Pakollinen paha voikin olla hyvä

Haluaisin kovasti puoltaa pakollisia oppiaineita, mutta en ensinnäkään sulata pakko-liitettä yhdeltä istumalta, ja toiseksi on aiheellista miettiä, miten jokin muuttuu pakoksi ja mitä se edes tarkoittaa.
DSC_0138Kodin ulkopuolella elämääni sanelivat lukemattomat pakot ollessani lapsi. Minulle liikuntatunnit olivat pakollisia pahoja ja ruokailut myös. Pitkälti siksi, että niistä oli viety hauskuus, niitä leimasivat iva, suorituspaineet ja vasten tahtoa tekeminen. Pakottamisesta puhuminen kalskahtaa kuitenkin omaan korvaani vähän vaaralliselta, kun ajattelee, kuinka järkyttäviin asioihin ihmisiä kautta historian on voitu pakottaa. Siinä lyhyt ruokatunti ja kurjat ruoat ovat aika pientä.

Pakko-liite nousi vastikään uutisiin, kun hallitus julkisti ohjelmansa, joka puoltaa ruotsin – anteeksi pakkoruotsin – palauttamista pakolliseksi kirjoitettavaksi aineeksi ylioppilaskokeisiin (Iltalehti.fi 6.6.2019). Miksi yksi pohjoismainen kieli on pakkokieli? Miten jokin oppiaine muuttuu pakoksi? Helppo perusteluhan on se, että ruotsi voi olla monelle täysin hyödytön kieli ja että monet muut oppiaineet ovat paljon tarpeellisempia. Silti mitään ainetta vastaan ei sodita samalla tavalla kuin ruotsia, vaikka epäilen, että loppujen lopuksi vain muutaman oppiaineen antimia ihminen tarvitsee oikeasti. Sillä tavalla, että ilman ei pärjäisi.

Isoisä hiihti, meidänkin täytyy

Kaikki pakot vertautuvat aina vanhaan edellisten ikäpolvien julistaessa mitä heidän oli pakko tehdä. Oli pakko hiihtää kouluun, oli pakko syödä pettuleipää, oli pakko rämpiä ilman kenkiä hangessa ja oli ylipäätään pakko yrittää selvitä. Niin varmasti oli, mutta se ei tee elettävän aikakauden pakoista mitenkään järkeviä tai perusteltuja. Siksi en myöskään voi perustella ruotsin pakollisuuden järkevyyttä vain sillä, että se tuntui minusta hyvältä ja että siitä oli juuri minulle hyötyä. Ei minuakaan lämmittänyt omien pakkopullieni kanssa kamppaillessa se, että veteraanit joutuivat syömään räkäistä puuroa tai hiihtämään kouluun ja lopulta rajan toiselle puolelle. Eikä se, että isäni pakotettiin soittamaan viulua, minkä vuoksi hän istui piilossa puussa puolet päivästä. Olisi ollut hullua pakottaa ikäisiäni samaan.

Kesti kauan, että ymmärsin, etten vihaa koulun liikuntatunteja tai liikuntaa ylipäätään enkä ole nirso. Itse asiassa ruokavalioni raamien sisällä olen nykyään jopa kokeileva ja kaikkiruokainen. En kuitenkaan usko, että elämäni olisi merkittävästi parempaa, jos koulun tiukin opettaja ei olisi vahtinut jouluruokailuateriani alas menemistä tai jos liikuntatunneilla olisi vallinnut hyvä henki. Niistä tuli kurjia ja osin epäinhimillisiä muistoja, mutten usko, että mitään peruuttamatonta ehti sattua.

Inhokkien vakiomäärä

Miksi pakko siis olisi aina pahasta? Oletan sen liittyvän vapauden menettämiseen. En tunne nykyistä koulumaailmaa, mutta ainakin toivon, että pakottaminen olisi historiaa, mikä toki sotii sitä vastaan, että olen pakollisten oppiaineiden puolella. Luotan kai liikaa tutkimustuloksiin ja siihen, minkä ajatellaan olevan hyväksi, vaikka samaan ajatukseen ei mielestäni kuulu pakkomaistaminen tai ajojahti ruokalassa tai hiihtoladulla.

On totta, että jos pakko poistetaan, kaikkeen tekemiseen voi tulla paljon iloa. Toisaalta taas uskon, että etenkin koulumaailmassa pakollisten inhokkien määrä on aina vakio. Vaikka kouluruokalassa saisi hampurilaisia, liikuntatunnit olisivat pelkkää temppurataa eikä mikään oppiaine olisi pakollinen, alkaisi jokin asia tuntua pakolta. Inhottavalta. Ehkä inhokkipakoksi muodostuisikin valitseminen ja valinnanvapaus.

Pakkokeskustelussa onkin hyvä muistaa, että ongelma ei usein ole itse asia tai oppiaine, vaan käsitys pakosta. En tietenkään voi ohjeistaa luottamaan sokeasti siihen, että jokin asia on hyödyksi, jos se on pakollista, nimittäin kyseenalaistaminen on myös monesti aiheellista ja toivottavaa. Silti uskon, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella tietyn pisteen jälkeen. Joskus joku muu tietää paremmin, mikä on hyväksi ihmiselle.

Mitä mieltä olet pakollisista oppiaineista tai -kielistä? Mitkä asiat elämässä ovat sinulle pakollisia pahoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onnellinen kesäsateesta, huolestunut ilmastosta

Kastuin eilen kaatosateessa läpimäräksi kävellessäni kotiin. Silmälasini huurustuivat, eikä päälläni ollut lopulta yhtäkään kuivaa vaatetta. Tilanne oli niin surkuhupaisa, että se alkoi naurattaa. Kun sitten aioin kirjoittaa tapahtuneesta ja säästä ylipäätään, tajusin, ettei siitä puhuminen ole niin kevyttä lätinää kuin helposti voisi olettaa.
64627361_339864643602308Suolaiselta maistuvien sadepisaroiden nuoleminen huulilta tuntui kielletyltä, kun aloin ajatella kaikkia saasteita, joita pilvet imevät itseensä. Jatkoin pisaroiden maistelua ja naureskelin itsekseni, sillä kaatosade oli kastellut minut minuuteissa niin läpimäräksi, ettei tilanteessa voinut olla kuin huvittunut.

Ohikulkijat ja autoilijat katsoivat minua säälivästi, vaikka olin onnellinen. Olin toki vähällä hermostua epäonnisen sattuman vuoksi, mutta sitten ymmärsin, kuinka vapauttavaa oli kastua. Kuin olisi tanssinut sateessa, mutta samalla pissannut housuun luvattomassa paikassa ja saanut helpotuksen. (En ole kokeillut, mutta voin kuvitella.)

En usko, että kokemani kesäsade liittyy ilmastonmuutoksen keskeisiin ilmentymiin, mutta muut uutisoidut kesäilmiöt kylläkin – etunenässä helle, joka tunnetaan myös seksihelteenä, hellesumppuna, käristyskupolina ja muilla tieteellisesti pitävillä nimillä. Koska kyse on ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, on sääpuheeseenkin syytä kiinnittää huomiota, vaikka sää on lyhyt tila, kun taas ilmasto kuvaa sään muutoksia pitkällä aikavälillä näin tiivistettynä.

Havaintojeni perusteella jotkut sosiaalisen median vaikuttajat ovatkin saaneet lokaa niskaansa ylistäessään upeaa hellettä julkaisuissaan. Itsehän en kesästä ja lämmöstä piittaa, joten en ole edes joutunut miettimään puheideni eettisyyttä. Jos olisi toisin, miettisin varmasti tarkemmin ja tuntisin piston rantapallossani palvoessani megahellettä julkisesti. Vaikka välillä tuntuu siltä, että mitättömästä some-julkaisusta paisutetaan kollektiivisesti tahallaan kriisi, on ilmastonmuutoksesta johtuvien ilmiöiden ihannoinnin syytäkin nostaa yleisön karvat pystyyn, etenkin, jos se on ristiriidassa vaikuttajan muiden viestien kanssa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei ilmastonmuutoksen ratkaiseminen lepää yhden rannalla makoilijan harteilla ja että aurinko paistaa, vaikka ranta olisi autio.

Jatkankin nyt kesäsateesta ja satunnaisista säteistä nauttimista mökillä. Hanavesi ja huuliini osuvat vesipisarat muistuttavat kyllä siitä, että myös maapallon saastuminen on otettava vakavasti. En nimittäin halua litkiä saasteita tai pohjavesiin päätynyttä mikromuovia, vaan lähinnä viiniä.

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kevyissä some-julkaisuissa? Saako hellettä jumaloida julkisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen on ilkeää mutta tarpeellista – ainakin yrityksille

Kun viime viikolla vaelsin kotiini pitkin Hämeenkatua, silmiini osui vasta avatun sähkötupakkakaupan mainosteippaukset. Tai siis sähkötupakka kaupan. Miksi yritysten on vaikea pitää kiinni kielioppisäännöistä? Miksi virheettömät viestit ovat tärkeitä?
kielioppi_mediakkaOlen halunnut olla armollinen ja ihan oikeasti yrittänyt sivuuttaa joka paikassa helottavat yhdyssanavirheet, piestyt lauseenvastikkeet ja karmeat yhdysviivat. Tiedän tietysti, että joillakin ihmisillä on lukihäiriö, mutta tiedän myös, että kirjoittamista voi harjoitella. Itse asiassa laadukkaalta näyttävä viestintä ei edes vaadi kaikkein syvimpien kielikiemuroiden hallitsemista, mutta perusosaamisen on oltava kunnossa.

Kirjoitusvirheillä ei koskaan ole sopivaa aikaa ja paikkaa, mutta kaikista vähiten ne sopivat yrityskäyttöön. Syynään aina mainokset ja kauppojen kyltit, mikä yleensä aiheuttaa tarpeettomasti harmaita hiuksia. Eihän minun ongelmani ole Sokoksen pikakassoilla oleva pilkutusvirhe lauseenvastikkeessa tai yliopiston luentosalin nimitaulun yhdysviivavirhe. Kielioppiosaajilla on oltava paikkansa, jos opasteissa olevat virheet onnistuvat läpäisemään oletettavasti monta silmäparia.

Harmillisin perustelu kirjoitusvirheille on se, että niillä ei ole väliä. Pahimmillaan kielioppivirheet muuttavat viestin merkityksen käänteiseksi tai estävät koko sanoman ymmärtämisen. En myöskään oikein hyväksy perusteluksi sitä, ettei ole aikaa. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia perustaa yritys, pitäisi myös pystyä pyytämään apua kielenhuoltoon. On näet niin, että huonosti muotoiltu viesti vaikuttaa uskottavuuteen. Jos ei ole uskottavuutta, ei tule rahaa.

Huonosti, huolimattomasti tai yksinkertaisesti väärin kirjoitettu teksti ei anna ammattimaista kuvaa kirjoittajastaan. Ymmärrän, että esimerkiksi markkinoinnissa idea ja sanoma ovat kaikkein tärkeimmät, mutta eihän niillä ole merkitystä, jos toteutus on törkyinen. Harvoin kirjoitusvirhe vaikuttaa niin, että se jättää positiivisen muistijäljen. En toki usko, että aivan kaikki kyttäävät kylttejä kielioppimielessä, mutta silti puhtaalla kielellä on väliä, jos haluaa viestin menevän perille uskottavasti. Jos esimerkiksi olen itse asiakas, jää minulle epäilyttävä kuva asiakaspalvelun huonosti kirjoitetusta vastauksesta. Miksi vastaus olisi totta, jos sitä ei voi ilmaista puhtaasti?

Tavallisen kirjoittajan ei tarvitse stressata huippuunsa hiotusta tekstistä, mutta minusta vähintään päivämäärät, yhdyssanat, peruspilkut ja pisteet täytyy jokaisen saada paikoilleen. Toivottavia onnistumisen kohteita ovat myös yhdysviiva, lauseenvastike ja kielten ja kansallisuuksien oikeinkirjoitus. Perushuolellisuudella pääsee jo pitkälle, sillä virheet usein kertovat vain siitä, ettei oikein kiinnosta.

Aion siis päivitellä yritysten kirjoitusvirheitä entiseen tapaan ja nauraa makoisasti, kun näen huvittavan virkkeen. Niin kauan, että kielioppi saa tarvitsemansa arvostuksen. Siksi, että oikeinkirjoitus on kansakunnan sivistyksen perusta. Vähintään yksi rakennuspalikka.

Milloin kielivirheistä huomauttaminen on aiheellista? Vaikuttaako kielivirheitä sisältävä teksti viestin uskottavuuteen mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämän vaalijoita ja vähän kaikesta tuomittuja

EU-vaalien alla käyty yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut jälleen sen, kuinka suuri merkitys henkilökohtaisilla arvoilla ja teoilla on ehdokkaan valinnassa.
DSC_0714Aloin voida pahoin lukiessani USA:n Alabaman osavaltion kiristyneestä aborttilaista, joka ei anna oikeutta keskeyttää raskautta, vaikka se olisi alkanut raiskauksen tai insestin seurauksena. Paljon oleellisia näkökulmia on kirjoitettu jo julkisesti, mutta sanonpahan vain, että suurimmat ongelmat järkyttävässä laissa koskevat itsemääräämisoikeutta ja ajatusta rangaistuksesta.

On käsittämätöntä, miten ihmisen itsemäärämisoikeus omasta kehostaan voidaan viedä ja miten sitä edes yritetään perustella sillä, että naisen täytyy kantaa vastuu raskaudesta, alkaneesta elämästä. Aivan kuin kyse olisi seksin harrastamisesta annetusta rangaistuksesta, joka lankeaa vain naiselle – olipa kyse raiskauksesta, insestistä tai ihan vain yhteisymmärryksessä vietetyn hetken vahingosta. Suomessakin on nähty, mitä rajattu aborttioikeus saa aikaan: puoskareiden tekemiä tai itse survottuja raskaudenkeskeytyksiä. Sosiaalisin perustein tai iän perusteella raskauden on saanut keskeyttää vasta vuodesta 1970 alkaen. Sitä ennen vain lääketieteelliset tai terveydelliset seikat mahdollistivat abortin, ja YLEn julkaisemasta erinomaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjan (2017) kolmannesta osasta voi opiskella kertauksen henkari- ja sukkapuikkoaborteista.

Miten aborttilaki liittyy eurovaaleihin? Sen lisäksi, että päätöksenteko on oleellinen osa kaikkia parlamenttejä, äänestämällä ehdokasta antaa äänen myös tietyille arvoille. En voisi koskaan äänestää henkilöä, joka kannattaa Alabaman kireää aborttilakia. Arvoista ja mielipiteistä on syytä olla perillä, sillä esimerkiksi viime eurovaaleissa ehdolla ollut Päivi Räsänenkin (kd) ehti jo riemuita Alabaman lakimuutoksesta. Enkä usko hänen olevan ainoa.

Koska reagoin niin voimakkaasti aborttikysymykseen, saivat vaalit pohtimaan myös sitä, mitkä muut seikat ovat kynnyskysymyksiä ehdokasta valitessa. Tietyt teemat, kuten yhdenvertaisuus ja ilmasto ovat minulle tärkeitä, mutta ne ovat valtavan laajoja kokonaisuuksia, joten esimerkiksi mielipide niiden yhdestä tietystä osa-alueesta ei välttämättä horjuta ehdokasvalintaani. Jos nykyiset arvot ovat kunnossa, miten pitäisi suhtautua ehdokkaan menneisyyteen?

Pohdintoihini sopien lehdet ovat aborttiuutisoinnin lisäksi nostaneet vaalien alla näyttävästi esiin ehdokkaiden rikoshistoriaan. HS:n selvityksen (19.5.2019) mukaan noin 12 prosenttia eurovaaliehdokkaista on saanut viimeisen 15 vuoden aikana rikossyytteen, ja noin kolme prosenttia on tuomittu rikoksesta. Äänestin itse jo nuhteetonta kansalaista, mutta silti rikossyytteet ja -tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä niin EU- kuin eduskuntavaaleissa. Ymmärrän, että ihminen tekee virheitä elämässään ja ansaitsee yleensä mahdollisuuden parantaa tapansa, mutten silti käsitä, miten Suomen tai EU:n päättävään elimeen voi kivuta harteillaan kavalluksia, pahoinpitelyitä ja humalassa kaahailuja. Onko puhdas rikosrekisteri todella liian suuri vaatimus?

Alabaman ilosanoman saattaja Räsäsellä ei sentään ole tuomioita. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta päättää kenenkään muun elämästä. Ansaitsisimmeko me kaikki kuitenkin toisen mahdollisuuden?

EU-vaalien virallinen äänestyspäivä on 26.5.2019.

Mitä arvoa tai mielipidettä et pysty sulattamaan ehdokkaalta? Entä mitä mieltä olet ehdokkaiden tuomioista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

27 opetusta elämästä

Täytän tänään 27 vuotta. Lukusanana se näyttää jo ihan uskottavalta ja pyöristyy selvästi tavoittelemaani kolmeenkymppiin. Syntymäpäiväni kunniaksi kirjasin ylös 27 ensimmäistä asiaa, jotka elämäni opeista tulivat mieleeni.
DSC_0085Tuotteiden päiväys kannattaa aina tarkistaa kaupassa. Olen ostanut aiemmin niin monta pilaantunutta tuotetta huolimattomuuttani, joten syynään päiväyksen aina. Lähikaupassamme on ollut jo monta kuukautta helmikuussa vanhentunut majoneesi. En ole jaksanut huomauttaa asiasta. (K-Market Amurin työntekijä, tarkista Poppamies-hylly, jos luet tämän.)

Päiväbudjetti selkeyttää arkea ja ilahduttaa, kun se alittuu. Silloin överipäivät eivät harmita. Itselläni tosin on usein joko nollapäiviä tai niitä, jolloin ostan kassillisen tarpeellista ja tarpeetonta, joten tasapaino säilyy.

Äänestä. Aina. En voi käsittää sitä, ettei aikuinen ihminen äänestä. Myös EU-vaaleissa pitää äänestää.

Tee monen päivän eväät mukaan töihin. Säästää aikaa ja rahaa ohjaten samalla järkevään kulutukseen!

Ole ystävällinen. Melkein kaikille. Mutta varsinkin asiakaspalvelijoille. On kammottavaa ajatella, kuinka paljon kuraa niskaan ihmiset saavat palvelutyössä. Persläpikäytös ei vie asioita eteenpäin.

Älä koskaan jätä sanomatta, mitä ajattelet, jos se ei loukkaa muita.

Toisten tekoja on turha tuomita vain siksi, ettei itse koskaan tekisi niin. En voi sietää mustavalkoisuutta enkä halua sortua siihen. Ehdottomuus on inhottavaa.

Ei ole olemassa elämää määräävää kohtaloa, vaikka siltä tuntuisi. Sorrun joskus vähän taikauskoon, mutta yritän ajatella, että ei ole maagista voimaa ohjaamassa meitä. On vain valintoja ja sattumien summia.

Raha menee rahan luokse. Aina. Sen huomaan jopa omassa elämässäni. Kun rahaa tulee, sitä todella tulee. Ja joskus ei.

Vaikka muovin käyttöä pitäisi vähentää, kannattaa käyttää elintarvikesäilytykseen pieniä muovipussukoita, jos ne voi kierrättää. Ovat käteviä.

Työpaikan kahvimuki kannattaa pestä useammin kuin oikeasti jaksaisi. Pelottaa ajatella, kuinka paljon kupissani on bakteereita.

Aika auttaa pettymysten käsittelemisessä, ei punaviini. En tiedä, auttaako mikään paremmin kuin aika.

Terassille on syytä lähteä, kun pyydetään. Kieltäydyn liian usein kaikesta, joten yritän tarkoituksella suostua ex tempore -kutsuihin. Yllätysillat ovat parhaita.

Kannattaa muistaa, että kukaan ei katso uimahallin suihkussa juuri sinua. On inhottavaa vetää nahkeaa uimapukua märkää ihoa vasten ja silloin tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat, vaikka enhän itsekään kyylää muita ihmisiä hallin suihkutiloissa.

Googlaa aina alekoodit. En ole tarjoushaukka, mutta nopealla haulla voi saada oikeasti mukavankin rahallisen hyödyn.

Mieti huolellisesti, kenen kanssa ja mistä asiasta kinaamiseen jaksat käyttää energiaa. En nykyään pidä asioita yhtä paljon sisälläni kuin ennen, mutta olisi minulla enemmän sanottavaa kuin ulos tulee, sillä en yksinkertaisesti jaksa vängätä turhasta.

Taltioi sukusi tarinat ja tee DNA-testit ennen kuin on liian myöhäistä. Kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää isäni puolen sukuun suuri aukko ja joihinkin kysymyksiin emme koskaan saa vastausta. Äitini vanhemmat taas kuolivat niin nuorina, että moni asia jäi sanomatta ja selvittämättä jo varhain. Siksi taltioin DNA:t ja tarinat visusti talteen omalta lähipiiriltäni, kun se vielä on mahdollista.

Ole luottamuksen arvoinen. En ole aina ollut, mutta viime vuosina se on ollut minulle ykkösasia. Tuntuu hyvältä, että minuun luotetaan ja minulle uskoudutaan.

Ilahduta läheisiäsi. Siitä saa itsekin hyvän mielen. Talous ei kaadu muutaman euron ilahdutukseen.

Järjestä silloin tällöin suuret juhlat. Haaveissani järjestäisin valtavia puutarhajuhlia aina kesäisin, mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista, sillä parvekkeemme on kooltaan reilun neliömetrin ja ainoa vihreä asia siellä on kaupungin istuttamasta lehmuksesta pudonnut lehti.

Itku loppuu vain itkemällä. Suihkussa itkeminen on helpointa ja kivuttominta. Jos itkua pidättelee, kasvaa pala kurkussa liian suureksi. Kyyneleet turvottavat silmiä, mutta vähiten silloin, kun sen tekee suihkussa.

Älä koskaan jätä vastaamatta viestiin tai kommenttiin. Tästä aion pitää kiinni, sillä minusta vastaaminen on suorastaan velvollisuus, jos joku näkee vaivaa kommentoidakseen jorinoitani tai lähettääkseen minulle henkilökohtaisen viestin.

Kerro toiselle jotakin hyvää, kun se on mahdollista tai siihen on aihetta. Välillä arki tuntuu niin kiireiseltä, ettei ole aikaa jorista mitään ylimääräistä, mutta olen silti yrittänyt ryhdistäytyä ja kertoa ja kehua, kun näen tai kuulen jotakin kivaa.

Tee mielikuvaharjoituksia menneisyytesi ikävistä tapahtumista, jotta voit unohtaa ne. Kun ikävät hetket käy läpi yksityiskohtaisesti, niistä pääsee nopeammin yli.

Älä murehdi tänään sellaista, mitä voi murehtia myös huomenna. Pystyn tarvittaessa saamaan itseni muutamassa minuutissa äärimmäisen stressaantuneeseen tilaan asioista, joille en kyseisellä hetkellä voi mitään. Siksi olen päättänyt, etten ajattele stressaavia asioita ennen kuin niille oikeasti voi tehdä jotakin.

Nukahda käsi kädessä kumppanisi kanssa. Mummi sanoi tehneensä näin vaarin kanssa yli 50 vuotta. Kun toista koskee, ei häntä unohda.

Sovi riita ennen nukkumaanmenoa. Sovinnosta ennen yötä pidän ehdottomasti kiinni, olipa riita syntynyt kenen kanssa tahansa. En halua kuluttaa yötä murehtimalla enkä varsinkaan jättää sitä seuraavaan päivään. Mitä tahansa voi tapahtua.

Minkä ikäiseksi kuvittelit minut? Mitä sinä olet oppinut elämästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi suomalaiset sekoavat kesällä?

Lämpömittari läväytti alkaneelle viikonlopulle yllätyksen, joka sai ihmiset kaivautumaan kaduille pesäkoloistaan. Jälki on sitä, mitä odottaa saattaa, kun Pohjolan sankarit heräävät talviunilta.
DSC_0033Heräsin paloautoletkan sireeneihin, joiden soitanta tuntui jatkuvan ikuisuuden. Naapurikaupungin huoltoaseman kylmäallas oli posahtanut ja toisaalla sattui syttymään tulipalo vain hetki edellisen roihahduksen jälkeen. Kesä oli alkanut. Sen tosin saattoi päätellä jo luvatta pihaamme parkkeeratuista autoista, lähikadulla parveilevista saksalaisista, vaatteiden alta vilkkuvasta paljaasta ihosta ja ympäri vuorokauden ikkunamme alta vaeltavista humalaisista ilottelijoista.

On tietysti täysin luonnollista innostua äkillisestä lämpötilan noususta, sillä onhan pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisimmassa kolkassa takana pitkä talvi ja loputtomalta tuntunut pimeys. Ihan täysin minulle ei kuitenkaan ole auennut se, miksi kesäilottelun täytyy muuttua hetkessä apinoinniksi ja kummalliseksi sekoiluksi. En missään nimessä taivastele suomalaisten kesänviettotapoja kukkahattu päässä, mutten myöskään ymmärrä, miten kaikki – koko kansan mielentila ja kaupungin ilmapiiri – voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä jurottamisesta riekkumiseksi. Emmekö todella voi elää kuin kesällä?

Ehkä arvaamatta alkaneessa kesäriemussa on kyse siitä, mistä elämässä ylipäätään. On juostava aikaa vastaan, vaikka sitten pakarat paljaana pää täynnä terassikaljaa, koska käsillä oleva hienous voi päättyä milloin tahansa. Harvoilla elämä tosin on yleensä juhlaa siksi, että siitä muistaisi nauttia mahdollisimman paljon, mutta kaiketi kaikilla meillä on tarve pitää itsemme kasassa ja hoitaa asiat hyvin ennen kuin jokin ajanjakso tai koko elämä päättyy. Ehkä siksi tulee ylilyöntejä kesäpäivin ja -öin.

Olisi silti surullista ajatella elämän alkavan vasta kesällä. Nimittäin paljon helpompaa olisi elää ihan joka päivä, vaikkei siltä ehkä tunnu aamuina, jolloin sade on piiskannut puiden oksia kaduille tai pakkanen jäädyttänyt viimeisetkin elonmerkit keskustasta. Täysillä eläminen voi olla vaikeaa kesällä, sillä koko kaupunkihan lopulta hiljenee, kunhan käynnistynyt terassihurvittelu ja muu rilluttelu on nähty. Miten voi elää täysillä, jos ketään ei näy missään? Kaikki eivät muutenkaan voi, sillä vaikka kesä on näennäisesti vapauden aikaa, on se sitä tosiasiassa harvoille. Moni on ollut vapaa viimeksi pikkuisena koululaisena.

Kun tänään näin keskustan suurmarketin tyhjän juomahyllyn ja viimeisistä sitruunakivennäisvesistä taistelevat ihmiset, jäin miettimään aikaa, jolloin säätä ei voinut ennustaa eikä vuodenajan vaihtumista pitää silmällä kalenterista. Kun näki auringon, oli pakko tarttua hetkeen. Mutta mitä silloin oikeastaan tapahtui? Säntäsivätkö ihmiset pelloille viikatteet kainalossa niittämään heinää vai nauttivatko he päivästä iloiten vapaudesta? Huomisestahan tiesi silloin vielä vähemmän kuin nyt. Siksi oikeastaan toivon, että esi-isämme muistivat elää, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siis meidänkin pitäisi.

Taidan vain olla tylsä, nihkeästä selästä tuskastuva syysihminen, joka aika usein unohtaa elää täysillä.

Onko kesä vapauden aikaa? Miksi hyvän tähden ihmiset sekoavat silloin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa