Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

24 kulttuurivinkkiä loppuvuoteen

Tarkoitukseni oli aiemmin suunnitella aikuisille kulttuurijoulukalenteri, mutta täytyi hyväksyä se tosiasia, että harva pystyy nauttimaan kulttuuririennoista ihan joka päivä. Siispä kalenterin sijaan kokosin loppuvuoteen 24 jouluista kulttuurimenovinkkiä kotikaupunkiini Tampereelle. Kaikkia ei tietenkään tarvitse ehtiä toteuttaa, mutta saa kodin jouluhärdellistä hyvällä omalla tunnolla irtautua silloin, kun siltä tuntuu.
DSC_0135Omat suosikkini

Museo Milavidan joulu
Tätä minä odotan eniten! Rakastan Museo Milavidaa, ja pelkästään palatsin tunnelma ilman yhtäkään näyttelyä on omiaan johdattelemaan juhlaan. Palatsin joulu – herrasväen joulunviettoa 1800-luvulla -näyttely on esillä 23.11.2018–6.1.2019.
Tallipiha
Kuuluu myös ikisuosikkeihini. Tallipiha on Tampereen joulun sydän pikkuisine putiikkeineen, joista suklaapuoti taitaa vetää pisimmän korren.
Kulttuuritalo Laikun joulu
Harmikseni en edelleenkään ole ehtinyt käydä Laikussa, mutta kenties Laikun joulutapahtumat tulevina sunnuntaina saavat minut saapumaan paikalle.
Joulusauna Tullin saunassa
Tullin saunalla voi nimensä mukaisesti saunoa, mutta myös syödä. Täälläkään en ole vielä ehtinyt vierailemaan, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen yleisistä saunoista. Saunaintoilijoille ja seuraa kaipaaville Tullin sauna tarjoaa hyvän vaihtoehdon joulusaunalle ennen aattoa.

Huvittelua

Joulun taikaa -näyttely Postimuseossa
Vapriikissa sijaitseva Postimuseo ei itselleni ole ollut museokeskuksen suurin vetonaula, mutta ei pidä olla ennakkoluuloinen.
Muumimuseon joulu
Tampere-taloon muuttaneessa Muumimuseossa on myös joulu, tietysti. Voin kuvitella jo tänne jonottavat turistit, joita tosin saattaa hiertää lumeton maa ja rakennustelineet.
Koiramäen joulu
Särkänniemessä sijaitseva Koiramäki on sympaattinen paikka, joka tarjoaa paljon tekemistä lapsille, mutta uskon aikuistenkin viihtyvän ihastellessaan pikkuisia rakennuksia ja lasten puuhia.
Saiturin joulu
Tampereen teatterissa seitsemättä vuotta pyörivä Saiturin joulu on loppuvuoden klassikkonäytelmä, joka sopii koko perheelle. Ei ehkä ihan jokavuotinen perinne, mutta silloin tällöin hyvää viihdettä.
Ransun joulutarina
Komediateatterissa joulua isännöi Ransu Karvakuono. En tosin tiedä, tietävätkö nykylapset Ransua vai onko näytelmä vain nostalgiapläjäys nyt jo aikuisiksi varttuneille lapsille. Vieläkö Ransu on tv-menossa mukana?
Sara Hildénin taidemuseo
Hävettää myöntää, mutta täälläkään en ole käynyt lapsuuden jälkeen. Museot ovat ihanan rauhallisia paikkoja, ja siksi niissä asuu jo valmiiksi joulun tunnelma. Rauha.

Edullista tekemistä

Joulukonsertti
En piittaa kirkkokonserteista tai muustakaan uskonnollisesta menosta. Kirkot jopa vähän pelottavat minua, mutta voisin silti käydä jonkun neutraalin joulukonsertin kuuntelemassa. Mieluiten tietysti jossakin muualla kuin kirkossa.
Joulukalenterikirja
Esimerkiksi Reuna-kustantamolta on ilmestynyt Joulukalenteri-kirjoja, jotka sisältävät 24 jännityskertomusta. Olisi huippua, jos ehtisi lukea joka päivä yhden, mutta olen jo pudonnut tahdista.
Joululeffa
Ihan mikä tahansa, milloin tahansa! Minun suosikkini on hömppäleffoista Love Actually (2003).
Pyynikin näkötorni
Maisemat näkötornista olisivat täydelliset, jos vielä lunta sataisi maahan. Tornin kahvilassa on onneksi joka tapauksessa tunnelma kohdillaan, ja glögimukikin maksaa naurettavan vähän.
Näköalapaikka
Maisemia voi katsella myös täysin ilmaiseksi. Pispalan ja Pyynikin maastot tarjoavat monta hyvää katselupaikkaa Pyhäjärven suuntaan.

Ruokaa ja hidasta nautiskelua

Näköalaravintola
Maisemia voi katsella myös ruokailun lomassa. Parhaimpia näköalaravintoloita Tampereella ovat Näsinneula ja Periscope, mutta jälkimmäisen tapaan myös Ratinassa sijaitsevassa Le Momentossa on oikein erinomaiset maisemat samaan suuntaan kuin Periscopella. Hintatasokin on vain murto-osa fine diningista.
Pupu- tai kissakahvila
En oikeastaan ole varma, ovatko eläinkahvilat kovin eettisiä, mutta jos ajattelee tunnelmaa ja koko perheen viihtymistä, eivät ne huono vaihtoehto ole. Tampereella puput asuvat 3D Crush Caféssa ja kissat Purnauskiksessa.
Viinibistro
Kävelen joka päivä Deli 1909:n ohi, ja silti en ole käynyt siellä ikinä. Täydelliseen after workiin kuuluisi unelmissani lasi viiniä suloisessa pikkubistrossa samalla, kun hiljainen Puutarhakatu muuttuisi valkoiseksi hiutaleiden laskeutuessa varkain maahan.
Hatanpään kartanon joululounas
Varaukset tänne pitäisi ilmeisesti olla jo tehtynä, mutta ehkä peruutuspaikkoja voi kysellä kuun puolivälissä pidettäville lounaille. Jos ei ruokailemaan pääse, voi kartanoa ihastella tekemällä kävelylenkin sen mailla.
Jouluinen vegaanibrunssi
Jouluteemaisen, vegaanisen brunssin järjestää ainakin Olympiakorttelissa sijaitseva Ravintola Muusa 16.12.2018. Pöytävarausta ei tarvitse tehdä välttämättä etukäteen.

Raha kiertoon

Joulutori
Joulutori on tunnelmallinen ja perusvarma joulufiiliksen käynnistäjä. Ihmettelen tosin sitä, miksi torit eivät vuosien varrella ole kehittyneet. Jaksavatko ihmiset kiinnostua samoista käsitöistä vuodesta toiseen? No, ainakin torilla on tunnelmaa.
Taito Shopin joulu
Hatanpään valtatiellä sijaitseva Taito Shop myy kotimaisten pientuottajien designia. Hintatasokaan ei ole aivan mahdoton, mutta kyllähän kotimainen tuotanto maksaa tietysti enemmän kuin ketjutuotteet.
Design pop up -kauppa Sokoksella
Sokoksen toisessa kerroksessa sijaitseva suomalaiseen designiin keskittynyt pop up -kauppa on tyyris, mutta laatuhan maksaa. Uniikit koristeet luovat kuitenkin ihanan joulutunnelman, ja voihan mukaan tarttua myös pitkäikäinen joululahja läheiselle.
Ratinan joulu
Joidenkin mielestä kauppakeskukset ovat varmasti pahuuden pesiä tai ainakin yliampuvia. Olen sitä mieltä, että yltiömäinen kuluttaminen pitäisi laittaa ruotuun, mutta en silti voi sille mitään, että kauppakeskuksissa on todellista joulufiilistä. Valot, musiikki, ihmiset ja hyvänlaatuinen kiire. Ei tarvitse välttämättä ostaa mitään turhaa, vaan voi kerätä välttämättömät, osallistua hyväntekeväisyyskeräyksiin ja nauttia tunnelmasta. Tampereella parhaiten tämä toteutunee Ratinan kauppakeskuksessa.

Mikä on mielestäsi kulttuuria? Kuluttavatko ihmiset jouluna liikaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Murhaaja kiinni tunnissa ja muita mysteereitä – mikä pakohuonepeleissä kiehtoo?

Pakohuonepelit palauttavat viihteen verkosta maanpinnalle ja tarjoavat palan maailmaa, jossa millään muulla kuin käsillä olevalla hetkellä ei ole väliä. Minunkin kaltaiseni jääräpää on alkanut nauttia ongelmanratkaisusta suljetussa tilassa ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti.
DSC_0035 (3).JPGOlen vähän sellainen, etten ikinä lähde mihinkään mukaan – varsinkaan minkäänlaisiin leikkeihin. Haluan enemmin tarkkailla tilannetta ja pohtia sitä kiertäen hulluttelun kaukaa, vaikka joskus voisi heittäytyä edes johonkin. Kun kuulin ensimmäisen kerran joutuvani pakohuonepeliin, nyrpistelin nenääni tietysti tapani mukaan, mutta toisaalta tunsin jopa pientä intoa edessä häämöttävästä uudesta kokemuksesta.

Ensimmäinen pakohuonepelikokemukseni oli kaikin puolin miellyttävä. Siitäkin huolimatta, etten oikeastaan tuntenut pelikavereitani. Päätin antaa käsittääkseni melkoiseen suosioon nousseelle puuhalle uuden mahdollisuuden, ja suuntasin peliin vanhan työporukkani kanssa. Viime viikolla otimme samalla köörillä toisen kierroksen meille uudessa pelissä Marien muotokuvissa ElämysTeerissä, ja se meni paremmin kuin ikinä. Hitaasti lämpenevänä ihmisenä tunsin ensimmäistä kertaa onnistuvani oikeasti, sillä osasin tulkita pakohuonepelin juonta paremmin kuin aiemmin.

Marien muotokuvat -pelin miljöönä on 1880-luvun taiteilijan ateljee, ja se inspiroi minua todella paljon. Ei voi mennä pieleen, kun yhdistetään mystinen nainen, taidetarvikkeet ja 1800-luku! Pelaaminen ei ole itseisarvoni, ja siksi teema on minulle erittäin tärkeä. Jotta tällaisen änkyrän saa innostettua pelimaailmaan, täytyy ympäristön ja idean olla kohdillaan. Yleensä pakohuonepeleissä tavoitteena on suoriutua huoneesta ulos alle tunnissa, ja siihen pääsimme tällä kertaa.

Ennen kuin vierailin ElämysTeerissä ja suunnittelin pakohuonepelijuttuani, pohdin, miten pakohuonepelejä voisi kehittää. Selvästikään kehittämisideoitani ei kaivata, sillä ne on jo toteutettu. Ajattelin, että pakohuonepelit olisivat erinomainen ryhmädynamiikan testikenttä, jota voisi vakavissaan hyödyntää työelämässä. Elämysteeri tarjoaa jo yrityksille palvelua, jossa työnohjaaja-ryhmäpsykoterapeutti seuraa pelin kulkua ja käy tulokset läpi keskustelutuokiossa. Kuinka nerokasta! ElämysTeerissä kerrottiin myös, että samaa voisi hyödyntää ryhmätyöhaastatteluissa. Se herätti minut pohtimaan omaa käytöstäni paljon syvemmin. Saisinko työpaikan pelin perusteella? Saisinko sen helpommin pakohuonepelitiimellyksessä kuin neuvotteluhuoneessa?

Minusta pakohuonepelien suosion räjähdysmäinen kasvu on ollut yllättävää, vaikka sen hyödyntämismahdollisuudet ja viihdearvo ovat valtavia. Ehkä siksi, että jollakin tavalla pakopeleille läheistä sukua olevat roolipelit tuntuvat olevan pienten piirien juttu, ja muutenkin vuorovaikutus ja viihde näyttävät asuvan nykyään internetissä, joten en ollut ymmärtänyt, että ihmiset kaipaavat live-mysteereitä elämäänsä. Nykyäänhän pelihuoneita on niin sanotusti vähän joka nurkalla, vaikka vielä pari vuotta sitten tyhjästä aukeavia ihmemaailmoja ei ollut oikein missään. Tai sitten kukaan ei huomannut niitä. Mikähän meidät on saanut kirmaamaan teematodellisuuksiin ratkaisemaan rikoksia ja katoamistemppuja?

Taidamme ainakin kaivata elämäämme muutankin kuin virtuaalivääntöä. Kaipaamme älyä haastavaa touhua ilman häiriöitä – omat älylaitteet eivät nimittäin pakohuoneisiin kuulu. Nautimme onnistumisista aikaa vastaan. Miksi juuri nyt? Mysteerin ratkaisu lienee se, että teknologiahässäkkä-ähky on yleisesti saavutettu, ja pakohuonepelit tarjoavat sopivan turvallisen paluun juurille: tyhjyyteen, jossa täytyy pärjätä omillaan ja lapsuuteen, jossa mielikuvituksella ei ole rajoja.

Vilpitön suositus Tampereella Aleksanterinkatu 29 B:ssä sijaitsevalle ElämysTeerille ja Marien muotokuvat -huoneelle.

Oletko käynyt pakohuonepeleissä? Miksi ne viehättävät niin monia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puikot piiloon ja mieli avoimeksi Aasiassa

Liekö matkakärpänen puraissut Mediakan lukijoita, sillä reissujuttuja on kahlattu viime päivinä antaumuksella läpi. Palataan siis hetkeksi Kaakkois-Aasiaan. Mitä matkalla kannattaa pitää mielessä?
DSC_0789Elämässä on paljon pyhyyttä. Pyhyys ei ole aina syvää uskonnollisuutta, vaan myös pieni arkisia sääntöjä, joita kunnioitetaan. Syömäpuikoilla ei saa osoitella, ei missään nimessä, sillä se viittaa kuolemaan ja muihin pahoihin ajatuksiin. Tietynlainen äänetön kurinalaisuus on läsnä, hämmentävä pidättyväisyys, josta ei päästetä hevillä irti.

On pyhyys toki näkyvillä Kaakkois-Aasiassa joka päivä myös ilmiselvimmässä muodossaan. Matkustaessamme Tagongin vuoristokylään samaan tilataksiin kanssamme astui munkki punaisen koltun helmat liehuen. Hän ryysti Redbull-juomaa, pyöritteli rukoushyrrää käsissään, avasi ikkunan ja kohotti minihyrrän ilmaan avatusta ikkunasta kuin ottaakseen yhteyttä yläilmoihin. Siinä me olimme. Kolme vähän pahoinvoivaa turistia, joista yksi oli kiinalainen vaihto-oppilas. Ja yksi munkki, joka lähetti koko matkan rukouksia ilmaan. Minä toivoin lähinnä, että mobiilidatayhteys olisi toiminut.

Joustaminen on välttämätöntä. On odotettava, jaksettava selittää asioita sanakirjan ja elekielen avulla, ja lisäksi hyväksyttävä se, että jos yhteistä kieltä ei ole, ei kaikki voi aina mennä putkeen. Kasvissyöjänä, mieluiten vegaanista ruokaa syövänä, reissuilla on ollut pakko viitata kintaalla omille periaatteille. Kun on ollut kahdeksan tuntia syömättä, ei viitsi valittaa paistetussa riisissä olevasta kananmunasta, vaikka se on kaukana eettisestä tuotannosta. Kun ei ole yhteistä kieltä, on vaikea kertoa, että olisi niin kauhean kiva, jos saisi annoksen ilman munasilppua. Parempi siis pitää suu kiinni ja avata se kiltisi annoksen äärellä.

Näkemys mukavuuksista ja luksuksesta ei ole sama kaikkialla. Matkustaessani ensimmäistä kertaa Kiinaan minua peloteltiin sillä, että asumukset eivät välttämättä ole kovin kummoisia. En todellakaan ole sudenpentu ja sen tiesi matkakumppanini, mutta hän taisi aliarvioida minut. En tarvitse luksusta tai välttämättä edes superpuhtautta, ainoastaan turvaa ja jonkinlaista siisteyttä. Sitä on ollut tarjolla.

Meidän reissuillamme tavoitteena ei ole koskaan ollut päästä mahdollisimman halvalla, vaan käyttää rahaa järkevästi. Etenkin Kiinassa kaikki on niin valtavan edullista, että 20 eurolla saa perus-Scandic-tasoisen huoneen länsimaalaisella pytyllä, jota muuten taatusti tulee rakastamaan entistä enemmän kotiin palattuaan. Reilulla 50 eurolla sen sijaan saa jo kaupungin prameimmasta hotellista hulppean huoneen.

Vietnamissa yövyimme sviitissä kahdeksan päivän ajan 500 eurolla. Huone oli pieni kaksio, siinä oli valtava parveke, josta avautui näkymä Phan Xi Păng -vuorelle, ja jokaisena aamuna saimme buffetbrunssin maksutta sekä huoneeseen vesi- ja hedelmälähetykset. Elämästä täytyy nauttia, ja luksusta saa länsimaalainen pienellä rahalla.

Kurjuus on läsnä ihan lähellä. Reissuilla ei jää epäselväksi maailman valtasuhteet tavallisten ihmisten välillä. Kun me olemme hurvittelemassa omaan tulotasoomme nähden pilkkahintaan, jäävät muut siitä paitsi. Silmien edessä vilisee orpoja lapsia ilman turvaa likaisilla kaduilla ja saastuneiden jokien varsilla. Toreilla on niin sanottuja eläinkauppoja, joissa nukkavierut koiranpennut on sullottu häkkeihin kanojen kanssa. En ole erityinen eläinharrastaja, mutten tietenkään toivo kärsimystä kenellekään. Zikongin torilla eläinten kohtaama kurjuus kosketti ensimmäistä kertaa niin paljon, että muistan sen edelleen. Samoin kuin muistan kaikki vastaan tulleet ihmiset, joiden kasvaimet tai struuma ovat niin suuria, että ne näkyvät ulospäin. Unohtamatta tietysti vietnamilaisia sodassa vammautuneita kadunmiehiä, jotka istuvat kyykyssä kaljakojuilla samalla, kun me mehustelemme kojun itse tehdyllä oluella.

On pakko olla rohkea ja luottaa. Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, miten olen uskaltanut toteuttaa kaikki reissuni. Sillä, että pitää arkijärjen päässä, pärjää jo pitkälle. Jokainen matka lentokoneella, autolla ja bussilla on kaikkialla riski. Kaikki ei aina ole omissa käsissä, mutta voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut  vaarassa. Minun on vaikea luottaa tuntemattomiin, mutta olen myös oppinut, etten voi esimerkiksi bussissa ikuisesti jankuttaa, meneekö linja Hanoihin, jos se on minulle kerrottu moneen kertaan ehkä vähän haparoiden, mutta onpahan kerrottu. Enkä myöskään voi murehtia pinaattien ja kaalien hygieniatasoja koko päivää, kunhan muistaa syödä kaiken kypsennettynä.

Niin ällöttävän itsestäänselvää kuin se onkin on Aasian-reissuilla kai tärkeintä muistaa, että olemme kaikki samanlaisia. Yhtä.

Mikä on ollut mieleenpainuvin havaintosi reissussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Älä pelkää pikkukaupunkia, käy Kokkolassa!

Kirjoitin Kokkolasta melko kurjaan sävyyn pari vuotta sitten. Se johtui varmasti siitä, että suhteeni Kokkolaan on ollut pitkä, vaiheikas ja liian monien tarinoiden värittämä. Myöhemmin tajusin, etten voi maalata taulua niillä sävyillä, jotka minulle on annettu, vaan minun on löydettävä sävyt itse. Aika runollista, eikö?
kokkola_2 (1)kokkola_2 (2)originalsokoshotelkaarle2 (1)originalsokoshotelkaarle2 (2)kokkola_4 (2)DSC_0009 (7)kokkola_5kokkola_4 (1)Minun isäni on kotoisin Kokkolasta ja hänen perheensä on asunut siellä aina. Isäni on nostanut kytkintä kaupungista jo yli 30 vuotta sitten, mutta olemme toki vierailleet perheenä kaupungissa säännöllisesti lapsuudestani saakka. Aikuisena aloitin itse tutkimusmatkat kaupunkiin, ensiksi villisti juhlien kavereiden kanssa ja sen jälkeen rauhallisesti hotellilomista nauttien. Niin kuin lokakuisena viikonloppuna viikko sitten.

Havaitsin matkalla, että mielipiteitäni ohjaa vahvasti se, millaisena näin Kokkolan lapsena. Ihan oikeasti, joskus 90-luvulla tai 2000-luvun alussa Kokkolassa ei näin puolituristin silmin ollut muuta kuin HalpaHalli, jo kuopattu Anttila ja kertaalleen sijaintijaan muuttanut Citymarket, jossa mummi jutteli aivan liian pitkään kaikkien kanssa. Kesät Kokkolassa tarkoittivat pohjatonta tylsyyttä, ja lopulta olikin vaikea myöntää itselleen, että pikkuruisessa merenrantakaupungissa onkin oma viehätyksensä. Eikä kaupunki sitä paitsi ole enää niin pikkuinen kuntaliitosten jälkeen ja verrattuna koko Suomeen. Kokkolassa nimittäin asuu vajaat 48 000 ihmistä (Kokkola.fi 13.6.2017).

Ei ole salaisuus, että viehätyn ruotsalaisuudesta yllättävän paljon. Kokkolassa äidinkielenään ruotsia puhuu vain noin 12 prosenttia asukkaista, mutta mielestäni ruotsalaisuudessa onkin kyse tunnelmasta: kaksikielisistä mainoksista, rakennuksista ja meri-ilmasta. Kokkolassa on jonkinlaista samankaltaisuutta Tammisaaren kanssa, vaikka uskallan väittää, että Tammisaari vetää pidemmän korren ainakin kesämarkkinoinnissaan. Siitäkin huolimatta, että Kokkolalla on puolellaan M/S Jenny, Tankarin majakka, idyllinen vanhakaupunki Neristan ja niin valtavan suloiset vanhat puutalot, jotka värittävät katukuvaa vieretysten vanhanaikaisten kivitalojen kanssa.

Kauniita unia luvassa

Yövymme Original Sokos Hotel Kaarlessa, jossa uinuimme myös viime kerralla melko tyytyväisinä, mitä nyt viimeksi ikkunasta näkyi parkkipaikka, johon urheilujoukkue pomputteli jalkapallojaan tauotta. Tällä kertaa saamme huoneen ylimmästä kerroksesta, mikä tuntuu kieltämättä lottovoitolta, sillä minusta maiseman merkitys korostuu pikkukaupungissa. Tunnelmaa on vaikea aistia, jos sitä ei näe.

Kaarle on uusinut huoneidensa ilmeet upeasti parin vuoden takaisesta visiitistä. Huoneet ovat nyt tummanpuhuvia ja jopa ylellisen näköisiä. Ei hullumpaa 80 euron hintaan! Jotkut sanovat, että maisematapetit eivät ole enää muodissa, mutta minun mielestäni meidän huoneeseemme sopii rentouttava auringonlasku todella hyvin. Tiedän kyllä, että olemme Kokkolassa emmekä Karibialla, mutta on tapetissa yritystä. Mieli lepää.

Ruokaristiretkellä

Arvelen jo etukäteen, että vaikeinta Kokkolassa on ruoan metsästys vegaanina. Suuntaamme Kauppatorin laidalla sijaitsevalta hotellilta vielä enemmän ytimeen, jos nyt Kokkolasta voi varsinaista ydinkeskustaa erottaa. Pian alkaa pyörryttää, huimata. Pitkänsillankadulla sijainnut nepalilainen Ravintola Api on kadonnut. Apin mainosteipeistä ei ole jälkeäkään, ja pikainen googlettaminen kertoo, että Api on karistanut Keski-Pohjanmaan pölyt jo kauan sitten ja muuttanut Helsinkiin Annankadulle. Vaihdoimme pari vuotta sitten Kokkolassa Apin omistajan kanssa muutaman sanan ja saimme niin maistuvaa nepalilaista ruokaa, että menetys on sääli. Onnea helsinkiläiset!

Olemme vähällä paikata nepalilaisen ruoan kaipuun Punjab Grillillä, mutta paikan palak chana jää testaamatta, sillä päädymme nakertamaan eväitä pieleen menneen ravintolaelämyksen vuoksi. Olisi kuitenkin oikeasti mielenkiintoista nähdä, miltä näyttävät kokkolalais-intialaisen grillin antimet. Tiedossa olisi joko täyskatastrofi tai jackpot. Arvonta jäänee seuraavaan vierailuun.

Ruokapaikkaa etsiessä käy ilmi, että Kokkolan suurin heikkous ei todellakaan ole tarjonnan yksipuolisuus, vaan se, ettei apetta ole saatavilla läheskään aina. En tarkoita, että pikkukaupungissa pitäisi pitää väkisin ravintoloita auki aamusta iltaan, mutta mielestäni on aika erikoista, että esimerkiksi kaupungin thaimaalainen ravintola Phrikthai sulkee ovensa lauantaina jo klo 16. Eikö todella Keski-Pohjanmaan suurimmassa kaupungissa riitä thaiherkuttelijoita kuin neljään saakka? Liekö syy omissa elintavoissani, mutta minä en ole edes päässyt vauhtiin neljän maissa lauantaina.

Vöyriläiset tulevat

Eivät ihan kaikki vedä luukkujaan kiinni ennen iltaa. Timin aasiagrilli nimittäin aukeaa vasta illalla ja palvelee aamuun saakka. Kun iltakymmeneltä haen kevätrullia huikopalaksi hotellisänkyyn, valmistautuu Timin porukka ottamaan vastaan illan alottavat ja lopettavat humalakulinaristit.

Kauppatorin laidalla lepäävän grillivaunun ympärille on kertynyt jono, vaikka grilli on ollut auki vasta hetken, ja vaunun eteen nostetut baaripöydät ovat jo täynnä ruokailijoita. Ei ihme, sillä lauantai on suuri päivä kaupungin yöelämälle. Varsinkin tänään, sillä Eini keikkailee Calle Nightclubissa, joka kuulemma on kaupungin ykköspaikka. Calle sijaitsee Sokos Hotel Kaarlen alimmassa kerroksessa maan alla.

Mielettömän makumatkan sijaan kummassakin grillin eteen asetetussa pöydässä mehustellaan väkivallalla. Puhutaan siitä, kuinka joku on aiemmin lentänyt kylki edellä asfalttiin, kuinka hyvää ystävää on hakattu pienessä pubissa ja miten tänään juodaan niin, että järki lähtee – ja mikä pahinta: vöyriläiset ovat tulossa. Minä ihmettelen lähinnä, mitä ne vöyriläiset tänne asti tulevat ja mitä he aikovat Kokkolassa tehdä.

Minua alkaa itse asiassa naurattaa, sillä tuntuu siltä, että olen keskellä kliseistä elokuvakohtausta, jossa jurot pikkukaupungin asukkaat haluavat nujakoida grillijonossa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monen kanssa. Tällä kertaa vaaraa ulkopuolisille ei aiheudu, mutta en silti voi olla kuvittelematta, miltä meno näyttää muutaman tunnin päästä, kun Eini on lopettanut keikkansa ja yökerho sulkenut ovensa.

Alaston Kokkola

Hurjista grillitapahtumista huolimatta levollisesti nukutun yön jälkeen Sokos Hotel Kaarlen aamupalaravintola ottaa meidät vastaan lempeästi mutta eloisasti. Rauhalliselta vaikuttava hotelli näyttää olevan melko yllättäen täynnä aamupalakansan määrän perusteella. En lataa kovin suuria odotuksia hotelliaamupalalle näin vegaanina, mutta annan kuitenkin mahdollisuuden. Olen avoin ja hyvällä tuulella.

Tarjolla on monenlaista jyväleipää, tuoreita edelmiä, joista erityismaininta irtoaa tuoreesta ananaksesta, vegejogurtteja, vegaanisia juustoviipaleita ja vegaanisia pyöryköitä, jotka mitä ilmeisemmin ovat tehty soijasta. Kun olen hyvässä vauhdissa hotkimassa vegaanista aamupalaani, alan pohtia vähän tarkemmin pyöryköitä ja tajuan, että olen ehkä syyllistynyt anastukseen. Vegaaniset tuotteet on aseteltu sivupöydälle, josta käyn nappailemassa omaan ruokavaliooni sopivia tuotteita, mutta yhtäkkiä alkaa epäilyttää se, että vegaaniset tuotteet on pakattu oudosti pieniin astioihin ja erillisille lautasille. Tyypillistä erityisruokavalioille, mutta silti tuntuu siltä, että taisin vahingossa mähkiä jonkun etukäteen tilaamaa aamupalaa. Jos en, hyvä niin ja pisteet Sokos Hotelleille kattavasta vegaanitarjonnasta!

Kun kävelemme viimeistä kertaa Kokkolan keskustan katuja, en malta olla ihastelematta jokaista talon kulmaa. Kirkas ja aurinkoinen syyspäivä tarjoaa siihen erinomaiset avut, mutta uskallan silti väittää, että kaupunki kannattelee rauhaansa myös ihan itse. Kadunvarsille istutetut vaahterat huojuvat tuulessa ja pudottelevat keltaisia lehtiään kävelijöiden jalkoihin. No, kadut itse asiassa ovat tyhjiä, eli saaamme kylpeä lehdissä ihan itseksemme. Hiljaisuudesta huolimatta tulee vähän kansainvälinen olo, sillä tunnelmassa on eittämättä jotakin ruotsalaista. Sitä on vaikea selittää, se pitää kokea.

Missä kaikki kokkolalaiset ovat sunnuntaiaamuna? Eivät ainakaan kahviloissa, sillä niitä tulee vastaan yllättävän vähän. Kovin meininki edellisen Kauppatori-episodin jälkeen on teollisuusalueelle muuttaneen Citymarketin Subwayssa, jossa alennuskuponkeihin hurahtanut väki on jo heti avaamisen jälkeen leipäjonossa. Niin minäkin, sillä eihän kolme kahden hinnalla -tarjousta voi väistää Kokkolassakaan.

Toivon todella, että Kokkola osaisi hyödyntää tulevaisuudessa paremmin sitä kauneutta ja kulttuuria, joka kaupungilla on ollut käsissä jo Anders Chydeniuksen (1729–1803) ajoista lähtien. Toivon, että ravintolakulttuuri elävöityisi muuallakin kuin grillijonoissa ja että keskustan palvelut eivät pakenisi teollisuusalueella sijaitseviin hypermarketteihin. Ja että suloiselta puiselta juna-asemalta voisi paeta välittömästi johonkin ihanaan kahvilaan, joka hengittäisi keskustan tunnelmaa myös sateisina kurapäivinä.

Kokkolan todellinen viehätys punnitaan oikeasti sitten, kun kaamos laskeutuu lopullisesti Pohjolaan. Miten idyllinen merenrantakaupunki aikoo vastata loskaan ja loputtomaan pimeyteen, kun ihmiset kaipaavat yhä enemmän elämyksiä myös kotimaan lomaltaan?

Mikä on Suomen viehättävin merenrantakaupunki? Innostutko ruotsalaisuudesta? Oletko käynyt Kokkolassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa