Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ällöttävän ihania, ihan pieniä hetkiä

Olisiko tänä viikonloppuna aikaa nauttia ihan pienistä asioista? Oma listani jäänee puolitiehen, mutta ainahan voi yrittää parhaansa. Itse asiassa silloin, kun ei ole aikaa, täytyy takertua kaikista pienimpiin murusiin.
DSC_0001Sellaisia ihan pikkuruisia hetkiä ovat ne…

Kun löytää uuden aamupalalajin, joka valmistuu nopeasti, mutta maistuu työläämmältä kuin valmistusaika antaa olettaa. Aloin miettiä lapsuuttani. En tainnut saada tarpeeksi mannapuuroa. Äiti, voitko selventää? Joka tapauksessa tilanne on se, että PS Olen vegaani -Youtube-kanavan reseptivinkin ansiosta syön nykyään jokaisena hitaana aamuna mannapuuroa ja paahdettua kvinoaa. Eiköhän ote pian kuitenkin taas lipsu, ja lähden päivän menoille kahvikupin voimalla, vaikka sietäisi pysytellä manniksessa. Siinä on nimittäin paljon proteiinia ja ravintokuitua. Täydellistä iKaffeen tehtynä.

Kun pyöräilee töistä kotiin ja saa katsella hiljalleen tummuvaa taivasta. On hämärää, muttei pimeää. Voisin jäädä kotimatkalla tuijottelemaan kaikkia reitin varrella olevia puistoja. Erityisen kiehtova on Aleksanterin kirkon puisto, jossa valot palvovat ikivanhoja puita ja yli sata vuotta vanhat hautakivet kiljuvat mennyttä. Kuitenkin on turvallista: liikenne ja se karmea tietyömaa aivan vieressä.

Kun näkee silmiensä edessä ympäristön muuttuvan. Teollisuusrakennuksista ja kolkoista rakennustyömaista tulee yllättävän kiinnostavia, kun niitä katselee kaupungin valojen loisteessa vasten sitä täydellisesti hämärtynyttä, aavistuksen sinistä taivasta. Havahduin tänään siihen, kuinka Ratinan kauppakeskus on kohonnut silmissä. Hetki sitten oli vain tyhjä kuoppa, ja nyt pytingin taakse jäänyttä stadionia ei enää näe joka suunnasta. Pelkään, että muutun pian keski-ikäiseksi tai vanhukseksi, joka puhuu Anttilan kulmasta, Koskarin nurkista ja ajoista, jolloin kuljettiin vain bussilla.

Kun uppoaa täydellisesti uuteen sarjaan, joka herättää ajatuksia tai ihan vain rentouttaa. Olen jo tunnustautunut pohjoismaisten sarjojen faniksi. Skam oli ihana paluu teinivuosiin, ja se auttoi ymmärtämään nykynuorten menoa, vaikka eihän minun siitä kai tarvitse tietää sen kummemmin. Ensitreffit alttarilla ja Maajussille morsian pakottavat punnitsemaan sitä, mihin itse olisi valmis. The Affair saa ihastelemaan kaunista toteutusta ja arkipäiväisiä ongelmia, jotka on onnistuttu pukemaan kiehtovaksi draamaksi.

Kun vihdoin saa aikaiseksi piipahtaa uuteen ravintolaan, ja huomaa, että se tarjoaa nimenomaan sellaista ruokaa, josta itse pitää. Ja kun näkee, kuinka oma kumppani nauttii samasta sapuskasta. Tai ainakin omasta annoksestaan. Tällä viikolla ahdoin itseni Thai Sisters’ Wokiin Syö!-viikkojen menua maistamaan. Oikein hyvää tofua nuudeleilla ja kookoscurryllä. Syö!-viikkojen ekstrana annoksiin tuli kolme kevätrullaa, jotka valitsin tuoreina ilman paistoa. Harvassa ovat paikat, joista rullia saa tuoreena.

Kun voi viettää koko päivän sängyssä kirjojen kanssa. Vaikkei niitä edes lukisi. Riittää, että saa hypistellä ja selata. Ideoida omaa teosta. Tällä viikolla Adlibris on kiikuttanut lähitorin kioskille kaksi pakettia. Ensimmäisestä lähetyksestä kuoriutui Karita Sainion Hyvin eletty, ja toisesta paljastui Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Niistä kuulette myöhemmin.

Voikohan koskaan tulla päivää, jolloin jokainen hetki olisi täydellinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pitäisi ja pitäisi

Elän kahdessa vuorossa. On työpäiviä ja vapaapäiviä. Kumpaakin elovuoroa leimaa kuitenkin sama tapaluokka: konditionaali.
DSC_0016DSC_0011DSC_0014DSC_0040OLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0031DSC_0029DSC_0026
Perjantaista tuli yhtäkkiä yllätysvapaapäivä. Päätin, etten tee mitään tähdellistä. Valtavan vapauttavaa, kun vertaa päiviin, jotka alkavat kirjoittamisurakalla aamusta, jatkuvat muilla töillä ja päättyvät kirjoitusmaratoniin. Olipa päivä tyhjä tai aivan täysi, pitäisi-ajatuksista on vaikea päästää irti.

Pitäisi useammin istua alas kauppamatkalla ja katsella syyslehtiä. Mihin aina on niin kiire?

Pitäisi tehdä vähemmän heräteostoksia. Mutta, kun kaikki uutuustuotteet ovat niin kiinnostavia. Varsinkin lehdet ja ruoka.

Pitäisi myös lakata ostelemasta leikkokukkia ylenpalttisesti. Ja jos niitä ostaa, täytyisi iloita, kun ne kerrankin kestävät kaksi viikkoa. Pitäisi myös muistaa kompostoida kukat, kun ne ovat jo nuupahtaneet.

Pitäisi perehtyä eettisiin kysymyksiin tarkemmin. Pitäisi siirtyä luonnonkosmetiikkaan. Pitäisi valita pesuaineet paremmin. Harmi vain, että kaikki synteettiset tuoksut ovat niin ihania. En halua haista mullalta.

Pitäisi siivota vaatehuone. Olen tunkenut sinne kaiken epämieluisan jo parin vuoden ajan.

Pitäisi useammin mennä vanhempieni luo yöksi rauhoittumaan. Ostaa vähän suklaata, tehdä pizzaa, käydä iltakävelyllä ja katsoa kaikki mahdolliset talk show’t. Tämän toteutin tänään.

Pitäisi lähettää viestejä moneen paikkaan. Hoidossa! Osin.

Pitäisi näprätä puhelinta vähemmän päivän aikana. Ei ole normaalia, että toimiva akku on pudonnut jo alle kolmasosaan koko kapasiteetistä ennen puoltapäivää.

Pitäisi testata monta uutta ravintolaa. Missä välissä? No ihan siinä välissä, kun räpeltää puhelinta sängyssä tai katsoo Salkkareita.

Pitäisi selata verkkokauppoja ja valita työhuoneeseen uusi matto. Vanha kerää pölyä ja kiusaa asuinkumppaniastmaatikon nenää.

Pitäisi pestä ikkunat. Katupölyhän ne sotkee heti uudelleen, kun urakka on valmis.

Pitäisi lukea romaaneja niin, että ne alkavat tuntua yliannostukselta.

Pitäisi aloittaa oman proosateoksen käsikirjoitus. Pitäisi uskaltaa koota ajatukset ranskalaisiksi viivoiksi. Ja pitäisi ihan muina henkilöinä ajatella: ”Tämähän muuten kustannetaan.”

Pitäisi useammin syödä ranskalaisia, koska se on mahdollista, eivätkä silloin tällöin syödyt ranskalaiset ketään tapa.

Oikeasti tärkeintä olisi vain kauppareissulla pysähtyä läheiseen puistoon, katsoa kellertäviä lehtiä, koska ei ole kiire mihinkään. Ja kun kotiin lopulta menisi, laittaisi yhdessä falafelpyörykät uuniin, lämmittelisi viltin alla ja kokeilisi kurkumalaten keittämistä.

Mutta kyllähän sen tietää, että tosielämässä paahtaa vesisateessa kiukustuneena kohti kotia, väistelee lätäköitä ja kaahaavia autoja. Silloin kurkumalatte on viimeinen juoma, joka tulee mieleen.

Mitä sinun pitäisi tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä olit, kun…?

E20-blogin kirjoittaja Esko Kyrö on minua 13 vuotta vanhempi. Hänen tekstinsä herätti omat muistoni eloon. Tai niin hyvin kuin voin tapahtumat muistaa. Blogimaailman rikkaus on se, että aikakausien äänet kuuluvat, ja aikalaishistoria taltioituu pilveen kuin itsestään. Miten maailma onkaan muuttunut lyhyessä ajassa!
Annan lapsuuskuvat 155Estonia upposi 1994
Olin 2-vuotias. Yöni oli ollut kuulemani mukaan levoton. Äitini hyssytteli minua. Puhelin pirahti. Täti soitti kuuden kilometrin päästä. Oli kuullut naapurista, että laiva oli uponnut Itämerellä. Iso turma. Seuraavana päivänä kyläreissulle ajaessa kaupunki oli autio. Sumuista maisemaa säestivät suruliputukset. Kuulostaa siltä kuin olisimme asuneet jossain korpipirtissä. Ei suinkaan. Siihen aikaan – niin hullulta kuin se kuulostaakin – maailma vain oli niin erilainen, eikä tietoa saanut taskusta kaivamalla.

Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-kultaa 1995
Sukulaisten olohuoneen lattia oli kellertävä. Kaakeliuuni ja vihreät sohvat ympäröivät paneloitua huonetta. Oli varmasti sunnuntai. Ilmeisesti olimme suunnanneet kyläreissulle. Olin arvatenkin aivan pihalla muihin nähden ikäni huomioiden. Muistan vain olohuoneen ikkunan, josta tuijotin valkoista taivasta. Varsin rauhalliset finaalijuhlat perheen kesken. Aamulla töihin ja päiväkotiin.

Prinsessa Diana menehtyi auto-onnettomuudessa 1997
Roikuimme päiväkodin naulakoilla. Lätisimme kerhokavereiden kanssa siitä, miten Diana oli kuollut. Oikeasti kukaan ei oikein tiennyt, mistä oli kyse tai kuka Diana oli. Prinsessa oli kuollut, ja ne, jotka osasivat lukea, olivat selvittäneet asian lähi-Sparin lööpeistä. Naulakoilla pohdittiin lähinnä prinsessojen olemassaoloa ja sitä, kuka sai arestia metelöinnistä. Olin 5-vuotias.

WTC-iskut tapahtuivat 2001
Taidekerho oli alkamassa. Olin 9-vuotias. Istuin ystäväni olohuoneessa, sillä televisiosta odotettiin Salkkareita alkavaksi, mutta tulikin ylimääräinen uutislähetys. Ei voinut mitään, piti lähteä, sillä taidekerhoon oli ehdittävä. Maalasimme puuvillapeltoa tuputellen sienillä. Tiedätte varmaan ikivanhan kontekstin! Ei toimisi muuten nykyaikana, ja hyvä niin. Taidekerho päättyi, ja keittiössä kysyin äidiltä, syttyykö kolmas maailmansota ja joutuuko isä sotaan. Äiti sanoi, ettei todella tiedä, mutta ei kai isä sinne sentään joudu. Jokin silti muuttui.

Tsunami jylläsi Kaakkois-Aasiassa 2004
Joulunpyhät oli juuri saatu melkein pakettiin. Kaupat aukesivat vihdoin. Katsos, kun silloin ne eivät todellakaan olleet auki milloin huvittaa. Hanki oli oikeasti aivan vitivalkoinen. Kävelin ystäväni kanssa lähimarkettiin ostamaan Delta Goodremin levyn. Samalla keskustelimme siitä, että ”eilen jossain Thaimaassa riehui tsunami, ja ihmisiä on huuhtoutunut mereen”. Ei muuta kuin kotiin luukuttamaan Goodremin uutuutta! Se oli niin huippu, että muistan useat biisit edelleen ulkoa. Aukeavat nykyään aika paljon paremmin kuin 12-vuotiaana. Tsunamivahingot selvisivät paremmin vasta illalla kotona. En ole unohtanut vieläkään teksti-tv:n tsunamiuhrilistausta.

Euroviisu-voitto kilahti Suomeen 2006
Olin 14-vuotias. Ystäväni oli kenties koko valtakunnan kovin ja epäuskottavin Lordi-fani. Pidimme pyjamabileet vanhemmillani, ja katselimme äitini seurassa viisufinaalin. Naureskelimme ystäväni fanitukselle hyväntahtoisesti. Voi herranjestas! Sieltä tulivatkin mahtipisteet. Myöhäisulkoilulupa heltisi, ja polkaisimme kolmisin lähinaapurustoon. Roikuimme kiipeilytelineissä ja nauroimme. Alkeellisesta puhelimesta saatiin jotenkin kuulumaan Hard Rock Hallelujah. Aika kilttiä siihen nähden, millaista touhua 14-vuotiailla voi olla. Keskiyöllä oltiin jo siskonpedissä rivissä, ja aamulla syötiin HK:n eineshamppareita aamupalaksi. Mihin tällaiset illat ovat jääneet? Kysynpä vaan!

MM-kultaa tuli taas vuonna 2011!
Vietimme varsin raikalakkaita 19-vuotisjuhliani läheisellä mökillä. Jos kehtaisin, julkaisisin kuvia, kun tanssimme pirttipenkeillä. JVG ja Poju soivat radiossa kuvissa, joihin ääni ei ole taltioitunut. Likööristä allergisoitunutta ystävääni hoidettiin laiturilla, ja booli tehtiin saunavatiin. Ehdottomasti yhdet parhaimmista pirskeistä, joissa olen koskaan ollut! Mutta ehkä hyvä, että nykyään illat ovat sivistynyttä viininmaistelua. Varsinaisena MM-kisailtana kävimme vanhempieni kanssa ajelemassa keskustassa. Kerrankin Suomi heräsi eloon! Minä laitoin päälle Ruotsi-hupparin. Kai hyvä, että pysyttelin autossa.

Minkälaisia muistoja nämä tapahtumat herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yhdeksän oppia elämästä ennen eläköitymistä

Harmaakarhut sanovat aina, että elämästä tietää sitten vanhana. Se on aika surullinen ajatus. Siihenkö asti pitäisi odottaa, ennen kuin taaplaamisesta tulisi kaiken vaivan arvoista! Tässä yhdeksän periaatetta, jotka olen oppinut ennen eläkeikää ja joita yritän parhaani mukaan noudattaa.
DSC_0012.JPGJokainen Anna-Leena Härkösen kirja kannattaa ostaa.
Minulla ei ole idoleita, mutta Härkönen on ihminen, joka on tehnyt kaiken sen, minkä minäkin olisin halunnut ja haluaisin tehdä. Härkösen dialogi on kekseliästä ja aiheet sellaisia, että ajattelen joka kerta, miksen itse keksinyt tätä. Se on hyvä merkki. Kunnioitan Härköstä, ja ostan jokaisen hänen teoksensa. Viimeisimmän sain ystäviltäni lahjaksi.

Kuluta vain asioihin, joista oikeasti pidät. Olivatpa ne tarpeellisia tai eivät.
Ostokrapula tuntuu pahalta. Tuntuu ikävältä heittää kirpparille suuntaavaan Ikea-kassiin tavaraa, jota ei ole käyttänyt kertaakaan. Kaukomailla tuotetut tahnat ja harvinaiset hedelmät mädäntyvät kaappiin. Kuluta niin paljon kuin haluat ja pystyt, mutta kunnioita sitä. Tee ostopäätöksiä, jotka tuntuvat hyvältä. Ei sitten myöhemmin kaduta.

Sano aina mielipiteesi, jos se on jossain määrin järjellinen, eikä loukkaa tarpeettomasti muita.
Vaikeneminen sattuu, jos sen tekee väärässä tilanteessa. Turhaan loukkaamiseen ei kannata sortua. Minulle tulee pakottava ja ahdistunut olo, jos en sano, mitä mieltä olen. Nielen kuitenkin näkemykseni, jos ne loukkaavat toista tarpeettomasti. Oikea mielipide ei ole sellainen, joka pinnallisesti arvostelee kanssaihmistä.

Älä jätä huomiselle mitään, minkä voit tehdä jo tänään.
Asiat eivät muutu sängyssä makaamalla. En olisi koskaan uskonut, että yliopistossa minusta tulee deadline-taistelija. Että istuisin yksiössäni naputtamassa paniikissa Web 2.0:sta kertovaa esseetä samalla, kun Moodle uhkaavasti julistaa jäljellä olevaa aikaa. Jostain syystä selvisin kiitettävillä numeroilla. Ota oikeasti aikaa siihen, mitä teet. Tee pienet asiat heti alta pois. Jos sähköpostin avaaminen alkaa ahdistaa, mieti, mikä on pielessä.

Ei kannata olla mustavalkoinen.
Ihmiset tekevät valintoja, jotka eivät aina ole suoraan oppikirjasta. Muiden tuomitseminen on oikeasti aivan tarpeetonta, jos kyse ei ole vakavista rikoksista. Se, miten arjessa menettelee, on monien asioiden summa. Mustavalkoiset ajatukset ehkä harmaantuvat, kun samoja valintoja kohtaa itse. No, tämäpä kuulosti tätimäiseltä! On kyllä silti täysin totta.

Ilmaise itseäsi jollakin tavalla.
Se voi olla taidetta, kirjoittamista, valokuvaamista, liikuntaa tai arjen askareita. Autoremonttia tai puutöitä. Ihan mitä vain! Jos saa oman äänensä kuuluviin, ei sillä ole tarpeen loukata ketään. Ehkä voi jopa oppia tuntemaan itsensä paremmin. Kirjoittaminen on opettanut minulle paljon. Luen usein vanhoja tekstejäni ja korjaan siten vääriä ajatusmallejani.

Jos olet vähääkään kiinnostunut luovasta alasta, lue. Ja lue. Ja lue.
Luovuuden lähteellä ei ole merkitystä. Isomummoni luki kaiken mainoksista ja uutisista pornolehtiin ja korkeakulttuurin teoksiin. Jos haluaa ammentaa ympäröivästä maailmasta, kannattaa tutustua siihen, miten muut kuvaavat maailmaa. Jallu nyt ei ole paras opus, mutta se onkin jo lopetettu. Siitäkin olisi voinut teoriassa oppia. Kuinka kiintoisaa on katsoa, miten alan lehteä tuotetaan! Kuka sitä lukee ja miksi? Suosittelen kuitenkin ennen kaikkea suuntaamaan huomion kotimaiseen kulttuurituotantoon, jos haluaa tähdätä kotimaiselle kulttuurikentälle. Jos ei, katse kansainvälisyyteen ja järki käteen.

Tarpeeton huonon omantunnon poteminen ei johda mihinkään.
Muistan poteneeni huonoa omatuntoa aina ihan päiväkodista asti, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Mietin monesti nykyäänkin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Samalla kuitenkin yritän ajatella kevyesti. Ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Jos on, sitten pyydetään anteeksi ja keskutellaan asiasta. Usein huono omatunto liittyy stressiin, joka maalaa kaiken mustaksi. Onneksi elämässä on muitakin värejä, jotka peittävät mustan.

”Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ei kulu puhki koskaan.
Jos nyt ei puhuta mistään poikkeuksellisista ja sairaista toiveista, tämä elämänohje oikeasti toimii. Mietin asiaa joskus ylikorostetusti, mutta toisaalta taas olen myös hyvin joustava ihminen ja kestän aika paljon kaikenlaista, mikä joskus – onneksi harvoin – johtaa ristiriitaisiin lopputuloksiin. Koitan ihan oikeasti olla hyvä ihminen pienissä asioissa. Kahvilassa kerään kuppini, vaikkei huvittaisi, mutta ketä huvittaisi poimia niitä raskaan työpäivän jälkeen? Tosin jos saan huonoa palvelua, kiukuttelen hiljaisesti jättämällä kaiken sikseen. Yritän olla toisille läsnä niin kuin haluaisin, että minulle ollaan. Kysyn toiselta, onko jokin hätänä, jos aistin niin.

Mikä on paras elämänohjeesi? Voiko elämästä oikeasti tietää kaiken vasta sitten, kun loppu häämöttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa