Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa