Yhdeksän joulun ihmettä

Todellisuudessa ihmeet ovat jättäneet taakseen monet kodit. Miksi juhlapyhät ovat niin vaikeita?
DSC_0057.JPGYhdessäolon taikaa. Niinpä niin. Tarvitaanko siihen aina jokin juhlapyhä? Jos nyt ei vuoden jokaisena päivänä, niin melkein jokaisena pitäisi pysähtyä ja viettää aikaa lähimmäisten kanssa. Surullista on, että vain vuoden viimeisenä kuukautena antaudutaan yhteisöllisyydelle ja ihmetellään porukalla tonttuja, joita ei ole olemassakaan.

Joululahjakulttuuri ja ruuhkat kaupoissa. Yhdessäolon kauniista ajatuksestahan kaikki lähtee, mutta touhu muuttuu nopeasti hermojen kiristymiseksi. Koskettavat teemat unohtuvat kassajonossa ja kaupan hyllyjen välissä. On hyvä vakuutella, että tekee vain järkeviä lahjahankintoja ja arvostaa itse tehtyä, mutta silti lahjoja ostetaan päättömästi pankkitilin saldo ja hermot apua huutaen.

Hyi, mitä ruokaa! Perinteet ja uudet kokeilut roskiin. Laatikkoruoat ovat pahoja, ja mitään seitankinkkua ei todellakaan voi laittaa joulupöytään. Mieluummin pikalihotettu pikkupossu, joka on elänyt elämänsä ulosteessaan piehtaroiden. Siinä vasta juhla-ateria! Sivuruokalajeiksi tehtaassa pakattuja lootia, jotka ovat periytyneet pöytään pula-ajalta. Ja silti mitään uutta ei voi kokeilla.

Tontturenkutukset särkevät päätä. Jos ei vielä tarpeeksi kyrsinyt, kannattaa kaivaa raivostuttavin joulu-cd-levy 1990-luvulta. Vähän sama kuin kuuntelisi sastamalalaista karaokekisaa. Uusia lauluja ei ainakaan voi kuunnella. Eikä mieluiten mitään riemukasta. Parempi turvautua syviin vesiin vievään Loiri-tulkintaan siitä varpusesta, jolla oli hieman ankea aattoaamu.

Lumeton joulu pilaa juhlafiiliksen ja masentaa. Kaikki on muuten kunnossa, mutta viimeinen silaus puuttuu. Ikkunasta kurkistaa musta katu ja karahkalta näyttävä pihapuu, jota on yritetty elvyttää jouluvaloilla. Nekin todennäköisesti joutuvat oikosulkuun ja sytyttävät puun palamaan. Ainakin osan oksista. Miten joulun tärkein teema voi olla perhe, jos koko juhla on pilalla lumettoman maan vuoksi?

Hiljaisuus syö riemun. Koska musta maa ei ole tarpeeksi harmaa, on hyvä jo ihan omallakin toiminnalla pitää huoli siitä, ettei kaduille ainakaan pääse elämää. Jouluna voi ihan hyvillä mielin kääriytyä peittoon villasukat jalassa, mutta ei sentään erakoitua tarvitse. Hiljaisuus on kaunista, mutta kuollut ilmapiiri karsea ja kaukana yhteisöllisyydestä.

Yhdessäolon juhla on monelle yksinäisyyttä. Ja ahdistusta. Kaikeksi onneksi sentään kuppilat ovat auki, ja nykyään jokunen kauppakin saattaa olla. Heikompia ajatuksen tasolla muistaminen ei kuusen alla auta, mutta vaatii paljon ryhtyä toimiin.

Viranomaistehtävätilastot näyttävät surullisilta vuoden hartaimman juhlan jälkeen. Joku syyhän sille täytyy olla, että rötöstelyitä, itsemurhia ja surmia tapahtuu niin paljon juhlapyhinä. Kai olemme siihen kaikki tavallaan syyllisiä.

Miksi joulun pitäisi olla täydellinen – mitä ikinä se tarkoittaakaan? Koko juhla olisi kevyempi, jos uskaltaisi vain olla. Ja unohtaisi sen, että on joulu. Sanan voisi korvata ihan vain läheisten kanssa vietetyllä ajalla. Säästyisi ehkä ihmishenkiä tai ainakin hermoja.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Mikä joulussa on pielessä? Voihan tätä käsitellä myös positiivisesti: kerro, mikä joulussa on oikeasti parasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parasta palvelua Tampereella

Eikö joulukuu olekin kiittämisen aikaa? Tässä julkinen kiitokseni muutamalle yritykselle, jonka palvelua ihailen niin, että toivoisin monen muun ottavan mallia näistä liikkeistä.
DSC_0131K-Supermarket Kuninkaankulma
Huvittavaa, kuinka kansan voi jakaa kahtia se, minkä yhtymän kaupassa pitäisi käydä. Ehkä nuorempi sukupolvi osaa jo ottaa vähän rennommin kaupassa käynnin suhteen. Valikoima, helppous ja palvelu ratkaisevat, ei logo ovessa. Minä luotan nykyään siihen, missä on paras kasvisvalikoima. Arvostan myös ekologista ja laajaa tarjontaa. Hyvä palvelu on ekstraa, koska harvoin on aikaa keskittyä siihen. Olen kuitenkin valmis maksamaan siitä enemmän kuin mihin keskimääräiset hinnat asettuvat, koska erot ovat kuitenkin loppujen lopuksi todella pieniä. Siksi suosikkikaupakseni onkin muodostunut Kuninkaankulma. Salaattibaari, palvelutiski, vegevalikoima, vihannekset, erikoisoluet, vegepakasteet ja päivittäistuotteiden saatavuus ovat hurmanneet minut. Ennen kaikkea Kuninkaankulman erottaa muista kuitenkin palvelu. Kauppiaslähtöisyys on K-ketjun etu, ja Kuninkaankulmassa näkyy se, että henkilökunta pitää työstään. Sitä on ilo katsella. Suuri marketti on onnistunut tavoittamaan osan siitä, mitä vanhat kivijalkakaupat tarjosivat puoli vuosisataa sitten.

Amurin Helmi
Vanhan ajan kahvila on hieno satsaus kaupungilta. Amurin Helmi toimii työläismuseokorttelin yhteydessä, ja luottaa yksinkertaisiin itse tehtyihin tuotteisiin. Muuta ei tarvita, jos konsepti on oikea. Syön harvoin leipää, mutta silloin, kun touhuun ryhdyn, haen Helmestä luomukauraleipää. Vastapaistettua ja kuohkeaa. Jos on iltapäivällä liikenteessä, tuotteet ovat jo huvenneet. Se täytyy vain hyväksyä, sillä itse asiassa kyseessä on hieno opetus yltäkylläiselle sukupolvelle. Entisaikaan leivät olivat vastapaistettuja, ja kun ne loppuivat, ne todella loppuivat. Nykyajan kiireinen elämä vain ei oikein tue vanhaa kulttuuria. Onneksi aina voi tehdä aikamatkan menneeseen Helmessä.

Stag’s Head
Olisinpa asunut Kalevassa silloin, kun Stag’s Headin kultakausi alkoi. Hyvässä baarissa yhdistyy kattava valikoima, kohtuullinen hintataso ja loistava palvelu. Tässäkin tapauksessa erityisesti palvelu ratkaisee. Vaatii sisua pitää suosittua juottolaa, ja vieläpä siten, että tekee sen tyylillä. Baarin viihtyvyyttä kuvaa se, ettei sieltä haluaisi lähteä. Sisustuksesta mainittakoon se, että yleisilme noudattaa kotoisalla tavalla pubihenkeä lautapeleineen ja biljardipöydän kera. Tiskille on helppo mennä, sillä asiakasta todella palvellaan. Tasavertaisesti, nopeasti ja suosituksia tarjoten.

Kenelle annat julkisen kiitoksen hyvästä palvelusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

15 000 paria kuuroja korvia

Isoisäni asteli sotatantereelta pois minun ikäisenä – kun sota päättyi. Aika hurjaa, jos itse olisi kuluttanut yliopistovuosien sijaan aikansa rintamalla. Ei ihme, että vaarilla alkoi suu vähän napsata ja korkki poksua. Eikä niin vähääkään. Viisi vuotta kuolemaa joka päivä. Siinä alkaa näyttää maailma lasipullon pohjasta katsottuna edes hieman kirkkaammalta. Pulloon hukkui vaiettu arvostus, joka nyt raikuu kahdelle prosentille elämänsä uhranneista.
DSC_0020.JPG
Lapsuudessani veteraanit saivat maksuttoman lounaan lähikouluissa. Mieskööri tuli aina ruokailun päätyttyä ja viihdytti siivousvuoroon joutunutta luokkaa. Tämän puolesta kaikki, ajatteli äijäporukka. Tai sitten he eivät edes miettineet mennyttä, koska olivat kenties oppineet, ettei se kannata. Pytinki pystyyn valtion ohjaamalle tontille, maa jaloilleen, työputkeen ja lopulta eläkkeelle. Toiset ehjänä, osa aivan rikkinäisinä. Julkinen kiitos saapui myöhään vasta vuosituhannen loppupuolella, kun sotiemme veteraaneja alettiin tuoda entistä laajemmin esiin mediassa. Syksyllä 2017 veteraaneja on elossa noin 15 000, ja he ovat keskimäärin 93-vuotiaita (Veteraanit.fi 3.12.2017).

Täytyy tietysti muistaa, ettei yksioikoinen palvominen ja veteraanihehkutus ole ollut täysin ongelmatonta silloin, kun todellisuudessa olisi ollut sen aika. Syy ei ole tarkoituksellinen ilkeys, vaan valinneet poliittiset olosuhteet. Oli parempi unohtaa ja jatkaa eteenpäin. En myöskään usko, että yksilötasolla sodan vatvominen ja siinä vellominen olisi auttanut, vaikka sitä ei voi kiistää, etteikö apua olisi tarvittu. Se käy ilmi Ville Kivimäen (2013) Tieto-Finlandia-palkitussa Murtuneet mielet -teoksessa. Ylen Huume-Suomen historia -dokumenttisarja (2017) puolestaan tuo esiin yhden ensimmäisistä huumausaineaalloista: torilla pyörivät narkomaanit, jotka olivat sodasta tulleita miehiä. Ongelma ei olisi ratkennut mitaleilla, mutta oikeanlaisella avulla kyllä. Vaikeneminen on huono lääke.

Suomen veteraanit eivät ole poikkeuksia niin kunniallista kuin heidän toimintansa onkin ollut. Maailma on täynnä veteraaneja, ja koska sotia käydään edelleen, tulee myös uusia veteraaneja. Veteraani käsitteenä lihallistui koskettavasti vieraillessani Vietnamissa, jossa alle 50 vuotta sitten päättyneen sodan vuoksi on edelleen runsaasti veteraaneja. Heistä ei huudella kaduilla, mutta kasvoista näkee sotahistorian, vaikkei rinnassa riipu mitalimerkkejä. Paikallisen Bia Hoi -kojun nurkalla notkuvat miehet ovat arpisia ja likaisia, surullisiakin. Sodan julmuudet ja kenties rakkaustarinat näkyvät myös heissä, jotka selvästi ovat puoliksi länsimaalaisia. Niitä sodan aikana syntyneitä. Kun kohtaa erilaisuutta, sodan julmuus tulee paremmin esiin. Kotipuolessa veteraanit ovat tavallisia isoisiä ja naapureita, ja usein ylistyssanojen alle katoavat ne oikeat muistot rintamalta.

Sotiin osallistui Suomessa 600 000 miestä ja 100 000 naista, eli kaksi prosenttia (15 000) heistä on elossa 100-vuotisjuhlavuonna. Tuntuu tosin aavistuksen esineellistävältä käsitellä veteraaneja tilastoina. Ennen kaikkea he olivat  – ja ovat – ihmisiä, jotka uhrasivat elämänsä parhaat vuodet sotaan ja näkivät asioita, joita kukaan ei haluaisi nähdä. Vaihtoehtoja ei ollut. Ei valintaruutua, jonka olisi voinut ruksia tai jättää tyhjäksi. Oli mentävä.

Isoisästä olisi ehkä tullut jalkapalloilija. Siitä hän haaveili Pispalan kentillä. Maailma päätti toisin. Sota tuhosi haaveet, ja elämä päättyi lopulta turhan varhain vähän 60-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Ei tullut Ronaldon esikuvaa hänestä, sillä jalkapalloura rajoittui sodan jälkeen lähinnä kioskin kulmalla päissään tehtyyn vakioveikkaukseen. Siinä syy poismenolle. Ei hän olisi arvostuksella pelastunut, mutta tuntuu silti väärältä, että niin moni hänen kohtalontoverinsa kuljetetaan reporankana etunenässä linnan vastaanotolle. Monta vuosikymmentä myöhässä.

Kiitokset kaikuvat nyt korville, jotka eivät kuule. Korville, joille olisi pitänyt kuiskia sillloin, kun ääniviestit menivät vielä perille. Mullan alle tai kuurolle korvaparille on vaikea viestiä. Särkyneistä mielistä vaiettiin väärään aikaan, ja linnaan roudattiin puhvihihaiset etikettitaitajat ja komentajat niiden sijaan, jotka jäätyivät lumihankeen ase kourassa. Sen isänmaan puolesta, jonka 100-vuotistaivalta muistetaan tällä viikolla.

Minkälaiselle Suomelle sinä osoitat kiitoksesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi kiitosta seuraa aleähky?

Kiitollisuus ja kulutus menevät iloisesti sekaisin joka vuosi marraskuun lopussa. Jostakin syystä Eurooppa muistaa juhlia vain jälkimmäistä.
black-friday-2925476_960_720Kuva: Pixabay

Jälleen saatu uusi hössötyspäivä tuhansien järvien maahan! Jo on aikoihin eletty, kun rapakontakaiset kiitospäivävillitykset rantautuvat tännekin, tuumivat harmaahapset. Ei riitä ystävänpäivä ja halloween; kohta on kiitospäiväkin täällä. Thanksgiving Dayna Pohjois-Amerikassa tunnettua juhlaa ennen Eurooppaan on kirinyt mega-aleostospäivä Black Friday, jota vietetään aina juhlan jälkeisenä perjantaina.

Kulutushysteriapäivä Black Friday alkoi näkyä kunnolla Suomen markkinoilla viime vuonna. Tänä vuonna vietetään jo Black Weekiä, jonka vuoksi sähköpostin tarjouslootakin on koko viikon pullistellut oikeasti hyviä etuja. Perjantaina lienee turha oikaista läheisen ostoskeskuksen läpi, sillä sen verran lumoavia tuotteiden punaoranssit alelaput ovat, että ostoskeskus alkaa muistuttaa jo ennen puoltapäivää pyhiinvaelluskohdetta. Siihenhän Black Friday pyrkii. Itse asiassa pyhiinvaelluskohde on erinomainen vertaus, koska länsimaisessa yhteiskunnassa kulutusmekat näyttävät olevan pyhiä. Kulutusjuhlan näyttämöllä puhuu raha, ja sillä kuuleman mukaan saa myös valtaa. Minkähänlaisia valttikortteja mahtaa tarjouspäiviltä löytyä, jos siellä pörräävät alehurmokseen antautuneet tarjoushaukat?

Yhdysvalloissa kiitospäivän perinteet ulottuvat satojen vuosien taakse, ja kansallinen vapaapäiväkin se on ollut jo 1940-luvun alusta. Kiitospäivän jälkeistä ostospäivää Black Fridaytä pidetään joulusesongin avauspäivänä. Nimensä se on tosin saanut 1950-luvulla siitä, että kiitospäivää seurannut perjantai työllisti poliisia niin, että sitä alettiin kutsua mustaksi. Ja tällä vuosi tuhannella hurvitellaan kaupoissa! Mustaa Black Friday on siis lähinnä lompakolle.

Perjantain voi viettää kuitenkin vaihtoehtoisissa merkeissä. Vastaiskuna mustan perjantain kulutussekoilulle voi päättää viettävänsä Älä osta mitään -päivää, joka kiteyttää hyvin yhteiskunnan tilan. Pitää oikein päättää päivä, jolloin kaikin voimin yrittää olla ostamatta mitään! Järkevän kuluttamisen pitäisi olla osa jokaista päivää. Piheily tai leveily on oma valinta, mutta kukkaroa kunnioittaen voi tehdä järkeviä valintoja, jotka ovat ekologisia, eettisiä ja taloudellisia. Niin ja tietysti hyvää oloa tuottavia.

Melko huvittavaa on se, että Black Fridayn mukana vuotuisiin perinteisiin ei ole kuitenkaan onnistunut sujahtamaan alkuperäisjuhla kiitospäivä, jonka idea yksinkertaisimmallaan on kaunis: kiitetään siitä, mitä on. Toki päivä linkittyy selvästi Pohjois-Amerikan historiaan ja kulttuuriin, minkä vuoksi sitä ei ole vielä kehdattu – tai annettu – omia muualle. Ostospäivien tai antikulutustempausten sijaan pitäisi nimenomaan viettää kiittämisen juhlaa. Ei pelkästään yhtenä marraskuisena torstaina; jos nyt ei aivan joka päivä, niin useita kertoja vuodessa ilman, että sitä seuraa kulutushysteria, ostosähky ja shoppailumorkkis.

On niin paljon aihetta olla kiitollinen.

Tuleeko vielä aika, jolloin kulutushysteriaviikot eivät villitse kansaa? Mikä niissä viehättää? Voisiko kiitospäivää viettää muualla kuin Pohjois-Amerikassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoittamatta jääneet aiheet, osa 2

Kun ei ole sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Aina voi kuitenkin länkyttää siitä, mitä olisi sanonut, jos olisi sanonut.
DSC_0020 (2)Blogien totuudenmukaisuus
En oikeastaan ymmärrä, miksi blogien rehellisyydestä ja avoimuudesta pitäisi edes keskustella, jos puhutaan siis henkilökohtaisen elämän jakamisesta. Markkinointiin ja mainontaan liittyvä etiikka on aihe erikseen. Tietysti draama kiinnostaa ihmisiä, mutta ei kai kukaan aikuinen oikeasti kuvittele, että joku jakaisi kaiken blogiinsa – varmasti joku tosin niin tekee. Silti on täysin turhaa puhista siitä, että blogi antaa liian kiillotetun kuvan kirjoittajastaan. Tähän liittyy medialukutaito, joka ei ole enää vain ihmeellinen sanahirviö, vaan ihmisen perustaito. Ei enempää sanottavaa, joten case closed.

Hyvät ja huonot asiakaskokemukset
Yhtäältä pitäisi olla äärimmäisen rehellinen, ja toisaalta ei kannattaisi polttaa siltoja takanaan. On paljonkin yrityksiä, joiden antamasta palvelusta tekisi mieli rähistä. Harmitukset liittyvät kuitenkin usein ohikiitäviin hetkiin,  jotka eivät anna kokonaiskuvaa palvelun laadusta. Joskus tosin hermo menee, ja yleensä aiheesta, kuten Bella Roman surkeista pizzoista, Cumulus Kaisaniemen ala-arvoisesta hotellihuoneesta ja Bistro Venlan omituisesta tomaattitentistä. Ainakin kahdessa viimeisessä kokemuksessa oli sentään hyvääkin. Harmi myös, että usein ne huippuhyvät kokemukset jäävät sanomatta. Esimerkiksi K-Supermarket Kuninkaankulmassa on aivan huippu kassatyyppi. Sellainen vaalea mies. Jaksaisipa itsekin tehdä työtä samanlaisella innolla ja ystävällisyydellä kuin hän. Päivästä toiseen.

Kauppakäyttäytyminen
Asiakasomistajapäivät. Ja aivan pakko oli itsekin ängetä ostamaan kulmakynä 20 prosentin alennuksella. Jotkut vain näyttävät saavan nautintoa siitä, kun mäiskivät ohikulkijoita kauppakasseillaan, etuilevat ja tönivät. Miksi joillakin mieltä ohjaa ajatus siitä, että on erityisasemassa muihin nähden? Nojoo, aika pientä siihen nähden, että monen muunkin asian suhteen maailmassa on niin, että toisilla on kaikkea, ja toisilla ei yhtään mitään.

Mitä kaikkea mielenkiintoista Amurissa voi tehdä?
Vaikka mitä! Mutta katso ensiksi ulos. Kukaan ei halua tehdä yhtään mitään ikävässä tihkusateessa ja loskassa. Ei edes Amurissa. Kun kevät taas koittaa, kannattaa suunnata Väinö Linnan puistoon piknikille, kävelemään Näsinkalliolle ja tutkimaan Makasiininkadun mukulakiviä. Ja istumaan tietenkin Mustaanlahteen. Amurin helmeen sentään voi mennä talvella. Siellä on joulutunnelma kohdillaan. Aamupalasta ei ole sanottavaa, mutta totean lyhyesti, ettei se palvele kasvissyöjää, ja siksi kannattaakin hakea vain luomukauraleipä tiskiltä mukaan.

Hömppäuutiskatsaus
Olisi ihan käyttökelpoinen idea alkaa tehdä jokaviikkoinen katsaus hömppäuutisiin, mutta uskon, että jokainen pystyy itse hihittelemään tauollaan Seiskan uutisille, joissa kerrotaan, kuinka ”jääkiekkoilija supatti rakkaalleen katsomossa” tai miten ”näyttelijä siemaili tuoppiaan vakavana”. Karaokebaarista kuiskitaan, ja leffasalista liverretään. Erittäin tavallisia ja varsin luotettavia tietolähteitä. Ensi torstaita odotellessa.

Kuten otsikosta voi huomata, tämä oli toinen osa juttusarjaa, jonka edeltäjän julkaisin toukokuussa.

Mistä sinä et kirjoittanutkaan? Mistä halusit kuulla, mutta kukaan ei kirjoittanutkaan siitä? Minkälaista sisältöä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaamosvankila

Jos olisin väri, olisin keltainen. Jos olisin eläin, olisin varmasti myyrä. Se, joka epätoivoisesti yrittää kaivautua kolostaan, muttei saa silmiään auki. Ei edes kaamoksen aikaan, vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla mahdollista, sillä eläin näkee parhaiten pimeässä. Minä en.
DSC_0017.JPGKaamos on kuitenkin valtavan inspiroivaa aikaa. Se on saanut ajattelemaan paljon suhteellisuutta. Aivan ensimmäiseksi pimeää. Kesällä illan hämärtyminen puistossa tuntuu pimeydeltä, mutta talvella valona alkaa näyttäytyä jo se, ettei neljältä olekaan vielä täysin pimeää, vaikka onkin monin verroin synkempää kuin kesäkuussa. Ja kuinka epäoikeudenmukaiselta heinä- ja elokuun vaihteen hämärtyvät illan tuntuvatkaan. Olisi pitänyt parvekkeella maristessa muistaa se, ettei talvella näe päivänvaloa oikeastaan koskaan.

Välimatkat! Kaikki tuntuu pidemmältä pimeässä. Pimeys pelottaa. Mietin toisinaan, miten olen uskaltanut kulkea parin kilometrin matkan kouluun läpi hiljaisen nukkumalähiön, metsän ja teollisuusalueen. Kaamoksen saapuessa ensimmäiset pimeät aamut ja illat ovat vaikeita myös kaupungissa. Siihenkin tottuu niin, että pimeys alkaa tuntua turvalliselta. Ensimmäiset matkat pelottavat.

Lopulta joitakin viikkoja kaamoskärsimyksen alkamisesta saapuu joulu. Mikä ihana kaupallinen katastrofi ja keskitalven tunnelmanluoja! Otan tänä vuonna toisenlaisen suhtautumistavan jouluun, sellaisen aika minimalistisen. Voisi jopa osallistua järkevään hyväntekeväisyyteen, ahtaa vähemmän suklaata ja lakata hamstraamasta turhaa joulukrääsää.

Kauneimpia hetkiä ovat ensilumen rippeet sopivan kirpeänä aamuna ja illan viimeiset hiutaleet parvekkeelta tiirattuna. Silloin on melkein mahdollista unohtaa elävänsä kaamosta. Ja jossain kesän korvilla voi alkaa taas ihmetellä, mihin valo onnistui piiloutumaan talven ajaksi. Aika mieletöntä, että kaikki on vain siitä kiinni, kuinka maapallo kallistuu. Vaikka onkin vaikea hahmottaa ainutkertaista kallistuskulmaa, kun tarpoo sysipimeässä vähän säikkynä kohti kotia, joka on pimeä herätessä ja sinne palatessa.

Jos olisin väri, olisin keltainen. Talvisin näköjään sellainen, johon on sotkettu harmaan sävyjä. Sillä kuravedellä, jota vesiväreistä tulee sekoituskuppiin väkisin. Jos olisin myyrä, jaksaisin uskoa siihen, että kaamosvankilan portti avataan ihan pian.

Miten kaamos vaikuttaa sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa