Kaiken se kestää – töppäykset ja teemakahvitkin

Laupeutta ja tulenlieskoja. Ystävyys mukautuu joka tilanteeseen, ei kumartele tai uskottele turhia. On läsnä. Muutenkin kuin helmikuun puolivälissä jaettavina suklaakonvehteina.
DSC_0067.JPGYstäviä voi löytää mistä vain. Se todella tapahtuu samalla tavalla kuin rakkaudesta kerrotaan: täysin yllättäen, kun sitä vähiten odottaa. Kun ajattelee, että kevätretkellä ei ainakaan tutustu kehenkään, uudessa työpaikassa ei ainakaan viihdy kauaa ja käyntiin pyörähtäneessä projektissa tekee vain oman osansa hiljaa, tiivistyykin lopputulos vuodesta toiseen juhlittuihin pikkujouluihin, sohvalla mutusteltuihin sipseihin, kiinalaisbuffetissa nautittuihin lounaisiin ja hipsteriravintolan gourmet-hodareihin, jotka täytyy jakaa, kun on ihan pakko saada täydellinen makuelämys.

Ystäviä on kaikenlaisia, -kokoisia, -näköisiä ja -ikäisiä. ’Erilaisuus on rikkautta’ on niin puhki kulunut sanonta, että sen läpi näkee samalla tavalla kuin hyttysverkosta kesäyönä. Jos minun pitäisi nimetä, mitä olen oppinut ihmisistä elämäni ja työurani aikana, olisi se jotakin kuluneen sanonnan mukaista vähän myyvemmin muotoiltuna. On ollut valtavan hienoa huomata, kuinka eri elämänvaiheista ja monenlaisista työporukoista on jäänyt matkaan ihmisiä, jotka todennäköisesti kulkevat mukana aina. Ystävyys ei tietyn pisteen jälkeen katso edes ikää. Se on kaunista. Tästä lähtee se vielä vuosikymmenien päästä käynnissä oleva – silloin varmasti täysin elektroninen – joulukorttiralli.

Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Ystävyys harvoin syntyy täysin erilaisten arvopohjien väliin, mutta joskus käy niin, että polut erkanevat vuosien kuluessa. Silloin on ihan omasta halusta kiinni, mihin suuntaan suhdetta kuljettaa. Tahdosta siinäkin on kyse. Aina ei tarvitse tahtoa. Ystävän kanssa ei myöskään tarvitse jakaa samaa poliittista näkemystä. Myönnän, että välillä savuttaa korvissa, mutta kannattaa ajatella keskustelut avartavina. Ei ystävyyden muutenkaan tarvitse tai varsinkaan kannata pyöriä politiikan ympärillä. Ei vaikka Sauludo-kahvi vähän kismittäisikin. Vaalien jälkeen kaikki teemakrääsä on sitä paitsi unohdettu.

Pitää uskaltaa päästää irti. Ystävyys on kuin parisuhde. Ei sitä tarvitse kestää, jos ei jaksa, kunhan ei ihan heti luovuta. Ystävyyttäkin pitää hoitaa. Suosittelen lämpimästi ystävyyssuhteen hoitolomia. Jos se ei ole elämäntilanteen vuoksi mahdollista, ystävä kyllä ymmärtää. Jos ei ymmärrä, hänen on aika mennä. Ja tulla ehkä joskus takaisin – tai sitten ei.

Amor Vincit Omnia. Ystävä hyväksyy toisen heikkoudet ja huonot hetket. Olen itse taipuvainen siihen, että yritän olla vahva viimeiseen asti. Lähimpien ystävieni edessä näen itseni kuitenkin kotilona, joka tulee hyvillä mielin ulos kuorestaan. Eikä edes liiskaannu! Ystävyys ei arvota isoja tai pieniä huolia. Ystävyys osaa suhteuttaa ne elämäntilanteisiin. Lapsen takia valvotut yöt, stressistä kärsineet unet, ikävästi käyttäytyvä mies, omat töppäykset, rasvaiset hiukset ja aivan pilalle menneet sukujuhlat löytävät kyllä keskusteluissa paikkansa. Armollisesti.

Joskus on sitä paitsi vain ihan pakko ajaa ystävän pihaan ja nyyhkyttää siksi, että ei löytänytkään autolla Lempäälään, kun ajoi vahingossa kauppakeskus Elon pihaan luullessaan, että Raumalle ajellessa päätyy Helsinkiin. Ei siitä sen enempää.

Ystävä sanoo silloin: ”Ei se mitään. Nyt vain otat uuden yrityksen Viinikan liikenneympyrästä. Siitä sä ainakin osaat perille.”

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat ystäväni! Minkälaista ystävää sinä arvostat? Voiko ystävän jättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä tietää vanhenevansa?

Vanheneminen ei ole vain keski-ikäisten tai jo valmiiksi iäkkäiden etuoikeus. Sanovatpa jäärät mitä vain, myös nuori vanhenee – eikä siis ainoastaan kasva.
DSC_0021Keholleni on tapahtunut jotakin todella kummallista viiden vierähtäneen vuoden aikana. Pahinta tai parasta, myös mieli on muuttunut eikä ainoastaan sivistynyt, viisastunut ja rauhoittunut. On tullut ripaus tätimäisyyttä. Sellainen tätisiemen, joka alkaa itää ja puhkeaa lopulta kukkaan seuraavalla vuosikymmenellä. Siementä onkin varsin hedelmällistä idättää, sillä nykyään arki vaatii vähintään muutamat päiväunet. Ongelmattomia ne eivät toki ole. Jos nukkuu pitkään, tuntuu, että aivoja turvottaa, mikä ei kai fyysisesti ole mahdollista, mikäli on muuten elossa. En koskaan uskonut, että kehon toimintoja täytyy alkaa kellottaa.

Kun päiväunilta sitten kömpii ihmisten ilmoille, voi läheisessä ostoskeskuksessa törmätä siihen ihmislajiin, josta riittää tulevaisuudessa valtavasti puhetta, ihmettelyä ja kauhistelua. Nuorisohan se siellä lorvii! Huomaan vanhentuneeni, kun ajattelen kauhuissani, kuinka ostoskeskuksissa lorvitaan myöhään illalla, ollaan kaikenlaisissa aineissa ja mekastetaan estoitta. Kun itse tunnollisena veronmaksajana raahaudun kotiin. Vähän jännittää, sylkeekö joku päälle tai vaatiiko peräti rahaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään kovin radikaalia. Kerran yksi lapsukainen tuli mankumaan ’bussirahaa’ ja komensi jopa rikkomaan sitä. Ei onnistunut. Syy: törkeä käytös. Matkalla kukkahattutätimaailmaan ollaan!

On käsittämätöntä, että tällä planeetalla talsii ihmisiä, joiden syntymän muistan selvästi, ja huomaan, että nehän ovat nykyään ihan järkeviä olentoja. He koodaavat, päivittävät somea, puhuvat fiksuja ja ovat pöydässä kohteliaita. Ja mankuvat K18-pelejä! He voivat olla myös pienten lasten vanhempia. En halua koskaan sortua nuorien aliarviointiin, enkä halua, että he joutuvat vastaamaan yhtä pimeisiin tai pöhköihin uteluihin, joihin itse olen joutunut vastaamaan.

Ikuinen Anttila

Yksi asia ei varmasti koskaan muutu, vaikka nuorison kanssa keskustelisi paljonkin. Vanhat paikan nimet ja niihin jumiin jääminen. Jos miettii, millaisen muutoksen kaupungit, teollisuus ja ostoskulttuuri ovat kokeneet 1900-luvun aikana, on suuri mysteeri ratkoa, mistä paikoista nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset puhuvat. Käytännössä jokaisen paikan kaksi nimeä pitää tuntea: entisen teollisuuspohatan tai vaateliikkeen mukaan nimetty ja se, joka lukee nykyisessä ständissä. Tietokilpailut rakastavat näitä arvotuksia. Minä – nyt alle 30-vuotias – asioin varmasti hamaan tappiin asti Anttilassa, vaikka oikeasti käyn R-Kioskilla, Alkossa tai K-Supermarket Kuninkaankulmassa. Gopal, Sakura Watami Sushi ja Hesburger sijaitsevat nekin Anttilan kulmalla.

Historia ei katoa mihinkään, vaikka paikoista puhuisi niiden oikeilla nimillä. Niinhän meille opetetaan. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Aika toimiva ohje käytännössä kirjaimellisesti! Viisautta on elää kaupungin ja muutoksen mukana. Tämä koskee myös tekniikan kehitystä. Jos on oppinut käyttämään kirjoituskonetta, alkeellista tietokonetta, matkapuhelinta, radioaparaattia ja faksia, oppii myös älylaitteet. Jos vain haluaa.

Sitä tikulla silmään

Sitten, kun lopulta tajuaa, ettei Anttilaa ole enää olemassa, alkaa vanhojen muisteleminen. Kyllä minun nuoruudessani ostettiin siisteimmät ulkomaiset musiikkilehdet Anttilasta. Top Ten -musiikkiosasto oli aivan omaa luokkaansa, ja sellaista ei varmasti nähdä enää koskaan. (Ei niin, koska kivijalkakaupat kuolevat, ja nettimarkkinat ovat rajattomat.) Pahinta on kuitenkin se, jos alkaa puhua niin kuin elämä olisi ohi uskoen, ettei henkinen ja fyysinen ruumis enää kykenisi samaan kuin ennen. Nyt herätys! Muistelua ei todellakaan kannata aloittaa kolmekymppisenä eikä edes viisikymppisenä. Muistot tekevät ihmisestä yksilön, mutta niiden ei pidä kumota nykyaikaa.

On älytöntä hokea iän olevan asennekysymys. Mielestäni on kohtuullista odottaa aikuiselta ihmiseltä ikänsä mukaista eleganttia käytöstä, joten moiset sloganit kannattaa jättää suosiolla huonosti painettuihin printtipaitoihin. Vanheneminen sen sijaan on kiinni asenteesta. Jokaisen valittavaksi jää, tekeekö sen tyylikkäästi ja rypyistä välittämättä. Taitavaa vanhentumista on se, että luopuu turhasta niskuroinnista ja kuuntelee myös niitä, joiden sanomisille ei aiemmin voinut kuvitellakaan antavansa painoarvoa. Tablettitietokone ei ole vihollinen, muistot eivät muuta nykyhetkeä ja himputti sentään, Hatanpään City Neste ei ole ollut pää-Kesoil vuosikymmeniin.

Ahdistaako vanhentuminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katso, Ida, toukokuu on pian täällä

Vastaaja uusii kertomuksensa, ja kiistää edelleen kuuluvansa kaartiin. Ryssänheila. Se sinä olet, Ida. Hän huutaisi nyt Jumalaa, mutta sitä ei ole olemassa. Ei ainakaan hänelle.
idaTammikuun lopussa 1918 alkoi eteläisessä Suomessa järjetön, yli kolme kuukautta kestänyt teurastus, jossa kuoli melkein 40 000 ihmistä. Modernissa kaupungissa sodasta muistuttavat enää satunnaiset teemanäyttelyt, joukkohaudat, muistolaatat ja ne aivan pienet luodinreiät Näsinkallion suihkulähteessä. Miten ihmeessä luodit pääsivät lävistämään patsaat ja paljon muuta sata vuotta sitten?

Sata vuotta kaupunkisodan jälkeen Näsinkallio näyttää yllättävän armolliselta. Suihkulähteen teollisuuspatsaan polven läpi syöksyneen luodin jättämää reikääkään ei ihan heti huomaa. Lumi on kasaantunut kuuraksi lehtensä kauan sitten pudottaneiden puiden oksiin, ja Hämeenpuistokin on valaistu sähkövaloin, tietenkin. Särkänniemi on jo talviteloilla. Huvipuisto nyt ei ainakaan kansalaissotaa muistele.

Sodalle on monta nimeä, joista moni on politisoitunut. Sisällissota lienee yksi neutraaleimmista, jos ei halua viitata suoraan aikaan puhuen vuoden 1918 tapahtumista. Vapaussota, luokkasota, torpparikapina ja punakapina kertovat tarinaa omista näkökulmistaan.

Sotaloistoa ei ole olemassa

Kevättalvella 1918 Tampere on täyden sekasorron vallassa. Sellin ovi paukahtaa. Ida horjahtaa kontilleen patjalle. ”Saatanan saatana”, hän huutaa. Huutaa niin kipakasti, että aseen piippu kolahtaa hänen ohimoonsa. Hameenhelmaa nostetaan taas. Ei haittaa, ettehän te pysty mihinkään. Ida sylkäisee valkoiselle käsivarsinauhalle.

Aamulla odottavaan loppuun on aikaa enää muutama tunti. Se tuntuu kummalliselta. Ei kukaan halua kuolla, mutta nyt on pakko. Ida kaivaa rintojensa välistä tulitikut. Patja leimahtaa hetkessä. Sen sisällä olevat oljet riemastuvat lämmöstä, ja liekit alkavat ahmia nuorta ihoa.

Kauhu- ja sankaritarinat sekä huikeiden kohtaloiden korostaminen glorifioivat sisällissotaa. Onkin syytä muistaa, ettei Suomen sisällissota ole mikään uniikki historiallinen tapahtuma. Sisällissotia on ollut kirjaimellisesti kautta aikain – ja on edelleen. Me roikumme kiinni yhdessä teurastuksessa tirkistellen sitä elämyksellisissä näyttelyissä kelluessamme hyvinvointivaltiossamme. Onhan se hullua. Elää sotaa uudelleen ja uudelleen. Mutta kun unohtaminen on niin monelle vaikeaa. Keväistä sadan vuoden takaista myllerrystä ei pidäkään haudata, vaan tarkastella sitä suhteessa nykyaikaan.

Menemättä syvempään luennointiin kerrattakoon, että ongelman ydin oli sääty-yhteiskunnan peruina poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kahtia jakautunut kansa, jonka välissä olevaa kuilua teollistuminen ja sen seuraukset repivät yhä suuremmaksi. Valtavaksi kasvanut railo kiristi ilmapiiriä paisuen lopulta brutaaliksi kaupunkisodaksi. Enää tuskin tarvitsee alkaa piileskellä lähipuistoissa tai pysäyttää järven jäällä eteneviä hyökkäysjoukkoja, mutta olisi naiivia uskoa, ettei intersektionaaliseen syrjintään johtavia vedenjakajia enää olisi. Siksi tarvitaan tasa-arvoa ja viisaita päätöksiä ja ihmisiä ilman kiihkoa ja jatkuvaa voiton tavoittelua.

DSC_0101.JPGIhminen vasta myöhemmin

Ehtii kulua vain hetki. Niin pieni hetki, etteivät liekit ehdi nuolla kehoa ruumiiksi. Ida vedetään pois palavilta oljilta. ”Minua ette tapa, enemmin lähden itse”, hän kirkuu. Aseen piippu kolahtaa tällä kertaa takapuolelle. Kuolema on vielä edessä. Ida sylkee päin sitä. Ei kuulu laukausta, ei lyöntiä.

Sellin raskas ovi lävähtää auki. Ida kävelee aamuyöstä kelmeään kevätyöhön. Vapauteen teloituskuopan sijaan. Kaduilla savuaa ja tömisee vielä. Jumala, oletko siellä? Ida ei tiedä. Olkitulen jäljet tekevät kipeää, vaikka alkukevään viima viilentää. Kaupunki ottaa Idan vastaan, muttei ihmisenä. Se riittää, että voi olla joku. Sen on riitettävä.

Kukaan ei tiedä, mistä äkillinen vapautuminen kuolemansellistä johtui. Puhutaan yllättävästä viestistä ja mystisestä isästä, jota ei koskaan merkitty kirjoihin. Ehkä kyseessä oli vain tuuri tai julmuuden läpi päässyt armahdus. Teloitukselta vältyttyään hän päätyi pesemään ruumiita muiden vankien kanssa Kalevankankaalle, joten lopullinen vapaus koitti vasta myöhemmin. Sukututkimus elää kiehtovista tarinoista, vaikka perustuukin arkistoituihin dokumentteihin, joita on käytetty myös tässä jutussa. Idan sotatiimellyksestä todisteena ovat haaleat pöytäkirjat ja nojatuolissa jupistut tarinat. Mikä lie niistä ollut totta ja mikä värittyneitä muistoja tai puolin ja toisin valehdeltuja asiakirjoja.

Sodan kauheus lihallistuu ihmisessä. Se konkretisoituu värikuvissa paremmin kuin yhdessäkään mustavalkoisessa taisteluotoksessa. Tuntuu hölmöltä katsoa värivalokuvasta ihmistä, jonka aikalaiset on totuttu kuvaamaan savuavilla raunioilla, kasana ruumiita, teloitusta odottavina ihmisjonoina, sodasta poikiaan odottavina äiteinä, isinä ja surullisina sotasankareina. Mustavalkoisissa kuvissa esiintyvinä tuhruina. He olivat oikeita ihmisiä, joista osa sai kansalaisluottamuksensa takaisin vasta myöhemmin. He kääntyivät toisiaan vastaan ja taistelivat sen puolesta, minkä kokivat oikeaksi. He jakoivat mielivaltaisesti oikeutta asein ja epäinhimillisissä istunnoissa. Me tulimme heistä. Oikeista ihmisistä.

Veren väri

Ei ihme, että elämä kovettaa. Muutama vuosi sisällissodan jälkeen Ida sai pojan, jonka saatteli jo seuraavan vuosikymmenen lopussa sotaan. Hän työskenteli tehtaissa, vanhoilla päivillään saunottajana ja tuli isoäidiksi, joka ei koskaan tuoksunut kardemummalta. Vähän poikansa kuoleman jälkeen, ennen ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa syntymää hän lyyhistyi keuhkokuumeen kourissa kylpyhuoneeseen. ”Siinä vasta oli terävä kasikutonen”, sanoivat naapurit, kun Idan asuntoa tyhjennettiin. Sukulaisten korvissa kaikuivat narisevalla äänellä kerrotut muistot ”kapinan ajasta”.

Idan uskomaton selviytymistarina on mielekäs sukumyytti. Näemme tarinan, jonka haluamme nähdä ja kuulla, vaikka sitä täytyykin arvioida tosipohjaisten dokumenttien perusteella. Sukututkimuksen edetessä onkin ollut helpottava huomata, että tarina pitää paikkaansa. Siinä voi olla kaunistelua ja pientä seikkailulisää, mutta tähän mennessä faktat ovat pitäneet. Poliittiset seikat eivät ole oleellisia, vaan tieto siitä, mistä me olemme tulleet. Se lienee ihmisyyttä. Sitä, joka sata vuotta sitten hukattiin kaupunkisodassa.

Idan hautalaattaa ympäröivät nykyään terhakat saniaiset, jotka talvellakin ilkikurisesti keräävät kuihtuneille oksilleen lumet ja peittävät haudan. Viheäliäs viimeiseen asti. ”Pakko Idalle on kynttilä viedä. Mieti, millainen sisu meissä virtaa”, sanoo äiti melkein joka kerta. Kynttilä jää palamaan hautausmaalle, jonka takana näköttää värivaloin loistava automarket. Sillä ei ole aavistustakaan, mitä sata vuotta sitten tapahtui. Ja vaikka olisi, on nykyaika antanut jo kaiken anteeksi.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Meneekö sotaihannointi jo yli mediassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei kirkkovenettä tälläkään kertaa

Kilahtiko tylsänsininen lappu postiluukusta? Avaa se, ja tee niin kuin käsketään. On ainakin viisi hyvää syytää äänestää.
DSC_0076.JPGJokaisen aikuisen ihmisen täytyy tietää politiikasta sen verran, että kykenee äänestämään. Yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä äänestäminen on velvollisuus, vaikkei ketään virkavallan säestämänä kotoa uurnille haetakaan. Mykkänä pysyttely on toki mielenilmaus, mutta varsin tehoton sellainen.

Vaalikone on huippukeksintö, jos ei muuten pääse alkuun. Se on myös sellaisenaan hyvä arvomittari itselle. Tietystikään hieman niskuroivana yksilönä en pidä siitä, että mielipiteitäni mitataan ja vaihtoehtoja tarjotaan naaman eteen koneen laskemana, mutta pakko myöntää, että vaalikone on kätevä. Vaikka tietäisi jo äänestyskohteensa, on mukava rämpyttää eri koneista vastauksia ja jopa testata tulosten muuttumista vastausmuunnelmilla. Siinä on sisältöä kuivan tai vähän kosteammankin elämän iltoihin.

Ennakkoäänestäminen on kätevää. Vaalipäivä kahveineen on jo menneiden sukupolvien juttu, jota nukkumalähiöiden rintamamiestaloista lähikoulun äänestyskopeille vaeltava pukukansa harrastaa. Kiireiseen kaupunkielämään sopii ennakkoäänestäminen, jossa todella kyseenalaisen lyijykynällä kirjoitetun läpyskän voi sujauttaa vaikka työmatkalla lähikirjaston lukusalin nurkkaan. Veikkaan, että äänestysprosentti nousisi, jos koko touhu tapahtuisi netissä. Mitä suotta, onhan meillä tosiaan lyijykynälappuset ja ihmisen tarkistama henkilöllisyystodistus pankkitunnistuksen ja muiden varmenteiden sijaan.

Koskaan ei periaatteessa tiedä, miten käy. Suomessa harvoin kukaan ehdokas saa mystisesti yhdeksääkymmentäyhdeksää prosenttia äänistä, kuten joissain suoraviivaisemman arvopohjan valtioissa käy oudosti vuodesta toiseen. Vaikka vaalitulos näyttäisi selvältä, oma ääni on kannanotto niille arvoille, joihin valtion pitäisi perustua. Kyse ei ole yhden ihmisen seuraavasta määräaikaispestistä, vaan jostakin paljon laajemmasta. Siitä, mitä meidän tulisi olla.

Olisi tietysti hirvittävän kätevää perustella äänestämättömyyttään – kuten monet tekevät – sillä, ettei usko valtaeliittiin tai ylipäätään siihen, että mikään muuttuisi äänestämällä. Presidentinvaalit eivät välttämättä ole yksilön käytännön elämän kannalta niin merkitykselliset kuin eduskunta- tai kunnallisvaalit, mutta päästämällä rellestämään ne, joita vastaan kapinoi, takaa todellakin myös sen, ettei mikään koskaan muutu. Toistaiseksi harva epäkohta on saanut oikaisunsa sängyssä makaamalla. (Tämä tosin oli aika huono kielikuva, koska kierossa pelissä juuri siellä on saatu vaikka mitä aikaan. Eli sanotaan siis, ettei mikään muutu sohvalla röhnöttämällä ja sieltä huutelemalla.)

Tälläkään kierroksella muuten Aku Ankasta tai kirkkoveneestä ei voi tulla presidenttiä.

Presidentinvaalien ennakkoäänestäminen on käynnissä kotimaassa 17.1.–23.1. Virallinen vaalipäivä on 28.1.

Onko äänestäminen mielestäsi oleellista? Miksi? Miten perustelet sen, ettet äänestä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tammikuun psykologinen huiputus

On niin ihanan helppoa ja turvallista uskoa uuteen alkuun. Työhuonekin muuttuu mielikuvissa pieneksi liikuntastudioksi, vaikka käytäntö voi olla kaikkea muuta. Entä jos tämä todella on paremman hyvinvoinnin sysäys eikä vain alkuvuoden vitsaus?
DSC_0042DSC_0038Kaipaan säännöllistä liikuntaa, ja tekosyyt sen välttelylle alkavat olla vähissä. Velvollisuuksien ja vapaa-ajan intohimojen toteuttamisen lisäksi päivään jää monta tuntia tehdä myös niitä asioita, jotka eivät ole mieluisia mutta ennen pitkää pakollisia.

En ole liikunnanvihaaja, mutten voi väittää innostuvani siitä niin, että minussa kytisi vaikkapa työpäivän aikana palo päästä urheilemaan. Ne liekit on varattu kirjoittamiselle. Jos liikuntahyvinvointimuutos ei nyt tapahdu, olen koukkuselkäinen vaivainen jo keski-ikäisenä. Ei sillä, että olisin nyt erityisessä vaarassa, mutta kaipaan tasapainoista tunnetta kehooni ja sitä, millainen tila siinä vallitsi jokunen vuosi sitten. En kieltänyt itseltäni mitään, mutta kyykin lattialla monta kertaa viikossa huhkimassa kotitreeniäni. Nyt kotona on neljä kertaa enemmän neliöitä, mutta missään ei muka ole tilaa, ja aikakin on kadonnut mystisesti, vaikka vuorokaudessa on yhä saman verran tunteja.

Lienee myös selvää, etten tähtää korkealle. Tai voihan tietysti hyvinvoinninkin ajatella korkeana tavoitteena. Sehän on fyysisestä näkökulmasta ajateltuna tärkeintä, jotta elämä jatkuu mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvänä. En kuitenkaan ole saliliikunnan tarpeessa, ja vierastan ajatusta siitä, että minut laitettaisiin lasikoppiin kaikkien katseltavaksi juoksemaan kuin eläinkaupan pikkulemmikit. Haluan liikuttaa kehoani luonnollisesti, ja siihen riittävät käsipainot, joilla yritän olla rikkomatta itseäni, ja joogavermeet, jotka toimivat myös rentoutusvälineinä. Ei liikunnan kuulu olla ainaista puserrusta, eikä se ole edes hyvinvoinnin mittari.

Tähän päivään mennessä parhaiten on toteutunut toimistorotalle ominaiseen tapaan kalenteriin merkitseminen. Olen merkinnyt huomiokynällä viikko-ohjelman, ja toteuttanut sitä jo kerran. Nyt en malta odottaa toista kertaa, joka ihan oikeasti koittaa jo tänään! Lenkkiohjelmaa sen sijaan hidastaa ulkona puhaltava tuuli, joka kurittaa korvia ja poskia – varsinkin, jos on niin hölmö, että lähtee ulos ilman pipoa. Ei tule toistumaan.

Tässä innostuksessa hämää ainoastaan pelko siitä, että kyseessä onkin vain alkuvuoden oikukas ja onnistunut psykologinen huijaustila, joka luo illuusion liikunnanilosta. Hartiajumit tosin vakuuttavat samaan aikaan, että tämän täytyy olla pitkäaikainen ratkaisu. Eihän muutos kuitenkaan tapahdu, jos siihen ei joskus ala uskoa. Olipa vuodenaika mikä tahansa.

Parasta innostuksessa on kuitenkin leijuminen siinä tunteessa, että kaikki on mahdollista, vaikka joogarulla ja -tiili jäävät välillä nurkkaan röhnöttämään ja niiden käyttäjä sohvan pohjalle. Sellaisiakin päiviä tarvitaan. Tietenkin. Hyvinvointi koostuu niistä hetkistä, kun äheltää ohjevideoiden tahdissa joogavenytyksiä ja niistä, kun on niin kylmä, että untuvapeitto on tuotava sohvalle ja käynnistettävä televisiosta uutuusdraama ja napsittava muutama namu. Niitä ei lasketa.

Saako alkuvuosi innostumaan uudesta? Jaa parhaat kotijumppavinkit!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa