Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielifriikki raivon vallassa

Ei loppuvuotta ilman hikikarpaloita otsalla. Joulu ja vuodenvaihde ovat kielineurootikon parasta ja pahinta aikaa, sillä vilkas viestintä saattelee silmien eteen melkoisen vekkulia tekstiä.
DSC_0203.JPGOlisi jo aivan toisen tarinan paikka, jos alkaisin käydä läpi kielioppisääntöjä tai tehdä analyysiä yleisestä kielitaidosta ja sen merkityksestä, joten keskityn ihan vain siihen, mikä kielessä eniten minua risoo. Kaikki eivät edes ole varsinaisia virheitä, mutta ihan hirveitä – minun mielestäni.

Aloitetaan ihan vain ensi maanantaista. Siitä ei tule Joulua, vaikka kuinka haluaisi, ellei sitten kyseessä ole erisnimi. Suomessa on käsittääkseni ihan laillista nimetä lapsi Jouluksi. Soinnillisestihan se on oikein mukava ja pehmeä nimi, ei siis ainakaan pahimmasta päästä, mitä nimijuhlissa voi kakkukoristeeseen kirjailla. Ensi maanantaina me juhlimme kuitenkin joulua.

Kielitoimistojen sosiaalisen median kanavat ovat täynnä vinkkejä siitä, miten juhlapyhät pitäisi kirjoittaa. On huvittavaa, että oikein kirjoitetun joulukortin nappaamisesta on tullut jopa vitsi! Jos selviää joulusta kunnialla eli pienellä kirjaimella, kompastuu yleensä uuteenvuoteen ja uuteen vuoteen, joilla on selvä merkitysero. Koska kumpikin kirjoitusasu on kuitenkin kieliopillisesti oikein, luisuu touhu raiteiltaan siksi, että sanat kirjoitetaan isolla. En jaksa sitä murehtia, sillä onhan se ihan tyylikästä, vaikkei mene ihan käsikirjan mukaan.

Yksikään joulukortti ei voi kuitenkaan yltää siihen, kuinka pahasti otsasuontani kiristää yhdysviivan väärinkäyttö. Joulupukin kuumalinja-ohjelma, Rakkautta vain-elokuva ja Lumiukko -elokuva. Ei, ei ja ei! Yhdysviivasta saa tarvittaessa melkoista taidetta, mutta yksi asia on varma. Väli tulee aina, jos viiva viittaa kahteen tai useampaan osaan. Yhdysviiva jää kiinni viittaavaan sanaan. Kyllä, minä olen mieleni pahoittanut. En ymmärrä, miten kukaan edes vähänkään työkseen kirjoittava voi sortua tähän, mutta kyllä se on mahdollista ihan lehdistössä asti. Ei ole vaikeaa muistaa yhtä pientä väliä.

Vuosikatsaukset ja tervehdykset päättyvät usein jonkinlaiseen loppukoontiin. Tyyli on vapaa, mutten voi sietää sitä, että puhutaan allekirjoittaneesta tai kiittämisestä ja kuittaamisesta. Kovin turhia kliseitä. Eikä nykyään sitä paitsi allekirjoiteta oikein mitään. Paitsi muuten valtakirjoja! Haluaisin myös nähdä, mitä kukakin kirjoittanut on kuitannut kiittämisen jälkeen. Itse kuittaan tässä vaiheessa vielä sen, että väljästi kieli-inhokkeihini liittyy myös eräs juomatölkki Pohjanlahden takaa: iKaffe. Se ei ole Applen tuotemerkki, joten me kaikkihan tiedämme, miten edessä oleva i-kirjain kuuluu lausua. Sitten, kun Steve Jobsin perustama yritys ostaa kyseisen kaurapohjaisen kahvijuoman, voin alkaa kutsua sitä ’aikaffeksi’.

Kaikesta huolimatta toivon, että ihan kaikki uskaltaisivat kirjoittaa, vaikka eihän tällainen niuhottaminen siitä helppoa tee. On kuitenkin ihan perusteltua vaatia edes suurpiirteistä oikeinkirjoitusta, sillä mallin antaminen on paras esimerkki.

Allekirjoittanut kiittää ja kuittaa ja päättää Kielifriikki raivon vallassa-blogi postauksensa ja toivottaa hyvää Joulua ja Onnellista uuttavuotta! Edellä olevan virkkeen kirjoittaminen tuntui todella pahalta.

Mitä kielivirheitä sinä inhoat? Saako niistä huomauttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei mitään sotkanmunia ja rahamasiinaryöstöjä – vain aitoa Suomen kansaa

Vuoden kansanmusiikkilevy 2017 -tunnustuksella palkittu Kalevauva.fi esiintyi Linnan juhlien jatkoilla laulaen presidentistä, siittämisestä ja synnytystalkoista, mutta silti kohun aiheutti ainoastaan Sannin v-alkuinen kirosana. Yhtyeelle ei nimittäin voi suuttua, sillä sanat tulevat kansan suusta.
kalevauva_linnanjatkot_areena Kalevauva.fi kerää laulujensa sanat vauva.fi-keskustelupalstalta, mistä on peruja myös kansanmusiikkiyhtyeen nerokas nimi. Paremmin ei voi yhdistää kaikenlaiseen jauhantaan keskittynyttä palstaa ja perinteikkyyttä edustavaa kansalliseepostamme Kalevalaa. Ei siis ole uutinen, että Kalevauva.fi:n Aapo Niinistä ja Kimmo Nummista sanotaan uuden ajan Elias Lönnroteiksi.

Yhtyeen kappaleet ovat sopivalla tavalla todella sopimattomia. Olin tosin aivan varma, että sonta osuu kanteleeseen, kun Kalevauva.fi avasi esityksensä Linnan jatkoilla Synnytystalkoot 2.0 (Ihana presidentillinen esimerkki) -kappaleella, joka yltyi hallituksen syntyvyyspohdinnoille irvailusta hurjaksi tarinaksi Sauli Niinistöstä ja Jenni Haukiosta. Voimia Lennulle!

Seuraavana päivänä nettilehdissä keskusteltiin kuitenkin lähinnä vain samoissa juhlissa esiintyneen Sannin Mitähän vittua -kappaleesta, jossa v-sanan rooli on keskeinen. Parasta tietysti olisi, jos kenelläkään ei näin pienestä pipo kiristyisi, mutta pidän silti vähän erikoisena, että perisuomalainen kirosana kauhistuttaa itsenäisyyspäivänä enemmän kuin presidenttiparin siittämistouhuista kertova värssy. No, pahahan se on suuttua keskustelupalstan anonyymeille runosankareille.

Linnan jatkoilla Kalevauva.fi keräsi lähetyksen aikana tehdyistä tviiteistä uuden #Linnanjuhlat-kappaleen, joka parodioi itsenäisyyspäivän spektaakkelia mainiosti. Kaikkihan juhlia katsovat, mutta vuodesta toiseen kirjoitetaan samat marinat internetiin, ja siksi kyytiä saivatkin jonottaminen, keski-ikä, somettaminen, puvut ja verorahojen käyttö. Lennosta syntynyt kappale toi tilaisuuteen kaivattua, hyväntahtoista itseironiaa.

Henkilökohtaisesti olen eniten viehättynyt Kalevauva.fi:n kaupunkikappaleista, joista toistaiseksi on ilmestynyt Jyväskylä, Vantaa ja Kouvola. Ne onnistuvat kiteyttämään erinomaisesti mielikuvat maamme eri kolkista, eikä se toisaalta ole ihme. Se, mitä kappaleissa sanotaan, edustaa ainakin näennäistä yleistä mielipidettä. Sitä, joka parhaiten saa äänensä netissä kuuluviin. Kaikki tietävät, että Kouvolassa on betonia, Vantaa on vähän heikompi Helsinki ja Jyväskylä muualta muuttaneiden maalaisten keskuspaikka – näin kovin kärjistetysti.

Kalevauva.fi:n kappaleet naurattavat yksinkertaisesti siksi, että ne ovat totta. Keskustelunaiheista, joihin lyriikat perustuvat, voi olla mitä mieltä tahansa, mutta ne ovat silti totta: jonkun julkaisemia keskusteluksi muuttuneita sanoja ja lauseita. Suuttuminen on mahdotonta, sillä me olemme yhtä kuin Kalevauva.fi:n kappaleet. Se nähtiin myös Linnan juhlien jatkoilla.

Olemme itse asiassa paljon enemmän osa Kalevauva.fi:n tuotantoa kuin Kalevalan runoja. Vai samastuuko joku ihmeisiin pystyvään sotkanmunaan ja kummalliseen mieheen, joka herää henkiin, kun hänen ruumiinsa palat haravoidaan joesta ja parsitaan takaisin yhteen?

Kalevauva.fi:n nimikkoalbumi on saatavilla Spotifyssä, mutta YouTubesta voi kuunnella vielä laajemmin yhtyeen tuotantoa.

Kumpi kertoo paremmin suomalaisuudesta: Kalevala vai Kalevauva.fi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

500 postausta sitten

Viisisataa tekstiä takana. Jotkut hävettävät. Kaksi olen poistanut, muiden takana seison. Toivon silti, ettei ihan kauhean kauas arkistoja kaiveltaisi. Tekstien muoto on vakiintunut, minun ajatukseni selkiytyneet ja juttujen teemat sopivasti jämähtäneet. Uskomatonta silti, että olen avannut tekstieditorin jo viisisataa kertaa.
15112016Viidensadan kirjoitetun tekstin aikana olen ajatellut kaikenlaista pöhköä.

Kuvittelin, että minun ei tarvitse näyttää kasvojani ikinä. Ajattelin, että tarpeeksi hyvä kasvokuva on sellainen, jossa näkyy suurin piirtein vain nenänpää. No ei ollut. Kaikista luetuimmat postaukset sisältävät oman lärvini sellaisena kuin se on.

Uskoin kärkkäyden kantavan pitkälle. Olin todella negatiivinen, en vain kriittinen. Jälkikäteen se harmittaa. Ei tarvitse olla teennäisen positiivinen, mutta ei kukaan jaksa lukea mäkätystä ja synkistelyä päivästä toiseen.

Luulin, että lukijoita alkaa tulla ovista ja ikkunoista. Olen noin 10 vuotta myöhässä. Sekin harmittaa. Aiemmin yleisön kahmiminen olisi ollut helpompaa. Nyt saa sinnitellä pinnalla kuin hukkuva airon varressa. On tosin mieltä lämmittävää huomata, kuinka moni lukee ja kommentoi blogiani säännöllisesti.

Kuvittelin olevani blondi, vaikka oikeastaan hiukseni näyttivät punaruskeilta. Iskin niihin kahvinväristä naamiota joka viikko. Oleilin kotona aina ruosteenpunaisessa paidassa ja sotkunutturassa. Paita on sittemmin myyty ja hiukseni ovat niin lyhyet, ettei niistä saa vielä pikkumyynutturaa.

Tein graduani. Välillä tuntui, että olen niin tyhmä, etten ole edes ansainnut paikkaa yliopistossa. Toisinaan mietin, miten ihmeessä voin suoltaa niin monta kymmentä sivua analyysiä omasta päästäni. Pohdin, onko kaikki mielikuvitukseni tuotetta. Ainakin enemmän sitä kuin referointia, sillä työtä palauttaessani plagioinnin tarkastustyökalu antoi todella alhaiset luvut.

Tuotin kahta yrityshistoriikkia niin, että monesti itketti. Kun isoin työ valmistui, tilasin älyttömänhintaista sushia kotiinkuljetuksella ja ostin ihan turhan kalliin, mitäänsanomattomalta maistuvan pienen samppanjapullon keskellä viikkoa. Ei ollut kannattavaa, mutta silloin oli totisesti juhlan paikka.

En osannut valokuvata senkään vertaa kuin nyt. Ihmettelen todella, miten koskaan selvisin yliopiston valokuvauskurssista kiitettävin arvosanoin. Jos uskoisin armoon tai hyvään tahtoon, olettaisin sen olevan syynä, mutta kai kurssissa oli tuurista kyse.

Pelkäsin, että tämäkin harrastus jää kesken. Lopetin aikoinani baletin, jazz-tanssin ja taidekerhon. En janonnut kehittymistä toisin kuin kirjoittamisessa. Aina en silti vieläkään muista yrittää olla entistä parempi.

Mitä tai mikä sinulle on jäänyt mieleen viidestäsadasta jutustani?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa