Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää automarkettielämää?

Tämä ei ole minun arkeani, ajattelin käydessäni pitkästä aikaa Prismassa. Kaikki näytti niin valtavalta. Jokainen hylly kiilsi uuttuuttaan ja oli täynnä tuotteita, joista oli saatavilla useiden eri merkkien luomuksia. Runsaus oli hirvittävän hämmentävää, mutta toisaalta myös vapauttavaa.
shopping-cart-1275480_960_720.jpgKuva: Pixabay

En tietenkään voi väittää, että olisin ollut ensimmäistä kertaa tekemässä ostoksiani automarketiksikin kutsussa supermarketin seuraajassa hypermarketissa. Viimeviikkoinen visiittini osoitti kuitenkin sen, kuinka vieraantunut olen automarkettimaailmasta. Sellaisesta, jossa kävellään kärryt kädessä kauppaan, poimitaan mukaan liikkeen oman merkin tuotteita, ostetaan puuvillaiset alushousut, Kesäkassi-niminen keksikimara ja ainakin kolme pakettia kinkkua.

Olen kaupunkilaistunut. Ja tottunut kaiken lisäksi siihen, että ruokaostokset kasaan saadakseen täytyy käydä vähintään kahdessa kaupassa ja maksaa sievoinen hinta perustuotteista ihan vain siksi, että pienissä kaupoissa kaikki maksaa enemmän.

Kärkkäästi esittämistäni stereotypioista huolimatta en vähättele automarketteja. Itse asiassa hypermarketit ovat nostaneet profiiliaan mielestäni viime aikoina, mikä näkyy tuotevalikoimassa, yleisilmeessä ja oheisravintoloissa, joista mainittakoon Pirkaanmaan Osuuskaupan Osuusravintola Oksa. Loputon tuotevalikoima saikin minut hyppäämään pyörän selkään ja ähkimään viiden kilometrin päähän lähimpään Prismaan. Etsin Oatlyn PåMackan-levitettä kurkku-valkosipulimaussa. No, sitä ei löytynyt, mutta paljon muuta, kuten metallinen desimitta, kaulin ja sopivanhintaisia pähkinöitä.

Prisma-elämä on jo itse asiassa käsite, joka liitetään erityisesti automarketeissa suhaaviin lapsiperheisiin. Mielikuvat aletuotteita metsästävästä hypermarketin vakiovierasperheestä käyvät ilmi Väestöliiton perhebarometristä, joka tarkastelee lastensaantiin vaikuttavia tekijöitä. (HS.fi 12.12.2017.)  En minäkään halua, että elämäni tiivistyy automarkettiralliin, mutta minun kohdallani kyse ei ole perheen perustamisesta, vaan kaupunkilaisidentiteetistä, josta oletettavasti myös lastensaantia lykkäävät city-hiihtäjät pitävät kiinni. Ei elämä yhden Prisma-reissun jälkeen muutu, mutta en ihmettele yhtään, että perheen perustamisen jälkeen hypermarkettiostoksista tulee välttämättömyys, jos rattaissa on nyytti tai kaksi. Kukapa silloin jaksaa kiertää pienet K-kaupat, Salet, Alepat ja yksityiset putiikit rallivauhdilla työpäivän jälkeen.

Ymmärrän siis, että ihmisiä kiehtoo hypermarkettien helppous ja monipuolisuus. Mitä kiireisempi elämä on, sitä enemmän kaupalta vaaditaan. Hypermarket harvoin kuitenkaan on sijaintinsa vuoksi kenenkään lähikauppa, minkä vuoksi siellä vieraileminen vaatii tiettyjen mukavuuksien omistamista. Kaukana keskuksista sijaitsevat hypermarketit vaativat lähes poikkeuksetta autojen käyttämistä, ellei sitten halua istua bussissa pitkään ja hartaasti. Ei kovin ekologista.

Prismassa on hyödyllistä poiketa silloin tällöin, mutta vielä ihanampaa on kävellä minuutissa lähikauppaan ja ostaa, mitä unohtui aiemmin. Se on kaupunkilaiselämää, jota olen etsinyt koko elämäni. Siitäkin huolimatta, että jokainen arkipäiväinen tuote maksaa enemmän kuin muualla. Olkoon se city-identiteettini osamaksuhinta.

Käytätkö hypermarketteja? Koetko, että ostospaikat vaikuttavat käsityksiin ihmisistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät

Sanonnalla ”kuin apteekin hyllyltä” viitataan asioiden sukkelaan hoitamiseen. Se ei totisesti ole enää lääkeputiikin valttikortti, sillä palvelulta tilaa syö aggressiivinen myynti.DSC_0094.JPGMinulla oli pitkästä aikaa asiaa apteekin reseptitiskille tällä viikolla. Kävipä tuuri, ajattelin paahtaessani vuoronumerolapun kanssa tiskille ilman jonottamista. Palvelupisteellä istuva farmaseutti esitteli itsensä heti ja kysyi, miten voi olla avuksi. Näin lyhyellä avausrepliikillä lähti liikkeelle hämmentävä asiointikokemus.

”Hei, minun nimeni on Laura, miten voin olla avuksi?” ei kuulosta kovin kammottavalta auki kirjoitettuna. Ensimmäinen ongelma vaan sattui olemaan se, että huomasin, ettei tervehdyksessä ollut mitään aitoa, vaan koko repliikki oli luettu oppaasta, jossa asiointitilanne pitää suorittaa tietyllä tavalla. Se ei toimi kasvotusten, kun voi tulkita myös kehonkieltä, joka paljastaa teennäisyyden.

Kun Laura sitten otti ajokorttini reseptini etsintää varten, kesti siinä yllättävän pitkään. Ennen kuin hän otti mitenkään kantaa siihen, mitä lääkettä tulin hakemaan, hän alkoi tarinoida Yliopiston Apteekin Ratinaan avatusta Ego-kaupasta. Olenko käynyt? Mitä tykkäsin? Mitä mieltä olin kaupan ulkonäöstä? Kannattaa ehdottomasti testata Egon kasvotuotteita! Ja minä valehtelin, minkä ehdin. Olen käynyt, oli upea ja aivan varmasti menen toiste ja kokeilen kaikkea, eli en ole käynyt koskaan eikä ole suunnitelmissa käydäkään. En halunnut kuulla yhtään kattavampaa luentoa Ego-myymälästä.

Ego-esittelyn aikana Laura oli saanut aikaiseksi kaksi väärää lääkemääräystulostetta ja sen jälkeen hän vielä haki väärän lääkepaketin. Ainoa, mikä tilanteessa siis sujui, oli myyntispiikki. Jäi paha mieli. Lopuksi Laura vielä työnsi alennuskupongin Ego-kauppaan lääkepakettini väliin. Suurin virhe asiakaspalvelutilanteessa ei ollut palvelun hitaus ja farmaseutin tietokonemokat, vaan se, että asiakkaalle, minulle, jäi tunne, ettei minua kuunneltu eikä minun reseptilläni ollut mitään merkitystä. Vain tuote-esittelyllä oli väliä, ja se ajoi tällä kertaa luonnollisen ja rehellisen kanssakäymisen ohi.

Muutos apteekeissa on varmasti kytenyt jo pitkään, mutten vain satunnaisasiakkaana ole huomannut sitä. Ennen heinäkuista käyntiäni olen käynyt reseptitiskillä viimeksi tammikuussa, jolloin olin niin kammottavan poskiontelotulehduksen kourissa ja kuumehöyryissä, ettei kukaan todennäköisesti kehdannut alkaa myydä minulle mitään. Onneksi.

Minä todella ymmärrän jo ihan työhistoriani perusteella myynnin lainalaisuudet, tavat ja tavoitteet. Ymmärrän myös sen, että yritysten täytyy tehdä voittoa, eiväthän ne muuten olisi yrityksiä. Myynti voikin olla hyvää asiakaspalvelua pelkän rahallisen voiton lisäksi. Jos myyjä osaa arvioida asiakkaan kiinnostuksenkohteet oikein, syntyy miellyttävä kaupantekotilanne, josta asiakkaalle jää hyvä mieli ja kassaan kilahtaa rahaa.

Jos apteekissa käydessä alkaa tuntua siltä, että myynti ajaa asiakkaan tarpeiden ohi, on menty metsään. Tai syvälle lääketehtaan varastoon. Käsikaupassa päivystävät jo myyjät, jotka hyökkäävät kimppuun välittömästi, kun astuu apteekkiin sisään. Myymisen ei pitäisi kuulua farmaseuttiprofessioon, vaikka houkutus hyödyntää henkilökohtaista ja melko yksityistä palvelutilannetta on varmasti suuri.

Minä ajattelen apteekin välttämättömyytenä ja yleishyödyllisenä palvelupisteenä, jonka suurin tavoite ei ole tuottaa valtavia määriä rahaa, vaikka apteekkibisnes taitaa olla ainakin jonkinlainen kultakaivos, lääketuotannosta puhumattakaan.

Lääkkeet ovat yksittyinen ja jopa arkaluontoinen asia, ja sitä pitäisi kunnioittaa etenkin reseptilääkkeiden kanssa toimittaessa. On aika ironista kaupata kasvojenpuhdistustuotteita, jos ihminen on noutamassa esimerkiksi syöpälääkkeitä. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä apteekkimyynnin rajat menevät. Jos pelisilmä puuttuu kokonaan, myyntitoiminta halventaa asiakasta. Myynti voi olla myös eettisesti arveluttavaa, jos se kohdistetaan ihmisiin, jotka eivät ole täysissä voimissaan.

Tiedättekö, mikä apteekin nykymenosta tulee mieleen? Karkkikaupat ja puhelinmyyjät. Kioskeilla myytiin 90-luvulla karkkeja yksittäiskappaleina pennihinnoittelulla. Sai ottaa, mitä halusi. Kioskin täti ei tosin koskaan pakottanut valitsemaan tiettyjä namusia, mutta kaikkea oli tarjolla. Samalla tavalla ja vielä upeampina ja kauniisti valaistuina loistavat apteekkien lääkehyllyt. Pistetään pussiin valkoisia palloja, punaisia ja sinisiä, ehkä vielä muutama kapseli.

Sanotaan myös, että puhelinmyyjät ovat rasittavia. Jos ei piittaa käytöstavoista, luurin päässä roikkuvasta kauppamiehestä pääsee eroon yhdellä napin painalluksella. Apteekissa asiakas on loukussa ja kasvoikkain tapahtuvan vuorovaikutustilaneen paineen alla. Ei voi kuin toivoa, että apteekin takahuoneessa on myyntirepliikkimuistion lisäksi valtavan paksu kirja, jonka kanteen on painettu otsikko Eettinen myynti ja apteekki yleishyödyllisenä palveluna. Veikkaan kuitenkin, että se kirja on hukkunut jaettavien alekuponkien ja esitteiden alle.

Farmaseutti-Lauran nimi on muutettu.

Jos lääkemarkkinointi ja -bisnes kiinnostavat, kannattaa tutustua Peter C. Götzschen teokseen Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus (Sitruuna 2014).

Ahdistaako sinua apteekkien tapa myydä? Jos itse työskentelet apteekkialalla, mitä mieltä olet alan myyntipelisäännöistä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seitsemän vuotta sitten

Tuntuu aivan käsittämättömältä, että seitsemän vuotta sitten elämäni tärkein asia oli kirjoittaa kuusi laudaturia, hilata keskiarvo kymppiin ja kahmia mahdollisimman monta stipendiä. Olisinpa tiennyt, että elämässä pääsee eteenpäin vähemmälläkin.
DSC_0010 (5).JPG
Kuva: Anni Weckman

Seitsemän vuotta. Siinä ajassa kapaloidusta kääröstä tulee ekaluokkalainen. Olinko tosiaan elänyt vain seitsemän vuotta aloittaessani koulutaipaleeni? Koulutaipaleeni ennen yliopisto-opintoja päättyi valkolakin päähän painamiseen, ja siitä on nyt seitsemän vuotta. Niin kauan, että pienestä ihmisestä ehtii kasvaa samassa ajassa melko itsenäisesti toimiva paketti.

Seitsemän vuotta on mennyt nopeasti. Valunut pois huomaamatta. Tuntuu siltä, etten ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olenhan minä suorittanut alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon, ollut töissä, kirjoittanut kirjan ja kirjoittanut kaikkea muuta aivan hirvittävän määrän. Silti elo vaunukopan pohjalta koulutielle tuntuu kestäneen kauemmin kuin yksi välivuosi ja yliopistotutkinnon suorittaminen. Ehkä tulkitsin aikaa eri tavoin lapsena tai sitten syy on suorittamisessa. Lapsen elämä ei ole oravanpyörää.

Seitsemäntoista vuotta. Jos lasketaan yhteen peruskoulu, lukio ja yliopisto, olen opiskellut yhteensä 17 vuotta. Niin monta suorituskeskeistä vuotta, kuukautta ja päivää! Kaikkein huvittavinta alakoulussa alkaneessa ja ylioppilaslakkiin päättyneessä päättömässä suoritusvimmassani oli se, että siitä ei lopulta ollut mitään hyötyä. Ei yhtään mitään. Yliopistoonkin pääsin pelkillä koepisteillä. Korkeakouluopintojeni aikana ymmärsin onneksi vähän rentoutua, sillä olisin muuten varmasti muuttunut eläväksi, äärimmilleen viritetyksi jouseksi. En silti tekisi mitään toisin, sillä minä rakastin opiskelua ja uuden oppimista. Sellainen olen edelleen. Ei kai viime syksynä päättynyttä opiskeluaikaa niin vain voikaan unohtaa.

Ehkä jossakin neljänkympin kriisissä innostun vielä suorittamaan tohtorin tutkinnon. Tai sitten heittäydyn vapaaksi kirjailijaksi mistään välittämättä.

Minkälaisia muistoja sinulle jäi kouluajoista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ollapa eurooppalainen

Eurooppa-päivää ja suomalaisuuden päivää juhlitaan toukokuun toisella viikolla, muttei sentään samana päivänä. Olisiko symbolinen katastrofi juhlistaa eurooppalaisuuttaan keskittymättä kansallisvaltioon?
DSC_0007.JPGMahtipontisesta nimestä huolimatta suomalaisuuden päivän arvo tuhansien järvien maan kansalle taitaa olla mitätön – ainakin, jos sitä vertaa itsenäisyyspäivän hartaaseen tunnelmaan. Eurooppa-päivän arvostuksesta taasen kertoo se, ettei se ole arkipyhä, vaikka varmasti pöllömpiäkin juhlapäivän aiheita kalenteriin on kirjattu.

Eurooppa- ja suomalaisuuden päivä heijastavat myös osuvasti Suomen poliittista historiaa. Suomalaisuuden päivää vietetään J. V. Snellmanin syntymäpäivänä, ja samalla päivä on myös kunnianosoitus  suomen kielen aseman vahvistumiselle ja Suomalaisuuden liiton perustamiselle. Eurooppa-päivän juuret ulottuvat Robert Schumanin julistukseen, joka tehtiin 9. toukokuuta 1950. Schumanin julistusta pidetään EU:n perustamisen ensi askeleena. Suomalaisten näkökulmasta meneillään olevan viikon pitäisi siis olla tunteikas: Olemme saaneet mahdollisuuden käyttää suomen kieltä niin arjessa kuin akateemisessa maailmassa, ja kaiken lisäksi olemme myös virallisesti sitoutuneet länteen.

Maailman avartumisesta puhuminen Eurooppa-päivänä ei liene enää ajankohtaista, sillä onhan siitä jo onneksi kauan, kun rämmimme korpimetsästä Euroopan sykkeeseen. Se tapahtui kaikista mahdollisista takapajuisuuden rippeistä huolimatta jo viime vuosisadalla, eliitti tosin oli päässyt menoon mukaan sitäkin aiemmin. Eurooppa-päivänä voi kuitenkin suoda pienen kiitoksen kehitykselle siitä, etteivät valtioiden rajat enää pidättele eurooppalaisia. Elämä on pullollaan mahdollisuuksia pelkkää henkilökorttia vilauttamalla – melkoinen harppaus ajasta, jolloin Schumanin julistus tehtiin.

Tulevat sukupolvet kasvavat varmasti uudella tavalla kiinni eurooppalaisuuteen. Heidän ei todennäköisesti edes tarvitse korostaa eurooppalaisuuttaan, vaan se on luonnollinen osa identiteettiä. Kehitykseen vaikuttaa varmasti myös kielitaito, joka kasvattaa ymmärrystä kulttuureista. Kun koulunpenkkiä ei enää kuluteta 10 vuoden ajan viilaten englannin kielen partisiippejä, jää aikaa muille kielille, jotka avaavat väylän mihin tahansa, johtipa tie sitten Euroopan sydämeen tai Aasiaan. Ajatus tuntuu yllättäen vähän vanhanaikaiselta, sillä onhan kaikilla nytkin mahdollisuus pureutua eurooppalaisuuden ytimeen kielten ja matkustamisen avulla. Uskon kuitenkin, että käsitys eurooppalaisuudesta johtaa siihen, ettei oikeasti mikään raja pidättele tulevaisuuden sukupolvia.

Isänmaallisimmat pelkäävät varmasti kansallisvaltioiden puolesta, mutta huolta voi huojentaa kohtaamalla tosiasiat: valtion lopettaminen ei tapahdu napin painalluksella, ei edes Strasbourgin kansliassa. Sitä paitsi kansallisvaltion merkityksen hiipumiseen on vaikea uskoa, kun katsoo jääkiekko-otteluissa ilakoivia ihmisiä, Euroviisuissa liehuvia lippuja ja vankkumatonta oman maan kannatusta. Kuka viisuissa sitten esiintyisi, jos kaikki laulaisivat samassa rykmentissä? Sitä sopii pohtia tällä viikolla, kun eurooppalaiset kootaan jälleen yhteen jännittämään Euroviisuja. Ja antamaan kaveriääniä naapurivaltioille.

Eurooppa-päivää vietetään 9.5. ja suomalaisuuden päivää 12.5.

Koetko olevasi eurooppalainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa