Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitusvirheistä pilkkaaminen on ilkeää mutta tarpeellista – ainakin yrityksille

Kun viime viikolla vaelsin kotiini pitkin Hämeenkatua, silmiini osui vasta avatun sähkötupakkakaupan mainosteippaukset. Tai siis sähkötupakka kaupan. Miksi yritysten on vaikea pitää kiinni kielioppisäännöistä? Miksi virheettömät viestit ovat tärkeitä?
kielioppi_mediakkaOlen halunnut olla armollinen ja ihan oikeasti yrittänyt sivuuttaa joka paikassa helottavat yhdyssanavirheet, piestyt lauseenvastikkeet ja karmeat yhdysviivat. Tiedän tietysti, että joillakin ihmisillä on lukihäiriö, mutta tiedän myös, että kirjoittamista voi harjoitella. Itse asiassa laadukkaalta näyttävä viestintä ei edes vaadi kaikkein syvimpien kielikiemuroiden hallitsemista, mutta perusosaamisen on oltava kunnossa.

Kirjoitusvirheillä ei koskaan ole sopivaa aikaa ja paikkaa, mutta kaikista vähiten ne sopivat yrityskäyttöön. Syynään aina mainokset ja kauppojen kyltit, mikä yleensä aiheuttaa tarpeettomasti harmaita hiuksia. Eihän minun ongelmani ole Sokoksen pikakassoilla oleva pilkutusvirhe lauseenvastikkeessa tai yliopiston luentosalin nimitaulun yhdysviivavirhe. Kielioppiosaajilla on oltava paikkansa, jos opasteissa olevat virheet onnistuvat läpäisemään oletettavasti monta silmäparia.

Harmillisin perustelu kirjoitusvirheille on se, että niillä ei ole väliä. Pahimmillaan kielioppivirheet muuttavat viestin merkityksen käänteiseksi tai estävät koko sanoman ymmärtämisen. En myöskään oikein hyväksy perusteluksi sitä, ettei ole aikaa. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia perustaa yritys, pitäisi myös pystyä pyytämään apua kielenhuoltoon. On näet niin, että huonosti muotoiltu viesti vaikuttaa uskottavuuteen. Jos ei ole uskottavuutta, ei tule rahaa.

Huonosti, huolimattomasti tai yksinkertaisesti väärin kirjoitettu teksti ei anna ammattimaista kuvaa kirjoittajastaan. Ymmärrän, että esimerkiksi markkinoinnissa idea ja sanoma ovat kaikkein tärkeimmät, mutta eihän niillä ole merkitystä, jos toteutus on törkyinen. Harvoin kirjoitusvirhe vaikuttaa niin, että se jättää positiivisen muistijäljen. En toki usko, että aivan kaikki kyttäävät kylttejä kielioppimielessä, mutta silti puhtaalla kielellä on väliä, jos haluaa viestin menevän perille uskottavasti. Jos esimerkiksi olen itse asiakas, jää minulle epäilyttävä kuva asiakaspalvelun huonosti kirjoitetusta vastauksesta. Miksi vastaus olisi totta, jos sitä ei voi ilmaista puhtaasti?

Tavallisen kirjoittajan ei tarvitse stressata huippuunsa hiotusta tekstistä, mutta minusta vähintään päivämäärät, yhdyssanat, peruspilkut ja pisteet täytyy jokaisen saada paikoilleen. Toivottavia onnistumisen kohteita ovat myös yhdysviiva, lauseenvastike ja kielten ja kansallisuuksien oikeinkirjoitus. Perushuolellisuudella pääsee jo pitkälle, sillä virheet usein kertovat vain siitä, ettei oikein kiinnosta.

Aion siis päivitellä yritysten kirjoitusvirheitä entiseen tapaan ja nauraa makoisasti, kun näen huvittavan virkkeen. Niin kauan, että kielioppi saa tarvitsemansa arvostuksen. Siksi, että oikeinkirjoitus on kansakunnan sivistyksen perusta. Vähintään yksi rakennuspalikka.

Milloin kielivirheistä huomauttaminen on aiheellista? Vaikuttaako kielivirheitä sisältävä teksti viestin uskottavuuteen mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämän vaalijoita ja vähän kaikesta tuomittuja

EU-vaalien alla käyty yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut jälleen sen, kuinka suuri merkitys henkilökohtaisilla arvoilla ja teoilla on ehdokkaan valinnassa.
DSC_0714Aloin voida pahoin lukiessani USA:n Alabaman osavaltion kiristyneestä aborttilaista, joka ei anna oikeutta keskeyttää raskautta, vaikka se olisi alkanut raiskauksen tai insestin seurauksena. Paljon oleellisia näkökulmia on kirjoitettu jo julkisesti, mutta sanonpahan vain, että suurimmat ongelmat järkyttävässä laissa koskevat itsemääräämisoikeutta ja ajatusta rangaistuksesta.

On käsittämätöntä, miten ihmisen itsemäärämisoikeus omasta kehostaan voidaan viedä ja miten sitä edes yritetään perustella sillä, että naisen täytyy kantaa vastuu raskaudesta, alkaneesta elämästä. Aivan kuin kyse olisi seksin harrastamisesta annetusta rangaistuksesta, joka lankeaa vain naiselle – olipa kyse raiskauksesta, insestistä tai ihan vain yhteisymmärryksessä vietetyn hetken vahingosta. Suomessakin on nähty, mitä rajattu aborttioikeus saa aikaan: puoskareiden tekemiä tai itse survottuja raskaudenkeskeytyksiä. Sosiaalisin perustein tai iän perusteella raskauden on saanut keskeyttää vasta vuodesta 1970 alkaen. Sitä ennen vain lääketieteelliset tai terveydelliset seikat mahdollistivat abortin, ja YLEn julkaisemasta erinomaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjan (2017) kolmannesta osasta voi opiskella kertauksen henkari- ja sukkapuikkoaborteista.

Miten aborttilaki liittyy eurovaaleihin? Sen lisäksi, että päätöksenteko on oleellinen osa kaikkia parlamenttejä, äänestämällä ehdokasta antaa äänen myös tietyille arvoille. En voisi koskaan äänestää henkilöä, joka kannattaa Alabaman kireää aborttilakia. Arvoista ja mielipiteistä on syytä olla perillä, sillä esimerkiksi viime eurovaaleissa ehdolla ollut Päivi Räsänenkin (kd) ehti jo riemuita Alabaman lakimuutoksesta. Enkä usko hänen olevan ainoa.

Koska reagoin niin voimakkaasti aborttikysymykseen, saivat vaalit pohtimaan myös sitä, mitkä muut seikat ovat kynnyskysymyksiä ehdokasta valitessa. Tietyt teemat, kuten yhdenvertaisuus ja ilmasto ovat minulle tärkeitä, mutta ne ovat valtavan laajoja kokonaisuuksia, joten esimerkiksi mielipide niiden yhdestä tietystä osa-alueesta ei välttämättä horjuta ehdokasvalintaani. Jos nykyiset arvot ovat kunnossa, miten pitäisi suhtautua ehdokkaan menneisyyteen?

Pohdintoihini sopien lehdet ovat aborttiuutisoinnin lisäksi nostaneet vaalien alla näyttävästi esiin ehdokkaiden rikoshistoriaan. HS:n selvityksen (19.5.2019) mukaan noin 12 prosenttia eurovaaliehdokkaista on saanut viimeisen 15 vuoden aikana rikossyytteen, ja noin kolme prosenttia on tuomittu rikoksesta. Äänestin itse jo nuhteetonta kansalaista, mutta silti rikossyytteet ja -tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä niin EU- kuin eduskuntavaaleissa. Ymmärrän, että ihminen tekee virheitä elämässään ja ansaitsee yleensä mahdollisuuden parantaa tapansa, mutten silti käsitä, miten Suomen tai EU:n päättävään elimeen voi kivuta harteillaan kavalluksia, pahoinpitelyitä ja humalassa kaahailuja. Onko puhdas rikosrekisteri todella liian suuri vaatimus?

Alabaman ilosanoman saattaja Räsäsellä ei sentään ole tuomioita. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta päättää kenenkään muun elämästä. Ansaitsisimmeko me kaikki kuitenkin toisen mahdollisuuden?

EU-vaalien virallinen äänestyspäivä on 26.5.2019.

Mitä arvoa tai mielipidettä et pysty sulattamaan ehdokkaalta? Entä mitä mieltä olet ehdokkaiden tuomioista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En itke enkä juo Instagramissa

Sain Instagramissa ihanan palautteen, jossa kehuttiin sitä, kuinka luonnolliselta, tavalliselta ja rehelliseltä vaikutan. En pelkää näyttää petaamatonta sänkyä tai arjen ärsytyksiä! Se oli ihanasti sanottu ja vieläpä aivan totta! Kuten arvata saattaa, monta hetkeä jää kuitenkin some-valokeilan ulkopuolelle.  DSC_0498Instagram-tililläni @annakatariinam vallitsee mukava tasapaino jorinoiden ja mielipiteiden välillä. Jotenkin kierosti pidän arkeni näyttämisestä niin hyvässä kuin pahassa, mutta yleensä keskityn positiivisiin puoliin. Eivät ihmiset yksinkertaisesti jaksa katsoa valittamista ja säälipiehtarointeja eikä tulisi mieleenikään kaivaa puhelinta esille suurimmassa surussa.

Heikkojen hetkien sulkeminen somen ulkopuolelle on ainoastaan järkevää, mutta olen yrittänyt opetella myös uudenlaista avoimuutta. Sellaista, joka herättäisi keskustelua, muttei paljastaisi liikaa. En ole koskaan itkenyt Instagramissa, enkä oikeastaan näe syytä, miksi kukaan julkaisisi kyynelehtimisestään some-sisältöä. Itkeminen on yksityinen toimitus ja olisi vähän hullua vollottaa puhelimelle.

Väitän, että tuottamassani sisällössä päävire on positiivinen, mutta rajaan melko rankasti somesta pois ilon hetkiäni. Esimerkiksi lauantaina oli erinomaiset juhlat, joista olisin voinut päivittää vähän joka käänteessä. Juhlissa oli myös alkoholitarjoilu. Siinäpä syy, miksi maailman hauskin lauantai-ilta ei päätynyt Instagramiini paria mainiota yhteiskuvaa lukuun ottamatta. En halua, että somessani näkyy alkoholia juhlimistarkoituksessa, sillä sen näyttäminen ei mielestäni ole fiksua. Olen toki joskus päivittänyt juhliessa somea ja usein tullut jo aamulla siihen tulokseen, että jutut on parempi poistaa, vaikken mitään tyhmää ole koskaan julkaissut. Instagramin ulkopuolelle jäävät myös satunnaiset viinilasit, sillä en vahingossakaan halua luoda vääristynyttä kuvaa alkoholinkäytöstäni.

Vaikka höpöttelen Instagramin mikrovideoihin aika kevyin perustein ajatuksiani, on suuni ja puhelimeni mikrofonin välissä oikeasti suodatin. Minulla olisi paljon enemmän sanottavaa kuin julki tulee, mistä viimeisin esimerkki ovat vaalit. Olen kuitenkin tehnyt rajauksen, etten puhu poliittisista mieltymyksistäni. Suurin syy on se, että pelkään sen vaikuttavan työnsaantiini, vaikkei minulla ole radikaaleja tai järisyttäviä mielipiteitä.

Koen, ettei tehtäväni ole käännyttää ketään. En edes ole poliittisesti aktiivinen, vaikka tiedän varsin hyvin arvoni ja puolueen, jota äänestän ja puolueet, joita en ikimaailmassa haluaisi päästää vallankahvaan – myöhäistä! Puoluejulistamista ennemmin haluan kannustaa ihmisiä äänestämään, sillä on teinitermein noloa, jos aikuinen ihminen ei äänestä. Sen verran täytyy pystyä puntaroimaan arvojaan ja mielipiteitään, että äänestyslappuun saa muutakin kuin kirkkoveneen. Jos ei tiedä, mitä tehdä, voi aloittaa vaikka Ylen vaalikoneesta, joka näyttää jopa äänestäjän unelmaeduskunnan.

Seuraamalla Instagram-tiliäni @annakatariinam pääsee päivittäin nauttimaan tamperelaisesta arjesta, keväisistä kävelyretkistä, hyvästä ruoasta ja kevyistä höpinöistä. Ei kyyneleitä tai kiiltokuvia.

Mitä sinä et näytä somessa? Mitä mieltä olet poliittisten mielipiteiden tai alkoholin näkymisestä somessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Urasivustovinkki x4

Unelmatyön löytäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, joten olen ehtinyt kokeilla ja harkita monia työhön liittyviä sovelluksia ja sivustoja. Vielä vaihtoehtoiset työnsaantitavat eivät ole kantaneet hedelmää, mutta ei kylvämisestä ole haittaakaan ollut.
DSC_0478
Hiljaiseen ja anonyymiin rekrytointiin perustuvan MeetFrankin ajatus on tarjota työntekijälle mahdollisuus ilmaista kiinnostuksensa työpaikan vaihtamiseen yksityisesti, sillä monet eivät voi siitä nykyisessä työssään puhua. Minulla tällaista tilannetta ei ole, mutta itse käytän MeetFrankia nimenomaan piilotyöpaikkojen vuoksi. Sovelluksessa voi lähettää eri aloilla toimiville yrityksille yhteydenottopyyntöjä, jotka perustuvat sovelluksiin ladattaviin tietoihin: työkokemukseen, palkkatoiveeseen ja kiinnostaviin tehtäviin.

Haluan esitellä myös TalentRiserin, vaikka sivusto keskittyy enimmäkseen show-bisnekseen, mutta on mahtavaa, että lyhyen lomakkeen täyttämällä pääsee jo odottelemaan mahdollisia työtarjouksia. Palvelua voivat käyttää myös some-vaikuttajat. TalentRiser on visuaalisesti kaunis palvelu, mutta tavallaan ulkonäkökeskeisyys on myös harmi, sillä toivoisin, että tarjouksia tehtäisiin persoona etunenässä. Harvemminhan se elämässä niin menee.

Olen kuullut ihmetarinoita, joissa työnhakijalle on soitettu ja pyydetty töihin CV-netin ansioluettelon ja esittelyn perusteella. Luulin pitkään, että CV-nettiä voivat käyttää vain työttömät, joten en edes ajatellut sivustoa mahdollisuutena itselleni. TE-palveluiden kotisivuilla saatavilla olevan CV-netin käyttö vaatii tunnistautumisen pankkitunnuksilla, joten yhden klikkauksen matalan kynnyksen sivusto se ei ole.

Onneksi on myös vanha kunnon LinkedIn, jonka aktiivinen käyttö voi poikia työtarjouksia, mutta suuren käyttäjämäärän vuoksi erottuminen on vaikeaa ja kilpailu jopa ahdistavaa. Melkein kaikkeen oma nokka kannattaa kuitenkin työntää, jos mielii eteenpäin urallaan.

Millä tavoin nappasit nykyisen työpaikkasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä kuljimme taas kerran

Pohdin viikonlopunna, mitä tapahtumia voisin nostaa Missä olit kun -juttusarjan toiseen osaan. Mielessäni pyörivät vain suuret poliittiset tapahtumat, mutta loppujen lopuksi onnistuin palauttamaan mieleeni muutaman arkisen ja taatusti kaikilla muistissa olevan, tiettyyn päivämäärään sidotun virstanpylvään Suomen historiasta. Kaiken lisäksi tänä aamuna maanantai valkeni sellaisten uutisten siivittämänä, että lista piteni entisestään.
DSC_0084 (2)Uusia liittolaisia

Olin himpun verran alle kolmivuotias, kun Suomi liittyi EU:hun 1. tammikuuta 1995. En siis todellakaan kuvittele muistavani tapahtumia kovin hyvin, mutta muistan keittiömme punaisen maton ja sen, kunka istuin lattialla leikkimässä. Vanhempani kävivät kiivasta keskustelua jäsenyydestä. Taisivat olla eri mieltä. Liittymispäivänä perheemme todennäköisesti heräsi tutusta kerrostalokodista uuteen vuoteen. EU ei muuttanut elämääni, mutta markkojen poistuminen alkoi jännittää jo etukäteen, sillä enhän minä osannut asioida kaupassa edes markoilla, joten kuvittelin, että euroilla kaikki olisi vielä mutkikkaampaa.

Lopun vai vuosituhannen alku?

Ennen kuin eurot lopulta tulivat käyttöön, siirtyi koko maailma uudelle vuosituhannelle. Jotkut pelkäsivät maailmanloppua ja teknologian tuhoa. Minä vietin uuttavuotta äitini ja serkkuni kanssa. Naapuritalon mies huusi parvekkeelta, että yöllä voi nähdä Marsin taivaalla. Minä olin aivan varma siitä, että näin punaisen pisteen talojen takana vasten mustaa taivasta. Ehkä näinkin. Sitä ennen olimme keittäneet nakkeja ja juoneet itse asiassa aika pahaa lasten kuohuviiniä, jossa kuitenkin oli maailman hienoin dinosaurusetiketti. Olimme myös ostaneet uuden Disneyn prinsessaelokuvan. Ei meitä uudenvuoden takia kuitenkaan huvittanut keskittyä, joten katsoimme Jasmin-pläjäyksen vasta seuraavana päivänä. Toisinaan käy mielessä, kuinka ainutlaatuista on ollut elää vuosituhannen taite, vaikka vaihtuisihan vuosituhat joka tapauksessa ihmisistä ja aikakaudesta riippumatta. Lisäksi vuosituhannen vaihtuminen on täysin sidoksissa siihen, millaisena ajan kulku käsitetään.

Eero, eukku, eugeni

Luulen, että 1. tammikuuta 2002 oli paljon helpompi tiistai ikäpolvelleni kuin vanhemmille ihmisille, vaikkemme rahasta ihan mahdottoman paljon ymmärtäneetkään. Itsenäisenä valuuttana markat olivat poistuneet jo vuonna 1999, mutta käteisrahan käyttö päättyi vasta vuoden 2002 alussa. Muistan, kuinka olin juuri oppinut käymään kaupassa itsenäisesti – lähinnä karkkiostoksilla. Sen vuoksi tuntui raskaalta alkaa taas opetella uutta valuuttaa, vaikkei se ollut mitään siihen verrattuna, kuinka pitkään keski-ikäiset ja vanhukset jaksoivat ja jaksavat edelleen jauhaa markoista ja siitä, kuinka kaikki oli ennen paremmin. Minun mielestäni hankalinta muutos oli varmasti kaupan alalla, jossa sukkuloitiin hetki kahden valuutan ja eri hintojen välillä.

Pahan paikat

Marraskuinen keskiviikko vuonna 2007 ja syyskuinen tiistai vuonna 2008 sekoittivat lehdistön, päättivat monta elämää ja kylvivät valtavasti surua ja järkytystä. En haluaisi nostaa esiin erityisen kurjia hetkiä hyvän tuulen muisteluteksteissä, mutta en voi olla mainitsematta Jokelan ja Kauhajoen kouluampumistapauksia. Jokelan tapahtumista luin kotona nettilehdestä, sillä olin juuri alkanut lukea päivittäin uutisia internetistä. Se oli uutta ja hienoa. Tuntui todella siltä, että kaikki maailman tieto on käsissä, vaikka eivät iltapäivälehdet ihan koko totuus elämästä ole. Kauhajoen tekojen aikaan istuin fysiikan tunnilla. Luokkiin saapunut tieto kylvi pelkoa, mutta tunti suoritettiin loppuun. Olimmehan kaukana. Turvassa. Näin järjettömien tekojen vuoksi muistan kuitenkin elävästi siirtymäni internetmedian pariin.

Elämä on laiffii ennalta määräämättömän ajan

Kun tänään avasin silmäni ja otin puhelimeni käteen, lävähti eteeni uutissovelluksesta musta ikkuna. Se tietää aina kuolemaa. Ei mikään paras tapa aloittaa aamu, vaikka harvemmin, jos koskaan, tunnen ihmisiä, joiden kuolemista iltapäivälehdistö uutisoi. Kun siis urheilu- ja viihdemaailma sai kuulla mäkihyppääjä–laulaja Matti Nykäsen kuolemasta, makasin minä silmät sikkurassa vaaleanpunaisissa lakanoissa ja mietin, pitäisikö nousta keittämään aamukahvia. Luin muutaman uutisen ja siirryin aamupalalle. Päivä näytti kirkkaalta, sillä auringonsäteet sekoittuivat hiljaa hiljaileviin, paksuihin lumihiutaleihin. Elämää jatkuu, koska elämä on laiffia niin kuin Nykänen sanoi. Hänen laiffiinsa tosin mahtui mäkihyppyjen lisäksi muitakin, lähinnä erityisen kurjia ja väkivaltaisia, mäkiä, joiden vuoksi on syytä muistaa, ettei kukaan ole yksinomaan ja ainoastaan pelkkä sankari, vaikka sellaisena hänet haluttaisi muistaa.

Missä sinä kuljit näiden tapahtumien aikaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa