Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarkastuskäynti Scandic Kaisaniemeen

Pitkäaikaisimmat tarinoideni lukijat saattavat muistaa yli kaksi ja puoli vuotta sitten sattuneen epäonnisen hotelliloman silloiseen Cumulus Kaisaniemeen. Cumulukset on sittemmin kuopattu, ja vanhat hotellit on muutettu Scandic-ketjun majapaikoiksi. Voiteliko Kaisaniemen uusi omistaja vanhat haavat?
DSC_0011DSC_0012DSC_0015DSC_0018DSC_0020DSC_0013Turhan laiskana reklamoijana olin yhteydessä Cumulus Kaisaniemeen sen jälkeen, kun olin vuodattanut pahan oloni blogiin. Hotellin silloinen omistaja Restel pahoitteli ja tarjosi edullista huonetta, jota en lopulta koskaan hyödyntänyt. Restel myös kertoi tulevasta remontista, joka tapahtuisi omistajavaihdoksen jälkeen.

Kun vihdoin saavuin Scandiciksi muuttuneeseen hotelliin pari vuotta viestinvaihdon jälkeen, sain huomata, ettei minkäänlaista päällepäin näkyvää remonttia ollut tapahtunut. Lupauksista ei tietenkään ole vastuussa Scandic, joka Restelin hotellit osti vuonna 2017.

Jo varsin nuivasti alkavan tarkistuskäyntiraporttini ydinongelma ei ole se, onko hotellia remontoitu vai ei. Lähinnä minua mietityttää, miten hinta-laatusuhde kohtaa hotellissa, joka on aito tuulahdus 90-lukua ja jonka huoneiden siisteydessä ja toimintakunnossa on parantamisen varaa. Kiilaako hinta mukavuuden edelle?

Hotelliloma perushuoneessa

Scandic Kaisaniemi on todennäköisesti yksi Helsingin ydinkeskustan edullisimmista perushotelleista. Yhden yön visiitti heinäkuisena lauantaina maksoi tasan 120 euroa, mikä on Suomen hintatasolla varsin kohtuullinen hinta huoneesta ja erityisen edullinen pääkaupungin keskustassa.

Kahden erillisen sängyn huone on kuin postikortti lapsuuden hotellilomilta viime vuosituhannen lopulta punertavine pyökkikalusteineen höystettynä pilvikuvitetulla katolla, keltaisilla seinillä ja ruskeilla tehosteväreillä unohtamatta sinistä kylpyhuonetta ja sen likaisia pumppupulloja. Kylpyhuone myös tarjoaa meille yllätyksen: Suihkussa käydessä lattia alkaa lainehtia niin, että vettä on nilkkoihin asti. Viemäri kyllä vetää, mutta hitaasti. Vieressä onkin sopivasti lasta, jolla lomailija voi kaapia lattian puhtaaksi. Siivoamaanhan tänne on tultu!

Majoituimme perheen kanssa Kaisaniemessä myös 2000-luvun alussa, ja silloin vielä kirkas, mutta nyt jo kulahtanut pilvikatto, tuntui hykerryttävän jännittävältä, ja taisinkin nukahtaa onnellisena pilvien alle pitkän ostosreissun jälkeen. Olen yrittänyt miettiä, voisiko Scandic Kaisaniemen ysäri-ilmeen ottaa jopa aikamatkana. Onko 90-luku jo tarpeeksi kaukaista historiaa, että kyseessä voisi olla jopa teemahuone?

Palvelu ja aamupala

Hotellin palvelua en oikeastaan voi kommentoida muuten kuin toteamalla sen olevan peruskohteliasta. Kaikki sujui nopeasti, sillä olimme maksaneet huoneen jo netissä.

Palveluun kuuluvaksi voinee laskea aamupalan, jota odotan vegaanin näkökulmasta aina innolla. Verrattuna aikaisempaan Cumulukseen on hotellin aamupala Scandicin alaisuudessa parantunut huimasti. Vierailuaamunamme tarjolla on lämpimäksi ruoaksi jättipapuja, kasvispaistosta, punajuuri- ja falafelpyöryköitä ja tietysti iänikuisia sieniä. Kasvijuomaa kahviin ei näy, enkä jaksa etsiä tarjoilijaa, jolta sitä ehkä saisi. Pidän kasvipohjaisen kahvijuoman puuttumista erikoisena, sillä nykyään sitä saa kaikkialta.

Milloin kannattaa valittaa?

On tietysti aika epäreilua, että kirjoitan kaikki harmitukseni raporttiin ilman, että olen kertonut niistä henkilökunnalle. Aina pitäisi olla mahdollisuus korjata virheet, mutta ajattelen myös niin, että palvelua pitää voida arvioida sellaisena kuin se on. Hotellilomalla ei pitäisi kuluttaa aikaa siihen, että juoksee vastaanotossa kertomassa murheistaan tai metsästää tarjoilijoita täydessä ruokasalissa. En myöskään usko, että valittamalla jo lainehtineesta kylpyhuoneen lattiasta tai palaneesta eteisen valosta saa lomasta jotenkin enemmän irti. En tiedä, mitä hotelli voisi tehdä tilanteessa, jossa vahinko on jo tapahtunut ja vieraalla on kiire jatkaa omille menoilleen.

Valitus pitäisi siis tehdä heti, kun epäkohtia huomaa, mutta usein on jo myöhäistä. Lisäksi on ihan perusteltua miettiä, mihin aikansa haluaa käyttää.

Kenelle Scandic Kaisaniemi sopii?

Muutaman askeleen päässä rautatieasemalta sijaitseva Scandic Kaisaniemi sopii budjettimatkailijalle, joka kuitenkin haluaa yöpyä hotellissa. Ilmeisesti reilulla satasella ei Suomessa voikaan odottaa muuta kuin peruskivaa ja vähän kulunutta koloa. Hyvä asia on se, että kaikki hotellit ovat siistejä, jos ei oteta huomioon ajan tuomaa kulutusta ja pinttynyttä likaa. Kun hotelliloman keskeisin asia on vain yön yli nukkuminen, on Scandic Kaisaniemi hyvä valinta.

Seuraavan sukulais- ja parisuhdelomani ajan majoitun muualla. Paikassa, jossa muutamalla lisäkympillä saa jo luksusta. Ja pääsee tälle vuosituhannelle.

Minkälainen perushotellihuoneen pitäisi mielestäsi olla? Kuinka paljon olet valmis maksamaan hotelliyöstä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

30 tunnin kesäseikkailu Helsingissä

Tuntuu hullulta kirjoittaa matkailutunnisteen alle Helsingin- ja Espoon-reissusta, mutta kuten kerroin, pitäisi kotimaanmatkailua arvostaa enemmän. Me todella yritimme parhaamme kuluneena viikonloppuna!
DSC_0024DSC_0026DSC_0067DSC_0019
Tarkoitukseni oli kirjoittaa minilomasta aikaleimojen avulla, sillä samantyylisistä jutuista on aiemmin pidetty blogitilastojen perusteella, mutta 30 tunnin huoleton kesäseikkailu täydestä aamujunasta muutaman kesäterassin, kalliin kahvilareissun ja lapasesta lähteneen ostosreissun kautta öiselle Kauppatorille ja hotellin aamupalalle olisi aivan liian pitkä. Sitä paitsi oli niin hauskaa, ettei kuvatodisteitakaan jäänyt järjestelmäkameraan muutamaa räpsyä lukuun ottamatta.

10 havaintoa Helsingin-minilomasta

  1. Matkustaminen on kallista, mutta reissussa rahaa kuluu aivan käsittämättömän paljon huomaamatta. Voisi tietysti tehdä järkeviä valintoja ja elää kitsastellen, mutta oikea kesäseikkailu vaatii kunnon budjetin. Ainakin, jos hakee hetkellistä luksusta elämäänsä.
  2. Kun katsoo tuttua kaupunkia aivan uusin silmin, voi tavoittaa samanlaista huolettomuutta, josta sai nauttia lapsuuden kesälomilla, vaikka ne eivät sisältäneet kolmea kahvilareissua ja kahta ravintolaillallista taksimatkoineen.
  3. Hotelliaamupalalla syö aina liikaa. Aivan kuin ruoka loppuisi kesken tai sitä ei enää koskaan saisi. Ihmiset myös muuttuvat seisovan pöydän antimien äärellä itsekkäiksi samasta syystä ja pitävät huolen, että nappaavat viimeiset palat kaikkea takana tulevan nenän edestä.
  4. Jokaisen kaupungin julkisen liikenteen järjestelmä on mysteeri, jota täytyy opiskella etukäteen. Oikeastihan kyse ei ole monimutkaisesta jutusta, mutten silti voi olla ärsyyntymättä siitä, että yhtä menolippua varten on ladattava sovellus ja seikkailtava maan alla. Pakko kuitenkin myöntää, että aika kivuttomasti pääsimme suhaamaan Espooseen ja takaisin.
  5. Reissuun ei koskaan kannata lähteä uusilla kengillä. Ei ainakaan netistä tilatuilla seitsemän euron kengillä. Tuloksena voi olla kahdeksan laastaroitua rakkoa.
  6. En yhtään ihmettele, että ihmisiä hukkuu Kauppatorin vesialtaisiin. Kesäyön lämpö ja veden ylle laskeutunut täydellinen pimeys nielaisevat sisuksiinsa monia.
  7. Koska pääkaupunkiseudulla asuu liki miljoona ihmistä, on kaupunki elossa läpi yön. Se, että kaupunki ei koskaan nuku, tuo turvaa. Aivan kuin joku pitäisi sylissä ja silittäisi. Hullua kyllä, tämä oli ensimmäinen aamuyöhön venynyt Helsingin-reissuni. Vaikka enpä tosin tiedä, minkälainen meriitti on pääkaupungin yössä bilettäminen.
  8. Rautatieasemalla haisee. Tämän ääneen sanominen kuulostaa juntilta, mutten voi sille mitään, etten nauti paikasta enkä varsinkaan sen hajusta. Silti asemiin liittyy aina jotakin kaunista ja haikeaa. Lähtöjä, jälleennäkemisiä ja viimeisiä kohtaamisia.
  9. Vaikka Helsinki tuntuu Tampereeseen – muista kaupungeista puhumattakaan – verrattuna valtavan kansainväliseltä keskukselta, on Suomi loppujen lopuksi niin pieni maa, että keskustan terassilta voi löytää oman serkkunsa ihan vahingossa.
  10. Kun lakkaa tavoittelemasta ja suunnittelemasta ihmeitä, alkaa nauttia enemmän. Itse asiassa ainoa suunnitelma, joka kannattaa tehdä, on junaan ehtiminen. En nimittäin pysty aivan samaan kuin reissukaverini: junalle saapumiseen vain minuutteja ennen lähtöä.

Millä tavoin vastuullisena aikuisena voi parhaiten saavuttaa huolettomuuden tunteen lomalla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun Teisko ja Tukholma jäivät taakse, tilalle tuli Thaimaa

Ruotsinlaivoja käsittelevä juttuni herätti lukijoissa paljon muistoja ja ajatuksia risteilyistä. Minä jäin pohtimaan kotimaanmatkailua, jollaiseksi kai risteilytkin voi lukea. Miksi kaukomaat kiinnostavat enemmän kuin lähi- ja muut kotimaankohteet?
DSC_03911.JPGSanovat, että maailma on nykyisin kaikille avoinna ja pienentynytkin vielä. On niin hirvittävän helppoa porhaltaa toiselle mantereelle, hypätä koneeseen, lojua kentillä, lähettää sekunnissa viesti kotimaahan ja puhua maksutta videopuheluita. Kaukokaipuuhötäkässä unohtuu kuitenkin kotimaanmatkailu: Miksi lähteä naapuripitäjään, kun muutamalla lisälantilla pääsee toiseen maahan ja eri mantereelle?

On kieltämättä nurinkurista, että en ole koskaan käynyt Tampereen laidalla Teiskossa viinitilalla enkä varmasti edes osaisi ajaa sinne, mutta pystyn kyllä hankkimaan Kiinassa itselleni bussiliput ja suhaamaan ilman yhteistä kieltä ympäri valtavaa maakuntaa. Tänä viikonloppuna lähden kauan sitten sovitulle sukulointimatkalle Espooseen, ja samalla yövymme Helsingissä. Toisin kuin Kiinassa, minulla ei ole mitään hajua, miten ja mistä saan bussilipun Helsingistä Espooseen, johon ei muuten Tampereelta pääse julkisilla suoraan ilman vaihtoja.

Harva kehuskelee tulevalla Espoon-reissulla ja tunnelmoi sitä etukäteen. Ei palmuja, ei vierasta kieltä tai uusia makuja. Toista oli silloin, kun olin lapsi. Oli aivan tavallista tehdä tiuhaan hotellilomia vieraisiin kaupunkeihin, tutkia niiden nähtävyyksiä ja koluta leirintäalueita läpi. Muistoni lapsuudesta voivat tosin olla pahasti värittyneitä, sillä raha- tai aikataulupohdinnat eivät koskeneet minua, mutta luulen, että ennen kaikki oli silti paremmin. Saattoi pakata tavarat autoon ja soittaa hotelliin, että tulossa ollaan tai könytä leirintäalueen tiskille kyselemään mökkiä. Ja laivallekin pääsi, kun halusi!

Veikkaan lähimatkojen muodikkuuden laskeneen siksi, että lamassa kärvistellyt kansa joutui kauan sitten tyytymään kotimaanmatkailuun rahapulassa ja sai lopulta koko touhusta ähkyn. Sitten tuli nousukausi, halpalentoyhtiöt ja uusia kohteita. EU ja euro. Idän avautuneita valtakuntia. Turistirysiä kaukomaiden rannikoille.

Olipa rahahuolia tai ei, jokainen meistä joutuu edelleen miettimään, mihin pennosensa haluaa syytää. Ja valitettavasti siksi reissut kotimaassa häviävät edelleen kaukomatkoille. Matkailu Suomessa ja lähialueilla on yksinkertaisesti kallista siihen nähden, mihin asti investoinnillaan pääsee ja mitä sillä saa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että yhden yön reissu pääkaupunkiseudulle maksoi yhteensä 160 euroa, johon sisältyi vain junamatkat ja yöpyminen. Kahden laivayön ja yhden hotelliyön Tukholman-matka puolestaan kustansi 340 euroa, kun taas viime kerralla yhden vaihdon edestakainen lentomatka Vietnamiin maksoi 560 euroa ja elo luksushotelleissa ja ulkona syöden toiset 500 euroa kuukauden aikana.

Toivoisin, että matkailussa saataisiin kiinni taas yksinkertaisuudesta ja spontaaniudesta. On totta, että aikuisen ihmisen täytyy olla kykenevä suunnittelemaan menonsa ajoissa, mutta matkailutilannetta ei ainakaan paranna se, että on auttamattomasti myöhässä reissusta, ellei lippuja ja hotellia 150 kilometrin päähän varaa yli kuukautta etukäteen. Mekään emme saaneet enää Espoosta hyvää hotellia varatessamme reissua viisi viikkoa sitten. Tukholman-matkan kohdalla taas kävi tuuri, sillä laivayhtiön kautta hotellihuoneen keskustasta sai yli puolet halvemmalla kuin nettivaraussivustoilta. Varaus piti tehdä yli kaksi kuukautta lähtöä aiemmin.

Uskon lähi- ja kotimaanmatkailun suosion kuitenkin kasvavan, sillä vaikka hinta kurittaa lompakkoa, on moni valmis maksamaan siitä jo ekologisuuden vuoksi. Telluksen hyvinvoinnin lisäksi lähimatkailussa minua kiehtoo tieto ja vähän yllättäen ilmennyt kokemuksen puute. Miksi ihmeessä tiedän, mistä saa Tukholman parasta pistaasijäätelöä ja maukkainta parsakaalia vuoristoisessa Länsi-Kiinassa, mutta en osaa ajaa Tampereen maaseudulle viinitilalle? Miksi olen käynyt Aasiassa, mutta en perunarieskoja myyvällä lähitilalla Pirkanmaalla?

Maailma on totta vie pienentynyt. Mutta ei vain maantieteellisten rajojen kaatumista syleillen. Kun voi katsoa mihin vain, ei enää näe tarpeeksi lähelle. Ja kun niiden lähimatkojen kohteita ei kukaan näe, pysyvät hinnat pilvissä.

Mitäpä jos siis varaisi vaikka huoneen eteläsuomalaisesta kummituslinnasta tai vanhasta vankilasta ja ostaisi matkalla sitä perunarieskaa, ennen kuin tekee ostoksia Finnairin sivuilla.

Matkustatko enemmin kotimaassa vai ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna ruotsinlaivalle uusi mahdollisuus!

Mitä jos ruotsinlaivalla käyminen olisikin taas luksusta? Vähintäänkin rentouttava ja tyylikäs matka naapuriin. Toivon nimittäin risteilykulttuurin uuden aikakauden alkavan pian.
DSC_0121Ei ihme, että suomalaiset innostuivat viime talvena YLEllä nähdystä yhden vuorokauden risteilystä kertovasta M/S Romantic -sarjasta (2019). Se koskettaa lähes kaikkia suomalaisia, ja jollakin tavalla lienee jo outoa se, jos ei ole käynyt risteilyllä. M/S Romantic on siitä nerokas sarja, että se onnistuu kokoamaan yhteen kaikki risteilijä- ja risteilystereotypiat vaalien draamaa ja huumoria. Sarjasta on helppo löytää itsensä ja tuttunsa, mutta viihteen alle jää se, kuinka uniikista matkasta on kyse. Ja millaisen inflaation risteilykulttuuri on kokenut viime vuosina.

Käsittääkseni missään muualla maailmassa ei ole samanlaista, täysin vastaavaa risteilykonseptia kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Ei, vaikka paatteja seilaa maasta toiseen kaikkialla. Missään ei ole samanlaista välkehtivää yökerhoa, oksennettua kokolattiamattoa, kullanhohtoisia kaiteita, hyljepehmoleluja myyviä puoteja ja täyteen ahdettua buffet’ta. Mikään reissu ei ole niin kuin 23 tunnin risteily Ruotsiin. Eikä mikään muu kansa ole siitä yhtä innoissaan kuin suomalaiset – eivät edes reitin toisessa päässä odottavat ruotsalaiset.

Lähden itse pitkästä aikaa laivalle syyskuussa. Termithän ovat tarkkoja. Kyseessä ei ole edestakainen matka eli risteily, vaan reittimatka Tukholmaan perinteisessä yölaivassa, jossa meno yltynee aina sekavaksi.  Meidän seilatessa halki Itämeren ajatuksena on syödä hyvin, nauttia tunnelmasta ja tunnelmoida lapsuutta. Painaa illan lopuksi pää siistin hytin tyynyyn ja herätä levänneenä Tukholmassa.

Risteilyllä aion nautiskella lasin samppanjaa laivan viinibaarissa ihan vain siksi, etten ole koskaan tehnyt niin. Sen lisäksi haluan tutkailla ihmisiä etäältä ja ihmetellä, miten kaikki selviävät reissusta kotiin. Kyse ei ole siitä, että arvostelisin muiden tekemiä valintoja ja tapoja viettää aikaa risteilyllä. Jollakin kierolla tavallahan örveltäminen kuuluu risteilyyn, mikä näin kirjoitettuna kuulostaa aika älyttömältä.

Raisu juomiskulttuuri lienee myös syynä siihen, että risteilyjen hohto on kärsinyt arvon alenemisesta. Voisi nimittäin olla toisin. Voisi olla, että risteilyt olisivat taas miellyttävä koko kansan juhlapaikka, joka tarjoaisi unohtumattomia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Siksi lähden laivalle seuraavaksi niin kuin kaikki olisi uutta. Ja niin tavallaan onkin. Ei paineita juhlimisesta, maittava ateria ravintolassa, josta vihdoin saa vegaanista ruokaa, muutama typerästi tuhlattu euro lapsuudesta tuttuun peliin ja se ylihinnoiteltu samppanjalasillinen laivan valtavan ikkunan edessä. Sininen Itämeri, jonka takana odottaa Tukholma. Sitäkin aion katsoa niin kuin en olisi ennen nähnyt. Mehän luulemme aina tuntevamme länsinaapurimme pääkaupungin, mutta totuus on se, että harva meistä on kolunnut sitä tarkemmin. Se, että näkee kaupungin edustan saaret laivan ikkunasta, ei ole Tukholmassa käymistä. Eikä laivamatkustamista ole se, ettei muista matkasta mitään.

Suosittelen siis pitämään pään kunnossa laivamatkalla ja heräämään kerrankin Tukholmasta niin, että on aikaa tehdä mitä tahansa. Kaljakärryt ehtii täyttämään paluumatkalla.

Mitä mieltä olet risteilyistä? Miten niiden arvoa voisi nostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vieraana luonnossa

En edes yritä valehdella olevani luontoihminen, mutta silloin tällöin nautin todella paljon metsässä liikkumisesta. Pääsiäisenä teinkin pitkän kävelylenkin salaisella rannalla kallioiden varjossa, jossa jouduin myöntämään, että kaupunkilaisena olen harvinaisen vieraantunut luonnon äänistä ja asukkaista.
DSC_0632DSC_0647DSC_0635DSC_0636DSC_0640DSC_0662DSC_0669DSC_0664DSC_0672DSC_0680DSC_0663On ihme, etten ole eksynyt kuin kaksi kertaa elämäni aikana ihan kunnolla. Pidän suuntavaistoani urbaanissa ympäristössä melko hyvänä, mutta metsässä menen solmuun. Niin solmuun, että olen esimerkiksi eksynyt kangasalalaisella pururadalla ja paluumatkalla Kaukajärveltä Kangasalan rajalle. Seudulla asuvat tietävät, että nämä suoritukset vaativat todellista tuuria tai erinomaisia eksymiskykyjä.

Pääsiäisenä lähdin retkeilemään isäni kanssa. Se tuntui turvalliselta, sillä mahdollisuus eksyä oli mitätön ja kai lapsena edelleen uskon, että vanhemman läsnäolo suojelee luonnonkin uhkilta. (Ajattelin, että karhu syö enemmin isäni kuin minut.) Näimme kärpäsiä, sorsan ja sammakon. Isäni oli sitä mieltä, että kiljumiseni kärpäshyökkäyksen vuoksi karkotti muut eläimet, sillä seudulla liikkuu paljon kettuja ja hirviä. En uskalla edes kuvitella reaktiotani, jos tapaisin metsätiellä hirven, vaikka tiedän, ettei minkään eläimen lähtökohtainen tavoite ole vahingoittaa yhtäkään ihmistä.

Kuulen kaupunkikodissani joka päivä voimakkaita ääniä kadulta: kiihdyttämistä, jarruttamista, tööttäilyä, örinää, naurua ja huutoa. Moisessa melusekamelskassa ei ole tilaa puiden huminalle tai linnunlaululle, vaan korkeintaan äkäisille lokeille. Ehkä siksi metsässä olo saa hiljentymään niin kovin, vaikka samaan aikaan on aika surullista, että niin todella on. Milloin metsästä tuli harvoin vierailtu maailma, jonka luonnolliset tapahtumat tuntuvat taikuudelta arjen sijasta?

Retkemme huipentui aurinkoisen laiturin nokkaan, jossa huomasimme, että eihän meillä ole edes retkieväitä. Kiipesimme jyrkät kallioportaat ylös kotikulmille ja söimme mannapuuroa.

Seuraavalla kerralla otamme eväät, lupaan olla kiljumatta ja jätän suosiolla sometuslaitteet kotiin. Linnunlaulu ja metsän tuoksu ovat nimittäin voimakkaampia, kun niistä nauttii ilman puhelinsuodatinta.

Keksitkö, missä kuvien retkikohde sijaitsee? Pystytkö liikkumaan luonnossa rennosti vai pelkäätkö jotakin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa