Viipyilevän pähkinäinen aromi ja muita valheita

Kieltä kipristää mukavasti. Tässähän vähän itsekin huuhtoutuu kultaan siemaillessaan kullanhohtoista juomaa. Paitsi, että harvemmin niin käy, kun kädessä on kympin kuohuva. Onko juoma jalompi, jos sitä vastaan on luovuttanut lateja enemmän kuin olisi tarpeen?
DSC_0015Nappasin kioskilta mukaani Viini-lehden kuohuviiniin keskittyvän erikoisnumeron. Ajattelin, että se tukisi orastavaa kuohuviiniharrastustani. Sitä paitsi jo ihan alan ihmisenä lienee syytä tietää, mitä ja miten viinistä kirjoitetaan. Ja ennen kaikkea, miten siitä saadaan kerta toisensa jälkeen aikaiseksi lehti ja lukuisia erikoisnumeroita.

Ensimmäinen fakta. Viiniin tutustuu parhaiten juomalla sitä. Lukusulkeiset eivät auta, vaikka lapsena aloittaisi. (Toivottavasti ei aloita.) Sain vähän aikaa sitten idean alkaa ’harrastaa’ viinejä, mutta lopputulos oli se, ettei oikein mikään vaihtoehto sopinut viinakortilleni, koska kaikki mahdollisimman vähäsokeriset putelit oli jo testattu. Sitä paitsi, jos oikein miettii, niin eikö ole kerrassaan järjetöntä harrastaa viinejä. Viiniharrastus ei toki varsinaisesti ole niiltä useisiin keskusteluihin tuoduilta kehitysapua tarvitsevilta pois, mutta jos miettii, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä ja pahuutta, on pönttöä edes harkita laskevansa viinittelyä harrastuksekseen. Rahat voi laittaa johonkin kehittävämpään ja kehitystä tarvitsevaan.

Mutta tosiaan, viinihän on kulttuuria. Siis kulttuuria! Ja kulttuuriharrastuksethan ovat aina hyvästä, perustelin itselleni. Olisi helpompi skoolailla tilaisuuksissa, kun osaisi sanoa vaikka mitä järkevää rypälelajikkeista ja kielellä tanssahtelevista aromeista. Fiksut kommentithan lisäävät työnsaantimahdollisuuksia, joten olisi ehdottoman tärkeää perehtyä viineihin. Näiden ajatusten pohjalta viskasin kuohuviinierikoisnumeron koriini.

Toinen mahdollinen totuus. Viiniaromit ovat mielikuvituksien tuotetta. Suomen elintarvikelakia tuntien en yhtään epäile, etteikö viinissä olisi kaikkea sitä, mitä siinä väitetään olevan, mutta täyttä puppua lienee se, että lopputuotteesta, eli pullotetusta kultaisesta mehusta, saisi kielellä esiin todellisen aromisinfonian. Viinin vivahteet ovat mielentiloja. Hyvänä iltana viipyilevä aprikoosinen, pähkinään kumartava mineraalinen maku on helppo löytää, mutta niinä yksinäisinä iltoina, kun sulkee silmänsä kirvelevällä itkulla tai meinaa hukkua kyrsiintymiseen, maku on takuulla kotipolttoisen karvas, olipa kyseessä maltillisen kupliva laatusamppanja tai kuuden euron kuohari.

Kolmas idea. Miksi viinistä kannattaisi maksaa jopa kolminumeroisia summia, jos jo reilulla kympillä saa hyvää tavaraa? Jos miettii järkevää kulutuskäyttäytymistä, niin mistä lähtien 120 euroa viinistä on ollut normaalia. Ehkä kuluttaminen on osa makuelämystä, sillä rahahan tunnetusti tuo valtaa. Ja viinin vaikutuksen alaisena luulee, että valtaa on tarttunut enemmänkin hyppysiin. Harvemmin on. Ehkä vika on siinä, että makuni on niin rahvas, etten maista laadukkaassakaan viinissä eroa. (Tähän ei lasketa keskustan halvimman kuppilan 3 euron 24-senttistä opiskelijahintaista valkkaria, joka maistui juuri siltä, miltä hinta-laatusuhde kuulostaa.) Tähän heinäkuiseen iltaan mennessä ilmeisen köykäiset makunystyräni eivät ole raportoineet sen kummemmin erityisen hienostuneesta mausta kuin kurppaisestakaan elämyksestä, vaikka olen hellinyt aistejani niin ökykalliilla samppanjalla kuin 12 euron luomukuohuvalla.

Viini-lehti oli nopeasti selattu. Edes vuosittain palkittavat viinit eivät vieneet mukanaan, koska huomasin lukevani arvosteluja niin umpimielisesti, ettei alkua pidemmälle kannattanut jatkaa. Maku on niin henkilökohtainen kokemus, että pitkät sepustukset sivistyneiden iloliemien kuvauksista tuntuvat tuputtamiselta. Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.

Luetko viiniarvosteluita? Ohjailevatko ne ostopäätöksiäsi? Minkälaisia juttuja lukisit mieluiten ruoasta ja juomasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Salapoliiseja, tuomareita ja kipeitä asioita

Voi aikoja, kun katoamisilmoitukset ja rikokset kiirivät yleiseen tietoon pikkuruisina uutisina harvoin ilmestyvässä lehdessä tai suullisesti kylästä toiseen, ympäri valtakunnan. Kun läheinen nyt katoaa tai joutuu rikoksen uhriksi, fiktiivinen, dekkaria muistuttava tutkintapöytäkirja joukkokirjoitetaan keskustelupalstalle. Se tuntuu. Mutta miltä?
DSC_0088Nimet, iät, ammatit, historia ja tulevaisuus, jota ei ehkä enää ole. Julistamattomat tuomiot. Rangaistussuunnitelmat. Kaikki samassa paikassa. Keskustelupalstoilla. Sähköinen juorurinki, joka vaihtelevalla menestyksellä kamppailee hyvästä mausta. Toiset onnistuvat paremmin kuin toiset.

Rikosuutiset, kuolemat ja katoamiset ilmestyvät mobiiliuutisvirtaan yleensä mustalla pohjalla, jonka valkoisella merkitty otsikko huutaa dramatiikkaa muuten niin iloisin sävyin koristellussa tarinaletkassa. Draamansateenkaari löytää päässä häämöttävän aarteen nopeammin rikoskeskustelupalstalta, joka jo ensimmäisen uutisen tullessa julki on avannut oman palstatilan uutisoitavale aiheelle. Ja siitä se suuri kertomus alkaa, eikä yleensä pääty ennen poliisin viimeistä tiedotetta. Jos silloinkaan. Nyt puhutaan Murha.infosta.

Tiedonjano on jossain määrin luonnollinen ominaisuus ihmiselle. Kansalaisella on myös oikeus saada tietoa tapahtumista, mutta onkin astetta mutkikkaampaa, missä menevät rajat, oikeudet, vastuu ja kohtuus. Se, mitä ylipäätään on tarpeen tietää. Ei tarvitse mennä juridiikkaan, tiedonfilosofiaan tai sananvapaussaarnaan, sillä ihan perusjärkeilyllä pääsee hyvin eteenpäin. Mikään sääntö tai asetus ei kuitenkaan lievitä omaisten kipua.

Suosituimmat keskustelut näyttävät liittyvän selvitettyihin tai selvittämättömiin henkirikoksiin tai katoamistapauksiin, joita edelleen ratkotaan tai jotka on jo saatu päätökseen. Keskustelut tarjoavat mukavaa draamaa perusarjen keskelle. Vähän kuin lukisi jännityskirjallisuutta odottaen aina uutta käännettä. Uutisoitavat rikokset sattuvat vain olemaan totta, ja niiden päähenkilöt ovat oikeita, eläviä tai eläneitä ihmisiä, joilla on takanaan historia ja läheisiä.

Pikaisella vilkaisulla on helppo huomata, että palstojen kirjoituksia tehtailevat samat nimimerkit. Arkijännitysnäytelmän seuraaminen ja tuottaminen on siis harrastus. Ehkä toteutumaton unelma rikostutkijan ammatista, lapsuuden fantasia salapoliisityöstä. Murha.infoon ja toiseen vastaavaan murhapalstaan Hejaciin kirjoittelevista etsivistä, tutummin ’minfolaisista’, on tehty jopa oma tv-sarja Tosielämän Sherlockit (2013).

Aktiivinen keskustelu pitää tapauksia ihmisten muistissa, mikä tietenkin tutkintaan liittyvien havaintojen keräämisen suhteen on positiivista. Voisi ajatella, että selvittämättömiin tapauksiin keskustelupalsta tuo uusia näkökulmia, mutta totta lienee myös se, että eiköhän poliisi ole kaikki samat asiat ottanut huomioon jo kauan sitten. Omaisille palstat voivat tuoda lohtua tai ainakin illuusion siitä, että heistä ja heidän läheisestään välitetään.

Palstajauhanta voi tuoda myös ahdistusta ja tarpeetonta revittelyä pienillä tiedonmurusilla, joita uhrista tai kadonneesta levitetään. Tosielämän live-dekkarin tehtailu voi lähteä myös lapasesta ja muuttua rajuiksi syytöksiksi ja jopa kunnianloukkauksiksi. Useammassa tapauksessa syylliseksi on ehditty julistaa jo tyystin toinen henkilö kuin lopullinen tuomittu on ollut. Usein murhaajaviitan päälleen saavat keskustelussa myös omaiset, ihan vain jo perusjännärikirjaillisuuden vakioratkaisujen valossa. Voi vain kuvitella, miltä tuntuu kuulla olevansa murhaaja keskustelupalstalla, kun omainen on kadonnut tai surmattu ilman, että syyllinen on löydetty.

Vaikka rikoskeskustelupalstaa kirjoitetaan kuin joukkoistettua dekkaria, tapahtumat eivät valitettavasti ole kirjoittajien käsissä, tai siis sormissa. Hullulla tavalla välillä tuntuu, että keskustelijoista paistaa jopa pettymys siitä, ettei ratkaisuun liittynytkään mitään jännittävää, vaan ihan tavallinen tarina epätoivosta ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Ehkä humalainen, huolimaton ilta. Käsittämätön sattumien ketju, jota ei koskaan voida tarkasti jäljittää.

Ei juoruilu ole muuttunut mitenkään hurjemmaksi sähköisten vehkeiden vuoksi. Aina on supistu ja esitetty rajuja teorioita. Ne eivät vain ole olleet saatavilla parilla klikkauksella, eikä niistä ole jäänyt todistusaineistoa. Mutta omaisten tuska tuskin on muuttunut mihinkään, olipa analysointi sähköistä tai ei. Se sattuu. Aina.

Onko katoamisiin tai rikoksiin liittyvän tiedon jakamisesta ja analysoinnista keskustelupalstalla hyötyä vai haittaa? Kerro mielipiteesi omaisen näkökulmasta tai yleisesti.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näitä te luette – ja näitä haluaisin teidän lukevan

Vähän niin kuin muusikoilla hittejä tehdessä on kirjoittaessa vaikea ennustaa, mikä teksti saavuttaa suurimman suosion. Yleensä se, mistä itse pitää eniten, jää jalkoihin, ja viikon suurin hömppäartikkeli kerää huomion.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Näitä te luette!

1. Härkis ja Härkis-pihvi
2. Vegaanipanini
3. Kuudes kerta
4. Vegaanikeittiö-lehti
5. Samuli Putro: Valkoinen hetero

Lisäksi: Nyhtöherne saapui kaupunkiin, Mitä ihmettä, Cumulus Kaisaniemi?, Levottomat-trilogia ja Spoon Brasserie -arvostelu

Huvittavaa, että listan kärjessä killuvat Härkis-tuotteet, koska en totisesti pidä niistä, mutta nähtävästi ne saavat mukavasti huomiota blogistani. En muuten ole ostanut niitä blogitekstien jälkeen. Vegaanipanini sen sijaan oli ensimmäinen virallinen blogiyhteistyöni, joten se luonnollisesti kahmii huomiota. Lukumagneettilista onkin todella ruokapainotteinen, koska mukana on myös Vegaanikeittiö-lehti, jonka saamaa tuomiota luetaan varsin runsaasti. Jatkoa on luvassa jo ensi viikolla! Koivistonkylän ylpeyden Spoon Brasserien arvosteluakin luetaan kovasti, ja suunnitteilla on tarkastuskäynti paikkaan. Hei, Koikkari-ystäväni, olethan mukana?

Popkulttuuripuolelta kärkeen on noussut sekä Putron Valkoinen hetero -arvostelu että Levottomat-trilogia, joka muuten kiinnostaa ihmisiä järjettömästi. Hömelö seksitrilogia on siis jättänyt lähtemättömän vaikutukseen katsojiin, enkä täysin ymmärrä, miksi. Jotain selkoa olen yrittänyt asialle saada kirjoituksessani.

Mitä jos lukisitte myös näitä?

1. En katoa koskaan
2. ”Koskas se teidän Anna alkaa porsia?”
3. Maailman paras pizzapohja
4. Melkein vegaanin arkiruokapilarit
5. Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.
+ Taistelijoille

Lisäksi: Älä myy itseäsi halvalla, Stindebinde-tulkinta, Nyt se on jotain vakavaa ja Naapuripahan paratiisi

Tunnen harvoin suurta ylpeyttä teksteistäni. Ennemminkin saan kirjoittamisesta puhdasta iloa, ja toisaalta kirjoittaminen on myös rutiininomaista suorittamista, koska, no, nyt voin kyllä kutsua itseäni ammattilaiseksi ihan syystä. Blogissa kirjoitan kuitenkin juuri siitä, mistä haluan ja miten haluan. Yllätys! Mutta en silti panisi pahakseni, jos tästä tulisi ammatti tai osatulonlähde, koska onhan tässä touhussa koko ajan läsnä ajatus siitä, että teen sellaista blogi’mediaa’, josta uskon ihmisten pitävän. Sellaista, jota itse haluaisin seurata. Samalla, kun pelkään sitä, kuinka paljon ihmiset nauravat minulle blogin takia, tunnelmoin parhaimpia kielikuvia. Ja sitten palaan taas ajatukseen, että ei kiinnosta, mitä muut ajattelevat. Palautetta saa antaa, mutta muu ei kiinnosta. Enkä muuten ole koskaan tajunnut blogien vihakommentteja siitä, että blogi on tylsä tai vääränlainen. Onneksi lukubittiavaruus on loputon!

Hyvää alkavaa viikkoa ja kevyitä ja vähemmän kevyitä lukuhetkiä! Ehkä juhannuksesta on jo jotenkin selvitty. Itse otin kahdet päiväunet ja yhdet 10 tunnin unet, että Kuhmalahti-mökkipölyt unohtuivat.

Mistä olet pitänyt eniten? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Nyt se on ainakin jotain vakavaa

Pelkään näppyjä, luomia, outoja tuntemuksia ja muhkuroita. Vihlauksia ja särkyjä. Mitä jos en ole enää huomenna terve? Mitä jos pieni poikkeama kehossani on merkki jostain vakavasta? Entä jos läheiseni sairastuvat yllättäen? Kysymykset ovat ahdistavia, koska niiden vastauksia ei voi hallita.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKirjoitin aiemmin kuolemanjälkeisistä palveluista ja siitä, meneekö elämä ohitse, jos sen kuluttaa suunnittelemalla somesisältöjä ajalle, kun on jo itse heittänyt lusikan nurkkaan. Mutta saa sen lusikan viskaistua nurkkaan nopeammin myös turhalla stressaamisella. Harmi vain, että kaikki pelot eivät ole järkiperusteisia tai sitten ne ennen pitkää hukkaavat viimeisimmätkin järjenhippuset. Oman tai läheisten terveyden puolesta pelkääminen on kuluttavaa siksi, että se on niin kokonaisvaltaisesti elämään vaikuttava tila ja samalla todella abstrakti asia, johon ei voi tarttua ja jota ei aina voi nähdä, eikä varsinkaan aina kontrolloida itse.

Mitä tapahtuu, jos sairastuu vakavasti? En tiedä. Ja siksi se onkin niin pelottavaa. Se on pelottavaa, koska elämästä katoavat ne vähätkin ennustusmahdollisuuden rippeet. Pelottavaa on myös se, että pelosta tulee oikeasti osa elämää, kun se ei ole vain kuviteltua mahdollista pelkoa, vaan todellista pelkoa. Mutta senkin kanssa ilmeisesti oppii elämään, koska on pakko ja koska elämää ei todellakaan kannata tuhlata siihen, että vain pelkää.

Sairastuminen ei aina tarkoita kuolemaa, mutta yleensä sairastumispelko liittyy siihen tai jonkin elintärkeän kyvyn menetykseen ja äärimmäisestä kivusta kärsimiseen, kuihtumiseen. Omat pelkoni kytkeytyvät vahvasti kasvainten ympärille tai ylipäätään fyysisiin ongelmiin, vaikka sairastua voi tietenkin myös henkisesti. Niin kauan kuin on terve, täytyy vain luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, niin saa ainakin hyvää hoitoa, kenties parasta maailmassa. Eivätkä sairauksilta suojaavat elämäntavatkaan ole pahitteeksi, mutta valitettavasti sairausarpajaisissa ei aina kysellä ennakkoon elintapahistoriaa.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän täytyy hyväksyä se, että jokaista kolotusta ei voi säikähtää. Tietääpähän ainakin elävänsä, kun tuntee jotain. Mutta voinko luottaa siihen, että ajatteluni jalostuu vanhetessani niin, että pystyn nauttimaan täyspainoisesti elämästäni ilman, että mietin joka päivä, mitkä kaikki osat kehostani voivat tuhoutua yllättäen. Kaikesta huolimatta elämää pitää jatkaa, vaikka viimeistään vanhetessa menetykset tulevat osaksi elämää.

Sairaus-terveysjaottelussa pelon taustalla on pitkälti henkilökohtainen herkkyys ja elämää ylläpitävät alkukantaiset tuntemukset ylipäätään. Uskallan silti väittää, että myös yhteiskunta jakaa osansa pelon ruokkimiselle. Ei ole sattumaa, että lääketeollisuus on yksi maailman merkittävimmistä bisneksistä. Terveys on myös vahvasti esillä journalismissa niin juttujen näkökulmina kuin omana aihealueenaan kokonaisen lehden teemana tai yhtenä kategoriana.

Sitä paitsi media rakastaa sairaustarinoita ja varsinkin niistä selviämiseen liittyviä kertomuksia, jotka heijastavat valoa synkkiin hetkiin. Vaikka tarkoitus on nostattaa henkeä, aiheuttaa se väistämättä myös pelkoa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että sairastumisesta pitäisi vaieta. Päinvastoin, ehkä terve suhtautuminen sairastumiseen naturalisoi myös pelottavat sairaudet. Onneksi on olemassa myös terveysviestinnän ohjeet ja säädetyt lait, jotka pitävät sairaus- ja terveysmarkkinoinnin ruodussa. Hyvä esimerkki tästä on Mitä lääkärit eivät kerro sinulle –lehti, joka onnistui sujahtamaan lehtihyllyille, mutta sai lähtöpassit kioskitelineistä varsin pian. Ja syystä!

Lohdullista on kuitenkin se, että terveys on ennen kaikkea kokemus. Yksinkertaista: lääketieteellisesti määritelty sairaskin voi kokea olevansa terve. Kokemus hyvästä elämästä auttanee jaksamaan ja ehkä myös pidentää elinaikaa. Vaikka sairaudesta saa uusia perspektiivejä elämään, ei kukaan silti halua sairastua. Siksi terveydestä kannattaakin nauttia, kun se vielä on omissa käsissä. Jos yksi tupakka vähentää elämää muutamalla minuutilla, niin voisin veikata, että saman tekee myös pienen rasvapatin tarkastelu tärisyttävässä paniikissa ja Terveyskirjastosta kaivettujen sairastumistodennäköisyyksien sovittaminen omaan tilanteeseen.

Mitä ajatuksia heräsi? Kommentoi alla!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

En katoa koskaan

Vasta nyt, kun lähes jokaisella on huomattava digitaalinen jalanjälki, ihminen joutuu tilanteeseen, jossa on oikeasti pohdittava, mitä haluaa some-sisällölleen tapahtuvan kuoleman jälkeen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAYksi kuolema ei riitä, sillä on halutessaan kuoltava kahdesti, jos haluaa kadota kokonaan. Ruumiin jatkokäsittelyn lisäksi on joko itse mietittävä tai annettava läheistensä pohdittavaksi se, miten mahdollinen digikuolema tai -elämä toteutetaan. Kaikki eivät kuitenkaan halua kadota kokonaan. Monimukaistuneen kuoleman vuoksi Emonumin Ville Hyyryläinen on bisnesideansa kanssa iskenyt oikeaan väliin. Yritys lupaa säilyttää kuolleen digitaaliset tiedot vuosimaksua vastaan ainakin yhdeksän vuotta.

Hyyryläisen ideoimassa palvelussa läheisilleen voi esimerkiksi jättää viestejä, jotka voi ajastaa lähteväksi tietyn ajan päästä kuolemasta. Kuolleen digitaaliset sisällöt kootaan samalle sivulle, josta niitä on helppo hallinnoida. On kuitenkin vaikea uskoa, että tervehdys tuonpuoleisesta toisi lohtua sureville. Toisaalta on kaiketi yksilöllistä, mikä kenellekin on lohtua. Tuoko aamulla puhelimeen kilahtanut viesti ikiuneen vaipuneelta läheiseltä lämpimän muiston lähelle, vai jatkaako suru vain kulkuaan jättäen tunteen, ettei tämä todellakaan ole ohi? Yksilöllistä on se, ajatteleeko Tämä ei ole ohi -ajatuksen liittyvän siihen, ettei poistuneen elämä ole ohi vai siihen, että omaisten elämää hallitseva suru ei vain lopu.

Kukapa ei haluaisi läheisilleen vain parasta. Jos omaisille kuoleman jälkeen jäävää taakkaa voi keventää, ei ole mitään syytä, miksi digikuoleman kuormaa ei purkaisi itse valmiiksi sen verran kuin pystyy. Käytännössä niin voi tehdä muun muassa määrittämällä itselleen Facebookin perintöyhteyshenkilön, jolloin kuollut ei keiku kaverilistoilla loputtomiin, vaan hänet on helppo deletoida ilman valtavia lisäselvityksiä. Mutta sitten on myös toinen vaihtoehto: kuoleman jälkeen aktiivisesti päivittyvä muistosivu ja läheisille sinkoilevat postuumit viestit.

Aina omaan kuolemaan ei voi varautua, mutta palvelun idea onkin se, että suunnitella voi jo silloin, kun henki pihisee estoitta. Mutta viekö oman kuolemanjälkeisen elämän suunnittelu vain lähemmäksi kuolemaa? Vai voiko se jopa parantaa elämänlaatua, kun lopun jälkeen tuleva aika on turvattu itselle ja läheiset vapautettu some-etiikkaan liittyvistä päätöksistä?

Tervehdykset jostain kaukaa eivät välttämättä kylvä kauhua ja kylmiäväreitä loputtomiin. Ehkä veivien heittämisen jälkeen jatkuvasta some-elämästä tulee arkipäivää, ja poistuneen läheisen päivittäinen tervehdys lämmittää mieltä. Ehkä joskus on niin, että vasta kuolema osa 2, eli digikuolema, tekee poismenosta lopullista myös läheisille. Siihen saakka elämä jatkuu bittivirtana.

Tuleeko elämästä ajatuksellisesti ikuista, jos ihminen jää elämään someen, vaikka arkku painetaan multaan? Vai onko sittenkin niin, ettei elämän pidäkään olla ikuista?

Mitä mieltä olet? Pitääkö ihmisen taipaleen somessa päättyä fyysisen vaelluksen tultua päätökseensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Älä myy itseäsi halvalla

Alennuskupongit ja häveliäisyys kannattaa sulloa syvälle taskuun, kun puhutaan oman työn hinnoittelusta ja palkkioihin liittyvistä oikeuksista. Enkä puhu nyt siitä työstä, mitä toimitetaan yleensä kadunkulmassa, sillä vielä vaikeampaa hintaluokan löytäminen on muilla aloilla.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHinnoitteluongelman alkulähde solissee suomalaisten suhtautumisessa rahaan tabuna. Palkasta ei hiiskuta, ellei kyse ole kasvottomasta työehtosopimuksesta tai suosituksista. Sitä paitsi töitä pitää painaa nöyränä ja kiitollisena, vaikka lantteja kilisisi tilille silloin, kun maksajalle sattuu sopimaan. Junttisananparren mukaan siis ”joskus ja jouluna”.

Se, ettei omia palkkiota avata muille lainkaan, johtaa siihen, että työstä pyydetään mitä sattuu, ja ostajien kuva työn hinnasta vääristyy: maksetaan liikaa tai liian vähän. Keikanhaalimishimossa tulee myös itse tehtyä hätäisiä vika-arviointeja, kun ei halua menettää tarjottua työtä. Ja se nyt ei ole yllätys, että hintojen paniikkipolkeminen tekee vain entistä suurempaa hallaa alalle, joka nykii jo muutenkin krematorion ovenkahvaa.

Hinnoittelun suurin kompastuskivi lienee kuitenkin ikitrendikäs huijarisyndrooma, joka ainakin blogimaailmassa empiiristen havaintojeni pohjalta mielletään naisten kokemaksi tunteeksi, vaikka eihän sukupuoli poista oikeita tai kuviteltuja syndroomia. Tiivistettynä huijarisyndrooman anti pesiytyy freelancerin hinnastossa ajatukseen siitä, että kuka nyt maksaisi palvelusta paljon, kun ei se kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Vaikka useimmiten on. Itse asiassa aina.

Ikävä kyllä huijarisyndroomasta ammentavat myös jotkut ostajat. Katsos, kun eihän pikaisesta näpyttelystä tarvitse maksaa tarpeeksi. Sehän on vähän kuin sähköposteja kirjoittelisi, vaikka tekisi valtavasti taustatyötä vaativia artikkeleita, jotka eivät valmiina tuotteena ole kuitenkaan kilometrien pituisia. Itsensä aliarviointiin on myös helppo syyllistyä, jos tekee työnsä nopeasti. Mitä väliä tahdilla kuitenkaan on, jos lopputuote on se, mistä on sovittu ja mitä asiakas haluaa ja saa sovitussa aikataulussa?

Alkaa pahasti näyttää siltä, että rahasta puhuminen todella on loputon noidankehä, jonka veivaamiseen osallistuu niin ostaja kuin sovitun työn toteuttaja. On kuitenkin yksi asia, josta työhön palkattu tekijä voi puhtain mielin pestä kätensä. Palkan tai palkkion maksun suorittaminen.

Onnea on elää maassa, jossa oikeuksia valvotaan sen verran hyvin, että voi melko huoletta luottaa, että roposet kolahtelevat bittimuodossa verkkopankkiin silloin, kun on sovittu. Mutta valitettavasti niin ei käy aina. Varsinkaan, kun kyse on freelancer-työstä. Keikasta. Jutusta. Projektista. Sehän nyt vain on sellainen pikkuruinen summa, jonka voi laittaa maksuun vaikka seuraavassa kuussa.

Arvata saattaa, miltä tili näyttää, jos kaikki palvelun ostaneet ajattelevat näin. Amatöörimäistä ostajalta on se, jos työn tuottaja joutuu karhuamaan palkkiotaan tai matkakuluja. Vaikka summa olisi pieni, pitää ymmärtää, että niistä surkeista suorituksista koostuu koko kuukauden palkka. Mitä, jos itse saisit vain osan palkastasi? Siksi, että koko summaa ei vain huvittanut maksaa.

Oma lukunsa ovat myös ne, jotka kyllä maksavat hyvin ja ajallaan, mutta vaativat maksuttomia lisätöitä. Ihan vaivihkaa. Jos vielä tämä ja tämä. Yhtäkkiä huomaakin pönöttävänsä tilaisuudessa, josta ei alun perin ollut puhe, tekemässä työtään ja antamassa parastaan. Että saisi töitä jatkossakin. Joudun itsekin punnitsemaan sekä hinnastoani että sitä, miten esitän asiat blogissa, joka alati kasvaa. Tällaisista asioista ei kuitenkaan voi vaieta vain siksi, että pelkää työtilausten vähentyvän. Minkä arvoinen on työkeikka, joka on vastoin kaikkia omia periaatteita? Oikeuksien vaatiminen ei osoita epäkiitollisuutta tai hankalaa luonnetta.

Suomalainen työkulttuuri arvostaa raatamista, joten myös sen hinnan oltava kaiken saamansa arvostuksen arvoinen.

Minkälaisia rahaan tai hinnoitteluun liittyviä ongelmia olet kohdannut? Erityisesti freelancer-tarinat kiinnostavat. Jaa myös härskein työelämäpyyntö, jonka olet saanut kuulla.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa