Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakkaKun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikkokatsaus luteista arpiin

Kesä on laittanut koville kirjoitusinnon, mutta itsestään ihminen keksii kyllä sanottavaa. Jos siis ei ole muita ajatuksia viikon päätteeksi, voi uppoutua kuvittelemaan, kuinka mielenkiintoinen oma elämä muiden mielestä on. Tältä näytti huikean kiinnostava viikkoni!
DSC_01233Maanantaina aloimme suunnitella uuden maton hankkimista, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Päädyin lopulta Ikeaan vasta sunnuntaina, sillä kävi ilmi, ettei sopivia käytävämattoja saa sopuhintaan muualta. En halua maksaa kuramatosta satasta, vaan noin 20 euroa. Onnistui!

Tiistaina kävin yllätyspiknikillä ystäväni kanssa. Ihanaa perusarkea, joka kumartaa pysähtymiselle, Subwayn salaateille ja rauhallisille keskusteluille. Päivän suurin voitto oli ehtiä jäätelökioskille ennen Viikinsaaresta saapuneen laivan aiheuttamaa ryntäystä. Ihmiset osaavat olla röyhkeitä jopa jädejonossa.

Keskiviikkona jännitin yllättävän paljon päivän työmatkaa, sillä edelliskerrasta oli kulunut jo kauan. Luulen kärsiväni klassisesta huijarisyndroomasta, ja siksi luulen aina ennen haastatteluita, etten osaa mitään ja että yhteiskuntatieteiden maisterin paperinikin ovat Pietarista ostettuja. (Eivät ole, vaan ihan Tampereen yliopistosta.)

Torstaina alkoi väliaikainen koiraperhe-elämämme, joka vaivutti syvään karvakorvakuplaan. Koirat ovat ihania otuksia, mutta niiden eettisyydestä voisin keskustella loputtomiin, ja joitakin ajatuksia nostinkin esiin jo koirajutussani.

Perjantaina sähköpotkulautamania alkoi jurppia minua. Kun ottaa huomioon, millaista halveksumista koen itse pyöräilijänä joka päivä, on suorastaan ihme, ettei kadulla näe juurikaan yhteenottoja oman elämänsä liikennepoliisien ja potkulautailijoiden välillä. Ehkä ihmiset eivät ole ehtineet kerätä tarpeeksi vihaa tai sitten pyöräilijöitä on ihanan helppo vihata. Itse hermostun potkulaudoista vain silloin, kun ne aiheuttavat vaaratilanteita. Ja niitähän riittää.

Lauantaina kuulin kaupassa, kuinka ostoksilla oleva äiti komensi vetelehtiviä teinityttäriään: ”Let’s go luteet, sänky palaa.” Että on tällainenkin sanonta edelleen hengissä! Kuuluu samaan lokeroon lehmä- ja navettaversion kanssa. Ei sanoja, ei suositeltavaa käyttää.

Sunnuntaina kädessäni olevan palovamman arpi alkoi vaivata. Napsin arvesta muutaman kuvan ja lähetin ne sairaanhoitajaystävälleni, joka kehtasi väittää, että arpi on niin tuore, että sen kehitystä on vaikea ennustaa. Niin se varmaan onkin, ja ihan oikeasti yhdestä harmittomasta läikästä ei pitäisi välittää piirun vertaa.

Itse asiassa uunin vastuksesta – kuulivathan kaikki nyt, mistä vamma tuli – aiheutuneen palovamman jättämä arpi ja pigmenttivirhe on herättänyt pohtimaan yllättävänkin vakavia aiheita. Miksi häpeän arpeani? Miksi koen tarpeelliseksi selvittää, mistä se on tullut? Kuten neuroottisuudestani saattaa huomata, olen välttynyt elämässäni oikeastaan täysin fyysisiltä vaurioilta, ja siksi typerä arpi vaivaa tarpeettoman paljon. En halua, että kukaan luulee sen johtuvan mistään, mistä se ei todellisuudessa johdu. En halua välittää virheellisiä viestejä itsestäni tai historiastani, mistä murehtiminen on typerää, sillä enhän itsekään arvota muita arpien perusteella.

Sairaanhoitajaystäväni ehdotti peittävän tatuoinnin hankkimista vuoden päästä, jos laikku ei ole poissa. Pitäisikö tatuoida kiertoilmauuni käsivarteen?

Heräsikö ajatuksia? Mitä mieltä olet arvista? Peitätkö niitä? Huomasitko blogikuvassa arpeni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unettomien öiden opit

On öitä, jolloin nukahtaminen tuntuu erityisen vaikealta, vaikken onnekseni kärsi unettomuudesta. Hankalina iltoina tuuditan itseni uneen knoppitiedolla. Silloin maailma ei olekaan enää sama asia kuin hikinen lakana ja huonosti aseteltu tyyny, vaan savanni, Sahara, hiekkadyynit ja kaikki maailman kielet sekoitettuna yhteen.
DSC_0154Totesin miehelleni vähän turhankin itseriittoisesti, että olisin loistava Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, sillä tiedän paljon. En sentään kaikkea kaikesta niin kuin ei varmasti kukaan meistä, mutta varmasti paljon yksityiskohtia epäolennaisuuksina pidetyistä asioista, vaikka minusta mikään tieto ei ole turhaa. Miksi itse asiassa olisi?

Vaikka maantieteen opiskelusta meni maku siinä vaiheessa, kun oppituntien sisällöt alkoivat keskittyä siihen, missä kulmassa auringonsäteet tulevat maapallolle, ei intoni maantieteen kulttuuripuoleen kuollut. Nimittäin kun en saa unta, alan selata kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella maantietoon: kansoihin, kieliin, kulttuureihin, kaupunkeihin, nähtävyyksiin ja jopa vesiputouksiin.

Olen opetellut ulkoa kaikki Suomen kunnat ja maailman itsenäiset valtiot sekä niiden pääkaupungit. Lipuista en ole järin kiinnostunut, sillä en oikeastaan ymmärrä, miksi ne pitäisi osata ulkoa. No, en tiedä, onko kunta- ja kaupunkikimarastakaan hyötyä muualla kuin miljonäärivisassa – johon siis en aio koskaan hakea. Kunhan huutelen itsevaltiaana blogialustallani.

Aivan turhaa kuntiin ja valtioihin liittyvä tankkaus ei ole, sillä monesti se laajentaa käsitystä myös historiasta. Suomen tapauksessa tarkastelen yleensä kunnan sosioekonomista taustaa ja entisiä kuntaliitoksia, kun taas maailman mittakaavassa keskityn kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Joskus saatan mennä niin pitkälle, että käyn läpi pienen heimokielen kielioppia, jos sellainen on saatavilla, tai tutkin presidenttien taustoja.

Kielisuosikkejani ovat kuitenkin pohjoismaiset kielet. Osaan ruotsia niin hyvin, ettei tanskan tai norjan kielten yksityiskohtien tutkiminen oikein innosta, mutta islanti ja fäärin kieli sen sijaan vangitsevat silmäni puhelimen näytölle yön pikkutunteina. On hyvä nukahtaa, kun on opiskellut kielen epämääräiset artikkelit. Tai eihän sitä opiskeluksi voi sanoa, vaan lähinnä selvittämiseksi. Tietää sitten vastata oikein, kun kysytään, mikä on vene-sanan nominatiivin määräinen muoto fäärin kielessä.

Tämän tietoylistyksen jälkeen on pakko vielä kertoa, miksi ihmeessä en voi osallistua mihinkään tietokilpailuihin. On nimittäin kaksi osa-aluetta, joista en tiedä yhtään mitään: elokuvat ja urheilu. En näet esimerkiksi kuluneella viikolla tiennyt, kuka on Roope Hintz. (Kuulosti lumilautailijalta, kuten Teemu Selänne mäkihyppääjältä.) Hakuvuoteni pääsykoekirjassa mainittiin Public Enemy, jonka minä luulin olevan elokuva. (Ei ollut eikä ole.) En vieläkään tiedä, mitä Star Warseissa tapahtuu, enkä todellakaan tiedä, miksi se sormus oli niin tärkeä Tolkienin tarinoissa.

Mutta sen tiedän, että skanneri on fääriksi ein ljóslesari ja että Majuro on Marshallinsaarten pääkaupunki. Kiitos, unettomat yöt!

Mikä on mielestäsi epäolennaista tietoa? Mistä niin sanotusti turhista asioista tai elämääsi liittymättömistä jutuista tiedät eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmapäiväni – kuohuviiniä ja kohtuullista raatamista?

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa ikinä kuohuviini-tastingiin. Se tuntuu ihanalta, unelmalta ja täydellisen suunnitellulta, aisteja hivelevältä ohjelmalta. Ja niin se tietysti onkin hetken, mutta arkea se ei voi olla. Minkälainen olisi ihan tavallinen arjen unelmapäiväni – sellainen, jonka saavuttamiseksi kannattaisi tehdä töitä?
DSC_01848.30 Herätys! En totisesti ole aamuihminen, mutta silti sopivan varhain herääminen kuuluu unelmapäivääni. Haluan tuntea heti aamusta, että saan asioita aikaiseksi.

9.00 Syön terveellisen ja monipuolisen aamupalan rauhassa samalla, kun luen kaikki uutiset, blogitekstit ja some-päivitykset. Luksustilanteessa aamupala olisi tietysti kahvilasta kotiinkuljetuksella tilattu brunssi, mutta lähempänä todellisuutta voisi olla pitkään haudutettu kotitekoinen puuro marjoilla, täyteläinen smoothie ja herkullinen täytetty leipä unohtamatta kahvia ja kylmää vettä.

10.00–14.00 Alkaisin tehdä töitä. Minulla olisi riskitön yritys, johon tulvisi asiakkaita ilman, että niitä täytyisi houkutella. Kirjoittaisin, suunnittelisin ja tekisin haastatteluita. Ikävät taloushallinnon asiat eivät koskisi minua, ja jos koskisivat, oppisin ne heti ja ne tuntuisivat mielekkäiltä.

14.30 Lounas! Söisin ravintolassa herkullisen salaatin tai kasvislautasen. Voisin myös vastoin odotuksia syödä kotona edellispäivän tähteistä kootun aterian, joka olisikin tajunnan räjäyttävä elämys.

15.00 Viimeistelisin työpäiväni ja sulkisin koneeni. Lähtisin lenkille, näkisin ystäviäni ja kävisin tapahtumissa. Eläisin elämää ilman aikatauluja, vaikka ohjelmaa olisi. Itse asiassa aikataulut eivät koskaan ole olleet ongelma, vaan nautin siitä, että saan asioita aikaan ja että päivissä on sopiva rytmi. Tietysti toinen unelmapäiväni voisi olla täydellinen löhöilypäivä, mutta tyytyväisin itseeni ja elämääni olen silloin, kun saan sekä puuhata että olla vapaa.

19.00–22.00 Oleskelisin kotona, kävisimme pyöräilemässä, istumassa puistoissa ja söisimme herkullista ruokaa. Ruokaunelmissani yhdistyvät helppous, herkullisuus ja terveellisyys. Täydellisessä elämässä joku muu kokkaisi minulle useammin kuin minä itse. Unelmaelämässäni voisin tosin syödä iltapalaksi kurkkua niin kuin aina yksin asuesssa. Yleensä kaapissani oli nimittäin vain valo ja kurkkua. Ei siksi, ettei muhuun olisi ollut varaa, vaan siksi, että en vain koskaan syönyt kotona muuta kuin kurkkua. Unelmajääkaappini kyllä olisi täynnä vegeuutuuksia ja -herkkuja!

22.30 Rauhoittuisin levolle kirjan kanssa. Lukisin itseni uneen, joka olisi niin syvä, että havahtuisin vasta aamulla vähän ennen kellonsoittoa.

Koska tämä päivän kuvaus ei ole totta, mikä sitten on? Hyvä asia on se, että elämässäni on myös kuvailemiani unelmapäiviä, mutta vain noin kerran kuukaudessa, kun arkena teen freelancer-hommia. Yleensä arki rullaa siten, että herään varhain aamulla, syön aamupalan alle kymmenessä minuutissa, pyöräilen töihin, palaan sieltä kahdeksan tunnin kuluttua, syön, nukun päiväunet, kirjoitan vähän, pyöräilen ja lopulta räpellän puhelinta niin kauan, että nukahdan.

Unelmapäiväni ei ole mitenkään vaikeasti saavutettavissa, mutta minulle se on unelmaa siksi, että sen saavuttaminen vaatisi yrityksen perustamisen. Koen olevani parhaimmilani saadessani työskennellä muille, joten en halua enkä oikeastaan edes uskalla perustaa yritystä. Ehkä sen aika on joskus, mutta toistaiseksi se on vain haavekuva sotkettuna take away -ruokaövereihin ja sopivasti säädeltyyn vapauteen.

Toistaiseksi.

Minkälainen on sinun unelmapäiväsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesä, joka ei taaskaan tunnu yhtään miltään

En muista, milloin lopetin rakastamasta kesää. Ehkä en ole koskaan rakastanutkaan, vaan elänyt rehellisesti syksystä, pelännyt kesän kirppuja, toimettomuutta ja tukahduttavaa ilmaa. Ehkä en koskaan ole oppinut nauttimaan vapaudesta niin kuin monet muut.
DSC_0047On varmasti tullut selväksi se, etten ole kesäihminen. En alkuunkaan. En pidä nahkeista jaloista, ympärillä pyörivistä ampiaisista, kutiavista hyttysen pistoista tai hikoiluttavasta auringonpaisteesta. Kesä ei ole vapauden aikaa, vaan tavallista lämpimämpi jakso, jolloin kaikki rullaa niin kuin ennenkin. Vain tuulitakin voi jättää kotiin.

Olen aina ollut levoton kesäisin ja odottanut syksyä, eikä työelämään siirtyminen ole siksi muuttanut sitä merkittävästi, vaikka lomat ovat lyhyempiä kuin koululaisilla. Minä ihan oikeasti yritin nauttia viime kesästä, mutta huomasin silti toivovani sen päättymistä jo ennen helleaaltoa. Kaipasin syksyn viileyttä ja toivoa uudesta. En ole ammatiltani opettaja, mutta minun vuoteni alkaa syksystä ja päättyy keväällä. Tammikuussa en todellakaan ole uuden edessä, vaan keskellä pahinta Pohjolan pimeyttä. Kesä taas on välitila, josta ei tunnu olevan mitään hyötyä muuta kuin ilmainen liikuntaharrastus: uiminen luonnonvesissä.

Koska en ole kesäihminen, en myöskään ole pitänyt vapaata kesällä paria poikkeusta lukuun ottamatta. Itse asiassa kesät ovat töissä kiireistä aikaa, ja yleensä myös silloin kirjaprojektien kiirein vaihe on käynnissä, joten on turha haaveilla päättömästä haahuilusta, eikä minusta edes olisi sellaiseen. Minähän inhoan sitä. En voi väittää olevani erityisen toimelias tai aktiivinen vapaa-ajallani, mutta eniten nautin siitä, että päivissäni on sekä puhteita että vapautta. Liika vapaa-aika ajaa vain lorvimiseen ja turhautumiseen. Ehkä olen vain unohtanut olla. Unohtanut opetella olemaan olematta.

Olen myös ihan tosissani yrittänyt miettiä, mikä minua vaivaa. Rakastanko liikaa rutiineja? Tuntuuko kesä vain pakotetulta vapausannokselta? Enkö osaa iloita silloin kuin muutkin? Voihan myös olla, että minä vain satun pitämään muista vuodenajoista enemmän. Tai sitten olen jumiutunut uskomaan, ettei kesällä ole mitään annettavaa minulle, sillä uskon, että hienoimmat asiat tapahtuvat, kun sitä vähiten odottaa, ei lämpömittarin saavuttaessa tietyt lukemat.

Pidänkin siis lomani yleensä talvella, mutta ymmärrän, ettei se kaikissa työpaikoissa ole mahdollista, enkä siten tietenkään odota järjestelyn toteutuvan. Itse asiassa voisi olla tervettä lomailla kokonainen kuukausi kesällä. Keskikesällä. Nukkua pitkään kolmenakymmenenä aamuna, hikoilla lakanat märiksi, ajella naapurikaupungin ABC:lle keskellä yötä ja katsoa, miten aurinko laskee lopulta jättimäisen huonekaluliikkeen taakse. Saisinko silloin kiinni kesästä, johon kaikki muut uskovat?

Miten kesästä voi oppia nauttimaan? Mikä on suosikkivuodenaikasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lukutoukan kadonnut into

Olen aina pitänyt itseäni aktiivisena kirjaharrastajana ja luulen, että sellaisena myös muut näkevät minut. Totuus on kuitenkin, että viimeksi olen lukenut kirjan tammikuussa. Se on aika laiha saavutus lukutoukalle.
DSC_0180Puijasin lukuhommissa jo lapsena, kun alakoulun käytävän seinälle piti rakentaa pala palalta vihreää lukutoukkaa, jonka vartalon palasiin kirjattiin lyhyitä esittelyitä luetuista kirjoista. Kyllä minä osan luin, mutta aika monta kuvausta loihdin selaamalla opuksia. Lukemista enemmän minua ovat nimittäin aina kiehtoneet tarinat, mikä itse asiassa on tehnyt minusta aika nirson lukijan ja siten huijarin. Tarinan on vaikea imaista minut mukaansa, jos oletus on se, että idea ei inspiroi minua yhtään.

Viime vuosina lukuharrastustani on häirinnyt opiskelu. En olisi voinut kuvitellakaan gradua tehdessäni, että olisin vielä päivän päätteeksi avannut romaanin, vaan aika usein päädyin selaamaan puhelinta tai tuijottamaan sarjoja, mikä ei ollut väsyneille silmille ja nuutuneelle mielelle lainkaan järkevä vaihtoehto. Yöunet menivät.

Seuraan edelleen alani kirjallisuutta, mutten voi enää syyttää tutkimuskirjallisuutta siitä, että romaani-intoni on kateissa. Valmistuin syksyllä 2017, joten eiköhän tutkielmaväsymys ole onnellisesti takana. Ilmeisesti ihmisen on kuitenkin kehitettävä itselleen sättimisen aiheita, sillä eihän siinä oikeastaan ole mitään järkeä, että surkuttelen sitä, etten ole ehtinyt nautiskella fiktiosta. Voisi kuitenkin ajatella, että elämässä loppujen lopuksi on hyvä pysyä asiassa ja pitää huolta siitä, että faktat ovat kunnossa.

Heikosta lukusuorituksestani huolimatta koen sisimmässäni olevani kirjaharrastaja, ja olenkin tilannut paljon kirjoja itse, saanut niitä lainaan tuttavilta ja lahjaksi kustantamoilta. Silti teokset ovat jääneet lojumaan avaamattomina yöpöydälleni kuluneena vuonna. Tiedän, että kuusi kuukautta on monelle lyhyt aika edellisestä lukukokemuksesta, ja jollekin on saavutus, jos saa luettua yhden kirjan vuodessa tai kahdessa. Minulle se on kuitenkin liikaa. Liian vähän lukemista.

Vuositahtiani hidastaa yleensä se, että tarvitsen kirjan jälkeen palautumisajan. En pysty aloittamaan uutta tarinaa, ennen kuin edellinen on pureskeltu, sillä tarinat eivät todellakaan ole minulle kertakäyttöviihdettä. Edellinen maailma täytyy jättää taakse tyylikkäästi ja vasta sitten voin antautua uuteen. Oma lukunsa – kirjaimellisesti – ovat kevyet sarjadekkarit, jotka kannattaakin ahmia putkeen, sillä mielikuvitusmaailmasta saa eniten irti, kun se piirtyy mieleen tarkasti ja jatkuu kirjasta toiseen.

Kun viimeksi tammikuussa tartuin kirjaan, luin suomalaisista rikoksista. Kyseessä ei ollut proosateos, mikä ei tietenkään tee lukukokemuksesta yhtään vähempiarvoista kuin kaunokirjallisuutta kahlatessa. Tärkeintähän minulle ovat tarinat, joten proosa – tai lukeminen ylipäätään – ei ole ainoa keino nautiskella niistä. Arvostan lukemista paljon, mutta samalla yritän muistaa, ettei kirjojen pidempi historia tee niistä ehdottomasti tarinoiden uusia kerrontatapoja, kuten tv-sarjoja ja elokuvia, parempia. Kirjojen nauttima arvostus on helppo perustella lukukokemuksen tarjoamilla rajattomilla mielikuvitusmahdollisuuksilla, mutta loppujen lopuksi merkittävintä on henkilökohtainen kokemus, olipa se mielikuvituksen tuotetta tai valmiiksi muotoiltu audiovisuaalinen esitys.

Tänään jätän kuitenkin Yle Areenan avaamatta ja Sorjosen rikostutkintoineen Lappeenrantaan, ja aloitan Taina Latvalan Venetsialaiset* (Otava 2018). Se on pölyttynyt aivan liian kauan pöydälläni. Tervetuloa tarina ja hyvät yöunet! Mihinkään ei nimittäin nukahda yhtä hyvin kuin kirjan ääreen.

*saatu Otavalta

Minkälainen lukija olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitäpä jos

Sanotaan, että jossitteleminen ei kannata, mutta minusta se on haikean suloista. Mitä jos olisin valinnut näin monessa asiassa toisin ylioppilasjuhlieni jälkeen?
DSC_0168 (3)Ylioppilaaksi päästyäni uskoin vahvasti tietäväni, miten elämäni etenee. Tein viisivuotissuunnitelmia, ja oletin, että kun jonkun tavoitteen kirjaa ylös, se myös toteutuu. Valitettavasti olen saanut huomata, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni, mutta aika monia elämämme käänteitä ohjaavat pienet valinnat. Ne, joita ei välttämättä edes huomaa.

Mitä jos en olisi päässyt opiskelemaan vuonna 2012? Tiesin, että tulisin valituksi. Olo oli kevyt ja rauhallinen pääsykokeen jälkeen, vaikka vain muutama prosentti pääsi tuona vuonna sisään. Loppujen lopuksi en päässyt sisään huippupisteillä, mikä harmitti suunnattomasti, vaikka eihän sillä ollut merkitystä oikeasti. Murehdin myös sitä, etten päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan, vaikken edes lukenut pääsykokeisiin. Silloin on aika vaikea päästä mihinkään.

Mitä jos olisin uskaltanut muuttaa Kanadaan, kun pyydettiin? En oikein edes muista, miten sain tarjouksen, mutta se liittyi mummini sukuun ja alueella julkaistavaan suomenkieliseen lehteen. Ei minusta ollut lähtijäksi, sillä enhän ollut asunut edes yksin. Olin valmis muuttamaan kantakaupunkiin, mutten Kanadaan.

Mitä jos olisin muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Ystäväpiirini olisi varmasti nykyistä laajempi, kun taas kotikaupungissa opiskellessa se ei oikeastaan kasvanut mitenkään, mikä jälkikäteen ajateltuna on harmi. Moni tutustuminen jäi, sillä minulla oli jo valmiina tiukka ystäväpiiri, toisin kuin lukioon mennessä, jolloin olin päässyt yläkoulusta kiusattuna ja lähes kaverittomana.

Mitä jos olisin vaihtanut alaa? Olisin varmasti ihan tyytyväinen, sillä turvallisuus ja tasaisuus ovat minulle loppujen lopuksi elämässä tärkeintä. En usko, että olisin onnellinen, vaan kuihtuisin unelmoidessani haaveammattini opiskelemisesta.

Mitä jos olisin valinnut erittäin hyväpalkkaisen alan? Ansaitsisin varmasi ainakin puolitoistakertaisesti tai kaksinkertaisesti rahaa jo tässä vaiheessa uraani, mutten usko, että se motivoisi minua yrittämään kovemmin mitään elämässä.

Mitä jos raha ratkaisisi kaikki elämäni käänteet? Asuisin omistusasunnossa, säästäisin neuroottisesti ja tuntisin syyllisyyttä todella paljon. Juuri nyt on hyvä olla, kun on kolikoita sukanvarressa muttei kahleita velkavankeudessa.

Mitä jos olisin uskaltanut hypätä tuntemattomaan jo monta kertaa? Olisin varmasti epäonnistunut useammin, mutta myös onnistunut useammin. Olisin ehkä rakastanut hetken vaaraa, mutta palannut aina lähtöpisteeseen. Turvaan.

Mitä jos olisin nauttinut enemmän kahdeksan vuoden takaisesta päivästäni? Olin onnellinen, tuore ylioppilas ja kuvittelin saavuttaneeni jotakin suurta. Minulla oli maailman ihanimmat juhlat, joissa mummi paasasi kuivakakuista, äiti laittoi hanttiin, joku lämmitti mikrossa salaa kylmää kahvia ja me herkuttelimme ystäväni kanssa tarjoilupöydän jämillä aamulla. Heti, kun olimme kävelleet ilman kenkiä sateessa kotiin.

Jos siis olisin vuonna 2011 tiennyt, että elämä oikeastaan alkaa vasta lakkiaisista, olisin varmasti muistanut nauttia useammin ja elää enemmän täysillä.

Onnea kevään ylioppilaille ja muille valmistuneille!

Mitä asioita jossittelet yleensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavoitteena 10 euron päiväbudjetti – Miten kävi?

Kerroin viime viikolla Instagramissa kokeilevani 10 euron päiväbudjettitavoitetta, jossa ideana – kuten arvata saattaa – on se, että rahaa käytetään päivässä korkeintaan kymmenen euroa niin, ettei päivän ylijäämä siirry seuraaville päiville. Kokeiluni epäonnistui, mutta turha se ei ollut.
DSC_0063Raha ja kulutuskäyttäytyminen ovat olleet melko suosittuja aiheita blogissani, joten toivon, että myös tästä viikkoraportista on iloa ja jopa hyötyä. Haluan myös muistuttaa, että 10 euron päiväkohtainen budjetti ei ole mikään selviytymiskoe, sillä monet ihmiset elävät paljon pienemmällä rahamäärällä, puhumattakaan siitä, että maailman mittakaavassa monet elävät alle dollarilla päivässä. Lisäksi on hirvittävän helppoa ja mukavaa lähteä tällaisiin haasteisiin, kun siihen ei ole oikeaa pakkoa. Aina voi kuitenkin opetella tarkkuutta oman tilipussin hallinnassa, ja siksi halusin kokeilla budjettirajaa.

Yleensä käytän rahaa noin 20 euroa päivässä, mutta mittaan sitä viikkotasolla, eli karkeasti yritän käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa. Summa sisältää ruokaostokset, pienet shoppailut, ulkona syömisen ja noutoruoat sekä kotitaloustarvikkeet. Talouden toinen osapuoli hoitaa oman ruutunsa, ja sovimme aina, mitä kumpikin meistä ostaa. Kalliissa hankinnoissa vuorottelemme.

Miltä tavoiteviikkoni näytti?

Maanantai: 1,48 €
Lähdimme äitini kanssa ostamaan uutta nettivekotinta Ratinan kauppakeskuksesta, joka oli täynnä houkutuksia. Lopulta jouduin pakon edessä ostamaan vain vegepiirakan ja vesipullon, sillä lounaasta oli jo kulunut yli viisi tuntia ja edessä oli pitkä bussimatka ja paljon iltapuhteita.

Tiistai: 5,80 €
Ostin lähimmästä suuresta marketista viikon eväsaineksia: jogurttia, parsakaalia, leipää ja chiliä.

Keskiviikko: 0 €
Syntymäpäivänäni pyyhälsin suoraan kotiin, jossa herkuttelimme nepalilaisella ruoalla. Niitä en kuitenkaan maksanut itse käyttötililtäni, jota päiväbudjettihaaste koski.

Torstai: 51,94 €
Viikko meni käytännössä torstaina pieleen. Ostin koko loppuviikolle ruoka-aineet, eväät ja aamupalat. Oikeasti olisi pitänyt karsia ja keskittää ostokset edulliseen jättimarkettiin. Viidesosa päivän kuluista upposi Picnicin uuniperuna-annokseen lounaalla, mutta hyvä niin. Kyseessä oli nimittäin paras syömäni ateria vähään aikaan. Uuniperuna-annoksen saa myös vegaanisena, sillä kermaviilikastike ainakin minun annoksessani vaihdettiin guacamoleen.

Perjantai: 25,95 €
Perjantaina jatkui näköjään huonoksi havaittu linja, sillä rahaa meni reippaasti enemmän kuin piti. Hain ranskalaisia ja vegekebabia iltapalaksi, sillä minulla oli aivan kammottava nälkä. Nälkään ja päivän rahanmenoon syynä oli se, että pistäydyin kaksiksi muuttuneilla yksillä ystäväni kanssa. Ilman pubireissua rahaa olisi kulunut noin 10 euroa.

Lauantai: 8,60 €
Ostin lähikaupasta paprikaa, nyhtökaurapyöryköitä, kurkkua ja vegekebabia, sillä teimme cocktail-tikkuja peli-iltapalaksi. Kauppareissu oli muistutus siitä, että tiettyjä valintoja tehdessä vegeruoka on kallista, oikein ostaessa ei.

Sunnuntai: 11,90 €
Sunnuntai oli malliesimerkki siitä, miten rahaa huomaamatta valuu ostoksiin, joista ei jää edes muistijälkeä. Täydensin tahinivarastoani ja ostin samalla jalapenoja ja tomaattimurskaa. Lisäksi hain finaalipeliin talouden toiselle osapuolelle purilaisainekset, kuten mustapapupihvejä ja vegejuustoa. Hän puolestaan osti kotiimme sellaista, mikä minun alun perin piti ostaa, joten tilit tuli tasattua.

Keskimäärin käytin rahaa 15,10 euroa päivässä. Koko viikon aikana käytin 105,70 euroa, joka on noin kolmasosan vähemmän kuin tavallisesti.

Missä onnistuin? Mikä meni pieleen?

Mietin oikeasti sitä, mihin rahaa käytän, mutta huomasin, ettei päiväbudjetti ole minulle niin merkityksellinen, sillä itse asiassa joinakin päivinä käytin rahaa enemmän siksi, että 10 eurosta oli jäljellä vielä vaikka kuinka, mikä lopulta ajoi siihen, että rahaa menikin enemmän kuin piti. Kokeilun päiväkohtainen keskiarvo 15,10 euroa ei eroa ihan hirveästi siitä, miten tavallisesti käytän rahaa. Kuten totesin, 10 euroa on myös aika paljon rahaa, joten sen asettamien rajojen alittaminen ei vaadi edes kummoista kekseliäisyyttä, sillä halvimmillaan vegeateriat voi kotona kokata alle eurolla per annos.

Seuraavan kerran voisin yrittää budjettitavoitetta huomattavasti pienemmällä summalla käteistä käyttäen. Kun kortti olisi kotona, ei sitä voisi käyttää, vaikka haluaisi. Silloin valintojen järkevyys olisi pakko punnita.

Mikä sinun viikkobudjettitavoitteesi on? Mikä olisi realistinen, mutta haasteellinen päiväbudjetti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa