Älä pelkää pikkukaupunkia, käy Kokkolassa!

Kirjoitin Kokkolasta melko kurjaan sävyyn pari vuotta sitten. Se johtui varmasti siitä, että suhteeni Kokkolaan on ollut pitkä, vaiheikas ja liian monien tarinoiden värittämä. Myöhemmin tajusin, etten voi maalata taulua niillä sävyillä, jotka minulle on annettu, vaan minun on löydettävä sävyt itse. Aika runollista, eikö?
kokkola_2 (1)kokkola_2 (2)originalsokoshotelkaarle2 (1)originalsokoshotelkaarle2 (2)kokkola_4 (2)DSC_0009 (7)kokkola_5kokkola_4 (1)Minun isäni on kotoisin Kokkolasta ja hänen perheensä on asunut siellä aina. Isäni on nostanut kytkintä kaupungista jo yli 30 vuotta sitten, mutta olemme toki vierailleet perheenä kaupungissa säännöllisesti lapsuudestani saakka. Aikuisena aloitin itse tutkimusmatkat kaupunkiin, ensiksi villisti juhlien kavereiden kanssa ja sen jälkeen rauhallisesti hotellilomista nauttien. Niin kuin lokakuisena viikonloppuna viikko sitten.

Havaitsin matkalla, että mielipiteitäni ohjaa vahvasti se, millaisena näin Kokkolan lapsena. Ihan oikeasti, joskus 90-luvulla tai 2000-luvun alussa Kokkolassa ei näin puolituristin silmin ollut muuta kuin HalpaHalli, jo kuopattu Anttila ja kertaalleen sijaintijaan muuttanut Citymarket, jossa mummi jutteli aivan liian pitkään kaikkien kanssa. Kesät Kokkolassa tarkoittivat pohjatonta tylsyyttä, ja lopulta olikin vaikea myöntää itselleen, että pikkuruisessa merenrantakaupungissa onkin oma viehätyksensä. Eikä kaupunki sitä paitsi ole enää niin pikkuinen kuntaliitosten jälkeen ja verrattuna koko Suomeen. Kokkolassa nimittäin asuu vajaat 48 000 ihmistä (Kokkola.fi 13.6.2017).

Ei ole salaisuus, että viehätyn ruotsalaisuudesta yllättävän paljon. Kokkolassa äidinkielenään ruotsia puhuu vain noin 12 prosenttia asukkaista, mutta mielestäni ruotsalaisuudessa onkin kyse tunnelmasta: kaksikielisistä mainoksista, rakennuksista ja meri-ilmasta. Kokkolassa on jonkinlaista samankaltaisuutta Tammisaaren kanssa, vaikka uskallan väittää, että Tammisaari vetää pidemmän korren ainakin kesämarkkinoinnissaan. Siitäkin huolimatta, että Kokkolalla on puolellaan M/S Jenny, Tankarin majakka, idyllinen vanhakaupunki Neristan ja niin valtavan suloiset vanhat puutalot, jotka värittävät katukuvaa vieretysten vanhanaikaisten kivitalojen kanssa.

Kauniita unia luvassa

Yövymme Original Sokos Hotel Kaarlessa, jossa uinuimme myös viime kerralla melko tyytyväisinä, mitä nyt viimeksi ikkunasta näkyi parkkipaikka, johon urheilujoukkue pomputteli jalkapallojaan tauotta. Tällä kertaa saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, mikä tuntuu kieltämättä lottovoitolta, sillä minusta maiseman merkitys korostuu pikkukaupungissa. Tunnelmaa on vaikea aistia, jos sitä ei näe.

Kaarle on uusinut huoneidensa ilmeet upeasti parin vuoden takaisesta visiitistä. Huoneet ovat nyt tummanpuhuvia ja jopa ylellisen näköisiä. Ei hullumpaa 80 euron hintaan! Jotkut sanovat, että maisematapetit eivät ole enää muodissa, mutta minun mielestäni meidän huoneeseemme sopii rentouttava auringonlasku todella hyvin. Tiedän kyllä, että olemme Kokkolassa emmekä Karibialla, mutta on tapetissa yritystä. Mieli lepää.

Ruokaristiretkellä

Arvelen jo etukäteen, että vaikeinta Kokkolassa on ruoan metsästys vegaanina. Suuntaamme Kauppatorin laidalla sijaitsevalta hotellilta vielä enemmän ytimeen, jos nyt Kokkolasta voi varsinaista ydinkeskustaa erottaa. Pian alkaa pyörryttää, huimata. Pitkänsillankadulla sijainnut nepalilainen Ravintola Api on kadonnut. Apin mainosteipeistä ei ole jälkeäkään, ja pikainen googlettaminen kertoo, että Api on karistanut Keski-Pohjanmaan pölyt jo kauan sitten ja muuttanut Helsinkiin Annankadulle. Vaihdoimme pari vuotta sitten Kokkolassa Apin omistajan kanssa muutaman sanan ja saimme niin maistuvaa nepalilaista ruokaa, että menetys on sääli. Onnea helsinkiläiset!

Olemme vähällä paikata nepalilaisen ruoan kaipuun Punjab Grillillä, mutta paikan palak chana jää testaamatta, sillä päädymme nakertamaan eväitä pieleen menneen ravintolaelämyksen vuoksi. Olisi kuitenkin oikeasti mielenkiintoista nähdä, miltä näyttävät kokkolalais-intialaisen grillin antimet. Tiedossa olisi joko täyskatastrofi tai jackpot. Arvonta jäänee seuraavaan vierailuun.

Ruokapaikkaa etsiessä käy ilmi, että Kokkolan suurin heikkous ei todellakaan ole tarjonnan yksipuolisuus, vaan se, ettei apetta ole saatavilla läheskään aina. En tarkoita, että pikkukaupungissa pitäisi pitää väkisin ravintoloita auki aamusta iltaan, mutta mielestäni on aika erikoista, että esimerkiksi kaupungin thaimaalainen ravintola Phrikthai sulkee ovensa lauantaina jo klo 16. Eikö todella Keski-Pohjanmaan suurimmassa kaupungissa riitä thaiherkuttelijoita kuin neljään saakka? Liekö syy omissa elintavoissani, mutta minä en ole edes päässyt vauhtiin neljän maissa lauantaina.

Vöyriläiset tulevat

Eivät ihan kaikki vedä luukkujaan kiinni ennen iltaa. Timin aasiagrilli nimittäin aukeaa vasta illalla ja palvelee aamuun saakka. Kun iltakymmeneltä haen kevätrullia huikopalaksi hotellisänkyyn, valmistautuu Timin porukka ottamaan vastaan illan alottavat ja lopettavat humalakulinaristit.

Kauppatorin laidalla lepäävän grillivaunun ympärille on kertynyt jono, vaikka grilli on ollut auki vasta hetken, ja vaunun eteen nostetut baaripöydät ovat jo täynnä ruokailijoita. Ei ihme, sillä lauantai on suuri päivä kaupungin yöelämälle. Varsinkin tänään, sillä Eini keikkailee Calle Nightclubissa, joka kuulemma on kaupungin ykköspaikka. Calle sijaitsee Sokos Hotel Kaarlen alimmassa kerroksessa maan alla.

Mielettömän makumatkan sijaan kummassakin grillin eteen asetetussa pöydässä mehustellaan väkivallalla. Puhutaan siitä, kuinka joku on aiemmin lentänyt kylki edellä asfalttiin, kuinka hyvää ystävää on hakattu pienessä pubissa ja miten tänään juodaan niin, että järki lähtee – ja mikä pahinta: vöyriläiset ovat tulossa. Minä ihmettelen lähinnä, mitä ne vöyriläiset tänne asti tulevat ja mitä he aikovat Kokkolassa tehdä.

Minua alkaa itse asiassa naurattaa, sillä tuntuu siltä, että olen keskellä kliseistä elokuvakohtausta, jossa jurot pikkukaupungin asukkaat haluavat nujakoida grillijonossa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monen kanssa. Tällä kertaa vaaraa ulkopuolisille ei aiheudu, mutta en silti voi olla kuvittelematta, miltä meno näyttää muutaman tunnin päästä, kun Eini on lopettanut keikkansa ja yökerho sulkenut ovensa.

Alaston Kokkola

Hurjista grillitapahtumista huolimatta levollisesti nukutun yön jälkeen Sokos Hotel Kaarlen aamupalaravintola ottaa meidät vastaan lempeästi mutta eloisasti. Rauhalliselta vaikuttava hotelli näyttää olevan melko yllättäen täynnä aamupalakansan määrän perusteella. En lataa kovin suuria odotuksia hotelliaamupalalle näin vegaanina, mutta annan kuitenkin mahdollisuuden. Olen avoin ja hyvällä tuulella.

Tarjolla on monenlaista jyväleipää, tuoreita edelmiä, joista erityismaininta irtoaa tuoreesta ananaksesta, vegejogurtteja, vegaanisia juustoviipaleita ja vegaanisia pyöryköitä, jotka mitä ilmeisemmin ovat tehty soijasta. Kun olen hyvässä vauhdissa hotkimassa vegaanista aamupalaani, alan pohtia vähän tarkemmin pyöryköitä ja tajuan, että olen ehkä syyllistynyt anastukseen. Vegaaniset tuotteet on aseteltu sivupöydälle, josta käyn nappailemassa omaan ruokavaliooni sopivia tuotteita, mutta yhtäkkiä alkaa epäilyttää se, että vegaaniset tuotteet on pakattu oudosti pieniin astioihin ja erillisille lautasille. Tyypillistä erityisruokavalioille, mutta silti tuntuu siltä, että taisin vahingossa mähkiä jonkun etukäteen tilaamaa aamupalaa. Jos en, hyvä niin ja pisteet Sokos Hotelleille kattavasta vegaanitarjonnasta!

Kun kävelemme viimeistä kertaa Kokkolan keskustan katuja, en malta olla ihastelematta jokaista talon kulmaa. Kirkas ja aurinkoinen syyspäivä tarjoaa siihen erinomaiset avut, mutta uskallan silti väittää, että kaupunki kannattelee rauhaansa myös ihan itse. Kadunvarsille istutetut vaahterat huojuvat tuulessa ja pudottelevat keltaisia lehtiään kävelijöiden jalkoihin. No, kadut itse asiassa ovat tyhjiä, eli saaamme kylpeä lehdissä ihan itseksemme. Hiljaisuudesta huolimatta tulee vähän kansainvälinen olo, sillä tunnelmassa on eittämättä jotakin ruotsalaista. Sitä on vaikea selittää, se pitää kokea.

Missä kaikki kokkolalaiset ovat sunnuntaiaamuna? Eivät ainakaan kahviloissa, sillä niitä tulee vastaan yllättävän vähän. Kovin meininki edellisen Kauppatori-episodin jälkeen on teollisuusalueelle muuttaneen Citymarketin Subwayssa, jossa alennuskuponkeihin hurahtanut väki on jo heti avaamisen jälkeen leipäjonossa. Niin minäkin, sillä eihän kolme kahden hinnalla -tarjousta voi väistää Kokkolassakaan.

Toivon todella, että Kokkola osaisi hyödyntää tulevaisuudessa paremmin sitä kauneutta ja kulttuuria, joka kaupungilla on ollut käsissä jo Anders Chydeniuksen (1729–1803) ajoista lähtien. Toivon, että ravintolakulttuuri elävöityisi muuallakin kuin grillijonoissa ja että keskustan palvelut eivät pakenisi teollisuusalueella sijaitseviin hypermarketteihin. Ja että suloiselta puiselta juna-asemalta voisi paeta välittömästi johonkin ihanaan kahvilaan, joka hengittäisi keskustan tunnelmaa myös sateisina kurapäivinä.

Kokkolan todellinen viehätys punnitaan oikeasti sitten, kun kaamos laskeutuu lopullisesti Pohjolaan. Miten idyllinen merenrantakaupunki aikoo vastata loskaan ja loputtomaan pimeyteen, kun ihmiset kaipaavat yhä enemmän elämyksiä myös kotimaan lomaltaan?

Mikä on Suomen viehättävin merenrantakaupunki? Innostutko ruotsalaisuudesta? Oletko käynyt Kokkolassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Seili – sinetöityjen kohtaloiden saari

En valitettavasti itse päässyt vierailemaan Seilissä, mutta siellä lomaillut – ja onneksi pois päässyt – äitini lähetti luonnonsuojelualueeksi, tutkimuskeskukseksi ja lomakyläksi muutetusta saaresta postikortin. Saaristomerellä Paraisten kunnan Nauvossa sijaitsevan Seilin historia vie mukanaan, vaikkei paikan päällä olisi käynyt.
seili4seili5seili3Seilillä on sairas historia. Kun ihminen vietiin Seiliin, oli hänellä yleensä mukana omat lankut arkkua varten. Saarelta, jonne 1600-luvulla perustettiin leprasairaala, ei palattu. Eikä juuri silloinkaan, kun toiminta jatkui vain mielisairaanhoidon parissa.

Mielenvikainen, irtolainen, prostituoitu, pikkurikollinen, lapsenmurhaaja, seinähullu, epileptikko. Loppujen lopuksi ei vaadittu aivan ihmeellisiä tekoja joutuakseen Seiliin, ja yleensä sinne päätyivätkin naiset jo heikomman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Paha haluttiin piilottaa. Siinä, missä ympäriinsä pyörivä mies oli seikkailija, oli samanlaista elämää elävä nainen kulkija, tuomittava. Seili-ainesta.

Nykyään meno Seilissä on huomattavasti rauhoittunut, sillä saarella häärää matkailupalveluhenkilökunnan lisäksi Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen väki, yleensä puutiaisten parissa, sillä niitä on tutkittu Seilissä jo vuosia. Melkoinen muutos spitaalihoitolasta ja houruinhuoneesta. Veikkaan punkkien olevan kuitenkin seuraa kaikessa kammottavuudessaan miellyttävämpää  saaren entisiin asukkeihin verrattuna.

Seili muistetaan erityisesti naisasukkaistaan siksi, että viimeiset miespotilaat siirrettiin muualle jo 1880-luvun lopussa, mutta naisia hoidettiin 1960-luvun alkuun saakka. Nykykirjallisuudessa Seiliin kannattaa tutustua erityisesti Johanna Holmströmin Sielujen saaren (Otava 2017) ja Katja Kallion Yön kantajan (Otava 2017) tarinoiden siivittämänä. Minun äitini matkasi Seiliin Yön kantajan innoittamana, sillä kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin Amanda Aaltosen elämästä, ja hänen hautansa, siis mitätön, nimetön ja rapistunut kivilaatta, on edelleen paikoillaan.

Sanotaan, että Seilissä kummittelee. Seilin pitkä ja järkyttävä historia on mielelle ja mielikuvitukselle helppo aavetehdas. On tarinoita, uskomuksia ja kokemuksia. Minun äitini ei nähnyt yhden yhtä aavetta, vaikka ei olisi pistänyt pahakseen haamuterveisiä menneisyydestä. Majataloksi muutetussa, Portti-nimisessä vanhassa potilasrakennuksessa vietti yönsä matkailijoiden lisäksi kuitenkin vain huoltomies, joten henget taisivat yöpyä muualla.

Ei välttämättä ole yhtään liioiteltua ajatella, että Seilissä kummittelee. Niin monta sielua on unohtunut saarelle, että on heistä jotakin täytynyt jäädä jälkeen. Jos ei ihan aaveita, niin ainakin valtavasti tarinoita kammottavista kohtaloista.

Sisämaasta Seiliin matkustava pääsee saarelle kätevimmin suoraan Turusta M/S Fannylla.

Oletko käynyt Seilissä? Minkälaisia ajatuksia paikan historia herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Makumuistoja menneisyydestä

Kun viime sunnuntaina kömmin hikisenä vanhasta huoneestani aamupalalle, pöydällä odottivat viikonlopun mökkireissun hampurilaisjämät. Laitoin valmissämpylän väliin salaattia, purjosipulia ja ketsuppia. Ja ihan yhtäkkiä, kaikki vanhat ruokamuistot tulvivat mieleeni. Pitkä matka, jonka olen kulkenut umpinirsosta ruokarakastajaksi. Sellaista minun elämäni nimittäin ennen oli: ketsuppia, vähän salaattia ja luokatonta leipää.
DSC_0431DSC_0161DSC_0400Varhaislapsuuteni maistui peruna-kananmunapaistokselta ja Mäkkärin hampurilaisilta. Söin varmasti paljon muutakin ruokaympyrän orjana valintoja tekevän äitini ansiosta, mutta minä muistan vain maitoon sekoitetun, murskatun perunan, pilkotut kananmunat ja Happy Mealin. Kouluajoilta mieleeni ovat jääneet lähinnä jauheliharuoat. Minähän olin nirso. En pitänyt mistään, paitsi jauhelihapihveistä, makaronilaatikosta, lihapullista ja jauhelihakastikkeesta. Pahempaa oli luvassa, kun liha alkoi ällöttää. Sitä ennen nautiskelin koulun ruokalassa ummehtuneista, rasvaa tirisevistä jauhelihapihveistä ja eineslihapullista. Ne olivat parasta, mitä tiesin.

Yläkouluikäisenä söin lähinnä nokareen salaattia ja riisiä koulupäivän aikana silloin, kun ruokalistan appeet eivät miellyttäneet makuhermojani. Olin silloin jopa niin nirso, etten pitänyt oikein mistään roskaksi kutsutusta ruoastakaan. Paitsi edelleen niistä juustottomista euron hampurilaisista. Kebabiakin maistoin ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Kaivoin täytteet pitakebabista pihalle ja söin vain kostuneen leivän.  Lukiossa ruokailutilanne muuttui yhä pahemmaksi, ja söin vielä vähemmän riisiä ja salaattia, mikä tiesi valtavaa tankkausta kotona. Ei ihme, että päädyin flunssakierteeseen.

Yliopistoaikoina olin jo päätynyt kasvissyönnin pariin, joten söin usein kampusalueella. Soijabolognese, kasviscannelonit ja vegaanihampurilaiset ovat jääneet parhaiten mieleeni. Kuinka halvalla laadukasta ruokaa voikaan saada! Surullisinta on ehkä se, että samantasoista ruokaa myydään noin kympillä lounasravintoloissa. Kaiken lisäksi minulle tulee hirvittävän vanha ja epäonnistunut olo, kun puhun yliopistoajoista menneenä ajanjaksona. Mennyttä se onkin. Minä olen jo valmistunut, enkä tule enää ikinä syömään 2 euroa ja 60 senttiä maksavaa lounasta. Kirjoitan opiskelijabudjetista tarkemmin myöhemmin, sillä osasin tuhlata rahani melko tehokkaasti myös ravintoloissa syömiseen. Tai ei se ihan tuhlausta ollut, sillä elin vähän erilaisen opiskeluajan, kai.

Opiskeluaikanani tekemilläni Aasian-reissuilla jouduin kohtaamaan sen tosiasian, että omista vakaumuksista on pakko joustaa, jos mielii pysyä hengissä. Ei kuulosta luksuslomalta, mutta sellaisia ne olivat. Kasvissyöjänä, saati vegaanina, ei voi kaikkea vaatia paikassa, jossa ei ole minkäänlaista yhteistä kieltä. En tiedä, kuinka paljon söin luusta tehtyä soppalientä, enkä millään pysty laskemaan syömieni kananmunien määrää. Mutta ne oli pakko syödä. Nämä ruokamuistot vaikuttivat kuitenkin pysyvästi ajatusmaailmaani, ja kun seuraavan kerran istahdan Finnairin kyytiin ja saavun perille, joudun todella pohtimaan, kuinka paljon olen valmis joustamaan. Se on nimittäin päivä päivältä vaikeampaa ruoka-asioissa.

Työelämässä minun kesti tottua siihen, että omat eväät kannattaa ottaa mukaan. Nyt olen kuitenkin alkanut luisua hyväksi ja edulliseksi havaitusta tavasta. On niin helppoa hakea mitä tahansa kauppakeskuksesta, joka tarjoaa kaikkea mahdollista. En kuitenkaan aio potea huonoa omatuntoa. Ruoka on nimittäin valmistettu nautittavaksi, ja siitä on syytä iloita täysin siemauksin, jos rahapussi ja keho antavat periksi.

Minun elämäni maistuu juuri nyt valkosipulijauheella maustetulta soijarouheelta, kuivalta valkoviiniltä ja avokadopatongilta, joka on viimeistelty paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Miltä sinun elämäsi maistui? Entä miltä se maistuu nykyään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesän edulliset kulttuuritärpit Tampereelle

Kulttuurihuvit saattavat niellä yllättävän paljon rahaa, etenkin jos reissuun lähtee perheenä. Tampereella on onneksi tarjolla paljon edullista kulttuuripuuhaa. Nämä vinkit sopivat erityisesti aikuisille, pariskunnille ja perheille, joissa on jo isompia lapsia.DSC_0042DSC_0041Edulliset museot ja ilmaiskierrokset

Milavida

Jos joku antamistani vinkeistä täytyy hyödyntää, on se ehdottomasti Milavida. Ensinnäkin Milavidan perusnäyttely Von Nottbeckit tuo upeasti esiin Tampereen historian aristokraattien näkökulmasta. Koskettavinta on se, kuinka suuret varallisuus- ja elämänlaatuerot olivat vielä reilut 100 vuotta sitten. Nottbeckien näyttely hivelee myös krumeluureista pitävien harakoiden silmiä, sillä esillä on runsaasti perheen omaisuutta. Näyttelyyn rakennetut nuket ovat pelottavan aidon näköisiä.

Toiseksi Milavidaan on syytä poiketa siksi, että museo tarjoaa myös lipun hintaan sisältäviä yleisöopastuksia, kuten katsauksen Milavida-palatsin arkkitehtuurin historiaan ja ohjatun kierroksen Nottbeckien perusnäyttelyn. Erityisesti suosittelen kuitenkin Palatsin puistossa -kierrosta, jossa käydään läpi Näsinpuiston historiaa. Kierros kestää vajaat kaksi tuntia, ja samalla saa mukavasti liikuntaa mäkinousujen ansiosta. Opastus kertaa Näsinpuiston historian siitä lähtien, kun puisto oli pelkkä työmiesten juottokallio aina Milavidan nykyhetkeen saakka.

Aikuisten lippu Milavidaan maksaa seitsemän euroa ja opiskelijat pääsevät sisään kolmella eurolla. Pääsylipun hintaan kuuluvat näyttelyt ja lipun lunastaneille tarkoitetut yleisöopastukset.

Työväenmuseo Werstas

Työväenmuseo Werstas sijaitsee Finlaysonin sisäpihalla sen verran syrjäisessä paikassa, ettei sinne eksy vahingossa. Museo on maksuton, ja paikan päällä voi käydä nauttimassa läpileikkauksen Tampereen ja kaupungin ihmisten elämästä teollistumisesta saakka. Werstas sopii mielestäni erityisesti sellaisille historiasta kiinnostuneille henkilöille, jotka eivät vielä ole ehtineet penkoa mennyttä aikaa yksityiskohtaisesti. Edistyneempiä historiaharrastajia museossa viihdyttävät erityisesti näyttelyn sisään ujutetut tehtävät.

Samalla reissulla voi käydä tutustumassa myös Finlayson Art Areaan, jossa ainakin viime aikoina on nököttänyt valtava Miina Äkkijyrkän lehmäteos.

Vapriikki

Museokeskus Vapriikissa on tarjolla perhelippu (kaksi aikuista ja kaksi alle 18-vuotiasta lasta 30 eurolla), joka laskee vierailijakohtaista hintaa mukavasti. Tampere tunnetuksi -passin haltija voi myös hyödyntää kaksi yhden hinnalla -tarjouksen. Vapriikki ei syyttä ole museokeskus, sillä museossa on vaihtuvien näyttelyiden lisäksi muun muassa pysyvä Jääkiekkomuseo, Mediamuseo Rupriikki, Luonnontieteellinen museo, Suomen pelimuseo, Postimuseo ja Kivimuseo.

1Tallipiha

Minusta iki-ihana Tallipiha on noussut viime vuosina aivan uuteen loistoon, tai ainakin sen markkinointi on aiempaa näkyvämpää. Hyvä niin, sillä Tallipiha on helposti lähestyttävä miniatyyrimaailma, jossa nykyaika unohtuu. Tallipihalla on lukuisia pieniä sisustuspuoteja, järisyttävän herkullinen suklaapuoti, vierailevia käsityömyyjiä ja kahvila sekä jäätelökojut terasseineen. Pihalla on myös lapsille karuselli, ja usein myös ponitalutuksia tai paikalla hääriviä maskotteja. Mitä Tallipihalla vierailu maksaa? Ei mitään! Paitsi tietysti kahvila- ja puotiostokset täytyy kustantaa omasta pussista.

DSC_0019 (3)Näköalapaikat

Periscope

Harvemmin ravintolassa voi lounastaa maksutta, mutta Periscopen melko maltillisilla hinnoilla saa ruoan lisäksi katsella Tamperetta uudesta näkökulmasta. Jo pelkällä drinkin tai kahvin hinnalla voi pujahtaa kattoterassille ihmettelemään Tamperetta lasiaidan läpi.

Pyynikin näkötorni

Munkki pari euroa ja ylös näkötorniin kolmella eurolla? Sanoisin, että aika huokea hinta herkutteluhetkestä ja turistielämyksestä.

beiPispala

Café Pispala

Café Pispala sijaitsee Pispalan sydämessä Pispankadulla. Tulikohan toistoa tarpeeksi? Hintataso kahvilassa on melko korkea, mutta paikan tunnelma on sen väärti. Piskuisessa Café Pispalassa on myös A-oikeudet ja rinneterassi, joka ohikulkumatkojeni perusteella on varsin suosittu. Alkoholitarjoilusta huolimatta paikka ei ole baari sellaisessa merkityksessä kuin sen voi ymmärtää, vaan meno on siistiä ja sivistynyttä. Olen kuullut myös kehuja paikan brunssista, joka sopii erityisesti sekasyöjille.

Vaakon nakki

Legendaarinen Vaakon nakki on rehellinen grillikioski, jossa hinnat ovat kohtuulliset ja menu melkein yhtä pitkä kuin jono luukulle. Kannattaakin varautua odottamaan, sillä grillin suosio näkyy pihan poikki kiemurtelevana asiakasletkana. Vaakko on ottanut tarjontaansa nyt myös aiempaa laajemman vegeruokalistan, ja myös vegaanisia annoksia on saatavilla. Hampurilaisessaan he käyttävät Vegemin seitanpihviä. Nam!

Näköalapaikka

Ilman vaivalloista vääntämistä peritamperelaisista näköaloista pääsee nauttimaan Pispalan näköalapaikalta, josta moni Pispala-aiheinen taulukin on kuvattu. Alueella on muutama penkki, leikkipuisto vieressä, Lauri Viidan synnyinkoti lähellä ja sisällissodan punaisten muistomerkki näkyvällä paikalla. Kartassa paikka on merkitty Pyykkimettän puistoksi, mutten tiedä ketään, joka nimeä käyttäisi. Minun Pispalassa asumisestani tosin on jo 25 vuotta.

Uittotunneli ja kahvila

Pispalasta pääsee kävelemään suoraan uittotunneliin, joka on hiljattain kunnostettu. Tunnelin päässä odottaa kahvila, jossa kuulemani mukaan huomioidaan myös erityisruokavaliot.

Muuta

Rantatie ja Ranta-Tampella

Tampellan taakse, aivan Näsijärven rantaan valmistuu kovaa vauhtia Ranta-Tampellan uudisalue. Jos mielessä on liikunta rauhoittavissa maisemissa, kannattaa lenkille lähteä Särkänniemen juurelta Mustanlahden satamasta, josta alkaa uudenveroinen asfaltti kohti Naistenlahtea ohi Ranta-Tampellan. Matkaa voi jatkaa suoraan Rauhaniemeen, jonka voi kiertää ympäri palaten takaisin lähtöpisteeseen samaa maisemareittiä. Alueeseen kannattaa tutustua juuri nyt myös siksi, että vielä on mahdollista katsella autioitunutta, tunnelin tieltä hiljentynyttä Rantatien autokaistaa ja samalla nähdä, kuinka Tampere muuttuu Ranta-Tampellan kohotessa.

Särkänniemi

Mitä olisikaan Tampere-vinkit ilman Särkänniemeä? Suosittelen Särkänniemeä siksi, että alueelle pääsee maksutta, ja sen takia vanhojen veresteleminen tai lasten touhujen katseleminen on edullista. Särkänniemi on myös tänä vuonna huomioinut entistä paremmin erityisruokavaliot, joten millä tahansa kokoonpanolla uskaltaa lähteä liikenteeseen. Yksi asia tosin harmittaa minua. Ainoa laite, johon olisin halunnut mennä, olisi ollut Taikajoki, mutta se on kuulemma poistettu jonkun paljon muodikkaamman tieltä.

Mihin sinä suuntaat kesällä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko muistoja ostaa myöhemmin?

Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Meille uutta, muille vanhaa. Ei mitään lainattua, vaan kahisevalla Torista ostettua. Meidän muistoja ilman, että ne ovat oikeasti meidän.DSC_0074DSC_0069DSC_0073Uskallan väittää nähneeni aika paljon Kiinaa, vaikka toisaalta yhden provinssin koluamista ei kai kummoisena suorituksena voi pitää. Ei, vaikka siellä olisi parisen kuukautta yhteensä viettänyt. Pitkistä reissuista huolimatta matkoilta ei ole tullut ostettua aineellisia muistoja, paitsi panda-avaimenperä ja paikallinen juhlajuomapullo, jota kukaan ei lopulta pystynyt juomaan tärpättisen maun takia.

Reissut ovat toistaiseksi jäissä, sillä on hyvä välillä keskittyä ihan vain arkeen. Ei reissun odottamiseen tai siitä selviämiseen. Kuukauden löhöloma kotona rentouttaa ronskin matemaattisen arvioni mukaan noin tuhatkertaisesti verrattuna Aasian-reissuun. Kun viimeisestä Aasian-pyrähdyksestämme oli kulunut kaksi vuotta, aloimme kuitenkin kaivata kotiimme jotakin sellaista, joka muistuttaisi niistä hetkistä, kun on istunut vanhoilla paperilyhtyjen valaisemilla kujilla, katsellut vuorenrinteitä ja taiteillut puikoilla nuudelisoppaa suuhun.

Päädyimme ostamaan muistomme Torista. Siitäkin huolimatta, että minä inhoan käytettyä tavaraa. Perinteinen kiinalaistaulu saapui Riihimäeltä yksityisautokyydillä 45 euron yhteishintaan. Alun perin myyjä oli ostanut sen työmatkaltaan Zhuzhousta. Taulun karmit olivat tummanruskeat, joten ne maalautettiin Kauppakadun taidetarvikeliikkeessä viidelläkympillä. Kuvissa ne näyttävät turhan ruskeilta valon vuoksi, mutta maalari teki oikein siivoa, mustaa jälkeä. Kiina-taulun kaveriksi hankittu lyhty postitettiin meille Espoosta vajaalla kolmellakympillä. Lyhty on rautaa ja painaa laittoman paljon.

Onhan se hullua pitää omina muistoinaan sellaisia esineitä, joiden tarina ei ole itse kirjoitettu. Runollisesti tekisi mieli todeta, että nythän me kirjoitamme niille loppusivut, mutta oikeasti esineet pölyttyvät olohuoneen nurkassa aina siihen asti, että saamme supersiivouspuuskan. Joka päivä ne kuitenkin muistuttavat niistä hetkistä, joita kaipaa jokaisena kaatosateen kyllästämänä aamuna. Se riittää, että muistaa.

Kuuluvatko muistot mielestäsi sisustukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisi vinkkiä roadtripille

Matkailu olisi helppoa, jos muistaisi pakata mukaansa kaikista yksinkertaisimmat neuvot.DSC_0047DSC_0050DSC_0056DSC_0052DSC_0055Ota mukaan kolmen k-kirjaimen roadtrip-paketti: kaara, kylmälaukku ja kamera. Olisi tietysti mukavaa, jos joka kulmalla odottaisi herkullinen ruokapaikka ja suuri marketti, mutta koska niin ei ole, kannattaa mukaan ottaa kylmälaukku. Vierastan ruoan kuljettamista paikasta toiseen, mutta kotimaassa matkaillessa se helpottaa kummasti eloa. Auto on toinen välttämättömyys, sillä pienimpiin ja kenties kauneimpiin paikkoihin ei junalla puksutella, vaan kurvaillaan hillitysti hiekkatietä. Ja kamera, se on mukana siksi, että muistaisi, missä on käynyt, vaikka Nuuskamuikkunen onkin sanonut taltioivansa maisemat mieleensä. Pystyisipä nykyihminen samaan.

Hyödynnä kotimaanmatkoilla AirBnB:tä. Myönnetään. Olen aina ollut paatunut hotelliyöpyjä, ja aluksi AirBnB-majoitus kauhistutti. Tuli mieleen kaiken maailman motellielokuvat, huijaukset ja kummitustarinat. Suomen hintatason huomioiden AirBnB on edullinen ratkaisu ja tarkoin harkittuna se on ihanteellinen vaihtoehto lomayöpymiseen.

Suunnittele ruokailut, jos niihin ei ole tarkoitus upottaa huimia summia rahaa. Selvitä etukäteen myös mahdolliset ravintolat, sillä nälän yllättäessä edessä on yleensä hirvittävä määrä käveltäviä kilometrejä. Vegaanina ennakointi on pakollista, ellei halua syödä ranskalaisia, joita saa melkein mistä tahansa. Raaseporin-reissullani hyvin palveli Santa Fé, ja Hangossa ruokailin aasialaisessa ravintolassa, jossa söin paistettuja vihanneksia. Tofua ei ollut tarjolla, mikä harmitti, mutta oikea reissufiilis ei soijapapuvalmisteita kaipaa.

Jätä auto parkkiin ja kävele ennakkoluulottomasti. Yleensä parhaita paikkoja ovat ne, joilta ei odota mitään. Minä ihastuin hurjasti Tammisaareen, vaikka tarkoitus oli vain käydä syömässä Raaseporin suurimmassa taajamassa. Naapurikaupunki Hangolta odotin sen sijaan paljon, mutta kenties nimenomaan ylisanojen vuoksi kokemus olikin odotettua nuhjuisempi. Hehkutetut uimakopit olivat kauniita, Suomen eteläisin kärki puhutteleva ja rannikko mykistävä, mutta kaupungin keskusta jätti kylmäksi.

Älä suorita. Jos kyseessä ei ole ehta urheiluloma, kannattaa punnita tarkkaan kaupunkikävelyn, liikunnan ja ruokailun tasapaino. Kokemusten janoamisella ja ylisuorittamisella on suuri ero. Vaikka olisi aikaa, ei ole mitään syytä viuhtoa väkisin läpi uuden paikan. Parhaat kokemukset eivät synny pakon edessä, vaan hetkissä, joissa voi istua alas, katsella hiekkarantaa ja hiljaa liplattavaa lampea.

Mitä kesäkohdetta suosittelet? Mitä ihmettä Cable-kyltti tarkoittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tallinna 28 tunnissa

Edullinen, edistyksellinen ja empaattinen. Tunnelma Tallinnassa on ihanan kansainvälinen, vaikka kaupunki muistuttaakin välillä suomalaisten leikkikenttää. Jos unohdetaan siksakia kävelevät rymyturistit, jäljelle jäävät suloiset kujat, hyvä palvelu ja kekseliäät ruoka-annokset.

6.47 Elämä tuntuu epäreilulta. Miten lakisääteisellä ja palkallisella lomalla oleva ihminen voidaan pakottaa heräämään jo ennen kuutta ja kaiken lisäksi tunkemaan vielä aamubussiin, jossa muut väsyneet istuvat zombieina? Siten, että ihminen itse on varannut Tallinnan-matkan ja aamupäivälaivan.

7.17 Yksi suurimmista arkisista nautinnoista on aamupalan syöminen junassa. Annos itsessään ei ole luksuksesta kuullutkaan. Syön vihistä, joka on niin rasvainen, että jenkkakahvoja alkaa kiristää. R-Kioskin kahvi menettelee ja Plantin smoothienkin maistuu ihan kelvolliselta.

10.30 Tallink Megastar kelluu rauhallisesti satama-altaassa, kun kaarramme taksilla Länsiterminaaliin. Laiva on täynnä, minkä taksikuski onkin jo tiedottanut meille juuttuessamme ruuhkaan. Syömme Burger Kingissä, vaikkei huvittaisi, mutta muuallakaan ruokailu ei ole mahdollista.

12.48 Matkalaukun pyörät kirskuvat Tallinnan rosoisilla kaduilla. Istuudumme kahvilaan jäälattelle. Tallinnassa tarjoillaan todella tuimaa kahvia. Silmät avautuvat.

13.55 Kiinalaiset turistit ovat vallanneet hissit. Punnerramme portaat ylös hotellihuoneeseen, joka on ihanan pirteä, mutta ikkunasta avautuu rakennustyömaa. Yöpöytien reunoilla on räkää. Aikuiset ihmiset!

18.37 Ravintola Crun vegaaninen avokadopihvi on aivan mielettömän hyvä, mistä kiitos kuuluu karhunlaukkakreemille ja pestokuorrutukselle. Suolainen 17 euron hintakaan ei haittaa. Todistamme ruokailun lomassa suomalaisturistien urotekoja. Tarjoilija puhuu hienostunutta ja selkeää englantia. Viereisen pöydän suomalaiset tilaavat ruokansa suomeksi ja rallienglanniksi mutisten. Kun tarjoilija tulee tiedustelemaan ruokailun välissä annosten maistuvuutta englanniksi, naapuripöydän napostelijat alkavat puhua suomea. Eikä siitä tule loppua, vaikka tarjoilija kertoo, ettei hän ymmärrä suomea. Millä oikeudella suomalaiset voivat olettaa, että Virossa voi kaikkialla hoitaa asiat suomeksi? Eiväthän virolaisetkaan puhu viroa meille.

23.48 Katson viimeisen kerran kelloa. Vähän ennen yöpuhteita hotellin vierustalla on ollut ilotulitus. Meillä ei ole mitään tietoa siitä, miksi. Ehkä siksi, että joskus elämää voi vain juhlia ilman syytä. Vaikka järkevimpiäkin tapoja olisi kuin rahan taivaalle ampuminen.

8.21 Silmät avautuvat itsestään. Odottelen Prinsessa Ruususen heräämistä ja keskustelen ystäväni kanssa pikaviestipalvelussa. Keskustelu Ex-Onnelliset-sarjasta päättyy analyysiin sukupuolineutraaliudesta. Pesen hampaat, mutta operaatio jää puolitiehen, sillä hanavesi maistuu pahalta.

9.14 Hotellin aamupalalla ei ole sijaa analysoinnille, sillä ravintolassa on käynnissä jogurttikaaos. Ihmiset parveilevat kuin lokit jogurttipöntön ympärillä. Aina sama ilmiö. Ihan kuin 1860-luvun nälkävuodet olisivat käynnissä.

11.57 Luovutamme huoneen. Olo tuntuu kodittomalta. Minkä ihmeen takia hotellien uloskirjausaika on aina kukonlaulun aikaan?

13.50 Rotermannissa päivä on käynnistynyt vilkkaasti, ja tovin aukiolla istuttuamme siirrämme retkikuntamme kivenheiton päässä sijaitsevaan Basiilikiin, sillä mainokset vegaanimenusta ovat kutitelleet makuhermojani jo edellispäivästä lähtien. Vegaaninen caesarsalaatti on ihanan raikas. Tajuan syöväni ensimmäistä kertaa ikinä majoneesisalaattia ja ylipäätään caesarsalaattia, vaikka eihän vegaaninen annos tietenkään sisällä anjovista.

15.22 Piipahdamme SuperAlkossa ja sen vieressä sijaitsevassa liikkeessä etsimässä matkakumppanini kotona odottavalle olutherkkusuulle erikoispulloja. Suomalainen ujous iskee, kun etsimiämme tuotteita ei löydykään. Myyjä tulee esittelemään Sakun uutuuskäsityöoluita. Ostamme kaksi pulloa, koska emme kehtaa tyhjin käsin lähteä.

16.45 Joku laulaa epävireisesti Ed Sheerania laivan pubin lavalla. Taxfree-myymälä aukeaa vihdoin. Inhoan käteistä, joten yritän keksiä tapoja päästäkseni siitä eroon.  Ostan kookosöljyä, chilimaustetta ja olutmaistelijalle olkkosen.

19.32 Uhmaamme omia voimiamme ja päätämme taksin nappaamisen sijaan kävellä Länsisatamasta rautatieasemalle. Tyynenmerenkatu ja Kalevankatu tuntuvat loputtomilta. Toisaalta olo on myös yllättävällä tavalla kotoisa. Tunnistan paikkoja Outi Pakkasen kirjoista, vaikken muuten Helsinkiä keskustaa kummemmin tunnekaan.

20.40 Junan rauhan rikkoo syyllistävä kuulutus. Pysähdymme Riihimäellä, jotta junaan eksynyt matkustaja pääsee pois. Konduktööri korostaa ylimääräistä pysähdystä ja menetettävää aikaa. Tottahan se tietysti on, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä hyppäämään oikeaan junaan. Junissa on syystä selkeät merkinnät.

21.56 Tuttu liikennekaaos ottaa iltajunasta saapuvat matkustajat vastaan Tampereella. Hyvästelen matkakumppanini ja siirrän olkapäitäni hiertävän rinkan mieheni harteille. Kuusi litraa viiniä, muutama olutpullo ja Barbie-t-paita painavat yllättävän paljon. Ostoksistani – ja muiden juomasaaliista – huolimatta toivoisin, että ihmiset kävisivät Tallinnassa myös kulttuurin vuoksi. Etelänaapurimme on nimittäin onnistunut kehittymään parissa vuosikymmenessä vanhaa ja uutta yhdistäväksi maailmaksi, jonka antimista vielä toistaiseksi voi nauttia edullisesti.

Mikä on suosikkipaikkasi Tallinnassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Saksimerkin takana lymyilee taianomainen Fiskarin kylä

Lapsuudestani asti kotikeittiöni laatikossa majailleet mustat Fiskarsin sakset eli fiskarsit ovat saaneet nimensä Suomen valloittavimmalta vanhalta ruukkikylältä, joka 2010-luvulla on puistoretkeilijän ja juomaharrastajan pyhiinvaelluskohde.
DSC_0037DSC_0043DSC_0041DSC_0038DSC_0046DSC_0044DSC_0045Selvitetäänpä ensiksi pieni nimikahakka, joka on vaivannut minua. Fiskarin kylä on ruotsiksi Fiskars, suomeksi Fiskari. Pidän uppiniskaisesti kiinni siitä, että valitsen nimen käytetyn kielen mukaan, vaikka täytyy myöntää, että Fiskars kuulostaa paljon paremmalta kuin Fiskari. Kaltaiselleni kielihullulle yksikin kirjain voi tehdä pahaa. Käsittääkseni kuitenkin puhekielessä Fiskarista käytetään myös suomeksi nimitystä Fiskars.

Kielipulma ei onneksi pystynyt latistamaan reissutunnelmaani. Vierailin Fiskarin kylässä toukokuun lopussa juuri ennen kesäkauden alkua. Onnekas sattuma oli se, että toukokuun viimeisenä päivänä parikin panimopuotia oli päättänyt avata ovensa sesonkia varten, joten pääsimme nauttimaan herkuista ensimmäisten joukossa. Mainiosta käsityöläiskulttuurista huolimatta kaikista puhuttelevinta Fiskarissa on kylän tunnelma, jota ei pysty taltioimaan kuviin. Se lienee kai niitä asioita, jotka täytyy kokea. Jos uskoisin aaveisiin, olisin varma, että ruukissa touhuavat viime vuosisadan työmiehet.

Kulinaristin kulma

Hävettää myöntää, etten ehtinyt tutustua kovin perinpohjaisesti Fiskarin ravintolatarjontaan, sillä aikataulujemme vuoksi nautiskelimme kaupasta ostetuin eväin aamupalapiknikin. Päivän aikana kävi kuitenkin ilmi, että Fiskarissa on melkein joka kulmalla pieniä kahviloita ja muutama ravintola. Myös torikahvila on aktiivisesti toiminnassa! Ulkona syömistä ja liikkumista Fiskarissa helpottaa muuten yllättävän pieni seikka: yleiset wc-kopit, jotka ovat vieläpä siistejä. Wc-koppikokonaisuuksia on kylällä ainakin pari, mikä on Fiskarin kokoon nähden paljon, mutta ne auttavat pitämään turistit tyytyväisinä.

Aivan ehdottomasti suosittelen Fiskarissa panimotarjontaan tutustumista. Kylän nimikkopanimolla Fiskarsin panimolla on puoti tehtaan yhteydessä, ja ostoksilla pääsee kurkistamaan myös panimon tositoimiin pienestä ikkunasta. Käsittääkseni panimolle voi varata myös esittely- ja maistelukierroksen tai osallistua yleiseen esittelyyn. Puodissa erityisen ilahduttavaa on hintojen maltillisuus. Erikoisoluet toki maksavat aina, mutta jos ne asetetaan tarjolle puotiin seinän takaa, ei hintojen pidäkään olla pilvissä. Minä vein kotiin olutherkkusuulle maisteltavaksi 3,50 euroa maksavat oluset Fiskarsin vehnän, Amerikan serkun ja Juhla Pilsin. Koemaistaja kehui tuliaisten sisältöjä raikkaiksi, hedelmäisiksi ja omaperäisiksi. Kuulostaa aivan Fiskarin kylältä!

Fiskarsin panimon jälkeen kipitimme ruukkikylän ytimessä sijaitsevan Kuura Ciderin Kuura Shopiin. Saalis sieltä jäi laihaksi, sillä nappasin mukaani vain yhden erittäin kuivan ja vegaanisen siiderin (5 €). Syy oli pitkälti se, että Kuuran viinit olivat päässeet loppumaan yhtä liian makeaa ja kallista jälkiruokaviiniä (32 €) lukuun ottamatta. Kuuran tyyli tuottaa juomia on ihailtavan ekologinen, sillä siidereissä käytettävät omenat tulevat niin läheltä kuin mahdollista. Sääli vain, että Kuuran tuotteita saa lähinnä Kuura Shopista ja ilmeisesti satunnaisesti Alkosta. Tätä kirjoittaessani pohdin, voisiko Fiskariin ajaa vain päiväpanimokäynnille. Miksipä ei?

Yön yli

Fiskarin keskustassa on kolme suloista ja tunnelmallista hotellia: Hotel Tegel, Fiskars Wärdshus ja Villiruusu Bed & Breakfast. Näistä majapaikoista on muutama askel Fiskarin kylään, jossa kaikki nähtävyydet ja ruokapaikat sijaitsevat. Jos ei halua autoilla tai ei ole ylipäätään saapunut kylälle yksityisellä menopelillä, täytyy yöpaikka valita Fiskarin keskustasta ihan käytännön syistä, jotta pääsee nauttimaan Raaseporin tarjonnasta kattavasti. Kävellen tosin pärjää, jos tavoitteena on katsella vain Fiskaria ja yöpyä keskustassa.

Me yövyimme reissullamme AirBnB:stä varatussa yksiössä, joka sijaitsi Fiskarin naapuripitäjässä Pohjassa. Fiskarista Pohjaan ajaa vain muutamassa minuutissa, sillä välimatkaa on nelisen kilometriä. Ahkerimmat taittavat matkan tietysti pyörillä, jotka meilläkin olisi ollut majoittajan tarjoamana käytössämme. Suosittelenkin lämpimästi vieraanvaraisen Jennyn vuokraamaa asuntoa. Muutoin Pohjan keskusta jää pahasti idyllisen ja ihanan Fiskarin varjoon, mutta vanhan ruukkikylän taikuutta ei mikään tai kukaan pystykään päihittämään.

Aivan kuin korvissani soisi metallin taonta.

Oletko käynyt Fiskarissa? Mitä suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan kuin Ruotsissa – ihana Tammisaari!

Raaseporin kaupungin suurin taajama, entinen Tammisaaren kunta ottaa lomailijat vastaan aurinkoisesti, mutta idyllisen keskustan kaduilla ei näytä kulkevan ketään, sillä suloinen puutalokaupunki odottaa vielä lomasesongin alkua.
DSC_0033DSC_0017DSC_0014DSC_0024DSC_0026DSC_0004DSC_0025DSC_0032DSC_0034DSC_0030DSC_0036Läntisen sisämaakaupunkilaisen kuvitelmissa Tammisaari on täysin tarpeettomasti jäänyt Hangon varjoon, mitä tulee etenkin kesäisin järjestettäviin roadtripeihin. Hangossa upeinta ovat uimakopit ja Suomen eteläisin kärki, mutta Raaseporin Tammisaari valloittaa matkustajan tunnelmallaan ja monipuolisuudellaan. Tammisaari onnistuu yllättämään turistin siksi, ettei alueeseen välttämättä ole ladattu samanlaisia odotuksia kuin hehkutettuun Hankoon. Oikeastaan pitäisi kai puhua lakkautetuista kunnista koostuvasta Raaseporista, mutta on helpompi keskittyä yksittäisiin taajamiin, sillä laajaa uudiskaupunkia ei voi niputtaa kasvottomasti yhteen.

Yllättävän ruotsalaista

Tunnelma Tammisaaressa on ihanan ruotsalainen! Tiedetään, olemme Suomessa, mutta ruotsinkieliset rannikkokaupungit onnistuvat vangitsemaan tunnelmaansa jotakin oleellista länsinaapurista. Eikä ihme, sillä kielihän on yksi tärkeimmistä kulttuurin rakennuspalikoista. Ruotsalaisuudella tarkoitan Tammisaaren ja muiden rannikkoalueiden kohdalla sitä, että elämä on jotenkin poikkeuksellisen tyynellä tavalla sopivassa tasapainossa, kortteliputiikit ja tori tarjoavat sen, mitä asukkaat tarvitsevat ja hyväntuulisuus ja tyytyväisyys välittyvät turisteille. Ainakin satunnaismatkailijasta tuntuu siltä, että suloisessa kaupungissa kaikki on hyvin. Ja on aina ollut, vaikka ihan tottahan se ei ole, sillä yksi alueen retkikohteista on Tammisaaren vankileirin muistomerkki, joka vihjaa siitä, millaisiin julmuuksiin olemme pystyneet vain niin vähän aikaa sitten.

Tammisaaressa kuulee ja puhutaan oikeastaan pelkkää ruotsin kieltä, mutta asiointi onnistuu silti turvallisesti suomeksi. Sujuvaa ruotsia puhuvana en oikein osaa päättää, millä kielellä kohtaamiset hoitaisin. Koska äidinkieleni joka tapauksessa on suomi, päädyn tekemään sitä käyttäen tilaukset ja ostokset. Olen sitä mieltä, että asiakkaan täytyy saada palvelua kummallakin kotimaisella kielellä halutessaan, olipa hänen kotikielensä sitten suomi tai ruotsi ja kaupunki Suomessa mikä tahansa.

Perusburgeria ja pikkukahviloita

Ruokailemme vierailullamme Santa Féssä, joka sijaitsee Tammisaaren keskustassa. On ilo huomata, että ravintola on huomioinut myös vegaanin, sillä kasvishampurilainen (15,50 €) muuntuu vegaaniseksi, kun siitä jättää halloumin pois. Harmillista tosin on se, että Santa Fén menu ei näytä olevan internetissä ajan tasalla, joten meidänkin ruokailumme alkoi täysin arpapelillä, mutta onneksi se päättyi hyvin.

Santa Fén kasvishampurilaisessa on ilokseni tofua, kimchimajoneesia, salaattia ja ketsuppia. Kokemus ei ole maailmaa – tai edes Tammisaarta – mullistava, mutta on hienoa huomata, kuinka kansainvälisiä makuja on yritetty tuoda mukaan tarjoamalla kimchiä, vaikka korealaiset vivahteet jäävätkin loppujen lopuksi tavanomaisen purilaismakumaailman varjoon.

Ruokailun jälkeen suuntaamme Tammisaaren vanhaan kaupunkiin eli Gamla staniin, jossa ensi töiksemme piipahdamme Café Gamla Stanissa. Hinnat ovat sellaiset kuin pienessä kahvilassa olettaa saattaa. Kahvikupponen maksaa kolme euroa, mutta juoman saa nauttia rauhassa suuressa puutarhassa ja samalla tukee pienyrittäjyyttä ja Tammisaaren matkailutoimintaa. Café Gamla Stan toimii myös Raaseporin matkailuinfoa täydentävänä turisti-infopisteenä. Raaseporin päämatkailuinfo sijaitsee Tammisaaren torin laidalla, josta se muuttaa vuodenvaihteen jälkeen Tammisaaren museokeskus EKTAan.

Veden äärellä vanhassa kaupungissa

Jos ihan rehellisiä ollaan, vanhaa kaupunkia ei ole kovin helppo erottaa muista kaupunginosista, sillä Tammisaari on onnistunut muutenkin säilyttämään vanhat ja tyylikkäät rakennukset käyttökelpoisina keskustan vetonauloina. Gamla stanissa tosin on erityisen paljon puutaloja, jotka tarjoavat idyllisen matkan menneeseen. Vanhan kaupungin reunalla on myös venesatama, jossa voi levähtää puistonpenkeillä, ja alue onkin suosittu, sillä kahvitaukomme aikana useita pareja kävelee sataman vierustaa pitkin. Käsi kädessä, tietysti.

Odottaessamme pääsyä majapaikkaamme pysähdymme vanhan kaupungin toisella laidalla sijaitsevaan Tammisaaren kirjastoon, joka näyttää ulkoa päin hiljaiselta, mutta sisällä onkin käynnissä kirjamyyjäiset ja lainaajia ainakin kourallinen. Se on paljon pikkukaupungin rauhalliselle kirjastolle. Istuudumme lehtienlukusaliin. Joku palauttaa heti päivän HBL:n paikoilleen, mutta Västra Nyland on selvästi päivän himoituin lehti, joka katoaa hetkessä uudelle lukijalle.

Salissa kaksi vanhaa herraa keskustelee hiljaisella äänellä. He puhuvat parhaista purjehduspaikoista, Länsi-Uudenmaan kylistä ja kalastuksesta. Sellaista elämä pienessä kaupungissa on. Lagom och mysigt.

13.6.2018 klo 16.34 korjattu tiedot Tammisaaren turisti-infosta.

Mikä on suosikkipaikkasi Raaseporissa? Mitä suosittelet kotimaan matkakohteeksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Retkimuistoja, juustoja ja kärpäsiä

Kesä on ulkoiluretkien kulta-aikaa. Minä en ole hurjapäinen seikkailija, ja siksi retkikokemukseni ovatkin olleet lähes poikkeuksetta kommelluksien värittämiä. Ihme kyllä Vietnamissa Cat Catissa retkeillessäni kaikki sujui leppoisasti, mutta kotimaassa tilanne on ollut päällä jo lähimetsässä.
retkelläMatkustajajuusto
Ihan ensimmäiselle retkelleni pääsin koulutaipaleeni ensimmäisenä syksynä. Olin peloissani ja kauhuissani muutenkin uudesta ympäristöstä, ja matka Viikinsaareen jännitti kovasti. Suurin kauhistus oli edessä häämöttävä retkiruokailu, sillä olin jo silloin niin nirso, että kelpuuttamani ruoat pystyi laskea kahden käden sormilla yhdellä kerralla. Muistini mukaan ruokailut sujuivat hyvin muuten, mutta eväsleivän välissä oli inhoamani juustoviipale. Ensimmäisen leivän tiputin ’vahingossa’ maahan, mutta opettaja huomasi sen ja sain uuden leivän. Sen juusto päätyi lopulta taskuuni sellaisenaan. Se matkusti siellä mukanani koko päivän saarella, laivalla mantereelle, bussimatkan koululle ja kotiin koulunpihasta. Päästyäni kotiin syysaurinko oli ehtinyt helliä juustoviipaletta aika tavalla päivän aikana.

Ujo oksennus
En ole koskaan halunnut häiritä ketään tai olla vaivaksi. Alakoulussa en edes kehdannut sanoa, jos tarvitsin apua. Bussimatkoilla kärsin matkapahoinvoinnista, joka joskus yltyi oksetukseksi. En halunnut, että bussi pysäytettäisiin vuokseni, joten otin pienestä sinisestä repustani filmikameran, päiväkirjan, retkiesitteet ja puhelimen pois. Ja oksensin sinne. Reppuuni! Vanhemmat saivat kukkopillin lisäksi tuliaisena kotiin tyttärensä, joka oli kulkenut puolet päivästä selässään reppu täynnä oksennusta.

Hirvikärpänen ja keppi
Olin lapsena ja vielä teininäkin kovan luokan hamsteriharrastaja. Yhtenä syysiltana minun oli aivan pakko käydä hakemassa hamsterilleni järsittävä keppi luonnosta. Ennen kuin olin edennyt metsässä pitkälle, kimppuuni hyökkäsivät parvena hirvikärpäset. Ne sukelsivat hiuksiini ja surisivat niin, että korviin sattui. Panikoin. Mukana ollut isäni huiski kärpäsiä minkä ehti. Kotona kärpäsvaaran piti olla ohi, mutta löysin vielä yhden paholaisen kuohkeasta kiharapehkostani. Kärpänen putosi työpöydälleni paniikkipomppimiseni tuoksinnassa. Jäykistyin kauhusta ja tuhosin sen mäiskimällä sitä koulukirjoillani. Äidinkielen oppikirjaan jäi ruma ja ruskea läiskä.

Hurjistunut päkiä
Tällä hetkellä lepuutan jalkaani nojatuolin käsinojalla, sillä päkiäni oli kanssani eri mieltä Hangossa sijaitsevan Tulliniemen luontopolun virkistävyydestä. Sileäksi hioutuneiden kivenmurikoiden kuorruttama polku pahoinpiteli jalkapohjiani, eikä niemenkärjen kallioilla pomppiminen varsinaisesti helpottanut tilannetta. Luontopolku oli vain seitsemän kilometriä pitkä, ja siksi vähän huvittaa, miten seuraamukset siitä voivat olla näin kivuliaat. Sanoinko jo, etten ole sudenpentu?

Näistä muistoista jäi pois päiväkodin hiihtoretki, jonka aikana humpsahdin pehmeän lumen kuorruttamaan ojaan takapuoli edellä. Suksiin lukitut jalat sojottivat kohti taivasta, ja luulin, etten pääsisi sieltä koskaan pois. (Pääsin.)

Mikä retki on jäänyt mieleesi parhaiten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa