Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotinumero: Koti numeroina

Siinä vaiheessa, kun kotia alkaa arvioida pelkillä numeroilla, ei se enää ole koti. Numeeriset faktat kuitenkin kiinnostavat ihmisiä yllättävän paljon, joten katsottakoon tämän kerran asumustani kvantitatiivisesta näkökulmasta.
DSC_0027DSC_0031DSC_0030DSC_0035DSC_0034DSC_0037DSC_0029Yhtä kaikki

Yksi riippumattoteline, joka vastikään purettin kanahäkkiin odottamaan kesää ja mökkikautta. Teline ei saanut lupaa pysyvään olohuonekäyttöön, mutta saikin lopulta oman huoneen. Nyt se siirtyy kesäkäyttöön.

Yksi televisio, johon hankittiin yleiskaukosäädin, sillä joku halusi säästää alkuperäisen kaukosäätimen toimintaominaisuuksia. Sekoitan edelleen äänenvoimakkuuden ja kanavanvaihtonamiskan keskenään.

Yksi jääkaappi täynnä kasvisruokaa. Milloin viimeksi siellä on ollut lihaa? Aivan! Uutenavuotena joku toi sinne lihahampurilaisen muutamaksi tunniksi. Kehtasi vielä paistaa sen meidän vegaanipaistinpannulla. Onneksi Kotikullan 12 euron teflonpannu kesti höykyytyksen.

Kahdesta seitsemään

Kaksi ruuveistaan löystynyttä Ikea-tuolia, joista putoilee tasaisin väliajoin muovinpaloja. Vielä eivät ole jalat levinneet. Onneksi pudotus ei ole kova, jos sen hetki joskus koittaa. Ekologinen mieleni ei pidä siitä ajatuksesta, että lähtisin hakemaan jo nyt uusia tuoleja. Toisaalta esineisiin kiintynyt puoleni käskee hakemaan samantien suosikkituoleja satasella tai parilla. Eivät loppuisi sitten kesken. Lopputulos on kuitenkin toistaiseksi ollut se, että samat rapisevat tuolit nököttävät edelleen keittiössä.

Kaksi viherkasvia. Kauan sitten työkaverilta saatu rahapuu ja hetken mielijohteesta ostettu 12 euron viirivehka. Ajatelkaa, ostin älyttömän halvan kasvin Ikeasta kuusi vuotta sitten, ja olen saanut säilytettyä sen elossa. Kerran se meinasi kuolla, kun ei saanut viikonloppuna vettä pitkän kuivakauden päätteeksi. Juotin ja hoivasin sitä pari päivää. Ja viirivehkani jaksoi nousta vielä kerran!

Kahdet kuulokkeet. Toiset ammattilaistason DJ-kuulokkeet ja toiset ihan parinkympin Sonyt, joita käyttäessä ei ole varma, kuuluuko möly naapurista, omasta olohuoneesta vai kappaleen taustanauhasta.

Kolme hyvin säilynyttä Ikea-sohvaa. Niiden alta on kaivettu pähkinöitä ja Merkkari-nameja. Siivottu yhdet appelsiinimehut. Hyvin toimivat. Kestävät jopa kahvin läikyttelyni. Sohvanukutukseen meillä ei kumpikaan koskaan joudu, mutta flunssaisena sohvalla on jopa miellyttävämpi nukkua kuin sängyssä.

Seitsemän taulua ja yksi haaveissa oleva teos. Yksi Kiinasta, kolme Vietnamista ja kolme lasikansiin taltioitua seiskatuumasta vinyyliä. Haaveissa yksi teos täydellisestä auringonlaskusta, jota on metsästetty jo vuodesta 2015.

Suuria lukuja

Viisitoista varrestaan taipunutta Reilun kaupan tulppaania. Maksoivat 7,99 euroa. Sen kyllä huomaa. En pidä levinneistä kukinnoista. Pidän suipoista ja siroista. Ihan perus-Pirkoista, vaikka kivijalkaliikkeitä pitäisi tukea. Mutta kuka lisäisi kelloon tunteja kiertää putiikkeja?

Kolmekymmentä vinyyliä ja kolmekymmentäyksi kirjaa esillä olohuoneessa. Omat kirjani olen haudannut ylvääseen Billy-kaappiini. Musiikkipuolelta Spotyfystani ei ole sisustuselementiksi.

Reilut seitsemänkymmentä neliötä nelinumeroisella summalla vuokrattuna. Pääosin hyvin käytetyt neliöt, jotka muodostavat neljä huonetta: kaksi isoa ja kaksi pientä. Niiden sisässä on paljon kaappitilaa ja pari romua täynnä olevaa komeroa. Vähän kaappisiivousintoa ja toistaiseksi vailla tarmoa oleva toteutus.

Niin, ja myös yhdet halpakaupasta ostetut silmälasit, joita en vieläkään ole saanut aikaiseksi vaihtaa optikkoliikkeestä hankittuihin! Yksi parveke, josta tiirattu Näsinneula näyttää ennen pitkää ikuisesti sumuiselta, jos lasitilausta ei pian laita alulle.

Miltä oma kotisi näyttää numeroina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaiken se kestää – töppäykset ja teemakahvitkin

Laupeutta ja tulenlieskoja. Ystävyys mukautuu joka tilanteeseen, ei kumartele tai uskottele turhia. On läsnä. Muutenkin kuin helmikuun puolivälissä jaettavina suklaakonvehteina.
DSC_0067.JPGYstäviä voi löytää mistä vain. Se todella tapahtuu samalla tavalla kuin rakkaudesta kerrotaan: täysin yllättäen, kun sitä vähiten odottaa. Kun ajattelee, että kevätretkellä ei ainakaan tutustu kehenkään, uudessa työpaikassa ei ainakaan viihdy kauaa ja käyntiin pyörähtäneessä projektissa tekee vain oman osansa hiljaa, tiivistyykin lopputulos vuodesta toiseen juhlittuihin pikkujouluihin, sohvalla mutusteltuihin sipseihin, kiinalaisbuffetissa nautittuihin lounaisiin ja hipsteriravintolan gourmet-hodareihin, jotka täytyy jakaa, kun on ihan pakko saada täydellinen makuelämys.

Ystäviä on kaikenlaisia, -kokoisia, -näköisiä ja -ikäisiä. ’Erilaisuus on rikkautta’ on niin puhki kulunut sanonta, että sen läpi näkee samalla tavalla kuin hyttysverkosta kesäyönä. Jos minun pitäisi nimetä, mitä olen oppinut ihmisistä elämäni ja työurani aikana, olisi se jotakin kuluneen sanonnan mukaista vähän myyvemmin muotoiltuna. On ollut valtavan hienoa huomata, kuinka eri elämänvaiheista ja monenlaisista työporukoista on jäänyt matkaan ihmisiä, jotka todennäköisesti kulkevat mukana aina. Ystävyys ei tietyn pisteen jälkeen katso edes ikää. Se on kaunista. Tästä lähtee se vielä vuosikymmenien päästä käynnissä oleva – silloin varmasti täysin elektroninen – joulukorttiralli.

Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Ystävyys harvoin syntyy täysin erilaisten arvopohjien väliin, mutta joskus käy niin, että polut erkanevat vuosien kuluessa. Silloin on ihan omasta halusta kiinni, mihin suuntaan suhdetta kuljettaa. Tahdosta siinäkin on kyse. Aina ei tarvitse tahtoa. Ystävän kanssa ei myöskään tarvitse jakaa samaa poliittista näkemystä. Myönnän, että välillä savuttaa korvissa, mutta kannattaa ajatella keskustelut avartavina. Ei ystävyyden muutenkaan tarvitse tai varsinkaan kannata pyöriä politiikan ympärillä. Ei vaikka Sauludo-kahvi vähän kismittäisikin. Vaalien jälkeen kaikki teemakrääsä on sitä paitsi unohdettu.

Pitää uskaltaa päästää irti. Ystävyys on kuin parisuhde. Ei sitä tarvitse kestää, jos ei jaksa, kunhan ei ihan heti luovuta. Ystävyyttäkin pitää hoitaa. Suosittelen lämpimästi ystävyyssuhteen hoitolomia. Jos se ei ole elämäntilanteen vuoksi mahdollista, ystävä kyllä ymmärtää. Jos ei ymmärrä, hänen on aika mennä. Ja tulla ehkä joskus takaisin – tai sitten ei.

Amor Vincit Omnia. Ystävä hyväksyy toisen heikkoudet ja huonot hetket. Olen itse taipuvainen siihen, että yritän olla vahva viimeiseen asti. Lähimpien ystävieni edessä näen itseni kuitenkin kotilona, joka tulee hyvillä mielin ulos kuorestaan. Eikä edes liiskaannu! Ystävyys ei arvota isoja tai pieniä huolia. Ystävyys osaa suhteuttaa ne elämäntilanteisiin. Lapsen takia valvotut yöt, stressistä kärsineet unet, ikävästi käyttäytyvä mies, omat töppäykset, rasvaiset hiukset ja aivan pilalle menneet sukujuhlat löytävät kyllä keskusteluissa paikkansa. Armollisesti.

Joskus on sitä paitsi vain ihan pakko ajaa ystävän pihaan ja nyyhkyttää siksi, että ei löytänytkään autolla Lempäälään, kun ajoi vahingossa kauppakeskus Elon pihaan luullessaan, että Raumalle ajellessa päätyy Helsinkiin. Ei siitä sen enempää.

Ystävä sanoo silloin: ”Ei se mitään. Nyt vain otat uuden yrityksen Viinikan liikenneympyrästä. Siitä sä ainakin osaat perille.”

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat ystäväni! Minkälaista ystävää sinä arvostat? Voiko ystävän jättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä tietää vanhenevansa?

Vanheneminen ei ole vain keski-ikäisten tai jo valmiiksi iäkkäiden etuoikeus. Sanovatpa jäärät mitä vain, myös nuori vanhenee – eikä siis ainoastaan kasva.
DSC_0021Keholleni on tapahtunut jotakin todella kummallista viiden vierähtäneen vuoden aikana. Pahinta tai parasta, myös mieli on muuttunut eikä ainoastaan sivistynyt, viisastunut ja rauhoittunut. On tullut ripaus tätimäisyyttä. Sellainen tätisiemen, joka alkaa itää ja puhkeaa lopulta kukkaan seuraavalla vuosikymmenellä. Siementä onkin varsin hedelmällistä idättää, sillä nykyään arki vaatii vähintään muutamat päiväunet. Ongelmattomia ne eivät toki ole. Jos nukkuu pitkään, tuntuu, että aivoja turvottaa, mikä ei kai fyysisesti ole mahdollista, mikäli on muuten elossa. En koskaan uskonut, että kehon toimintoja täytyy alkaa kellottaa.

Kun päiväunilta sitten kömpii ihmisten ilmoille, voi läheisessä ostoskeskuksessa törmätä siihen ihmislajiin, josta riittää tulevaisuudessa valtavasti puhetta, ihmettelyä ja kauhistelua. Nuorisohan se siellä lorvii! Huomaan vanhentuneeni, kun ajattelen kauhuissani, kuinka ostoskeskuksissa lorvitaan myöhään illalla, ollaan kaikenlaisissa aineissa ja mekastetaan estoitta. Kun itse tunnollisena veronmaksajana raahaudun kotiin. Vähän jännittää, sylkeekö joku päälle tai vaatiiko peräti rahaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään kovin radikaalia. Kerran yksi lapsukainen tuli mankumaan ’bussirahaa’ ja komensi jopa rikkomaan sitä. Ei onnistunut. Syy: törkeä käytös. Matkalla kukkahattutätimaailmaan ollaan!

On käsittämätöntä, että tällä planeetalla talsii ihmisiä, joiden syntymän muistan selvästi, ja huomaan, että nehän ovat nykyään ihan järkeviä olentoja. He koodaavat, päivittävät somea, puhuvat fiksuja ja ovat pöydässä kohteliaita. Ja mankuvat K18-pelejä! He voivat olla myös pienten lasten vanhempia. En halua koskaan sortua nuorien aliarviointiin, enkä halua, että he joutuvat vastaamaan yhtä pimeisiin tai pöhköihin uteluihin, joihin itse olen joutunut vastaamaan.

Ikuinen Anttila

Yksi asia ei varmasti koskaan muutu, vaikka nuorison kanssa keskustelisi paljonkin. Vanhat paikan nimet ja niihin jumiin jääminen. Jos miettii, millaisen muutoksen kaupungit, teollisuus ja ostoskulttuuri ovat kokeneet 1900-luvun aikana, on suuri mysteeri ratkoa, mistä paikoista nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset puhuvat. Käytännössä jokaisen paikan kaksi nimeä pitää tuntea: entisen teollisuuspohatan tai vaateliikkeen mukaan nimetty ja se, joka lukee nykyisessä ständissä. Tietokilpailut rakastavat näitä arvotuksia. Minä – nyt alle 30-vuotias – asioin varmasti hamaan tappiin asti Anttilassa, vaikka oikeasti käyn R-Kioskilla, Alkossa tai K-Supermarket Kuninkaankulmassa. Gopal, Sakura Watami Sushi ja Hesburger sijaitsevat nekin Anttilan kulmalla.

Historia ei katoa mihinkään, vaikka paikoista puhuisi niiden oikeilla nimillä. Niinhän meille opetetaan. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Aika toimiva ohje käytännössä kirjaimellisesti! Viisautta on elää kaupungin ja muutoksen mukana. Tämä koskee myös tekniikan kehitystä. Jos on oppinut käyttämään kirjoituskonetta, alkeellista tietokonetta, matkapuhelinta, radioaparaattia ja faksia, oppii myös älylaitteet. Jos vain haluaa.

Sitä tikulla silmään

Sitten, kun lopulta tajuaa, ettei Anttilaa ole enää olemassa, alkaa vanhojen muisteleminen. Kyllä minun nuoruudessani ostettiin siisteimmät ulkomaiset musiikkilehdet Anttilasta. Top Ten -musiikkiosasto oli aivan omaa luokkaansa, ja sellaista ei varmasti nähdä enää koskaan. (Ei niin, koska kivijalkakaupat kuolevat, ja nettimarkkinat ovat rajattomat.) Pahinta on kuitenkin se, jos alkaa puhua niin kuin elämä olisi ohi uskoen, ettei henkinen ja fyysinen ruumis enää kykenisi samaan kuin ennen. Nyt herätys! Muistelua ei todellakaan kannata aloittaa kolmekymppisenä eikä edes viisikymppisenä. Muistot tekevät ihmisestä yksilön, mutta niiden ei pidä kumota nykyaikaa.

On älytöntä hokea iän olevan asennekysymys. Mielestäni on kohtuullista odottaa aikuiselta ihmiseltä ikänsä mukaista eleganttia käytöstä, joten moiset sloganit kannattaa jättää suosiolla huonosti painettuihin printtipaitoihin. Vanheneminen sen sijaan on kiinni asenteesta. Jokaisen valittavaksi jää, tekeekö sen tyylikkäästi ja rypyistä välittämättä. Taitavaa vanhentumista on se, että luopuu turhasta niskuroinnista ja kuuntelee myös niitä, joiden sanomisille ei aiemmin voinut kuvitellakaan antavansa painoarvoa. Tablettitietokone ei ole vihollinen, muistot eivät muuta nykyhetkeä ja himputti sentään, Hatanpään City Neste ei ole ollut pää-Kesoil vuosikymmeniin.

Ahdistaako vanhentuminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Marttyyri kaatui sänkyyn

Blogi on ollut hiljaa muutaman päivän. Siihen on vakava syy. Niin vakava, että elämä on taas saanut uudet mittasuhteet. Eikö olekin ihan typerää valittaa turhasta?
DSC_0009.JPGTiedän, että on olemassa melkoinen kirjo vakavampiakin sairauksia kuin poskiontelotulehdus, joka imaisi minut kouriinsa viikko sitten keskiviikkona. Vertasin itseäni suohaudasta nostettuun Kyllikki Saareen, ja melko lailla näytinkin siltä, kun takana oli viisi päivää nenän nirhaamista ja silmien vuotamista. Siitä alkoi valituskierre. Oikein hävettää katsoa kaikkia yksityiskeskusteluitani. Ei taida olla yhtäkään viestiketjua, jossa en olisi parkunut vointiani. Kenen elämän keskipiste se ei olisi!

Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten minulle voi käydä näin. (Mitenköhän? Jos nenä on ollut tukossa kaksi kuukautta, takana on äkisti noussut kuume ja karmea päänsärky, ei liene ihme. Siinä vaiheessa on hyvä sairastaa kunnolla tauti pois.) Teki mieli hokea, etten ole koskaan kuumeessa, enkä varsinkaan ole joutunut syömän antibiootteja tai joutunut vuoteen omaksi näin pitkäksi aikaa liki kymmeneen vuoteen. Ihan kuin se kiinnostaisi ketään tai muuttaisi mitään. Siispä yritin nukkua räkä poskella, ja sen ajan, kun jaksoin pitää silmiäni auki, kurkin sarjoja Areenasta. En edelleenkään muista, mihin jaksoon ja sen kohtaan jäin Downshiftaajissa.

”Tietsä hei mitä? Mä nään heti hei, että sulla on nyt kova tulehdus”, sanoi omintakeiseen tyyliin puhunut lääkäri. No niinpä! Ei tässä turhaan ole valitettu ja voivoteltu liki viikkoa! Kun kaksi ensimmäistä antibioottia oli popsittu, olo alkoi parantua kohisten. Korvissakin suhisi ihan kirjaimellisesti. Parin päivän nukkumisen jälkeen tuntui siltä, että olin vihdoin syntynyt uudelleen. Sitten alkoi hävettää aiempi itkun tihrustaminen ja vaikerointi siitä, etten paranisi ikinä.

Nyt, kun olen kyllästänyt kehoni vasta-aineilla, tuntuu siltä, että olen valmis mihin tahansa. Puhtain poskionteloin uhmaan pientä pakkasta ja jatkan elämääni jälleen tehokkaana omana itsenäni. Näin pitkän pakkolevon ja inhottavan – joskaan ei maailman vakavimman – taudin jälkeen tekee mieli tehdä vaikka mitä lupauksia ja parannuksia, mutta taitaa olla parempi olla lupaamatta mitään. Sen tosin vannon, etten enää palelluta varpaitani niin pahasti, että niitä täytyisi sulattaa patterilla.

Lupaan myös nauttia loppuviikosta, ihan tavallisista puuhista, puhtaasta ruoasta, hyvästä seurasta ja kävelylenkeistä.

Muututko marttyyriksi sairastaessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilannekatsaus proosateokseeni – kaupan päälle vinkkejä vasta-alkajalle

Kolme on jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon siihen, että todella julkaisen proosateoksen. Haaveilemalla ei näppäimistö kulu, joten vapaa-ajalla tehtävä teos vaatii kärsivällisyyttä ja yksinäisyyttä läppärin edessä.
DSC_0003DSC_0006DSC_0008Pöytälaatikkokirjoittajia on yhtä monta kuin on pöytiä, laatikoita ja kirjoittajia. Teoksen julki saattaminen taasen on sekoitus taitoa, työtä ja tuuria. Harvalla on kaikki kortit pakassa jo valmiiksi.

Onkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Täytyy joko rustata illat hiljaa kuvitteellisen öljylampun alla ja tulla ulos Finlandia-teoksen kanssa tai sitten voi kertoa rehellisesti kirjoittamisesta, ja toivoa, että joku löytää oman työn tuloksen siten.

Jos rahallista korvausta ei oteta huomioon, kirjan suurin täyttymyshän on tulla julki. Silloin vanhanaikainen kustantaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Jos kustantajaa ei löydy, voi harkita itsenäistä verkkojulkaisemista, joka on käytännössä ilmaista. Jotakin mystistä kirjoihin täytyy kuitenkin liittyä, sillä mikään ei silti tunnu samalta kuin se hetki, jolloin saa oman teoksensa käsiin ihan oikeasti. Sellaisen teoksen, jolle on proosalajissa antanut kaikkensa.

Missä mennään?

Teoksessani on 33 lukua, joista olen kirjoittanut noin puolen sivun kuvaukset. Olen nimennyt keskushenkilöt, ja tehnyt muistiinpanot niiden luonteista, suhteista ja ammateista, vaikka henkilöitä ei ihan tuhottomasti olekaan.

Omiin tapoihini kuuluu se, että kirjoitan lähtökohtaisesti täysin valmista tekstiä. En kirjoita sillä ajatuksella, että palaan korjaamaan tekstiäni, vaikka se onkin myöhemmin välttämätöntä varmasti. Haluan myös edetä kronologisesti alusta loppuun, joten olen aloittanut kuuliaisesti ensimmäisestä luvusta. Nyt menossa on kolmas. Liuskoissa mitattuna luvut ovat viidestä kahdeksaan sivua, mikä vastaa hieman suurempaa kirjan sivumäärää, sillä yksi kirjan sivu on tyypillisesti noin 1800 merkkiä sisältäen välilyönnit. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, joten hyvinä hetkinä yksi luku syntyy työpäivän jälkeen, kun taas huonoina ei tapahdu mitään. Keskivertoinspiraation päivinä etenen yhdessä luvussa kohtaus kerrallaan.

Kronologiseen etenemiseen silloin tällöin yrittää tehdä särön innostuminen jostakin kielikuvasta tai mehukas tarina, jonka tiedän voivani mahduttaa kirjaan. Tällöin kaivan esiin muistikirjani tai kirjoitan elektroniseen muistilappuun pätkän valmiiksi, jotta sen voi kaivaa oikean hetken koittaessa esiin.

Kustantamoonhan voi periaatteessa ottaa yhteyttä jo, kun kirja on alkutekijöissään, mutta omalla kohdallani uskon lopputuotteen voimaan, vaikka se vaatisi muutoksia niin kuin yleensä lähes kaikkien käsikirjoitusten kohdalla käy. Siksi kirjasta tulee kirja vasta, kun se on kustannettu. Siihen asti kaikki ovat käsikirjoituksia. (Puhun koko ajan siis ikään kuin virheellisesti kirjasta.)

Kirjoita, kirjoita, kirjoita

Kuulostaa tietenkin aika hölmöltä, että jakelen vinkkejä proosakirjailijoille ilman, että olen itse julkaissut yhtään mitään kaunokirjallista. Mutta kirjoittanut olen. Ja paljon. Ja kaikenlaista: lehtijuttuja, radioreportaaseja, blogeja, kritiikkejä, gradun, kaksi runokokoelmaa, kaksi historiikkia ja kymmeniä novelleja. Kirja on projekti – ärsyttävän kapulakielisesti sanottuna. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ja proosassa monipuolisesta taustasta on hyötyä, kunhan muistaa jättää ammattimaneerit pois kyydistä heti ensimmäisellä pysäkillä.

Vinkkejä vasta-alkajalle:

  • Mitä haluat sanoa teoksellasi? Proosateos on vain peräkkäin aseteltuja sanoja, jos ne eivät yhdessä muodosta sanomaa. Tavallinenkin tarina kertoa suuresta teemasta. Sanat ovat kauniita sellaisenaan, mutta käsikirjoituksen voima on ideassa.
  • Eletty elämä on parasta. Varasta tosielämän tarinat ja lausahdukset. Salakuuntele keskusteluita häikäilemättä. Bussimatkat ovat loistava paikka korvien höristelylle. Ajattele ympäristöä kirjan näkökulmasta, ja kuvittele, mitä päähenkilö tekisi tutuilla seuduilla.
  • Hyödynnä omalaatuisten läheisten piirteet. Kannattaa olla kuitenkin kohtelias, jotta läheisiä on vielä kirjan julkaisunkin jälkeen.
  • Suunnittele. Harva rykäisee 300-sivuisen draaman yhdeltä istumalta improvisoiden. Proosaan kannattaa suhtautua kuin mihin tahansa hyvään tekstiin: jäsentele sisällöt, tee tarkat rajaukset ja aseta selkeä tavoite. Suunnittele lukusisällöt, ja tee alustava käsikirjoitus.
  • Kanna mukana muistikirjaa. Puhelimen muistilista ei tunnu yhtään samalta, ja ohjaa yleensä harhapolulle selailemaan luurin muita sisältöjä. Parhaat hetket kannattaa taltioida vanhakantaisesti kynällä. Suosittelen edes kokeilemaan!
  • Kaikkia teoksia ei julkaista. Se on tosiasia. Mutta aina joku julkaistaan.
  • Kirjoita silloinkin, kun ei oikein huvittaisi. Yritä edetä kronologisesti. Taito jalostuu, kun sitä tekee silloinkin, kun luulee, ettei luista. Aina voi korjata. Kronologisesti eteneminen pitää ajatukset kasassa.
  • Kirjoita niin kuin kirjoittaisit itsellesi, mutta niin, että sen voisi lukea koko maailma. Rahasta tehdään paljon asioita, ja myös kirjoitetaan, mutta parasta jälkeä syntyy, kun kirjoittaa niin kuin ei olisi pakko. Se tunne kannattaa hyödyntää niin pitkään kuin mahdollista.

Lopuksi täytyy muistuttaa, että niin tärkeä kuin proosateokseni minulle onkaan, on parasta kuitenkin elämä, joka tapahtuu kirjan sivujen ulkopuolella. Sitä ei kannata unohtaa. Kirja on ykkösluokan piletti pakomatkalle, mutta sillä ei tee yhtään mitään, jos lähtöpisteessä mikään ei ole mallillaan.

Ensimmäisen osan kirjakuulumisistani voi lukea täältä.

Haaveiletko kirjan kirjoittamisesta? Mitä haluaisit tietää kirjoittamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on seesteiset arkipäivät tehty?

DSC_0052DSC_0054DSC_0058Ihan liian aikaisista aamuista, unohtuneista aamupaloista – ei koskaan sokerista, kanelista tai muista loruvalheista.

Violetin aamutaivaan alla kävellystä työmatkasta, oikaisusta läpi lämpimän ostoskeskuksen ja liian kalliista take away -kahvista.

Lounaalla syödystä tofusta ja seesaminsiemenistä.

Nauraen pelatusta roskalehtivisasta ja makeasta voitosta.

Kirjoitusinnosta ja itsetyytyväisyydestä, luovuuspuuskista.

Niin monesta hyvästä sarjasta, ettei kaikkia ehdi katsoa.

Maailman parhaasta hopeashampoosta ja sähköisyyttä poistavasta suihkeesta.

Huurteisista oksista ja kylmistä iltakävelyistä. 

Uunituoreesta ciabattaleivästä ja sitruunaöljystä.

Silmistä, jotka lupsahtelevat kiinni ennen unta hyvän kirjan äärellä, silityksistä ja salaisista yönaposteluista.

Oivalluksesta, ettei mikään ole täydellistä, mutta parhaimmillaan elämä on enemmän kuin siedettävää. Sellaista perusihanaa.

Siitä on hyvä arki tehty, jos tarpeeksi jaksaa hammasta purra.

Mistä on tavallisen ihana päiväsi tehty?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa