27 opetusta elämästä

Täytän tänään 27 vuotta. Lukusanana se näyttää jo ihan uskottavalta ja pyöristyy selvästi tavoittelemaani kolmeenkymppiin. Syntymäpäiväni kunniaksi kirjasin ylös 27 ensimmäistä asiaa, jotka elämäni opeista tulivat mieleeni.
DSC_0085Tuotteiden päiväys kannattaa aina tarkistaa kaupassa. Olen ostanut aiemmin niin monta pilaantunutta tuotetta huolimattomuuttani, joten syynään päiväyksen aina. Lähikaupassamme on ollut jo monta kuukautta helmikuussa vanhentunut majoneesi. En ole jaksanut huomauttaa asiasta. (K-Market Amurin työntekijä, tarkista Poppamies-hylly, jos luet tämän.)

Päiväbudjetti selkeyttää arkea ja ilahduttaa, kun se alittuu. Silloin överipäivät eivät harmita. Itselläni tosin on usein joko nollapäiviä tai niitä, jolloin ostan kassillisen tarpeellista ja tarpeetonta, joten tasapaino säilyy.

Äänestä. Aina. En voi käsittää sitä, ettei aikuinen ihminen äänestä. Myös EU-vaaleissa pitää äänestää.

Tee monen päivän eväät mukaan töihin. Säästää aikaa ja rahaa ohjaten samalla järkevään kulutukseen!

Ole ystävällinen. Melkein kaikille. Mutta varsinkin asiakaspalvelijoille. On kammottavaa ajatella, kuinka paljon kuraa niskaan ihmiset saavat palvelutyössä. Persläpikäytös ei vie asioita eteenpäin.

Älä koskaan jätä sanomatta, mitä ajattelet, jos se ei loukkaa muita.

Toisten tekoja on turha tuomita vain siksi, ettei itse koskaan tekisi niin. En voi sietää mustavalkoisuutta enkä halua sortua siihen. Ehdottomuus on inhottavaa.

Ei ole olemassa elämää määräävää kohtaloa, vaikka siltä tuntuisi. Sorrun joskus vähän taikauskoon, mutta yritän ajatella, että ei ole maagista voimaa ohjaamassa meitä. On vain valintoja ja sattumien summia.

Raha menee rahan luokse. Aina. Sen huomaan jopa omassa elämässäni. Kun rahaa tulee, sitä todella tulee. Ja joskus ei.

Vaikka muovin käyttöä pitäisi vähentää, kannattaa käyttää elintarvikesäilytykseen pieniä muovipussukoita, jos ne voi kierrättää. Ovat käteviä.

Työpaikan kahvimuki kannattaa pestä useammin kuin oikeasti jaksaisi. Pelottaa ajatella, kuinka paljon kupissani on bakteereita.

Aika auttaa pettymysten käsittelemisessä, ei punaviini. En tiedä, auttaako mikään paremmin kuin aika.

Terassille on syytä lähteä, kun pyydetään. Kieltäydyn liian usein kaikesta, joten yritän tarkoituksella suostua ex tempore -kutsuihin. Yllätysillat ovat parhaita.

Kannattaa muistaa, että kukaan ei katso uimahallin suihkussa juuri sinua. On inhottavaa vetää nahkeaa uimapukua märkää ihoa vasten ja silloin tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat, vaikka enhän itsekään kyylää muita ihmisiä hallin suihkutiloissa.

Googlaa aina alekoodit. En ole tarjoushaukka, mutta nopealla haulla voi saada oikeasti mukavankin rahallisen hyödyn.

Mieti huolellisesti, kenen kanssa ja mistä asiasta kinaamiseen jaksat käyttää energiaa. En nykyään pidä asioita yhtä paljon sisälläni kuin ennen, mutta olisi minulla enemmän sanottavaa kuin ulos tulee, sillä en yksinkertaisesti jaksa vängätä turhasta.

Taltioi sukusi tarinat ja tee DNA-testit ennen kuin on liian myöhäistä. Kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää isäni puolen sukuun suuri aukko ja joihinkin kysymyksiin emme koskaan saa vastausta. Äitini vanhemmat taas kuolivat niin nuorina, että moni asia jäi sanomatta ja selvittämättä jo varhain. Siksi taltioin DNA:t ja tarinat visusti talteen omalta lähipiiriltäni, kun se vielä on mahdollista.

Ole luottamuksen arvoinen. En ole aina ollut, mutta viime vuosina se on ollut minulle ykkösasia. Tuntuu hyvältä, että minuun luotetaan ja minulle uskoudutaan.

Ilahduta läheisiäsi. Siitä saa itsekin hyvän mielen. Talous ei kaadu muutaman euron ilahdutukseen.

Järjestä silloin tällöin suuret juhlat. Haaveissani järjestäisin valtavia puutarhajuhlia aina kesäisin, mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista, sillä parvekkeemme on kooltaan reilun neliömetrin ja ainoa vihreä asia siellä on kaupungin istuttamasta lehmuksesta pudonnut lehti.

Itku loppuu vain itkemällä. Suihkussa itkeminen on helpointa ja kivuttominta. Jos itkua pidättelee, kasvaa pala kurkussa liian suureksi. Kyyneleet turvottavat silmiä, mutta vähiten silloin, kun sen tekee suihkussa.

Älä koskaan jätä vastaamatta viestiin tai kommenttiin. Tästä aion pitää kiinni, sillä minusta vastaaminen on suorastaan velvollisuus, jos joku näkee vaivaa kommentoidakseen jorinoitani tai lähettääkseen minulle henkilökohtaisen viestin.

Kerro toiselle jotakin hyvää, kun se on mahdollista tai siihen on aihetta. Välillä arki tuntuu niin kiireiseltä, ettei ole aikaa jorista mitään ylimääräistä, mutta olen silti yrittänyt ryhdistäytyä ja kertoa ja kehua, kun näen tai kuulen jotakin kivaa.

Tee mielikuvaharjoituksia menneisyytesi ikävistä tapahtumista, jotta voit unohtaa ne. Kun ikävät hetket käy läpi yksityiskohtaisesti, niistä pääsee nopeammin yli.

Älä murehdi tänään sellaista, mitä voi murehtia myös huomenna. Pystyn tarvittaessa saamaan itseni muutamassa minuutissa äärimmäisen stressaantuneeseen tilaan asioista, joille en kyseisellä hetkellä voi mitään. Siksi olen päättänyt, etten ajattele stressaavia asioita ennen kuin niille oikeasti voi tehdä jotakin.

Nukahda käsi kädessä kumppanisi kanssa. Mummi sanoi tehneensä näin vaarin kanssa yli 50 vuotta. Kun toista koskee, ei häntä unohda.

Sovi riita ennen nukkumaanmenoa. Sovinnosta ennen yötä pidän ehdottomasti kiinni, olipa riita syntynyt kenen kanssa tahansa. En halua kuluttaa yötä murehtimalla enkä varsinkaan jättää sitä seuraavaan päivään. Mitä tahansa voi tapahtua.

Minkä ikäiseksi kuvittelit minut? Mitä sinä olet oppinut elämästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon paras päivä ja neljä muuta ennen sitä

Sain blogiini mainion kommentin, jossa todettiin yleisesti, että on parempi olla hiljaa silloin, kun ei ole sanottavaa. Otin neuvosta vaarin – vaikka vaareja minulla ei ole sen enempää kuin mummojakaan – ja pidin kirjoituslomaa viikon. Olen saanut energiani nyt takaisin, sillä onhan viikon paras päivä: perjantai. Ja ehkä joku Suomen jääkiekkopeleistä huolimatta jaksaa kuunnella juttujani.
DSC_0031Maanantai livahti ohi aivan huomaamatta, ja aluksi olinkin täynnä intoa uudesta viikosta, sillä alun perin ei pitänyt olla tiedossa kuin peruspuuhia. Tulikin uutta ja uuden opettelua. Minähän inhoan muutoksia ja vielä enemmän epäonnistumista. Pelkään epäonnistumista niin, että vanhat mokat saattavat pyöriä mielessäni pitkään. Muusta en tiedä, mutta ainakin tällä viikolla olen onnistunut täydellisen neilikkakimpun hankkimisessa. Yleensä valitsen huononuppuisen ja helposti nuupahtavan risupesän, mutta nyt persikanvärisin kukin koristeltu vihta on tönöttänyt pöydällämme uljaasti jo monta päivää.

En varmasti ole ollut yhtä väsynyt pitkään aikaan kuin keskellä viikkoa, mikä taitaa johtua vain siitä, että päivät ovat olleet kuormittavampia kuin aiemmin. Olen sammunut joka ilta kuin saunan lyhty, vaikken itse asiassa ymmärrä, miksi juuri saunan lyhty sammuu niin herkästi. Liekö kyse fysiikasta, lämpötilavaihteluista ja oven jatkuvasta käymisestä. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista satunnaisia nukahtamisvaikeuksia lukuun ottamatta, mutta silti on aina yhtä ihanaa nukahtaa niin sanotusti ykkösellä.

Yksi syy raukeuteeni oli uimahallissa käynti, joka oli kaikin puolin unohtumaton kokemus. Sen lisäksi, että kokeilimme ystäväni kanssa Ulla Taalasmaan innoittamina vesijuoksua, saimme kimppuumme hallilimanuljaskan. Jos nyt ei aivan kimppuumme, niin kintereille ainakin. Hieman säälittävä ja oudosti huohottava hemmo seurasi meitä radalla herkeämättä, mikä tuntui ahdistavalta, mutta pelastuimme, kun vaihdoimme viralliseen tätialtaaseen vesijuoksemaan.

Tänään on onneksi viikon paras päivä. Perjantai. Torstai ei  todellakaan ole yhtä paljon toivoa täynnä kuin perjantai. Koko viikonloppu on vielä edessä ja tuntuu siltä, että mitä tahansa voi tapahtua. Siitäkin huolimatta, että oikeasti poistun kotikolosta korkeintaan lähisatamaan katsomaan auringonlaskua. Jos siis maltan istua siellä niin myöhään, että kesästä kielivä aurinko alkaa painua maille!

Ennen rauhoittumista täytyy hoitaa vielä pakolliset asiat: viestit, suoratoistopalveluiden peruminen, EU-vaaliehdokkaan valinta ja PåMackanin ja vadelmahillon paistonkestävyyden selvittäminen. Työkaverini sanoi tosin, ettei ainakaan hilloa kannata uuniin laittaa, mutta minäpä en sitä niele noin vain. Ehkä perunajauho tekee ihmeitä, sillä se kuulemma pystyy mihin vain. Yleensä näiden sanojen jälkeen olen itse polttanut käteni uunin vastukseen tai sitten pilannut kalliilla raaka-aineilla valmistetun kakun.

Tätä perjantaita ei kuitenkaan voi pilata mikään. Ei edes parvekkeella riehuva pörriäinen tai Lauri Tähkää huudattava alakerran naapuri. Minähän sitä paitsi pidän Tähkän musiikista ainakin vähän. Enemmän kuin ampiaisista.

Mikä on viikon paras päivä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rehelliset kuulumiset

En ole täysin käsittänyt, miksi rehellisyyttä blogeissa täytyy korostaa. Valehteleminen on älytöntä ja siitä jää useimmiten kiinni, mutta ei kai kukaan sentään halua lärpättää kaikkia elämänsä yksityiskohtia internetiin. Kutsuisinkin omasta elämästä tuotettavan blogisisällön rajaamista valehtelun sijaan kehystämiseksi, jossa avoimuudella on raja-aidat, eikä siksi ole olemassa rehellisiä tai epärehellisiä tarinoita. Yritän nyt kuitenkin hypätä suosittuun blogisarjaan mukaan ja kertoa parhaan kykyni mukaan rehelliset kuulumiseni.
DSC_0002 (4)DSC_0001 (5)DSC_0004 (7)DSC_0003 (5)

Koti

Ensimmäisenä mieleeni tulevat mahtavat naapurimme. Emme ole puutarhajuhlatyyppejä, vaan tärkeintä on se, että naapurien kesken vallitsee syvä ymmärrys siitä, mitä kerrostaloasuminen on. Kukaan ei nipota turhista eikä aiheuta tuhoja taloyhtiölle tai kanssaihmisille. Myös kerrostalokotimme sisällä kaikki on hyvin. Tunnelma on harmoninen, vaikka tämän jutun kuvituksena olevista rehellisistä kotikuvista voi välittyä toisenlainen fiilis.

Terveys

Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että ikä voi milloin tahansa alkaa näkyä kehossani, ja olen jo kuvitellut näkeväni ensimmäiset merkit aineenvaihdunnan hidastumisesta. Pelkään, että esimerkiksi painon pudottaminen on vaikeampaa kuin kuusi vuotta sitten. Siksi olenkin yrittänyt ajatella entistä enemmän sitä, miten voisin voida vielä paremmin. Niin, ettei elämä kuitenkaan olisi suorittamista. Ilmeisesti minulla menee kuitenkin ihan hyvin, sillä olen harvoin kipeä enkä kärsi oudoista kolotuksista.

Työ

Jos saisin valita, haluaisin viran, jossa voisin olla eläkeikään asti. Olisi ilmeisesti pitänyt syntyä viimeistään 1960-luvulla ja napata paikka jostakin hikisestä ja harmaasta virastosta, jonka väki villiintyy kerran vuodessa pikkujouluissa sisävesiristeilyllä. Ennen kuin pääsen riekkumaan unelmavirassa pikkujouluihin, täytyy jaksaa puskea eteenpäin. Työn sisältöä enemmän olen tällä hetkellä tyytyväinen tuloihini, mutta sivuprojektit rullaavat mukavasti, ja yritän olla murehtimatta joka päivä sitä, kuinka paljon ja nopeasti pitäisi saada aikaan ja edetä.

Raha

Tuntuu siltä, että on kahdenlaisia kausia: tasaisia ja yltäkylläisiä. Olen aika onnekas, että ylipätään voin jakaa elämäni näihin kahteen jaksoon. Olen keskituloinen pieni työläinen, jolle kertyy ihan mukavat vuosiansiot, sillä kirjoitan päivätöideni lisäksi yrityshistoriikkeja. Aika mahtavaa sanoa näin, mutta totta se on. Olen tehnyt tätä jo monta vuotta! No, rahavirtaan se vaikuttaa siten, että kirjamassit pärähtävät tilille aina sovituissa köntissä. Seuraavan erän aikoihin saan myös veronpalautuksia ja mehevät lomarahat. Raha tulee rahan luokse -periaatteella näyttää siis elämänikin pyörivän – tai sitten lisätyö- ja kesälomarytmini rullaavat aina samassa tahdissa.

Vapaa-aika

Tässä jos jossakin olen onnistunut! Olen nimittäin saanut jalostettua vapaa-ajan käyttöni sellaiseksi, että se virkistää ja tuo mielihyvää. Toivoisin, että saisin sisällytettyä vielä enemmän liikuntaa vapaapäiviini, mutta usein jokin muu, kuten kirjoittaminen, vie käytettävissä olevan ajan. Samasta palasta pitäisi lohkaista myös aikaa perheelle ja ystäville, ja sosiaalisten suhteiden hoitamisen toivonkin kohentuvan kesää kohti. Ilman ystäviä ei nimittäin rahasta tai terveydestä ole pahemmin iloa.

Mitä ajattelet rehellisyydestä blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mielikuvajuoma ja mielettömän kevyt olo

Pidän itseäni aika rationaalisena ihmisenä, mutta huomaan silti säännöllisesti hurahtavani kaikenlaisiin – todennäköisesti – tieteellisesti epäpäteviin konsteihin, kuten Detox-kuureihin. Jälleen kerran aamuni alkavat epämääräisellä ruskealla liejulla, ja viikon päästä pitäisi olla kevyt olo. Miten tässä kävi taas näin?
DSC_0740Päädyn kerta toisensa jälkeen Detox-kuuriin, sillä ajatus keventymisestä tuntuu kiehtovalta. Ei välttämättä niinkään painon näkökulmasta, vaan kehon puhdistumisen kannalta. Tuntuu tyydyttävältä kuvitella, kuinka keho puhdistuu päivä päivältä, vaikkei minkäänlaista tieteellistä näyttöä minulle olekaan tarjottu.

Ruohonjuuresta 20 eurolla ostamani seitsemän päivän Detox-kuurin teho perustuu latva-artisokkaan, koivun kuivauutteeseen, vihreään teehen ja fenkoliin. Seitsemänä aamuna 20 millilitran pikkuputeli sekoitetaan puoleen litraan vettä, ja ajatuksena on juoda seos heti herättyä, vaikka olen törmännyt myös sellaisiin kuureihin, jossa juomaa juodaan pitkin päivää. Ottaen huomion tieteellisesti suhteellisen hataran pohjan en usko, että juontitiheydellä on väliä.

Tällä hetkellä olen kuurin puolivälissä, ja olo alkaa tuntua kevyemmältä. En tiedä, voiko tästä kiittää koivua ja latva-artisokkaa vai ihan vain viikonlopun rillutteluvaikutusten katoamista, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että aineenvaihdunta toimii ja pömpötys laskee laskemistaan. Kuurin aikana olen syönyt kevyesti ja säännöllisesti sekä kiinnittänyt erityishuomioita vitamiineihin ja hivenaineiden saamiseen.

Kaikenlaiset juomakuurit saavat usein huuhaahälytyskellot soimaan ja monesti aivan aiheesta, mutta olen silti turvautunut silloin tällöin kevennyskuureihin, koska luonnollisuudesta huolimatta en vain pysty ruoka-aineisiin pohjautuvaan Detox-kuuriin, jossa kalorit ovat järjettömän alhaiset. Kokeilin ruokavalioon pohjautuvaa Heart Beats Detoxia viime kesänä ja muutuin suorastaan hirviöksi. Huono olo jatkui päivästä toiseen ja päätä särki tauotta. Tulin siihen tulokseen, ettei kesälomaa kannata tuhlata nihkeilyyn, mutta samalla päätin, etten myöskään voi kokeilla Detox-rääkkiä työssä käydessäkään, sillä keskittymisestä ei tulisi mitään jaksamisen valuessa pohjamutiin.

Miksi jälleen kerran päädyin litkimään ruskeaa ja vähän kummallisen makuista juomaa? Niin kuin monessa muussakin tuotteessa on terveyshömpötyksissä kyse mielikuvista, jotka ostaja kuvittelee saavuttavansa seitsemän päivän kuurin jälkeen. En sentään ole niin naiivi, että kuvittelisin ihmejuoman keventävän tai edes puhdistavansa minut hetkessä. Suurin kiitos kohentuneesta olostani kuulunee säännölliselle syömiselle ja juodun vesimäärän kasvamiselle, sillä puolen litran Detox-juoman lisäksi juon kolmisen litraa vettä joka päivä.

Koska en tiedä, mihin teho perustuu eikä minulla ole minkäänlaista todistusaineistoa keventyneestä olostani, voi hyvin olla, että kyse on puhtaasti lumevaikutuksesta. Jos tuote ei vaaranna terveyttä, en pidä lumevaikutusta automaattisesti negatiivisena asiana. Jos keventynyt olo saa elämään terveellisemmin tai sysää tervetulleen ja terveen elämänmuutoksen käyntiin, on tuote ajanut asiansa, vaikkei se tieteellisesti ja fyysisesti olisi latva-artisokkauutteen tai fenkolipölyn ansiota.

Terveystuotteiden mainostaminen ei silti ole ongelmatonta, jos ajattelee asiaa vastuun näkökulmasta. Haluaisin ajatella, että ihminen on aina ensisijaisesti itse vastuussa itsestään, mutta totta on myös se, että kaikki eivät siihen pysty eivätkä yritykset voi suoraan sysätä vastuuta kuluttajalle. Suomessa onneksi pakkausmerkinnät ovat ensiluokkaisia ja niiden täytyy olla selkeästi näkyvillä. Uskoipa tuotteiden vaikutuksiin tai ei, turvallisinta olisi pysyä erossa kaikista teollisista tuotteista ja luottaa tervelliseen ja puhtaaseen ruokaan. Silti joskus on ihanaa ostaa itselleen hyvä olo.

Tunnen jo, kuinka latva-artisokka, fenkoli ja koivu-uute työskentelevät kehossani ja tekevät minusta puhtaan, jopa paremman ja sporttisen, ihmisen. Kannattiko tähän laittaa 20 euroa? En todellakaan tiedä.

Mitä mieltä olet muotikuureista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämäni on kuin Dalín valuvat kellot

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä hurjempaa vauhtia elämä vilahtaa ohi. Miten on mahdollista, että alakoulu tuntui ikuisuudelta, mutta viimeiset kuusi vuotta ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen?
DSC_0739Minuun on iskenyt aikakriisi. Sen ydin piilee siinä, että elämä tuntuu virtaavan ohitseni ilman, että se ottaa minua mukaansa. Aivan kuin en saisi mistään kiinni. Viikkojen ja viikonloppujen jälkeen huomaan jälleen päivien kuluneen ja kuukausien vaihtuneen. Miten ihmeessä kukaan pysyy tällaisessa tahdissa mukana?

Ymmärtäisin arjen kiitämisen, jos loikoilisin tekemättä mitään, vaikken tosin aivan täysin yhdy siihenkään, että aika menee hukkaan, jos ei alati puuhastele. Minusta aika menee paljon hitaammin vällyjen välissä kuin paahtaessa työssä ja vapaa-ajalla. Silloin jostakin ehkä saisi kiinni. Olenkin yrittänyt miettiä, miten elämä ja aika kuluisivat hitaammin. Mitä voisin tehdä, että viikko tuntuisi seitsemältä päivältä seitsemän tunnin sijaan? Ulkoilen, kirjoitan, siivoan, kokkaan ja käytän oikeasti aikaa siihen, että pohdin, mikä minut tekisi arjessa onnelliseksi. Silti aika ei vain pysähdy.

Elämänkaartani en voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisin ajan kuluvan hitaammin. Suuressa mittakaavassa ajan kulumisen huomaa siitä, että lapsuusmuistot alkavat kadota. Ne muuttuvat yhä enemmän vain valokuviksi ja kirjoituksiksi. Muistikuvat teini-iästäkin tuntuvat hämärtyvän, sillä siitä jäänyt todistusaineisto tuhoutui, kun tietokoneen poksahtanut kovalevy vei mennessään kuvat. Muistan yksittäisiä tunteita, hetkiä ja retkiä. Välillä olen miettinyt, onko opiskelu ja kova työtahti romuttanut muistini, mutta olen yrittänyt lohduttautua sillä, että usein ihmisellä alkaa pätkiä lähimuisti ilman, että muistot katoavat.

Vaikka aika tuntuu laukkaavan hirvittävää vauhtia eteenpäin, en ole koskaan miettinyt vanhenemista tai millään tavalla pelännyt sitä. Itse asiassa nautin siitä, ja toivon iän tuovan vielä enemmän viisautta, armollisuutta ja rauhallisuutta. Harmi kyllä, kiitävä aika ei ole kiihdyttänyt vanhenemista yhtään. Näytän edelleen käsittämättömän nuorelta, eikä ikää kartu vuosittain sen enempää kuin muillekaan.

Ikääntymisen ja ryppyjen sijaan pelkään sitä, etten saavuta kaikkea, mistä unelmoin, jos yhtenä päivän herään siihen, että on liian myöhäistä. Siksi, että aika on vain virrannut ohi. Niinhän se tekee, vaikka toisin toivoisi. Sitä nimittäin Dalíkin yritti sanoa valuvista kelloista muistettavalla Muiston pysyvyys -teoksellaan (1931). Kaikki – ihmisen luoma – on katoavaista. Sen ymmärtäminen ja siitä ahdistuminen kuuluu kai aikuisuuteen.

Kuluuko aika mielestäsi liian nopeasti? Miten sen voisi pysäyttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Perjantain pikamielipiteet

Minua huvittaa vieläkin se, että Mediakkaa on sanottu poliittiseksi blogiksi. En minä sellaisena tätä pidä, mutta toisaalta se tuntuu aika imartelevalta! Onhan minulla paljon sanottavaa, vaikka suurimmat mölyt pidän mahassani. Pieniä makupaloja niistä saatte kuitenkin nyt.
DSC_07066Aiheeseen sopivasti aloitan nettikommentoinnista. En ole niinkään huolissani siitä, millaista törkyä blogeihin sataa, vaikka pöhköä on suoltaa vieraan ihmisen sivustolle sontaa anonyymisti. Viime aikoina olen katsonut epäuskoisena erityisesti iltapäivälehtien kommenttisivuja. Ehkä epäuskoisempana kuin koskaan, sillä on käsittämätöntä, että äänestyskelpoiset, todennäköisesti aikuiset ihmiset muun muassa vähättelevät mielenterveyden häiriöitä, epäilevät, että joku on keksinyt anoreksiansa, puhuvat siitä, kuinka naisen pitäisi maksaa vuokransa ’luonnossa’ ja uskovat, että lenkkimakkara on terveellisempää kuin kaura.

Seuraavan kerran kaikki äänestyskelpoiset palaavat uurnille toukokuussa, kun EU-vaalien äänestysaika alkaa. Vaikka eiväthän ne ketään kiinnosta! Itse ajattelen, että kaikkien velvollisuus on äänestää, enkä itse pystyisi nukkumaan yötäni levollisesti, jos en olisi täyttänyt velvollisuuttani. Sitä pelleilyä en tosin ymmärrä, että asettuu ehdolle, muttei ota paikkaa vastaan, vaikka tiedän, mitä järjestely ajaa takaa.

Ihmiselämää ohjaa aika monesti ennakkoluuloisuus, mikä näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa niin muukalaisvihana kuin ihan ruokakaupassa. Muistatteko ajan, jolloin vain osa kansasta uskalsi käydä Lidlissä, koska siellä oli vain saksalaisia tuotteita? Nykyään Lidl on jo ankkuroitunut tukevasti markkinoille ja kilpailee tosissaan kahden suuren ketjun rinnalla – ja vastaa hyvin talousvaikeuksien runteleman ja hintatietoisen väen tarpeisiin.

Lidlin aseman ovat perineet maailman makujen kaupat. En suostu kutsumaan niitä enää etnisiksi kaupoiksi, sillä jos ajattelee etnisyyden tieteellistä määritelmää, ovat kaikki muutkin puodit etnisiä, olivatpa yrittäjät mistä tahansa kotoisin. Siksi onkin vähän hölmöä, että etniset kaupat nykyään käsittävät vain ei-suomalaiset liikkeet. No, joka tapauksessa käsitettä suurempi ongelma on ennakkoluuloisuus. On toki ymmärrettävää kyseenalaistaa hygieenisyys aivan kaikkialla, mutta monet laadukkaat kaupat kärsivät turhaan nenän nyrpistelystä. Aasialaisten ja Lähi-idän kauppojen tuotteet tulevat yleensä Keski-Euroopan keskusvarastoilta ja ovat huomattavasti huokeampia ja tuoreempia kuin valtavirtamarkettien myyntiartikkelit. Kannattaa kokeilla, vaikka vähän jännittäisi. Uuteen putiikkiin astellessa voi miettiä, miltä tuntui astella Lidliin 15 vuotta sitten.

Lopuksi katsaus kotikaupunkini Tampereen tilanteeseen. Kuulemani mukaan monet ovat olleet huolissaan kaupungin katukuvasta, mikä tiivistää aika hyvin ongelman ytimen. Ihmiset ovat huolissaan katukuvasta, eivät ihmisistä, jotka unelmakatukuvan niin sanotusti tahraavat. Ymmärrän, että kaupungin turvallisuustilanne herättää keskustelua, sillä jo pelkästään ratikkatyömaa luo monta syrjäistä kolkkaa sekasortoiseen keskustaan.

Pakko myöntää, että heräsin itsekin kunnolla kaupungin sekavaan meininkiin vasta tänä keväänä. Meninpä töihin mihin aikaan tahansa, on liikkeellä ihmisiä yhtä paljon kaikenlaisten aineiden vaikutusten alaisena kuin ilman päihtymystilaa. Jakauma ei tietenkään ole oikeasti yhtä karkea, mutta siltähän se helposti näyttää. Täytyy tunnustaa, että kirjastopuistossa ja Keskustorilla istuessa ei olo auringonpaahteen alla voi olla yksinomaan turvallinen ja rentoutunut, kun lähellä puhkeaa tappeluita ja hahmot heiluvat ympäriinsä todellisuudentaju karanneena. Haluaisin ajatella, ettei tästä kaikesta voi syyttää yksilöä, vaan yhteiskuntaa. Sattumaa ja tahdonpuutetta. Voimien ehtymistä ja epäuskoa.

Ihan järkyttävän huonoa tuuria ja huonoja päätöksiä.

Minkälaisia vasta-ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa