Viisi vinkkiä roadtripille

Matkailu olisi helppoa, jos muistaisi pakata mukaansa kaikista yksinkertaisimmat neuvot.DSC_0047DSC_0050DSC_0056DSC_0052DSC_0055Ota mukaan kolmen k-kirjaimen roadtrip-paketti: kaara, kylmälaukku ja kamera. Olisi tietysti mukavaa, jos joka kulmalla odottaisi herkullinen ruokapaikka ja suuri marketti, mutta koska niin ei ole, kannattaa mukaan ottaa kylmälaukku. Vierastan ruoan kuljettamista paikasta toiseen, mutta kotimaassa matkaillessa se helpottaa kummasti eloa. Auto on toinen välttämättömyys, sillä pienimpiin ja kenties kauneimpiin paikkoihin ei junalla puksutella, vaan kurvaillaan hillitysti hiekkatietä. Ja kamera, se on mukana siksi, että muistaisi, missä on käynyt, vaikka Nuuskamuikkunen onkin sanonut taltioivansa maisemat mieleensä. Pystyisipä nykyihminen samaan.

Hyödynnä kotimaanmatkoilla AirBnB:tä. Myönnetään. Olen aina ollut paatunut hotelliyöpyjä, ja aluksi AirBnB-majoitus kauhistutti. Tuli mieleen kaiken maailman motellielokuvat, huijaukset ja kummitustarinat. Suomen hintatason huomioiden AirBnB on edullinen ratkaisu ja tarkoin harkittuna se on ihanteellinen vaihtoehto lomayöpymiseen.

Suunnittele ruokailut, jos niihin ei ole tarkoitus upottaa huimia summia rahaa. Selvitä etukäteen myös mahdolliset ravintolat, sillä nälän yllättäessä edessä on yleensä hirvittävä määrä käveltäviä kilometrejä. Vegaanina ennakointi on pakollista, ellei halua syödä ranskalaisia, joita saa melkein mistä tahansa. Raaseporin-reissullani hyvin palveli Santa Fé, ja Hangossa ruokailin aasialaisessa ravintolassa, jossa söin paistettuja vihanneksia. Tofua ei ollut tarjolla, mikä harmitti, mutta oikea reissufiilis ei soijapapuvalmisteita kaipaa.

Jätä auto parkkiin ja kävele ennakkoluulottomasti. Yleensä parhaita paikkoja ovat ne, joilta ei odota mitään. Minä ihastuin hurjasti Tammisaareen, vaikka tarkoitus oli vain käydä syömässä Raaseporin suurimmassa taajamassa. Naapurikaupunki Hangolta odotin sen sijaan paljon, mutta kenties nimenomaan ylisanojen vuoksi kokemus olikin odotettua nuhjuisempi. Hehkutetut uimakopit olivat kauniita, Suomen eteläisin kärki puhutteleva ja rannikko mykistävä, mutta kaupungin keskusta jätti kylmäksi.

Älä suorita. Jos kyseessä ei ole ehta urheiluloma, kannattaa punnita tarkkaan kaupunkikävelyn, liikunnan ja ruokailun tasapaino. Kokemusten janoamisella ja ylisuorittamisella on suuri ero. Vaikka olisi aikaa, ei ole mitään syytä viuhtoa väkisin läpi uuden paikan. Parhaat kokemukset eivät synny pakon edessä, vaan hetkissä, joissa voi istua alas, katsella hiekkarantaa ja hiljaa liplattavaa lampea.

Mitä kesäkohdetta suosittelet? Mitä ihmettä Cable-kyltti tarkoittaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 ongelmaa, jotka ovat pyöräilijän arkea

Kuvittele kaupunki, jossa pyöräbaanan asfaltti olisi niin puhdas, että se melkein hohtaisi auringossa. Jos siis asfvaltti materiaalina voisi hohtaa. Baanan vieressä kulkisivat ihmiset omalla puolellaan. Ja autot, ne odottaisivat kiltisti kääntyessään. Missä sellainen paikka on?
DSC_0007.JPGEi missään. Senpä vuoksi pyöräilijä onkin nykyajan uhkarohkea seikkailija, joka saa aamulla unihiekat silmillään ja työpäivän jälkeen keskipäivän väsymys harteillaan väistellä luoteja. Niitä kutsuttakoon tientukkijoiksi ja käytöstavattomiksi raahustajiksi.

Jos pyöräilijä rimpauttaa soittokelloa, kävelijät hermostuvat. Jos sitä ei kilkuta, kävelijät suuttuvat.
Koitapa rimpauttaa pyörän kelloa kainosti kävelijän takana merkiksi siitä, että olisi suotavaa päästä jatkamaan vihdoin matkaa ja siitä, että keskellä tietä ei tarvitse kävellä. Lopputulos on yleensä tuhahteleva kanssaeläjä, joka marttyyrin elkein siirtyy sivuun. Tai pomppii hermostuneena tien laidalta toiselle. Jos kelloa jättää soittamatta ja yrittää vienosti livahtaa ohi, tuloksena on yleensä sadattelua ja motkotusta siitä, että sitä kelloa voisi soittaa. Niinpä. Hankin vielä joskus sellaisen vanhan ajan torven. Tööt tööt.

Tietyöhulina verottaa ensimmäisenä pyöräilijöiden huristelutilaa.
Voisi kai jo puhua lottoarvonnan todennäköisyyksistä reittivalintojen onnistumisten suhteen, sillä aamulla töihin lähtiessä ei välttämättä enää toimikaan väylä, jota vielä eilen pääsi polkemaan. Jos latu sattuu olemaan auki, ei siitä ainakaan saa kulkea pyörällä. Eikä voi, sillä yleensä tietyömaiden kyljessä kulkevat väliaikaispolut ovat niin kapeita, että jonkun varpaille ajaisi väkisin. Voisi myös kysyä, mihin elämässä sitten on niin kiire, ettei voi puolta matkasta taluttaa. Töihin, useimmilla.

Ketään ei kiinnosta pyöräkaistan esteettömyys.
Kun vihdoin on päätynyt oikein mehevälle pyöräkaistalle, saa onnitella itseään putkeen menneestä matkasta, jos voi pyöräillä koko väylän alusta loppuun pysähtymättä, hermostumatta ja koukkaamatta autotielle tai kävelijöiden puolelle. Harvoinpa näin on. Aamuisin pyörätiellä nököttävät kuormaa tuovat rekat ja iltapäivällä pää jäässä kulkevat kävelijät. Siihen on syynsä, että tiehen on piirretty pyörän kuva. Se ei ole mutkatonta katutaidetta vaan merkki, joka tarkoittaa sitä, että kävelijä raahustakoon jossakin muualla.

Autoilijoita ei kiinnosta pyöräilijöiden turvallisuus.
On myös käsittämätöntä, että niin moni minkä tahansa liikennevälineen ohjaksissa istuva tuntuu luottavan muihin liikkujiin niin paljon, että kuvittelee lakiin ja omaan minäkeskeiseen maailmankuvaan perustuvan etuajo-oikeutensa suojelevan kaikilta vaaratilanteilta. Parhaiten tämä tulee ilmi siinä, etteivät autoilijat kääntyessään suojatielle kiinnitä mitään huomiota pyöräilijään. Pyöräilijän tehtävä toki onkin usein väistää ja pysyä poissa suojatieltä, mutta ei kai kukaan halua kontolleen onnettomuutta vain siksi, että voi huristella menemään kenestäkään välittämättä.

Pyöräilijä on liikenteessä hylkiö.
Olo on loppujen lopuksi pyöräillessä aika hylätty. Aivan kuin kaikki olisivat jotenkin vihaisia tai pitäisi pyydellä anteeksi. Samanaikaisesti huvittavaa ja raivostuttavaa on myös se, että jotkut ihan oikeasti kokevat tehtäväkseen huomautella pyöräilijöiden virheistä kuten siitä kellon soitosta tai soittamatta jättämisestä ja siitä, jos vahingossa tai pakosta livahtaa kävelijöiden puolelle. Tampere ei todella ole pyöräilijöiden kaupunki, mutta pyöräilijäinho alkaa olla jo aivan käsittämätöntä.

Takana on nyt viikko aktiivista työmatkapyöräilyä. Päällimmäisenä mielessä on vain yksi kysymys: Emmekö me kaikki vain voisi yrittää mahtua tähän kaupunkiin?

Onko kurjalle pyöräilytilanteelle Tampereella tehtävissä mitään? Jos et itse pyöräile, kerrohan, mikä pyöräilijöissä ärsyttää ja miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tammikuun psykologinen huiputus

On niin ihanan helppoa ja turvallista uskoa uuteen alkuun. Työhuonekin muuttuu mielikuvissa pieneksi liikuntastudioksi, vaikka käytäntö voi olla kaikkea muuta. Entä jos tämä todella on paremman hyvinvoinnin sysäys eikä vain alkuvuoden vitsaus?
DSC_0042DSC_0038Kaipaan säännöllistä liikuntaa, ja tekosyyt sen välttelylle alkavat olla vähissä. Velvollisuuksien ja vapaa-ajan intohimojen toteuttamisen lisäksi päivään jää monta tuntia tehdä myös niitä asioita, jotka eivät ole mieluisia mutta ennen pitkää pakollisia.

En ole liikunnanvihaaja, mutten voi väittää innostuvani siitä niin, että minussa kytisi vaikkapa työpäivän aikana palo päästä urheilemaan. Ne liekit on varattu kirjoittamiselle. Jos liikuntahyvinvointimuutos ei nyt tapahdu, olen koukkuselkäinen vaivainen jo keski-ikäisenä. Ei sillä, että olisin nyt erityisessä vaarassa, mutta kaipaan tasapainoista tunnetta kehooni ja sitä, millainen tila siinä vallitsi jokunen vuosi sitten. En kieltänyt itseltäni mitään, mutta kyykin lattialla monta kertaa viikossa huhkimassa kotitreeniäni. Nyt kotona on neljä kertaa enemmän neliöitä, mutta missään ei muka ole tilaa, ja aikakin on kadonnut mystisesti, vaikka vuorokaudessa on yhä saman verran tunteja.

Lienee myös selvää, etten tähtää korkealle. Tai voihan tietysti hyvinvoinninkin ajatella korkeana tavoitteena. Sehän on fyysisestä näkökulmasta ajateltuna tärkeintä, jotta elämä jatkuu mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvänä. En kuitenkaan ole saliliikunnan tarpeessa, ja vierastan ajatusta siitä, että minut laitettaisiin lasikoppiin kaikkien katseltavaksi juoksemaan kuin eläinkaupan pikkulemmikit. Haluan liikuttaa kehoani luonnollisesti, ja siihen riittävät käsipainot, joilla yritän olla rikkomatta itseäni, ja joogavermeet, jotka toimivat myös rentoutusvälineinä. Ei liikunnan kuulu olla ainaista puserrusta, eikä se ole edes hyvinvoinnin mittari.

Tähän päivään mennessä parhaiten on toteutunut toimistorotalle ominaiseen tapaan kalenteriin merkitseminen. Olen merkinnyt huomiokynällä viikko-ohjelman, ja toteuttanut sitä jo kerran. Nyt en malta odottaa toista kertaa, joka ihan oikeasti koittaa jo tänään! Lenkkiohjelmaa sen sijaan hidastaa ulkona puhaltava tuuli, joka kurittaa korvia ja poskia – varsinkin, jos on niin hölmö, että lähtee ulos ilman pipoa. Ei tule toistumaan.

Tässä innostuksessa hämää ainoastaan pelko siitä, että kyseessä onkin vain alkuvuoden oikukas ja onnistunut psykologinen huijaustila, joka luo illuusion liikunnanilosta. Hartiajumit tosin vakuuttavat samaan aikaan, että tämän täytyy olla pitkäaikainen ratkaisu. Eihän muutos kuitenkaan tapahdu, jos siihen ei joskus ala uskoa. Olipa vuodenaika mikä tahansa.

Parasta innostuksessa on kuitenkin leijuminen siinä tunteessa, että kaikki on mahdollista, vaikka joogarulla ja -tiili jäävät välillä nurkkaan röhnöttämään ja niiden käyttäjä sohvan pohjalle. Sellaisiakin päiviä tarvitaan. Tietenkin. Hyvinvointi koostuu niistä hetkistä, kun äheltää ohjevideoiden tahdissa joogavenytyksiä ja niistä, kun on niin kylmä, että untuvapeitto on tuotava sohvalle ja käynnistettävä televisiosta uutuusdraama ja napsittava muutama namu. Niitä ei lasketa.

Saako alkuvuosi innostumaan uudesta? Jaa parhaat kotijumppavinkit!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kalenteriremontti tyhjään elämään: Aikaa liikunnalle

Mistä sitä saa? Kaamosvankila on näköjään vienyt liikunta-ajankin mukanaan. Kehon liikuntatarve on kuitenkin ennallaan, mutta toteutustavat ovat täysin hukassa.
DSC_0037Aika räikeästi todettu, että elämäni olisi tyhjää. Ei suinkaan. Elämäni on kuitenkin aikataulullisesti tyhjempää kuin vuosiin, vaikka kolmasosa päivästä kuluu jossakin muualla kuin kotona. Viimeksi minulla oli näin paljon vapaa-aikaa kesällä 2012. Sitä ennen kunnon löysäilyä oli kesällä 2011, sillä olin ahkeroinut kesätyöt jo keväällä lukion lukulomalla, ja odotin syksyn töiden alkua. Saivat muuten ylioppilasrahat tuolloin kyytiä. Ne olisi voinut käyttää järkevämminkin.

Kun gradu on viimeistä silausta myöten valmis, ja muut käynnissä olleet projektit ovat päättyneet, ei minulla pitäisi kaiken järjen mukaan olla muuta kuin aikaa päivätyön jälkeen. Mutta silti tuntuu, ettei sitä ole! Saavun kotiin, syön, lepäilen ja selaan puhelinta, katson Salatut elämät, teen ruokaostokset lähikaupassa ja samalla lyhyen – siis todella lyhyen – kävelylenkin, kirjoitan, oleilen, siivoan ehkä keittiötä tai kylpyhuonetta, käyn suihkussa ja sen jälkeen kirjoitan vielä päämäärättömästi ja katson ohjelmia. Valot sammuvat puolenyön tienoilla. Ja tähän mihinkään väliin ei muka jää aikaa liikunnalle. Jostain kumman syystä kesällä oli kuitenkin aikaa jokapäiväiselle parin tunnin pyöräretkelle.

Ilmeisesti ihmisen ruho tarvitsee kuitenkin liikuntaa ihan jo terveyden ylläpitämiseksi. Kroppa vanhenee yllättävän nopeasti, vaikka ikävuosimittari ei vielä kävisikään ylikierroksilla. Sitten se vasta vanheneekin, jos sitä ei helli joskus myös liikunnalla. Kaikki on hyvin, kun nauttii sopivassa suhteessa hemmottelua. Ei lenkki viini-illoille, draamasarjoille, keskustelutuokioille ja kirjoittamiselle vertoja vedä, mutta se olisi tervetullut lisä arkeen, joka on muka kiireistä, mutta näyttää silti aika tyhjältä.

Siksi käännynkin teidän puoleen. Mitä reipasta ja rentoa kotitreeniä suosittelet? Vai onko mielessäsi jokin hyvä lenkkiohjelma tai joogaharjoitussarja? Sellainen hyvin arkeen mahtuva. Kävelen tai pyöräilen jo kaikki pakolliset arkimatkat.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitään tekemättömyyden ihme

Muistan tämän viikonlopun pitkään siitä, etten oikeastaan tehnyt yhtään mitään. Ja ennen kaikkea siitä, kuinka hyvältä se tuntui.
DSC_0020.JPG”Meidät on luotu liikkumaan” on ehkä huonoin perustelu sille, miksi aina pitäisi tehdä jotakin tähdellistä. Siksi, että meidät on luotu liikkumaan, täytyy myös levätä. Siksi on pitkän uurastamisen seurauksena saatu viikkoon kaksi vapaapäivää. Ne kannattaa käyttää hyvin, eli jollakin muulla tavalla kuin sään ja omantunnon korrelointia tarkkailemalla tai pakkotouhuilulla. Jos paistaa aurinko, voi tehdä ihan samoja asioita kuin sateella: vain olla. (En edes viitsi vetää tähän some-hehkutusta omasta aktiivisuudesta enkä sitä, että joskus julkaisen itsekin kuvan kokkauksesta, joka on tehty viikko sitten tai räpsäyksen lenkiltä, jolla olin liian kauan sitten. Totuus: luen dekkareita ja murustan pizzaa rucolan lehdet varisten sängyssä. Täysin surutta.)

On järjetöntä, että joutuu edes miettimään ja järjestelmällisesti luomaan itselleen viikonlopun tai edes päivän, kun ei tee mitään. Yleensä tätä vastaan ovat kaikki mahdolliset voimat. Tämän viikonlopun olen pyhittänyt vain itselleni ja lapsen tasolle taantuneelle akuuttiin ylähengitystieinfektioon sairastuneelle potilaalle, ja juuri nyt sain enemmän kutsuja illanviettoihin kuin kuluneina kuukausina yhteensä. Sanoin ei, ja vetäydyin massiivisen kauppareissun jälkeen kotiin. Napostelin avokadon, katsoin televisiota, tuuletin, kastelin kukat ja viimeisillä voimillani asettelin taulujen taakse lisää sinitarraa. Kai sitäkin voi pitää kieroutuneena, että minulle tämä on ei minkään tekemistä. Onhan siinä puuhaa vaikka millä mitalla! Kalpenee ehkä kuitenkin suurperheen äidin taakalle.

Pitkälle edetessään lekottelu muuttuu haasteelliseksi. Usein käy nimittäin niin, ettei uni tulekaan. Toisinaan sitä vastaan taistelee tarkoituksella, sillä yksi viikonlopun parhaita hetkiä on se, kun silmä lupsuu, mutta on ihan pakko lukea vielä pari sivua, katsoa sarjaa vielä ihan vähän ja lukea vielä muutama uutinen. Koska pian saa nukkua ja herätä silloin, kun tahtoo. Tosin pienet ovat nykyihmisen ilot, jos tuntee elävänsä silloin, kun saa päättää omista nukkumisajoistaan.

Joku saattaa ajatella, mitä järkeä siinäkään on, että katsoo kokkivideoita ja rikosdraamoja kaksi kokonaista päivää ja vähän päälle. Sen sijaan, että nipottaisi jouten olosta, kannattaisi keskittyä tekemään omasta elämästä mielekästä köllöttelemällä tai liikkumalla, jos se tekee onnelliseksi. Uskon siihen, ettei kukaan makaa sohvalla vasten tahtoaan. Siinä loikoilulle on jokin painava peruste, ja juuri siksi se on parasta mahdollista toimintaa silloin, kun sitä oikeasti tarvitsee.

Osaatko olla jouten – jos sitä edes osaamisen piiriin luokiteltavaksi taidoksi voi laskea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa