Makumuistoja menneisyydestä

Kun viime sunnuntaina kömmin hikisenä vanhasta huoneestani aamupalalle, pöydällä odottivat viikonlopun mökkireissun hampurilaisjämät. Laitoin valmissämpylän väliin salaattia, purjosipulia ja ketsuppia. Ja ihan yhtäkkiä, kaikki vanhat ruokamuistot tulvivat mieleeni. Pitkä matka, jonka olen kulkenut umpinirsosta ruokarakastajaksi. Sellaista minun elämäni nimittäin ennen oli: ketsuppia, vähän salaattia ja luokatonta leipää.
DSC_0431DSC_0161DSC_0400Varhaislapsuuteni maistui peruna-kananmunapaistokselta ja Mäkkärin hampurilaisilta. Söin varmasti paljon muutakin ruokaympyrän orjana valintoja tekevän äitini ansiosta, mutta minä muistan vain maitoon sekoitetun, murskatun perunan, pilkotut kananmunat ja Happy Mealin. Kouluajoilta mieleeni ovat jääneet lähinnä jauheliharuoat. Minähän olin nirso. En pitänyt mistään, paitsi jauhelihapihveistä, makaronilaatikosta, lihapullista ja jauhelihakastikkeesta. Pahempaa oli luvassa, kun liha alkoi ällöttää. Sitä ennen nautiskelin koulun ruokalassa ummehtuneista, rasvaa tirisevistä jauhelihapihveistä ja eineslihapullista. Ne olivat parasta, mitä tiesin.

Yläkouluikäisenä söin lähinnä nokareen salaattia ja riisiä koulupäivän aikana silloin, kun ruokalistan appeet eivät miellyttäneet makuhermojani. Olin silloin jopa niin nirso, etten pitänyt oikein mistään roskaksi kutsutusta ruoastakaan. Paitsi edelleen niistä juustottomista euron hampurilaisista. Kebabiakin maistoin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kaivoin täytteet pitakebabista pihalle ja söin vain kostuneen leivän.  Lukiossa ruokailutilanne muuttui yhä pahemmaksi, ja söin vielä vähemmän riisiä ja salaattia, mikä tiesi valtavaa tankkausta kotona. Ei ihme, että päädyin flunssakierteeseen.

Yliopistoaikoina olin jo päätynyt kasvissyönnin pariin, joten söin usein kampusalueella. Soijabolognese, kasviscannelonit ja vegaanihampurilaiset ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kuinka halvalla laadukasta ruokaa voikaan saada! Surullisinta on ehkä se, että samantasoista ruokaa myydään noin kympillä lounasravintoloissa. Kaiken lisäksi minulle tulee hirvittävän vanha ja epäonnistunut olo, kun puhun yliopistoajoista menneenä ajanjaksona. Mennyttä se onkin. Minä olen jo valmistunut, enkä tule enää ikinä syömään 2 euroa ja 60 senttiä maksavaa lounasta. Kirjoitan opiskelijabudjetista tarkemmin myöhemmin, sillä osasin tuhlata rahani melko tehokkaasti myös ravintoloissa syömiseen. Tai ei se ihan tuhlausta ollut, sillä elin vähän erilaisen opiskeluajan, kai.

Opiskeluaikanani tekemilläni Aasian-reissuilla jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että omista vakaumuksista on pakko joustaa, jos mielii pysyä hengissä. Ei kuulosta luksuslomalta, mutta sellaisia ne olivat. Kasvissyöjänä, saati vegaanina, ei voi kaikkea vaatia paikassa, jossa ei ole minkäänlaista yhteistä kieltä. En tiedä, kuinka paljon söin luusta tehtyä soppalientä, enkä millään pysty laskemaan syömieni kananmunien määrää. Mutta ne oli pakko syödä. Nämä ruokamuistot vaikuttivat kuitenkin pysyvästi ajatusmaailmaani, ja kun seuraavan kerran istahdan Finnairin kyytiin ja saavun perille, joudun todella pohtimaan, kuinka paljon olen valmis joustamaan. Se on nimittäin päivä päivältä vaikeampaa ruoka-asioissa.

Työelämässä minun kesti tottua siihen, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut luisua hyväksi ja edulliseksi havaitusta tavasta. On niin helppoa hakea mitä tahansa kauppakeskuksesta, joka tarjoaa kaikkea mahdollista. En kuitenkaan aio potea huonoa omatuntoa. Ruoka on nimittäin valmistettu nautittavaksi, ja siitä on syytä iloita täysin siemauksin, jos rahapussi ja keho antavat periksi.

Minun elämäni maistuu juuri nyt valkosipulijauheella maustetulta soijarouheelta, kuivalta valkoviiniltä ja avokadopatongilta, joka on viimeistelty paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Miltä sinun elämäsi maistui? Entä miltä se maistuu nykyään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko muistoja ostaa myöhemmin?

Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Meille uutta, muille vanhaa. Ei mitään lainattua, vaan kahisevalla Torista ostettua. Meidän muistoja ilman, että ne ovat oikeasti meidän.DSC_0074DSC_0069DSC_0073Uskallan väittää nähneeni aika paljon Kiinaa, vaikka toisaalta yhden provinssin koluamista ei kai kummoisena suorituksena voi pitää. Ei, vaikka siellä olisi parisen kuukautta yhteensä viettänyt. Pitkistä reissuista huolimatta matkoilta ei ole tullut ostettua aineellisia muistoja, paitsi panda-avaimenperä ja paikallinen juhlajuomapullo, jota kukaan ei lopulta pystynyt juomaan tärpättisen maun takia.

Reissut ovat toistaiseksi jäissä, sillä on hyvä välillä keskittyä ihan vain arkeen. Ei reissun odottamiseen tai siitä selviämiseen. Kuukauden löhöloma kotona rentouttaa ronskin matemaattisen arvioni mukaan noin tuhatkertaisesti verrattuna Aasian-reissuun. Kun viimeisestä Aasian-pyrähdyksestämme oli kulunut kaksi vuotta, aloimme kuitenkin kaivata kotiimme jotakin sellaista, joka muistuttaisi niistä hetkistä, kun on istunut vanhoilla paperilyhtyjen valaisemilla kujilla, katsellut vuorenrinteitä ja taiteillut puikoilla nuudelisoppaa suuhun.

Päädyimme ostamaan muistomme Torista. Siitäkin huolimatta, että minä inhoan käytettyä tavaraa. Perinteinen kiinalaistaulu saapui Riihimäeltä yksityisautokyydillä 45 euron yhteishintaan. Alun perin myyjä oli ostanut sen työmatkaltaan Zhuzhousta. Taulun karmit olivat tummanruskeat, joten ne maalautettiin Kauppakadun taidetarvikeliikkeessä viidelläkympillä. Kuvissa ne näyttävät turhan ruskeilta valon vuoksi, mutta maalari teki oikein siivoa, mustaa jälkeä. Kiina-taulun kaveriksi hankittu lyhty postitettiin meille Espoosta vajaalla kolmellakympillä. Lyhty on rautaa ja painaa laittoman paljon.

Onhan se hullua pitää omina muistoinaan sellaisia esineitä, joiden tarina ei ole itse kirjoitettu. Runollisesti tekisi mieli todeta, että nythän me kirjoitamme niille loppusivut, mutta oikeasti esineet pölyttyvät olohuoneen nurkassa aina siihen asti, että saamme supersiivouspuuskan. Joka päivä ne kuitenkin muistuttavat niistä hetkistä, joita kaipaa jokaisena kaatosateen kyllästämänä aamuna. Se riittää, että muistaa.

Kuuluvatko muistot mielestäsi sisustukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ikävä kaupunkiin, jossa sumu peittää vuoretkin

Jotkut näkevät parvekkeelta hökkelikylän. Minä näen vapautta. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että matkaan lähteminen avaisi silmät jälleen oikealla tavalla, sillä yltäkylläisyyden ja ahneuden maailma on taas alkanut maistua pahalta.
DSC_0184DSC_0156DSC_0212DSC_0472DSC_0455DSC_0452DSC_0652DSC_0462DSC_0513Tunnen itseni niin pieneksi, ajattelin. Sumu vyöryi laaksoon ja jyräsi alleen koko vuoriston. Hetken kaikkialla oli aivan valkoista. Minäkin hukuin sumuun, sillä se tunkeutui myös sviitin parvekkeelle. Olo oli epätodellinen. Ja hirvittävän kiitollinen. Silti matka Pohjois-Vietnamiin on ollut toistaiseksi viimeinen tekemäni, jos viinaturistireissua Tallinnaan ei oteta huomioon.

Moni on kysynyt, mitä matkailulle tapahtui. Viimeinen reissumme peruuntui epäonnisten sattumusten vuoksi, eikä siihen liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa. Reissaamisen taka-alalle pistäminen on antanut paljon aikaa ajatella itsestäänselvyyksiä. Matkamuistojen ahmiminen ja matkailun suorittaminen on kadonnut, ja kun kone seuraavan kerran nousee ilmaan ja suuntaa Kaakkois-Aasiaan, sen kyydissä on toivottavasti parempia ihmisiä. Aika jaloa ja ihanaa utopiaa.

Matkailu on etuoikeutettujen puuhaa. Maailman mittakaavassa porukkaan kuuluu murto-osa. Olisi tietysti mahtavaa olla niin laupea, että uhraisi oman elämänsä unohtumimmat hetket siksi, ettei muilla ole mahdollisuutta edes ajatella tavoittelevanssa niitä. En koe olevani ahne, mutta tietynlaista ahneutta on hamuta uusia kokemuksia alati ja todeta, että täytyy lähteä rentoutumaan kesken talven toiseen maanosaan, sillä kotona ei pysty toteuttamaan samaa irtiottoa. Lentopilettien ostolakko onkin opettanut arvostamaan matkustamista. Reissuun lähtiessä täytyy tietää selkeästi, miksi lähtee.

On myös aika tekopyhää omistaa elämänsä ekologisille valinnoille ja tuhota saavutettu hiilijalanjäljen pienentäminen yhdellä yölennolla Länsi-Kiinaan. Se on onneksi vähän vähemmän haitallista ja ironista kuin se, että maailman päättäjät lentävät ympäristökonferenssiin toiselle puolelle planeettaa. Metaanit tanssivat ilmakehässä, kun ministerit punovat juoniaan ja tekevät ympäristöä koskevia päätöksiä.

Mieltäni on myös kaihertanut matkalla kuvaaminen. Olen välttänyt tunnistettavien kasvokuvien julkaisemista ihmisistä etenkin kotimaassa, mutta myös ulkomailla otetuissa kuvissa, vaikka olenkin kuvannut vain julkisilla paikoilla. En halua pitää ketään näyttelyeläimenä ja edesauttaa toiseuden kokemuksia julkaisemalla turistikohteiden ihmisistä kuvia ihmeellisissä paikoissa tai tilanteissa. Kadulle pysäköityjen mopojen, korttirinkien, johtosykeröiden ja arkisten ilon hetkien kuvaaminen on eri asia. Tärkeintä on esittää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Katsoessani vuoristohotellin sviitin parvekkeella edessä aukeavaa massiivista kauneutta olo oli totta vie etuoikeutettu. Minä näin maiseman luksuksena, mutta ne, jotka katsovat vuoria joka päivä, näkevät sen samoin kuin minä näen läheisen harjun ja Särkänniemen ikkunastani. Taika haihtuisi vuoristossakin nopeasti, jos selässä olisi kannettava hedelmämyyntikoju. Silti sumuun hukkuessa tuntui siltä, että olin päästänyt kaikesta ylimääräisestä irti.

Matkailuaiheista kiinnostuneiden kannattaa tutustua muihin matkajuttuihini. Vietnam-aiheisissa aiemmissa teksteissä näkyy myös maaginen sumu, johon tässä jutussa viittaan.

Mihin matkalle seuraavaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Matkalle Länsi-Kiinaan? Sichuanin provinssin helmet

Lonely Planetin tuoreen suosituslistan mukaan Kiina on vuoden 2018 yhdeksänneksi kiinnostavin matkailumaa. Miljardikansan maa on niin monikasvoinen, ettei sitä voi ymmärtää, vaikka koluaisi valtion joka kolkan. Matkailuoppaissa, kuten myös LP:n listauksessa, unohtuu kuitenkin se, että myös länsi voi olla kiinnostava. Matkailijan ei kannata tyytyä vain helppoihin Itä-Kiinan miljoonakaupunkeihin. Katseet länteen!
Kangding1. Kangding ja Tagong
Suurimman vaikutuksen minuun Kiinassa on tehnyt Kangding. Maan mittakaavassa se on varsin pieni kaupunki. Sellainen Tampereen kokoinen. Kaupungin keskusta sijaitsee vuoriston välissä, ikään kuin solassa. Joku voisi sanoa kaupunkia takapajuiseksi, mutta minusta Kangding näyttää vuoristo-Kiinan parhaat puolet. Tunnelma on rauhallinen, pilvenpiirtäjät eivät syö maisemaa ja moderni nuoriso, munkit, nomadit ja rauhalliset vanhukset asuttavat kaupunkia sulassa sovussa. Kaupungissa on paljon tiibettiläisvaikutteita, ja parhaat antimet ovatkin fiineissä tiibettiläisravintoloissa ja piskuisissa teemakahviloissa. Kangdingin erikoisuus on muuten jakin liha ja maito, jota hyödynnetään paljon teelajeissa. Hintataso on todella edullinen syrjäisen sijainnin vuoksi. Kaupunkiin kestää Chengdusta noin 6 tuntia bussilla, mutta käytännössä matka kestää aina kauemmin vuoriston ja ruuhkien vuoksi. Meidän matkamme kohteeseen kestivät 8 ja 12 tuntia. Täysin kaiken vaivan arvoista!

Langzhong2. Langzhong
Langzhong yhdistää vanhaa Kiinaa, sitä paperilyhdyistä ja pienistä kujista tuttua, ja modernia shoppailuparatiisia taidokkaasti. Alueelta toiselle liikuttaessa tuntuu oikeasti siltä kuin astuisi maailmasta toiseen. Suosittelen majoittumista vanhaan kaupunkiin, joka on entisöity vanhanajan Kiinan mukaan. Vanhan kaupungin pieniltä kujilta saa herkullista ruokaa, ja sijaitseepa alueella myös muutama baari, josta saa drinkkejä ja olutta. Ei ihan vanhaa Kiinaa, mutta sen tyyliä kunnioittaen tehtyä. Kävelymatkan päässä vanhasta puolesta sijaitsee vilkas uusi keskusta, joka lävähtää vilkkuvine valoineen silmille räikeästi, jos on kellunut vanhassa maailmassa autuaan tietämättömänä keskustan vilskeestä. Näin kävi meille, sillä saavuimme taksilla yöllä vanhaan kaupunkiin, josta päädyimme vasta parin päivän päästä uuteen keskustaan.

langzhon1 (2)3. Leshan
Se Buddha-kaupunki. Leshan on jopa ärsyttävän ikoninen paikka, onhan kaupunki tunnettu siitä, että siellä sijaitsee maailman suurin Buddha-patsas. Turistiveneet vievät porukkaa taukoamatta poukaman takana sijaitsevan Buddhan jalkojen juurelle, mutta patsaan voi bongata osin myös joen varresta tiiraamalla. Itse olen sitä mieltä, että Buddhan luota pysykööt poissa ne, joiden uskontoon se ei liity. Ihan kunnioituksen vuoksi, vaikka onhan se vaikuttava. Leshan on kuitenkin paljon muuta kuin jätti-Buddha. Jokivarsi valoineen on vaikuttava varsinkin yöllä. Päivällä joenrantakatu täyttyy lautapelejä räpläävistä vanhoista miehistä ja innokaista jumpparyhmistä. Hotellihuoneen jokinäkymällä saa parilla kympillä yötä kohden. Vierailumme aikana kadulla sijaitsi myös norjalaismiehen pitämä Buddha Pub. Suosittelen!

DSC_0189Sittenkin Vietnamiin? Sapa on Kaakkois-Aasian alppikylä
Rehellisyyden nimissä lähtemättömimmän vaikutuksen minuun on tehnyt Sapa, josta ei turhaan sanota, että kaupungin alue on Vietnamin Alpit. En ole alppi-ihmisiä tai haikaile Sveitsiin laskettelemaan ja kotoilemaan suloiseen mökkiin. Sapassa merkittävää ovat pienen kaupungin edut, kuten vaivaton liikkuminen ja lyhyet etäisyydet. Vaikuttavan näytöksen voi kokea, kun usva lipuu jylhän vuoriston ylle ja nielee sen hetkeksi alleen ja tunkee jopa parvekkeelle. Yhtäkkiä onkin taas kirkasta. Ei ihme, että ranskalaiset eläkeläiset ovat löytäneet myös paratiisikaupungin, sillä se on tunnettu myös lukuisista kauneushoitoloistaan ja hieronnoistaan. En kaipaa helppoutta reissuillani, mutta myönnettäköön, että Sapassa elo oli ihanan vaivatonta, sillä ruokalistat sai myös englanniksi. Ja ranskaksi. Havaintojeni mukaan myös Vang Dalatin viinejä saa Sapasta paremmin kuin muualta.

Kaikki matkailujuttuni voi muuten lukea Matkailu-tunnisteen alta. 

Mikä matkakohde on tehnyt sinuun vaikutuksen? Oletko käynyt Länsi-Kiinassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tärkeimmät opit Aasian-reissuiltani

Aasiassa matkusteleminen on jättänyt minuun poikkeuksellisen syvän jäljen. Ennen Kiinaan lähtemistä en ollut edes ajatellut, että ’sinne’ voisi matkustaa. Kun matkustaa tarpeeksi kauas, asiat saavat uudet mittasuhteet.
DanbaJos kuvittelee, että osaa syödä puikoilla, joku palauttaa aina maanpinnalle. Siihen on syynä se, että kotipuolessa ruokailu tapahtuu usein Hackmaneilla. Toisella Kiinan-matkalla olin aivan varma, että viimeistään silloin minusta on tullut puikkovelho. Vuoden tauon jälkeen. Lihasmuisti on ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen, etteikö minulle olisi väkisin tyrkytetty lusikkaa, kun omasta mielestäni onnistuneesti ja niin ylpeänä noukin paistettua riisiä lautaselta ensimmäisinä reissuiltoina. Eipä vain ruokailuseuralleni tuotu lusikkaa.

Vessaan pääsy voi kestää yli kahdeksan tuntia. Sen ajan pystyy pidättelemään, jos haluaa. Kupla otsassa -sanonta ei varmastikaan ole syntynyt työpaikan loputtomalta tuntuvassa käymäläruuhkassa tai Hullujen päivien painajaisjonossa. Sen on täytynyt saada alkunsa syvällä Kaakkois-Aasian vuoristossa, jossa bussi jumiutuu vuorenrinteeseen useiksi tunneiksi, eikä oikein kehtaa lorauttaa bussin kylkeen. Hätä ei lue lakia, mutta varsin ylellisiin toiletteihin tottuneilla se lukee ainakin häveliäisyyttä. Se, että kahdeksan tunnin jälkeen pääsee vihdoin vessaan, on tunne, jonka äärellä on todellakin ihmiselämän ja sen tarpeiden helpottumisen ytimessä.

ABC-asemat alkavat helposti tuntua luksuskeskuksilta, kun käy aasialaisilla huoltoasemilla. Ei voi yleistää. Aasiasta löytyy kaikkea ja paljon enemmän, kuin mitä täällä on, mutta kun matkustaa tarpeeksi syvälle ja meidän näkökulmastamme syrjään, eivät huoltoasemat todellakaan ole viihdekeskuksia. Ihan tavallisia paikallisasemia, mutta meidän näkökulmastamme ällöttäviä. En ole sudenpentu, mutten myöskään se prinsessa, jonka patjan alla oli herne. Jonkinlainen rajani menee siinä, että huoltoasemien vessat oksettavat niin, että pyörryttää. Vai haluaako joku tehdä tarpeensa rivissä kouruun, jota ei ole siivottu koko päivänä? Ja päivä, se on käymälässä pitkä aika.

Kun kärsii tarpeeksi nälästä, osaa ruokaa arvostaa aivan eri tavalla. Varsinkin, kun oman ruokavalion mukaisesta appeesta ei ole mitään taetta. Kärsiä on ylimitoitettu ja epäreilu verbi maailman mittakaavassa, ja jollakin tavalla sen käyttö tuntuu väärältä elämässä, jota pyörittää yltäkylläisyys. Nälkä se kolkuttaa kuitenkin ihmisen vatsaa maailmankolkkaan katsomatta. Pitkän matkustamisen jälkeen paistettu pinaatti tuntuu samalta kuin lihansyöjästä jokin ihana sisäfileepihvi. Luulisin.

Hotellisänkyyn kaatuminen on etuoikeus, joka ei yllätä. 20 euroa on pieni raha ihmiselle, joka lähtee maailman toiselle laidalle, mutta yleisellä tasolla se on paljon. Kun sukeltaa paikallisen Cumuluksen lakanoihin, tuijottaa kapeaa ja kauniisti valaistua kujaa ja aamulla herää siihen, kun tuorehedelmäkärryt jälleen kolisevat mukulakivillä, voi vain pohtia, miksi kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän.

Toiseuden kokeminen toisin päin, kuin mihin on tottunut, hämmentää. Enpä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eläimeksi kuin hetkinä, jolloin monta pikkutyttöä kerääntyy hypistelemään vaaleaa naavamaista pehkoani. ”Hello”, he sanovat. Aavistuksen likaiset sormet kokeilevat hiuksiani. Hävettää, minun hiukseni ovat likaiset. Olo on kuin näyttelyeläimellä, mutta ei voi suuttua. Ollaan toiseuden ytimessä.

Paikallisten tapoja täytyy kunnioittaa, muttei palvoa. Kannattaa tehdä parhaansa, mutta ei yrittää liikaa. Suomalaisesta ei tule kahden viikon reissulla tiibettiläistä, mutta riittää, että osoittaa kunnioituksensa. Pitikö tännekin tunkea? Ilmeisesti, mutta siksi kannattaa käyttäytyä fiksusti. Ei kannata jakaa armopaloja, jos voi tukea paikallista kulttuuria muuten. Olemalla oikein kliseisesti ihminen ihmiselle.

Ihminen on pieni. Luonnonvoimien armoilla. Kun ei elä mannerlaattojen välissä, valmistaudu vastaanottamaan tsunameita ja maanjäristyksiä, unohtuu se, että suurin mullistus ei olekaan kiehuttava tietyömaa. Ihminen on niin pikkuruinen, että yksi peruselementti voi tuhota hetkessä satojatuhansia ihmisiä. Kaunista ja kamalaa. Tuleeko mikään ihmisen keksintö koskaan voittamaan luonnonvoimat? Epäilenpä.

Kun luulee tuntevansa jonkin kulttuurin, onkin nähnyt siitä vain pienen palasen. Se saa nöyrtymään. On aika paksua sanoa nähneensä koko maan, jos on käynyt vain yhdessä kolkassa. Jos maassa on miljoonia tai miljardi ihmistä, muutamassa kaupungissa vieraileminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Siksi kai maailma onkin aika hieno paikka. Sitä ei voi tuntea koskaan.

Katsokaapa kuvan kiinalaisnaista. On helppo luulla oppineensa elämästä jotakin, mutta oikeasti taskut ovat aika tyhjät, kun vertaa itseään vanhaan viisauteen. Sellaiseen ikiaikaiseen, jota ei ehkä koskaan itse saavuta.

Mitä sinä olet oppinut reissussa? Entä Aasiassa ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Matkalla on pakko luottaa

Miten ihmeessä tuntemattomaan turvaaminen onnistuu maailmassa, jossa on niin paljon pahaa ja pahoja ihmisiä? Pimeys peittää monesti alleen valtavasti hyvää.
ChongqingMaailmassa on ollut aina kurjuutta ja pahuutta. Myös ennen Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä murhia. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että vaarat konkretisoituvat aivan uudella tavalla, kun ne tulevat lähelle. Viime viikon tapahtumien vuoksi olen laittanut myös reissukäytäntöni tarkasteluun. Miten onkaan ollut tähän asti niin hyvä tuuri, ettei mitään ole sattunut?

Vaarat eivät ole pelkästään terrorismihirmutekoja, vaan todellinen riski etenkin Kaakkois-Aasiassa ovat luonnonvoimat, joiden kanssa ei voi neuvotella sitäkään vähää kuin mitä julmien ihmisten kanssa mahdollisesti pystyy. Luonnonvoimia ei voi viedä oikeuteen tai tuomita. Yksi katastrofi ei estä toista, vaikka esimerkiksi turvajärjestelyitä parannettaisiin onnettomuuksien jälkeen.

Kaakkois-Aasiassa on turvallista matkustaa, jos tekee järkeviä valintoja. Vaan eipä sattuma kysele järjen perään. Etukäteen on vaikea aavistaa yllättäviä väkivallantekoja tai maanjäristyksiä. Toki sen verran voi tehdä itse, ettei mene alueille, joiden ilmapiiri on kiristynyt tai jossa on ennen koettu toistuvia luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Vaikka jokin kaupunki olisi kuinka kiehtova tahansa, se ei ole niin arvokas näky, että paikkaan kannattaisi huristaa rämäbussilla mutavyöryn armoilla olevaa tietä pitkin.

Virittynyt maailmanpoliittinen tilanne on saanut minut entistä enemmän varpailleni. En ole ennenkään pystynyt luottamaan reissun päällä keneen tahansa, mikä tosin on ihan oikeasti järkevää. Nyt lähteminen ja luottaminen tuntuvat vielä vaikeammilta toteuttaa. Jo se, että Kiinan vuoristoissa kuljetaan yleensä jaetuilla takseilla, ahdisti aikoinaan itseäni paljon. Että pitäisi tuntemattomien kanssa hypätä samaan autoon!

Ensimmäisellä pätkällä autossa oli meidän lisäksemme munkki ja kiinalaisturisti. Jollain oudolla tavalla munkin läsnäolo rauhoitti, vaikka ei hän eronnut muista muuten kuin vaatetukseltaan. Samsung kävi kuumana ja energiajuomaa kului hänelläkin. Paluumatkalla vuoriston syrjäkylästä kyytiin istahti yhdysvaltalainen vuoristohostelliyrittäjä ja hänen lapsensa. Pikkuinen tyttö, joka asui Kiinan vuoristossa, puhui virheettömällä USA:n aksentilla englantia ja nauroi äidilleen, joka ei osannut lausua tiibetinkiinaa täydellisesti, toisin kuin hän isänsä ansiosta. Taksimatkalla herännyt yhteenkuuluvuuden tunne oli oikeastaan melko omituista, koska Suomi on yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Kiinasta. Länsimaalaisuus yhdistää.

Alas vuoristosta saavuttuamme matkasimme Leshanin kaupunkiin, jota vartioi maailman suurin Buddha-patsas. Koko kaupunki rahastaa Buddhalla, ja niinpä päädyimme Buddha-pubiin, vaikka ajatus kiinalaiseen yöelämään sukeltamisesta pelotti. Pubin tiskillä hääri vaalea mies. Tomakseksi esittäytynyt mies kertoi olevansa Pohjois-Norjasta, mutta muuttaneensa Kiinaan vuosia sitten. Asiallisesta baarista sai olutta ja viiniä, jota ei muuten saa Kiinasta kovin helposti. Tuli tunne, että tässähän ollaan melkeinpä naapurin kanssa juttusilla. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Vaikka omat esimerkkikokemukseni turvallisuudesta näyttävät linkittyvän länsimaalaisuuteen – havaitsin tämän nyt muuten ensimmäistä kertaa asioita auki kirjoittaessani – se ei tarkoita, että toiseus reissun päällä tekisi olon turvattomaksi tai luottamisesta vaikeaa. Toki kielimuuri ja sen aiheuttama keskinäisviestinnän kuilu voi olla yllättävän suuri ja vaikeuttaa saatuun apuun luottamista. Kohdekulttuurista riippumatta tutut järkeilyt pätevät luottamiseen kaikkialla maailmassa: keneltä ja missä asiassa kannattaa pyytää apua. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa on tartuttava mihin tahansa käteen, ja silloin ei voi kuin toivoa parasta, koska itsepähän on matkalle lähtenyt.

Pelko kaikkien maailman kauheuksien jälkeen on inhimillistä. Kannattaako enää matkailla? Mihin enää uskaltaa lähteä? Lähteminen tarkoittaa aina jonkin asian taakseen jättämistä. Jos nyt lähden, en välttämättä enää koskaan voi palata siihen, mistä lähdin. Se ei aina ole omissa käsissä, sillä mitä tahansa voi sattua. Suomen tapahtumat ovat saaneet miettimään myös lähimatkoja. Työmatkaa, hotellilomia pääkaupungissa ja huvitapahtumia kotikaupungissa.

Kuinka pitkälle ajatus siitä, että olemme yhtä, voi kantaa?

Teetkö matkoilla riskialttiita valintoja? Uskallatko luottaa muihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miltä vuoristotauti tuntuu?

Ei arvatenkaan hyvältä. Näin akateeminen analyysi ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun tuntuu siltä, että happi pakenee aivoista, eikä edes itse ymmärrä, mistä olotila johtuu, vaikka on lukenut altitude sicknessistä. Eihän terveelle ihmiselle voi mitään sattua?
Danba
Kirjoitin aiemmin reissussa sairastumisesta, ja on itse asiassa aika huvittavaa, että unohdin vuoristotautiepisodin listasta kokonaan. Todennäköisesti siksi, että Tiibetin rajalla sijaitsevasta Tagongista ei oikein ole jäänyt muistoja tai edes muistikuvia, koska koko vierailuaika kului sekavassa olotilassa ja päästessä takaisin alemmas vuoristoon tuntui kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Tagongin pikkuruinen kaupunki sijaitsee 3900 metrin korkeudessa. Terveyskirjaston mukaan vuoristotaudin oireiden uhka alkaa 2500 metrin korkeudessa. Saavuimme Tagongiin oleiltuamme viikon Kangdingissa, joka on perustettu vuoristoon noin 2600 metrin korkeuteen. Kangdingissa meillä ei ollut minkäänlaisia oireita, mutta niihin vaikuttaa aina henkilökohtainen alttius, jota on vaikea arvioida, koska mikään tietty ominaisuus ei varsinaisesti nosta vuoristotautiriskiä. Koska korkeuslukemat eivät välttämättä sellaisenaan sano mitään, mainittakoon, että tavallinen kiinalainen miljoonakaupunki Chongqing läheisellä hallintoalueella on 244 metrin korkeudessa, ja Suomen kaupungeista tietoa ei edes pikaisesti löydy, koska korkeudet ovat niin olemattomia.

Puhun nyt mahdollisesta vuoristotaudista, koska minua ei ole diagnosoitu. Miten edes olisi voitu piskuisessa kyläpahasessa ilman yhteistä kieltä tai lääkäriasemaa? Todennäköisesti kärsin vuoristotaudin esioireista, joten on ihan hyvä, ettemme jääneet odottamaan oireiden helpottamista – tai pahentumista – ja ohuempaan ilmaan tottumista. Olo oli karmean kurja, mutta esimerkiksi Terveyskirjaston tautimääritys kuulostaa niin hurjalta, etten usko kaiken olleen kovin pienestä kiinni. Ehkä olikin, mutta on vaikea kuvitella, että olisin kiikkunut rajamailla. Pahimmillaan vuoristotauti johtaa kuolemaan kuudessa tunnissa. Minä sinnittelin kaksi yötä, joten tuskin olin aivan kuolemankielissä.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei ollut edes alkavasta vuoristotaudista, vaan poikkeuksellisen rajuista tottumattomuusoireista, joita en osannut ehkäistä oikein. Saavuttuamme Tagongiin vastassa olleet aasit jolkottelivat tiehensä. Kävin ostamassa pari tiibettiläishuivia, etsimme majoitusta ja kävimme syömässä, minkä jälkeen oli aika vetäytyä päiväunille. Herättyäni päiväunilta päähäni sattui. Kukapa sellaisesta huolestuu? Lähdin käyskentelemään torille ja kesken ostosreissun jouduin syöksymään ulos kaupasta. Ehdin viime hetkellä kylpyhuoneeseen oksentamaan. Ja siitä alkoi niin järkyttävä pääkipu, ettei oksennuksesta tullut loppua kahteen päivään, eli koko vuoristokylävierailun aikana. Silloin, kun lämmintä vettä sattui tulemaan, hengitin kuumassa suihkussa höyryä, joka helpotti paineen tunnetta päässä. Tuntui kuin koko nuppi olisi paisunut ja lopulta suihkussa supistunut hetkeksi.

Lähtöaamuna oloni oli vähän parempi, mikä saattoi johtua siitä, että tiesin pääseväni takaisin alemmalle korkeudelle suosikkikaupunkiini. Tagongin ankaran talven raikas ilma aikaisin aamulla vaikutti myös helpottavan oloa. Vaikka eihän se itse asiassa mitään raikasta ole, vaan karmean ohutta ilmaa, mutta kylmää sellaista, ainakin aamusin.

Lopulta koin ihmeparantumisen, joka ei liene ihme lainkaan, koska vuoristotaudin yksinkertaisin hoitokeino on poistua alueelta. Vuoristotaksit pitävät aina ikkunat auki ajaessa, jotta ilmaan ehtii tottua. Näin oli myös menomatkalla, mutta siitä ei vain sattunut olemaan apua. Viiletimme mutkittelevaa tietä jaetulla taksilla alas Kangdingiin noin tunnin matkan. Avatuista ikkunoista tulviva ilma purki päässä olevaa painetta sitä mukaa, kun taksi eteni alemmas. Tuntui käsittämättömältä toipua oksennusolosta alle 20 minuutissa. Aivan kuin olisin ollut vichy-pullo, jota avataan hiljalleen sihautellen. Perillä Kangdingissa olin jälleen täysin terve, eikä kahden päivän sumusta ollut jälkeäkään.

Viikon matkamuiston kuvitus ei ole Tagongista, vaan Danban kaupungista, jota sama uljas vuoristo ympäröi. Niiden edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Oletko sairastunut vuoristotautiin? Missä korkeuksissa oireita on tullut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hirvein hostellikokemus: Mitä voi vaatia?

Missä menee yltäkylläisen majoituksen raja? Pitääkö kohdemaan varallisuustaso huomioida kattoa pään päälle etsiessä? Entä paraneeko vakavasti otettava reppureissu extreme-kurjuutta tarjoavissa kolhooseissa?
DanbaIhan oikeasti, heinäkuu. Ei ihme, että lentokoneet syöksyvät kaukomaille suvi-Suomesta, kun jokaisena keskikesän aamuna täytyy pukeutua samaan takkiin kuin maaliskuussa. Lomailusesongin vuoksi majoitushakukoneet hyrräävät entistä iloisemmin sadepisaroiden paiskautuessa tuplalasiin.

Jos omiin havaintoihini on uskominen, omasta lempisuunnastani Kaakkois-Aasiasta on tulossa kovaa vauhtia uusi Kanaria. Mutta ei ihan vielä, koska toistaiseksi usean maan muodostaman maantieteellisen alueen matkavaltiaita ovat reppureissaajat peruskaljaturistien sijaan. Rinkan kanssa reissaamiseen mielletään yleensä pienen budjetin pitkä loma ja mahdollisimman aidon paikalliselämyksen tavoittelu. Superhalvat majatalot houkuttelevat. Kiinan vielä toistaiseksi epätrendikkäillä, turistien tavoittamattomissa olevilla länsialueilla yön voi saada alle kolmella eurolla kahden hengen kopista. Se on halvin hinta, johon olen törmännyt. Ja ainoa huone, josta olen koskaan kieltäytynyt. Rajansa kaikella.

Kaakkois-Aasiaan matkustaminen on jo lähtökohtaisesti pienen budjetin matka, koska kohdemaan hintataso on aina naurettavan edullinen Suomeen verrattuna. Vain lennot ovat kalliita, ellei iske oikeaan väliin tai suostu kuljetettavaksi hieman epävarmalla itärajan takaisella lentokonemallilla. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi matkabudjetti pitää polkea niin alas, että se lähentelee jo selviytymistaistelua. Eikö matkan tavoite ole nauttia? Sikailla ei tarvitse eikä saa, mutta sillon, kun noin kerran vuodessa hurautan ilmakehän ohuutta uhmaten, valtavat lentosaasteet taakseni jättäen kaukomaille, en ole menossa Selviytyjien kuvauksiin, vaan ansaitulle lomalle.

On järjetöntä ajatella, että reissu paranisi läävässä majoittumalla. Höpöhöpö. Kutsun sitä extreme-kurjuudeksi, jolla tavoitellaan elämyksiä. Elämää, jota ei oikeasti joudu elämään, koska koti sattuu olemaan hyvinvointivaltiossa. Kun ei oikeasti elä epähygieenisessä kolossa, jossa vaeltavat torakat ja luteet, on mukavaa hakea reissuaitoutta räjähtäneestä hostellista. Mutta miksi majoittua kolmen euron ludeluolaan, jos voi yöpyä 10 euroa henkilöltä maksavassa hotellihuoneessa, joka vastaa Suomen perushotellien tasoa? Hinnanerotus ei ole matkaan lähteneen rahapussille mitään. Paremmin paikallista taloutta auttaa maksamalla enemmän ja samalla tietenkin suuria hotelliketjuja välttäen, jotta roposet edes jotenkin päätyisivät paikalliseen pussiin.

Niin kuin kaikelle, myös Selviytyjät-torakkahuonematkailijoille on vastaparinsa. Ne, joille ei kelpaa mikään. Vaikka rahalla saa oikeastaan mitä tahansa, ei kohteeseen voi saapua vaatimaan sellaista, mikä ei kuulu paikalliseen kulttuuriin. Jos kylpyhuoneen varustukseen kuuluu pöntön virkaa toimittava reikä lattiassa, röörin kanssa täytyy yrittää selvitä. Toki myös itse valitsen mieluummin hotellin, jossa on länsimainen wc, mutta jos muuta ei ole tarjolla, on turha alkaa kiukutella. Paljon hyödyntämäni parinkympin perushotellihuoneet ovat yleensä olleet siistejä ja länsimaalaisella pytyllä ja joskus myös aasialaisella aamupalalla varustettuja. Olen kuitenkin kuullut, etteivät ne todellakaan kelpaa kaikille, mutta enempää ei haluta maksaa. Mitä 20 eurolla pitäisi saada?

Suosittelen yhtäaikaista nauttimista ja paikallisen kulttuurin kunnioittamista. Koska olen ollut onnekas ja säästynyt reissuilla vaaratilanteilta ja vaikeilta kohtaamisilta, on toistaiseksi hankalin ja sydäntä särkevin tilanne ollut siellä ainoassa huoneessa, josta olen ikinä kieltäytynyt.

Aurinko oli jo noussut piskuisen Tagongin vuoristokylän ylle, kun saavuimme jaetulla taksilla paikallisen munkin ja kiinalaisturistin kanssa tyhjään keskustaan, jossa jolkotteli vain muutama aasi. Ainoa Lonely Planetin mainitsema hostelli oli jenkkinaisen pitämä majatalo, joka oli suljettu hetkellisesti. Paikalla ollut hollantilaistyttö kertoi aivan kulman takana olevasta toisesta hostellista. Pujahdimme talon taakse pihaan, jossa piti väistellä kanoja. Aution majatalon tiskillä istui puoliksi hampaaton mies, joka väläytti aurinkoisen hymyn saadessaan vihdoin vieraita.

Koska huone oli pakko saada, otimme avaimet, ja kapusimme talon yläkertaan. Ovi oli niin pieni verrattuna aukkoon, että väleistä sai käden läpi. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että antaa mennä. Onhan tässä kuitenkin lukko, ja verhon saa eteen. Viimeinen niitti tuli vain parin askeleen päästä. Huone oli niin kylmä, että ulkovaatteita ei voinut riisua. Niinpä niin, liki neljässä tonnissa sijaitsevassa Tagongissa oli totisesti talvi. Annoin silti vielä mahdollisuuden. Ehkä sängyssä voisi lämmitellä. Mutta. En ole koskaan nähnyt yhtä etovaa petiä. Reikäiset ja tahraiset lakanat kruunasi repaleinen sähkölämmitteinen peitto, joita muuten Aasiassa käytetään paljon. En olisi ikinä uskaltanut tuupata peiton töpseliä seinään. Jos nyt tönössä olisi edes ollut sähköjä.

Mietin majatalon miehen lempeää, joskin hampaatonta, hymyä. Laskeuduimme hiljaa jyrkät tikkaat alas ja livahdimme pois. Tuntui pahalta, mutta ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Vaikkei se paikallisen talouden tukeminen onnistunut ainakaan niin, että raha olisi mennyt sitä tarvitsevan taskuun. Myöhemmin loukkaava ratkaisu osoittautui oikeaksi. En nimittäin tiennyt, että pari tuntia livahtamisen jälkeen sairastuisin vuoristotaudin esioireisiin, joita potisin ylihinnoitellussa, ylellisessä hienostohotellissa. Ehkä munkin taksissa lausumat rukoukset olivat kaikuneet tyhjyyteen.

Miten sinä majoitut? Missä menee raja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Barbra Streisandia Mountain Pubissa

Kun katselen harmaata Amuria, joka vielä odottaa vitkasteleen jääneen kevään vehreyttä puistoihinsa, en voi kuin ihailla maailman monimuotoisuutta. Kaukana toisella mantereella Phan Xi Păng lähettää sinistä hymyään jostakin Himalajan liepeiltä.
DSC_0522 Minä katselen ikkunastani tamperelaista betonihelvettiä toukokuisena kevätiltana, jonka pitäisi antaa parastaan. Jotain keltaista ja kevyttä, kevään tuoksua. Mutta koivujen ja lehmusten nuput eivät jaksa kumartaa kohti parvekettamme. Ei ihme, että inspiraatiota täytyy kaivella Pohjois-Vietnamin vuoristosta.

I am a woman in love. And I do anything. Barbra Streisand raikui kaiuttimista pubissa, jonka pöydät olivat pyökkisiä. Ja tahmeita. Viinitahrat olivat liukuneet pitkin pintoja niin, että eltaantuneen sokerin tunsi sormenpäissään. Muutoin puisen sisustuksen elekieli oli tummanpuhuvaa, ja huonekalujen puunsyyt niin syviä, että niihin olisi voinut hukkua.

Läppäri hyrisi tyytyväisesti edessäni. Sen näytöllä oli kaikkea muuta paitsi puhdasta inspiraatiota: puolivalmis referaatti epistemologiasta. Baarin omistajan pörröinen koira taapersi pitkin pubia ja kävi välillä nauttimassa takkatulen lämmöstä. Lopulta koira teki jätöksensä jalkojeni juureen baarijakkaran alle. Nousin paikaltani tilatakseni lasillisen Vang Dalatin ylängöillä pantua viiniä. Jospa epistemologiset pohdinnatkin luistaisivat paremmin – koirankakanhajusta huolimatta. Luistivathan ne.

Streisandin jälkeen kuuntelin vielä lukuisia 80-luvun hittejä, jotka ovat 2000-luvulla Vietnamissa kovassa huudossa. Mietin sitä, kuinka vanhempani ovat nuorina hytkyneet samojen kappaleiden tahdissa yökerhoissa. Mietin, kuinka kaikki voi olla niin samanlaista pienessä vuoristobaarissa kuin missä tahansa tamperelaisessa pubissa. Mutta ei sitten kuitenkaan. Mikään ei ole samanlaista.

Tajusin myös, kuinka onnekas olen, että tosiaan voin istua pubissa viinittelemässä ja opiskelemassa, ja tuntea samalla myös turvallisuutta, niin Vietnamissa kuin kotimaassanikin. Lienee selvää, että ihan jokaiselle maailman naiselle se ei ole mahdollista.

Viikon matkamuiston kuvassa on tekstissä esiintyneen pubin sijaan sapalainen suosikkikahvilani. Katsokaa tuota vuoristoa!

Kerro paras arkinen matkamuistosi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viikon matkamuisto: Sairaana reissussa

Pöpön iskiessä tien päällä toisella puolella maapalloa alkavat nälänhätä, köyhyys, veritimantit ja salametsästys tuntua pieniltä murheilta. Kun on parantunut, globaalit ongelmat palaavat normaaleihin mittasuhteisiin.
DSC_0311Elin pitkään siinä uskossa, etten sairastu reissussa. Että kaikki vain aina selviää ja menee hyvin, kunhan noudattaa tervettä varovaisuutta. Lähinnä varovaisuus kulminoitui siis kaikkeen muuhun kuin omasta terveydestä murehtimiseen. Hölmöjä ajatuksia, sillä enhän ole sellainen arkielämässäkään. Taskuuni oli kuitenkin eksynyt mitä ilmeisemmin onnenkantamoinen reissuilla, koska vasta Vietnamissa, eli kolmannella Kaakkois-Aasian-matkalla, sairastuin matkakumppanini kanssa flunssaa pahemmin. Täytyy kuitenkin myöntää, etten ole kovin reipas ollut edes pienessä flunssassa aiemmilla matkoilla, vaan olen rehellisesti uhriutunut vuotavan nenän armoilla.

Kiinalainen hirviöflunssa
Voitteko kuvitella, että niistin päivässä 400 kertaa? Viheliäs bakteeri onnistui ujuttautumaan Kiinan Leshanissa ylähengitysteihini. Ostin neljänsadan nenäliinan paketin, ja käytin päivän aikana jokaisen rievun itse. Seuraavana päivän tauti oli poissa. Ehdottomasti omituisin flunssani! Parannuttuani matkakumppanini pääsi nauttimaan taudin antimista.

Vatsakipuja ja kuumetta Vietnamissa
Tämän tekstin olisi voinut otsikoida raflaavasti Ambulanssihelikopterilla Bangkokiin. Se olisi ollut valehtelua ja klikkikalastelua, mutta sensuuntaisia ajatuksia kävi mielessä. Matkaseuralaiseni sai neljänkymmenen asteen kuumeen ja pahan vastataudin, joka kesti kolme päivää. Kuumehöyryissä hän pohti, pitäisikö tilata ambulanssilento Bangkokiin. Se, miksi juuri Bangkokiin, ei koskaan selvinnyt.

Olimme majoittuneet tasokkaaseen Sapa House -hotelliin korkealle vuorenrinteeseen, josta oli pieni matka keskustaan. Vuorenrinteellä jolkotteli myös härkiä, joita kerran pakenin pramean omakotitalon pihaan peläten, että joku pieksee minut yksityisalueelle tunkeutumisen takia. Koska olin meistä kahdesta se, jonka kuumemittari näytti alle kuumerajan, jouduin hakemaan ruokaa huoneeseen päivittäin laaksossa sijaitsevasta keskustasta.

Paitsi että. Kärsin itse monen päivän ylävatsakivuista. Valitettavasti Vietnamissa toimii Wi-Fi paremmin kuin Kiinassa, minkä vuoksi Google hyrräsi iloisesti tehdessäni itselleni diagnoosia. Munuaissyöpä, vatsasyöpä, keuhkoveritulppa, munaisten hajoaminen, vatsahaava, maksasyöpä – ja tässä oli vasta muutama listastani. Hengästyin jyrkässä mäessä, jota päivittäin piti kulkea, kipu säteili selkään eikä nukkuminen onnistunut kovan kivun vuoksi. Ajattelin, että hoidan ainakin viimeisenä tekonani kuumepotilaan kuntoon.

Parantumista ei varsinaisesti vauhdittanut se, että hotellin lämmitysjärjestelmä hajosi vierailumme aikana, koska Vietnamin tasolla kovat, jopa viiden asteen pakkaset jäädyttivät vedellä toimivat lämmittimet. Huoneessa täytyi oleskella peiton ja päiväpeiton alla.

Mikä sairasteluun sitten johti? Jälkikäteen ajateltuna kohdallani kyse taisi olla närästyksestä tai hermostuneista sappikivistä, jotka olivat närkästyneet vieraan maan antimista. Vaikka ruoka Vietnamissa ei ole erityisen tulista, se on silti todella mausteista. Myös Mountain Pubin tujulla punaviinillä saattoi olla osuutta asiaan. Lopulta söin vain kurpitsasosekeittoa parin päivän ajan, ja olo helpotti.

Matkakumppanini ruokamyrkytystä muistuttavan tilan jäljitimme yhteen tunnelmalliseen iltaan, jolloin kävimme katukojulla syömässä grillivartaita. Hän, joka ei koskaan syö lihaa, päätti nautiskella yhden nautatikun liejuisessa chilidipissä. Itsehän en lihaan koske missään tilanteessa, eikä tauti tarttunut minuun, joten syypää taisi olla pullukka lihavarras.

Ja tästä ei tietenkään raportoitu reaaliajassa äidille.

Reissun perusturvallisuuteen kuuluvat myös asianmukaiset rokotukset, joten kannattaa varmistaa, että jäykkäkouristusrokoitus on voimassa. Myös A- ja B-hepatiittiyhdistelmä kannattaa ottaa, vaikka suuntaisi kylmempään osaan Kaakkois-Aasiaa, sillä sen ottamatta jättäminen on suuri riski ja melkoista typeryyttä. Monesti puhtaus ja kuumennus ovat silmänlumetta.

Oletko säästynyt sairastelulta reissuilla? Jos et, mitä kaikkea on ollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa