Donna näkee ja juhlii sydämellään

Ylen uutuusdraamakomedia Donna arkipäiväistää näkövammaisen arjen onnistuneesti – esittäen sen ihan tavallisena. Sellaisena kuin ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliset elämät ovat aistilukumäärästä riippumatta.
donna_yle.pngKuvakaappaus Yle Areenasta.

Työt rullaavat, viini maistuu ja omakotitalo on vähän rempallaan. Kuulostaa keskivertokolmekymppisen arjelta. Sekin sopii tilastoihin, että äijä lähtee kävelemään kesken kaiken, kuten Donnalle (Alina Tomnikov) käy, kun muusikkomies André (Eero Ritala) ottaa hatkat rakastuessaan soittokaveriinsa (Miila Virtanen). Näkövammaisuus onkin jo hieman harvinaisempi juttu ainakin tilastoja katsottaessa. Donna ei niitä näe, eikä miehensä pitkään jatkunutta pettämistä, mutta paljon muuta äkisti alkanut yksinelo avaa silmien eteen näki niillä tai ei. Apuna on joka käänteessä yliaktiivinen ystävä Mira (Essi Hellén).

Kuten aika moni muukin eronnut, Donna haluaa löytää uuden miehen tai vähintään pientä säätöä, jota mahtuisi vanhan puutalon uumeniin enemmänkin. Etsintäkeikkaa värittävät monet juhlat, humalat, pieleen menneet kohtaamiset ja ihan hullut illat. Osin tuntuu, että sarja korostaa juhlimista kuin yrittäen kertoa, että näkövammainenkin voi elää täyspainoista elämää. Tarkemmin ajateltuna sitä ovat kaikki draamasarjat täynnä, olipa kyseessä sitten näkövammainen päähenkilö tai ei.

Roisia kyytiä

Donna ei myöskään tyydy hissuttelemaan ennakkoluulojen käsittelytavoissa tai sorru valistavaan tyyliin kertoessaan erilaisesta arjesta. Kieli on roisia, ja siitä saavat osansa niin näkövammaiset, elämäänsä kyllästyneet omaishoitajat ja työtään inhoavat avustajat kuin lyhytkasvuisetkin. Retorisilla valinnoilla on paikkansa. Elämää ei pidä ottaa vakavasti, ja karkeat sanavalinnat ja musta huumori tekevät teeman helpommin lähestyttäväksi. Sarja sanoo ääneen sen, mitä yleensä ei voi sanoa.

Ennakkoluulojen käsittelyssä sarja tekee myös oivallisen huomion tarttuessaan myös Donnan omiin käsityksiin. Sarjan päähenkilö ei ole syntymäsokea, ja muistaa siten ajan ennen näkökyvyn menetystä. Treffeillä toisen näkövammaisen kanssa hän toteaa, ettei todellakaan halua sokeaa miestä. Donnan ystävä Mira taas pohtii suhdettaan lyhytkasvuiseen oppilaaseensa. Donnan ja Miran oppilaan kohtaaminen tuo sarjaan mehevän käänteen, ja ennen kaikkea kuvaa sitä, kuinka muiden näkökulmasta samantyylisten ongelmien kanssa kamppailevat löytävät yhteisen sävelen. Siksi, ettei kumpikaan yritä liikaa.

Tomnikov suoriutuu sokean näyttelemisestä mainiosti, vaikka varmasti ammattilaiset epäluonnollisuuksia siitä voivatkin löytää. Rooli ei ole helppo, eikä sarjan kannalta oleellista olekaan se, että kaikki menee prikulleen oppikirjan mukaan. Juju on teemassa, ei siinä, kuinka luonnollisesti kahvikuppi putoaa kädestä lattialle tai missä kulmassa Donna kompastuu omiin jalkoihinsa.

Navigaattori sydämessä

Kymmenenosaisen sarjan kuvaukseen on yhdistetty onnistuneesti maailmaa Donnan silmin. Mustaksi kuvaa ei ole jätetty, mutta pätkät ilmentävät hyvin sitä, millaista kepin kanssa liikkuminen on, ja millaisia ennakkoluuloja arjen tilanteissa kohtaa kohtaamatta varsinaisesti muita ihmisiä keskustelun tasolla. Näkövammaisille saatetaan huutaa asiakaspalvelutilanteessa, vaikka kuulossa ei olisi vikaa. Apua tarjotaan auliisti kadulla, mutta kun sitä oikeasti tarvitsisi, katsotaan vierestä.

Sarjan pääsanoma taitaakin kääntyä siihen, minkä jo kaikki ihan tavalliset ihmiset tietävät: jokainen on yhtä arvokas. Elämän ei tarvitse loppua aistimenetykseen, eikä jonkin kyvyn menettäminen ole syy syrjintään. Todennäköisesti ja valitettavasti joillekin se lienee vielä epäselvää, ja siksi Donnan kaltaisia sarjoja tarvitaan siis sen lisäksi, että Ylen uutuus on myös mainiota viihdettä ilman merkityksellistä teemaakin.

Donna osoittaa, että tärkein näkökyky sijaitsee sydämessä, vaikka mielellään ympärillä olevaa maailmaa katsoisi sen lisäksi myös ehjin silmin.

Sarjan ensimmäinen kausi on jo katsottavissa kokonaan Yle Areenasta.

Minkälaisia ajatuksia sarja tai sen aihe herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elä niin kuin nämä biisit opettavat

Ajatuksia herättävien lyriikoiden ei tarvitse välttämättä kuulua korvaa miellyttävään kappaleeseen tai olla edes valtavan oivaltavia saadakseen kuulijan pohtimaan hetken eloaan. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta kyse on vain ihan normaalista maankamaralla tallaamisesta, eli siitä tavallisesta selviämisestä, johon etsii neuvoja tarvittaessa vaikka ääniaalloilta.
DSC_0034Jonsu: Valloita maailma (2017)
”Tän pelin nimenä on valloita maailma”, on Jonsun esikoissinglen pääsanoma. Kappaleessa on myös kauniita kielikuvia siitä, kuinka ”Afrikan tähti on kaukana ja reitillä rosvoja”. Siksi maailma täytyy valloittaa, koska ”nappuloita lentää laudalta”. Vaikka kappale huokuu raivaajahenkeä, on siinä myös kaihoa ja taidokkaasti kätkettyä nyky-yhteiskunnan kritiikkiä ikuisesta uraoravanpyörästä: ”Sun täytyy huutaa sun vuoro on, muuten kierros on loputon.”

Ystäväni sanoi jo kauan sitten yhtäkkiä, että Jonsun kappale on ainoa, jota hän jaksaa kuunnella Suomipopilta. Nyt ymmärrän, miksi. ”Tän pelin nimenä on voita tai katoa”, ja se on aika surullista.

Juha Tapio & Anna Puu: Planeetat, enkelit ja kuu (2014)
Tapion ja Puun kappale tiivistää kauniisti nykymenon kiireen ja sen vaikutuksen parisuhteeseen. Kuinka moni myöntää, että on tullut vähän elettyä ”minä-minä-maassa”, vaikka toinen olisikin ”sateisella rannikolla kivi ilman toista, jota vasten hioutua”? Se, että sängyn päälle jonakin yönä laskeutuisi kappaleen nimessä mainitut omituiset asiat, kuvastaa hienosti sitä, kuinka pienet hetket voivat muuttua mystisiksi ja osoittaa oikealla ajoituksella, kuinka ”täs on onni, eikö juu”. Harvoin sitä tulee ajateltua, kun vetää peiton korviin ja mulkoilee herätyskelloa jo valmiiksi huomisaamua varten, vaikka se onni on siellä sängyn toisella laidalla. Eikö juu?

Anne Mattila: Perutaan häät (2005)
Sen ensimmäisen Mattilan takavuosien jättihitti on ihan hirvittävän ärsyttävä rallatus, jonka kuullessaan matkaa välittömästi johonkin peräpohjoispirkanmaalaiselle tanssilavalle, jossa viina virtaa kirkkaammin kuin bändin ääni nuhjuisessa loppukesän yössä. Tanssilavakulttuurissa ei ole mitään vikaa, ja kai Mattiloillekin oma fanikunta löytyy. Jos unohdetaan korvanyrpistys kyseisen kappaleen kohdalla, Perutaan häät antaa itse asiassa todella arkaluontoisen ja rohkean elämänohjeen, jota todella toivon noudatettavan.

Kuinka moni ihan oikeasti uskaltaa päästää irti asioista, joihin ei ole tyytyväinen? Varsinkin, jos on mennyt jo lupaamaan yhtä sun toista siunauksella, oikeusnotaarin kopautuksella tai ilman niitä ihan vain suullisesti. Kuinka mahtava veto! Perua häät kesken järjestelyiden, soittaa virastot, viihdepalvelut ja kokit läpi ja kertoa viileästi, että nyt vain kävi näin. Jos niin tekee, se on varmasti oikea ratkaisu. Siksi kannattaakin miettiä sitä, jos nyt järjestäisi häät, tekisikö ne mieli perua? Harva perääntyy, vaikka mieli tekisi.

Se ohjannee sydämen ja terveen itsekkyyden osoittamalle tielle, ja sillä on hyvä talsia, vaikka kiviä tai niiden aiheuttamia naarmuja vähän olisikin kengissä.

Mitkä lyriikat antavat mielestäsi parhaimman elämänohjeet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vauhti kiihtyy – Mediakan vuosiraportti

Mediakan vuosiraportti osoittaa, että meno hurjenee, aiheet ovat vakiintuneet ja toimivan blogin resepti on talletettu takataskuun.
DSC_0006DSC_0009DSC_0007DSC_0008Mediakan liikenne kolminkertaistui edellisvuodesta vuonna 2017. Blogin alkutaipaleeseen, ensimmäiseen puoleen vuoteen, verrattuna liikenne on nyt yli 10-kertainen. Ja saisi vielä tästäkin kymmenkertaistua. Tuntuu silti hyvältä, että ne joka paikassa ja yhteydessä esiintyvät pikkulinnutkin ovat asian huomanneet, ja yhteistyötarjouksia on tullut. Kommenttiboksikin on ollut yllättävän aktiivinen. Kiitos!

Hotellivalituksia, ruokaraivoa ja popkulttuuria

Suosituimpia aiheita vuonna 2017 olivat ruoka ja lifestyle. Kasvokkain tehdyt gallupit kertovat muuta, sillä yleensä toiveet kohdistuvat mielipiteisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin. Toisaalta tilastoissa kategoriaerot ovat pieniä, sillä aivan kärjessä ovat myös ilmiöt, mielipiteet ja kulttuuri: koko blogin juju.

Innostuin kuluneena vuonna näköjään rähjäämään melkoisesti eineksistä, mutta taitaa olla niin, että se suo on nyt rämmitty, ellei jotakin kerrassaan uskomatonta tavaraa osu tielle. Kommenteista päätellen einesvihaaja ei ollut ihan kaikkien mieleen, mutta keskustelu onkin toivottua.

Kirjoitin hävettävän vähän popkulttuurista, ja erityisesti musiikkiarviot jäivät tyystin huomiotta. Liekö syynä vuoden musiikkitarjonta vai alitajunnassa jyskyttävä ajatus siitä, etten ole loppujen lopuksi musiikki-ihminen. En myöskään käynyt kertaakaan teatterissa, vaikka siitäkin piti kirjoittaa. Elokuvakokemukset onneksi taltioin, ja ravintolakäynneilläkin kamera oli aina mukana.

Kuluttajajournalismin hengessä päädyin kirjoittamaan jälleen hotelleista, tosin ensimmäistä kertaa kotimaan pytingeistä. Näitä haluan tehdä ehdottomasti lisää – mutten ilmaiseksi tai ainakaan itse maksamalla. Luetuksi tekstiksi nousseesta Cumulus Kaisaniemen arvostelusta toivon, että ketju ottaa onkeensa, sillä Suomen hotellien hintatasolla on turha tarjota likatahroja ja yhdeksänkymmentälukua.

Stindebinden haamu jatkoi kummitteluaan menneenä vuonna. Stindebinden mysteeriä on hakukoneissa ratkottu niin kiihkeästi, että edelleen melkein kaksi vuotta sitten julkaistut tekstit killuvat luetuimpien joukossa. Vannon, että kertoisin, jos todella tietäisin, kuka Stinde oli. Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä Karjalaisen Jukkaan, joka vastauksen tietää.

Uusi blogivuosi

Vuodelta 2018 toivon, että rakas harrastukseni lähtee kunnolla lentoon, kulkee mahdollisimman pitkään mukanani ja on myös tulevaisuudessa tärkeä itseilmaisun paikka, elävä CV ja keskusteluareena, vaikka toistaiseksi olen itse saanut mesota täällä lähinnä kannustuksen säestämänä. Lässytystäni voi kuunnella nykyään myös Instagramissa, sillä olen innostunut Instagramin tarinatyökalusta.

Ai, pitääkö lopuksi kertoa jokin teksti, johon on erityisen tyytyväinen? Jutun En katoa koskaan (Mediakka 24.5.2017) teemoja mietin usein vieläkin, ja olen tyytyväinen tunteeseen, jonka sain vangittua tekstiin. Onko sittenkin niin, ettei kaiken pidäkään olla ikuista?

Kerro ihmeessä toiveita tulevalle vuodelle! Onko jokin teksti jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piirrä minulle hyvä mieli

Olen paatunut ”Jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelija, jos puhutaan sellaisesta onnesta, joka ei liity ulkoisiin tekijöihin. Ajattelen myös, ettei elämä ihan oikeasti muutu hyväksi, jos tarpeeksi toivoo, sillä on niin paljon ulkoisia, itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat.
DSC_0001.JPGMaaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani (PS-kustannus 2017) paketoi koruttomasti yhteen liudan ajatusten herättäjiä vuoden jokaiselle viikolle. Päämäärä lienee nimensä mukaisesti hyvä mieli. Tukiainen on kirjalilija ja muutosvalmentaja, jonka Hyvän mielen taidot ja Hyvän mielen kortit -tuotteiden (PS-kustannus 2016) jatkumoa tehtäväkirja on. Kaltaistani niskuroijaa jo muutosvalmentajan titteli närästää. Kirjan takana lukee: ”Avaa kirja ja aloita oma hyvän mielen vuotesi.” Tekisi mieli kirjoittaa alle: ”Enhän aloita.” Yritän kuitenkin suhtautua positiivisesti uutuusopukseeni; jokinhan minut sai nivaskan tilaamaan.

En kirjoita hyvän elämän oppaista ensimmäistä kertaa. Eettisestä näkökulmasta aiheeseen ottaa kantaa Karita Sainion Hyvin eletty lukemattomien muiden opusten tavoin. Toisilla ajatukset iskostuvat paremmin kuuntelemalla tai lukemalla; joillekin parempi tapa on kunnon toiminta, jonka tehtäväkirjat mahdollistavat. Kieltämättä tehtävien tekeminen ja niiden aiheiden äärelle pysähtyminen korostaa selkeämmin sitä, että elämän voi muuttaa paremmaksi vain sen päätähti. Elämä tai maailma eivät muutu, jos ainoa teko on lukea pitkää selostusta aiheesta. Itsestäänselvää ja aika paljon sanottu ihmiseltä, joka mielellään on se, joka lukee, kuuntelee ja oppii ihan hiljaa. Mitä sitä suotta tehtäviä raapustamaan tai leikkeihin osallistumaan, mutta tehtäväkirjan kanssa on pakko heittäytyä, kun sen joka tapauksessa on ostanut.

Hyvän mielen vuosi sopii mihin tahansa vuoteen, sillä se ei ole kalenterisidonnainen, vaan sen voi aloittaa milloin vain. Kirja käsittelee unelmia ja niiden alkuperää, itselle tärkeitä asioita, oman äänensä kuuntelemista, nautinnollista tekemistä, voimaa, oman itsensä kohtelua, pelkoja, esteiden ylittämistä ja uusien näkökulmien etsimistä. Tehtävät ovat listojen tekemistä, hyvien ja huonojen asioiden merkitsemistä eri tavoin ja pieniä piirustustehtäviä. Myönnettäköön, että lueteltu lista kuulostaa melkoiselta naiiviuskimaralta, mutta pakko siihen on uskoa edes tämän vuoden ajan.

Hyvä mieli ja elämä eivät vaadi tehtäväkirjoja, mutta ne tarjoavat melko edullisen tilannetarkastuksen omaan elämään. Silloin saattaa vahingossa korjata jotakin jo rikki mennyttä tai pitää huolta, että ehjä pysyy ehjänä, kunhan muistaa, etteivät kirjan sivut voi ryhtyä toimiin kenenkään puolesta. Jokainen taitaa tosiaan olla oman onnensa seppä, mutta pienestä lisäavusta tuskin on haittaa. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, eikä maailma valitettavasti ole vieläkään avoinna yhdenvertaisesti kaikille, mutta sisimmässään vellovaa tunnetta voinee takoa paremmin, kun siihen on oikeat työkalut.

Lupaan raportoida tehtäväkirjan tuloksista tulevana vuonna. Ensimmäinen tavoite on muistaa täyttää kirjaa ja olla vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, vaikka onnenapilat jäisivätkin värittämättä.

Minkälaisia ajatuksia vastaavat tehtäväkirjat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoittamatta jääneet aiheet, osa 2

Kun ei ole sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Aina voi kuitenkin länkyttää siitä, mitä olisi sanonut, jos olisi sanonut.
DSC_0020 (2)Blogien totuudenmukaisuus
En oikeastaan ymmärrä, miksi blogien rehellisyydestä ja avoimuudesta pitäisi edes keskustella, jos puhutaan siis henkilökohtaisen elämän jakamisesta. Markkinointiin ja mainontaan liittyvä etiikka on aihe erikseen. Tietysti draama kiinnostaa ihmisiä, mutta ei kai kukaan aikuinen oikeasti kuvittele, että joku jakaisi kaiken blogiinsa – varmasti joku tosin niin tekee. Silti on täysin turhaa puhista siitä, että blogi antaa liian kiillotetun kuvan kirjoittajastaan. Tähän liittyy medialukutaito, joka ei ole enää vain ihmeellinen sanahirviö, vaan ihmisen perustaito. Ei enempää sanottavaa, joten case closed.

Hyvät ja huonot asiakaskokemukset
Yhtäältä pitäisi olla äärimmäisen rehellinen, ja toisaalta ei kannattaisi polttaa siltoja takanaan. On paljonkin yrityksiä, joiden antamasta palvelusta tekisi mieli rähistä. Harmitukset liittyvät kuitenkin usein ohikiitäviin hetkiin,  jotka eivät anna kokonaiskuvaa palvelun laadusta. Joskus tosin hermo menee, ja yleensä aiheesta, kuten Bella Roman surkeista pizzoista, Cumulus Kaisaniemen ala-arvoisesta hotellihuoneesta ja Bistro Venlan omituisesta tomaattitentistä. Ainakin kahdessa viimeisessä kokemuksessa oli sentään hyvääkin. Harmi myös, että usein ne huippuhyvät kokemukset jäävät sanomatta. Esimerkiksi K-Supermarket Kuninkaankulmassa on aivan huippu kassatyyppi. Sellainen vaalea mies. Jaksaisipa itsekin tehdä työtä samanlaisella innolla ja ystävällisyydellä kuin hän. Päivästä toiseen.

Kauppakäyttäytyminen
Asiakasomistajapäivät. Ja aivan pakko oli itsekin ängetä ostamaan kulmakynä 20 prosentin alennuksella. Jotkut vain näyttävät saavan nautintoa siitä, kun mäiskivät ohikulkijoita kauppakasseillaan, etuilevat ja tönivät. Miksi joillakin mieltä ohjaa ajatus siitä, että on erityisasemassa muihin nähden? Nojoo, aika pientä siihen nähden, että monen muunkin asian suhteen maailmassa on niin, että toisilla on kaikkea, ja toisilla ei yhtään mitään.

Mitä kaikkea mielenkiintoista Amurissa voi tehdä?
Vaikka mitä! Mutta katso ensiksi ulos. Kukaan ei halua tehdä yhtään mitään ikävässä tihkusateessa ja loskassa. Ei edes Amurissa. Kun kevät taas koittaa, kannattaa suunnata Väinö Linnan puistoon piknikille, kävelemään Näsinkalliolle ja tutkimaan Makasiininkadun mukulakiviä. Ja istumaan tietenkin Mustaanlahteen. Amurin helmeen sentään voi mennä talvella. Siellä on joulutunnelma kohdillaan. Aamupalasta ei ole sanottavaa, mutta totean lyhyesti, ettei se palvele kasvissyöjää, ja siksi kannattaakin hakea vain luomukauraleipä tiskiltä mukaan.

Hömppäuutiskatsaus
Olisi ihan käyttökelpoinen idea alkaa tehdä jokaviikkoinen katsaus hömppäuutisiin, mutta uskon, että jokainen pystyy itse hihittelemään tauollaan Seiskan uutisille, joissa kerrotaan, kuinka ”jääkiekkoilija supatti rakkaalleen katsomossa” tai miten ”näyttelijä siemaili tuoppiaan vakavana”. Karaokebaarista kuiskitaan, ja leffasalista liverretään. Erittäin tavallisia ja varsin luotettavia tietolähteitä. Ensi torstaita odotellessa.

Kuten otsikosta voi huomata, tämä oli toinen osa juttusarjaa, jonka edeltäjän julkaisin toukokuussa.

Mistä sinä et kirjoittanutkaan? Mistä halusit kuulla, mutta kukaan ei kirjoittanutkaan siitä? Minkälaista sisältöä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa