päivästä toiseen kymmenien ihmisten kanssa tekemisissä, on täysin yksin vietetty aika välttämätöntä minulle. Yhtä tärkeä osa sielunhoitopakettiani on aika ystävien kanssa. Ne kuuluisat tyttöjen illat.
dsc_0056Oletan, että oman ajan tarpeeni on keskimääräistä suurempi, ja olenkin freudilaisittain tehnyt päätelmän, että sen täytyy johtua lapsuudestani perheen ainokaisena. Minähän olen aina ollut yksin. En yksinäinen, hylätty tai edes joutunut selviämään mistään yksin tai liian nuorena. Minulla on aina ollut paljon kavereita, ystäviä, lähisukulaisia ja hyvät vanhemmat, mutta silti kotona olen aina saanut omaa aikaa, koska vieraat eivät ole olleet aina läsnä eivätkä vanhemmat paikalla tai tauotta leikkimässä.

Oman ajan tarve kuulosta ruuhkavuosia elävän äidin yksinoikeudelta, minkä vuoksi saanen joskus kummaksuvia katseita puhuessani oman ajan tarpeestani. Minulle se on yksinkertaisesti aikaa aivan yksin. Kun koti on hiljainen tai juuri niin meluisa kuin haluan. Se voi olla aikaa kaupungilla ilman, että tarvitsee huomioida ketään muita. Silloin otan silmälasit pois, jotta maailma on kokonaan minun, kun ohikulkijat hukkuvat sumuun.

Toinen ja yhtä rakas tapa viettää omaa aikaa on tyttöjen ilta, vaikka minua itse asiassa alkoi ärsyttää aivan äsken koko sana. Tytöttely saa otsasuoneni pullistumaan ja kaiken lisäksi tyttöjen ilta kuulostaa tyhjäpäisiltä pyjamabileiltä. Ikään kuin pyhältä toimitukselta olisi viety sen ansaitsema arvo.

Uskallan sanoa, että tyttöjen ilta – tai siis erinomaisen analyyttinen keskustelutuokio kuuman kahvin tai viileän viinin kera – on ratkaissut monta ongelmaa, ennen kuin niitä on ehtinyt edes syntyä.

Viimeaikaisissa keskusteluissamme on ruodittu kaikkea kännistä kierrättämiseen.

Menneet ja tulevat juhlat
Kuinka hiprakassa morsian saa olla omissa häissään etiketin mukaan?
Saako rintapumppua käyttää tanssilattialla?
Onko pakko suostua tanssiin, kun joku tulee hakemaan?

Sukulaisuussuhteet
Mitä jos olisikin sisarus, josta ei tiedä mitään? Kuka suuttuisi? Kenelle? Miksi?
Kenen kuolema kosketti eniten?

Suhdekiemurat
Kuka vehtasi ja kenen kanssa? Miksi? Miksi ei enää?
Onko elämä nyt niin kuin sen pitääkin olla?
Mistä voi tietää, onko mikään ikuista? Tarvitseeko sitä tietää?

Ajankohtaiset teemat
Miksi ihmiset eivät kierrätä vaatteitaan yhtä paljon kuin voisivat?
Mikä Haluatko miljonääriksi -kilpailijoita vaivaa?

Ruoka
Mikä kauravalmiste on parasta dippijauheen kera?
Milloin vegaaniset uutuusjäätelöt tulevat kauppoihin?

Parasta on huomata, että yhä edelleen on mahdollista nauraa maha kipeäksi ja analysoida kaikkea ympärillä olevaa niin, että yhden ihan tavallisen lenkinkin jälkeen voisi laittaa koko elämänsä remonttiin. Tai tilata pizzan ja tunnustaa sen Whatsappissa.

Koetko tarvitsevasi paljon aikaa yksin tai ystävien kanssa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DNA-testitulokset – tarinoita ja toivoa sukulaisten Tinderistä

Ehti vierähtää kolme kuukautta siitä, kun kerroin tilanneeni DNA-testipaketit itselleni ja äidilleni. Black Friday -huumassa tilattujen DNA-testien tulokset saapuivat viikko sitten. Elämämme eivät menneet uusiksi, mutta tulokset yllättivät silti.
dnatestiSaimme tulokset kolmessa viikossa siitä, kun olin postittanut ne Yhdysvaltoihin, sillä pahin ruuhka oli laantunut loppuvuoden tarjousten jälkeen testaajayrityksellämme Family Tree DNA:lla. Tilasimme siis serkkutestit, josta sukulaisuussuhteiden lisäksi selviää esi-isien alkuperä ja testaajan etninen alkuperä. Kiinnostavin ja joskus jopa koko elämän päälaelleen kääntävä anti on sukulaisuusosumat, jotka saa pitkänä, alati päivittyvänä listana esiin omalle käyttäjätilille.

Vaikka totuus monesti on ihmeellisempää kuin luulee, olin täysin varma, ettei minulle tupsahda läheisiä yllätyssukulaisia, kuten sisaruspuolia, DNA-testien perusteella. Ajatuksena se oli kuitenkin kutkuttava, ja ehkä vähän toivoinkin huippuosumaa, joka laittaisi koko pakan ihan uusiksi. Ajattelin, että elämä kerrankin yllättää kunnolla. Edes äitini! Enemmän kuin omaa sisarusta toivoin, että äitini murtaisi jonkin sukunsa suurista salaisuuksista, jonka ratkaisu näkyisi kuin tilauksesta testituloksissa.

On nimittäin niin, ettei äitini vanhempien elämässä ollut isiä läsnä. Isoäitini ei tiennyt isästään mitään, ja isoisän elämästä isä katosi ensimmäisten vuosien jälkeen, eikä heppua kirjattu mihinkään ylös. Kaiken huipuksi äitini isoäitikään ei tuntenut isäänsä. Isäepisodista jäi jäljelle vain käydyt käräjät, joissa isäksi oli väitetty tyystin väärää henkilöä, eikä oikeasta isästä koskaan saatu virallista selvyyttä. Kuulostaa aika ronskilta ja kevytkenkäiseltä, mutta joskus – ja etenkin entisaikaan – elämä kuljetti niin uskomattomin kääntein, ettei isiä voitu selvittää. Eikä siihen ollut edes tarvetta, kun valtionkaan ei tarvinnut tietää elatusavun maksajaa.

Perimätestejä tarjoavat yritykset ovat havaintojeni mukaan mainostaneet sosiaalisessa mediassa testipakettejaan melko ahkerasti, minkä huomaa esimerkiksi YouTuben aiheeseen liittyvien yhteistyövideoiden määrästä. Testit yleensä keskittyvät vain etnisen alkuperän selvittämiseen, ja sen mekin siis saimme selville sukulaisuusosumien lisäksi.

Minusta on kiinnostavaa pohtia, mitä ihminen oikeastaan ostaa tilatessaan selvityksen etnisestä alkuperästään. Tunsin voitonriemua nähdessäni, että olen vain 93-prosenttisesti suomalainen, äitini vielä vähemmän. Tuntui hienolta, että viisiprosenttia minusta on brittiläistä alkuperää ja että minussa on jälkiä Siperiasta, Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Äitini puolestaan on vain 91-prosenttisesti suomalainen, sillä loppuosa hänen perimästään jakautuu Keski-Euroopan ja Brittein saarten kesken. Tapasiko sukulaisemme Euroopan metropoleista Suomeen vaeltaneen miehen kenties satamassa? Purjehtiko vierasta kieltä puhunut lady syrjäiseen Suomeen? Tekikö joku yllätysreissun Keski-Eurooppaan? Voivatko kaukaisuudessa siintävät juuret keskieurooppalaiseen ylimystöön näkyä näin vahvasti?

Ihmisellä on toki tarve tietää, missä hänen juurensa ovat, mutta olisi kai liioiteltua sanoa, että sillä olisi kovasti merkitystä, missä kaukaiset juuret ovat. Sitä en osaa kuvitella, millaista olisi, jos ei tietäisi toista vanhempaansa, sattuneesta syystä yleensä isäänsä. Ajatus siitä, että äitini mahdollisia tätejä, setiä, enoja ja serkkuja vaeltaa ohitsemme, on kiehtova. Moni kohtaaminen on niin pienestä kiinni.

Luulen, että etniseen alkuperään keskittyvän DNA-testin tekemällä ihmiset ostavat perimätietoa enemmän erityisyyden tuntua ja tarinoita kerrottaviksi. Sellaista arjen viihdettä. Koska äidin puolen sukuni on pieni, tietoa siitä on saatavilla vähän pitkälti siksi, että äitini vanhemmat ovat kuolleet nuorina noin 40 vuotta sitten, testin tekeminen tuntui meistä tärkeältä. Etnisen alkuperän tulokset herättivät kuitenkin enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia, mutta toisaalta saimme fantasioitavaksemme uusia tarinoita ja tunteen siitä, että meillä on luonnontieteen valtuuttama alkuperä, sillä se, mitä kirkon kirjoissa lukee, on vain yhdestä kynästä kirjoitettu totuus.

Saimme testeistä muutaman mielenkiintoisen sukulaisosuman, joita äitini alkaa selvittää tarkemmin. Suuria salaisuuksia emme löytäneet, mutta kenties jotakin sellaista, joka voi joskus johtaa niiden jäljille. DNA-testien tekeminen yleistyy käsitykseni mukaan vauhdilla, joten on mahdollista, että sukulais-Tinder laulaa vielä jonakin päivänä värssyn, jota odotamme. Me nimittäin toivotamme sukuumme kaikki tervetulleeksi, olipa rippikirjan sarakkeeseen kirjattu minkälaisia nootteja tahansa.

Mitä ajattelet DNA-testeistä? Miksi ihmiset selvittävät perimäänsä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jalapenorakastaja, leppäkertun kavahtaja

Minuahan ei oikeastaan kukaan haasta mihinkään nettihömpötyksiin, mutta onneksi sen voi tehdä itse. Viimeksi bongasin netissä kiertävän viiden faktan ketjuhaasteen, joten nyt kerron viisi epäolennaista asiaa itsestäni. Minusta yksityiskohdat ovat kiinnostavia.
DSC_0151Jalapenon ja kahvin yhdistelmä on taivaallinen. Luulen, että minulla on muutenkin poikkeukselliset makuhermot, sillä pidän omituisista ruokayhdistelmistä. Mikään ei ole parempaa kuin vähän kuivunut paahtoleipä, uunipaahdetut jalapenot ja aamukahvi, jotka suussa sekoittuvat kuivan, tulisen ja tumman yhdistelmäksi.

En ole koskaan juonut pullollistakaan olutta. En ehkä edes desilitraa. Muistini mukaan pidin kuitenkin alakoulussa tarjotusta kotikaljasta, jolla nyt varsinaisesti ei ole kovin paljon tekemistä käsityöläisoluiden tai markettikaljojen kanssa. Oluen perusolemus ei siis kuitenkaan kaiketi yökötä minua.

Vihaan leppäkerttuja. Olin kerran vähällä kirjoittaa kokonaisen blogitekstin orastavasta leppäkerttukammostani. Olen todella rauhallinen luonteeltani, mutta saatan kiljahtaa nähdessäni leppäkertun raadon tai vielä pahempaa: elävän otuksen. Keväisin ja talven tullessa niitä tunkee ikkunoiden pielistä työhuoneeseeni ja silloin kaikista epäjainalaisimmat piirteeni pukkaavat esiin, mutta yleensä leppäkerttu saa kyydin parvekkeelle puolisoni kämmenellä.

Mietin joskus puolivakavasti ryhtymistä stand up -koomikoksi. Ainakin hetken. Yhden laivareissun ajan. Sitten tulin järkiini ja päätin, että on varmaan parempi, että jatkan vitsailujani hytissä kavereiden kesken. Välillä kyllä kieltämättä pidän siitä, että saan olla äänessä. Toisinaan taas voisin vain tarkkailla muita hiljaa tuntikausia.

Minulla on aika huono käsiala. Käsialani ei koskaan ole ollut upea ja viimeisetkin rippeet kauniista piirteistä ovat kadonneet nettiaikakaudella naputtelun viedessä voiton. Yliopistossa taisin kirjoittaa yhden tentin käsin. Käsialastani ei koskaan voisi arvata ikääni, sillä se näyttää esiteinin kirjoitukselta. Vähän koukeroiselta eikä kovin siistiltä, mutta on se sentään tarpeeksi pientä ja suoraa pysyäkseen rivillä. Mutta. Näkisittepä äitini käsialan, niin tietäisitte, ettei minulla ole syytä huoleen.

Inhoatko ötököitä? Vieläkö käsin kirjoittaminen sujuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa