Tärkeimmät opit Aasian-reissuiltani

Aasiassa matkusteleminen on jättänyt minuun poikkeuksellisen syvän jäljen. Ennen Kiinaan lähtemistä en ollut edes ajatellut, että ’sinne’ voisi matkustaa. Kun matkustaa tarpeeksi kauas, asiat saavat uudet mittasuhteet.
DanbaJos kuvittelee, että osaa syödä puikoilla, joku palauttaa aina maanpinnalle. Siihen on syynä se, että kotipuolessa ruokailu tapahtuu usein Hackmaneilla. Toisella Kiinan-matkalla olin aivan varma, että viimeistään silloin minusta on tullut puikkovelho. Vuoden tauon jälkeen. Lihasmuisti on ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen, etteikö minulle olisi väkisin tyrkytetty lusikkaa, kun omasta mielestäni onnistuneesti ja niin ylpeänä noukin paistettua riisiä lautaselta ensimmäisinä reissuiltoina. Eipä vain ruokailuseuralleni tuotu lusikkaa.

Vessaan pääsy voi kestää yli kahdeksan tuntia. Sen ajan pystyy pidättelemään, jos haluaa. Kupla otsassa -sanonta ei varmastikaan ole syntynyt työpaikan loputtomalta tuntuvassa käymäläruuhkassa tai Hullujen päivien painajaisjonossa. Sen on täytynyt saada alkunsa syvällä Kaakkois-Aasian vuoristossa, jossa bussi jumiutuu vuorenrinteeseen useiksi tunneiksi, eikä oikein kehtaa lorauttaa bussin kylkeen. Hätä ei lue lakia, mutta varsin ylellisiin toiletteihin tottuneilla se lukee ainakin häveliäisyyttä. Se, että kahdeksan tunnin jälkeen pääsee vihdoin vessaan, on tunne, jonka äärellä on todellakin ihmiselämän ja sen tarpeiden helpottumisen ytimessä.

ABC-asemat alkavat helposti tuntua luksuskeskuksilta, kun käy aasialaisilla huoltoasemilla. Ei voi yleistää. Aasiasta löytyy kaikkea ja paljon enemmän, kuin mitä täällä on, mutta kun matkustaa tarpeeksi syvälle ja meidän näkökulmastamme syrjään, eivät huoltoasemat todellakaan ole viihdekeskuksia. Ihan tavallisia paikallisasemia, mutta meidän näkökulmastamme ällöttäviä. En ole sudenpentu, mutten myöskään se prinsessa, jonka patjan alla oli herne. Jonkinlainen rajani menee siinä, että huoltoasemien vessat oksettavat niin, että pyörryttää. Vai haluaako joku tehdä tarpeensa rivissä kouruun, jota ei ole siivottu koko päivänä? Ja päivä, se on käymälässä pitkä aika.

Kun kärsii tarpeeksi nälästä, osaa ruokaa arvostaa aivan eri tavalla. Varsinkin, kun oman ruokavalion mukaisesta appeesta ei ole mitään taetta. Kärsiä on ylimitoitettu ja epäreilu verbi maailman mittakaavassa, ja jollakin tavalla sen käyttö tuntuu väärältä elämässä, jota pyörittää yltäkylläisyys. Nälkä se kolkuttaa kuitenkin ihmisen vatsaa maailmankolkkaan katsomatta. Pitkän matkustamisen jälkeen paistettu pinaatti tuntuu samalta kuin lihansyöjästä jokin ihana sisäfileepihvi. Luulisin.

Hotellisänkyyn kaatuminen on etuoikeus, joka ei yllätä. 20 euroa on pieni raha ihmiselle, joka lähtee maailman toiselle laidalle, mutta yleisellä tasolla se on paljon. Kun sukeltaa paikallisen Cumuluksen lakanoihin, tuijottaa kapeaa ja kauniisti valaistua kujaa ja aamulla herää siihen, kun tuorehedelmäkärryt jälleen kolisevat mukulakivillä, voi vain pohtia, miksi kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän.

Toiseuden kokeminen toisin päin, kuin mihin on tottunut, hämmentää. Enpä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eläimeksi kuin hetkinä, jolloin monta pikkutyttöä kerääntyy hypistelemään vaaleaa naavamaista pehkoani. ”Hello”, he sanovat. Aavistuksen likaiset sormet kokeilevat hiuksiani. Hävettää, minun hiukseni ovat likaiset. Olo on kuin näyttelyeläimellä, mutta ei voi suuttua. Ollaan toiseuden ytimessä.

Paikallisten tapoja täytyy kunnioittaa, muttei palvoa. Kannattaa tehdä parhaansa, mutta ei yrittää liikaa. Suomalaisesta ei tule kahden viikon reissulla tiibettiläistä, mutta riittää, että osoittaa kunnioituksensa. Pitikö tännekin tunkea? Ilmeisesti, mutta siksi kannattaa käyttäytyä fiksusti. Ei kannata jakaa armopaloja, jos voi tukea paikallista kulttuuria muuten. Olemalla oikein kliseisesti ihminen ihmiselle.

Ihminen on pieni. Luonnonvoimien armoilla. Kun ei elä mannerlaattojen välissä, valmistaudu vastaanottamaan tsunameita ja maanjäristyksiä, unohtuu se, että suurin mullistus ei olekaan kiehuttava tietyömaa. Ihminen on niin pikkuruinen, että yksi peruselementti voi tuhota hetkessä satojatuhansia ihmisiä. Kaunista ja kamalaa. Tuleeko mikään ihmisen keksintö koskaan voittamaan luonnonvoimat? Epäilenpä.

Kun luulee tuntevansa jonkin kulttuurin, onkin nähnyt siitä vain pienen palasen. Se saa nöyrtymään. On aika paksua sanoa nähneensä koko maan, jos on käynyt vain yhdessä kolkassa. Jos maassa on miljoonia tai miljardi ihmistä, muutamassa kaupungissa vieraileminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Siksi kai maailma onkin aika hieno paikka. Sitä ei voi tuntea koskaan.

Katsokaapa kuvan kiinalaisnaista. On helppo luulla oppineensa elämästä jotakin, mutta oikeasti taskut ovat aika tyhjät, kun vertaa itseään vanhaan viisauteen. Sellaiseen ikiaikaiseen, jota ei ehkä koskaan itse saavuta.

Mitä sinä olet oppinut reissussa? Entä Aasiassa ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painajaisia ruuhkabussissa

Aivan karmea päivänkulku on tae siitä, että iltapäivän bussimatkalla kimppuun käy kurja kanssamatkustaja. Piinaavat matkaseuralaiset vaanivat tosin ihan kaikkina vuorokaudenaikoina, mutta joka tapauksessa aina silloin, kun hetki on mahdollisimman huono. Kurkkaa, väijyykö omalla reitilläsi seuraavia matkustajastereotypioita!
OLYMPUS DIGITAL CAMERAVanha tuttu
Kun sitä vähiten odottaa, sieltä se porhaltaa. Vanha tuttu. Yleensä joku naapuri kaukaa menneisyydestä. Kertoo joko omista leikkauksistaan, virtsavaivoistaan, kyselee kaikkea mahdollista muista naapureista, jota kumpikaan ei ole vuosiin nähnyt ja utelee lapsiluvusta ja naimisiinmenosta. Ei tänään, ei ainakaan tänään, kuuluu vieno pyyntö kuiskauksena, kun näkee vanhan, ankean tutun astuvan bussiin.

Innokas uusi tuttavuus
Lähdetkö treffeille? Minne olet menossa? Mikä horoskooppimerkkisi on? Muun muassa näitä kysymyksiä minulta on tiedusteltu bussissa. En lähtenyt treffeille, ja valehtelin, mihin olen menossa. Yleensä innokkain tuntematon juttukaveri avaa höpöttelyhanat silloin, kun itselle yhdenkin virkkeen muodostaminen on tuskaa.

Klassikko – tyhjän penkin varaaja
Jos kyseessä ei ole tilanne, jossa matkustajan on pakko varata penkki apuvälineille tai esimerkiksi korkean iän tai heikon liikuntakyvyn vuoksi laskea kantamuksensa penkille lattian sijaan, ei ole mitään syytä, miksi tavarat saisivat matkustaa ilman bussilippua penkillä. Varsinkaan ruuhkassa, jossa pienikin lisätila on korvaamaton. Käsittääkseni pitkän matkan busseissa täytyykin ostaa laukulle oma paikka, mikäli kantamuksensa haluaa matkustavan ihmisten kanssa. Sopisi ajatuksen tasolla hyvin myös lyhyille matkoille, joskaan en usko, että se tulisi oikeasti toimimaan. Laukun merkki ja hinta eivät muuten oikeuta varaamaan sille paikkaa täydessä bussissa.

Tukos käytävällä
Ruuhkassa täytyy väistää. Se ei ole kenellekään kivaa, kun liikkumavaraa on vähän. Käsittääkseni kukaan ei silti voi muuttua näkymättömäksi ja kulkea kenenkään lävitse. Siksi on turha näyttää hapanta naamaa keskellä käytävää, jos joku haluaa siitä ohitse. Bussista on pakko jäädä pois. Ikä ei oikeuta hankaloittamaan väistämistä tahallisesti.

Haisuli
Nenää kauhistuttavat tuoksut ovat yleensä sellaisia, ettei niiden levittäjä mahda ainakaan sillä hetkellä tilanteelle mitään tai matkustajasta huomaa, ettei suihkussa käynti ole jokapäiväistä herkkua elämäntilanteen vuoksi. Mutta sille ei voi mitään, ettei bussissa ole mielekästä matkustaa oksennusta, ulostetta, hikeä tai makeita päihteitä nuuhkien. Tähän, kun lisää matkapahoinvointialttiuden, on matkustusnautinto taattu. Totta on kuitenkin se, että joukkoliikenne on kaikkia varten hajuihin katsomatta.

Syliin istuja
Käsittämättömällä tavalla jotkut kuvittelevat, että istuessaan penkille he voivat litistää ikkunapaikalle jäävän kasaan ja viedä kaiken tilan itse. Onpa kiva istua toisen olkapää suussa. Tämä ei ole kokosidonnainen asia, vaan puhdasta röyhkeyttä. Usein tähän liittyy myös häiritsevä kurkkiminen vierustoverin puhelimennäytölle. Pitää seuraavan kerran kirjoittaa viesti puhelimen näytölle.

+ Äänet, joille ei mahda mitään
Vauvat ja yskivät nuhanenät ovat yleisimmät melulähteet bussissa, kuten arvata saattaa. Täydessä bussissa, väsyneenä, vähän kipeänä ei mielellään kuuntelisi minkäänlaista mekkalaa, mutta eivät varmasti vauvan vanhemmatkaan kuuntelisi itkua tai flunssainen yskisi, jos saisivat valita. Tuhahtelu ja ilkeät katseet eivät ole lääke tähän. Kysy enemmin, onko kaikki hyvin, jos siltä tuntuu. Tässä helistin tai nenäliina.

Kaiken tämän olen valmis kestämään, jos se on hinta toimivasta joukkoliikenteestä. Usein syynä siihen, että bussissa ylipäätään ärsyyntyy, onkin oma huono mieli. Joustaminen ja näiden suurten vastoinkäymisten kestäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yleiset käytöstavat voisi unohtaa. Ei tarvitse ärhennellä takaisin ärsytyksen kohteelle tai tehdä toisten bussimatkasta tarkoituksella ikävää tukkimalla kulkuväyliä ja tyhjiä penkkejä tai aiheuttamalla pahaa mieltä puhinalla.

Suomessa on toistaiseksi niin vähän ihmisiä, että joukkoliikenne soljuu joka tapauksessa jouhevasti muutamia ruuhkapiikkejä lukuun ottamatta.  Hieman voimakkaampi yhteen hiileen puhaltaminen täpötäydessä bussissa ei olisi silti pahitteeksi.

Joskus yllättävät kohtaamiset voivat piristää. Viime talvena raskaan työ- ja opiskelupäivän jälkeen hyppäsin ääriään myöten täynnä olevaan bussiin. Istuin penkillä reppu ja ostoskassi sylissäni. Kassistani pilkisti purjosipuli. Edessäni istunut hampaaton ja tärpätiltä haiseva kadunmies katseli sitä tutkivasti. Ei tänään, ajattelin. Ei nyt mitään keskustelua. Ajatukseni keskeytyivät, kun vanha kunnon puliukko kysyi: ”Mitä ajattelit tehdä purjosta? Mä tykkään kaikista sipuleista.” Niin minäkin, vastasin. Aloimme keskutella sipuleista lyhyesti, vaikka hermojani kiristi ruuhkassa. Lopulta jäin bussista vahingossa liian myöhään pois, pakkanen nipisteli varpaissa ja lumihiutaleet sulivat naamalle. Silti mieli oli parempi. Tässä maailmassa onkin vaikka kuinka paljon erilaisia ihmisiä, jotka tykkäävät purjosipulista.

Narinasta huolimatta hyvää nurkan takana vaanivaa maanantaita!

Mikä matkustajatyyppi risoo eniten? Minkälainen on ollut sinun unohtumattomin kohtaamisesi bussissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yhdeksän oppia elämästä ennen eläköitymistä

Harmaakarhut sanovat aina, että elämästä tietää sitten vanhana. Se on aika surullinen ajatus. Siihenkö asti pitäisi odottaa, ennen kuin taaplaamisesta tulisi kaiken vaivan arvoista! Tässä yhdeksän periaatetta, jotka olen oppinut ennen eläkeikää ja joita yritän parhaani mukaan noudattaa.
DSC_0012.JPGJokainen Anna-Leena Härkösen kirja kannattaa ostaa.
Minulla ei ole idoleita, mutta Härkönen on ihminen, joka on tehnyt kaiken sen, minkä minäkin olisin halunnut ja haluaisin tehdä. Härkösen dialogi on kekseliästä ja aiheet sellaisia, että ajattelen joka kerta, miksen itse keksinyt tätä. Se on hyvä merkki. Kunnioitan Härköstä, ja ostan jokaisen hänen teoksensa. Viimeisimmän sain ystäviltäni lahjaksi.

Kuluta vain asioihin, joista oikeasti pidät. Olivatpa ne tarpeellisia tai eivät.
Ostokrapula tuntuu pahalta. Tuntuu ikävältä heittää kirpparille suuntaavaan Ikea-kassiin tavaraa, jota ei ole käyttänyt kertaakaan. Kaukomailla tuotetut tahnat ja harvinaiset hedelmät mädäntyvät kaappiin. Kuluta niin paljon kuin haluat ja pystyt, mutta kunnioita sitä. Tee ostopäätöksiä, jotka tuntuvat hyvältä. Ei sitten myöhemmin kaduta.

Sano aina mielipiteesi, jos se on jossain määrin järjellinen, eikä loukkaa tarpeettomasti muita.
Vaikeneminen sattuu, jos sen tekee väärässä tilanteessa. Turhaan loukkaamiseen ei kannata sortua. Minulle tulee pakottava ja ahdistunut olo, jos en sano, mitä mieltä olen. Nielen kuitenkin näkemykseni, jos ne loukkaavat toista tarpeettomasti. Oikea mielipide ei ole sellainen, joka pinnallisesti arvostelee kanssaihmistä.

Älä jätä huomiselle mitään, minkä voit tehdä jo tänään.
Asiat eivät muutu sängyssä makaamalla. En olisi koskaan uskonut, että yliopistossa minusta tulee deadline-taistelija. Että istuisin yksiössäni naputtamassa paniikissa Web 2.0:sta kertovaa esseetä samalla, kun Moodle uhkaavasti julistaa jäljellä olevaa aikaa. Jostain syystä selvisin kiitettävillä numeroilla. Ota oikeasti aikaa siihen, mitä teet. Tee pienet asiat heti alta pois. Jos sähköpostin avaaminen alkaa ahdistaa, mieti, mikä on pielessä.

Ei kannata olla mustavalkoinen.
Ihmiset tekevät valintoja, jotka eivät aina ole suoraan oppikirjasta. Muiden tuomitseminen on oikeasti aivan tarpeetonta, jos kyse ei ole vakavista rikoksista. Se, miten arjessa menettelee, on monien asioiden summa. Mustavalkoiset ajatukset ehkä harmaantuvat, kun samoja valintoja kohtaa itse. No, tämäpä kuulosti tätimäiseltä! On kyllä silti täysin totta.

Ilmaise itseäsi jollakin tavalla.
Se voi olla taidetta, kirjoittamista, valokuvaamista, liikuntaa tai arjen askareita. Autoremonttia tai puutöitä. Ihan mitä vain! Jos saa oman äänensä kuuluviin, ei sillä ole tarpeen loukata ketään. Ehkä voi jopa oppia tuntemaan itsensä paremmin. Kirjoittaminen on opettanut minulle paljon. Luen usein vanhoja tekstejäni ja korjaan siten vääriä ajatusmallejani.

Jos olet vähääkään kiinnostunut luovasta alasta, lue. Ja lue. Ja lue.
Luovuuden lähteellä ei ole merkitystä. Isomummoni luki kaiken mainoksista ja uutisista pornolehtiin ja korkeakulttuurin teoksiin. Jos haluaa ammentaa ympäröivästä maailmasta, kannattaa tutustua siihen, miten muut kuvaavat maailmaa. Jallu nyt ei ole paras opus, mutta se onkin jo lopetettu. Siitäkin olisi voinut teoriassa oppia. Kuinka kiintoisaa on katsoa, miten alan lehteä tuotetaan! Kuka sitä lukee ja miksi? Suosittelen kuitenkin ennen kaikkea suuntaamaan huomion kotimaiseen kulttuurituotantoon, jos haluaa tähdätä kotimaiselle kulttuurikentälle. Jos ei, katse kansainvälisyyteen ja järki käteen.

Tarpeeton huonon omantunnon poteminen ei johda mihinkään.
Muistan poteneeni huonoa omatuntoa aina ihan päiväkodista asti, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Mietin monesti nykyäänkin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Samalla kuitenkin yritän ajatella kevyesti. Ei ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Jos on, sitten pyydetään anteeksi ja keskutellaan asiasta. Usein huono omatunto liittyy stressiin, joka maalaa kaiken mustaksi. Onneksi elämässä on muitakin värejä, jotka peittävät mustan.

”Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” ei kulu puhki koskaan.
Jos nyt ei puhuta mistään poikkeuksellisista ja sairaista toiveista, tämä elämänohje oikeasti toimii. Mietin asiaa joskus ylikorostetusti, mutta toisaalta taas olen myös hyvin joustava ihminen ja kestän aika paljon kaikenlaista, mikä joskus – onneksi harvoin – johtaa ristiriitaisiin lopputuloksiin. Koitan ihan oikeasti olla hyvä ihminen pienissä asioissa. Kahvilassa kerään kuppini, vaikkei huvittaisi, mutta ketä huvittaisi poimia niitä raskaan työpäivän jälkeen? Tosin jos saan huonoa palvelua, kiukuttelen hiljaisesti jättämällä kaiken sikseen. Yritän olla toisille läsnä niin kuin haluaisin, että minulle ollaan. Kysyn toiselta, onko jokin hätänä, jos aistin niin.

Mikä on paras elämänohjeesi? Voiko elämästä oikeasti tietää kaiken vasta sitten, kun loppu häämöttää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karjakko parkkiin! Ihan tavallista ja taidokasta tilalle

Satavuotias Suomi saa uuden missin tämän viikon sunnuntaina. Vanhanaikaiseksi parjattu ja perinteikäs kisa herättää yhä kiinnostusta, mutta kärsii arvon menetyksestä. Kuka edustaisi Suomea tyylikkäästi?
DSC_0109Olohuoneessa loisti kellertävä valo talvisena sunnuntaina. Putkitelevisiosta tuleva ohjelma oli värikäs ja juhlava. Suomen neito -kilpailu vuodelta 2000 on ensimmäinen muistoni missikisoista. Suomen neito -kisan voitti Salima Peippo, ja muistan karvaan pettymykseni, sillä minulla oli toinen suosikki. Muistan myös, kuinka Suvi Miinala (nyk. Tiilikainen) ja Heidi Willman (nyk. Sohlberg) kruunattiin Miss Suomiksi myöhemmin. Äitini muistutti, etteivät tavalliset ihmiset keikistele uimapuvuissa televisiossa, eikä kisoja kannata ottaa tosissaan. Enkä ottanutkaan. Halusin katsoa niitä – ja katson edelleen – siksi, että ihmiset ovat kiinnostavia. Etenkin se, mitä heidän suustaan tulee.

Hupaisin osallistumisperustelu taitaa olla se, että kilpailija haluaa olla Miss Suomi, johon koko Suomen kansa voi samastua. Ei missin tehtävä ole tarjota samastumispintaa, sillä silloinhan heitä ei tarvittaisi lainkaan. Kuka tahansa voisi olla Miss Suomi! Paremmin kansaa kuvaisi joku muu kuin kauneusihanteita vastaava nukke. Eikä perustelu sitä paitsi käy yhteen prinsessamielikuvan kanssa, jota myös mielellään korostetaan.

Ongelma kilpailuissa lieneekin se, että enää ei ole tarvetta pelkälle nukelle, vaan tarvitaan näkemyksiä, kielitaitoa ja viestintäkykyjä. Pitäisi olla muodikkaasti model, social media influencer, blogger, charity worker ja tv presenter. Hallussa pitäisi olla myös virheetön englanti ja mielellään myös muutama muu kieli, jotta muunkielisten medioiden kanssa toimiminen olisi helppoa ja saisi äänensä kuuluviin. Surullista onkin se, jos kisoihin lähetetään henkilö, joka ei pysty edes esittelemään itseään sujuvalla englannilla. Rallienglannin kaasuilla ei hurauteta huipulle.

Kisojen roskainen maine on johtanut kenties siihen, että ne, jotka kansainvälisesti voisivat pärjätä, eivät hae kilpailuihin tai sitten ulkonäkö ei niin sanotusti riitä. Vika ei ole välttämättä kilpailijoissa, joita tarkoitukseni ei ole arvostella. Se ei ole minun tehtäväni. Ongelma on puhetavoissa. Suomalaisten näkemykset tulevat hyvin esiin iltapäivälehtien kommenttiosioissa. Yhtäältä Missi Suomesta ollaan kiinnostuneita, mutta toisaalta se lytätään ja kilpailusta puhutaan arvottomasti. Nita Makkosen kommentti Miss Suomi -kilpailuun liittyvästä tytöttelystä (Ilta-Sanomat 7.9.2017) poiki keskustelun Miss Suomi -kilpailun merkityksestä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon on jouduttu moderoimaan pois.

”– – Voi mahoton. Miksi nuoret naiset pilaavat elämänsä”, ihmettelee nimimerkki Vanitasvanitatumetomniava.

Aikansa kutakin osallistuu myös keskusteluun: ”Miss Suomi -kilpailut ovat yhtä auttamattomasti vanhanaikaisia kuin TV1:n lässyttävät kuuluttajataret.”

Kukaan keskustelussa ei kuitenkaan tarjoa tytöttelyongelmaan tai kisojen arvoinflaatioon ratkaisua. Pääosin kommentointi koskee sitä, hyväksyykö kommentoija itseensä kohdistuvaa tytöttelyä tai pojittelua. Eivät muuten hyväksy, mutta silti puhutaan ”lässyttävistä kuuluttajattarista” ja ”elämänsä pilaavista nuorista naisista”.

Jos puhetapa kisoista olisi toisenlainen, ei kenestäkään tulisi sössöttävää kuuluttajaa tai lööppikeisarinnaa mielikuvissa. Kukaan ei muuten ajatellut näin Armi Kuuselasta, jonka merkitys, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, oli epävarmalle ja tuntemattomalle Suomelle rotuopillinen; viimeistään Kuuselan menestys liitti suomalaisen kauneusihanteen ja mentaliteetin eurooppalaiseen perinteeseen. Esimakua tästä oli antanut jo Ester Toivonen 1930-luvulla. Harmi vain, että näistä perin juurtuneista näkemyksistä on ollut vaikea päästä eroon, mikä on nähty keskusteluissa siitä, voiko tummaihoinen, aasialaistaustainen, albanialaistaustainen tai pohjoisafrikkalainen olla Miss Suomi. Hohhoijjaa!

Miss Suomi -kilpailujen yhteydessä puhutaan syystäkin myös esineellistämisestä. Kyllähän siinä lihatiskin makua on, jos ihmisiä järjestellään riviin identtisissä hepenissä ja katsotaan, kuka on kaunein. Totta on myös se, että kilpailijat hakeutuvat itse omasta tahdostaan mukaan. Eikä kisa todennäköisesti ja onneksi ratkea ulkonäöllä, vaan muilla taidoilla, jotka viimeistään kansainvälisellä kentällä pitäisi hioa priimakuntoon. Jostain syystä silti Miss Suomi -kilpailuista käytetyissä diskursseista tulee ilmi se, ettei kauneuden ja viisauden uskota kulkevan käsi kädessä. Eihän se niinkään voi olla. Ennemminkin näyttää siltä, että kauneus ja kieli- ja viestintätaidot eivät aina talsi samaa polkua.

Tähän on kuitenkin ratkaisu. Miss Universum -kisat tarvitsevat niin sanottuun täydellisyyteen asti hiottuja nukkeja, ja Suomi tarvitsee kyvykkään edustajan. Järjestetään siis kaksi erillistä kilpailua. Ensimmäinen keskittyy puhtaasti ulkonäköön ja pyörii isolla rahalla, jonka joku varakas taho ideaalitilanteessa tarjoaa. Toinen kilpailu hakee Suomelle vain ja ainoastaan älykästä ja kielitaitoista edustajaa, joka siivoaa puheestaan kliseet pois ja vastaa virheettömästi tietokilpailukysymyksiin sekä tuottaa laadukasta mediasisältöä.

Kuluneista kulunein maailmanrauha-klisee on hyvä muistutus siitä, että Telluksella on parempaakin tekemistä kuin kauneuskilpailut. En kuitenkaan usko, että niiden lopettaminen muuttaa mitään. Ennemminkin energia kannattaisi suunnata ympäristöasioihin ja sosiaalisiin epäkohtiin. Niidenkin julki tuomiseen tarvitaan sitä paitsi pr-henkilöitä, jollaisiksi missit monesti työllistyvät. Vai jaksaisitko itse lähteä maailmalle markkinoimaan arvoja täyspäiväisesti?

Tällä hetkellä Suomea edustavat kansainvälisissä uutisissa lähinnä poliitikot. Nykypäätösten valossa näyttää pahasti siltä, että samastumispintaa todella tarjoavat missit todellisuudesta irtautuneiden poliitikkojen sijaan. Suomen ainoa representaatio ei voi olla se, mitä nähdään komissioissa ja kansainvälisissä talousuutisissa. Suomi koostuu ihan tavallisista ja fiksuista ihmisistä. Sellainen on paras edustaja Suomelle.

Mihin missikisoja enää tarvitaan? Miten Suomea pitäisi edustaa kansainvälisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arjen arvoinen elämä

Lähes kaikki viralliset asiat voi hoitaa nykyään netissä, mutta silti niiden toimittaminen vaatii yleensä vapaapäivää. Kenellä on aikaa väijyä puhelinta tai kiertää virastoja arkena? Loma on tehokasta suoritusaikaa, vaikka kaikki ei aina menisi suunnitelmien mukaan.
DSC_0055.JPG
Suoritusloma. Se tämä on. Niin ajattelin, kunnes ensimmäisenä lomamaanantaina kurkku turposi ja nenä muuttui Niagaran putoukseksi. Surin kurjaa kohtaloani aikani, kunnes oli pakko piristyä. Ei kai yksi flunssa kolmea viikkoa sentään kestä? Ei, mutta melkein kuusi päivää kylläkin. Nyt räkäpaperit on vedetty vessanpöntöstä alas, ja ensi viikolla alkaa tehokausi, vaikka jotkut käskevätkin pyhittämään loman levolle. Voi, kun siihen olisikin mahdollisuus.

Oma elämäni ei onneksi kulu virastoissa juostessa, enkä joudu varaamaan kovin usein lääkärikäyntejä. Toisinkin voisi olla. Miten ihmeessä kahdeksasta neljään työskentelevä raataja pystyy suorittamaan pakolliset asiainhoitamiset arkena ilman, että ottaa jatkuvasti palkatonta vapaata tai keskittää ne loma-ajalle? Olen esimerkiksi itse joutunut valtuuttamaan äitini hoitamaan verosotkuni verovirastossa, sillä ongelmaa ei voinut korjata netissä, enkä kerta kaikkiaan olisi itse ehtinyt virastoon moneen viikkoon.

Pidän myös jokseenkin järjettömänä sitä, että lääkäriaikoja voi varata päivän aikana vain tiettyinä kellonaikoina, eikä nettiajanvaraus ole aina käytettävissä. Yleensä numerosta ei välttämättä edes vastata, vaan ohjataan takaisinsoittopalveluun. Ja kenellä on aikaa kärkkyä luuria pitkin päivää? Ymmärrän resurssipulan, mutta kansalaisena minulla on oikeus terveydenhuoltoon.

Tämän loman päätehtävänä on hoitaa gradun lisäksi bussikortin opiskelija-alennus kuntoon. On mennyt viikko, ja mitään en ole asian eteen tehnyt, vaikka sitä varten olemassa oleva toimisto näkyy melkein ikkunasta. Aistin jo etukäteen huonosti ilmastoidun odotustilan, loputtoman eläkeläisjonon ja joka paikasta valuvan hien.

Toinen lomatavoitteeni on tutkia mahdollisimman tarkkaan Tampereen aamupala- ja lounastarjontaa, sillä niihinkään työläisellä ei ole aina aikaa. Ei tule kuuloonkaan, että heräisin työpäivänä ennen aamunsarastusta vain siksi, että pääsisin syömään Instagram-kuvakelpoista kahvila-aamupalaa. Lomalla aamupalalla käyminen tuntuu luksukselta ja erittäin palkitsevalta suoritukselta. Minä heräsin ajoissa!

Vaikka katkeroiduin melko ankarasti ensimmäisenä lomapäivänä alkaneesta flunssasta, opetti suuri koettelemus asettamaan lomavapaa-ajan uuteen arvoon. Ajan säästämistä sairaana on se, että saa keskittyä vain paranemiseen ja lepoon joka paikkaan soittelun ja lääkärissä käynnin sijaan. Olen oikeasti perusterve, minulla on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä mitä haluan.  Ja aikamoinen laiskamato todellakin olen, jos en saa opiskelijabussikorttiasiaa kuntoon kahdessa viikossa. On tosin kyseenalaista, että arki on niin kovaa suorittamista, että osa sen takaasta täytyy siirtää lomaan.

Katsoin tänään myös peiliin ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Ei ollut kummoinen näky, mutta eiköhän pakkeliarsenaali korjaa elähtäneen naaman ainakin pintapuolisesti. Tänään nimittäin juhlistetaan rakasta ystävääni!

Minkälainen on täydellinen loma? Saatko nautintoa suorittamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laman lapsi muistaa vain Chilla chillat ja Richard Scarryn

Havahduin Ilta-Sanomien 1990-lukuliitteen ilmestyttyä siihen, että oma lapsuuteni on nykyään historiaa. On syntynyt jo uusi sukupolvi, joka ei tiedä siitä mitään, ja moni ajan elänyt on kuollut. Lapsuusaikani tekniikka on täysin käyttökelvotonta, ajan mediatuotteet auttamattoman vanhannäköisiä ja useat kulutushyödykkeet kadonneet markkinoilta kauan sitten, koska kukaan ei niitä enää tarvitse.
yhdeksänkymmentälukuIlta-Sanomien tuottaman vuosikymmenittäin etenevän Suomen koko tarina -juhlaliitesarjasta on tullut suosittu. Tällä hetkellä myynnissä on 7.9.2017 ilmestynyt 1990-luku, eikä vanhempia vuosikymmenliitteitä saa enää mistään paperisena, mutta maksullisesta nettipalvelusta ne voi lukea. Viime vuosituhannen päättänyt vuosikymmen kuvataan IS:n kertomana pääosin kolmesta kulmasta: lamasta, jääkiekkovoitosta ja EU:hun liittymisestä. Mutta eihän se ole koko totuus 90-luvusta.

Minä olen laman lapsi. Syntymävuoden mukaan oikein ehta lamapakkaus, joka saapui valtavaksi kulueräksi pahimpaan mahdolliseen aikaan. Sen ajan lapsena maailmankuvani oli kuitenkin varsin vääristynyt, sillä asuimme alueella, jossa oli lähinnä vain valtion työsuhdeasuntoja. Kaikkien lasten vanhemmat olivat – tai ainakin toinen heistä oli – samassa paikassa töissä, ja kaikki, jotka siellä asuivat, kävivät töissä. Elämä rullasi mukavasti, eivätkä talouskirot ja työttömyys ulottuneet koivujen ja mäntyjen saartamalle leikkikentälle, jossa piileskeltiin vadelmapuskassa ja pyydystettiin kivikosta sammakoita. Äitini kuvaili myöhemmin, että lamasta puhuttiin, ja moni menetti paljon, mutta se ei näkynyt meidän elämässämme. Elämä oli tavallista, mutta ajan henkeen nähden ilmeisen onnekasta. Historia tarkastelee lähinnä vain taloustyrmäystä, vaikka 1990-luku oli pullollaan tavallista elämää.

Minun tavalliseen elämääni kuuluivat päiväkotipäivät, joiden jälkeen loikoilin kotona keltaisella matolla, virittelin pinteleitä Grand Champions -hevosille, odotin päivällisen valmistumista, ja sitten pitikin suunnata jo Pikkukakkosen pariin. Parasta olivat ehdottomasti animaatiosarjat ennen Pikkukakkosta, sillä Eila-tädin, Jyrkin ja Neposen jorinoita en aina jaksanut kuunnella. Ehdottomia animaatiosuosikeita olivat Richard Scarryn touhukas maailma ja Muumit.

Kuusivuotiaana putosin päiväkodin kiipeilytelineestä, mutta löysin tömähdettyäni maahan ison palan katinkultaa. Se tuntui lottovoitolta. Samana päivänä juhlittiin vielä syntymäpäiviäni, ja sain tädiltäni violetin Chilla chilla -olion, jonka korvat heiluivat kuin suurella valehtelijalla ja jonka silmäluomia pystyi liikuttelemaan. Varsinainen jamittelukausi alkoi Nylon Beatin ja Spice Girlsien nousukiidon aikaan. Kaikki CD:t piti saada ja myös teemaan sopivat Barbie-nuket, joita minulla oli viitisenkymmentä. Vähemmälläkin olisi varmasti pärjännyt.

Havahduin ensimmäistä kertaa jonkin olevan muuttumassa, kun Teletappi-lelut alkoivat yleistyä päiväkotitaipaleeni loppuvaiheessa. Niissä huhuttiin olevan vaarallista pinnoitetta, ne pitivät outoja ääniä ja kuuluivat selvästi nuorempien leikkeihin. 2000-luku kolkutti jo ovella, vaikka yhdeksänkymmentälukua oli vielä joitamia vuosia jäljellä.

Ilta-Sanomien vuosikymmenliitejuhlasarjassa on edetty nyt vuosikymmeneen, joka muistetaan kirkkaasti ja joka on kenties liian lähellä, jotta siitä olisi helppo kertoa kiinnostavasti. Kertojat ovat hengissä, mutta eivät pysty toteamaan muuta kuin sen, mitä olemme jo kuulleet. Kun kantaa mukanaan omaa aikalaistarinaa, muiden muistelot eivät kuulosta historian siipien rapinalta.

Yhdeksänkymmentäluku päättyi juhlavasti vuosituhannen vaihtuessa. Ihmiset astuivat tiedostaen uuteen. Ehkä kaikki edellisen vuosisadan sodat, taantumat, pettymykset ja ristiriidat jätettiin vihdoin taakse. Alkoi Suomen ensimmäinen itsenäinen vuosisata ja -tuhat. Minä kävelin käsi kädessä äitini kanssa pihamaalla katselemassa raketteja. Hanki oli korkea ja kimalsi kauniisti. Naapurin parvekkeelta kuului humalaista hihitystä; Joku porukasta vinkkasi, että tänä yönä Mars näkyy taivaalla erityisen hyvin. Katsoin punaista planeettaa taivaalla, ja tuntui oikeasti siltä, että jokin oli muuttunut.

Minkälaisia muistoja sinulla 1990-luvusta? Mikä on mielestäni ollut unohtumattomin vuosikymmen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa