Vellihousu mökillä

Olisi ihanaa voida rehellisesti sanoa, kuinka hyvältä tuntuu olla yhtä luonnon kanssa. Mutta totuus on se, että mitään yhteyttä ei ole pahemmin muodostunut.
DSC_0109.JPGOlen kirjoittanut ennenkin siitä, miten monet kaupunkilaiset – minä mukaan lukien – ovat vieraantuneet luonnosta niin, että kävely lähimetsässäkin voi tuntua ihmeeltä. Voi siis vain kuvitella, kuinka säyseästi suhtaudun paarmoihin, sudenkorentoihin ja yöllä saunan taakse limaisine nahkoineen ilmestyviin sammakoihin.

Yksi tähtihetkistäni mökillä on ollut se, kun luulin, että katolla on latvialainen murtovaras. Miksi juuri latvialainen? No siksi, että heistä oli uutisoitu seudun lehdissä. Ai, miksi nimenomaan katolla? Lämmöstä alati natkuva katto tömähtelee niin voimakkaasti, että se kuulostaa siltä kuin joku väijyisi siellä. Kuulostan varmasti aivan vainoharhaiselta, mutta olen sentään ihan järjissäni. Tarkastimme katon kuitenkin episodin aikana. Ei ollut latvialaisia tai muitakaan baltteja piilossa. (Kummallista!)

Vaikka muut nauravat säikylle luonteelleni ja hymähtelen itsekin sille, kuinka pelokkaaksi muutun luonnossa, on siihen syytä suhtautua myös kunnioituksella. Ei välttämättä niinkään pelkotiloihini, vaan luontoon, joka on niin paljon suurempi kuin yksikään ihminen ja paljon arvaamattomampi kuin yksikään latvialainen hämärähemmo. Luonnon kanssa ei neuvotella. Ei rankkasateiden, karhujen tai paarmojen kanssa.

Oman pienuuden tunnistamisen lisäksi varautuneisuudesta on hyötyä. Minua ehkä ohjaa poikkeuksellisen voimakas itsesuojeluvaisto, joka joskus muuttuu jopa ylivarovaisuudeksi, mutten nää siinä mitään pahaa. Jos voi elää, miksi pitäisi ottaa kuolemanriskejä? Ja vaikka kyse ei olisi hengenvaarasta, on parempi aina mennä turvallisuus edellä. Siksi, että se on mahdollista.

Edellistä kappaletta kirjoittaessani mietin paljon myös kaikkia niitä vaarallisia ohituksia, joita ihmiset tekivät ajomatkamme aikana. Se tuntui järjettömältä, piittamattomalta ja lähes itsetuhoiselta. Koskaan ei ole niin kiire, että pitäisi ohittaa ja menettää henkensä. Ei kai kukaan sitä halua sen enempää kuin katolleen murtovarkaita, kurkulleen ampiaista tai karhuja mökilleen kaivelemaan mansikkalaatikoita. Sitä en edes lähde puimaan, kuinka järkyttävää luonnon uhmaamista ukkosella toilailu niin maalla kuin vedessä on.

Istun siis hyvillä mielin vellit housussa mökillä. Ainakin olen ja haluan olla elossa. City-ihmisenä näin hurjasta menosta saa myös arkeensa ihan uutta virtaa.

Pelkäätkö luonnossa? Mitä? Jos et, kerro, miksi. Suhtaudutaanko inhimillisiin pelkoihin liian usein vähätellen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lomaodotuksia ennen eläkettä

Huomenna on lomani ensimmäinen virallinen päivä. Muistini mukaan ehdin jo arvostella kesäilakoijia, mutta on pakko myöntää, että tämä loma tulee tarpeeseen ja on ihanaa, että se on nimenomaan kesällä.
DSC_0077Voi olla, että koen vain sellaista aika tavallista länsimaisen korkeakoulutetun unelmatyön etsijän kipuilua herätessäni joka aamu miettimään, miksei tämäkään aamu ollut sitä, mitä toivoin. Siksi on ihanaa lomailla ja elää inspiraationsa mukaan.

Haluaisin ajatella, että ihmisen ikuinen loman tarve loppuu joskus, mutten ole varma, voiko se loppua ennen eläkeikää. Että ihanko oikeasti tätä täytyy kestää seuraavat 40 vuotta ja ehkä eläkettä ei koskaan tule? Vaikka saisi unelmiensa työn, tuntuuko sen tekeminen yhtä ihanalta seuraavat 40 vuotta? Olemmeko kasvaneet väärin luullessamme, että työn ja vapaa-ajan pitäisi kohdata ideaalilla tavalla? Raatoivathan edellisetkin sukupolvet nilkat mudassa sirppi heiluen pellolla, sitten rynkky olalla ja lopulta sormet ensimmäisten markkinoille tulleiden kotitietokoneiden harmailla näppäimillä.

Peruskesälomassa suurin ongelma on kuitenkin liian suurien odotusten lataaminen. Olimme vähällä seesteisessä kodissammekin joutua konfliktiin niin monesta asiasta ihan vain siksi, että meitä kumpaakin ohjasi visio siitä, miten asioiden kuuluu mennä lomalla. Toinen haluaisi ostaa valmiiksi kolme sievää kesäkurpitsaa, ja toinen lähteä matkaan tyhjällä kylmälaukulla. Toinen haluaisi päättää tarkan lähtöajan, vaikka toinen voisi vain kuunnella kehoaan ja lähteä, kun jaksaa. Näin suuret eripurat johtavat stressiin ja tarpeettomaan äkäilyyn.

Ihmisellä saattaa kaikesta arjen harmista huolimatta mennä elämässään aika hyvin, jos kesälomalla stressaantuminen on mahdollista. Tai sitten illuusio täydellisestä vapaudesta kääntyy aina lopulta itseään vastaan.

Nyt on joka tapauksessa aika rentoutua ja elää vatsan ja väsymyksen mukaan! Blogi päivittyy normaalisti, sillä luonnonhelmassa on aikaa näpyttää enemmän kuin aikoihin.

Mitä odotat tai odotit lomaltasi? Lataavatko ihmiset lomiinsa liian suuria odotuksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

30 tunnin kesäseikkailu Helsingissä

Tuntuu hullulta kirjoittaa matkailutunnisteen alle Helsingin- ja Espoon-reissusta, mutta kuten kerroin, pitäisi kotimaanmatkailua arvostaa enemmän. Me todella yritimme parhaamme kuluneena viikonloppuna!
DSC_0024DSC_0026DSC_0067DSC_0019
Tarkoitukseni oli kirjoittaa minilomasta aikaleimojen avulla, sillä samantyylisistä jutuista on aiemmin pidetty blogitilastojen perusteella, mutta 30 tunnin huoleton kesäseikkailu täydestä aamujunasta muutaman kesäterassin, kalliin kahvilareissun ja lapasesta lähteneen ostosreissun kautta öiselle Kauppatorille ja hotellin aamupalalle olisi aivan liian pitkä. Sitä paitsi oli niin hauskaa, ettei kuvatodisteitakaan jäänyt järjestelmäkameraan muutamaa räpsyä lukuun ottamatta.

10 havaintoa Helsingin-minilomasta

  1. Matkustaminen on kallista, mutta reissussa rahaa kuluu aivan käsittämättömän paljon huomaamatta. Voisi tietysti tehdä järkeviä valintoja ja elää kitsastellen, mutta oikea kesäseikkailu vaatii kunnon budjetin. Ainakin, jos hakee hetkellistä luksusta elämäänsä.
  2. Kun katsoo tuttua kaupunkia aivan uusin silmin, voi tavoittaa samanlaista huolettomuutta, josta sai nauttia lapsuuden kesälomilla, vaikka ne eivät sisältäneet kolmea kahvilareissua ja kahta ravintolaillallista taksimatkoineen.
  3. Hotelliaamupalalla syö aina liikaa. Aivan kuin ruoka loppuisi kesken tai sitä ei enää koskaan saisi. Ihmiset myös muuttuvat seisovan pöydän antimien äärellä itsekkäiksi samasta syystä ja pitävät huolen, että nappaavat viimeiset palat kaikkea takana tulevan nenän edestä.
  4. Jokaisen kaupungin julkisen liikenteen järjestelmä on mysteeri, jota täytyy opiskella etukäteen. Oikeastihan kyse ei ole monimutkaisesta jutusta, mutten silti voi olla ärsyyntymättä siitä, että yhtä menolippua varten on ladattava sovellus ja seikkailtava maan alla. Pakko kuitenkin myöntää, että aika kivuttomasti pääsimme suhaamaan Espooseen ja takaisin.
  5. Reissuun ei koskaan kannata lähteä uusilla kengillä. Ei ainakaan netistä tilatuilla seitsemän euron kengillä. Tuloksena voi olla kahdeksan laastaroitua rakkoa.
  6. En yhtään ihmettele, että ihmisiä hukkuu Kauppatorin vesialtaisiin. Kesäyön lämpö ja veden ylle laskeutunut täydellinen pimeys nielaisevat sisuksiinsa monia.
  7. Koska pääkaupunkiseudulla asuu liki miljoona ihmistä, on kaupunki elossa läpi yön. Se, että kaupunki ei koskaan nuku, tuo turvaa. Aivan kuin joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Hullua kyllä, tämä oli ensimmäinen aamuyöhön venynyt Helsingin-reissuni. Vaikka enpä tosin tiedä, minkälainen meriitti on pääkaupungin yössä bilettäminen.
  8. Rautatieasemalla haisee. Tämän ääneen sanominen kuulostaa juntilta, mutten voi sille mitään, etten nauti paikasta enkä varsinkaan sen hajusta. Silti asemiin liittyy aina jotakin kaunista ja haikeaa. Lähtöjä, jälleennäkemisiä ja viimeisiä kohtaamisia.
  9. Vaikka Helsinki tuntuu Tampereeseen – muista kaupungeista puhumattakaan – verrattuna valtavan kansainväliseltä keskukselta, on Suomi loppujen lopuksi niin pieni maa, että keskustan terassilta voi löytää oman serkkunsa ihan vahingossa.
  10. Kun lakkaa tavoittelemasta ja suunnittelemasta ihmeitä, alkaa nauttia enemmän. Itse asiassa ainoa suunnitelma, joka kannattaa tehdä, on junaan ehtiminen. En nimittäin pysty aivan samaan kuin reissukaverini: junalle saapumiseen vain minuutteja ennen lähtöä.

Millä tavoin vastuullisena aikuisena voi parhaiten saavuttaa huolettomuuden tunteen lomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onni asuu

Keskityn helposti puhumaan siitä, kuinka onnellinen olisin, jos ja jos. Kun ja kun. Kulunut viikko ei totisesti ole ollut elämäni parhain, sillä olen maannut reporankana ja puhumattomana sängyssä, mutta on sentään ollut aikaa ajatella. Miettiä, missä onni asuu.
DSC_00611Poukamissa, joissa taivas värjää järven haluamallaan värillä ja joissa voi elää kuunnellen vain vatsaansa ja mielen virkeyttä. Luonnon ääniä, joihin renkaiden kirskunta ei sekoitu. On vain sudenkorennon pörinää ja sen jälkeen itsestä lähtevää kiljuntaa. En tiedä, opinko koskaan sietämään ötököitä. Tuskin, mutta sekin tekee onnelliseksi, kun vihdoin pääsee puhtaaseen – jopa kliiniseen – kotiin.

Kaduilla, joilla pennipalkalla soittavien viulisten ja hanuristen soinnut hukkuvat tuuleen. Silloin kadunmiesten viinapullojen tuoksu pyyhkäisee nenään, sillä eihän täällä enää ole leipomoita, joiden uunituoreet herkut kantautuisivat nokkaan saakka. Aurinkoinen katu, pieni viima ja vapaus pysähtyä mihin vain.

Junissa, jotka kulkevat niin nopeasti, että raiteiden vieressä kasvavat metsät näyttävät ikkunoiden läpi vihreiltä tahroilta. Salakuunneltuja keskusteluita ja ylihintaista kahvia. Hento huojuminen likaiseen vessaan. Suhina vaunua vaihtaessa ja kiire hypätä pois. Miten kaikki voikin käydä niin nopeasti?

Ravintoloissa, joissa aterimien narina lautasella satuttaa korvia ja joissa nenään leijailee vatsan kurnimaan saava tuoksu. Viereisen pöydän supinaa, huonoja treffejä ja hyviä kohtaamisia. Pieleen menneitä perheillallisia ja idyllisiä sukukokouksia. Kutkuttava odotus, ennen kuin ruoka tulee pöytään ja ikuisuudelta tuntuva aika ennen loppulaskun saamista.

Työhuoneessa, jonka vanha tuoli särkee pakaroita ja kolisee vietävästi liikkuessaan. Tuoli, jonka pyörät nirhaavat vastoin kaikkia sääntöjä parkettia. Mielihyvä aikaan saamisesta ja näppäimistön naputuksesta. Kalenterin rapina ja magneettitaulun napina. Ei oikeastaan ole väliä, syntyikö mitään uutta.

Sängyssä, jonka lakanoissa on täydellisen viileää ja muhkea Tempuria matkiva tyyny halpaliikkeestä. Uni, joka tulee käskemättä ja vie niin pitkäksi aikaa pois, että herää virkeänä. Yön pimeydessä katsottavat dekkarit ja niiden jälkeen paniikissa suoritettu yöpissa. Valtava loikka takaisin sänkyyn, joka tuntuu sittenkin niin lämpimältä.

Onni on niin monessa paikassa samaan aikaan.

Missä sinun onnesi asuu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

On hyvä olla ihan hiljaa

Haudoin viikon verran tekstiä hiljaisuuden arvostamisesta, mutten saanut aikaiseksi kuin surkeaa lässytystä. Kävi kuitenkin niin, että minuun tarttui inhottava virustauti, jonka kaupanpäällisenä lähti ääni ja tuli tilalle lääkärin määräämä puhekielto yhä kyntävän kurkkukivun lisäksi. Nyt on siis ihan pakko arvostaa hiljaisuutta.
DSC_0397Maailma on aika tyhjä paikka ilman ihmisen puhetta. Parisuhde on aika ontto ilman sanoja. Ei sitä voi rakentaa lähettämällä tekstiviestejä huoneesta toiseen. Kahvia! Haetko nenäliinoja? Mulla on nälkä! Onko sulla vielä kipeä olo? Kun ei saa puhua, tuntuu siltä, ettei edes kuulu ympäröivään maailmaan. Kuulen kaduilta ihmisten ilakointia, ruohonleikkurin pörinää, naapureiden supattelua ja huvipuistolaitteiden kolinaa. Enkä mitenkään voi olla osa sitä.

Päässäni humisee. Koska en hiisku, en myöskään kuule omaa ääntäni pääni sisällä. Mutta siellä on ihan hirveästi ajatuksia ja mielipiteitä, joille kirjoitetut sanat ovat ainoa keino päästä ulos. Niin toki on aika usein elämässäni, sillä vaikka pidän paljon puhumisesta ja tarinoinnista suullisesti, ei se ole pääilmaisukeinoni. Kirjoittaminen on. Kuten ystäväni totesi, ei kirjoittaminen sentään ole kielletty. Mitä siis yhdestä suljetusta suusta, kun sormet toimivat kohtuullisen hyvin yhteispelissä räkäaivojen kanssa.

Vaikka minussa jyllää raivostuttavan pitkäkestoinen virus, parantuu se itsekseen eikä jätä jälkiä. Entä jos olisi toisin? Entä jos en voisi enää toteuttaa itseäni? Tuntuu oikeastaan aika itsekkäältä julistaa, kuinka näin pitkään sairastaneena oppii arvostamaan arkielämää oikein kunnolla. Totuus, kun on se, että yllättäen maailmassa on niin paljon kurjuutta ja kuolemaan johtavia sairauksia, että yhdestä ruputaudista on turha jankuttaa. Ehkä se kertoo siitä, miten hyvin ja toisaalta huonosti asiat ovat nykyään. On aikaa murehtia kurkkukipua, mutta ei se kovin jaloa kuvaa ihmisestä anna.

Alun perin halusin kirjoittaa hiljaisuudesta siksi, että koin huonoa omatuntoa blogin hiljaiselosta, vaikkei kukaan minua velvoita kirjoittamaan. Stressaannuin, kunnes muistin, miksi on hyvä joskus olla hiljaa. Niin sosiaalisessa mediassa kun arkielämässä. Jos ei ole sanottavaa, kannattaa sulkea suu, sillä muutoin sieltä voi päästä sammakoita. Blogissa se ehkä näkyy turhina teksteinä, mutta arkielämässä ajatus on huomattavasti somea tärkeämpi. On hyvä sanoa, mitä on sydämellä, mutta jonkinlaista suodatinta kannattaa käyttää.

Vaikka välillä tuntuu siltä, että äänekkäimmät meistä pääsevät aina muita pidemmälle, toivon, että hiljaiselle harkinnallekin on paikkansa niin työ- kuin vapaa-ajalla. Nyt kun olen väkisin vaiti, on todella mietittävä, mihin vähäiset äänivaransa käyttää. Pyytäisinkö sitä kahvia sänkyyn vai nalkuttaisinko jostakin?

Uskotko vaikenemisen olevan kultaa vai sanotko kaiken, mitä sylki suuhun tuo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakka
Kun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikkokatsaus luteista arpiin

Kesä on laittanut koville kirjoitusinnon, mutta itsestään ihminen keksii kyllä sanottavaa. Jos siis ei ole muita ajatuksia viikon päätteeksi, voi uppoutua kuvittelemaan, kuinka mielenkiintoinen oma elämä muiden mielestä on. Tältä näytti huikean kiinnostava viikkoni!
DSC_01233Maanantaina aloimme suunnitella uuden maton hankkimista, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Päädyin lopulta Ikeaan vasta sunnuntaina, sillä kävi ilmi, ettei sopivia käytävämattoja saa sopuhintaan muualta. En halua maksaa kuramatosta satasta, vaan noin 20 euroa. Onnistui!

Tiistaina kävin yllätyspiknikillä ystäväni kanssa. Ihanaa perusarkea, joka kumartaa pysähtymiselle, Subwayn salaateille ja rauhallisille keskusteluille. Päivän suurin voitto oli ehtiä jäätelökioskille ennen Viikinsaaresta saapuneen laivan aiheuttamaa ryntäystä. Ihmiset osaavat olla röyhkeitä jopa jädejonossa.

Keskiviikkona jännitin yllättävän paljon päivän työmatkaa, sillä edelliskerrasta oli kulunut jo kauan. Luulen kärsiväni klassisesta huijarisyndroomasta, ja siksi luulen aina ennen haastatteluita, etten osaa mitään ja että yhteiskuntatieteiden maisterin paperinikin ovat Pietarista ostettuja. (Eivät ole, vaan ihan Tampereen yliopistosta.)

Torstaina alkoi väliaikainen koiraperhe-elämämme, joka vaivutti syvään karvakorvakuplaan. Koirat ovat ihania otuksia, mutta niiden eettisyydestä voisin keskustella loputtomiin, ja joitakin ajatuksia nostinkin esiin jo koirajutussani.

Perjantaina sähköpotkulautamania alkoi jurppia minua. Kun ottaa huomioon, millaista halveksumista koen itse pyöräilijänä joka päivä, on suorastaan ihme, ettei kadulla näe juurikaan yhteenottoja oman elämänsä liikennepoliisien ja potkulautailijoiden välillä. Ehkä ihmiset eivät ole ehtineet kerätä tarpeeksi vihaa tai sitten pyöräilijöitä on ihanan helppo vihata. Itse hermostun potkulaudoista vain silloin, kun ne aiheuttavat vaaratilanteita. Ja niitähän riittää.

Lauantaina kuulin kaupassa, kuinka ostoksilla oleva äiti komensi vetelehtiviä teinityttäriään: ”Let’s go luteet, sänky palaa.” Että on tällainenkin sanonta edelleen hengissä! Kuuluu samaan lokeroon lehmä- ja navettaversion kanssa. Ei sanoja, ei suositeltavaa käyttää.

Sunnuntaina kädessäni olevan palovamman arpi alkoi vaivata. Napsin arvesta muutaman kuvan ja lähetin ne sairaanhoitajaystävälleni, joka kehtasi väittää, että arpi on niin tuore, että sen kehitystä on vaikea ennustaa. Niin se varmaan onkin, ja ihan oikeasti yhdestä harmittomasta läikästä ei pitäisi välittää piirun vertaa.

Itse asiassa uunin vastuksesta – kuulivathan kaikki nyt, mistä vamma tuli – aiheutuneen palovamman jättämä arpi ja pigmenttivirhe on herättänyt pohtimaan yllättävänkin vakavia aiheita. Miksi häpeän arpeani? Miksi koen tarpeelliseksi selvittää, mistä se on tullut? Kuten neuroottisuudestani saattaa huomata, olen välttynyt elämässäni oikeastaan täysin fyysisiltä vaurioilta, ja siksi typerä arpi vaivaa tarpeettoman paljon. En halua, että kukaan luulee sen johtuvan mistään, mistä se ei todellisuudessa johdu. En halua välittää virheellisiä viestejä itsestäni tai historiastani, mistä murehtiminen on typerää, sillä enhän itsekään arvota muita arpien perusteella.

Sairaanhoitajaystäväni ehdotti peittävän tatuoinnin hankkimista vuoden päästä, jos laikku ei ole poissa. Pitäisikö tatuoida kiertoilmauuni käsivarteen?

Heräsikö ajatuksia? Mitä mieltä olet arvista? Peitätkö niitä? Huomasitko blogikuvassa arpeni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unettomien öiden opit

On öitä, jolloin nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikken onnekseni kärsi unettomuudesta. Hankalina iltoina tuuditan itseni uneen knoppitiedolla. Silloin maailma ei olekaan enää sama asia kuin hikinen lakana ja huonosti aseteltu tyyny, vaan savanni, Sahara, hiekkadyynit ja kaikki maailman kielet sekoitettuna yhteen.
DSC_0154Totesin miehelleni vähän turhankin itseriittoisesti, että olisin loistava Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, sillä tiedän paljon. En sentään kaikkea kaikesta niin kuin ei varmasti kukaan meistä, mutta varmasti paljon yksityiskohtia epäolennaisuuksina pidetyistä asioista, vaikka minusta mikään tieto ei ole turhaa. Miksi itse asiassa olisi?

Vaikka maantieteen opiskelusta meni maku siinä vaiheessa, kun oppituntien sisällöt alkoivat keskittyä siihen, missä kulmassa auringonsäteet tulevat maapallolle, ei intoni maantieteen kulttuuripuoleen kuollut. Nimittäin kun en saa unta, alan selata kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella maantietoon: kansoihin, kieliin, kulttuureihin, kaupunkeihin, nähtävyyksiin ja jopa vesiputouksiin.

Olen opetellut ulkoa kaikki Suomen kunnat ja maailman itsenäiset valtiot sekä niiden pääkaupungit. Lipuista en ole järin kiinnostunut, sillä en oikeastaan ymmärrä, miksi ne pitäisi osata ulkoa. No, en tiedä, onko kunta- ja kaupunkikimarastakaan hyötyä muualla kuin miljonäärivisassa – johon siis en aio koskaan hakea. Kunhan huutelen itsevaltiaana blogialustallani.

Aivan turhaa kuntiin ja valtioihin liittyvä tankkaus ei ole, sillä monesti se laajentaa käsitystä myös historiasta. Suomen tapauksessa tarkastelen yleensä kunnan sosioekonomista taustaa ja entisiä kuntaliitoksia, kun taas maailman mittakaavassa keskityn kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Joskus saatan mennä niin pitkälle, että käyn läpi pienen heimokielen kielioppia, jos sellainen on saatavilla, tai tutkin presidenttien taustoja.

Kielisuosikkejani ovat kuitenkin pohjoismaiset kielet. Osaan ruotsia niin hyvin, ettei tanskan tai norjan kielten yksityiskohtien tutkiminen oikein innosta, mutta islanti ja fäärin kieli sen sijaan vangitsevat silmäni puhelimen näytölle yön pikkutunteina. On hyvä nukahtaa, kun on opiskellut kielen epämääräiset artikkelit. Tai eihän sitä opiskeluksi voi sanoa, vaan lähinnä selvittämiseksi. Tietää sitten vastata oikein, kun kysytään, mikä on vene-sanan nominatiivin määräinen muoto fäärin kielessä.

Tämän tietoylistyksen jälkeen on pakko vielä kertoa, miksi ihmeessä en voi osallistua mihinkään tietokilpailuihin. On nimittäin kaksi osa-aluetta, joista en tiedä yhtään mitään: elokuvat ja urheilu. En näet esimerkiksi kuluneella viikolla tiennyt, kuka on Roope Hintz. (Kuulosti lumilautailijalta, kuten Teemu Selänne mäkihyppääjältä.) Hakuvuoteni pääsykoekirjassa mainittiin Public Enemy, jonka minä luulin olevan elokuva. (Ei ollut eikä ole.) En vieläkään tiedä, mitä Star Warseissa tapahtuu, enkä todellakaan tiedä, miksi se sormus oli niin tärkeä Tolkienin tarinoissa.

Mutta sen tiedän, että skanneri on fääriksi ein ljóslesari ja että Majuro on Marshallinsaarten pääkaupunki. Kiitos, unettomat yöt!

Mikä on mielestäsi epäolennaista tietoa? Mistä niin sanotusti turhista asioista tai elämääsi liittymättömistä jutuista tiedät eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa