Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotimaan matkapäiväkirja: Kokkola

Olin kuvitellut, että tammikuinen Kokkola näyttää autiolta, jollakin tapaa hylätyltä. Mikään merellinen ihmemaa ei minua ollut vastassa, mutta mieltäni lämmitti se, että Keski-Pohjanmaan keskus vaikutti viikonloppuna yllättävän vilkkaalta, paikoin jopa ruuhkaiselta. Se on nimittäin elintärkeää pienille kaupungeille. Tervetuloa seuraamaan matkapäiväkirjaani!
dsc_0001dsc_0010dsc_0008dsc_0007dsc_0014dsc_0018dsc_002110:55 Odotan kärsimättömänä junaa. Pelkään, että se on myöhässä. Niinhän se onkin lopulta huikeat seitsemän minuuttia. Junassa istumme kahden hengen työskentelyhytissä, joka on aivan mahtava keksintö. Kuuntelisin kuitenkin mielelläni muiden keskusteluja, sillä niistä saa monesti erinomaista inspiraatiota, mutta lasikopissa on mukavasti tilaa.

13:23 Lähestymme kahden tunnin ja viiden minuutin junamatkan jälkeen Kokkolaa. Uskomatonta, että juna taittaa yli 300 kilometrin matkan parissa tunnissa. Olemme lähellä keskustaa, vaikka ikkunasta näkyy vielä vanhoja aittoja ja lumista peltoa.

13:45 Olemme jo saapuneet mummille. Tai eihän tämä enää ole mummin koti. Vain tyhjä asunto, jossa kaikki on niin kuin ennenkin. Vain mummi puuttuu. Katson kaikkea niin asunnossa kuin ulkona eri tavalla kuin ennen. Ihmettelen vieressä nököttävää vanhaa huvilaa. Lapsena kuvittelin, että siellä asuu aaveita. Kokkola on oikeastaan aika mukava kaupunki, vaikken koskaan haluaisi asua täällä.

15:07 Kirjaudumme hotelliin. Voisimme hyvin yöpyä Sirkkalaksi kutsutussa mummin asunnossa, mutta olemme jo maksaneet hotellihuoneen, eikä sitä voi perua. Enkä välttämättä haluaisi edes yöpyä täydessä mutta silti aivan tyhjässä asunnossa. Otan sitä paitsi vierailut kotikaupungin ulkopuolella hotelliloman kannalta. Elämässä pitää olla vähän luksusta. Mitähän muita kliseitä tähän keksisi?

16:30 Majapaikaksemme on valikoitunut Original Sokos Hotel Kaarle, joka sijaitsee kauppatorin laidalla. Alakerrassa on Amarillo ja Night Club Calle, jossa en ole koskaan käynyt. Pidän Sokos-hotellien varausjärjestelmän helppoudesta ja luotettavuudesta. Kaarle on uusinut ilmeensä vähän aikaa sitten, ja huoneet ovat oikeasti tyylikkäitä. Rakastan auringonlaskumaisematapettia, vaikken koskaan haluaisi sellaista kotiini. Aamupalalla on aina huomioitu vegaanit, ja odotan nytkin seuraavan aamun vegepyöryköitä, kauramaitokahvia ja Kaarlen omaa sinappia.

18:00 Herään, sillä olen huomaamattani vaipunut uneen. Onnittelen itseäni kohtuullisista päiväunista. Kipaisemme hakemaan hotellin kulman takaa Punjap Grilliltä kasvisruoka-annokset. Emme ole aiemmin käyneet Punjapissa, mutta kikhernecurry ja peruna-pinaattimuhennos houkuttelevat paikalle. Suosittelen lämpimästi Punjapia. Paikka näyttää tavalliselta grillipizzerialta, mutta oikeasti sieltä saa myös erinomaista intialaista ruokaa ja paikan päällä tehtävää naanleipää. Peruna-pinaattimuhennos on kerrassaan herkullinen, mutta aivan mieletön on kikhernecurry, jonka mieheni tilaa erittäin tulisena. Toive ymmärretään ja toteutetaan täydellisesti. Annokset maksavat muuten 9,90 euroa, ja erikseen tilattava naanleipä maksaa 3,50 euroa. Hinta-laatusuhde on yhdellä sanalla sanoen täydellinen, ja on mukavaa, että naanleivän voi halutessaan tilata erikseen, sillä kaikki eivät sitä halua syödä tai kaipaa niin tuhtia ateriaa.

19:53 Mietin, voiko loma-arki muuttua tätä paremmaksi. Istun hotellin sängyllä syli täynnä Trivial Pursuit -kortteja, pelikiekostani kolme lokeroa on täytetty värikkäillä siivuilla ja yöpöydällä on maltillinen lasi valkoviiniä. Vieressä hyvää seuraa, ja alla hotellin sänky, joka on oikeasti mukava, vaikka seuraavana aamuna kuulenkin, kun joku asukas valittaa tiskillä selkäkipuaan ja pyytää hotellin henkilökuntaa testaamaan sängyn. On ihmisillä murheet, mutta sitähän minä en mieti vielä edeltävänä iltana.

00:35 En muista, koska olisin viimeksi jaksanut lähteä erikseen oikein pubiin. Olemme hurjalla tuulella, ja käväisemme alakerran Amarillon karaokepuolella klassisilla yksillä. On mukava mennä ravintolaan, johon pääse sisätiloista ilman takkia. Innokas aasialainen mies laulaa monta kappaletta Backstreet Boysia, ja muut intoutuvat tanssimaan hitaita, vaikkei kello ole lähelläkään pilkkua.

8:45 Heräämme aamupalalle. Tuntuu ylelliseltä kävellä valmiiseen pöytään, sillä meillä harvoin on kotonamme valmiina oikeastaan yhtään mitään. Aamu alkaa usein lähikahvilaan tai K-Markettiin ravaamisella. Mutta ei nyt. Syön leipää, vegepyöryköitä Kaarlen salaisella sinapilla ja salaatilla ja juon kahvia kolme kupillista. Vegejuustoja ja -jogurtteja olisi tarjolla, mutta ne eivät tällä kertaa maistu minulle. Lueskelen Österbottningenia, vaikka puhelimesta näkisi tuoreimmat uutiset.

12:15 Aamu on kulunut nukkuessa vähän lisää ja epämääräisesti sähläämällä. Hotellin luovuttamisen jälkeen on jo kiire. Etsimme kuumeisesti R-Kioskia tai kahvilaa ennen junan lähtemistä. Eikö Kokkolassa ole Ärrää? No, joka tapauksessa juomme yllättävän kohtuuhintaiset kahvit Kulmassa, jossa on täysi tohina päällä. Tampereella kahvit maksaisivat kahvilassa paljon enemmän, joten ei voi olla kuin tyytyväinen, vaikka jono tiskille on aikamoinen. Kahvilassa suomen ja ruotsin kielet sekoittuvat toisiinsa ihanasti. Minähän olen aina ollut ruotsin kielen ihailija, wannabe. On inspiroivaa elää kahden kielen keskellä, ja siksi otan siitä aina kaiken irti Kokkolassa käydessäni.

Oikeastaan olen aika yllättynyt, että Kokkola vaikuttaa näin eloisalta varhain lauantaina. Ehkä kaupunki on kehittynyt aivan lähivuosina, sillä palvelut lähipitäjistä kuolevat, mikä on sääli, mutta on tietysti mukavaa, että kaupunki kasvaa ja kehittyy. Kun minä olin lapsi ja vierailin mummillani, ei keskustassa ollut kuin Anttila, Halpa-Halli ja Citymarket, jonka takaovea mummi kutsui peräaukoksi. Nyt Anttila ja mummi ovat poissa. Citymarketkin on muuttanut johonkin mystiseen Heinolan kaareksi kutsuttuun paikkaan, jos oikein olen ymmärtänyt. Keskustaa hallitsee ostoskeskus Chydenia, jossa on ihan sopiva määrä liikkeitä. En kuolisi kulutushysteriassani, jos asuisin Kokkolassa. Kun H&M tuli Kokkolaan, vielä silloin elossa ollut vaarini antoi minulle 50 euroa, ja menin oitis ostamaan vaaleanpunaisen hupparin. Siitä tuli yläasteaikainen suosikkipaitani. Lopuilla rahoilla ostin Citymarketista englannin- ja ruotsinkielisiä julkkislehtiä. Celebrities, you know.

14:37 Juna kiitää hurjaa vauhtia kohti Seinäjokea. Se on ainoa pysähdyspaikka ennen Tamperetta. Mietin paljon Kokkolaa, joka yhtäkkiä tuntuu niin tyhjältä. Enää ei ole kiire. Ei ole kiire mummille, jonka luona en tosin muistanut vierailla tarpeeksi usein. On vain kaupunki, joka tuntuu tutulta, mutta josta en oikeasti tiedä oikein mitään. Edelleen kummitushuvila näkyy mummini parvekkeelta, jolla pian seisoo uusi asukas. Hän aikanaan ihmettelee tien toiselle puolelle nousevia luhtitaloja ja toisilleen tööttäileviä autoja. Kun juna saapuu Tampereelle, poistan mummin numeron puhelimestani. En minä koskaan oikein osannut soittaa, mutta nyt ei enää edes voi.

Olen aiemmin kirjoittanut kesäisestä ja syksyisestä Kokkolasta.

Suositko kotimaan matkailua? Mikä on suosikkisi Suomen kaupungeista, jos suuret kaupungit jätetään pois laskuista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa