Ihanimmat kommentit

Niin kuin joku kommentissaan totesikin, on ihmisellä taipumus vuorovaikuttaa ja siksi kommenttien saaminen tuntuu yksinkertaisesti hyvältä. Sen olen todella saanut huomata blogini liikenteen vilkastuessa ja kommenttimäärien kasvaessa.
DSC_0149.JPGOlen edelleen vähän häkeltynyt, kun saan kommentin tai kun joku ottaa tekstini puheeksi. Saan ehkä vähän yllättäen myös jonkin verran yksityisviestejä, joissa ihmiset kertovat kokemuksiaan. Ei niitä ihan tulvaksi ole, mutta tulee kuitenkin. Tuntuu käsittämättömältä, että joku haluaa käyttää aikaansa siihen, että lähettää minulle viestin. Aika ristiriitaista siihen nähden, että teen kuitenkin blogia tavoitteellisesti eikä touhu ole minulle uutta.

En pelkää negatiivisia kommentteja, sillä moniääninen keskusteluhan on vain positiivista. Ainoat niin sanotut vihakommenttini olen saanut teksteihin, joissa arvostelen elintarvikkeita. En enää oikeastaan kirjoita tuotearvioita ruoasta, sillä se on jo nähty syy ei siis ole kurjat kommentit. Niidenkin alkuperää voi vain arvailla.

Luen itse paljon blogeja, mutta jätän harvoin kommentin. Olen yrittänyt ryhdistäytyä varsinkin pienten blogien kohdalla, sillä jättämällä jollekin pienen viestin tulen samalla sanoneeksi, kuinka mainiota blogia hän tekee. Pidän itse kommentteihin nopeasti reagointia tärkeänä, koska sitä kaipaan myös itse kommentoijana. Tulee arvoton olo, jos viestiä ei huomioida. Ihmisillä ja varsinkin ammatikseen bloggaavilla lienee parempaakin tekemistä kuin kommenttien selaaminen, mutta melko kylmän ja yksipuolisen kuvan antaa itsestään vuorovaikuttavana kirjoittajana, jos ei vaivaudu edes vastaamaan.

Minä oikeasti liikutuin kommentista, jossa todettiin, että tekstini saavat ajattelemaan pieniä asioita omassa elämässä ja kuinka olisi toivottavaa, että jatkan samalla tiellä. On hämmentävää, että joku tuntematon haluaa jättää noin kauniita sanoja taakseen, ja lisäksi tuntuu hyvältä, että teksteilläni on oikeasti merkitystä enkä kirjoita niitä kuuroille korville.

Arvostan myös paljon sitä, kuinka perinpohjaisesti monet vastaavat. Kyseessä lienee taas sama hämmennys siitä, että joku haluaa käyttää niin paljon aikaansa kirjoittaakseen pitkän, pohtivan ja omakohtaisen kommentin. Pystyisinpä ja ehtisimpä itse useammin samaan muiden blogeissa!

Joku myös joskus totesi, ettei olisi koskaan uskonut, minkä ikäinen olen, kun noin puolitoista vuotta sitten julkaisin 25-vuotissyntymäpäivänäni juhlatekstin. Sekin oli ihanasti sanottu, sillä vaikka kohderyhmän rajaaminen varmasti olisi järkevää, pidän ajatuksesta, etteivät tekstini ole kovin tarkkaan ikäsidonnaisia. Lienee kai taito muotoilla asiat universaalisti.

Vuorovaikutus siis todellakin on ihanaa, ja keskustellaanhan taas lisää!

Mikä kommentti on jäänyt parhaiten mieleesi? Millainen teksti herättää kommentointihimon?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon puheenaiheet bikineistä päihteisiin

Kulunut viikko on ollut uutisiltaan erinomainen, sillä kyytiä ovat saaneet niin paikallispoliitikot kuin lifestyle-palstojen tähdet.
agreement-2548138_960_720Kuva: Pixabay

Ihmisroskat
Ei mennyt ihan putkeen – eikä roskiin. Oululaiskaupunginvaltuutettu ja Pihlajalinnan entinen alueellinen toimitusjohtaja Riikka Moilanen totesi kaupungin jäteongelmaan liittyvässä keskustelussa, että pitäisi miettiä myös, mitä katujen ihmisroskalle, laitapuolenkulkijoille ja päihteiden käyttäjille, tehdään. Sanotaanko niin, että ihminen voi ajatella, mitä haluaa, mutta itse en uskaltaisi möläytellä oikein mitään, jos olisin yhtä korkeassa asemassa kuin ihmisroskista huolestunut Moilanen. Kommentista tuli paha olo. Onko päätöksenteko aivan väärissä ja ennen kaikkea kylmissä käsissä?

Stop alusvaatekuville
Missifinalisti Emilia Anttikoski ilmoitti kieltäytyvänsä alusvaatekuvauksista kiertueella, sillä hän ei esiinny kuvissa vaatteissa, joissa ei muutenkaan kulkisi julkisesti. Niinpä hän oli alusvaatekuvauksissa pukeutunut yömekkoon ja -kimonoon. Bikinien suhteen ongelmaa ei ole; ne päällä ollaan rannallakin. Olen sitä mieltä, että missi-instituutio vaatii ryhtiliikettä ja on hienoa, että joku ihminen seisoo arvojensa takana, mutten silti ihan ymmärrä, miksi koko leikkiin lähtee, jos alusvaatteet kauhistuttavat. Jos kyse ei ole läpinäkyvistä alusvaatteista, on ero bikineihin mitätön. Instituution puhdistaminen lähtee muista arvoista kuin alusvaatekielteisyydestä.

Tanskalaisprinsessa Suomessa
Tanskan kruununprinsessa Mary saapui Suomen-vierailulle kotimaamme ja Tanskan satavuotisen diplomaattisuhteen kunniaksi. Vau, mikä juhlan aihe! Itse suunnittelen Halloween-bileitä, jotka taatusti kalpenevat Maryn kekkereiden rinnalla. Eniten minua kuitenkin mietityttää kuninkaallisten ihannointi. Ymmärrän sen, että he ovat maansa brändin edustajia, kansakunnan keulakuvia, mutta silti tuntuu hölmöltä, että päivän suurimmat uutiset kertovat siitä, kuinka pelkällä etunimellä esiteltävä prinsessa on saapunut Suomeen ja pukeutunut tietyllä tavalla.

Tosi-tv-ohjelmien rakkauskiemurat
Mitä minä sanoin! Kirjoitin viikko sitten tosi-tv-rakkausohjelmista, ja nyt kun Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvässä vauhdissa, ei viihdeuutisista puutu sisältöä. Ensitreffit-Heikki on liian jäyhä ja nirso, ja Maajussille morsianMauno ja kesken kaiken pudotettu puolisoehdokas Kirsi jakavat muuten vain mielipiteitä. Vauva.fi:n keskustelupalstalla on kymmeniä sivuja jutustelua kummastakin sarjasta. Myönnän siis, että olen lukenut näitä keskusteluita, vaikka onhan se huvittavaa, että ihmiset jaksavat puhua tuntemattomista tallaajista kymmeniä, jopa satoja sivuja. Kai tavallisuus ja arkidraama kiehtovat.

Laura Voutilaisen metelöinti
Tämä case on oma suosikkini. Laulaja ja musikaalitähti Laura Voutilaisen asunnosta on Seiska-lehden mukaan kuulunut metelöintiä. Lehden mukaan asunnosta on kuulunut kolinaa, ja kyseessä on ollut hirvittävä rakkausriita Hovimuusikko-Ilkan kanssa. Olisi ihan kamalaa, jos meidän naapurimme raportoisivat jokaisesta meiltä kuuluvasta rasahduksesta. Ei se tosin olisi mahdollista, koska emme taida olla yhtä tulisieluisia kuin Laura ja Ilkka. Tyydymme kuuntelemaan sitä lauramaista möykkää yläkerrastamme.

Mikä uutinen puhutteli sinua tällä viikolla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paras arki ilman puhelinta vai sen läpi?

Oikein huvittaa ajatella some-historiaani. Aluksi minua ei huvittaneet ollenkaan älypuhelimet eikä liiemmin sosiaalinen media. Nyt joudun tappelemaan lenkillä itseni kanssa siitä, nautiskelisinko hiljaisuudesta maisemia katsellen vai päivittäisinkö hetket Instagramin tarinaan.
DSC_0131.JPGSunnuntai oli täydellinen lenkkipäivä. Aurinko paistoi esteettömästi vielä kuuden maissa iltapäivällä heijastaen säteet kauniisti järvelle, josta pikkuruinen majakka tervehti sillalla kulkevia lenkkeilijöitä. Minä hipsin pitkin puolivalmista, lähellemme kohoavaa asuinaluetta, väistelin pyöriä ja yritin pysyä reitillä rakennustyömaalta näyttävillä kaduilla. Kiipesin kukkulalle, jolla en ollut koskaan käynyt. Oloni oli innostunut ja levollinen. Mutta puhelin täytyi kaivaa esiin ja sillä kuvata maisemat joka kulmasta, jopa kadulle pudonneet punaiset lehdet. Lärpätin aiheesta vielä muutaman minivideon verran someen. Se siitä mindfulness-lenkistä.

Minusta on vaivihkaa tullut aktiivinen Instagramin käyttäjä. Se, joka näkee pienetkin arjen askareet Instagramin tarinatoiminnon läpi. En koskaan voisi alkaa tehdä YouTube-videoita, ja siksi olen hämmentynyt siitä, kuinka paljon pidän Instagramin minivideoista. Tänään jolkotin läpi vanhojen kotikulmieni puhelin kädessä ja höpötin, mitä mieleeni tuli. Kuvasin jopa yhden vanhan lukioni nojatuoleista, sillä se herätti paljon muistoja. Menin kahvilaan, ikuistin vitriinit ja ateriani. Siitäkin huolimatta, että olisin voinut vain nauttia syksystä ja katsella ohi kulkevia ihmisiä.

Olin vakaasti päättänyt elää ilman älypuhelinta. Päätös petti jo vuonna 2012, kun tajusin, ettei yliopistoelämä oikein suju ilman taskussa kulkevaa tietoa. Sosiaalisessa mediassa ja etenkin Instagramissa olin aluksi varovainen, ja kesti pitkään, että otin edes kuvapuolen haltuuni, videotarinoista puhumattakaan. Maailma on muuttunut ihan hirveästi lyhyessä ajassa, sillä vielä kuusi vuotta sitten en voinut edes kuvitella, että joku voisi olla some-ammattilainen.

Välillä tuntuu siltä, että sosiaalisen median käyttöä demonisoidaan ihan tarpeettomasti. Niin teen itsekin miettimällä omia rajoituksiani ja tekemällä ongelman lenkki-instailusta, vaikken todellisuudessa ole ongelmakäyttäjä. En ole edes pahimmasta päästä mitä tulee puhelinräpläilijöihin. Minun rajani menee siinä, että toisen puhuessa ei näpelöidä kännykkää ja mumista vastauksesti jotakin. Yhtä raivostuttavaa tosin on se, jos viestiin vastaamisesta kesken keskustelun loukkaannutaan. Joskus on pakko olla nopeasti tavoitettavissa.

Onko some siis todellisuudessa häirinnyt arkeani? Ei sentään, vaikka toivoisin pystyväni viettämään enemmän aikaa ilman puhelinta. Pelkään sitä, että elämä valuu ohi, jos katselen sitä kännykän kameran läpi, ja samaan aikaan olen myös huolissani siitä, että arjen hetket jäävät tallentamatta, jos en kulje puhelin kädessä. Tänään kauppareissulla otin kuvan KlapiKokin salaatinkastikkeesta, koska minua kiinnosti, kuka ihme on KlapiKokki. Ajattelin kysyä sitä Instagramin tarinassa muilta. Hylkäsin kuitenkin kuvan ennen julkaisemista, sillä yhtäkkiä tuntui niin typerältä seisoa sateesta litimärkänä lähikaupan kastikehyllyllä kuvaamassa purnukkaa, jota en kuitenkaan koskaan ostaisi. Ryhdistäydyin, palautin mieleeni kauppalistan ja hoidin ostokseni loppuun kännykkää vilkuilematta. Kyllä ostosreissu täytyy pystyä suorittamaan ilman somettamista.

Haluaisin kuitenkin olla yhtä aikaa se, joka ennättää ikuistaa tavallisen kiehtovaa arkea Instagramiin ja se, joka osaa heittää luurin sohvan väliin muulloinkin kuin pakollisen some-lakon aikana. Haluaisin olla vapaa koko asian ajattelusta.

Videotarinoitani voi seurata Instagramissa @annakatariinam.

Miten sinä käytät somea? Koetko sitä koskaan ongelmaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näistäkään aiheista ei tullut kokonaista blogitekstiä

Kirjoitin aiemmin säännöllisesti aiheista, joista ei koskaan olisi voinut syntyä kokonaista blogitekstiä, vaikka olisin halunnut niistä kovasti keskustella. Muistio on jälleen pullollaan aiheita, joista en halua kirjoittaa satoja sanoja, mutta olisi mielenkiintoista kuulla kuitenkin muiden ajatuksia samoista aiheista.
mustalahti_tampere.JPGVarusmiesten kasvisruokapäivät
Varusmiesten viikkoruokalistaan lisättävistä vegemuonapäivistä olisi niin paljon sanottavaa, mutta samalla koen turhaksi jaaritella aiheesta pitkään, sillä en jaksa saarnata. Olen vain hirvittävän hämmentynyt aiheista kertovien uutisten kommenteista, joissa uskotaan, että Suomelle nauretaan, kasvisruokapäivän jälkeen pitää syödä kaksi viikkoa pelkkää lihaa ja kaiken lisäksi hihitellään sille, ettei mies pupunruoalla marssi. Kuulin tähän liittyen myös sanonnan: ”En minä pupun ruokaa syö, eikä pupu aja mun Mersulla.” Mitä? En ymmärrä, aiheet eivät liity mitenkään toisiinsa. Niin, ja miehille ei kasva rintoja soijasta, ja kasvisruoka oikein ja hyvin tehtynä on täyttävää ja ravitsevaa. Paljon parempaa kuin varusmiesten suosikit makkara, kebab ja makaronilaatikko. Kohu vegeruokapäivän ympärillä osoittaa vain sen, kuinka takapajuisessa yhteiskunnassa tietyiltä osin elämme.

Nosto-automaatit
S-ryhmän kauppojen seinien Otto-automaatit ovat muuttuneet vaivihkaa Nosto-automaateiksi. Perusjääräpäänä olen tietysti kauhuissani ja epäluuloinen. Mitä nostaminen maksaa? Mikä ihmeen Nosto-automaatti? Mistähän se tuli? Vielä pitäisi vapaa-aikaa uhrata selvitystyöhön. Eniten ajatuksia on kuitenkin herättänyt Nosto-automaatin katumainoksen slogan ”Kahisevaa muovin tilalle”. Ovela veto suositella käteistä muovin – eli tässä tapauksessa muovikorttien – tilalle aikana, jolloin muovin käyttäminen on todellinen ympäristöongelma. Mainostekstiä ei kuitenkaan voi pitää kovin onnistuneena, sillä en lähtisi syyttämään maksukortteja ensimmäisenä muovikriisistä. Ja sitä paitsi käteisen ylivalta ei koskaan palaa, joten on turha parjata muovikortteja. Niiden kätevyys on kiistatonta. Mainoksesta jää siis vain tunne, että uusi automaatti on ontuvasti kytketty globaaliin ongelmaan, johon palvelu ei edes tarjoa ratkaisua.

#kiitollinen
Sosiaalisessa mediassa pitäisi olla koko ajan valtavan kiitollinen kaikesta. Itsestä, terveydestä, kodista, kesästä, työstä ja ystävistä. Ajattelin pohtia kiitollisuutta some-julkaisujen aiheena tarkemmin, mutta tulin siihen tulokseen, ettei kukaan jaksaisi lukea jorinaa aiheesta pitkän tekstin verran. Pohdin myös omaa kiitollisuustasoani. On ihan totta, että en varmastikaan muista kovin usein olla kiitollinen, vaan keskityn yleensä siihen, mikä voisi olla paremmin, vaikka koenkin olevani hyväntuulinen ja peruspositiivinen. Tänään olen kiitollinen siitä, että päätä ei enää särje, kirjoittaminen luistaa, blogilla menee hyvin, aamupalapizza on uunissa ja kahvi porisee MoccaMasterissa.

Kesän viimeinen ilta
Kävin ottamassa kuvia lähellä kotiamme sijaitsevassa Mustanlahden satamassa. Käynnissä olivat venetsialaiset, satamaravintolasta kuului naurua ja bändien musiikkitestailua, ja satamaan pysähtyneissä veneissä katsottiin Cheekin keikkaa ja kuunneltiin kansainvälistä räppiä. Taivas värjäytyi hiljalleen purppuran sävyillä, sitten keltaisella ja oranssilla. Ilta oli ihan valtavan kaunis, mutta ei siitä ehkä kokonaista blogitekstiä saisi. Ei edes siitä, etten ymmärrä, miksi ihmiset suuttuvat siitä, että sisämaassa järjestetään venetsialaisia. Eikä siitä, että yhdessä veneessä jyskynyt räppi raikui koko satamassa peittäen alleen kaiken muun. Tahditonta.

Jos bloggaat, mistä sinä jätit kirjoittamatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa