Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Välähdyksiä viikolta

Yksi rikkinäinen astianpesukone, neljä syötyä parsatankoa, yksi jumissa oleva rintalihas ja kaksi parvekkeella nautittua kevätiltaa. Ei yksiäkään päiväunia, mutta sentään monta hidasta aamua.
DSC_0006DSC_0007 (2)DSC_0005 (2)DSC_0001DSC_0023 (3)DSC_0002DSC_0004 (3)DSC_0003 (2)Viikko rullasi mukavasti eteenpäin – ihan kirjaimellisesti, sillä joogarullailin kangistuneita lihaksiani auki. Siinäpä alkuviikon hurjimmat käänteet! Seesteisen arkemme keskeytti kuitenkin sekä päätön kevätsiivousvimma että astianpesukone, joka ilmaisi harvinaisen selvästi, että pesut on nyt pesty. Sopivasti suursiivouksen ja ensimmäisen valkoviinilasin jälkeen. Vielä, jos muistaisi ostaa tiskiharjan ja jaksaisi valjastaa sen palvelemaan siihen asti, että uusi kone saapuu.

Astianpesukone-episodissa vältyttiin onneksi vahingoilta, joten sen jälkeen oli vielä mahdollista nautiskella kevätillasta parvekkeella. Katsella, kuinka Särkänniemeen syttyivät valot ja kuinka humalaiset hoippuivat kaduilla. Ne, jotka eivät niin päissään olleet, jäivät neuvottelemaan kadunkulmaan siitä, mihin jatketaan. Oli rauhoittavaa nähdä, miten yhtäkkiä vilkastunut kaupunki tuntui niin turvalliselta. Eikä yksi hajonnut masiina tuntunut enää miltään. Niitä saa kaupasta uusia niin monta kuin kotiin jaksaa kantaa. Toistaiseksi yksi riittää. Loput rahat voi käyttää keväästä nauttimiseen, sellaiseen kokonaisvaltaiseen kevätintoon: siivousaineisiin, puistoruokailuihin ja pitsitöppösiin.

Keväältä tuoksuvat arkiviikot ovat taatusti vuoden parhaimpia, mutta odotan silti sitä maanantaiaamua, kun Braunin kello onkin aivan hiljaa. Osaakohan se äännellä neljän viikon vaitiolon jälkeen enää ollenkaan? Se selviää kesäkuussa.

Kiinnostavatko arkitekstit vielä? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikävä kaupunkiin, jossa sumu peittää vuoretkin

Jotkut näkevät parvekkeelta hökkelikylän. Minä näen vapautta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että matkaan lähteminen avaisi silmät jälleen oikealla tavalla, sillä yltäkylläisyyden ja ahneuden maailma on taas alkanut maistua pahalta.
DSC_0184DSC_0156DSC_0212DSC_0472DSC_0455DSC_0452DSC_0652DSC_0462DSC_0513Tunnen itseni niin pieneksi, ajattelin. Sumu vyöryi laaksoon ja jyräsi alleen koko vuoriston. Hetken kaikkialla oli aivan valkoista. Minäkin hukuin sumuun, sillä se tunkeutui myös sviitin parvekkeelle. Olo oli epätodellinen. Ja hirvittävän kiitollinen. Silti matka Pohjois-Vietnamiin on ollut toistaiseksi viimeinen tekemäni, jos viinaturistireissua Tallinnaan ei oteta huomioon.

Moni on kysynyt, mitä matkailulle tapahtui. Viimeinen reissumme peruuntui epäonnisten sattumusten vuoksi, eikä siihen liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Reissaamisen taka-alalle pistäminen on antanut paljon aikaa ajatella itsestäänselvyyksiä. Matkamuistojen ahmiminen ja matkailun suorittaminen on kadonnut, ja kun kone seuraavan kerran nousee ilmaan ja suuntaa Kaakkois-Aasiaan, sen kyydissä on toivottavasti parempia ihmisiä. Aika jaloa ja ihanaa utopiaa.

Matkailu on etuoikeutettujen puuhaa. Maailman mittakaavassa porukkaan kuuluu murto-osa. Olisi tietysti mahtavaa olla niin laupea, että uhraisi oman elämänsä unohtumimmat hetket siksi, ettei muilla ole mahdollisuutta edes ajatella tavoittelevanssa niitä. En koe olevani ahne, mutta tietynlaista ahneutta on hamuta uusia kokemuksia alati ja todeta, että täytyy lähteä rentoutumaan kesken talven toiseen maanosaan, sillä kotona ei pysty toteuttamaan samaa irtiottoa. Lentopilettien ostolakko onkin opettanut arvostamaan matkustamista. Reissuun lähtiessä täytyy tietää selkeästi, miksi lähtee.

On myös aika tekopyhää omistaa elämänsä ekologisille valinnoille ja tuhota saavutettu hiilijalanjäljen pienentäminen yhdellä yölennolla Länsi-Kiinaan. Se on onneksi vähän vähemmän haitallista ja ironista kuin se, että maailman päättäjät lentävät ympäristökonferenssiin toiselle puolelle planeettaa. Metaanit tanssivat ilmakehässä, kun ministerit punovat juoniaan ja tekevät ympäristöä koskevia päätöksiä.

Mieltäni on myös kaihertanut matkalla kuvaaminen. Olen välttänyt tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista ihmisistä etenkin kotimaassa, mutta myös ulkomailla otetuissa kuvissa, vaikka olenkin kuvannut vain julkisilla paikoilla. En halua pitää ketään näyttelyeläimenä ja edesauttaa toiseuden kokemuksia julkaisemalla turistikohteiden ihmisistä kuvia ihmeellisissä paikoissa tai tilanteissa. Kadulle pysäköityjen mopojen, korttirinkien, johtosykeröiden ja arkisten ilon hetkien kuvaaminen on eri asia. Tärkeintä on esittää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Katsoessani vuoristohotellin sviitin parvekkeella edessä aukeavaa massiivista kauneutta olo oli totta vie etuoikeutettu. Minä näin maiseman luksuksena, mutta ne, jotka katsovat vuoria joka päivä, näkevät sen samoin kuin minä näen läheisen harjun ja Särkänniemen ikkunastani. Taika haihtuisi vuoristossakin nopeasti, jos selässä olisi kannettava hedelmämyyntikoju. Silti sumuun hukkuessa tuntui siltä, että olin päästänyt kaikesta ylimääräisestä irti.

Matkailuaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua muihin matkajuttuihini. Vietnam-aiheisissa aiemmissa teksteissä näkyy myös maaginen sumu, johon tässä jutussa viittaan.

Mihin matkalle seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevätmietteitä – sisältää pieniä positiivisia havaintoja

Talven lumien viimeiset hetket olivat käsillä. Oli kylmä, hiljaiset pääsiäispyhät ja tilkka kuohuvaa piknikillä lumen keskellä. Ei mitään järkeä. Pian saapuikin kevät. Aurinko ja sulat kadut. Niin jäi jäljelle vain hiekkaa ja taivasta heijastavia kuralätäköitä. Tuli myös Emilialta positiivisuushaaste, jota kaltaiseni jääräpää ensiksi kavahti. Yritetään kuitenkin.
DSC_0024DSC_0039DSC_0040DSC_0041DSC_0021Kolme hyvää asiaa päivissäni
Päivieni sisältö ja aikataulut vaihtelevat paljon, mikä on itse asiassa aika ihanaa, ja osaan varmasti arvostaa sitä enemmän myöhemmin. Käyn töissä, jossa teen vaihtelevia tehtäviä, kirjoitan blogia kotona ja lisäksi teen freelancerina muita kirjoitustöitä. Pian alkaa toivottavasti uusi projekti!

Vaikka etsin kuumeisesti unelmapäätyötä, päivissäni on paljon mielekästä sisältöä, josta kaikkein tärkeintä on kirjoittaminen. Kaikissa muodoissa. Pidän kirjoittamisesta sekä fyysisenä toimintona että ajatusten keräämistapana. Parasta tietenkin olisi, jos saisin kirjoittaa vain journalistisia tekstejä, viestintäsisältöjä ja proosaa päivät pitkät.

Elämä olisi aika ankeaa yksin, joten on onni, että saan tehdä töitä maailman parhaiden työkavereiden kanssa, tavata mielenkiintoisia yhteistyökumppaneita free-hommissa ja jakaa vapaa-aikani ihmisten kanssa, jotka ovat ystäviäni siksi, että he ovat valinneet minut ja minä heidät.

Kolme hyvää asiaa minussa
Olen mielestäni aika ideaalilla tavalla ymmärtäväinen. En hyväksy kaikkea, mutta ymmärrän kaikkia ja kaikkea aika pitkälle, ja pystyn näkemään syyt ihmisten toiminnan takana. Vihaan mustavalkoisuutta ja turhaa tuomitsemista. Toisaalta esimerkiksi juridisissa asioissa olen tiukka, ja vaadin äärimmäistä rehellisyyttä ja oikeaa rangaistusta. Nukun yöni huonosti, jos tiedän, ettei oikeus ole toteutunut.

Olen luova. Kuulostipa tyhmältä, sillä kaikkihan ovat omalla tavallaan luovia; se vain tulee ilmi eri tavoin ihmisissä. Taiteellinen luominen kirjoittamisen muodossa on niin tiivis osa minua, että olen halunnut siitä ammatin ja vapaa-ajan harrastuksen. Mielikuvitukseni on rajaton, ja sitä voi onneksi hyödyntää muuallakin kuin näppäimistöllä.

Uskon myös olevani hauska. Siitä on kai kiittäminen verbaalisia taitojani. Pidän valtavasti siitä, kun saan kertoa hyvän tarinan ja keksiä hauskoja ilmaisuja. Ne voivat olla sanaleikkejä, kielikuvia, rivouksia tai teräviä huomioita. On ihan totta, että elämässä täytyy olla naurua, mutta tyhjän nauramisesta ei ole mitään hyötyä. Se sitä paitsi tyhmentää ihmistä.

Kolme hyvää asiaa elämässäni
Elämäni on tasapainossa kaikella tavalla. Opiskeluvuosien jälkeen on ihanaa, kun kalenterissa on vähemmän kokonaisuuksia. Jälkikäteen ajateltuna oli aika älytöntä, että vajaat kaksi vuotta sitten tein kahta osa-aikatyötä, kahta kirjaprojektia, freelancerina henkilökuvia erääseen kampanjaan, suoritin viimeisiä yliopistokursseja ja kirjoitin gradua. Kaikki tämä siksi, että pidin kaikkien tekemisestä niin kovasti. Opiskelut ovat vapauttaneet paljon aikaa kalenterista, ja työ tuntuu mielekkäältä, kun on oikeasti myös hyvän omantunnon vapaa-aikaa. Kun lähtee pyöräretkelle, voi oikeasti olla retkellä, eikä syyllisyyden tunteita herättävällä tauolla.

Olen terve. En joudu syömään minkäänlaisia lääkkeitä enkä kärsi kolotuksista. Pelkään sitä, että terveys särkyy ja murehdin melko paljon kaikenlaisia sairauksia, joista ykköspelko on syöpä. Ainiin, tämähän oli positiivisuuslista.

Onnea on myös se, että elämässäni on niin paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Eri yhteyksistä on jäänyt tuttuja, kavereita ja ystäviä, joita tapaan säännöllisesti. Sekin on mahtavaa, että elämässä on eri-ikäisiä ystäviä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on väliä, minkä ikäinen kaiffari on. Oikeastaan se merkitys on jo kadonnut. Parisuhdeasiat ovatkin sitten toinen juttu iän puolesta, vaikka mitä se minulle kuuluu, minkä ikäiset ihmiset ovat yhdessä.

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna
Tämä on ensimmäinen kokonainen vuoteni ilman opiskelua. Se on mahtavaa! Ei yhtäkään opiskeluun liittyvää deadlineä tai NettiOpsun ränkkäämistä. Pidin opiskelusta, mutta työelämän viedessä mukanaan homma meni suorittamiseksi. Olen uhonnut, etten opiskele enää ikinä mitään, mutta aavistuksen verran kolottaa opiskeluhammasta. Suomen kielen tutkinto-ohjelman työelämäviestintä ja kielikonsultointi kutkuttavat, mutta nyt ei ole niiden aika.

Olen saanut nauttia jo monta vuotta palkallisista ja täysistä kesälomista, mutta tänä vuonna pidän ensimmäisen kesäloman, jolloin minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään pakollista. Voi olla, että teen muutaman kirjoituskeikan, ja omistaudun tietysti blogille, mutta muuten saan elää vapaasti. Neljä viikkoa samanlaista lomaa kuin oli viimeksi lukion alkupuolella!

Minulla on pitkästä aikaa tunne, että mitä tahansa voi tapahtua. Toivo ja mahdollisuuksien haistaminen kannattelevat, ja olen valmis kohtaamaan kaiken, mitä eteeni tulee. Kun raamit ovat kunnossa, ei uuden edessä tarvitse pelätä.

Kolme hyvää asiaa blogissani
Aivan varmasti kieli, jos ei mikään muu. Virheetön kieli on kaiken viestinnän ydin, ja on kammottavaa, jos jokin virallinen tai muu julkinen toimija ei pysty asiaansa viestimään virheettä. Sama koskee ammattikirjoittajia. Vaikka blogi on melko vapaa alusta, niin kielestä on pidettävä huolta. Aina. Toivon, että blogissani näkyy rakkaus kieleen ja kielioppiin.

Lukijakuntani rakenne on monipuolinen, mikä on myös kaksiteräinen miekka. Kaikkea kaikille voi myös olla ei mitään kenellekään. Kohderyhmän rajaaminen helpottaisi myös sisältöjen kohdentamista, mutta toisaalta on kai Mediakan vahvuus, että suuri joukko voi löytää teksteistä jotakin itseään koskettavaa.

Blogitekstieni aiheet vaihtelevat, mutta olen yrittänyt pitää kattokäsitteenä kulttuurin. Elämä on kulttuuria, kun sitä katsoo oikeasta kulmasta. Ei välttämättä myyvin ajatus, mutta ei myöskään sisältömarkkinointia poissulkeva. Teen Mediakkaa niin kuin tekisin viikkolehteä.

Ei positiivisuuteen tarttuminen niin kamalaa ollutkaan.

Kerro minulle jotain hyvää. Mistä olet elämässäsi kiitollinen tai vähintäänkin erityisen tyytyväinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yksin hautaaja

Tallaamme yksin loppuun asti. Otamme harteillemme orastavat muistisairaudet ja kansantaudit samalla, kun hoidamme arkiaskareet vanhenevien läheistemme puolesta. Kannamme vanhempamme hautaan ja soitamme itse ikävät uutiset kaikille.
DSC_0004.JPGSanotaan, että maapallo on ylikansoitettu. Suomessa syntyvyys tosin on laskussa, mutta eipä kotimaamme ole maapallon kansoitustalkoisiin osallistunut aiemminkaan, jos suuria ikäluokkia ei oteta huomioon. Sekin into kuoli jo kauan ennen kuin Kylli-täti alkoi piirtää näköradiossa ja Tenavatuokio pyöriä ruudussa.

Minä olen ainoa lapsi. Se kuulostaa automaattisesti hirvittävän negatiiviselta. Ihan kuin osa minusta puuttuisi, vaikka olen kokonainen elävä olento. Ne, joilla on sisaruksia, varmasti ajattelevatkin jonkin puuttuvan. Muistan toivoneeni sisarusta niin kauan kuin muistan, sillä kaikilla muilla oli nuorempia tai vanhempia kiusankappaleita kotonaan. Toisenlaisessa ympäristössä en varmasti olisi osannut kaivata yhtään mitään. Olihan minulla paljon kavereita ja niiden lisäksi pieni suku ja serkkuja, joita näimme viikottain. Kaipuu on haihtunut iän myötä, mutta olisi silti hienoa saada kokea, miltä tiukka veriside tuntuu. Sellainen täysivaltainen ja sokea tuki, joka ei koskaan jätä yksin, vaikka täytyy tietysti muistaa, ettei läheisyys katso loppupeleissä biologisia siteitä.

Suomalaisperheessä on keskimäärin 1,85 lasta, mikä käy ilmi Tilastokeskuksen Perheet 2016 -selvityksestä. Aikoinaan lapsia oli perheissä huomattavasti enemmän, mutta imeväiskuolleisuuden korkeat lukemat niittivät osan lapsista pois jo ennen taaperoikää. Perheenjäsenten lukumäärä ei ole millään tasolla lasten päätettävissä. Kirjoittaessani porsimisesta virisi toisella alustalla keskustelu lapsettomuudesta ja lasten lukumäärästä. Miksei joku hankkinutkaan lapsia? Jos onnistui saamaaan yhden lapsen, miksei tehnyt toista? Lapsia ei tiettävästi niin vain tilata ja siirretä verkkokaupassa ostoskoriin odottamaan jatkokäsittelyä. Ei siis ole lapsen tehtävä lähteä erittelemään sisarusten olemassaoloa. Perheen koossa voi olla kyse sattumasta, tietoisesta, draamattomasta päätöksestä tai sitten kipeistä kokemuksista, eivätkä selitykset kuulu ulkopuolisille.

Vaikka elämänlaatu ei olekaan kiinni sisarusten lukumäärästä, on turha väittää, etteikö elämä kohtelisi aavistuksen raskaammin ainoata lasta, kun vanhempien loppu häämöttää. Sisarukset voivat toki olla taakka siinä missä vanhemmatkin, mutta yksilapsisen perheen nuorimpana on joka tapauksessa vastuussa itse kaikesta. Jos ajatellaan sitä, että vanhemmat selviävät vanhuuteen asti, pitäisi olla ainoastaan tyytyväinen siitä, että on saanut pitää heidät niinkin kauan. On eri asia surra satavuotiasta kuin liian varhain uupunutta.

Pelkään silti tulevaa, sillä olen loppupeleissä aina yksin. Yksin byrokratian edessä. Siinä ei ole puolison tai ystävien avunannolle sijaa, sillä lain edessä kaikki täytyy kuitenkin hoitaa itse. Huolimatta siitä, että on kasvanut lujaksi, ei ketään ole silti valmennettu kohtaamaan kaikkea yksin.

Mitä sisarukset ovat antaneet sinulle tai vieneet pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa