Aikuisten aikuinen lapsi

Some on täynnä vanhemmuusblogeja, mutta kukaan ei taida pitää julkista päiväkirjaa siitä, millaista on olla aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempi. Eikä kovin monella lapsellakaan ole siitä sanottavaa, vaikka pinnan alla voi kuplia. Ei ole aina helppoa olla aikuisten aikuinen lapsi.
DSC_0079.JPGÄiti soitti kysyäkseen, jännittääkö tuleva lääkärikäynti. Jännittihän se todella paljon, mutten ehtinyt jutella kuin Salkkareiden mainoskatkon ajan. Lopetin puhelun aika tylysti. Tuli paha mieli ihan niin kuin äidillekin vähän aikaa sitten hänen lopettaessaan puhelumme turhan nopeasti. Aikuisena lapsena täytyy tasapainoilla oman arjen ja vanhempien elämän välissä. Kukaan ei vaadi mitään, mutta silti tuntuu, että vaatimuksia tulee joka suunnasta. On huolehdittava ja huomioitava. Joskus olisi helpompi herätä karvatossut jalassa Barbie-lakanoista ja kömpiä aamukaakaolle.

Vanhemmuussuhde kestää yleensä läpi vanhempien elämän – jos hyvin käy. Sinä aikana voisi kuvitella, että elämää hallitseva huoli olisi vain vanhempien yksinoikeus. Olisikin. Olen jatkuvasti huolissani kaikesta, myös vanhemmistani. Huolettaa, ajaako isä kolarin, pääsevätkö he yöllä turvallisesti kotiinsa ja onko päivä sujunut hyvin. Äiti muistuttaa toisinaan siitä, että he olivat täällä ennen minua. He pärjäsivät reilut 31 vuotta ilman, että minä olin vahtimassa. Kai se kuuluu luonteeseeni ja liittyy tämän jutun aiheeseen siten, että pahempaa on luvassa, kun me kaikki vanhenemme. Kun joskus on aika siirtyä vanhainkotiin, saatan päsmäröidä sielläkin. Onko siellä myrkkyhoitajia? Vaihdetaanko vaipat tarpeeksi usein? Onko kanttiinitili kunnossa?

Elän toistaiseksi vielä aikaa, jolloin voin tarvittaessa heittäytyä itse lapseksi. Vanhempani ovat keski-ikäisiä, terveitä, kävelevät kahdella jalalla ja jaksavat päivän läpi ilman unia. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten ikä vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän pieniä vaivoja tulee. Ja tämä on vasta alkusoittoa, ihmiselämän luonnollista kiertokulkua.

On koskettavaa nähdä, miten lapsi on aina lapsi vanhemmalleen, olipa ikää kuinka paljon tahansa. Vanhemmat ohjeistavat ja neuvovat, vaikka kaikkeen ei voi nokkaansa tunkea. Äitini puhui äitienpäivähaastattelussaan siitä, miten vanhemmuussuhde muuttuu, kun molemmille kertyy ikää. Haluaisi kysellä ja tivata, mutta kaikkeen – jos mihinkään – ei voi puuttua. Samoin lapsena täytyy vetää jokin raja uteluun. On myös helpompi olla, kun ei tiedä kaikkea, vaikka oikeasti ihan jokaisen olisi syytä puhua asiat halki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Harva joutuu tai voi valmistautua vanhempansa kuolemaan, mutta siitä selviäminen nähdään silti itsestäänselvyytenä. Niin se tavallaan onkin, sillä kai se on koodattu ihmiseen. Vanhemman kuolema on helpompi käsitellä kuin lapsen. Ehkä siksi tuntuukin siltä, ettei vanhemman kuolemaa saisi yleisesti pelätä. Mutta entä jos se pelottaa ihan hirveästi ja tuntuu jo etukäteen siltä, ettei pärjää ilman vanhempiaan? Mitä sitten tapahtuu, kun tällä planeetalla on ihan oikeasti pärjättävä ilman vanhempiaan? Minusta kyse ei ole siitä, ettei olisi itsenäinen, vaan siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun elämän pisin ihmissuhde päättyy. Mitä jää jäljelle, kun niitä, jotka minut loivat, ei enää ole? Näiden asioiden äärellä on jokainen lapsi.

Aina vanhempi ei katoa fyysisesti, vaan ainoastaan henkisesti. Tukahdun siitä ajatuksesta, että vanhempani muuttuisivat muumioiksi. Olisivat fyysisesti läsnä, katsoisivat lasittunein silmin ja huonosti hengittäen minua. Tämän asian äärellä olin, kun äitini oli vaarassa halvaantua leikkauksessa. Mitä jos jäljellä olisi ollut enää kuori ja silmänräpytyksiä? Miten minun äitini voisi olla äiti puhumatta mitään? Sydäntä raastavaa on se, että näin voi käydä, eikä murehtiminen etukäteen auta. Niin hullua kuin se onkin, olisi vanhempi silti vanhempi, vaikka hän ei enää voisi kuiskata edes lapsensa nimeä.

On helppoa hurskastella näin tunteikkaan aiheen äärellä. Olen aina valmis auttamaan vanhempiani ja tiedostan myös, että avun määrä kasvaa meidän kaikkien vanhetessa. Ja se tulee aiheuttamaan fyysistä kuormitusta minullekin, sillä en ole ikuisesti jaksava kolmekymppinen tai elinvoimainen nelikymppinen. On jaksettava, vaikka oma pumppu ja sappi kramppaisi.

Kauniista ajatuksistani huolimatta olen kuitenkin valmis työntämään vanhempani vanhainkotiin, kun sen aika on. Saako tätä edes sanoa ääneen? Ajatus siitä, että he asuisivat harmaahapsina luonamme, on kauhistuttava ja johtaisi väistämättä eroon. Että oikein neljän aikuisen kommuuni, jossa kahdella on ehkä vaipat! Kauaksi on tultu entisajoista, jolloin läheisten kotihoitaminen oli tavallista. Tosin ennen kaikkea siksi, ettei muuta mahdollisuutta tai varaa laitoshoitoon ollut.

Kuten sanoin, vanhemmuussuhde kestää läpi elämän. Jos siis käy hyvin. Ja niin kauan kuin on hyvin, on siitä oltava onnellinen. Vanhempani sanovat usein murheen äärellä, että pääasia on se, että me olemme täällä. Niin kauan kuin niin on, on turha murehtia tulevaa. Elämä pelaa kiertokulkunsa yleensä reilusti.

Me olemme täällä. Elossa.

Millaista sinusta on olla aikuisten aikuinen lapsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä kulmasta elämästäni kertoisin?

Näen elämän teemakirjastona, josta kulloinkin lainassa oleva näkökulma määrittää sen, millaisen kuvan annamme itsestämme. Harva näkee kirjaston koko annin, joten siksi on tärkeää miettiä, miten elämänsä kehystää niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.
DSC_01022.JPGEn ole vuosikausiin miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. Arkielämässä se ei hyvällä tavalla kiinnosta minua. Tärkeintä on se, miten kohtelee muita ja itseään, ja jos ei riitä jollekin sellaisena kuin on, ei sille voi mitään. Olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, minkälaisen vaikutelman annan itsestäni blogissa. Pelissä ei ole ainoastaan minä yksityishenkilönä, vaan minä työntekijänä, -hakijana ja yhteistyökumppanina.

Olisi varmasti helpompaa kirjoittaa blogia vain yhdestä näkökulmasta kuin kirjoittaa vähän kaikesta. Voisi ainakin kuvitella, että silloin langat pysyisivät paremmin käsissä. Blogini alkuaikoina keskitinkin voimani kärkkäiden, mutta henkilökohtaisesta näkökulmasta turvallisten vegejuttujen ulos puskemiseen, kunnes ruokasaarnaamisesta meni maku. Ihmiselämä kaikkine vivahteineen on paljon kiinnostavampaa kuin äkäisen vegaaniakan marinat. Tarkassa rajauksessa pysyminen saattaisi tosin edelleen olla järkevää ainakin yksityisyyden kannalta, sillä silloin ihan kaikki itsestä ei olisi netissä, vaikka jokainen varmasti ymmärtää, että tarkoin valitut sanat blogissa ovat pieni osa totuutta, ei rippituolin anti tai elämäkerta.

Kasvissyöntiin keskittyminen tapahtui vahingossa henkilökohtaisen mielenkiinnon kasvaessa ja räjähdysmäisesti levinneen vegeruokatarjonnan vuoksi. Blogini päänäkökulma olisi kuitenkin voinut olla mikä tahansa muu elämääni syvästi koskettanut teema.

Intouduin pohdiskelemaan, miltä minä tai blogini juoni näyttäisi, jos olisin alkanut rakentaa alustani tarinaa muista elämäni teemoista ja luonnollisista mielenkiinnonkohteistani.

Velaa ja kehopositiivisuutta

Ei ole salaisuus, että minua on kiusattu koko peruskouluaikani. Olen kirjoittanut aiheesta, mutta ei tarinastani blogin kantavaa voimaa saisi. Kuka edes haluaisi! Yleensä kiusaamistarinat korostavat selviytymistä, arpien voitelua, henkistä kasvua ja itsensä löytämistä, mutten koe aihepiiriä omakseni julkisesti. Tällaiset asiat käsittelen yksityisesti, ja kieltämättä pelkäisin sitä, miltä syvimpien tuntojen käsittely näyttäisi ulospäin ja miten se vaikuttaisi uraani, joka ei toistaiseksi ole lähtenyt lentoon kuin korkeintaan kalkkunan lailla.

Kiusaamiseen liittyy kiinteästi myös historiani ylipainoisena. Siitäkin olen kirjoittanut, mutta sen olisi voinut valita kiusaamisen kyljessä yhdeksi pääaiheeksi. Niin moni on jo sanonut sanansa kehopositiivisuudesta, etten koe Mediakalla olevan enää kortteja kyseiseen pakkaan. Painoon, laihduttamiseen ja itsensä hyväksymiseen keskittyminen antaisi sitä paitsi kirjoittajastaan vähän liian suppean kuvan makuuni. Muut asiat, kun sattuvat elämässäni olemaan tärkeämpiä.

Keho ja kulttuuri kiinnostavat minua silti paljon. Siihen kytkeytyy oleellisesti myös se, ettei minulla ole lapsia, joten kai tässä iässä minua nimitetään kohta – tiettävästi vapaaehtoisesti – lapsettomaksi. Lääkärikin kysyi, ovatko lapseni olleet terveinä, mistä närkästyin. Voisin kampanjoida enemmän vapaaehtoisten valintojen puolesta ja pohtia useammin sitä, miksi keho ja sukupuoli määrittävät sitä, miten odotukset kohdistuvat eri ihmisiin. Olenhan opiskellut sukupuolentutkimusta, joten voisin hyvin kirjoittaa aiheesta hedelmällisiä – olipa huvittava adjektiivivalinta – tekstejä. Teema ja tieteenala ovat minulle tärkeitä, mutta niistä viidesti viikossa kirjoittaminen kävisi jo työstä. Leimautumista en pelkää, sillä mielelläni tulisin muistetuksi aiheeseen keskittyneestä blogista.

Salapoliitikko

Toisinaan hörähtelen tai pikemminkin myhäilen sille, että blogiani on sanottu poliittiseksi. Ehkäpä ajattelen politiikkaa turhan tarkasti valtakunnan tasolla tapahtuvana päätöksentekona ja taktikointina, jolloin oma pieni mediani ja siellä esitetyt mielipiteet tuntuvat lähinnä vitseiltä, vaikka toivon, että ne vaikuttaisivat ihmisiin, saisivat ajattelemaan ja koskettaisivat.

Politiikka- tai ajankohtaisblogiksi Mediakkaa en kuitenkaan luonut, sillä ne ovat vielä liian isot saappaat täytettäväksi enkä koe intoa politiikan toimittamiseen. Jos näin olisin tehnyt, olisi blogiparka todennäköisesti parjattu mielipideareena. On paljon helpompi piiloutua lifestylen taakse! Se voi sitä paitsi olla paras tapa vaikuttaa.

Kun kaikki luulevat, ettei viestillä ole vaikutusta, se saa tehdä työtään rauhassa.

Missä tilanteissa mietit, millaisen kuvan annat itsestäsi? Mitkä asiat rajaat pois?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajokarsastaja autojen maassa

Suomi on kiesien luvattu maa, vaikkei touhussa ihan hirveästi järkeä ole. Näin ajattelee ainakin yksi vähän pelokas ja täysin suuntavaistoton satunnaisautoilija.
highway-1209547_960_720.jpgKuva: Pixabay

Luin aamulla matkaoppaasta ihanan ajatukseen. Tanskalaiset sanovat, että heidän kaupunkinsa on tehty ihmisille, ei autoille. En voisi toivoa enempää, että samalla tavalla ajateltaisiin Suomessa. Kaasuttavat ja kolisevat autot ovat nimittäin kaukana hyggeilystä, enkä edes jaksa jatkaa keskustelua ikisuosikkiaiheestani pyöräilijävihasta.

Ei kukaan autoja vihaa, vaikka autoiluhan on luonnonvastaista. On aika kammottava ajatus, että ihminen vapaaehtoisesti asettaa itsensä metallihäkkyrään, jonka saa kulkemaan monen sadan kilometrin tuntivauhtia. Selviäminen ei edes ole omissa käsissä, vaan liikenteen seassa on myös muiden täystuhojen armoilla.

Jos saisin päättää, autot kulkisivat edelleen hitaasti – jos nyt ei ihan aataminaikaisesti kahtakymppiä – maksimissaan kuuttakymmentä kilometriä tunnissa. Edessä voisi tepastella entisaikojen tapaan punaista varoituslippua heiluttava henkilö. Silloin toki kulkeminen olisi harvojen etuoikeus, mutta ainakin liikkumiseen käytettäisiin autoa ekologisempia vaihtoehtoja. Milloin autoista tuli tavallisia arkikapistuksia ja autoilusta joka miehen taito?

Oma historiani autojen parissa on melko värikäs. On suorastaan ihme, että minulla on ajokortti. Ei sillä, että olisin tunaroinut paljon alkuaikojen hankaluuksia lukuun ottamatta, vaan siksi, etten koskaan halunnut ajokorttia. Kunnes sitten totesin, että kai se on hyvä olla. (Etenkin, jos kumppanilla ei ole sitä. Kannattaa siis kysyä ajokorttia aina ennen ensimmäisiä treffejä, jos vihaa autoilua.)

Olen käynyt läpi erilaisia autoiluvaiheita aina ajokorttivastaisuudesta autoilun ensihuumaan ja unohtumattomiin roadtrippeihin. Myöhemmin hyötyajelin viikonloppuisin, kunnes muuton jälkeen autoilu jäi, ja nyt koko touhu tuntuu ahdistavalta ja vastenmieliseltä. Taitoa pitäisi pitää yllä, ettei pelko ajaa ehtisi kasvaa.

Yksi asia tuskin muuttuu, vaikka suhteeni autoihin muuttuisi mutkattomaksi. Ne hiivatin moottoritiet ja niiden opasteet. Aivan mahdottomia! Pidän suuntavaistoani yleisesti hyvänä, mutta kaikki siihen liittyvä katoaa, kun istun ratin taakse, eikä opasteiden tulkintaan ole tullut muutosta senkään jälkeen, kun sain silmälasit. Ei varsinainen myyntipuhe ajotaidoistani, mutta ainakin osaan nauraa itselleni.

Naurua nimittäin riittää. Pirkanmaalaiset tietävät, miksi on erityisen huvittavaa käydä kääntämässä auto ylöjärveläisen kauppakeskuksen pihassa, kun huomaa, ettei Lempäälä ollutkaan siellä. Ja miksi on surkuhupaisaa, ettei löydä tietään Pälkäneelle, kun ei tiedä, että pitäisi ajaa Lahteen. Mistä senkin voisi tietää? Silloin auto täytyy kääntää kangasalalaisen puutarhayrityksen pihassa, jotta matka voi jatkua.

Autoilevatko suomalaiset liikaa? Onko kaupungeissa liikaa autoja? Minkälainen suhteesi ajamiseen on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kippis elämälle! Saako aikuisena juhlia syntymäpäiviä?

Taloudessamme vietetään ensi viikolla syntymäpäiviä, muttei juhlita niitä. Kaukana ovat lapsuuden kekkerit ongintoineen ja aasinhäntineen, vaikka iän karttuessa nimenomaan pitäisi nostaa malja elämälle. Miksi syntymäpäivät kokevat henkisen inflaation aikuisena?
DSC_0067Syntymäpäivät olivat lapsena paras juhla heti joulun jälkeen. Omat syntymäpäivät olivat tietysti kutkuttavimmat, mutta nautin minä muidenkin juhlista. Kun en enää halunnut äidin järjestävän juhlia, pistin itse pirskeet pystyyn. Railakkaita kemuja vietettiinkin monet, mutta touhu loppui kuin seinään vähän parinkympin jälkeen. Tuli aikuisuus, liikaa luentoja, töitä ja stressiä vähän kaikesta.

Ensimmäisen kerran syntymäpäivä ei tuntunut oikein miltään, kun täytin 22 vuotta. Laahustin koko vapaapäivän ykkösmekko päällä silloisen kotini lähikahviloissa, söin kaalipiirakkaa ja sain ihania lahjoja, mutta silti kaikki tuntui turhalta. Olin kärsinyt pitkään terveyshuolista ja saanut vasta tietää, että kaikki on hyvin. Silloin, jos koskaan olisi ollut aihetta juhlaan! Nykyäänkin syntymäpäivien juhliminen tuntuu turhalta itsensä jalustalle nostamiselta, vaikken ajattele niin muiden järjestäessä merkkipäiväkemuja.

Tuskin olen ainoa syntymäpäiväinflaation kokenut. Ei ole juuri syntymäpäiväkutsuja sadellut muuta kuin pyöreiden vuosien pirskeisiin, mikä selittynee ruuhkavuosilla ja aidosti kiireisellä arjella, jossa energia täytyy kanavoida muuhun kuin juhliin, vaikka arki nimenomaan tarvitsisi vastapainokseen juhlaa. Edes yhden päivän vuodesta.

Oman syntymäpäivän hehkuttaminen tuntuu silti monesti vähän tyhjänpäiväiseltä ja saa miettimään, miten ihmeessä joku jaksaa. Se on typerää, sillä ajatus on aivan ihana. Kuljemme täällä kuitenkin nykytiedon mukaan vain kerran. Olenkin jo tehnyt korjaavia toimenpiteitä ja järjestänyt esimerkiksi viime vuonna syntymäpäiväjuhlat tavallisena toukokuisena lauantaina ja yrittänyt huomioida myös muita ystäviä pienellä yllätyksellä syntymäpäivänä.

En siis halua enää elää niin, että vain pyöreitä vuosia on syytä juhlia. Jokainen vuosi on saavutus. Ei siksi, että elämä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen rankkaa, vaan sen vuoksi, että elämän jatkuminen on ihan mahtavaa. Se, kun ei ole itsestäänselvyys koskaan.

Kippis hyvinvoinnille, terveydelle, tasapainolle, kaikille elämää värittäville arjen myrskyille ja satunnaisille epätoivon hetkille!

Milloin syntymäpäiviä on soveliasta juhlia? Miten itse juhlit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eläköitynyt ruokasaarnaaja – rahasta ja rankaisemisesta

Ystäväni kysyi minulta taannoin, kasvattaisinko lapseni vegaaneiksi. En kokonaan enkä jaksa enää paasata aiheesta muillekaan. Ruoan ja rahan suhteesta sen sijaan puhun mielelläni.
DSC_0061.JPGHävettää. Ne kaikki ruokajutut, joita ehdin kirjoittaa. Ylimielinen asenne ja vikojen etsiminen. Rankaiseminen. Einesvihaaja-tunnisteen alle kirjoitetut jutut kirvoittivat enemmän kommentteja kuin mitkään muut blogitekstini ja niihin sain myös ensimmäiset niin sanotut vihakommenttini veen haistatuksesta piilokettuiluun. Muutamat alapäätermit eivät saaneet minua pois tolaltani, vaan olisin voinut jopa asiakaspalveluhengessä kysellä paremmin kommentoijan tuntemuksia, mutta päätin jättää väliin. En halunnut enää olla edistämässä halventavaa ruokapuhetta leipätekstissä tai kommenttikentässä.

Eineksiä maistelen edelleen, ja viimeksi eilen napostelimme työporukalla kumiselta maistuvia markettifalafelejä, joita olen tietysti ehtinyt parjata blogissani. Mielipiteeni on siis ollut aito eikä ole muuttunut mihinkään, mutta olisihan tekstin voinut jättää julkaisematta. Sehän on vain julkisuutta tuotteelle, jota en halua tukea. Eivät kaikki kuitenkaan ole olleet ihan niin kamalia kuin olen antanut ymmärtää.

Tämä blogi ei ole enää vegaanisen ruoan soihdunkantaja, vaikka edelleen syön vegaanisesti ja julkaisen silloin tällöin reseptejä lifestyle-hengessä. Sitä paitsi on hauskaa, että oikeasti varmasti puolet kokkailuistani epäonnistuu. Ainakin leivonnaisista. Tai no, niistä ei taida onnistua kuin kolmasosa.

Toivoisin silti kovasti, että ihmiset ajattelisivat ruokailutottumuksiaan, hyvinvointiaan ja ilmastoa. En ole oman elämäni hannapartanen – kaikkea muuta. Uskon tasapainoon ja siihen, että elämä on liian lyhyt nyörien ja vatsalaukun kiristelyyn, kunhan muistaa kohtuuden ja pitää järjen päässä. Silti on kurjaa, jos kaupassa ei edes yritetä tehdä kollektiivisesti parempia valintoja, ja edelleen pannuttaa se, että tehotuotettua broileria saa halvemmalla kuin monia vihanneksia.

Järkevä ruokapuhe keskittyy tietoon, ei tuomitsemiseen. Kannustamiseen, ei kaakattamiseen. Koska lähes kaikkien elämää määrittää lompakon sisältö, täytyisi katse ohjata myös rahaan. Ei välttämättä siihen, miten voi elää mahdollisimman edullisesti, vaan miten voi elää ekologisesti kestävästi, mutta nautiskellen ja kukkaroa kunnioittaen.

Kaikilla on valinnanvapaus, myös lapsilla, joihin viittasin tekstin alussa. Jos olisi katras kasvatettavana, saisivat he kotona vegaanista ruokaa, mutta se, mitä he mättäisivät kodin ulkopuolella, voisi olla mitä tahansa, kunhan ymmärtäisivät järkevien valintojen merkityksen.

Oma reseptini tasapainoiseen elämään on toistaiseksi ollut yhdistelmä edullisia papupurkkeja ja ehdottoman sallittuja take away -lounaita. Siinä on nyörien kiristämistä ja nautiskelua tarpeeksi!

Millaista ruokapuheen pitäisi mielestäsi olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Haloo, kuuleeko bridezilla?

Kuumin hääsesonki lähenee loppuaan, mutta avioliittoja sentään solmitaan ympäri vuoden. Bridezillat eivät siis ole vielä talviunilla. Onko heitä todella olemassa?
DSC_0062.JPGEnglannin kielen sana bridezilla tarkoittaa suomeksi hirviömorsianta. Kiukuttelevaa, kyykyttävää ja kettuilevaa äkäpussia, joka on päättänyt mennä naimisiin ja värvännyt vähän apujoukkoja.

Jos silmäilee kesäkaudella nettilehtiä, pääsee käsiksi moniin morsian- ja kaasokauhutarinoihin. Perisuomalaisia tarinoita voi lukea Ilta-Sanomissa aikoinaan julkaistusta jutusta (IS.fi 24.6.2016), joka kokoaa hyvin yhteen häähirveydet huomioiden morsianten toilailujen lisäksi sulhasten ja anoppien edesottamukset. Bridezilloja on siis oltava olemassa, sillä niistä kirjoitetaan ihan joka kesä. Ja onpa heistä tehty oma tv-sarjakin Bridezillas (suom. Häähullut).

Kävin eilen aiheeseen liittyvän lyhyen keskustelun ensi kesän morsiamen kanssa. Minä olen luonnollisesti kaaso.

– Aion sitten kirjoittaa huomenna hirviömorsiamista, mutta se teksti ei kerro susta.
– Katsotaan nyt! hän vastasi nauraen.

Minun on hyvin vaikea uskoa, että rakkaasta ystävästäni kuoriutuisi monsteri seuraavien 366 päivän aikana. Ei tullut toisestakaan ystävästäni, kun viimeksi olin kaasona – tasan neljä vuotta sitten. Veikkaan nimittäin, että bridezillailut koskevat ainoastaan tietynlaisia ihmisiä ja kenties vain elämäntyyliä, jossa on aikaa omistautua ökyilylle ja kimallukselle. Totta toki on se, että häät ovat iso uurastus parille ja lähipiirille aina budjetista fyysiseen toteutukseen, joten ei ihme, jos hermo kiristyy. Uskon silti, että meidän touhussa bridechillailu voittaa -zillailun. (Keksin bridechillailun itse äsken! Saa onnitella.)

Hääjuhlaan latautuu aivan valtavasti odotuksia. Ehkä jopa enemmän kuin avioliittoon, jota voi tutkailla rauhassa ja joka ei siltä istumalta muuta mitään muuta kuin ehkä sukunimen, aina ei sitäkään. Minusta on kiinnostavaa ajatella, miksi nimenomaan avioituminen tekee yhdestä juhlasta sekä erityisen merkittävän että hirvittävän stressaavan. Eihän mitään kekkereitä uurasteta hikikarpalot otsalla kädet täristen yhtä paljon kuin häitä. Käytännössä kyseessä on vain valtavat juhlat. Saatan olla hääkyynikko, mutta en vain ymmärrä, miksi oikeusnotaarin tai papin vierailu parin vuoden sisään saa aikaan niin valtavan liikehdinnän.

Vaikka uskon vakaasti, että ympärilläni on niin ihania ihmisiä, ettei huolta häähirviön kuoriutumisesta ole, täytyy minunkin mennä itseeni. Vielä emme ole olleet morsiamen kanssa törmäyskurssilla ja uskon, ettei niin käykään, etenkin, jos roolijako on selvä. Yleisesti ajattelen, ettei kaasolle ei pidä langettaa liian suurta vastuuta, sillä se olisi kohtuutonta. Eiväthän ne kaason juhlat ole! Näen kaason tukijana ja toteuttajana, joka kuuntelee morsiamen toiveita ja auttaa jalostamaan ideoita samalla, kun hoitaa pieniä käytännön tehtäviä. Oleellista on tosiaan se, ettei kyseessä ole kaason häät, joten on turha yrittää jyrätä omilla ideoilla.

Tuleva morsian muistutti minua ihanasti rentoutumisesta luonnostellessaan aikataulua juhliinsa.

– Haluan, että ehdit kunnolla istua alas ja nauttia. Sillä tavalla ihan kunnolla skumpatella ja juhlia. Se on pääasia.

Rakkauden ja yhteisen tulevaisuuden juhlasta ei totisesti kannata pyöritellä valmistelujen aikana stressipesäkettä. Parin taival jatkuu, jos on jatkuakseen, juhlittiinpa häitä tai ei. Tässä en viittaa pelkästään ystäväpariskuntaani, vaan ihan kaikkiin ihmisiin.

Sormukset sormeen, skumppa auki ja tanssilattialle! Näin käteen jää muutakin kuin iso lasku ja päivä, josta ei muista kuin kramppiin vääntyneen mahan ja pään ympärillä kiristäneen vanteen.

Onko bridezilloja oikeasti olemassa? Minkälainen morsian tai minkälaisen morsiamen kaasona olet ollut? Mikä meni pieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eettiset kysymykset, joita mietin blogatessa

Vaikka olen vienyt blogiani alati entistä kevyempään suuntaan, mietin myös kepeitä tekstejä kirjoittaessa sanomaa, jonka takana seison. Olipa kyseessä vakava aihe tai tajunnanvirta, on taustalla aina ajatus, jota haluan ajaa. Tuputtamatta.
DSC_0085
Minkälaisen viestin kuluttamisesta haluan välittää?

Tänään ei ollut elämäni järkevin kulutuspäivä. Kauppaan meni aivan tuhottomasti rahaa, mikä toki oli myös investointi tulevaan mökkireissuun. Mutta siinähän oli vasta minun osuuteni kaikesta tarvitsemastamme. Ostin myös design-korvakorut, joita ilmankin ihminen voi eloaan jatkaa. Korvakorut olivat ekologisesti tuotetut, mutteivät tarpeelliset.

Pakko myöntää, että jätän usein blogista pois kulutushumputteluni, mutta en kuitenkaan yritä väittää olevani viimeisen päälle ekologinen kuukuppikirpparityyppi. Kumpikaan edellä mainituista ei oikein maistu. Haluaisin silti, että ihmiset miettisivät kulutustottumuksiaan etenkin jokapäiväisissä valinnoissa. Nautiskelulle voi antaa tilaa, mutta johonkin raja on vedettävä.

Täytyykö eettisen syömisen puolesta kampanjoida?

Kirjoitan aiheesta myöhemmin tarkemmin, mutta jälkikäteen vegeruokamääkiminen hävettää, vaikka itse asiassa ei mitään vikaa olekaan. Mutta omassa suhtautumisessani oli. Olin ehdoton ja omahyväinen, vaikka tarkoitus oli hyvä. Ajattelin levittäväni ekolologisen ja eettisen syömisen sanomaa, mutta kukapa jaksaisi kuunnella, kun kasvispiirakkaa haukutaan tekstistä toiseen. Toivon silti edelleen, että ihmiset miettisivät valintojaan niin itsensä kuin ilmaston kannalta.

Kannattaako poliittinen näkemys tuoda esiin?

Ei kannata. Pelkään sen edelleen vaikuttavan työn saamiseen, vaikken ole millään mittapuulla tai missään asiassa radikaali. Valitettavasti maailma ei kuitenkaan ole valmis pehmeille arvoille eikä bisnesmaailma tunne ajatuksia, joita kannan.

Puhuisinko uskonvapaudesta?

Bloggaushistoriani ensimmäinen kommenttimylly alkoi uskonvapaudesta kertovan blogitekstini alla. Voin avoimesti kertoa olevani täydellisen uskonvapauden kannalla, ja minun mielestä lapsen kastaminen on sen viemistä. Eihän pakkoliittämistä johonkin uskontokuntaan voi millään tavalla pitää vapautena, vaikka myöhemmin olisi vapaus valita, eroaako kirkosta vai ei! Lasta ei pitäisi kastaa, vaan luoda hänelle puitteet valita oma uskontonsa ja tukea siinä, kun sen aika on.

Olen siis onnellinen, ettei minua koskaan kastettu. Ja kävin muuten ihan tavalliset uskonnontunnit, vaikka ne joskus tuntuivat ahdistavilta. Valitettavasti se oli kuitenkin helpoin ratkaisu aikataulujen kannalta, ja kaiken lisäksi edistyneimmillä asteilla uskonto tieteenä tarjosi paljon näkökulmia kulttuuriin.

Voiko alkoholia näyttää somessa?

Törmäsin yläkouluni uskonnonopettajaan pari päivää sitten, kun olin menossa kotiin Alkon pussi kilisten. Hävetti, vaikkei ole mitään syytä luimistella. Mietin paljon sitä, kuinka paljon alkoholi saa näkyä somessa. Usein hetket, joihin viini liittyy, ovat myös niitä, jotka ovat visuaalisesti kauniita: ihania juhlia, kauniita auringonlaskuja ja kevyitä lauantai-iltoja. Jos julkaisee sisältöä vain niistä, käsitys arjesta vääristyy, enkä halua luoda vääriä mielikuvia, varsinkaan ongelmakäytöstä. Samaan aikaan pidän kuitenkin tärkeänä sitä, että järkevä alkoholinkäyttö näkyy somessa. Alkoholi ei ole koskaan tervein mahdollinen valinta, mutta on tärkeä näyttää elämää katuojien ja kreisibiletyksen ulkopuolella.

Vaikea kysymys. Ajaako terveellistä elämää täysillä ja luoda raitis imago vai näyttää elämä sellaisena kuin se on – höystettynä muutamalla viinilasillisella?

Mihin vedän yksityisyyden rajan?

Blogini on taipaleensa aikana moninkertaistanut kävijämääränsä. Toistaiseksi olen saanut murjottaa lähikaupassa ihan rauhassa ja lörpötellä livenä parvekkeeltani, ja todennäköisesti niin tulee olemaan aina, ellei ihme tapahdu ja tilastot räjähdä käsiin. Olipa lukijoita sitten yksi tai 111 000, kannattaa yksityisyydestä pitää kiinni. Silloin ei tarvitse katua mitään. Tässä kohtaa puhun siis fyysisestä yksityisyydestä, sillä työhistoriani ja nimeni on julkisesti esillä ja on myös tulevaisuuden töissä.

Vähemmän eettisenä kysymyksenä voisin miettiä, kannattaako itsestä ottaa kuva ryppyisellä paidalla ja julkaista se blogissa. Oikeasti paidassa on myös kolme reikää, mutta sitähän lukijat eivät näe.

Mitä kysymyksiä tai arvoja pohdit blogatessasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkastuskäynti Scandic Kaisaniemeen

Pitkäaikaisimmat tarinoideni lukijat saattavat muistaa yli kaksi ja puoli vuotta sitten sattuneen epäonnisen hotelliloman silloiseen Cumulus Kaisaniemeen. Cumulukset on sittemmin kuopattu, ja vanhat hotellit on muutettu Scandic-ketjun majapaikoiksi. Voiteliko Kaisaniemen uusi omistaja vanhat haavat?
DSC_0011DSC_0012DSC_0015DSC_0018DSC_0020DSC_0013Turhan laiskana reklamoijana olin yhteydessä Cumulus Kaisaniemeen sen jälkeen, kun olin vuodattanut pahan oloni blogiin. Hotellin silloinen omistaja Restel pahoitteli ja tarjosi edullista huonetta, jota en lopulta koskaan hyödyntänyt. Restel myös kertoi tulevasta remontista, joka tapahtuisi omistajavaihdoksen jälkeen.

Kun vihdoin saavuin Scandiciksi muuttuneeseen hotelliin pari vuotta viestinvaihdon jälkeen, sain huomata, ettei minkäänlaista päällepäin näkyvää remonttia ollut tapahtunut. Lupauksista ei tietenkään ole vastuussa Scandic, joka Restelin hotellit osti vuonna 2017.

Jo varsin nuivasti alkavan tarkistuskäyntiraporttini ydinongelma ei ole se, onko hotellia remontoitu vai ei. Lähinnä minua mietityttää, miten hinta-laatusuhde kohtaa hotellissa, joka on aito tuulahdus 90-lukua ja jonka huoneiden siisteydessä ja toimintakunnossa on parantamisen varaa. Kiilaako hinta mukavuuden edelle?

Hotelliloma perushuoneessa

Scandic Kaisaniemi on todennäköisesti yksi Helsingin ydinkeskustan edullisimmista perushotelleista. Yhden yön visiitti heinäkuisena lauantaina maksoi tasan 120 euroa, mikä on Suomen hintatasolla varsin kohtuullinen hinta huoneesta ja erityisen edullinen pääkaupungin keskustassa.

Kahden erillisen sängyn huone on kuin postikortti lapsuuden hotellilomilta viime vuosituhannen lopulta punertavine pyökkikalusteineen höystettynä pilvikuvitetulla katolla, keltaisilla seinillä ja ruskeilla tehosteväreillä unohtamatta sinistä kylpyhuonetta ja sen likaisia pumppupulloja. Kylpyhuone myös tarjoaa meille yllätyksen: Suihkussa käydessä lattia alkaa lainehtia niin, että vettä on nilkkoihin asti. Viemäri kyllä vetää, mutta hitaasti. Vieressä onkin sopivasti lasta, jolla lomailija voi kaapia lattian puhtaaksi. Siivoamaanhan tänne on tultu!

Majoituimme perheen kanssa Kaisaniemessä myös 2000-luvun alussa, ja silloin vielä kirkas, mutta nyt jo kulahtanut pilvikatto, tuntui hykerryttävän jännittävältä, ja taisinkin nukahtaa onnellisena pilvien alle pitkän ostosreissun jälkeen. Olen yrittänyt miettiä, voisiko Scandic Kaisaniemen ysäri-ilmeen ottaa jopa aikamatkana. Onko 90-luku jo tarpeeksi kaukaista historiaa, että kyseessä voisi olla jopa teemahuone?

Palvelu ja aamupala

Hotellin palvelua en oikeastaan voi kommentoida muuten kuin toteamalla sen olevan peruskohteliasta. Kaikki sujui nopeasti, sillä olimme maksaneet huoneen jo netissä.

Palveluun kuuluvaksi voinee laskea aamupalan, jota odotan vegaanin näkökulmasta aina innolla. Verrattuna aikaisempaan Cumulukseen on hotellin aamupala Scandicin alaisuudessa parantunut huimasti. Vierailuaamunamme tarjolla on lämpimäksi ruoaksi jättipapuja, kasvispaistosta, punajuuri- ja falafelpyöryköitä ja tietysti iänikuisia sieniä. Kasvijuomaa kahviin ei näy, enkä jaksa etsiä tarjoilijaa, jolta sitä ehkä saisi. Pidän kasvipohjaisen kahvijuoman puuttumista erikoisena, sillä nykyään sitä saa kaikkialta.

Milloin kannattaa valittaa?

On tietysti aika epäreilua, että kirjoitan kaikki harmitukseni raporttiin ilman, että olen kertonut niistä henkilökunnalle. Aina pitäisi olla mahdollisuus korjata virheet, mutta ajattelen myös niin, että palvelua pitää voida arvioida sellaisena kuin se on. Hotellilomalla ei pitäisi kuluttaa aikaa siihen, että juoksee vastaanotossa kertomassa murheistaan tai metsästää tarjoilijoita täydessä ruokasalissa. En myöskään usko, että valittamalla jo lainehtineesta kylpyhuoneen lattiasta tai palaneesta eteisen valosta saa lomasta jotenkin enemmän irti. En tiedä, mitä hotelli voisi tehdä tilanteessa, jossa vahinko on jo tapahtunut ja vieraalla on kiire jatkaa omille menoilleen.

Valitus pitäisi siis tehdä heti, kun epäkohtia huomaa, mutta usein on jo myöhäistä. Lisäksi on ihan perusteltua miettiä, mihin aikansa haluaa käyttää.

Kenelle Scandic Kaisaniemi sopii?

Muutaman askeleen päässä rautatieasemalta sijaitseva Scandic Kaisaniemi sopii budjettimatkailijalle, joka kuitenkin haluaa yöpyä hotellissa. Ilmeisesti reilulla satasella ei Suomessa voikaan odottaa muuta kuin peruskivaa ja vähän kulunutta koloa. Hyvä asia on se, että kaikki hotellit ovat siistejä, jos ei oteta huomioon ajan tuomaa kulutusta ja pinttynyttä likaa. Kun hotelliloman keskeisin asia on vain yön yli nukkuminen, on Scandic Kaisaniemi hyvä valinta.

Seuraavan sukulais- ja parisuhdelomani ajan majoitun muualla. Paikassa, jossa muutamalla lisäkympillä saa jo luksusta. Ja pääsee tälle vuosituhannelle.

Minkälainen perushotellihuoneen pitäisi mielestäsi olla? Kuinka paljon olet valmis maksamaan hotelliyöstä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa