Syksyn anatomia

Kesän viimeisellä mökkireissulla lämpesivät kota ja sauna hyvien keskustelujen ja huonojen vitsien lomassa. Pihassa tuoksui alkava vuodenaika ja kuohuviini. Ei puhuta loppumisesta tai luopumisesta, vaan siitä, mitä on edessä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASade tekee minut onnelliseksi. Ei tosin ropinan yllättäessä silloin, kun on onnistunut nappaamaan terassipöydän ympäriltä hyvän paikan ja asettunut mukavasti tuoliin rentoutumaan. Mutta silloin, kun on käpertynyt kotatulen viereen tai livahtanut navettasaunaan. Miten voikin olla niin, että syksy tuoksuu ilmassa? Eivät vuodenajat haise. Ehkä syksy on sadetta tai putoavien lehtien hätähuutoa hajuina. Yrmeäksi muuttunut taivas ja uhkaavat pilvet mielikuvitustuoksuina.

Riippuu tietenkin siitä, miten asian haluaa ajatella, mutta minulle syksy ei ole luopumista; olenhan kesävihaaja. Syksy ei ole kesästä irtipäästämistä, vaan uuden vastaanottoa. Lapsena se tarkoitti uuden oppimista, uusia kyniä ja hienoja vihkoja. Olin onnellisimmillani kevyttoppatakissa ja hyvissä kengissä harmaan ja sateisen taivaan alla koulumatkalla.

Myöhemmin yliopistoelämässä syksyn tulo on tarkoittanut lomaa ja vapaata elämää. Pelkkää opiskelua ja muutamaa työtuntia viikossa täyden paahtamisen sijaan. Vaan eipä tarkoita enää. Tästä syksystä alkaa loppuelämäni työläisenä. Se on tavallaan melko musertavaa, varsinkin, jos ei pääse koskaan edes eläkkeelle, mutten malta odottaa sitä, että elämässä on taas yksi iso kokonaisuus vähemmän. Vielä jännittävämpää on se, mitä valmistuminen tuo eteen. Yleensä yllätykset tulevat todellakin silloin, kun niitä ei odota, ja tähän uskon tänä syksynä enemmän kuin ikinä.

Seisoessani sateessa parvekkeella olen aika varma siitä, että jo pelkkä syksyn tuoksu saa ihmeitä aikaan, jos ne vain uskaltaa toteuttaa.

Miksi syksy tekee niin monet surulliseksi? Edustaako syksy sinulle uuden alkua vai kaiken loppua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Keskusta-asujan käytösaapinen: Älä kakkaa ikkunan alla

Pieni ohjekirja kannattaa kaivaa esiin erityisesti viikonlopun koittaessa. Jo se, että kaikenlaiset eritteet pitää kurissa, takaa viihtyvyyden kaupungin sydämessä, mutta mahtuu ytimeen silti pari muutakin neuvoa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tuki käytäviä ruokakaupassa koskaan, mutta erityisesti perjantaisin pidän huolen siitä, etten ole tukos ruuhkassa. En jää jaarittelemaan pyöräkaistoille ja kapeille kaduille turhuuksia, koska niiden toimituspaikka ei ole kyseisillä alueilla.

En oksenna tulevana yönä kotiovelleni tai muihin yleisiin paikkoihin. Yritän pidätellä oksennusta myös rappukäytävässä, ettei naapureiden tarvitse haistella tuotostani aamulla töihin lähtiessään.

En tee muitakaan jätöksiä kenenkään ikkunan alle. Varsinkaan sitä pökälettä. En usko, että kukaan haluaa kuunnella ulostusääniä ikkunastaan. Vältän myös liian kovaäänistä lauleskelua etenkin samaan aikaan tämän likaisen toimenpiteen kanssa.

Vaikka olisin vanhus, en lirauta parkkipaikalle. Lähikahvilassa on vessa, joten en päästele kenenkään parvekkeen alla autojen väliin. En usko, että kukaan haluaa nähdä paljasta takapuoltani tai kuunnella minusta tulevaa lorinaa.

Heitän roskat niille varattuun tilaan. Sen nimi on roskakori. Tiedän myös, ettei kerrostalon piha ole roska-astia. En siis heitä Hese-jätteitäni kenenkään pihaan tai viskaise puoliksi syötyä pizzaa orapihlaja-aitaan.

En kaasuta liikennevaloihin, koska se ei johda mihinkään muualle kuin seuraaviin liikennevaloihin. En halua, että kukaan jää autoni alle. Ymmärränhän, että keskustassa ihmiset pomppivat pitkin teitä katsomatta eteensä. Olen hyväksynyt sen autoilemalla keskustassa.

Ihmettelen ja arvostan sitä, että joku selvittää yöriehumiseni jättämän roskameren, jota pääsee todistamaan parhaiten lauantaiaamuna töihin kömpiessä. Iltapäivään mennessä roskat ovat kadonneet. Joku siis oikeasti kerää ne.

Kaikki ohjeet perustuvat empiirisiin havaintoihini länsitamperelaiselta keskusta-alueelta. Tilanteet on vakoiltu parvekkeelta tai suoraan tapahtumapaikalta.

Mikä on paras vinkkisi keskusta-asujalle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valekaupunkilaisen kotikulmat

Kaikki nämä vuodet olen pitänyt kiinni kaupunkilaisidentiteetistäni, Pispalassa sijaitsevasta ensimmäisestä kodistani ja siitä ajatuksesta, että maalaismaisemat kuuluvat lähinnä elokuviin ja automatkojen ohikiitäviksi nähtävyyksiksi. Ei tämä lapsuusmiljööni kuitenkaan kaupungilta näytä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAJokin muuttui, kun varhain sunnuntaiaamuna käpyttelin autiota – pari vuotta sitten – asvaltoitua tietä pitkin nukkumaan vanhemmilleni railakkaan mökki-illan jälkeen. Täällähän on kaunista, ajattelin ja riepotin isoa juhlarojusäkkiä kädessäni. Näissä maisemissa olen kasvanut, näistä metsistä tunnen jokaisen neliömetrin. Tunnen kalliot, niiden parhaimmat laskeutumispaikat, järven mutaisimmat kohdat ja rannan lahot mökit. Täällä en pelkää mitään muuta kuin ihan vähän karhuja ja hirvikärpäsiä sitäkin enemmän.

Jälkikäteen ajateltuna on ollut rikkaus varttua metsänsiimeksessä lähellä kaikkia palveluita. Alle kilometrin päässä ovat jättimarketit ja valtion palvelut sekä useita pikaruokaravintoloita. Aika tosin on tainnut kullata muistot, koska melko pitkään lapsuudessani lähellä tönötti vain Prisma, ja siihenkin suhtauduttiin vihamielisesti automarketin sotkettua liikennejärjestelyt ja tapettua asuinalueen ainoan kioskin. Tampereelle lintukodosta hurauttaa nykyään bussilla vartissa. Itse asiassa linjoja on nykyään oikein useita, ja niihin pääsee ihan perus-Nysse-maksulla.

Silti piti päästä pois niin pian kuin mahdollista täysi-ikäisenä. En muuttaisi takaisin, mutta ymmärrän, miksi lupiiniketoa niitetään matalaksi uusien talojen tieltä. Herätäpä luonnonkohinaan ja voimalinjojen jylhään tuijotukseen vuoden jokaisena päivänä. Oma mieleni ei sitä enää kestäisi, sillä nautin kadulta kantautuvasta liikenteen melusta, sopivasti nautittuna humalaisten örinästä ja laulutuokioista sekä siitä, että ihan mihin vain voi lähteä helposti koska tahansa. En myöskään enää koskaan muuttaisi pieneen kuntaan, jonka ilmapiiri on ahdasmielinen.

Miettikääpä näitä maisemia, kun lumi muuttaa kaiken valkoiseksi. Niin ja kadut lumisohjoksi, jonka aura-auto kuuraa pois, jos muistaa. Takaisin kaupunkiin katuvalojen alle.

Kaukajärven jatkona sijaitseva Pitkäjärvi on muuten mukava retkikohde koko perheelle. Rauhallinen ranta sijaitsee laaksossa, johon pääsee myös autolla. Vaihtoehtoisesti auton voi jättää kauemmas ja reippailla alas rantaan.

Mikä maisema teki viimeksi sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paljasta Tampere: Tampella

Tehdaskaupungin perintöä kunnioittaen rakennettu Tampella on omituisen epäsuomalainen kaupunginosa, jonka tunnelma johdattaa kaupungin historiaan ja Keski-Eurooppaan. Vain ihmiset puuttuvat.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0019DSC_0015DSC_0036DSC_0023
DSC_0038
Ikisuosikkini Finlaysonin alueen takaa, kaoottisen Lidlin nurkalta pääsee pujahtamaan nopeasti Palatsinraittia pitkin Tampellaan. Tunnelma lyhyellä matkalla vaihtuu muutamaan kertaan, sillä Von Nottbeckien perintönä jääneiden palatsien vierustalla on rauhallista, mutta kuntopyöräilijöitä suhaa ohi nopeasti laadukkaan pyörätien ansiosta. Pian voikin jo kuulla kosken pauhun aidossa tamperelaisessa tehdasmiljöössä. Tällä kertaa koski on kuitenkin hiljaa matalan veden vuoksi, mutta onneksi lokit kirkuvat. Osa pysähtyy tähystämään lyhtypylväisiin. Palatsinraitin sillalta näkyy tehdasrakennuksien lisäksi myös Torni-hotelli, joka ei mitenkään sovi maisemaan.

Kosken viereisten talojen takaa alkaa varsinainen asuinalue-Tampella. Arki-iltana kadut ovat autioita. Tunnelma on itse asiassa hivenen aavemainen. Kerrostaloja upeine lasitettuine parvekkeineen on rykelmittäin, mutta ketään ei näy missään. Ei ketään. Tori, jonka läheisyydessä alueen useimmat arkipalvelut sijaitsevat, on niin ikään tyhjä. Markkinatunnelmaa on vaikea kuvitella paikalle, mutta jos aukiolle saataisiin kunnon torihulina, niin meno olisi oikein keskieurooppalaista.

Vaikka sijainniltaan ja osin miljööltään Tampella on varmasti tamperelaisin kaupunginosa, tunnelma kaduilla on hiljaisuutta lukuun ottamatta hyvin epäsuomalainen. Ehkä se johtuu siististi laatotetuista kaduista, joita reunustavat harkitusti istutetut puut. Ne voisi muuten koska tahansa vaihtaa palmuihin, niin oltaisiin jo Etelä-Euroopassa! Tai sitten epäsuomalaisuusaistimukset kumpuavat siitä, että talot on rakennettu aivan kiinni kävelykatuun. Eloa alue saisi siitä, että talojen kivijaloissa olisi pikkuputiikkeja ja tuoretuotteita tarjoavia erikoisruokakauppoja, mutta sellaiset ei valitettavasti ole kovin kannattavia. Ei siis ihme, ettei Tampellassa käy vilske, kun kivijaloissa on lähinnä asianajotoimistoja.

Tampellassa tehdasperinnön huomiointi on tehty kauniisti, mikä näkyy vanhojen rakennusten sulauttamisena moderneihin asuintaloihin ja maisemaan sekä siinä, että myös aivan uudet talot on rakennettu tehdasmaiseman arkkitehtuuriin sopiviksi. Samalla tavalla olisi voinut tehdä Amurissa vanhaa puutaloaikaa mukaillen, mutta se on jo myöhäistä, koska joka puolella on 1960- ja 1970-luvun korkeita elementtihirviöitä.

Nyt, kun kaupungin liikennejärjestelyt mullistuvat, Tampellan horisontissa siintävät nostokurjet ja läheisen Rantatien tietyömaa. Eivät ne kovin esteettisiä ole, mutta kiteyttävät kauniisti kaupungin historian. Tässä maisemassa on kaikki. Se, mistä on lähdetty ja mihin ollaan menossa.

Pyöräilijöille ja lenkkeilijöille suosittelen reittiä Finlaysonilta Palatsinraittia pitkin Tampellaan, jonka halki voi jatkaa Lapintielle. Lapista kannattaa porhaltaa Armonkallion läpi suoraan Kekkosentien yli menevälle sillalle, josta pääsee Rauhaniemeen. Rauhaniemestä paluu kannattaa tehdä Naistenlahden voimalaitoksen vierustaa pitkin autoista tyhjennetylle Rantatielle. Kaunis ja monipuolinen lenkkipolkuvalinta!

Missä Tampereen kaupunginosista voi parhaiten aistia historian?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10x Miksi Tampere ei ole pyöräilijöiden kaupunki?

Kuninkaankadulla kuoro laulaa Hallelujaa samalla, kun kerjäläiset venyttelevät koipiaan pitkin katua. Kurittomat lapset kirmaavat pitkin tietä, jonka keskelle on muodostunut liikennettä tukkivia keskusteluryhmiä. Tampereella on arkipäivän ongelmista huolimatta helppo liikkua paikasta toiseen, mutta miksi liikenteessä kärsivät eniten pyöräilijät?
OLYMPUS DIGITAL CAMERATietyöt hankaloittavat reittisuunnitelua ja arkipäivän ajamista
Reitti keskustan laidalta toiselle voi helposti katketa kesken matkan tietyön vuoksi, minkä takia työmatka-aikaa täytyy varata enemmän. Viime kesänä matka päättyi monesti yllättäen Ratinassa. Tänä vuonna ongelmallinen alue on ollut Metson kulma ja koko ratikkatyömaa ylipäätään. Lisäksi Ratinan kauppakeskuksen rakentaminen ja siihen liittyvät liikennejärjestelyt ovat tehneet Koskikeskuksen alueesta sietämättömän. Yleensä tietyöt ovat ensimmäiseksi pois pyöräkaistoilta, minkä vuoksi kaksipyöräiset sysätään jalakulkijoiden puolelle. Kenen idea oli muuten laittaa Koskikeskuksen puolella menevän pyöräkaistan alkupää bussipysäkkien ja tien väliin? Eihän siitä pääse läpi kukaan?

Pyöräkaistoja ei ole keskustassa tarpeeksi
Ei hätää. Tietyöt eivät onneksi pysty pilaamaan kovin suurta osaa kaduista, koska pyöräkaistoja on edelleen vähän. Toki esimerkiksi Satamakadulla, Puutarhakadulla ja Hatanpään valtatiellä on oikein mainiot baanat auki, mutta muuten pyöräilijät saavatkin lipua jalankulkijoiden joukossa. Sen kerran, kun erehtyy oikeasta tien puolesta, rapsahtaa siitä muistutus.

Jalankulkijat eivät noudata liikennesääntöjä
Miksi törttöileviä apostolinkyytiläisiä ei sakoteta? Kävelijät matelevat pyöräkaistalla ja jäävät jopa tarinoimaan toisilleen pyöräkaistan puolella. Pyöräkaista ei ole tärkeän kävelijän etuoikeus edes ruuhkassa. Suojatiellä on myös syystä tyhjä kohta, jonka toisella puolella on kapea suikale suojatietä. Niiden välissä oleva alue ei ole suojatietä, ja se on tarkoitettu pyöräilijöille, jotka eivät satulassa istuessaan saa ajaa suojatiellä. Kyllä, elämä on kiireistä, eikä aina ole aikaa talutella.

Liikenteessä liikkuvat tekevät äkkinäisiä liikkeitä
Kun liikun, en räplää. Puhelinta tai mitään muutakaan. Näin pitäisi ajatella kaikkien. Sen lisäksi, ettei liikennesääntöjä noudateta, puhelimen selaaminen tekee jalankulkijoista sietämättömiä. Kun katse pysyy luurissa, muu maailma katoaa ympäriltä, minkä seurauksena yleensä havaintokyvyn palattua liikahdetaan äkkinäisesti pyöräkaistalle tai muuten vain pyöräilijän alle. Vanhempien vastuulla on puhelimen käytön lisäksi huolehtia siitä, ettei piltti sinkoile pitkin katuja. Lapsen oikeus on liikkua kaupungilla eloisasti, mutta siivosti. Tie ei siis ole lasten leikkipaikka, muttei myöskään minkään ikäisten ihmisten juorunurkka, jolla olisi oikeus tukkia kulkuväylä.

Autoilijoiden huristelua helpotetaan enemmän kuin pyöräilijöiden
Eikö Finlaysonin Lidlistä pitänyt tulla kaupunkilais-Lidl, johon on helppo sujahtaa jalkaisin tai pyörällä? Pieleen meni, koska autoliikenne on lisääntynyt järjettömästi alueella. Katumaasturit painavat halliin ja syöksyvät arvaamatta kulman takaa välittämättä pienistä suojateistä. Rantatunneli onneksi vei autot maan alle vapauttaen tunnelmallisen Rantatien pelkästään kevyelle liikenteelle. Toistaiseksi.

Pyöräilijä saa suhata vihamielisten asenteiden varjossa
Erehdypä kerran poikkeamaan jalankulkijoiden puolelle, jos pyöräilijöiden kaista ei ole selvästi tukittu. Olen jo oppinut pelkäämään naapurustossa asuvaa aggressiivista, iäkästä naista, joka partioi Amurissa valvomassa liikennettä. Väsyneenä töistä tullessa livuin vahingossa jalankulkijoiden kaistalle ylämäkeen, ja tästä virheestä seurannut vihainen huuto soi vieläkin korvissa. Takavuosina myös muuan mies työnsi pyöräilijän bussin alle kuolemaan. On aivan käsittämätöntä, että yksi kaksipyöräinen vehje saa elämän suunniltaan.

Vuokrapyöriä ei ole saatavilla vielä kovin kattavasti
Helsingissä pyöriä voi vuokrata matkakortilla. Tampereella pyörävuokraus onnistuu varmasti, mutta jos tarjontaa lisättäisiin, turistitkin innostuisivat kulkemaan enemmän seudulla, mikä tietäisi enemmän elämää ja rahaa kaupunkiin sekä yrittäjille. Aivan kuin ainakin hotellien asukkailleen tarjoamat pyörät vilahtelisivat aiempaa useammin katukuvassa.

Pyöräparkkeja on vähän ja ne ovat siksi aina täynnä
Pyörävaras nauttii, kun kiiltävä menopeli kököttää yksin kadunkulmassa. Siellähän sen onkin seistävä, koska harvemmin sitä mihinkään kiinni saa, ellei satu liikkumaan pyöräparkkikeskittymien lähellä. Yleensä parkit ovat myös niin täynnä, ettei niistä ole hyötyä, kun pyörää ei saa kuitenkaan kiinni. Olisi mukava investoida vielä parempaan pyörään, mutta en toistaiseksi sijoita 400 euroa siihen, että viikon päästä menopeli on poissa, kun tulen kaupasta.

Kaupungin koko ei kannusta pyöräilyyn
Tampere on pienisuuri kaupunki. Matkat taittuvat mukavasti keskustassa kävellen, mutta toisaalta työpaikka voi olla sen verran kaukana, että bussin käyttäminen tai oma auto on välttämätön. Pyörä jää kulkupelinä välimallin ratkaisuksi, johon ei turvauduta, ellei se ehdottomasti sovi omiin tarpeisiin, tai sitten pyörä seisoo tallissa varattuna vain satunnaiseen hupikäyttöön.

Tamperelaiset arvot eivät ole vielä tarpeeksi vihreitä
Vihreiden arvojen kannattamisen ei tarvitse tapahtua puolueen jäsenkirjalla. Sitä paitsi arvojen pitäisi kuulua terveeseen järkeen. Pyöräily tekee kaupungista elävän ja vähentää saasteita. Tampereen ratkaisu tähän oli poistaa pyöräkaistat Hämeenkadulta ja sallia yksityisautoilu uudelleen. Surullista.

Kun jo Kööpenhaminasta ja Turustakin on muotoutunut pyöräilijöiden paratiiseja, mikä Tamperetta hidastaa matkalla maineeseen?

Mikä Tampereella sinun mielestäsi toimii ja mikä ei liikkuvien kaupunkilaisten näkökulmasta? Miten pyöräilijöiden käy, kun ratikka alkaa liikennöidä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miltä vuoristotauti tuntuu?

Ei arvatenkaan hyvältä. Näin akateeminen analyysi ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun tuntuu siltä, että happi pakenee aivoista, eikä edes itse ymmärrä, mistä olotila johtuu, vaikka on lukenut altitude sicknessistä. Eihän terveelle ihmiselle voi mitään sattua?
Danba
Kirjoitin aiemmin reissussa sairastumisesta, ja on itse asiassa aika huvittavaa, että unohdin vuoristotautiepisodin listasta kokonaan. Todennäköisesti siksi, että Tiibetin rajalla sijaitsevasta Tagongista ei oikein ole jäänyt muistoja tai edes muistikuvia, koska koko vierailuaika kului sekavassa olotilassa ja päästessä takaisin alemmas vuoristoon tuntui kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Tagongin pikkuruinen kaupunki sijaitsee 3900 metrin korkeudessa. Terveyskirjaston mukaan vuoristotaudin oireiden uhka alkaa 2500 metrin korkeudessa. Saavuimme Tagongiin oleiltuamme viikon Kangdingissa, joka on perustettu vuoristoon noin 2600 metrin korkeuteen. Kangdingissa meillä ei ollut minkäänlaisia oireita, mutta niihin vaikuttaa aina henkilökohtainen alttius, jota on vaikea arvioida, koska mikään tietty ominaisuus ei varsinaisesti nosta vuoristotautiriskiä. Koska korkeuslukemat eivät välttämättä sellaisenaan sano mitään, mainittakoon, että tavallinen kiinalainen miljoonakaupunki Chongqing läheisellä hallintoalueella on 244 metrin korkeudessa, ja Suomen kaupungeista tietoa ei edes pikaisesti löydy, koska korkeudet ovat niin olemattomia.

Puhun nyt mahdollisesta vuoristotaudista, koska minua ei ole diagnosoitu. Miten edes olisi voitu piskuisessa kyläpahasessa ilman yhteistä kieltä tai lääkäriasemaa? Todennäköisesti kärsin vuoristotaudin esioireista, joten on ihan hyvä, ettemme jääneet odottamaan oireiden helpottamista – tai pahentumista – ja ohuempaan ilmaan tottumista. Olo oli karmean kurja, mutta esimerkiksi Terveyskirjaston tautimääritys kuulostaa niin hurjalta, etten usko kaiken olleen kovin pienestä kiinni. Ehkä olikin, mutta on vaikea kuvitella, että olisin kiikkunut rajamailla. Pahimmillaan vuoristotauti johtaa kuolemaan kuudessa tunnissa. Minä sinnittelin kaksi yötä, joten tuskin olin aivan kuolemankielissä.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei ollut edes alkavasta vuoristotaudista, vaan poikkeuksellisen rajuista tottumattomuusoireista, joita en osannut ehkäistä oikein. Saavuttuamme Tagongiin vastassa olleet aasit jolkottelivat tiehensä. Kävin ostamassa pari tiibettiläishuivia, etsimme majoitusta ja kävimme syömässä, minkä jälkeen oli aika vetäytyä päiväunille. Herättyäni päiväunilta päähäni sattui. Kukapa sellaisesta huolestuu? Lähdin käyskentelemään torille ja kesken ostosreissun jouduin syöksymään ulos kaupasta. Ehdin viime hetkellä kylpyhuoneeseen oksentamaan. Ja siitä alkoi niin järkyttävä pääkipu, ettei oksennuksesta tullut loppua kahteen päivään, eli koko vuoristokylävierailun aikana. Silloin, kun lämmintä vettä sattui tulemaan, hengitin kuumassa suihkussa höyryä, joka helpotti paineen tunnetta päässä. Tuntui kuin koko nuppi olisi paisunut ja lopulta suihkussa supistunut hetkeksi.

Lähtöaamuna oloni oli vähän parempi, mikä saattoi johtua siitä, että tiesin pääseväni takaisin alemmalle korkeudelle suosikkikaupunkiini. Tagongin ankaran talven raikas ilma aikaisin aamulla vaikutti myös helpottavan oloa. Vaikka eihän se itse asiassa mitään raikasta ole, vaan karmean ohutta ilmaa, mutta kylmää sellaista, ainakin aamusin.

Lopulta koin ihmeparantumisen, joka ei liene ihme lainkaan, koska vuoristotaudin yksinkertaisin hoitokeino on poistua alueelta. Vuoristotaksit pitävät aina ikkunat auki ajaessa, jotta ilmaan ehtii tottua. Näin oli myös menomatkalla, mutta siitä ei vain sattunut olemaan apua. Viiletimme mutkittelevaa tietä jaetulla taksilla alas Kangdingiin noin tunnin matkan. Avatuista ikkunoista tulviva ilma purki päässä olevaa painetta sitä mukaa, kun taksi eteni alemmas. Tuntui käsittämättömältä toipua oksennusolosta alle 20 minuutissa. Aivan kuin olisin ollut vichy-pullo, jota avataan hiljalleen sihautellen. Perillä Kangdingissa olin jälleen täysin terve, eikä kahden päivän sumusta ollut jälkeäkään.

Viikon matkamuiston kuvitus ei ole Tagongista, vaan Danban kaupungista, jota sama uljas vuoristo ympäröi. Niiden edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Oletko sairastunut vuoristotautiin? Missä korkeuksissa oireita on tullut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paljasta Tampere: Näsilinna ja Milavida

Jos kaipaa pröystäilevää arkkitehtuuria ja Tampere-historiaa työläisraadannan takana, kannattaa kesäpäivä viettää Museo Milavidassa Näsinkalliolla.
DSC_0025DSC_0026DSC_0037DSC_0041DSC_0042Tiedetään. Kuvissa vilahtee myös Finlaysonin palatsi. En siis suinkaan ole sekoittanut pytinkejä keskenään. Samoihin kuviin ne ansaitsevat päätyä siksi, että yhdessä ne muodostavat valtavan osan Tampereen historiaa. Siihen on herätty paremmin vasta viime vuosina, kun von Nottbeckien suvun tarinalle on luotu oma paikkansa vastaremontoituun Näsilinnaan, joka sai 15 vuotta katsella kalliolta Särkänniemen pauhua rapistuen samalla käyttökelvottomaksi.

Ja sehän tiesi perusteellista remonttia ja rahanmenoa. Tulos on kuitenkin valtavan upea, eikä se ole pelkästään linnan ja sinne avatun Museo Milavidan ansiota, vaan koko ympäristön. Kaiken sen, mitä maisemissa on tapahtunut. On helppoa tuntea itsensä pieneksi seistessään vanhan puun vieressä. Arvaathan, mitä kaikkea se on nähnyt. Kuin myös kivet ja patsaat, joihin luodit ovat jättäneet jälkensä. Alle 100 vuotta sitten.

Nottbeckit porhalsivat kuitenkin Tampereelle paljon ennen sadan vuoden takaisia surullisia tapahtumia, ja ehtivät itse asiassa nostaa kytkintäkin ennen sitä. Siis hyppäsivät varmaan höyrylaivaan ja seilasivat Keski-Eurooppaan, jossa heidän jälkeläisiään elää edelleen. Ennen lähtöä Nottbeckit ehtivät saada aikaan paljon. Pikkuruisesta koskikylästä alkoi kasvaa vakuuttava tehdaskaupunki, jonka kehitystä Nottbeckit olivat vauhdittamassa liiketoimillaan. Useat Tampereen vanhoista palatseista ja muista arvokkaista rakennuksista liittyvät tavalla tai toisella Nottbeckeihin, jonka suvun kohtalo muodostui lopulta melko surulliseksi kuoleman vieraillessa kaukomailta saapuneiden tehtailijagurujen luona. Usein.

Koko tarinan voit käydä lukemassa Milavidasta, jossa on nähtävillä myös suvun esineistöä ja irtaimistoa. Ne johdattavat elävästi menneeseen aikaan, vaikka on selvää, että moiset ylellisyydet eivät koskettaneet kuin murto-osaa kaupunkilaisista. Jos edes sitäkään vähää. Näyttelyyn tehdyt hahmot ovat myös niin todentuntuisia, että todella pelkäsin lattialla leikkivien lasten heräävän henkiin.

Pölähtäessäni Näsilinnasta pihalle suuntasin rakennuksen taakse puistoon, johon en jostain syystä ole koskaan ennen päätynyt, vaikka ulkoilen säännöllisesti lähistöllä tai Näsinkalliolla. Ehkä syy oli tyynessä kesäpäivässä tai oudossa hiljaisuudessa ja kauniissa koskemattomuudessa, linnan takapiha teki poikkeuksellisen suuren vaikutuksen. Iäkkäät puut ja ikivanhat kivirakennelmat muistuttivat välittömästi historiasta. En voinut olla ajattelematta tulitaisteluita, laukauksia, kivetysten takana piilottelevia ihmisiä, aiemmin nurmella kirmanneita Nottbeckin lapsukaisia. No, mutta onneksi puun takana piilotteli tällä kertaa vain kaljotteleva pariskunta. Tiukasti siis takaisin tähän päivään, joka hiljaa unohtaa menneen. Elleivät museot pidä sitä yllä!

Tampereen historiasta kiinnostuneille suosittelen kävelyreittiä Näsijärvenkadun parkkipaikan portailta Näsinkallion puistoalueelle, josta on helppo löytää tie Näsilinnalle. Linnassa sijaitsevasta Milavidasta voi jatkaa matkaa sen takana olevaan puistoon. Viheralueelta kuvassa näkyvää jalkakäytävää jatkamalla pääsee kätevästi myös Tallipihalle, joka johdattaa syvemmälle Finlaysonin tehtaan historiaan, ja tietenkin käsityöläistuotteisiin, -suklaisiin ja kahvilaherkkuihin.

Museo Milavida sijaitsee Näsinlinnassa, ja on avoinna syyskuun alkuun asti tiistaista sunnuntaihin. Talvella paikka on auki viikonloppuisin. Paikalle pääsee kävellen Finlaysonin ja Tallipihan kautta tai hurauttamalla bussilla numero 3 Näsijärvenkadulle Näsinkallion eteen. Milavidassa on myös ihana kahvila suurine salineen ja vanhaa aikaa henkivä terassi, jossa voi nauttia vaikkapa kahvilan salaatin tai viiniä.

Oletko jo käynyt? Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa