Kravattikortteja kelle vain

Biologiset siteet ohjaavat edelleen valtavan paljon sitä, kuka saa viettää ja millä tavalla vanhempiin liittyviä juhlapäiviä.
isänpäiväMinun lapsuudessani niin päiväkodissa kuin koulussa askarreltiin aina isänpäivänä kortit nimenomaan biologiselle isälle, vähintään mieshenkilölle. Oli korostetun tärkeää, että kortti menee miehelle ja tietysti mieluiten omalle isälle, jos sellainen löytyy jostakin.

Tiedote: Kaikilla ei ole isää. On ehkä joskus ollut, muttei enää. Tai sitten ei ole ollut koskaan. Minulla ei ole kokemusta isättömyydestä, sillä minulla on aina ollut isä eikä hänen henkilöllisyydessäkään ole ollut epäselvyyksiä. Asuimme myös 19 vuotta saman katon alla, ja näemme edelleen lähes joka viikko. Isättömyys tuntuu siis kovin vieraalta, mutten silti elä maailmassa, jossa olisi jollakin tavalla selvää, että kaikilla olisi isä fyysisesti tai henkisesti läsnä. Kun ajattelen värikästä sukuhistoriaani, huomaan itse asiassa, että omat vanhempani kummankin suvun puolelta ovat liki ensimmäiset, jotka tietävät varmasti isänsä henkilöllisyyden. Ei ennen ollut niin justiinsa.

Muistan koulupolultani parikin tapausta, jossa oppilas ei saanut isänpäivänä muistaa äitiään, vaan piti väkisin keksiä mieshenkilö, jolle kortin osoittaa, esimerkiksi äidin miesystävä, joka ei millään muotoa edes toimittanut isän roolia lapselle. Alakoulumuistoni ovat onneksi liki 20 vuoden takaa, joten toivon, että asenteet ovat kehittyneet rutkasti ajoista, jolloin hampaat irvessä askarreltiin pahvista ja kankaasta isänpäiväkortteja ja jännitettiin samalla, kuka leikkaa sormeensa. Joidenkin mahassa kipristeli se, ettei ollut ketään, kenelle kortin voisi antaa. Sanottiin, että kravattikoristeisen kortin voi antaa vain miehelle.

Olisi naiivia sivuuttaa perheiden monimuotoisuus, kun puhutaan vanhempiin liittyvistä juhlapäivistä. Siihen, ettei ole isää, ei aina liity dramatiikkaa. Voi olla, että perheessä on kaksi äitiä tai sitten ihan vain yksi, koska niin on aina ollut. Voipa myös olla niin, että isiä on kaksi: lapsen yhdessä hankkineet tai sitten biologinen isä ja uusioperheen isä. Ei siinä sen kummempaa, joten turha tehdä isänpäiväkorttitalkoistakaan numeroa. Toivottavasti elän muistoissani aikaa, jolle nykyään kouluissa jo nauretaan. Ei äitien- ja isänpäivää tarvitse muuttaa erityiseksi vanhempainpäiväksi, vaan ennemminkin pitäisi taata vapaus juhlistaa haluamaansa henkilöä ja saada ymmärrystä myös ulkopuolisilta siihen, että äitien- ja isänpäivänä voi juhlistaa sitä läheistä, jota haluaa – ilman kyräileviä katseita, kummasteluita ja jopa kieltoja.

Minä juhlistan isänpäivää viemällä oman isäni ensi viikolla Raxiin. Mitä sitä hienostelemaan! Isäni pitää pizzoista ja purilaisista, joten niitä hän saa. Samalla minä pääsen tutustumaan uudistuneeseen Raxiin ja ravintolan vegaaniseen tarjontaan, johon hän ei muuten koskisi, vaikka siitä maksettaisi. Turha yrittää fine diningia, sillä todellinen ilo löytyy ihan muualta. Lopuksi isäni saa valita vielä kauppakeskuksen juomapuodista mieleisensä erikoisoluet kotiinviemisiksi. En viitsi itse niitä hänelle enää ostaa, ettei iskäparka kauhistu esimerkiksi aasialaisista oluista, jotka eivät kuulemma maistu kuin vedeltä.

Ei siinä sen kummempaa.

Hyvää isänpäivää kaikille sunnuntaina juhliville! 

Kuka saa juhlia isänpäivää? Ketä sinä juhlistat sunnuntaina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Päivän positiiviset negatiiviset

Onko negatiivisuuteen keskittyminen ärsyttävää? Onko sittenkin rasittavampaa mehustella positiivisuudella? En tiedä, joten päätin kokeilla vähän kumpaakin.
DSC_0048Pyörä kulki tänään ihan mahdottoman hyvin, kiitos juuri pumpattujen renkaiden ja niiden pumppaajan. Aamulla tuli kiire, pyörän lukko sotkeutui pinnojen väliin ja puistossa pyöräillessäni tuuli repäisi puusta tammenterhon, joka osui kupoliini hirveällä voimalla. Sattui muuten yllättävän paljon!

Suuntasin iltapäivällä innoissani läheiseen kauppakeskukseen tekemään ostoksia. Ajattelin, että nyt laitetaan raha kiertoon. Loppujen lopuksi kävin syömässä Fafa’sissa ja ostoksilla K-Marketissa, missä ei siis ollut mitään vikaa, mutta ostosten jääminen puolitiehen kismitti. Eräässä päivittäistavaraliikkeessä ei palveltu minua enkä siten löytänyt etsimääni. Vaatteita taas ei löytynyt muuten vain, sillä mikään ei miellyttänyt silmääni. En haluaisi valittaa pienestä, mutta näköjään teen niin. Rahat säästyivät, ja Fafa’sin ruoka oli aivan ihanaa.

Luovuus tuntuu olevan joskus pienestä kiinni. Inspiroiduin tänään – ja niin monena muuna päivänä – kaduille pudonneista lehdistä. Katoaminen, kuihtuminen ja menettäminen koskettavat, vaikka kyse olisi vain luonnosta. Enkä ole edes kovin näreissäni siitä, että limaiset lehdet kulkeutuvat kengänpohjissa eteisen matolle. Joku ne on tähän mennessä tehokkaasti siivonnut, ennen kuin olen itse ehtinyt kiinnostua kodin puhtauden epäkohdasta.

Lyhyestä virsi kaunis. (En muuten ymmärrä, miksi lyhyt virsi on kaunis, mutta ei mennä siihen. No, en minäkään kyllä jaksaisi ihan hirveän montaa säkeistöä kuunnella, jos yhtäkään.) Vierailin tänään Syö!-viikoilla illallistamassa 10 euron kasvispata-annoksen georgialaisessa Purpur-ravintolassa. Ei tarvitse toista kertaa mennä, sillä hinta-laatusuhde oli ala-arvoinen, kooltaan liian pieni annos jo valmiiksi kylmä, sipulit raakoja ja ruokaan kuuluvat pavut kadoksissa. Pahinta oli se, että Adzhabsandal-padan oikea hinta on 20 euroa. Ihan oikeasti. Kammottavaa! Sain onneksi kokeilla georgialaista ruokaa, vaikka valtavan paljon paremmin sitä on mahdollista tarjoilla. Ihan varmasti.

Tiedättekö, kun asiat alkaa luisua päin prinkkalaa – missä ikinä se onkaan – niin myös tapahtuu? Surkean georgialaisen illallisen jälkeen päädyimme edelleen nälkäisinä Panimoravintola Plevnaan. Siellä onkin veikeä tarjoilukulttuuri. Joitakin ruokalistaan kuuluvia annoksia ei olekaan enää saatavilla, myös pienet ruoat täytyy tilata pöydästä odottamalla tarjoilijaa luvattoman kauan ja sehän kerrotaan vasta, kun on yrittänyt tilata niitä ruokia, joita ei enää ole tarjolla. Istuessani perimmäisessä nurkkapöydässä odottamassa inspiroiduin kuitenkin aidosta tiiliseinästä, ja muutenkin ravintolan tunnelma vaikuttaa yleisesti oikein viehättävältä. Mukava piristys keskellä viikkoa!

Huomisen vapaapäiväni omistan Hulluille päiville. Epäilen, että konsepti on jo vähän nähty eikä se edes sovi antitarjoushaukkaluonteeseeni, mutta jokin keltaisissa kasseissa viehättää. Taidan hukkua joukkohysteriaan samalla tavalla kuin muutkin, vaikka olen aika varma, etten kuitenkaan löydä mitään nyt, kun nimenomaan tarvitsisin talvikolttuja. Ruuhkassa seilaaminen onneksi on asennekysymys, ihan oikeasti. Sopiva vaatetus on jo suunniteltu ja hermot höllätty huomista ja koko loppuviikkoa varten.

Tästä tulee vielä ihan mahtava viikko.

Kumpaan kallistut: negatiivisuuteen vai positiivisuuteen? Miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Avoimuuden raja-aidat

Yksityisyyden rajat löystyvät ja muuttuvat helposti somessa, ja naapurin aita voi näyttää itsestä aivan väärältä. Jos saisin päättää, en näyttäisi naamaani. Voisin kyllä esitellä kotini jokaista nurkkaa myöten, mutten koskaan julkaisisi kuvia perheestäni. Joku muu tekee toisin.
DSC_01922Me 2010-luvulla elävät olemme oppineet käyttäytymään aika siivosti netissä ja sittemmin sosiaalisessa mediassa, vaikka taival ei kaikilla olekaan ollut helppo eivätkä kaikki edelleenkään pysty järkevään toimintaan, mutta noin muuten sanoisin, että meillä menee ihan kivasti. Siksi internetiin liittyvistä etiketeistä onkin turha jauhaa, mutta somen ollessa kiinteä, erottamaton osa elämäämme, nousevat yksityisyyden kysymykset entistä tärkeämmiksi.

Olen aika toiveikas ja varma siitä, että järkevä ihminen osaa kunnioittaa toisen yksityisyyttä. Entäpä oman elämän some-repostelu? Minulla on aika yksinkertainen ohjenuora: en kerro netissä mitään, mitä en voisi kertoa tosielämässä. Olen kuitenkin herännyt pohtimaan yhä useammin Instagramin minivideoita, joissa juttelen paljon arkisista ajatuksistani. Jaan niissä yllättävän paljon elämästäni, mutta luulen selvinneeni yksityisyyttäni kunnioittaen.

En joutunut käymään kovin syvällisiä keskusteluita itseni kanssa siitä, mihin vedän yksityisyyden rajani netissä, kun aloin blogata ja avasin Instagram-tilini julkiseksi. Suuret linjat ovat olleet selviä alusta asti, vaikka olen joutunut tekemään muutamia myönnytyksiä. Minä esimerkiksi kuvittelin, että blogi ilman kuvia johtaisi johonkin tai kuvat ilman omia kasvojani jaksaisivat kantaa. Edelleenkään kuvat minusta tai ylipäätään mistään eivät ole Mediakka-blogin juju, mutta ovat ne silti pakollinen osa koko kirjoitustouhua. Ja sitä paitsi, joka kerta, kun julkaisen tekstin kera omakuvan, postausta luetaan selvästi enemmän. Ihmiset ovat kiinnostavia, ja minustakin on mukavaa päästä lähemmäs kirjoittajaa, nähdä ja tietää enemmän.

Kasvojeni lisäksi koko nimeni julkaiseminen hirvitti. Kymmenen vuotta sitten en olisi ikimaailmassa lätkäissyt valtavan pitkää nimihirviötä kammottavaan internetiin, mutta blogia aloittaessani minulla ei ollut vaihtoehtoja. Nimen julkaiseminen kuuluu myös toimittajuuteen. Siihen, että seisoo tekstiensä takana. Nykyään ajattelen, että nimen näkyminen on ainoastaan hyvä asia, sillä toivon sen vielä poikivan jotakin jännittävää ja eteenpäin vievää.

Perheeni ja ystäväni eivät näy blogissani, vaikka tiedän, että kuvat olisivat kiinnostavampia, mitä enemmän niissä on ihmisiä, ja ymmärrän myös sen, että kirjoittaja on kiinnostavampi, mitä enemmän hänen henkilökohtaista elämäänsä tuntee. Minä en ensinnäkään jaksa varmistella ihmisiltä, onko heidän kuviensa julkaiseminen soveliasta, ja toiseksi ajattelen asian olevan niin, etteivät he ole valinneet osallistua blogini tekemiseen, joten heillä on oikeus jäädä piiloon. Lapsuuskuviani olen kuitenkin julkaissut, joissa näkyy usein myös äitini, mutta uskon, että 20 vuotta vanhat kuvat antavat ihan tarpeeksi yksityisyyttä.

Kotini on minulle todella rakas paikka, mutta ei pyhästi yksityinen. Minulle ei ole ongelma kuvata kotiani tai esitellä sitä videoilla. Ei se ihan sisustuslehdestä ole, mutta pidän siitä. Kokemukseni mukaan monet kuitenkin päättävät olla näyttämättä kotiaan netissä perustelemalla päätöksen nimenomaan yksityisyydellä ja pyhyydellä. Samaan aikaan he saattavat kuitenkin julkaista itsestään tai lapsistaan kuvia päivittäin. Minä en tekisi niin, mutta sehän ei tarkoita sitä, että olen oikeassa.

Toisinaan minusta tuntuu siltä, että some-pulmista kohkataan aivan turhaan, vaikka tasaisin väliajoin tulee selväksi ihan vain uutisia lukemalla, etteivät some-etiketit ole sittenkään kaikille aivan selviä. Iltalehden Perttu Kauppisen pääkirjoitus Tapaus Metsäketo – öykkärilläkin on ihmisoikeudet (IL 5.10.2018) kiteytti hyvin sen, mikä monesti unohtuu. Raadollisen avoimuuden ja lavean yksityisyyskäsityksen alle jäävät usein käytöstavat ja lait.

Verratessani omia yksityisyyden rajojani muihin tuntuu välillä siltä, että olen liiankin avoin, vaikka tiedän käyttäytyväni järkevästi. En piilottele kotiani, kotikulmiani tai ajatuksiani, mutten tietenkään kerro kaikista kärkkäimpiä mielipiteitäni tai kailota osoitettani ja asuntoni tarkkaa sijaintia netissä. Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän harmilliselta, että mitä enemmän annan itsestäni ja ylitän alun perin luomiani rajoja, sitä enemmän huomiota saan. Vaikka kirjoittaisin mainioita ja puhuttelevia tekstejä, ei niillä ole kuulijoita, jos niiden äänitorvea ei näy. Mitä enemmän itseään näyttää, sitä alemmaksi yksityisyyden rajat laskevat. En silti pelkää.

En toki varmasti täysin ymmärrä, miltä yksityisyyden menettäminen tuntuu. Tai miltä tuntuu, kun kymmenet tuhannet ihmiset vierailevat blogissa kuukausittain. Silloin tulee oma naama tutuksi aika monelle tallaajalle, ja siksi on ymmärrettävää, että yksityisyyden rajat kiristyvät sitä mukaa, kun julkisuus kasvaa.

Jos Mediakka joskus lähtee ihan oikeasti lentoon, nousee uljaasti ja erittäin kliseisesti siivilleen, toivon, että muistan ja pystyn pitämään saman linjan, jota olen seurannut jo pitkään. Paitsi, että silloin niitä lärvikuvia on kyllä pakko julkaista enemmän ja useammin. Valitettavasti.

Missä menee avoimuutesi rajat netissä? Minkälaisen käsityksen saat yksityisyydestäni?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkemmin ajateltuna

Kun tarkemmin ajattelee, ei moni ärsytyksen aihe olekaan niin järisyttävä kuin alun perin oli ajatellut. Kaikesta sitä jaksaakin antaa hermojen kiristyä päivän aikana, vaikka voisi vain hymyillä, koska kuulemma hymy voi pelastaa jonkun päivän. Minun päiväni pelastaisi se, ettei ärsytystä kokisi, mutta se kai kuuluu elämään.egg-583163_960_720Kuva: Pixabay

Hevimusiikki. Raskas musiikki. Kuka ihan oikeasti haluaa kuluttaa päivänsä kuuntelemalla örinää? Oikein tunnen, kuinka hermojani alkaa kiristää mörköräminä. Minulle ei kuulu se, mitä ihmiset kuuntelevat yksin ollessaan, mutta julkisilla tai puolijulkisilla paikoilla ihmettelen suuresti, miten joku voi oikeasti valita taustamusiikiksi korvia raastavan rämpytyksen. Se ei tuo energiaa, ainoastaan pahaa mieltä ja korvaverestystä. Saatan olla ääniyliherkkä, mutta kovat ja karkeat äänet saavat minut todella kärttyiseksi. Hissimusiikki kunniaan!

Urheilutapahtumat. Meidän kotonamme asuu urheiluharrastaja, ja se on tietysti ihan okei. Nytkin olohuoneestamme kantautuu melko rasittava futisselostus, mutta se ei ole minulta pois. En kuitenkaan ihan ymmärrä sitä, miksi ihmiset jaksavat innostua urheilutapahtumista. En voi olla ajattelematta leipää ja sirkushuveja. Toisaalta ymmärrän myös, että ihmisellä on tarve luokitella asioita ja siten tietää, kuka on paras, mutta en silti ole varma, onko minkäänlaisissa urheiluturnauksissa mitään järkeä. Kun Suomi voitti MM-kultaa vuonna 2011, laitoin sinikeltaisen Ruotsi-hupparin päälle. Ihan vain protestiksi koko huumalle. Aika kyynistä, mutta en näe touhussa edes viihdearvoa.

Puhelinkävely. Nimensä mukaan se viittaa siihen, että kävelyllä ollaan erittäin kiihkeästi puhelimen kanssa. En voi sietää ihmisiä, jotka eivät huomioi liikennettä, vaan räpläävät luuriaan herkeämättä. Itsehän en ole sen parempi, sillä on hirvittävän rentouttavaa höpistä Instagramin (@annakatariinam) tarinavideoon samalla, kun taapertaa kotiin. Pidän kuitenkin huolen siitä, että hölötän puhelimelleni puistoalueilla ja kävelyteillä, ettei kenenkään pyöräilijäpolon päivä mene pilalle. Niin kuin aika usein oma päiväni menee päin prinkkalaa samassa tilanteessa satulan päällä.

Hassut konseptit. Kuulostaa aika tylsältä, mutta hauskat, ainakin mukahauskat, konseptit saavat minut raivostumaan. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin väkisin nauraminen ja tyhjän nauraminen. Luin tänään lehdestä Shitty Dinner -konseptista, jossa laadukkaan menun ympärille rakennetaan show suoraan sanottuna paskasta asiakaspalvelusta. Minun mielestäni se oli aluksi ihan typerä idea, mutta sitten tajusin, kuinka paljon se minua naurattaisikaan. Ihan loistava pikkujouluidea! Ihmiset ovat oikeasti todella ihmeellisiä.

Tällaisen äärimmäisen raskaan arkiviikon ja sen vakavien ärsyyntymistilanteiden jälkeen tulen kuitenkin aina siihen samaan lopputulokseen kuin aina ennenkin. On meillä asiat aika hyvin. En silti malta olla jo maalamatta kauhukuvia siitä, kun viikonloppuna hyppäämme junaan, vaihdamme jossakin Seinäjoen tienoilla bussiin, sukuloimme ja yövymme hotellissa, joka viimeksi palveli meitä melko kurjasti. Täytynee ottaa S-etukortti mukaan. Siitä tuli viimeksi riitaa hotellin tiskillä.

Mistä sinä ärsyynnyit viimeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon puheenaiheet bikineistä päihteisiin

Kulunut viikko on ollut uutisiltaan erinomainen, sillä kyytiä ovat saaneet niin paikallispoliitikot kuin lifestyle-palstojen tähdet.
agreement-2548138_960_720Kuva: Pixabay

Ihmisroskat
Ei mennyt ihan putkeen – eikä roskiin. Oululaiskaupunginvaltuutettu ja Pihlajalinnan entinen alueellinen toimitusjohtaja Riikka Moilanen totesi kaupungin jäteongelmaan liittyvässä keskustelussa, että pitäisi miettiä myös, mitä katujen ihmisroskalle, laitapuolenkulkijoille ja päihteiden käyttäjille, tehdään. Sanotaanko niin, että ihminen voi ajatella, mitä haluaa, mutta itse en uskaltaisi möläytellä oikein mitään, jos olisin yhtä korkeassa asemassa kuin ihmisroskista huolestunut Moilanen. Kommentista tuli paha olo. Onko päätöksenteko aivan väärissä ja ennen kaikkea kylmissä käsissä?

Stop alusvaatekuville
Missifinalisti Emilia Anttikoski ilmoitti kieltäytyvänsä alusvaatekuvauksista kiertueella, sillä hän ei esiinny kuvissa vaatteissa, joissa ei muutenkaan kulkisi julkisesti. Niinpä hän oli alusvaatekuvauksissa pukeutunut yömekkoon ja -kimonoon. Bikinien suhteen ongelmaa ei ole; ne päällä ollaan rannallakin. Olen sitä mieltä, että missi-instituutio vaatii ryhtiliikettä ja on hienoa, että joku ihminen seisoo arvojensa takana, mutten silti ihan ymmärrä, miksi koko leikkiin lähtee, jos alusvaatteet kauhistuttavat. Jos kyse ei ole läpinäkyvistä alusvaatteista, on ero bikineihin mitätön. Instituution puhdistaminen lähtee muista arvoista kuin alusvaatekielteisyydestä.

Tanskalaisprinsessa Suomessa
Tanskan kruununprinsessa Mary saapui Suomen-vierailulle kotimaamme ja Tanskan satavuotisen diplomaattisuhteen kunniaksi. Vau, mikä juhlan aihe! Itse suunnittelen Halloween-bileitä, jotka taatusti kalpenevat Maryn kekkereiden rinnalla. Eniten minua kuitenkin mietityttää kuninkaallisten ihannointi. Ymmärrän sen, että he ovat maansa brändin edustajia, kansakunnan keulakuvia, mutta silti tuntuu hölmöltä, että päivän suurimmat uutiset kertovat siitä, kuinka pelkällä etunimellä esiteltävä prinsessa on saapunut Suomeen ja pukeutunut tietyllä tavalla.

Tosi-tv-ohjelmien rakkauskiemurat
Mitä minä sanoin! Kirjoitin viikko sitten tosi-tv-rakkausohjelmista, ja nyt kun Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvässä vauhdissa, ei viihdeuutisista puutu sisältöä. Ensitreffit-Heikki on liian jäyhä ja nirso, ja Maajussille morsianMauno ja kesken kaiken pudotettu puolisoehdokas Kirsi jakavat muuten vain mielipiteitä. Vauva.fi:n keskustelupalstalla on kymmeniä sivuja jutustelua kummastakin sarjasta. Myönnän siis, että olen lukenut näitä keskusteluita, vaikka onhan se huvittavaa, että ihmiset jaksavat puhua tuntemattomista tallaajista kymmeniä, jopa satoja sivuja. Kai tavallisuus ja arkidraama kiehtovat.

Laura Voutilaisen metelöinti
Tämä case on oma suosikkini. Laulaja ja musikaalitähti Laura Voutilaisen asunnosta on Seiska-lehden mukaan kuulunut metelöintiä. Lehden mukaan asunnosta on kuulunut kolinaa, ja kyseessä on ollut hirvittävä rakkausriita Hovimuusikko-Ilkan kanssa. Olisi ihan kamalaa, jos meidän naapurimme raportoisivat jokaisesta meiltä kuuluvasta rasahduksesta. Ei se tosin olisi mahdollista, koska emme taida olla yhtä tulisieluisia kuin Laura ja Ilkka. Tyydymme kuuntelemaan sitä lauramaista möykkää yläkerrastamme.

Mikä uutinen puhutteli sinua tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa