Elämän vaalijoita ja vähän kaikesta tuomittuja

EU-vaalien alla käyty yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut jälleen sen, kuinka suuri merkitys henkilökohtaisilla arvoilla ja teoilla on ehdokkaan valinnassa.
DSC_0714Aloin voida pahoin lukiessani USA:n Alabaman osavaltion kiristyneestä aborttilaista, joka ei anna oikeutta keskeyttää raskautta, vaikka se olisi alkanut raiskauksen tai insestin seurauksena. Paljon oleellisia näkökulmia on kirjoitettu jo julkisesti, mutta sanonpahan vain, että suurimmat ongelmat järkyttävässä laissa koskevat itsemääräämisoikeutta ja ajatusta rangaistuksesta.

On käsittämätöntä, miten ihmisen itsemäärämisoikeus omasta kehostaan voidaan viedä ja miten sitä edes yritetään perustella sillä, että naisen täytyy kantaa vastuu raskaudesta, alkaneesta elämästä. Aivan kuin kyse olisi seksin harrastamisesta annetusta rangaistuksesta, joka lankeaa vain naiselle – olipa kyse raiskauksesta, insestistä tai ihan vain yhteisymmärryksessä vietetyn hetken vahingosta. Suomessakin on nähty, mitä rajattu aborttioikeus saa aikaan: puoskareiden tekemiä tai itse survottuja raskaudenkeskeytyksiä. Sosiaalisin perustein tai iän perusteella raskauden on saanut keskeyttää vasta vuodesta 1970 alkaen. Sitä ennen vain lääketieteelliset tai terveydelliset seikat mahdollistivat abortin, ja YLEn julkaisemasta erinomaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjan (2017) kolmannesta osasta voi opiskella kertauksen henkari- ja sukkapuikkoaborteista.

Miten aborttilaki liittyy eurovaaleihin? Sen lisäksi, että päätöksenteko on oleellinen osa kaikkia parlamenttejä, äänestämällä ehdokasta antaa äänen myös tietyille arvoille. En voisi koskaan äänestää henkilöä, joka kannattaa Alabaman kireää aborttilakia. Arvoista ja mielipiteistä on syytä olla perillä, sillä esimerkiksi viime eurovaaleissa ehdolla ollut Päivi Räsänenkin (kd) ehti jo riemuita Alabaman lakimuutoksesta. Enkä usko hänen olevan ainoa.

Koska reagoin niin voimakkaasti aborttikysymykseen, saivat vaalit pohtimaan myös sitä, mitkä muut seikat ovat kynnyskysymyksiä ehdokasta valitessa. Tietyt teemat, kuten yhdenvertaisuus ja ilmasto ovat minulle tärkeitä, mutta ne ovat valtavan laajoja kokonaisuuksia, joten esimerkiksi mielipide niiden yhdestä tietystä osa-alueesta ei välttämättä horjuta ehdokasvalintaani. Jos nykyiset arvot ovat kunnossa, miten pitäisi suhtautua ehdokkaan menneisyyteen?

Pohdintoihini sopien lehdet ovat aborttiuutisoinnin lisäksi nostaneet vaalien alla näyttävästi esiin ehdokkaiden rikoshistoriaan. HS:n selvityksen (19.5.2019) mukaan noin 12 prosenttia eurovaaliehdokkaista on saanut viimeisen 15 vuoden aikana rikossyytteen, ja noin kolme prosenttia on tuomittu rikoksesta. Äänestin itse jo nuhteetonta kansalaista, mutta silti rikossyytteet ja -tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä niin EU- kuin eduskuntavaaleissa. Ymmärrän, että ihminen tekee virheitä elämässään ja ansaitsee yleensä mahdollisuuden parantaa tapansa, mutten silti käsitä, miten Suomen tai EU:n päättävään elimeen voi kivuta harteillaan kavalluksia, pahoinpitelyitä ja humalassa kaahailuja. Onko puhdas rikosrekisteri todella liian suuri vaatimus?

Alabaman ilosanoman saattaja Räsäsellä ei sentään ole tuomioita. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta päättää kenenkään muun elämästä. Ansaitsisimmeko me kaikki kuitenkin toisen mahdollisuuden?

EU-vaalien virallinen äänestyspäivä on 26.5.2019.

Mitä arvoa tai mielipidettä et pysty sulattamaan ehdokkaalta? Entä mitä mieltä olet ehdokkaiden tuomioista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

27 opetusta elämästä

Täytän tänään 27 vuotta. Lukusanana se näyttää jo ihan uskottavalta ja pyöristyy selvästi tavoittelemaani kolmeenkymppiin. Syntymäpäiväni kunniaksi kirjasin ylös 27 ensimmäistä asiaa, jotka elämäni opeista tulivat mieleeni.
DSC_0085Tuotteiden päiväys kannattaa aina tarkistaa kaupassa. Olen ostanut aiemmin niin monta pilaantunutta tuotetta huolimattomuuttani, joten syynään päiväyksen aina. Lähikaupassamme on ollut jo monta kuukautta helmikuussa vanhentunut majoneesi. En ole jaksanut huomauttaa asiasta. (K-Market Amurin työntekijä, tarkista Poppamies-hylly, jos luet tämän.)

Päiväbudjetti selkeyttää arkea ja ilahduttaa, kun se alittuu. Silloin överipäivät eivät harmita. Itselläni tosin on usein joko nollapäiviä tai niitä, jolloin ostan kassillisen tarpeellista ja tarpeetonta, joten tasapaino säilyy.

Äänestä. Aina. En voi käsittää sitä, ettei aikuinen ihminen äänestä. Myös EU-vaaleissa pitää äänestää.

Tee monen päivän eväät mukaan töihin. Säästää aikaa ja rahaa ohjaten samalla järkevään kulutukseen!

Ole ystävällinen. Melkein kaikille. Mutta varsinkin asiakaspalvelijoille. On kammottavaa ajatella, kuinka paljon kuraa niskaan ihmiset saavat palvelutyössä. Persläpikäytös ei vie asioita eteenpäin.

Älä koskaan jätä sanomatta, mitä ajattelet, jos se ei loukkaa muita.

Toisten tekoja on turha tuomita vain siksi, ettei itse koskaan tekisi niin. En voi sietää mustavalkoisuutta enkä halua sortua siihen. Ehdottomuus on inhottavaa.

Ei ole olemassa elämää määräävää kohtaloa, vaikka siltä tuntuisi. Sorrun joskus vähän taikauskoon, mutta yritän ajatella, että ei ole maagista voimaa ohjaamassa meitä. On vain valintoja ja sattumien summia.

Raha menee rahan luokse. Aina. Sen huomaan jopa omassa elämässäni. Kun rahaa tulee, sitä todella tulee. Ja joskus ei.

Vaikka muovin käyttöä pitäisi vähentää, kannattaa käyttää elintarvikesäilytykseen pieniä muovipussukoita, jos ne voi kierrättää. Ovat käteviä.

Työpaikan kahvimuki kannattaa pestä useammin kuin oikeasti jaksaisi. Pelottaa ajatella, kuinka paljon kupissani on bakteereita.

Aika auttaa pettymysten käsittelemisessä, ei punaviini. En tiedä, auttaako mikään paremmin kuin aika.

Terassille on syytä lähteä, kun pyydetään. Kieltäydyn liian usein kaikesta, joten yritän tarkoituksella suostua ex tempore -kutsuihin. Yllätysillat ovat parhaita.

Kannattaa muistaa, että kukaan ei katso uimahallin suihkussa juuri sinua. On inhottavaa vetää nahkeaa uimapukua märkää ihoa vasten ja silloin tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat, vaikka enhän itsekään kyylää muita ihmisiä hallin suihkutiloissa.

Googlaa aina alekoodit. En ole tarjoushaukka, mutta nopealla haulla voi saada oikeasti mukavankin rahallisen hyödyn.

Mieti huolellisesti, kenen kanssa ja mistä asiasta kinaamiseen jaksat käyttää energiaa. En nykyään pidä asioita yhtä paljon sisälläni kuin ennen, mutta olisi minulla enemmän sanottavaa kuin ulos tulee, sillä en yksinkertaisesti jaksa vängätä turhasta.

Taltioi sukusi tarinat ja tee DNA-testit ennen kuin on liian myöhäistä. Kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää isäni puolen sukuun suuri aukko ja joihinkin kysymyksiin emme koskaan saa vastausta. Äitini vanhemmat taas kuolivat niin nuorina, että moni asia jäi sanomatta ja selvittämättä jo varhain. Siksi taltioin DNA:t ja tarinat visusti talteen omalta lähipiiriltäni, kun se vielä on mahdollista.

Ole luottamuksen arvoinen. En ole aina ollut, mutta viime vuosina se on ollut minulle ykkösasia. Tuntuu hyvältä, että minuun luotetaan ja minulle uskoudutaan.

Ilahduta läheisiäsi. Siitä saa itsekin hyvän mielen. Talous ei kaadu muutaman euron ilahdutukseen.

Järjestä silloin tällöin suuret juhlat. Haaveissani järjestäisin valtavia puutarhajuhlia aina kesäisin, mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista, sillä parvekkeemme on kooltaan reilun neliömetrin ja ainoa vihreä asia siellä on kaupungin istuttamasta lehmuksesta pudonnut lehti.

Itku loppuu vain itkemällä. Suihkussa itkeminen on helpointa ja kivuttominta. Jos itkua pidättelee, kasvaa pala kurkussa liian suureksi. Kyyneleet turvottavat silmiä, mutta vähiten silloin, kun sen tekee suihkussa.

Älä koskaan jätä vastaamatta viestiin tai kommenttiin. Tästä aion pitää kiinni, sillä minusta vastaaminen on suorastaan velvollisuus, jos joku näkee vaivaa kommentoidakseen jorinoitani tai lähettääkseen minulle henkilökohtaisen viestin.

Kerro toiselle jotakin hyvää, kun se on mahdollista tai siihen on aihetta. Välillä arki tuntuu niin kiireiseltä, ettei ole aikaa jorista mitään ylimääräistä, mutta olen silti yrittänyt ryhdistäytyä ja kertoa ja kehua, kun näen tai kuulen jotakin kivaa.

Tee mielikuvaharjoituksia menneisyytesi ikävistä tapahtumista, jotta voit unohtaa ne. Kun ikävät hetket käy läpi yksityiskohtaisesti, niistä pääsee nopeammin yli.

Älä murehdi tänään sellaista, mitä voi murehtia myös huomenna. Pystyn tarvittaessa saamaan itseni muutamassa minuutissa äärimmäisen stressaantuneeseen tilaan asioista, joille en kyseisellä hetkellä voi mitään. Siksi olen päättänyt, etten ajattele stressaavia asioita ennen kuin niille oikeasti voi tehdä jotakin.

Nukahda käsi kädessä kumppanisi kanssa. Mummi sanoi tehneensä näin vaarin kanssa yli 50 vuotta. Kun toista koskee, ei häntä unohda.

Sovi riita ennen nukkumaanmenoa. Sovinnosta ennen yötä pidän ehdottomasti kiinni, olipa riita syntynyt kenen kanssa tahansa. En halua kuluttaa yötä murehtimalla enkä varsinkaan jättää sitä seuraavaan päivään. Mitä tahansa voi tapahtua.

Minkä ikäiseksi kuvittelit minut? Mitä sinä olet oppinut elämästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi suomalaiset sekoavat kesällä?

Lämpömittari läväytti alkaneelle viikonlopulle yllätyksen, joka sai ihmiset kaivautumaan kaduille pesäkoloistaan. Jälki on sitä, mitä odottaa saattaa, kun Pohjolan sankarit heräävät talviunilta.
DSC_0033Heräsin paloautoletkan sireeneihin, joiden soitanta tuntui jatkuvan ikuisuuden. Naapurikaupungin huoltoaseman kylmäallas oli posahtanut ja toisaalla sattui syttymään tulipalo vain hetki edellisen roihahduksen jälkeen. Kesä oli alkanut. Sen tosin saattoi päätellä jo luvatta pihaamme parkkeeratuista autoista, lähikadulla parveilevista saksalaisista, vaatteiden alta vilkkuvasta paljaasta ihosta ja ympäri vuorokauden ikkunamme alta vaeltavista humalaisista ilottelijoista.

On tietysti täysin luonnollista innostua äkillisestä lämpötilan noususta, sillä onhan pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisimmassa kolkassa takana pitkä talvi ja loputtomalta tuntunut pimeys. Ihan täysin minulle ei kuitenkaan ole auennut se, miksi kesäilottelun täytyy muuttua hetkessä apinoinniksi ja kummalliseksi sekoiluksi. En missään nimessä taivastele suomalaisten kesänviettotapoja kukkahattu päässä, mutten myöskään ymmärrä, miten kaikki – koko kansan mielentila ja kaupungin ilmapiiri – voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä jurottamisesta riekkumiseksi. Emmekö todella voi elää kuin kesällä?

Ehkä arvaamatta alkaneessa kesäriemussa on kyse siitä, mistä elämässä ylipäätään. On juostava aikaa vastaan, vaikka sitten pakarat paljaana pää täynnä terassikaljaa, koska käsillä oleva hienous voi päättyä milloin tahansa. Harvoilla elämä tosin on yleensä juhlaa siksi, että siitä muistaisi nauttia mahdollisimman paljon, mutta kaiketi kaikilla meillä on tarve pitää itsemme kasassa ja hoitaa asiat hyvin ennen kuin jokin ajanjakso tai koko elämä päättyy. Ehkä siksi tulee ylilyöntejä kesäpäivin ja -öin.

Olisi silti surullista ajatella elämän alkavan vasta kesällä. Nimittäin paljon helpompaa olisi elää ihan joka päivä, vaikkei siltä ehkä tunnu aamuina, jolloin sade on piiskannut puiden oksia kaduille tai pakkanen jäädyttänyt viimeisetkin elonmerkit keskustasta. Täysillä eläminen voi olla vaikeaa kesällä, sillä koko kaupunkihan lopulta hiljenee, kunhan käynnistynyt terassihurvittelu ja muu rilluttelu on nähty. Miten voi elää täysillä, jos ketään ei näy missään? Kaikki eivät muutenkaan voi, sillä vaikka kesä on näennäisesti vapauden aikaa, on se sitä tosiasiassa harvoille. Moni on ollut vapaa viimeksi pikkuisena koululaisena.

Kun tänään näin keskustan suurmarketin tyhjän juomahyllyn ja viimeisistä sitruunakivennäisvesistä taistelevat ihmiset, jäin miettimään aikaa, jolloin säätä ei voinut ennustaa eikä vuodenajan vaihtumista pitää silmällä kalenterista. Kun näki auringon, oli pakko tarttua hetkeen. Mutta mitä silloin oikeastaan tapahtui? Säntäsivätkö ihmiset pelloille viikatteet kainalossa niittämään heinää vai nauttivatko he päivästä iloiten vapaudesta? Huomisestahan tiesi silloin vielä vähemmän kuin nyt. Siksi oikeastaan toivon, että esi-isämme muistivat elää, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siis meidänkin pitäisi.

Taidan vain olla tylsä, nihkeästä selästä tuskastuva syysihminen, joka aika usein unohtaa elää täysillä.

Onko kesä vapauden aikaa? Miksi hyvän tähden ihmiset sekoavat silloin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Perjantain pikamielipiteet

Minua huvittaa vieläkin se, että Mediakkaa on sanottu poliittiseksi blogiksi. En minä sellaisena tätä pidä, mutta toisaalta se tuntuu aika imartelevalta! Onhan minulla paljon sanottavaa, vaikka suurimmat mölyt pidän mahassani. Pieniä makupaloja niistä saatte kuitenkin nyt.
DSC_07066Aiheeseen sopivasti aloitan nettikommentoinnista. En ole niinkään huolissani siitä, millaista törkyä blogeihin sataa, vaikka pöhköä on suoltaa vieraan ihmisen sivustolle sontaa anonyymisti. Viime aikoina olen katsonut epäuskoisena erityisesti iltapäivälehtien kommenttisivuja. Ehkä epäuskoisempana kuin koskaan, sillä on käsittämätöntä, että äänestyskelpoiset, todennäköisesti aikuiset ihmiset muun muassa vähättelevät mielenterveyden häiriöitä, epäilevät, että joku on keksinyt anoreksiansa, puhuvat siitä, kuinka naisen pitäisi maksaa vuokransa ’luonnossa’ ja uskovat, että lenkkimakkara on terveellisempää kuin kaura.

Seuraavan kerran kaikki äänestyskelpoiset palaavat uurnille toukokuussa, kun EU-vaalien äänestysaika alkaa. Vaikka eiväthän ne ketään kiinnosta! Itse ajattelen, että kaikkien velvollisuus on äänestää, enkä itse pystyisi nukkumaan yötäni levollisesti, jos en olisi täyttänyt velvollisuuttani. Sitä pelleilyä en tosin ymmärrä, että asettuu ehdolle, muttei ota paikkaa vastaan, vaikka tiedän, mitä järjestely ajaa takaa.

Ihmiselämää ohjaa aika monesti ennakkoluuloisuus, mikä näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa niin muukalaisvihana kuin ihan ruokakaupassa. Muistatteko ajan, jolloin vain osa kansasta uskalsi käydä Lidlissä, koska siellä oli vain saksalaisia tuotteita? Nykyään Lidl on jo ankkuroitunut tukevasti markkinoille ja kilpailee tosissaan kahden suuren ketjun rinnalla – ja vastaa hyvin talousvaikeuksien runteleman ja hintatietoisen väen tarpeisiin.

Lidlin aseman ovat perineet maailman makujen kaupat. En suostu kutsumaan niitä enää etnisiksi kaupoiksi, sillä jos ajattelee etnisyyden tieteellistä määritelmää, ovat kaikki muutkin puodit etnisiä, olivatpa yrittäjät mistä tahansa kotoisin. Siksi onkin vähän hölmöä, että etniset kaupat nykyään käsittävät vain ei-suomalaiset liikkeet. No, joka tapauksessa käsitettä suurempi ongelma on ennakkoluuloisuus. On toki ymmärrettävää kyseenalaistaa hygieenisyys aivan kaikkialla, mutta monet laadukkaat kaupat kärsivät turhaan nenän nyrpistelystä. Aasialaisten ja Lähi-idän kauppojen tuotteet tulevat yleensä Keski-Euroopan keskusvarastoilta ja ovat huomattavasti huokeampia ja tuoreempia kuin valtavirtamarkettien myyntiartikkelit. Kannattaa kokeilla, vaikka vähän jännittäisi. Uuteen putiikkiin astellessa voi miettiä, miltä tuntui astella Lidliin 15 vuotta sitten.

Lopuksi katsaus kotikaupunkini Tampereen tilanteeseen. Kuulemani mukaan monet ovat olleet huolissaan kaupungin katukuvasta, mikä tiivistää aika hyvin ongelman ytimen. Ihmiset ovat huolissaan katukuvasta, eivät ihmisistä, jotka unelmakatukuvan niin sanotusti tahraavat. Ymmärrän, että kaupungin turvallisuustilanne herättää keskustelua, sillä jo pelkästään ratikkatyömaa luo monta syrjäistä kolkkaa sekasortoiseen keskustaan.

Pakko myöntää, että heräsin itsekin kunnolla kaupungin sekavaan meininkiin vasta tänä keväänä. Meninpä töihin mihin aikaan tahansa, on liikkeellä ihmisiä yhtä paljon kaikenlaisten aineiden vaikutusten alaisena kuin ilman päihtymystilaa. Jakauma ei tietenkään ole oikeasti yhtä karkea, mutta siltähän se helposti näyttää. Täytyy tunnustaa, että kirjastopuistossa ja Keskustorilla istuessa ei olo auringonpaahteen alla voi olla yksinomaan turvallinen ja rentoutunut, kun lähellä puhkeaa tappeluita ja hahmot heiluvat ympäriinsä todellisuudentaju karanneena. Haluaisin ajatella, ettei tästä kaikesta voi syyttää yksilöä, vaan yhteiskuntaa. Sattumaa ja tahdonpuutetta. Voimien ehtymistä ja epäuskoa.

Ihan järkyttävän huonoa tuuria ja huonoja päätöksiä.

Minkälaisia vasta-ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikuisesti Tampereella?

Tampere, Tampere ja Tampere. Muusta en tiedä. Havahduinkin vähän aikaa sitten siihen, että on poikkeuksellista elää Suomessa näin täysin yhteen kaupunkiin kiinnittynyttä elämää. Täällä minulla on kaikki. Pitäisikö tilanteen olla toisenlainen?
DSC_00300Kävellessäni töihin tänään viima riuhtoi kulahtanutta kaulahuiviani. Katselin kadun päässä möllöttävää kirkkoa ja saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa huvipuistoa, jonka uutuuslaite kohosi horisontissa uljaana. Nämä näkymät minä tunnen ja tiedän: joka kulman, suuren poppelipuun, tiilet ja luodinreiät suihkulähteessä. Täällä asuvat ystäväni ja vanhempani, ajattelin.

Jos karttaan pitäisi piirtää asumishistoriani, olisi se pitkä 15 kilometriä pitkä viiva. Sen varrella minulla on ollut kuusi osoitetta siistissä rivissä aina Pispalasta kangasalalaiseen lähiöön saakka. Ei minulla ole lapsuutta vieraassa kaupungissa, äkkipikaisia muuttoja muualle tai työkomennuksia maakunnissa.

On tavallaan surullista, ettei minulla ole siteitä muihin kaupunkeihin. Toki se, että isäni on kotoisin Kokkolasta, jossa mummolani myös sijaitsi, laajensi elämänpiiriäni etenkin lapsena. Läheisiä ystäviä en koskaan löytänyt, vaikka paljon hyviä tuttavuuksia jäikin. Ehken vieraillut kaupungissa tarpeeksi usein, ja kun sosiaalisesta mediasta vihdoin tuli arkipäivää, oli ystävyydensiementen kylväminen myöhäistä, sillä en oikein ehtinyt nähdä tovereita koskaan kasvotusten. Turha siinä on enää somessa lätistä.

Harmillista Tampereelle keskittyvässä suhdetoiminnassani on se, että laaja ystäväverkosto ympäri Suomen loisi mahdollisuuksia myös työasioissa – puhumattakaan siitä, miten paljon se avartaisi mieltä ja käsitystä suomalaisuudesta. Asumme samassa maassa ja olemme maailman mittakaavassa hyvin homogeeninen kansa, mutta silti on aivan eri asia asua Helsingissä, Kokkolassa, Kuopiossa tai Rovaniemellä. Jo paikallinen kulttuuriperintö on aivan omanlaisensa joka kolkassa!

Eroavaisuuksia on myös työllisyystilanteessa ympäri Suomen. Jos olisin järkevä, lähtisin varmasti oikopäätä Helsinkiin tai vaihtoehtoisesti pieneen kaupunkiin nappaamaan loistoduunin, mutta kun en halua. Uskon siihen, että hyvä tekijä saa töitä mistä vain, mutta kova kilpailu täytyy hyväksyä. On pakko jaksaa yrittää.

En kuitenkaan ole niin uppiniskainen, etten voisi missään nimessä työskennellä muualla kuin Tampereella. Varmasti voisin. Olisi itse asiassa aika huimaa hurauttaa välillä junalla töihin Helsinkiin tai muualle. Tähän mennessä olen tehnyt vain päivätyömatkoja tiheimmillään kaksi kertaa kuussa, mutta jaksaisin pendelöidä tarvittaessa monta kertaa viikossa.

Tuskin koskaan voisin siirtää vakituista osoitettani nykyisen postinumeroni alta pois, mutta työpäivien lisäksi voisin olla valmis pieneen ja vähän pysyvämpään piipahdukseen, kunhan sen nimenomaan voisi laskea visiitiksi, ei asumiseksi.

Puhuimme nimittäin kotona vähän aikaa sitten siitä, mitä tekisimme, jos minulla olisi loputtomasti aikaa ja rahaa. Voisin hyvin vuokrata tönön jostakin korvesta ja asua siellä vuoden kirjoittamassa. Paikassa, jossa saisi tuntea kaikki vuodenajat sellaisina kuin ne ovat ja ikävöidä kunnolla kaupunkia. Ehkä jossakin ruotsinkielisessä lilliputtikylässä, jossa ostokset pitäisi tehdä puhuen vanhaa ruotsin murretta ja jossa kesät tanssittaisi perinteisen juhannussalon ympärillä. Talven tullen ketään ei enää näkyisi.

Tulimme kumpikin samaan lopputulokseen: Idea olisi ihan mahtava, kunhan pääsisi äkkiä junalla kotiin. Sinne, missä Näsinneula kurkkaa parvekkeelta, kun tarpeeksi kääntää päätään.

Oletko muuttanut monta kertaa elämäsi aikana? Missä et voisi koskaan asua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa