Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoittamatta jääneet aiheet, osa 2

Kun ei ole sanottavaa, on parempi olla hiljaa. Aina voi kuitenkin länkyttää siitä, mitä olisi sanonut, jos olisi sanonut.
DSC_0020 (2)Blogien totuudenmukaisuus
En oikeastaan ymmärrä, miksi blogien rehellisyydestä ja avoimuudesta pitäisi edes keskustella, jos puhutaan siis henkilökohtaisen elämän jakamisesta. Markkinointiin ja mainontaan liittyvä etiikka on aihe erikseen. Tietysti draama kiinnostaa ihmisiä, mutta ei kai kukaan aikuinen oikeasti kuvittele, että joku jakaisi kaiken blogiinsa – varmasti joku tosin niin tekee. Silti on täysin turhaa puhista siitä, että blogi antaa liian kiillotetun kuvan kirjoittajastaan. Tähän liittyy medialukutaito, joka ei ole enää vain ihmeellinen sanahirviö, vaan ihmisen perustaito. Ei enempää sanottavaa, joten case closed.

Hyvät ja huonot asiakaskokemukset
Yhtäältä pitäisi olla äärimmäisen rehellinen, ja toisaalta ei kannattaisi polttaa siltoja takanaan. On paljonkin yrityksiä, joiden antamasta palvelusta tekisi mieli rähistä. Harmitukset liittyvät kuitenkin usein ohikiitäviin hetkiin,  jotka eivät anna kokonaiskuvaa palvelun laadusta. Joskus tosin hermo menee, ja yleensä aiheesta, kuten Bella Roman surkeista pizzoista, Cumulus Kaisaniemen ala-arvoisesta hotellihuoneesta ja Bistro Venlan omituisesta tomaattitentistä. Ainakin kahdessa viimeisessä kokemuksessa oli sentään hyvääkin. Harmi myös, että usein ne huippuhyvät kokemukset jäävät sanomatta. Esimerkiksi K-Supermarket Kuninkaankulmassa on aivan huippu kassatyyppi. Sellainen vaalea mies. Jaksaisipa itsekin tehdä työtä samanlaisella innolla ja ystävällisyydellä kuin hän. Päivästä toiseen.

Kauppakäyttäytyminen
Asiakasomistajapäivät. Ja aivan pakko oli itsekin ängetä ostamaan kulmakynä 20 prosentin alennuksella. Jotkut vain näyttävät saavan nautintoa siitä, kun mäiskivät ohikulkijoita kauppakasseillaan, etuilevat ja tönivät. Miksi joillakin mieltä ohjaa ajatus siitä, että on erityisasemassa muihin nähden? Nojoo, aika pientä siihen nähden, että monen muunkin asian suhteen maailmassa on niin, että toisilla on kaikkea, ja toisilla ei yhtään mitään.

Mitä kaikkea mielenkiintoista Amurissa voi tehdä?
Vaikka mitä! Mutta katso ensiksi ulos. Kukaan ei halua tehdä yhtään mitään ikävässä tihkusateessa ja loskassa. Ei edes Amurissa. Kun kevät taas koittaa, kannattaa suunnata Väinö Linnan puistoon piknikille, kävelemään Näsinkalliolle ja tutkimaan Makasiininkadun mukulakiviä. Ja istumaan tietenkin Mustaanlahteen. Amurin helmeen sentään voi mennä talvella. Siellä on joulutunnelma kohdillaan. Aamupalasta ei ole sanottavaa, mutta totean lyhyesti, ettei se palvele kasvissyöjää, ja siksi kannattaakin hakea vain luomukauraleipä tiskiltä mukaan.

Hömppäuutiskatsaus
Olisi ihan käyttökelpoinen idea alkaa tehdä jokaviikkoinen katsaus hömppäuutisiin, mutta uskon, että jokainen pystyy itse hihittelemään tauollaan Seiskan uutisille, joissa kerrotaan, kuinka ”jääkiekkoilija supatti rakkaalleen katsomossa” tai miten ”näyttelijä siemaili tuoppiaan vakavana”. Karaokebaarista kuiskitaan, ja leffasalista liverretään. Erittäin tavallisia ja varsin luotettavia tietolähteitä. Ensi torstaita odotellessa.

Kuten otsikosta voi huomata, tämä oli toinen osa juttusarjaa, jonka edeltäjän julkaisin toukokuussa.

Mistä sinä et kirjoittanutkaan? Mistä halusit kuulla, mutta kukaan ei kirjoittanutkaan siitä? Minkälaista sisältöä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Karjakko parkkiin! Ihan tavallista ja taidokasta tilalle

Satavuotias Suomi saa uuden missin tämän viikon sunnuntaina. Vanhanaikaiseksi parjattu ja perinteikäs kisa herättää yhä kiinnostusta, mutta kärsii arvon menetyksestä. Kuka edustaisi Suomea tyylikkäästi?
DSC_0109Olohuoneessa loisti kellertävä valo talvisena sunnuntaina. Putkitelevisiosta tuleva ohjelma oli värikäs ja juhlava. Suomen neito -kilpailu vuodelta 2000 on ensimmäinen muistoni missikisoista. Suomen neito -kisan voitti Salima Peippo, ja muistan karvaan pettymykseni, sillä minulla oli toinen suosikki. Muistan myös, kuinka Suvi Miinala (nyk. Tiilikainen) ja Heidi Willman (nyk. Sohlberg) kruunattiin Miss Suomiksi myöhemmin. Äitini muistutti, etteivät tavalliset ihmiset keikistele uimapuvuissa televisiossa, eikä kisoja kannata ottaa tosissaan. Enkä ottanutkaan. Halusin katsoa niitä – ja katson edelleen – siksi, että ihmiset ovat kiinnostavia. Etenkin se, mitä heidän suustaan tulee.

Hupaisin osallistumisperustelu taitaa olla se, että kilpailija haluaa olla Miss Suomi, johon koko Suomen kansa voi samastua. Ei missin tehtävä ole tarjota samastumispintaa, sillä silloinhan heitä ei tarvittaisi lainkaan. Kuka tahansa voisi olla Miss Suomi! Paremmin kansaa kuvaisi joku muu kuin kauneusihanteita vastaava nukke. Eikä perustelu sitä paitsi käy yhteen prinsessamielikuvan kanssa, jota myös mielellään korostetaan.

Ongelma kilpailuissa lieneekin se, että enää ei ole tarvetta pelkälle nukelle, vaan tarvitaan näkemyksiä, kielitaitoa ja viestintäkykyjä. Pitäisi olla muodikkaasti model, social media influencer, blogger, charity worker ja tv presenter. Hallussa pitäisi olla myös virheetön englanti ja mielellään myös muutama muu kieli, jotta muunkielisten medioiden kanssa toimiminen olisi helppoa ja saisi äänensä kuuluviin. Surullista onkin se, jos kisoihin lähetetään henkilö, joka ei pysty edes esittelemään itseään sujuvalla englannilla. Rallienglannin kaasuilla ei hurauteta huipulle.

Kisojen roskainen maine on johtanut kenties siihen, että ne, jotka kansainvälisesti voisivat pärjätä, eivät hae kilpailuihin tai sitten ulkonäkö ei niin sanotusti riitä. Vika ei ole välttämättä kilpailijoissa, joita tarkoitukseni ei ole arvostella. Se ei ole minun tehtäväni. Ongelma on puhetavoissa. Suomalaisten näkemykset tulevat hyvin esiin iltapäivälehtien kommenttiosioissa. Yhtäältä Missi Suomesta ollaan kiinnostuneita, mutta toisaalta se lytätään ja kilpailusta puhutaan arvottomasti. Nita Makkosen kommentti Miss Suomi -kilpailuun liittyvästä tytöttelystä (Ilta-Sanomat 7.9.2017) poiki keskustelun Miss Suomi -kilpailun merkityksestä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon on jouduttu moderoimaan pois.

”– – Voi mahoton. Miksi nuoret naiset pilaavat elämänsä”, ihmettelee nimimerkki Vanitasvanitatumetomniava.

Aikansa kutakin osallistuu myös keskusteluun: ”Miss Suomi -kilpailut ovat yhtä auttamattomasti vanhanaikaisia kuin TV1:n lässyttävät kuuluttajataret.”

Kukaan keskustelussa ei kuitenkaan tarjoa tytöttelyongelmaan tai kisojen arvoinflaatioon ratkaisua. Pääosin kommentointi koskee sitä, hyväksyykö kommentoija itseensä kohdistuvaa tytöttelyä tai pojittelua. Eivät muuten hyväksy, mutta silti puhutaan ”lässyttävistä kuuluttajattarista” ja ”elämänsä pilaavista nuorista naisista”.

Jos puhetapa kisoista olisi toisenlainen, ei kenestäkään tulisi sössöttävää kuuluttajaa tai lööppikeisarinnaa mielikuvissa. Kukaan ei muuten ajatellut näin Armi Kuuselasta, jonka merkitys, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, oli epävarmalle ja tuntemattomalle Suomelle rotuopillinen; viimeistään Kuuselan menestys liitti suomalaisen kauneusihanteen ja mentaliteetin eurooppalaiseen perinteeseen. Esimakua tästä oli antanut jo Ester Toivonen 1930-luvulla. Harmi vain, että näistä perin juurtuneista näkemyksistä on ollut vaikea päästä eroon, mikä on nähty keskusteluissa siitä, voiko tummaihoinen, aasialaistaustainen, albanialaistaustainen tai pohjoisafrikkalainen olla Miss Suomi. Hohhoijjaa!

Miss Suomi -kilpailujen yhteydessä puhutaan syystäkin myös esineellistämisestä. Kyllähän siinä lihatiskin makua on, jos ihmisiä järjestellään riviin identtisissä hepenissä ja katsotaan, kuka on kaunein. Totta on myös se, että kilpailijat hakeutuvat itse omasta tahdostaan mukaan. Eikä kisa todennäköisesti ja onneksi ratkea ulkonäöllä, vaan muilla taidoilla, jotka viimeistään kansainvälisellä kentällä pitäisi hioa priimakuntoon. Jostain syystä silti Miss Suomi -kilpailuista käytetyissä diskursseista tulee ilmi se, ettei kauneuden ja viisauden uskota kulkevan käsi kädessä. Eihän se niinkään voi olla. Ennemminkin näyttää siltä, että kauneus ja kieli- ja viestintätaidot eivät aina talsi samaa polkua.

Tähän on kuitenkin ratkaisu. Miss Universum -kisat tarvitsevat niin sanottuun täydellisyyteen asti hiottuja nukkeja, ja Suomi tarvitsee kyvykkään edustajan. Järjestetään siis kaksi erillistä kilpailua. Ensimmäinen keskittyy puhtaasti ulkonäköön ja pyörii isolla rahalla, jonka joku varakas taho ideaalitilanteessa tarjoaa. Toinen kilpailu hakee Suomelle vain ja ainoastaan älykästä ja kielitaitoista edustajaa, joka siivoaa puheestaan kliseet pois ja vastaa virheettömästi tietokilpailukysymyksiin sekä tuottaa laadukasta mediasisältöä.

Kuluneista kulunein maailmanrauha-klisee on hyvä muistutus siitä, että Telluksella on parempaakin tekemistä kuin kauneuskilpailut. En kuitenkaan usko, että niiden lopettaminen muuttaa mitään. Ennemminkin energia kannattaisi suunnata ympäristöasioihin ja sosiaalisiin epäkohtiin. Niidenkin julki tuomiseen tarvitaan sitä paitsi pr-henkilöitä, jollaisiksi missit monesti työllistyvät. Vai jaksaisitko itse lähteä maailmalle markkinoimaan arvoja täyspäiväisesti?

Tällä hetkellä Suomea edustavat kansainvälisissä uutisissa lähinnä poliitikot. Nykypäätösten valossa näyttää pahasti siltä, että samastumispintaa todella tarjoavat missit todellisuudesta irtautuneiden poliitikkojen sijaan. Suomen ainoa representaatio ei voi olla se, mitä nähdään komissioissa ja kansainvälisissä talousuutisissa. Suomi koostuu ihan tavallisista ja fiksuista ihmisistä. Sellainen on paras edustaja Suomelle.

Mihin missikisoja enää tarvitaan? Miten Suomea pitäisi edustaa kansainvälisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DIY: Häälehti

Kuumin hääsesonki on ohi, mutta itse asiassa uusi kolkuttaa jo ovella. Kaikista pedantimmat morsiamet aloittavat nimittäin suunnittelun ajoissa. Niin, ja meneväthän ihmiset naimisiin myös muina vuodenaikoina kuin kesällä. Häälehti on kätevä tapa antaa vieraille muisto juhlasta ja tarjota juhlahumun lomassa sopivan kevyttä ajanvietettä.
cup-2583844_960_720Kuva: Pixabay

Kuten ehkä tiedätte, naimisiinmeno ei merkitse minulle mitään. Häät ovat kuitenkin ihania juhlia, eikä kenenkään muun valinta ole minulta pois. Päinvastoin, osallistun mielelläni juhlatalkoisiin, koska ihmisiä on mukava auttaa. Parhaiten autan antamalla palan siitä, missä olen hyvä.

Tänä syksynä on jälleen pyörähtänyt käyntiin lehden tekeminen serkkuni hääjuhlaan. Varmastikaan vielä joitamia vuosikymmeniä tai vuosia sitten häälehtiä ei todellakaan olisi alettu näpräämään, kun tarjolle muutenkin laitettiin vain voileipiä ja ohjelmaan kuului lähinnä hillumista seurantalolla. Käytänteet muuttuvat, ja melko monessa juhlassa on pöytään jaettava lehtinen. Jotkut luottavat informatiiviseen sisältöön, mutta itse suosin journalistista tyyliä, joka ei tyydy vain selostamaan salaattilajeja ja leikkituokioiden ajankohtia.

Mitä häälehteen kannattaa sisällyttää?

  • Hääohjelma auttaa vieraita pysymään kärryillä siitä, mitä tapahtuu.
  • Menun voi lisätä häälehteen tai pitää sen näkyvillä vain pöytiin jaettavissa korteissa. Kyllähän menu viimeistään buffetissa selviää vieraille, mutta allergioiden vuoksi ruokalajeja on hyvä päästä kurkkimaan etukäteen.
  • Pöytäkartan saa kätevästi häälehden keskiaukeamalle. Toimiva ratkaisu, jos häälehdet jaetaan ennen saliin siirtymistä, esimerkiksi juhlatilan aulassa.
  • Hääparin haastattelut ovat oma erikoisuuteni. Teen ne yleensä antamalla hääparille noin 10 kysymystä, joihin he vastaavat kirjallisesti. Sen jälkeen kokoan ne eheiksi henkilökuviksi, jossa suorat kysymykset on häivytetty. Jos ei koe journalistista kirjoittamista vahvuutenaan, kysymys-vastausmuotoinen haastattelu viihdyttää vieraita varmasti ihan yhtä hyvin. Lehtityyli tosin hieman kärsii tässä ratkaisussa.
  • Kaaso- ja bestman-esittelyt on kohteliasta lisätä häälehteen, koska yleensä heidän roolinsa on oleellinen ja työmäärä voi olla melko suuri. Esittelyt ovat kiitos työpanoksesta ja muistutus myös vieraille siitä, että he voivat halutessaan kääntyä kaasojen ja bestmanien puoleen.
  • Kuvamuistot hääparin yhteisen taipaleen varrelta tuovat paksuutta häälehteen ja piristävät yleisilmettä. Haastatteluihin ja esittelyihin ei tarvitse ympätä kaikkea, kun osan voi kertoa kuvin. Kaikki eivät sitä paitsi edes jaksa keskittyä lukemiseen ainakaan juhlan aikana.
  • Polttaripäiväkuvat saavat todennäköisesti nauramaan, ja oikein sommiteltuna ne sopivat hyvin klassiseenkin ilmeeseen.
  • Vierasesittelyt ovat hitti! Kuinka osuvasti ja hyväntahtoisesti ihmisestä voikaan kertoa yhden rivin esittelytekstillä. Esittelyt voi aakkostaa, jos pöytäkartta on näkyvissä. Jos näin ei ole, voi esittelyt luokitella pöytäryhmittäin.
  • Tietovisa häälehdessä vapauttaa ohjelmasta tilaa muuhun ja tuo odotteluaikaan hyvää ajanvietettä. Kaikki eivät edes halua mahduttaa hääparitietovisaa omaan ohjelmaansa, mutta tietovisafanit saavat kisajanonsa tyydytettyä paperiversiossa, jonka oikeat vastaukset voi joko kuuluttaa tai kätkeä lehtiseen.
  • Sanakirja sopii monikulttuurisiin häihin tai sellaisiin, jossa vieraita on useasta eri maasta. Ystäväni häälehden takakannessa oli suomi–ruotsi–saksa–englanti -sanakirja, johon oli koottu tutustumista helpottavia fraaseja.

Millä sen voi tehdä?

  • Yleensä toimivin ratkaisu on taitto-ohjelma, kuten InDesign. Koska sitä ei kuitenkaan kannata hankkia pelkän häälehden takia, voi turvautua myös maksuttomaan, mutta kankeaan Microsoft-perheen Publisheriin. Ihan tavallinen Word toimii myös, etenkin jos haluaa tehdä yksipalstaisen lehden. Lehtityyliin kuitenkin kuuluu vähintään kaksi palstaa, jotka saa luotua erittäin jäykästi myös Wordilla. Valitse siis ohjelma, joka sopii omaan taitotasoon ja jolla saat ainakin hääparin mielestä kaunista jälkeä.
  • Budjetin mukaan täytyy myös valita, haluaako lehden painattaa vai tulostaa. Tulostus kuluttaa mustetta, mutta jos onnistuu pääsemään niin sanotusti ilmaisen tulostimen ääreen, kustannukset ovat hyvin minimaalliset ainakin itselle. Painattaminen maksaa tarjouksesta, halutusta laadusta ja painettavan tuotteen koosta ja väreistä riippuen muutamasta kymmenestä sentistä euroihin per kappale.
  • Kun tulostaa kirjasta epävirallisesta taitto-ohjelmasta, täytyy muistaa suunnitella sivut niin, että ne voi tulostaa suoraan kaksipuolisina pareina, ja koota sitten yhdeksi kirjaksi. Uskoisin kuitenkin, että jotkut tulostusasetukset tai ohjelmat pystyvät muokkaamaan tulostumisen sellaiseksi, että kirjaksi koontia varten ei tarvitse miettiä päänsä puhki sivu- ja aukeamapareja. Jos joudut niin kuitenkin tekemään, tee mallikappale käsin, kirjoita sivuille haluttu sisältö, ja ryhmittele liuskat ohjelmassa valmiiksi oikeaan järjestykseen.

Ulkoasuvinkkejä

  • Klassinen kirjanen: Tämän mallin kannalla olen ehdottomasti itse, mutta ulkoasun päättää tietenkin hääpari, elleivät he luovuta päätösvaltaansa kokonaan lehden tekijälle. Klassisessa mallissa on kaunis ja seesteinen kansikuva, suuri otsikko ja muutama tärppi sisällöstä nätisti sommiteltuna.
  • Juorulehti: Mallin voi toteuttaa joko yhdistelemällä sokkiotsikoita klassiseen taustaan, tekemällä naistenlehtityyppisen kannen tai ehdan Seiska-lehtisen. Siitä voi olla montaa mieltä, mikä kenenkin häihin sopii.
  • Leikekirja: Vaikka häälehti tehdään digitaalisesti, voi tyyliksi valita leikekirjan tai valokuva-albumin, jossa tieto on koottu vapaasti sommiteltuihin kuviin ja muistilappuihin.

Jos juhlakulttuuri mahtipontistuu Pohjolassakin, ennustan häälehdistä tai muista juhlakirjasista hyvää sivubisnestä jollekin. En kuitenkaan usko, että sillä toistaiseksi kukaan eläisi. Ennemminkin se kannattaa ottaa hyvänä taittoharjoituksena, hääparin auttamisena ja kevyenä askartelupuuhana. Jollekin graafisesta tai journalistisesta alasta innostuneelle, häälehti on hyvää harjoitusta, vaikka hattaraisen rakkausjuhlan muistolehtisestä onkin kyse. Toistaiseksi en ole tehnyt häälehtiä palkkiota vastaan, mutta saa toki tilata tekemään työn ihan rahasta.

Mitä mieltä olet juhlalehtisistä? Onko juhla- tai hääkulttuuri muuttumassa Suomessa entistä suureellisemmaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ulrika katosi Ahvenanmaalla

Sukututkimus rakastaa draamaa. Äitini tivaa usein itsekseen, miksei taaskaan löydy mitään mielenkiintoista. Toimintaa ja vaaraa. Ei ulkomaalaisia tai sairaita. Seiliin joutuneita tai rikollisia. Vaan ihan tavallisia hämäläisiä ja sen ajan sotilaita. Mitä sukututkimus kertoo meistä?
sukututkimus_1Äitini on hurahtanut sukututkimukseen. Harrastus orasti jo vuosituhannen taitteessa, mutta ruuhkavuosinaan hän sai aikaan vain soiton kirkkoherranvirastoon. Vilskeen laannuttua alkoi tapahtua. Minunkin juureni on jäljitetty alle vuoden kestäneellä nettisurffauksella ainakin 1500-luvulle. Apunaan äitini on käyttänyt joulupukin viime vuonna tuomaa Sukututkijan tietokirjaa (Lauri Karskela 2013), sukututkimusportaali Geniä ja muita maksutta saatavia nettilähteitä.

Tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella 1500-lukua. Tunnen kyllä Suomen ja koko maailman historian, mutta omien juurien hahmottaminen yli 500 vuoden taakse on vaikeaa. Välissä ei ole edes valtavaa määrää sukupolvia, sillä ilmeisesti suvussani on päädytty hankkimaan lapset tavallista varttuneempina, tai sitten se ainoa eloon jäänyt lapsi on ollut nuorin, joka aikanaan on saanut lapsia sukupolvikuilun ollessa jo varsin lavea. Melkoinen harppaus tulee jo siinä, että isomummoni on syntynyt 1800-luvun puolella, sillä äitini isä on tullut isäksi melko vanhana. On kiehtovaa, että ihminen, jonka teoriassa olisin voinut ehtiä tavata, on syntynyt vuosisadalla, joka on tuttu kellertavistä ja tuhruisista otoksista historian kirjan sivuilta. Ihminen, joka on nähnyt neljä sotaa ja sotinut yhdessä niistä. Ihminen, joka on elänyt teollisuuden vallankumouksen ja paiskinut hommia Tampereen suurimmilla tehtailla. Niissä, joita me käymme ikuistamassa graffiteihin peittyneinä ja joiden perustuksissa sijaitsevat aikamme elokuvateatterit ja kahvilat.

Sukututkimus muovaa identiteettiä. Jos ei ole koskaan tiennyt, mistä on kotoisin, nousee merkitykselliseksi se, mitä on ollut kauan sitten. Todennäköisesti sukututkimus on oleellista nykyisten aikuisten vanhemmille ja isovanhemmille, koska heidän vanhempansa ja isovanhempansa saattoivat olla täysin tietämättömiä toisesta vanhemmastaan – yllättäen yleensä isästä – mikä jättää melkoisen aukon sukuhistoriaan. Isättömyys ei todellakaan ollut harvinaista. Nykypäivän isyystunnustus puristetaan ulos sanallisesti ja geneettisesti vaikka väkisin, eikä siitä useinkaan tarvitse käydä oikeutta, sillä DNA-testi hoitaa varmennuksen kyläläisten lausuntojen puolesta. Ei tarvitse enää olla aitan pielessä kytiksellä piian ja rengin touhujen varalta.

Jokin juurettomuuden tunne herää ihmisessä lähellä kuolemaa tai ainakin vanhetessa. Iltapäivälehdet kirjoittavat viikottain auliisti henkilöistä, jotka etsivät kadonnutta vanhempaansa. Kyseessä on tavallisesti isä, koska he tietystä syystä pääsivät hieman helpommalla jälkiä jättämättä vanhemmuuden kantamisen vastuusta. On toki adoptioon lapsensa antanutta äitiäkin etsitty. Käännetty myös ylösalaisin pääkaupunkiseudun bussikuskit ja rahastajat, Floridaan muuttaneet sairaanhoitajat, saksalaiset ja venäläiset sotilaat sekä rintamalla ristiin rastiin vaeltaneet asemamiehet. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta mielestäni on käsittämätöntä, että isättömyydestä uskaltaa puhua vasta, kun noutaja kolkuttaa jo ovea. Ajat ja asenteet olivat toki kovat muutama vuosikymmen sitten, mutta on surullista, että suku toimii suljetusti, katkerasti ja halveksuen. Jos jotain olen oppinut omasta suvustani, on se, että me emme pelkää outoja rippikirjamerkintöjä, ennen vanhaan syntinä tunnettuja tekoja tai elämää, joka heittelehtii laidasta laitaan. Harmiksemme kirkonkirjat ovat kuitenkin olleet aika tylsää luettavaa. Ei mielisairaita, ulkomaalaisia tai valtavia tragedioita.

Äitini puhuu paljon Matildasta, Josefista ja Karoliinasta. Hän on heidän kanssaan tekemisissä päivittäin. Tietää puolisot, lapset, kuolemat ja erot. Äpärät, urat ja onnenhetket. Äitini on oman elämänsä salapoliisi, joka selvittää kadonnutta aikaa. En ole edes varma, kuka Matilda oli, mutta ilmeisesti hän oli isoisomummoni. Se ei totisesti ole edes kovin kaukainen sukulainen. Varsinkin, jos mitataan omalla mittapuullani. Pikkuruiseen sukuuni kuuluvat vain vanhempani, tätini ja serkkuni jälkikasvuineen. Joillekin he voivat olla kaukaisia sukulaisia, mutta minulle maailman lähimpiä.

Jos ei tiedä suvustaan, voi olla teoriassa naimissa sukulaisensa kanssa. Onnekseni en ole naimissa, mutta tosin avoliitossa. Uskon vakaasti, että kyseessä on täysin eri perimästä tuleva henkilö, mutta mistä sitä ikinä tietää, kun suvussani on paljon isättömyyttä ja karjalaisuutta samoilta seuduilta. Entä jos isovanhempamme olivatkin sisarpuolia? Mitä geneettiselle jatkuvuudelle tekee se, että on tietämättään yhdessä sukulaisensa kanssa? Minkälaisia päätöksiä täytyy tehdä, jos onkin yhdessä pikkuserkkunsa kanssa?

Viime aikoina sukututkimus on alkanut kiinnostaa minua etenkin sairauksien kannalta. Rintasyöpä, Alzheimer ja mielenterveysongelmat. Rintasyöpäkuolema löytyy, mutta entä sitä kylvävä geeni? Alzheimerista on aikalaiskertomuksien huhuja. Mielenterveysongelmia ei tiettävästi ole, mutta entä jos ne hyppivät sukupolvien yli? Tiedän itse säästyneeni, mutta sitä en voi tietää, miten seuraavan sukupolven käy.

Sukututkimusta ei tarvitse tehdä sen jälkeen, kun sukulinja on saatu selvitettyä some-aikaan asti. Internetin tarjoaman tiedon määrä on valtava. Serkkujeni lastenlasten ei tarvitse vaivautua 100 vuoden päästä kaivelemaan Sisä-Suomen poliisin asiakirjoja hankalasti tulkittavasta arkistosta, sillä kaikki taltioidaan nettiin. Mistä sitäkään tosin tietää, jos nyt elämämme virtuaalitodellisuus vielä tuhoutuu, mutta tähän mennessä sen on uskoteltu olevan ikuista. Vaikka oikeasti mikään ei ole ikuista. Ei mikään.

Seuraavaksi täytyy selvittää, mitä tapahtui Ulrikalle, joka nuorena tyttönä lähti hämäläisestä pitäjästä Ahvenanmaalle, eikä hänestä ole sen jälkeen merkintöjä. Tällaiset historian pohdinnat lienevät niitä syitä, miksi sukututkimus on niin kiehtovaa. Se elää mysteereistä, jotka odottavat selvittäjäänsä. Miten Ulrika uskalsi lähteä? Osasiko hän edes ruotsia? Naiko hän sotilaan? Hukkuiko hän?

Vaikka suhtaudun sukututkimukseen hyvin geenilähtöisesti, en malta odottaa, mitä kaikkea paljastuu, kun 1900-luvun alun kirkonkirjat aukeavat internetiin. Siinä voivat mennä monen suvun salaisuuden verhot nurin.

Mitä suku merkitsee sinulle? Kuinka hyvin tai pitkälle tunnet oman sukusi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa