En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vieraana luonnossa

En edes yritä valehdella olevani luontoihminen, mutta silloin tällöin nautin todella paljon metsässä liikkumisesta. Pääsiäisenä teinkin pitkän kävelylenkin salaisella rannalla kallioiden varjossa, jossa jouduin myöntämään, että kaupunkilaisena olen harvinaisen vieraantunut luonnon äänistä ja asukkaista.
DSC_0632DSC_0647DSC_0635DSC_0636DSC_0640DSC_0662DSC_0669DSC_0664DSC_0672DSC_0680DSC_0663On ihme, etten ole eksynyt kuin kaksi kertaa elämäni aikana ihan kunnolla. Pidän suuntavaistoani urbaanissa ympäristössä melko hyvänä, mutta metsässä menen solmuun. Niin solmuun, että olen esimerkiksi eksynyt kangasalalaisella pururadalla ja paluumatkalla Kaukajärveltä Kangasalan rajalle. Seudulla asuvat tietävät, että nämä suoritukset vaativat todellista tuuria tai erinomaisia eksymiskykyjä.

Pääsiäisenä lähdin retkeilemään isäni kanssa. Se tuntui turvalliselta, sillä mahdollisuus eksyä oli mitätön ja kai lapsena edelleen uskon, että vanhemman läsnäolo suojelee luonnonkin uhkilta. (Ajattelin, että karhu syö enemmin isäni kuin minut.) Näimme kärpäsiä, sorsan ja sammakon. Isäni oli sitä mieltä, että kiljumiseni kärpäshyökkäyksen vuoksi karkotti muut eläimet, sillä seudulla liikkuu paljon kettuja ja hirviä. En uskalla edes kuvitella reaktiotani, jos tapaisin metsätiellä hirven, vaikka tiedän, ettei minkään eläimen lähtökohtainen tavoite ole vahingoittaa yhtäkään ihmistä.

Kuulen kaupunkikodissani joka päivä voimakkaita ääniä kadulta: kiihdyttämistä, jarruttamista, tööttäilyä, örinää, naurua ja huutoa. Moisessa melusekamelskassa ei ole tilaa puiden huminalle tai linnunlaululle, vaan korkeintaan äkäisille lokeille. Ehkä siksi metsässä olo saa hiljentymään niin kovin, vaikka samaan aikaan on aika surullista, että niin todella on. Milloin metsästä tuli harvoin vierailtu maailma, jonka luonnolliset tapahtumat tuntuvat taikuudelta arjen sijasta?

Retkemme huipentui aurinkoisen laiturin nokkaan, jossa huomasimme, että eihän meillä ole edes retkieväitä. Kiipesimme jyrkät kallioportaat ylös kotikulmille ja söimme mannapuuroa.

Seuraavalla kerralla otamme eväät, lupaan olla kiljumatta ja jätän suosiolla sometuslaitteet kotiin. Linnunlaulu ja metsän tuoksu ovat nimittäin voimakkaampia, kun niistä nauttii ilman puhelinsuodatinta.

Keksitkö, missä kuvien retkikohde sijaitsee? Pystytkö liikkumaan luonnossa rennosti vai pelkäätkö jotakin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyöräilijän kevätkirous

Avasin pyöräilykauden perinteikkäästi maanantaina 1. huhtikuuta. Hengitystiet täyttyivät katupölystä, mutta työmatka taittui kaksi kertaa nopeammin kuin jalan talsimalla. Enkä edes menettänyt hermojani – vielä! Ihme sinänsä, sillä Tampere ei edelleenkään ole pyöräilijöiden kaupunki.
DSC_0543Olen aiempina keväinä tyytynyt marisemaan siitä, kuinka ratikkakaaoksen kourissa olevassa keskustassa on suurin piirtein kaikki pielessä pyöräilijöiden kannalta. Tänä keväänä mieleni on virkeämpi ja asenne kohdillaan enkä aio enää päivittäin pahoittaa mieltäni toimimattomista liikennejärjestelyistä, sillä kuin ihmeen kaupalla pieniä parannuksia pyöräilijöiden liikkumiseen on tehty. Turhia kieltokylttejä on poistettu, ja koskenkin yli pääsee kiertotunnelia pitkin.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, ja on todella surullista, ettei se välttämättä tule koskaan muuttumaan. Vihan määrä liikenteessä on aina vakio. Ymmärrän, että harmia aiheuttavat ne, jotka tekevät väärin: eivät noudata liikennesääntöjä tai pysy omalla ajoradallaan. Vaikka itse ajaa sääntöjen mukaan, saa kollektiivisen vihan päällensä niin autoilijoilta kuin kävelijöiltä.

Ongelma on oikeastaan täysin sama, liikkuipa miten tahansa, sillä kaupunkiliikkumista tuntuu leimaavan itsekeskeisyys, joka puskee esiin liikkumistavasta riippumatta ja silloin unohtuu myös se, miltä tuntuu olla itse liikennevihan kohteena. Myönnän itsekin, että kävelijänä tuntuu siltä, että pyöräilijät ja autoilijat yrittävät ajaa päälle, pyöräilijänä kävelijät ovat tiellä ja autot kiusaavat ja silloin harvoin, kun ajan autolla, ei kevytliikenne noudata sääntöjä.

On ihan ymmärrettävää, että Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa pinna kiristyy välillä ruuhka-aikoina, mikä ei tietenkään oikeuta aiheuttamaan vaaratilanteita. Surullisinta onkin uhkarohkeus ja usko kuolemattomuuteen. Olen itse ehdottomasti ekologisten liikkumistapojen kannalla, joten myönnän tarkkailevani autoilijoita melko kriittisesti, mutta on myös kohtuullista olettaa, että vastuu kasvaa, kun vauhti kiihtyy. (Siitäkin voisi keskustella, kuinka järkevää yksityisautoilu on, mutta yritän kovasti olla menemättä siihen.)

Etenkin pyörällä liikkuessa on turha olettaa autoilijoiden antavan tietä, kun ei sitä heru kävellessäkään. Välillä näyttää jopa siltä, että autot ajavat päälle tahallaan, eivät jarruta suojatielle ja luovat tarkoituksella läheltä piti -tilanteita näpäyttääkseen. En ymmärrä, kuka haluaa kontolleen mahdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Kun vahinko sattuu, sattuu pahasti.

Tiedostan, ettei kukaan liikenteessä voi mitenkään aina tehdä kaikkea oikein, joten olen yrittänyt pohtia, miten itse voisin vaikuttaa positiivisesti liikenteeseen polkiessani mustaa pikkupyörääni. Sääntöjen noudattamisen lisäksi ajattelin lähteä siitä, etten ärsyyntyisi niin helposti. Hyvällä tuulella jaksaa antaa tilaa muille.

Kannattaa myös hymyillä vastaantulijalle.

Miten itse suhtaudut liikkumiseen kaupunkien keskustoissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suomen vanhin Alasti-klubi

Katselin työmatkalla lähiuimahallin päätyseinän kattavaa ikkunaa, jonka näkymän täyttivät sinisenä hehkuvat radat. Kaipasin uimista. Mutta sitten muistin, että ennen altaaseen pääsyä pitäisi taas kohdata alastomuus silmästä silmään, vaikka eihän se meille suomalaisille ole ennenkään ongelma ollut.
DSC_0513Tuntuu vähän syntiseltä ajatella alastomuutta uimahallissa, sillä senhän pitäisi olla luonnollista ja kohdentamalla huomion alastomuuteen siitä nimenomaan tekee erityistä, joidenkin mielestä jopa likaista. En ole tirkistelijä tai siveydensipuli, mutta uudelleen alkanut uintiharrastukseni on saanut minut pohtimaan paikkasidonnaisen alastomuuden sääntöjä.

Viimeksi uimahallissa käydessäni en tiennyt, mihin katsoa. En halua tuijottaa enkä olekaan kiinnostunut tirkistelemään muita, mutta on silti hankalaa puhua tuntemattomalle ja katsoa silmiin aivan vierasta ihmistä, joka seisoo edessäni ilkosiltaan. Jotkut jynssäävät itseään estoitta pesusienillä ja suorastaan tanssahtelevat suihkuhuoneen ja saunan välillä. En tiedä, ihailenko sellaista vapautta, mutta on kai hyvä, jos elämässä on yksi rajoite vähemmän.

En usko, että kanssauimareita kiinnostaa alaston vartaloni, mutten silti pysty olemaan vapautunut tai ajattelematta alastomuutta. En pysty kekkuloimaan vapautuneesti ilman rihman kiertämää tai estoitta ähkimään märkää uimapukua nahkealle iholleni suihkussa tissit heiluen ja takapuoli paistaen muille suihkuttelijoille. Siinä samassa pitäisi vielä smalltalkata vieraiden kanssa ja käydä syvällisiä keskusteluita kaverin kanssa. Että tässä me vain suihkuttelemme alasti ja juttelemme kuluneesta päivästä ja elämänkiemuroista niin kuin aina ennenkin – vain vaatteet puuttuvat. Ja sen pitäisi olla ihan luonnollista!

Onhan se luonnollista. Alastomuus on luonnollista, mutta yhtä lailla on täysin luonnollista, että alastomuus nolottaa. Ehkä ongelma on se, että alastomuus käsitetään muuten yksityiseksi ja piilotettavaksi, jolloin yhtäkkinen avoimuus ja paljaus hallissa tuntuu ahdistavalta. Suomalaisen ystävyyden pitäisi venyä rajoihin, jossa on aivan sama, onko päällä pilkkihaalari vai vain vaahdon jämät suihkugeelistä.

Ihmettelen myös alastomuuden hyväksynnän tilasidonnaisuutta. Ottaen huomioon kuinka paljon alastomuutta rajoitetaan, on erikoista, että uimahalleissa onkin yhtäkkiä täysin normaalia hipsiä ympäriinsä alasti. Puhumattakaan Helsingin Yrjönkadun uimahallista, jossa alastomuus on tuotu suihkutiloista uintiradoille, sillä hallissa voi alastonvuoroilla polskia aivan ilkosiltaan.

Kun oikein tarkasti ajattelee, tuntuu vähän hölmöltä, että ilman minkäänlaista ongelmaa olisi riisuuduttava tuntemattomien tai puolituttujen edessä luonnollisesti vain siksi, että ympärillä on kaakeloituja seiniä ja haisee kloori, mutta uimarannalla sama toiminta on itsensäpaljastelua. En siis missään nimessä kannusta ihmisiä viuhahtamaan, mutta en ymmärrä, miksi yhtäkkiä alastomuudesta tulee luonnollista, kun hiekkaranta vaihtuu kaakelikoppiin.

On tietysti ymmärrettävää, että uimahallien on tarkoitus palvella mahdollisimman suurta joukkoa, ja silloin ei todennäköisesti ole mahdollisuutta muuttaa käteviä ryhmätiloja yksityisyyttä vaaliviksi spa-osastoiksi. Kun kuitenkin ajattelee ihmisen oikeutta yksityisyyteensä, koettelevat joukkoalastomuustilat häveliäisyyden rajoja. Ei uimahalliin ole pakko mennä, mutta niin kauan kuin minishortsit kadulla ja paitojen alta paistavat nännit kohahduttavat, tuntuu oudolta, että uimahallissa pitäisikin osata olla luonnonlapsi siitä hetkestä, kun pyyhe lentää naulaan ja kalkkeutuneen suihkun hana aukeaa.

Pidätkö alastomuutta sallituissa joukkotiloissa luonnollisena? Pystytkö itse käyttäytymään täysin luonnollisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten vanhan miehen kuolema, pakarat ja punasipuli liittyvät uintiharrastukseeni?

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan uimista. Se on ollut aina osa minua, vaikka viime vuodet olen lähinnä kulkenut uimahallin ohi töihin tai viininmaisteluiltaan sen sijaan, että olisin hypännyt altaaseen.
DSC_0076En muista ensimmäistä uimahallireissuani, mutta sen muistan kyllä, kun kävimme ensimmäistä ja viimeistä kertaa koululuokan kanssa polskimassa hallissa. Yksi tyttö pissasi alleen, ja vanha mies kuoli viereisessä altaassa sydänkohtaukseen. Paluumatkalla minulla oli niin huono olo, että oksensin reppuuni.

Huomaan pitäväni itseäni tietynlaisena tyyppinä, jonka elämään kuuluvat tietyt asiat, mutta saatan havahtua vuosien päästä siihen, etteivät kyseiset seikat ole kuuluneet arkeeni enää aikoihin. Uiminen ja hallissa käynti on yksi niistä. Kun olin lapsi, kävimme säännöllisesti, joskus useita kertoja kuukaudessa, uimassa äitini kanssa. Kesät vietin lähijärvellä sukeltelemassa. Kaiken kukkuraksi olen asunut koko aikuisikäni uimahallin vieressä, kirjaimellisesti naapuritontilla, enkä silti ole käynyt uimassa kuin kerran. Silloin olin 20-vuotias ja uimahallin vastaanottotyöntekijä kysyi, haluanko ostaa lastenlipun. En halunnut, se oli tarkoitettu alle 14-vuotiaille. Samana vuonna teimme vielä ystäviemme kanssa hetken mielijohteesta reissun Serenaan, jossa löin pääni liukumäessä. Kotimatkalla automme oli vähällä hajota Tervakosken kohdalla.

Olen siis yrittänyt palauttaa uinnin elämääni, mutta inspiraatio ei oikein ole lähtenyt lentoon – tai siis veteen. Oli kuitenkin ilo huomata, että puidessani polskimisasiaa sainkin yllättäen runsaasti yksityisviestillä uimakaveritarjouksia. En siis liene ainoa, joka on hukannut syvyksiin halliharrastuksensa. Enemmän some-yhteydenottoja olen saanut vain lisääntymisjutustani ja Instagramissa esittelemästäni täydellisestä punasipulista.

Harrastuskaveritarjousten lisäksi uinti-intoni jälleensyntymistä on edesauttanut oikeanlaisen uimapuvun ostaminen. Aiemmin kokouimapukuja ei varmastikaan vallitsevan muodin vuoksi ollut saatavilla, minkä vuoksi veteen meneminen tuntui ajatuksenakin jo kurjalta. En ole ikinä – onpa kokoni ollut mikä tahansa – tuntenut oloani kotoisaksi bikineissä. En pidä siitä, että ihomakkarani roikkuvat näkyvillä enkä myöskään siitä, että vatsani on paljas. Se ei tunnu hyvältä, vaikkei vyötäröllä olisi rasvaa lainkaan. Muodin kiertäessä kehää on ollut huojentavaa huomata, että viime vuosina kokouimapuvut ovat jälleen tulleet osaksi kauppojen vakiotarjontaa, joten olen ostanut peräti kaksi uutta uima-asua. Ensimmäisen ostin ulkonäön perusteella, mutta se oli niin paljastava, että oli parempi hankkia vielä toinen, uimahalliystävällinen riepu, jossa pakarat eivät paista eikä mikään vilku turhaan. Tekosyyni jäädä kotiin ovat siis loppuneet.

Tosin iltapäivälehtien perusteella Oulussa ja Haapavedellä riehuu sarjakakkaaja paikallisissa uimahalleissa. Meillä Tampereella on onneksi vain sarjakairaaja, joka ei ole laajentanut toimintaansa vielä uimahalleihin. Kynnys altaaseen hyppäämiseen pitäisi olla matala, vaikka täytyy myöntää, että viime aikojen uutiset ovat saaneet minut miettimään aika paljon uimahallien hygieniaa, enkä halua alkaa pohtia edes ääneen kaikkea mieleeni tulevaa. Kunpa ihmiset miettisivät enemmän muita kuin itseään, mutta pitäisivät silti itsestään huolta. Silloin hallivedetkin olisivat kirkkaita.

Pidätkö uimahalleista? Mietitkö koskaan niiden hygieenisyyttä? Jos et ui, kerro ihmeessä, miksi et!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja minigolfista ja minusta

Voisi luulla, että minigolf on leppoisaa kesätekemistä, mutta mitä vielä! Kyseessä on äärimmäisen raaka peli, joka paljastaa jotakin oleellista myös ihmisluonteesta.

Ensimmäinen havainto minigolfradalla tosin on kaikkea muuta kuin psykologinen. Suomen minigolfradat on taidettu rakentaa jonkinlaisen nousuhuuman aikakautena, ja siitä näyttää olevan kauan. Radat ovat lähes poikkeuksetta kurjassa kunnossa, mikä vaikuttaa myös pallon liikkuvuuteen. No, peliähän ei pidä ottaa vakavasti. Eipä! Itse en ole muuten koskaan törmännyt mukavaan ratagolfhenkilökuntaan, mikä yleensä vaikuttaa myös kokemukseen kokonaisuutena kuppasten ratojen lisäksi. Mielestäni pitäisi olla mahdollista ojentaa mailat, pallot ja pelitaulukko vähän iloisemmin kuin nokkaa nyrpistelemällä, vaikka samaa olisi tehnyt koko päivän.

Nimestään huolimatta minigolfia ei pidä sotkea suureen ja mahtavaan sukulaiseensa. Oikeaan golfiin, jonka harrastamisen järkevyydestä voi tietysti olla montaa mieltä. Lajisukulaisuuden vaatima vakavuus näkyy kuitenkin paikalla yleensä muissa peliseurueissa. Kun me pelasimme puolikkaan radan läpi, oli erittäin keskittynyt ryhmä taistellut yhden radan kanssa saadakseen täydellisen hole in onen. Minigolfradalla paras suoritus on se, että onnistuu hoitamaan oman pelinsä muita häiritsemättä ja tarpeeksi rivakasti.

Samanaikaisesti huvittavaa ja raivostuttavaa on se, että huomaan luonteenpiirteideni puskevan esiin minigolfia pelatessa. Saatan lannistua helposti, ja se näkyy myös radalla. Jos pallo ei mene maaliin parilla lyönnillä, viskon sen tahallani miten sattuu. Tai ainakin keskittymättä tarpeeksi. Jos taas onnistun, hyvä fiilis pysyy yllä pitkään. Muutama epäonnistuminen ei sitä murra, mutta kun epäonnen tielle joutuu, on sieltä vaikea nousta.

Tämänviikkoinen peli päättyi 66–53. Meni hermo viidellä viimeisellä radalla.

Miten minigolfhäviöstä toivutaan? Syyttämällä huonokuntoisia ratoja, ynseitä työntekijöitä ja muistuttamalla itselleen, että hauskanpito menee kilpailun edelle. Aina.

Pidätkö minigolfista? Mitä muita ulkoilmakesäpuuhia suosittelet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sydän lyö detox-kuurillakin – ihme kyllä

Maailman älyttömin päähänpisto on kieltää itseltään kaikki. Sen lisäksi, että detox on kehonpuhdistuskuuri, on se valtava henkinen testi. Petra Korven luomaa viiden päivän Heart Beats Detoxia noudattaessa ei näe nälkää, mutta hermot ovat niin kireällä, että en ihmettele, vaikka muutama otsasuoni olisi katkennut arkiviikon aikana.
DSC_0109DSC_0115DSC_0108DSC_0113Miksi juuri nyt?

Vietin kesälomaani jo toukokuussa. En muista silloin syöneeni mitenkään huonosti tai herkutelleeni kummemmin. Loman jälkeen kuitenkin huomasin, että töihin palatessa take away -ateriat ja pastaruoat eväinä tulivat vähän liiankin tutuiksi. Aamupalalla kului kauraleipää liikaa ja liian usein. Oli aika ryhdistäytyä. Valitsin ilmaiseksi netistä ladattavan Heart Beats Detoxin, jotta keho puhdistuisi ilman kepulikonsteja ja vaatteet istuisivat paremmin. Toivoin, että detox-ruoista jäisi myös arkeen hyviä vinkkejä, sillä tuntuu, että vegaanina varsinainen kompastuskivi ovat aamupalat. En pidä smoothiesta ja puuron tekeminen on aamu-uniselle melkoinen uroteko puoli seitsemän maissa.

Heart Beats Detoxin tarkat ruoat voi lukea erillisestä tiedostosta, joka onkin linkitettynä jo ingressissä. Pääidea on se, että aamu alkaa sitruunavedellä, aamupalaksi syödään yleensä marjoja, manteleita ja puuroa, lounaaksi smoothie, välipalaksi kasviksia, hummusta ja omenaa ja illalliseksi salaattia. Kuulostaa ihan tavalliselta arjelta, mutta detoxissa määrät ovat pienet ja raaka-aineet tarkoin valitut.

Se kannattaa huomioida detoxille lähtiessä, että rahaa palaa. Minulla oli lähes kaikki kalleimmat tuotteet jo kaapissa, kuten tahini ja chia-siemenet. Silti kauppaan viiden päivän ruokiin yhdelle ihmiselle upposi yli 50 euroa. Se on melkoinen hinta kasvis- ja hedelmäpainotteisesta ruokavaliosta. Kolmenkymmenen euron aloituskassia täydensin viikon aikana vielä kahdella reilun kympin ruokasäkillä.

Oikeaa hetkeä ei ole

Ajattelin, että detox olisi helppo toteuttaa sellaisella arkiviikolla, johon osuu myös vapaata. Kuvittelin, että muutun työpaikalla äkäiseksi ja nälkäiseksi. Huomasin kuitenkin, että detox vaikutti selvästi heti niin, että olinkin todella energinen ja hyväntuulinen. Ongelmat alkoivat vasta arkiviikon vapaapäivänä, jolloin minulla oli aikaa tehdä mitä tahansa. Ja kohdata kaikki mahdolliset houkutukset. Olin niin kiukkuinen, että muistutin ukkospilveä.

Kävi siis ilmi, että olisi ollut paljon helpompaa toteuttaa detoxia niin, että kädet ovat täynnä töitä. Olisi pitänyt toteuttaa kuuri silloin, kun teki kahta kirjaprojektia, pro gradua, freelancerina lehtijuttuja ja kävi päivätöissä. Silloin ei olisi ollut aikaa miettiä ruokaa tai haistella houkutuksia. Olisi itse asiassa ollut helpompaa, kun joku olisi päättänyt kaiken puolestani.

Heart Beats Detox -kuurilla päivien ruoat ovat lähes identtiset. Lounassalaatista on kaksi muunnosta pikkuruisella erolla, aamupalat vuorottelevat puurosta lättyihin ja smoothiet ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vihreitä. Yksitoikkoisuudesta muodostuikin minulle yllättävän suuri ongelma. Päivästä toiseen toistuvat ruoat alkoivat etoa jo toisen päivän kohdalla, ja kaipasin kovasti monipuolisia, uusia makuja.

Kamppailu kielloista

Ensimmäinen detox-päivä soljui ohi huomaamatta. Olin täynnä intoa ja energiaa. Viikon toinen päivä olikin vapaa, täynnä aikaa. Muiden kokemusten perusteella nimenomaan toinen ja kolmas päivä ovat kuurin vaikeimmat, ja siksi olikin lähinnä epäonninen sattuma, ettei minulla ollut mitään aikatauluja tai pakotteita toiselle päivälle. Minulla oli liikaa aikaa ajatella.

Huomasin vapaapäivänäni himoitsevani kaikkea mahdollista. McDonald’sin McVegania, Hesburgerin soijatortillaa, Pancho Villan tofuburgeria, Kauppuri5:n vegaaniburgeria ja Oumph!-pakastepizzaa. Mitään näistä en ole syönyt aikoihin enkä niillä normaalisti fantasioi. Alkoi ärsyttää, kuinka ajatukset harhailivat herkuissa koko ajan. Kauppareissulla jopa Tapolan mustamakkaran rasvainen tuoksu tuntui huumaavalta.

Mietin, miksi ihmeessä suoritan kuuria, joka lähinnä ahdistaa. Yritin kääntää huomioini siihen, kuinka keho puhdistuu. Mutta millaista on elämä, josta on viety normaali rytmi ja luonnollinen ravinto? Ilotonta, todella. Ymmärsin myös, mikä minua risoo eniten. Heart Beats Detoxilla ei näe nälkää, joten kiukku kumpusi kaikesta muusta kuin fyysisistä tuntemuksista. Tajusin, etten voi sietää itse itselleni asettamia kieltoja, jos en näe niissä mitään järkeä. Havaitsin myös, että todennäköisesti kiltteyteni vuoksi hyväksyn ulkopuoliset kiellot paremmin. Jos siis olisi aivan pakko ja joku käskisi, toteuttaisin varmasti detox-kuurin. En muotivirtausten vuoksi, vaan esimerkiksi silloin, jos se kuuluisi työhön tai tulisi lääkärin määräyksenä.

Pohdinnoistani suivaantuneena söinkin sitten palan kauraleipää keskiviikkona. Ajatukseni olivat jumissa, kirjoittaminen ei luistanut ja mieli oli apea. Torstaina söin pienen määrän kikhernepastaa, sillä kaipasin vaihtelua. Perjantaina töistä tullessa päätin, että pelleily saa riittää. Tein kesärullia, joissa oli tofua ja tuoreita vihanneksia. Ja riisipaperia.

Olenko pettynyt? En. Elämä on tehty kohtuudella ja ajoittain rajustikin nautittavaksi.

Hullun hommaa

Ei tässä ole mitään järkeä, on viimeinen ajatukseni detox-kuurista, jos ei oteta huomioon sitä, että keho puhdistuu, mikä on tietysti mahtavaa. Vaikken päässyt aivan loppuun asti puhtain paperein, olo tuntuu kevyeltä, eli saavutin kuitenkin tavoitteeni. Ajattelen detoxin ikään kuin kurinpalautuksena itselleni alkukesän sikailun jälkeen.

Kritiikistäni huolimatta Heart Beats Detox on helppo tapa poistaa nestettä kehosta ja muiden kokemuskirjoitusten perusteella erittäin toimiva omassa lajissaan. Lisäksi Korven ideoimat puhdistusruoat ovat kaikin puolin järkeviä, eikä nälkää todella tarvitse nähdä. Siksi kyse onkin lähinnä henkisen puolen kestävyydestä. Keho voi tasaisen hyvin.

Olen myös todella tyytyväinen siihen, että Heart Beats Detox on melkein kokonaan vegaaninen. Ainoastaan voimalättyreseptissä käytetään viikon aikana kaksi munaa. Minä en niitä lopulta pystynyt käyttämään, vaan korvasin muna-annokset puurolla. Ei aivan sama asia, mutta välttämätön muutos minulle.

Detox vaatii äärimmäistä sitoutumista ja sopivan viikon kuurin toteuttamiselle. Ihan kevyen syyn vuoksi en lähtisi enää uudelle puhdistuskeikalle tavoittelemaan pikalaihtumista, eikä detox-touhuun saakaan ryhtyä kuin pari kertaa vuodessa. Heart Beats Detoxissa on kuitenkin niin paljon hyviä reseptejä, että energiaa lisäämällä niistä saa arkeen käyttökelpoisia ja sopivan kevyitä annoksia. Minulle jäivät mieleen erityisesti tahinipohjainen salaatinkastike, pinaattihummus ja vihersmoothie.

Kehoa täytyy huoltaa, mutta elämä ei voi pyöriä vain ruoan ympärillä. Detox-kuureissa kuten myös varsinaisiksi hiteiksi nousseissa fitness-nettivalmennuksissa huomio on tietysti ruoassa ja ravinnossa, mikä on vähän surullista. Ennen detox-kuuria kuvittelin ajattelevani liikaa ruokaa, mutta detoxin aikana tajusin, että suhteeni syömiseen on aivan normaali, sillä elämän pyöriminen smoothie-aikataulujen ympärillä ja kurkkutikkujen oikean naposteluajan etsimisessä alkoi ahdistaa.

Ruoan orjana keho ehkä puhdistuu, mieli ei. Siksi elämä on niin paljon parempaa, kun sen käyttää hyvästä ja puhtaasta ruoasta nauttimiseen silloin, kun haluaa. Ei silloin, kun netistä ladattu PDF käskee.

Oletko kokeillut detox-kuureja tai dieettejä? Minkälaisia ajatuksia ne herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viisi vinkkiä roadtripille

Matkailu olisi helppoa, jos muistaisi pakata mukaansa kaikista yksinkertaisimmat neuvot.DSC_0047DSC_0050DSC_0056DSC_0052DSC_0055Ota mukaan kolmen k-kirjaimen roadtrip-paketti: kaara, kylmälaukku ja kamera. Olisi tietysti mukavaa, jos joka kulmalla odottaisi herkullinen ruokapaikka ja suuri marketti, mutta koska niin ei ole, kannattaa mukaan ottaa kylmälaukku. Vierastan ruoan kuljettamista paikasta toiseen, mutta kotimaassa matkaillessa se helpottaa kummasti eloa. Auto on toinen välttämättömyys, sillä pienimpiin ja kenties kauneimpiin paikkoihin ei junalla puksutella, vaan kurvaillaan hillitysti hiekkatietä. Ja kamera, se on mukana siksi, että muistaisi, missä on käynyt, vaikka Nuuskamuikkunen onkin sanonut taltioivansa maisemat mieleensä. Pystyisipä nykyihminen samaan.

Hyödynnä kotimaanmatkoilla AirBnB:tä. Myönnetään. Olen aina ollut paatunut hotelliyöpyjä, ja aluksi AirBnB-majoitus kauhistutti. Tuli mieleen kaiken maailman motellielokuvat, huijaukset ja kummitustarinat. Suomen hintatason huomioiden AirBnB on edullinen ratkaisu ja tarkoin harkittuna se on ihanteellinen vaihtoehto lomayöpymiseen.

Suunnittele ruokailut, jos niihin ei ole tarkoitus upottaa huimia summia rahaa. Selvitä etukäteen myös mahdolliset ravintolat, sillä nälän yllättäessä edessä on yleensä hirvittävä määrä käveltäviä kilometrejä. Vegaanina ennakointi on pakollista, ellei halua syödä ranskalaisia, joita saa melkein mistä tahansa. Raaseporin-reissullani hyvin palveli Santa Fé, ja Hangossa ruokailin aasialaisessa ravintolassa, jossa söin paistettuja vihanneksia. Tofua ei ollut tarjolla, mikä harmitti, mutta oikea reissufiilis ei soijapapuvalmisteita kaipaa.

Jätä auto parkkiin ja kävele ennakkoluulottomasti. Yleensä parhaita paikkoja ovat ne, joilta ei odota mitään. Minä ihastuin hurjasti Tammisaareen, vaikka tarkoitus oli vain käydä syömässä Raaseporin suurimmassa taajamassa. Naapurikaupunki Hangolta odotin sen sijaan paljon, mutta kenties nimenomaan ylisanojen vuoksi kokemus olikin odotettua nuhjuisempi. Hehkutetut uimakopit olivat kauniita, Suomen eteläisin kärki puhutteleva ja rannikko mykistävä, mutta kaupungin keskusta jätti kylmäksi.

Älä suorita. Jos kyseessä ei ole ehta urheiluloma, kannattaa punnita tarkkaan kaupunkikävelyn, liikunnan ja ruokailun tasapaino. Kokemusten janoamisella ja ylisuorittamisella on suuri ero. Vaikka olisi aikaa, ei ole mitään syytä viuhtoa väkisin läpi uuden paikan. Parhaat kokemukset eivät synny pakon edessä, vaan hetkissä, joissa voi istua alas, katsella hiekkarantaa ja hiljaa liplattavaa lampea.

Mitä kesäkohdetta suosittelet? Mitä ihmettä Cable-kyltti tarkoittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 ongelmaa, jotka ovat pyöräilijän arkea

Kuvittele kaupunki, jossa pyöräbaanan asfaltti olisi niin puhdas, että se melkein hohtaisi auringossa. Jos siis asfvaltti materiaalina voisi hohtaa. Baanan vieressä kulkisivat ihmiset omalla puolellaan. Ja autot, ne odottaisivat kiltisti kääntyessään. Missä sellainen paikka on?
DSC_0007.JPGEi missään. Senpä vuoksi pyöräilijä onkin nykyajan uhkarohkea seikkailija, joka saa aamulla unihiekat silmillään ja työpäivän jälkeen keskipäivän väsymys harteillaan väistellä luoteja. Niitä kutsuttakoon tientukkijoiksi ja käytöstavattomiksi raahustajiksi.

Jos pyöräilijä rimpauttaa soittokelloa, kävelijät hermostuvat. Jos sitä ei kilkuta, kävelijät suuttuvat.
Koitapa rimpauttaa pyörän kelloa kainosti kävelijän takana merkiksi siitä, että olisi suotavaa päästä jatkamaan vihdoin matkaa ja siitä, että keskellä tietä ei tarvitse kävellä. Lopputulos on yleensä tuhahteleva kanssaeläjä, joka marttyyrin elkein siirtyy sivuun. Tai pomppii hermostuneena tien laidalta toiselle. Jos kelloa jättää soittamatta ja yrittää vienosti livahtaa ohi, tuloksena on yleensä sadattelua ja motkotusta siitä, että sitä kelloa voisi soittaa. Niinpä. Hankin vielä joskus sellaisen vanhan ajan torven. Tööt tööt.

Tietyöhulina verottaa ensimmäisenä pyöräilijöiden huristelutilaa.
Voisi kai jo puhua lottoarvonnan todennäköisyyksistä reittivalintojen onnistumisten suhteen, sillä aamulla töihin lähtiessä ei välttämättä enää toimikaan väylä, jota vielä eilen pääsi polkemaan. Jos latu sattuu olemaan auki, ei siitä ainakaan saa kulkea pyörällä. Eikä voi, sillä yleensä tietyömaiden kyljessä kulkevat väliaikaispolut ovat niin kapeita, että jonkun varpaille ajaisi väkisin. Voisi myös kysyä, mihin elämässä sitten on niin kiire, ettei voi puolta matkasta taluttaa. Töihin, useimmilla.

Ketään ei kiinnosta pyöräkaistan esteettömyys.
Kun vihdoin on päätynyt oikein mehevälle pyöräkaistalle, saa onnitella itseään putkeen menneestä matkasta, jos voi pyöräillä koko väylän alusta loppuun pysähtymättä, hermostumatta ja koukkaamatta autotielle tai kävelijöiden puolelle. Harvoinpa näin on. Aamuisin pyörätiellä nököttävät kuormaa tuovat rekat ja iltapäivällä pää jäässä kulkevat kävelijät. Siihen on syynsä, että tiehen on piirretty pyörän kuva. Se ei ole mutkatonta katutaidetta vaan merkki, joka tarkoittaa sitä, että kävelijä raahustakoon jossakin muualla.

Autoilijoita ei kiinnosta pyöräilijöiden turvallisuus.
On myös käsittämätöntä, että niin moni minkä tahansa liikennevälineen ohjaksissa istuva tuntuu luottavan muihin liikkujiin niin paljon, että kuvittelee lakiin ja omaan minäkeskeiseen maailmankuvaan perustuvan etuajo-oikeutensa suojelevan kaikilta vaaratilanteilta. Parhaiten tämä tulee ilmi siinä, etteivät autoilijat kääntyessään suojatielle kiinnitä mitään huomiota pyöräilijään. Pyöräilijän tehtävä toki onkin usein väistää ja pysyä poissa suojatieltä, mutta ei kai kukaan halua kontolleen onnettomuutta vain siksi, että voi huristella menemään kenestäkään välittämättä.

Pyöräilijä on liikenteessä hylkiö.
Olo on loppujen lopuksi pyöräillessä aika hylätty. Aivan kuin kaikki olisivat jotenkin vihaisia tai pitäisi pyydellä anteeksi. Samanaikaisesti huvittavaa ja raivostuttavaa on myös se, että jotkut ihan oikeasti kokevat tehtäväkseen huomautella pyöräilijöiden virheistä kuten siitä kellon soitosta tai soittamatta jättämisestä ja siitä, jos vahingossa tai pakosta livahtaa kävelijöiden puolelle. Tampere ei todella ole pyöräilijöiden kaupunki, mutta pyöräilijäinho alkaa olla jo aivan käsittämätöntä.

Takana on nyt viikko aktiivista työmatkapyöräilyä. Päällimmäisenä mielessä on vain yksi kysymys: Emmekö me kaikki vain voisi yrittää mahtua tähän kaupunkiin?

Onko kurjalle pyöräilytilanteelle Tampereella tehtävissä mitään? Jos et itse pyöräile, kerrohan, mikä pyöräilijöissä ärsyttää ja miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa