Lukutoukan kadonnut into

Olen aina pitänyt itseäni aktiivisena kirjaharrastajana ja luulen, että sellaisena myös muut näkevät minut. Totuus on kuitenkin, että viimeksi olen lukenut kirjan tammikuussa. Se on aika laiha saavutus lukutoukalle.
DSC_0180Puijasin lukuhommissa jo lapsena, kun alakoulun käytävän seinälle piti rakentaa pala palalta vihreää lukutoukkaa, jonka vartalon palasiin kirjattiin lyhyitä esittelyitä luetuista kirjoista. Kyllä minä osan luin, mutta aika monta kuvausta loihdin selaamalla opuksia. Lukemista enemmän minua ovat nimittäin aina kiehtoneet tarinat, mikä itse asiassa on tehnyt minusta aika nirson lukijan ja siten huijarin. Tarinan on vaikea imaista minut mukaansa, jos oletus on se, että idea ei inspiroi minua yhtään.

Viime vuosina lukuharrastustani on häirinnyt opiskelu. En olisi voinut kuvitellakaan gradua tehdessäni, että olisin vielä päivän päätteeksi avannut romaanin, vaan aika usein päädyin selaamaan puhelinta tai tuijottamaan sarjoja, mikä ei ollut väsyneille silmille ja nuutuneelle mielelle lainkaan järkevä vaihtoehto. Yöunet menivät.

Seuraan edelleen alani kirjallisuutta, mutten voi enää syyttää tutkimuskirjallisuutta siitä, että romaani-intoni on kateissa. Valmistuin syksyllä 2017, joten eiköhän tutkielmaväsymys ole onnellisesti takana. Ilmeisesti ihmisen on kuitenkin kehitettävä itselleen sättimisen aiheita, sillä eihän siinä oikeastaan ole mitään järkeä, että surkuttelen sitä, etten ole ehtinyt nautiskella fiktiosta. Voisi kuitenkin ajatella, että elämässä loppujen lopuksi on hyvä pysyä asiassa ja pitää huolta siitä, että faktat ovat kunnossa.

Heikosta lukusuorituksestani huolimatta koen sisimmässäni olevani kirjaharrastaja, ja olenkin tilannut paljon kirjoja itse, saanut niitä lainaan tuttavilta ja lahjaksi kustantamoilta. Silti teokset ovat jääneet lojumaan avaamattomina yöpöydälleni kuluneena vuonna. Tiedän, että kuusi kuukautta on monelle lyhyt aika edellisestä lukukokemuksesta, ja jollekin on saavutus, jos saa luettua yhden kirjan vuodessa tai kahdessa. Minulle se on kuitenkin liikaa. Liian vähän lukemista.

Vuositahtiani hidastaa yleensä se, että tarvitsen kirjan jälkeen palautumisajan. En pysty aloittamaan uutta tarinaa, ennen kuin edellinen on pureskeltu, sillä tarinat eivät todellakaan ole minulle kertakäyttöviihdettä. Edellinen maailma täytyy jättää taakse tyylikkäästi ja vasta sitten voin antautua uuteen. Oma lukunsa – kirjaimellisesti – ovat kevyet sarjadekkarit, jotka kannattaakin ahmia putkeen, sillä mielikuvitusmaailmasta saa eniten irti, kun se piirtyy mieleen tarkasti ja jatkuu kirjasta toiseen.

Kun viimeksi tammikuussa tartuin kirjaan, luin suomalaisista rikoksista. Kyseessä ei ollut proosateos, mikä ei tietenkään tee lukukokemuksesta yhtään vähempiarvoista kuin kaunokirjallisuutta kahlatessa. Tärkeintähän minulle ovat tarinat, joten proosa – tai lukeminen ylipäätään – ei ole ainoa keino nautiskella niistä. Arvostan lukemista paljon, mutta samalla yritän muistaa, ettei kirjojen pidempi historia tee niistä ehdottomasti tarinoiden uusia kerrontatapoja, kuten tv-sarjoja ja elokuvia, parempia. Kirjojen nauttima arvostus on helppo perustella lukukokemuksen tarjoamilla rajattomilla mielikuvitusmahdollisuuksilla, mutta loppujen lopuksi merkittävintä on henkilökohtainen kokemus, olipa se mielikuvituksen tuotetta tai valmiiksi muotoiltu audiovisuaalinen esitys.

Tänään jätän kuitenkin Yle Areenan avaamatta ja Sorjosen rikostutkintoineen Lappeenrantaan, ja aloitan Taina Latvalan Venetsialaiset* (Otava 2018). Se on pölyttynyt aivan liian kauan pöydälläni. Tervetuloa tarina ja hyvät yöunet! Mihinkään ei nimittäin nukahda yhtä hyvin kuin kirjan ääreen.

*saatu Otavalta

Minkälainen lukija olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitäpä jos

Sanotaan, että jossitteleminen ei kannata, mutta minusta se on haikean suloista. Mitä jos olisin valinnut näin monessa asiassa toisin ylioppilasjuhlieni jälkeen?
DSC_0168 (3)Ylioppilaaksi päästyäni uskoin vahvasti tietäväni, miten elämäni etenee. Tein viisivuotissuunnitelmia, ja oletin, että kun jonkun tavoitteen kirjaa ylös, se myös toteutuu. Valitettavasti olen saanut huomata, ettei kaikki ole aina itsestä kiinni, mutta aika monia elämämme käänteitä ohjaavat pienet valinnat. Ne, joita ei välttämättä edes huomaa.

Mitä jos en olisi päässyt opiskelemaan vuonna 2012? Tiesin, että tulisin valituksi. Olo oli kevyt ja rauhallinen pääsykokeen jälkeen, vaikka vain muutama prosentti pääsi tuona vuonna sisään. Loppujen lopuksi en päässyt sisään huippupisteillä, mikä harmitti suunnattomasti, vaikka eihän sillä ollut merkitystä oikeasti. Murehdin myös sitä, etten päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan, vaikken edes lukenut pääsykokeisiin. Silloin on aika vaikea päästä mihinkään.

Mitä jos olisin uskaltanut muuttaa Kanadaan, kun pyydettiin? En oikein edes muista, miten sain tarjouksen, mutta se liittyi mummini sukuun ja alueella julkaistavaan suomenkieliseen lehteen. Ei minusta ollut lähtijäksi, sillä enhän ollut asunut edes yksin. Olin valmis muuttamaan kantakaupunkiin, mutten Kanadaan.

Mitä jos olisin muuttanut opiskelemaan toiseen kaupunkiin? Ystäväpiirini olisi varmasti nykyistä laajempi, kun taas kotikaupungissa opiskellessa se ei oikeastaan kasvanut mitenkään, mikä jälkikäteen ajateltuna on harmi. Moni tutustuminen jäi, sillä minulla oli jo valmiina tiukka ystäväpiiri, toisin kuin lukioon mennessä, jolloin olin päässyt yläkoulusta kiusattuna ja lähes kaverittomana.

Mitä jos olisin vaihtanut alaa? Olisin varmasti ihan tyytyväinen, sillä turvallisuus ja tasaisuus ovat minulle loppujen lopuksi elämässä tärkeintä. En usko, että olisin onnellinen, vaan kuihtuisin unelmoidessani haaveammattini opiskelemisesta.

Mitä jos olisin valinnut erittäin hyväpalkkaisen alan? Ansaitsisin varmasi ainakin puolitoistakertaisesti tai kaksinkertaisesti rahaa jo tässä vaiheessa uraani, mutten usko, että se motivoisi minua yrittämään kovemmin mitään elämässä.

Mitä jos raha ratkaisisi kaikki elämäni käänteet? Asuisin omistusasunnossa, säästäisin neuroottisesti ja tuntisin syyllisyyttä todella paljon. Juuri nyt on hyvä olla, kun on kolikoita sukanvarressa muttei kahleita velkavankeudessa.

Mitä jos olisin uskaltanut hypätä tuntemattomaan jo monta kertaa? Olisin varmasti epäonnistunut useammin, mutta myös onnistunut useammin. Olisin ehkä rakastanut hetken vaaraa, mutta palannut aina lähtöpisteeseen. Turvaan.

Mitä jos olisin nauttinut enemmän kahdeksan vuoden takaisesta päivästäni? Olin onnellinen, tuore ylioppilas ja kuvittelin saavuttaneeni jotakin suurta. Minulla oli maailman ihanimmat juhlat, joissa mummi paasasi kuivakakuista, äiti laittoi hanttiin, joku lämmitti mikrossa salaa kylmää kahvia ja me herkuttelimme ystäväni kanssa tarjoilupöydän jämillä aamulla. Heti, kun olimme kävelleet ilman kenkiä sateessa kotiin.

Jos siis olisin vuonna 2011 tiennyt, että elämä oikeastaan alkaa vasta lakkiaisista, olisin varmasti muistanut nauttia useammin ja elää enemmän täysillä.

Onnea kevään ylioppilaille ja muille valmistuneille!

Mitä asioita jossittelet yleensä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavoitteena 10 euron päiväbudjetti – Miten kävi?

Kerroin viime viikolla Instagramissa kokeilevani 10 euron päiväbudjettitavoitetta, jossa ideana – kuten arvata saattaa – on se, että rahaa käytetään päivässä korkeintaan kymmenen euroa niin, ettei päivän ylijäämä siirry seuraaville päiville. Kokeiluni epäonnistui, mutta turha se ei ollut.
DSC_0063Raha ja kulutuskäyttäytyminen ovat olleet melko suosittuja aiheita blogissani, joten toivon, että myös tästä viikkoraportista on iloa ja jopa hyötyä. Haluan myös muistuttaa, että 10 euron päiväkohtainen budjetti ei ole mikään selviytymiskoe, sillä monet ihmiset elävät paljon pienemmällä rahamäärällä, puhumattakaan siitä, että maailman mittakaavassa monet elävät alle dollarilla päivässä. Lisäksi on hirvittävän helppoa ja mukavaa lähteä tällaisiin haasteisiin, kun siihen ei ole oikeaa pakkoa. Aina voi kuitenkin opetella tarkkuutta oman tilipussin hallinnassa, ja siksi halusin kokeilla budjettirajaa.

Yleensä käytän rahaa noin 20 euroa päivässä, mutta mittaan sitä viikkotasolla, eli karkeasti yritän käyttää viikossa rahaa noin 150 euroa. Summa sisältää ruokaostokset, pienet shoppailut, ulkona syömisen ja noutoruoat sekä kotitaloustarvikkeet. Talouden toinen osapuoli hoitaa oman ruutunsa, ja sovimme aina, mitä kumpikin meistä ostaa. Kalliissa hankinnoissa vuorottelemme.

Miltä tavoiteviikkoni näytti?

Maanantai: 1,48 €
Lähdimme äitini kanssa ostamaan uutta nettivekotinta Ratinan kauppakeskuksesta, joka oli täynnä houkutuksia. Lopulta jouduin pakon edessä ostamaan vain vegepiirakan ja vesipullon, sillä lounaasta oli jo kulunut yli viisi tuntia ja edessä oli pitkä bussimatka ja paljon iltapuhteita.

Tiistai: 5,80 €
Ostin lähimmästä suuresta marketista viikon eväsaineksia: jogurttia, parsakaalia, leipää ja chiliä.

Keskiviikko: 0 €
Syntymäpäivänäni pyyhälsin suoraan kotiin, jossa herkuttelimme nepalilaisella ruoalla. Niitä en kuitenkaan maksanut itse käyttötililtäni, jota päiväbudjettihaaste koski.

Torstai: 51,94 €
Viikko meni käytännössä torstaina pieleen. Ostin koko loppuviikolle ruoka-aineet, eväät ja aamupalat. Oikeasti olisi pitänyt karsia ja keskittää ostokset edulliseen jättimarkettiin. Viidesosa päivän kuluista upposi Picnicin uuniperuna-annokseen lounaalla, mutta hyvä niin. Kyseessä oli nimittäin paras syömäni ateria vähään aikaan. Uuniperuna-annoksen saa myös vegaanisena, sillä kermaviilikastike ainakin minun annoksessani vaihdettiin guacamoleen.

Perjantai: 25,95 €
Perjantaina jatkui näköjään huonoksi havaittu linja, sillä rahaa meni reippaasti enemmän kuin piti. Hain ranskalaisia ja vegekebabia iltapalaksi, sillä minulla oli aivan kammottava nälkä. Nälkään ja päivän rahanmenoon syynä oli se, että pistäydyin kaksiksi muuttuneilla yksillä ystäväni kanssa. Ilman pubireissua rahaa olisi kulunut noin 10 euroa.

Lauantai: 8,60 €
Ostin lähikaupasta paprikaa, nyhtökaurapyöryköitä, kurkkua ja vegekebabia, sillä teimme cocktail-tikkuja peli-iltapalaksi. Kauppareissu oli muistutus siitä, että tiettyjä valintoja tehdessä vegeruoka on kallista, oikein ostaessa ei.

Sunnuntai: 11,90 €
Sunnuntai oli malliesimerkki siitä, miten rahaa huomaamatta valuu ostoksiin, joista ei jää edes muistijälkeä. Täydensin tahinivarastoani ja ostin samalla jalapenoja ja tomaattimurskaa. Lisäksi hain finaalipeliin talouden toiselle osapuolelle purilaisainekset, kuten mustapapupihvejä ja vegejuustoa. Hän puolestaan osti kotiimme sellaista, mikä minun alun perin piti ostaa, joten tilit tuli tasattua.

Keskimäärin käytin rahaa 15,10 euroa päivässä. Koko viikon aikana käytin 105,70 euroa, joka on noin kolmasosan vähemmän kuin tavallisesti.

Missä onnistuin? Mikä meni pieleen?

Mietin oikeasti sitä, mihin rahaa käytän, mutta huomasin, ettei päiväbudjetti ole minulle niin merkityksellinen, sillä itse asiassa joinakin päivinä käytin rahaa enemmän siksi, että 10 eurosta oli jäljellä vielä vaikka kuinka, mikä lopulta ajoi siihen, että rahaa menikin enemmän kuin piti. Kokeilun päiväkohtainen keskiarvo 15,10 euroa ei eroa ihan hirveästi siitä, miten tavallisesti käytän rahaa. Kuten totesin, 10 euroa on myös aika paljon rahaa, joten sen asettamien rajojen alittaminen ei vaadi edes kummoista kekseliäisyyttä, sillä halvimmillaan vegeateriat voi kotona kokata alle eurolla per annos.

Seuraavan kerran voisin yrittää budjettitavoitetta huomattavasti pienemmällä summalla käteistä käyttäen. Kun kortti olisi kotona, ei sitä voisi käyttää, vaikka haluaisi. Silloin valintojen järkevyys olisi pakko punnita.

Mikä sinun viikkobudjettitavoitteesi on? Mikä olisi realistinen, mutta haasteellinen päiväbudjetti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yleishyödykeköyhät: Nämä joka kodin tavarat meiltä puuttuvat!

Ken jaksaa blogiini jääkiekkohuumassa sukeltaa, pääsee nyt kurkistamaan kotiimme, josta puuttuu aika monta kodin yleishyödykkeeksi koettua juttua. Tervetuloa siis meille! Sujuisiko elo kodissamme?
DSC_0164 (2)DSC_0158 (3)DSC_0167 (3)Kodistamme ei mielestäni puutu mitään, mutta tarkemmin ajateltuna meillä ei omasta tahdostamme ole montaakaan asiaa, joita lähes kaikkien kodeista löytyy. Muutenkin ajatus yleishyödykkeestä on aika huvittava. Missä vaiheessa kodeista tuli niin yltäkylläisiä, että kymmenet elektroniikkalaitteet ovat arkipäivää? En tarkoita, etteikö kehitys saisi jatkaa hurjaa kulkuaan tai että pitäisi jämähtää päretorppaan, mutta onhan se huvittavaa, että lähes kaikkeen on keksitty sähkömasiina.

Olen aiemmin ollut mestari keräämään krääsää, joten on ollut helpottavaa huomata, että hamsteripiirteeni on hälvennyt iän karttuessa. Sanotaanko näin, että monet asiat kodissamme ovat vaatineet kompromisseja, ja jos toiselta osapuolelta kysyttäisi, asuisimme varmaan teltassa keskellä olohuoneen lattiaa ja tekisimme ruokaa avotulella.

Matot. Tarkoitukseni oli todeta, ettei meillä ole mattoja, mutta onhan niitä, vaikka toki vähemmän kuin ihmisillä yleensä. Meillä on suuri kuramatto eteisessä, pieni kynnysmatto parvekkeen oven edessä, ohut ja helposti siirreltävä vessan matto ja työhuoneeni pörrömatto. Asunnon pinta-alan huomioiden se on aika vähän.

Mikroaaltouuni. Mikrosta luopuminen oli aluksi minulle kova paikka, vaikken edes käyttänyt sitä. Kaipaan nykyään mikroa vain silloin, kun haluaisin lämmittää ruoantähteitä, mutta on kai hyvä syödä tuoretta ruokaa ja välttää mikroaaltoja. Toisinaan myös keittiön mikrolle varattu kolonen ja sen ammottava tyhjyys keljuttaa.

Keittiön muut sähkövermeet. Kahvinkeitin on meille itsestäänselvyys, mutta muita sähkölaitteita meillä ei perusuunia ja sauvasekoitinta lukuun ottamatta ole. Joskus mietin tehosekoittimen hankintaa, mutta olen todennut toistaiseksi sauvasekoittimen kätevämmäksi pesun kannalta. Onhan meillä toki uudenkarhea astianpesukone, joka ei totisesti ole ekoteko, mutta sanotaanko näin, että kyllä se käsin tiskaamisen voittaa. Aikahan on rahaa.

Kylpyhuoneen elektroniikka. Meillä ei ole pesukonetta tai kuivuria, sillä taloyhtiössämme on toimiva pesukone, joka tosin joskus kiukuttelee niin, että ehkä kerran vuodessa harkitsemme oman ostamista. Emme kuitenkaan näe järkeä siinä, että yhden rapun yhdeksällä taloudella jyllää samaan aikaan yhdeksän pesukonetta, kun pesemisen voi hoitaa yhteisissä tiloissa.

Kauneuselektroniikka. En omista suoristimia, kihartimia tai hiustenkuivaajia, mikä johtuu täysin siitä, etten koskaan jaksaisi käyttää niitä enkä halua rasittaa hiustani lämpökäsittelyllä.

Tuuletin. Viime kesä oli tukahduttavan kuuma ja silloin olimme vähällä hankkia minkä tahansa tuulettimen. Ne sattuivat olemaan loppu kaikista kaupoista, joten oli pärjättävä ilman. Tänä kesänä teimme päätöksen olla hankkimatta sitä, sillä selvisimmehän viimekesäisestäkin koettelemuksesta.

Auto. En aio koskaan hankkia autoa, sillä minusta se on tarpeettoman kallis hyötyynsä nähden eikä sitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua ekologiseksi valinnaksi. Lainaan tai vuokraan auton, kun sitä tarvitsen.

Viihde-elektroniikka. Meillä on televisio ja vähän liian monta tietokonetta, joista kaksi on aktiivikäytössä. Emme omista pelikonsoleita tai muita viihdevekottimia. Tietokone hoitaa kaiken työn, ja toisinaan tv jää pelkäksi ruuduksi tai olohuoneen koristeeksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani Suomi varmisti paikkansa MM-kilpailujen finaalissa. Se meillä katsottiin suoraan televisiosta, sillä emme jaksaneet virittää HDMI-kaapelia tietokoneelta tv-ruudulle nähdäksemme pelin suoratoistopalvelusta. Chromecastia meille ei nimittäin todellakaan tule koskaan. Periaatekysymys sekin.

Mitä yleishyödykkeeksi koettua sinulla ei ole kodissasi? Mitä ilman et voisi elää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

27 opetusta elämästä

Täytän tänään 27 vuotta. Lukusanana se näyttää jo ihan uskottavalta ja pyöristyy selvästi tavoittelemaani kolmeenkymppiin. Syntymäpäiväni kunniaksi kirjasin ylös 27 ensimmäistä asiaa, jotka elämäni opeista tulivat mieleeni.
DSC_0085Tuotteiden päiväys kannattaa aina tarkistaa kaupassa. Olen ostanut aiemmin niin monta pilaantunutta tuotetta huolimattomuuttani, joten syynään päiväyksen aina. Lähikaupassamme on ollut jo monta kuukautta helmikuussa vanhentunut majoneesi. En ole jaksanut huomauttaa asiasta. (K-Market Amurin työntekijä, tarkista Poppamies-hylly, jos luet tämän.)

Päiväbudjetti selkeyttää arkea ja ilahduttaa, kun se alittuu. Silloin överipäivät eivät harmita. Itselläni tosin on usein joko nollapäiviä tai niitä, jolloin ostan kassillisen tarpeellista ja tarpeetonta, joten tasapaino säilyy.

Äänestä. Aina. En voi käsittää sitä, ettei aikuinen ihminen äänestä. Myös EU-vaaleissa pitää äänestää.

Tee monen päivän eväät mukaan töihin. Säästää aikaa ja rahaa ohjaten samalla järkevään kulutukseen!

Ole ystävällinen. Melkein kaikille. Mutta varsinkin asiakaspalvelijoille. On kammottavaa ajatella, kuinka paljon kuraa niskaan ihmiset saavat palvelutyössä. Persläpikäytös ei vie asioita eteenpäin.

Älä koskaan jätä sanomatta, mitä ajattelet, jos se ei loukkaa muita.

Toisten tekoja on turha tuomita vain siksi, ettei itse koskaan tekisi niin. En voi sietää mustavalkoisuutta enkä halua sortua siihen. Ehdottomuus on inhottavaa.

Ei ole olemassa elämää määräävää kohtaloa, vaikka siltä tuntuisi. Sorrun joskus vähän taikauskoon, mutta yritän ajatella, että ei ole maagista voimaa ohjaamassa meitä. On vain valintoja ja sattumien summia.

Raha menee rahan luokse. Aina. Sen huomaan jopa omassa elämässäni. Kun rahaa tulee, sitä todella tulee. Ja joskus ei.

Vaikka muovin käyttöä pitäisi vähentää, kannattaa käyttää elintarvikesäilytykseen pieniä muovipussukoita, jos ne voi kierrättää. Ovat käteviä.

Työpaikan kahvimuki kannattaa pestä useammin kuin oikeasti jaksaisi. Pelottaa ajatella, kuinka paljon kupissani on bakteereita.

Aika auttaa pettymysten käsittelemisessä, ei punaviini. En tiedä, auttaako mikään paremmin kuin aika.

Terassille on syytä lähteä, kun pyydetään. Kieltäydyn liian usein kaikesta, joten yritän tarkoituksella suostua ex tempore -kutsuihin. Yllätysillat ovat parhaita.

Kannattaa muistaa, että kukaan ei katso uimahallin suihkussa juuri sinua. On inhottavaa vetää nahkeaa uimapukua märkää ihoa vasten ja silloin tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat, vaikka enhän itsekään kyylää muita ihmisiä hallin suihkutiloissa.

Googlaa aina alekoodit. En ole tarjoushaukka, mutta nopealla haulla voi saada oikeasti mukavankin rahallisen hyödyn.

Mieti huolellisesti, kenen kanssa ja mistä asiasta kinaamiseen jaksat käyttää energiaa. En nykyään pidä asioita yhtä paljon sisälläni kuin ennen, mutta olisi minulla enemmän sanottavaa kuin ulos tulee, sillä en yksinkertaisesti jaksa vängätä turhasta.

Taltioi sukusi tarinat ja tee DNA-testit ennen kuin on liian myöhäistä. Kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää isäni puolen sukuun suuri aukko ja joihinkin kysymyksiin emme koskaan saa vastausta. Äitini vanhemmat taas kuolivat niin nuorina, että moni asia jäi sanomatta ja selvittämättä jo varhain. Siksi taltioin DNA:t ja tarinat visusti talteen omalta lähipiiriltäni, kun se vielä on mahdollista.

Ole luottamuksen arvoinen. En ole aina ollut, mutta viime vuosina se on ollut minulle ykkösasia. Tuntuu hyvältä, että minuun luotetaan ja minulle uskoudutaan.

Ilahduta läheisiäsi. Siitä saa itsekin hyvän mielen. Talous ei kaadu muutaman euron ilahdutukseen.

Järjestä silloin tällöin suuret juhlat. Haaveissani järjestäisin valtavia puutarhajuhlia aina kesäisin, mutta toistaiseksi se ei ole mahdollista, sillä parvekkeemme on kooltaan reilun neliömetrin ja ainoa vihreä asia siellä on kaupungin istuttamasta lehmuksesta pudonnut lehti.

Itku loppuu vain itkemällä. Suihkussa itkeminen on helpointa ja kivuttominta. Jos itkua pidättelee, kasvaa pala kurkussa liian suureksi. Kyyneleet turvottavat silmiä, mutta vähiten silloin, kun sen tekee suihkussa.

Älä koskaan jätä vastaamatta viestiin tai kommenttiin. Tästä aion pitää kiinni, sillä minusta vastaaminen on suorastaan velvollisuus, jos joku näkee vaivaa kommentoidakseen jorinoitani tai lähettääkseen minulle henkilökohtaisen viestin.

Kerro toiselle jotakin hyvää, kun se on mahdollista tai siihen on aihetta. Välillä arki tuntuu niin kiireiseltä, ettei ole aikaa jorista mitään ylimääräistä, mutta olen silti yrittänyt ryhdistäytyä ja kertoa ja kehua, kun näen tai kuulen jotakin kivaa.

Tee mielikuvaharjoituksia menneisyytesi ikävistä tapahtumista, jotta voit unohtaa ne. Kun ikävät hetket käy läpi yksityiskohtaisesti, niistä pääsee nopeammin yli.

Älä murehdi tänään sellaista, mitä voi murehtia myös huomenna. Pystyn tarvittaessa saamaan itseni muutamassa minuutissa äärimmäisen stressaantuneeseen tilaan asioista, joille en kyseisellä hetkellä voi mitään. Siksi olen päättänyt, etten ajattele stressaavia asioita ennen kuin niille oikeasti voi tehdä jotakin.

Nukahda käsi kädessä kumppanisi kanssa. Mummi sanoi tehneensä näin vaarin kanssa yli 50 vuotta. Kun toista koskee, ei häntä unohda.

Sovi riita ennen nukkumaanmenoa. Sovinnosta ennen yötä pidän ehdottomasti kiinni, olipa riita syntynyt kenen kanssa tahansa. En halua kuluttaa yötä murehtimalla enkä varsinkaan jättää sitä seuraavaan päivään. Mitä tahansa voi tapahtua.

Minkä ikäiseksi kuvittelit minut? Mitä sinä olet oppinut elämästä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viikon paras päivä ja neljä muuta ennen sitä

Sain blogiini mainion kommentin, jossa todettiin yleisesti, että on parempi olla hiljaa silloin, kun ei ole sanottavaa. Otin neuvosta vaarin – vaikka vaareja minulla ei ole sen enempää kuin mummojakaan – ja pidin kirjoituslomaa viikon. Olen saanut energiani nyt takaisin, sillä onhan viikon paras päivä: perjantai. Ja ehkä joku Suomen jääkiekkopeleistä huolimatta jaksaa kuunnella juttujani.
DSC_0031Maanantai livahti ohi aivan huomaamatta, ja aluksi olinkin täynnä intoa uudesta viikosta, sillä alun perin ei pitänyt olla tiedossa kuin peruspuuhia. Tulikin uutta ja uuden opettelua. Minähän inhoan muutoksia ja vielä enemmän epäonnistumista. Pelkään epäonnistumista niin, että vanhat mokat saattavat pyöriä mielessäni pitkään. Muusta en tiedä, mutta ainakin tällä viikolla olen onnistunut täydellisen neilikkakimpun hankkimisessa. Yleensä valitsen huononuppuisen ja helposti nuupahtavan risupesän, mutta nyt persikanvärisin kukin koristeltu vihta on tönöttänyt pöydällämme uljaasti jo monta päivää.

En varmasti ole ollut yhtä väsynyt pitkään aikaan kuin keskellä viikkoa, mikä taitaa johtua vain siitä, että päivät ovat olleet kuormittavampia kuin aiemmin. Olen sammunut joka ilta kuin saunan lyhty, vaikken itse asiassa ymmärrä, miksi juuri saunan lyhty sammuu niin herkästi. Liekö kyse fysiikasta, lämpötilavaihteluista ja oven jatkuvasta käymisestä. En ole koskaan kärsinyt uniongelmista satunnaisia nukahtamisvaikeuksia lukuun ottamatta, mutta silti on aina yhtä ihanaa nukahtaa niin sanotusti ykkösellä.

Yksi syy raukeuteeni oli uimahallissa käynti, joka oli kaikin puolin unohtumaton kokemus. Sen lisäksi, että kokeilimme ystäväni kanssa Ulla Taalasmaan innoittamina vesijuoksua, saimme kimppuumme hallilimanuljaskan. Jos nyt ei aivan kimppuumme, niin kintereille ainakin. Hieman säälittävä ja oudosti huohottava hemmo seurasi meitä radalla herkeämättä, mikä tuntui ahdistavalta, mutta pelastuimme, kun vaihdoimme viralliseen tätialtaaseen vesijuoksemaan.

Tänään on onneksi viikon paras päivä. Perjantai. Torstai ei  todellakaan ole yhtä paljon toivoa täynnä kuin perjantai. Koko viikonloppu on vielä edessä ja tuntuu siltä, että mitä tahansa voi tapahtua. Siitäkin huolimatta, että oikeasti poistun kotikolosta korkeintaan lähisatamaan katsomaan auringonlaskua. Jos siis maltan istua siellä niin myöhään, että kesästä kielivä aurinko alkaa painua maille!

Ennen rauhoittumista täytyy hoitaa vielä pakolliset asiat: viestit, suoratoistopalveluiden peruminen, EU-vaaliehdokkaan valinta ja PåMackanin ja vadelmahillon paistonkestävyyden selvittäminen. Työkaverini sanoi tosin, ettei ainakaan hilloa kannata uuniin laittaa, mutta minäpä en sitä niele noin vain. Ehkä perunajauho tekee ihmeitä, sillä se kuulemma pystyy mihin vain. Yleensä näiden sanojen jälkeen olen itse polttanut käteni uunin vastukseen tai sitten pilannut kalliilla raaka-aineilla valmistetun kakun.

Tätä perjantaita ei kuitenkaan voi pilata mikään. Ei edes parvekkeella riehuva pörriäinen tai Lauri Tähkää huudattava alakerran naapuri. Minähän sitä paitsi pidän Tähkän musiikista ainakin vähän. Enemmän kuin ampiaisista.

Mikä on viikon paras päivä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Äiti puhuu äitiydestä

Äitienpäivän kunniaksi jaan äitini ajatuksia siitä, millaista on olla äiti. Sillä nimellä olen kutsunut häntä jo liki 27 vuotta – ja toivottavasti saan kutsua lempeää ja jääräpäistä naista äidikseni vielä toisetkin 27 vuotta.
DSC_0014 (6)
Minkälainen äiti koet olevasi?

– Ainakin toivon olevani sellainen, joka ei alista tai riistä lapsensa omaa tahtoa ja joka muistaa antaa aina tilaa eikä uutele liikoja, vaikka joskus haluaisikin tentata kaikesta oikein kunnolla. En halua olla lapseni kaveri, sillä äiti on aina äiti, jotenkin enemmän turvallinen toivottavasti. Äiti ei tunge lapsensa pirskeisiin eikä äidin kanssa tehdä samoja asioita kuin kaverin.

Mikä yllätti eniten äitiydessä?

– Ei minua yllättänyt mikään enkä osannut edes jännittää suurta elämänmuutosta. Äitiys tuntui alusta asti luontevalta ja helpolta, joten ihmettelin, missä lehtien ja oppikirjojen maalaamat kauhukuvat piileskelevät. Ehkä asenteeseeni vaikutti hyväunisen vauvan lisäksi se, että olin aina ollut lasten kanssa tekemisissä. Hoidin nuorena lapsia palkkiota vastaan, ja siskoistani ehti tulla äitejä paljon ennen minua.

Miten oman äidin menettäminen varhain vaikutti äitiyteesi?

– En itse asiassa koskaan ajatellut, että se olisi suoraan vaikuttanut minuun äitinä, mutta pelkäsin sairastumista jonkin verran. Äitini kuoli rintasyöpään 41-vuotiaana, kun minä olin 15-vuotias, joten pelkäsin, että oma lapseni joutuu kokemaan saman. Kun rinnastani löydettiin myöhemmin harmittomaksi osoittautunut patti, murehdin ennen koepalatuloksia paljon sitä, mitä pahimmassa tapauksessa lapselleni käy, jos minua ei enää ole.

Mikä äitiydessä on yksinkertaisesti parasta?

– Se, että saa seurata lapsen kasvua ja kehittymistä. Ajatuksia ja oivalluksia. Kokonaisuus on parasta.

– Inhoan sitä, kun jotkut puhuvat lapsensa kanssa olemisesta laatuaikana. Lapsi kuuluu tavalliseen arkeen, joten ei hänen kanssaan oleminen pitäisi olla laatuaikaa, jota nautitaan harvoin, vaan jokapäiväistä eloa. Ei lapsensa kanssa voi olla vain silloin, kun sattuu huvittamaan.

– Nyt, kun mietin, niin tuntuu siltä, että nykyaikana monella on äitiys aika hukassa. En tiedä, saako tätä sanoa näin. Lapsi pitää ottaa osaksi arkea ja yhteisöä eikä antaa painella omin päin hukassa. Veikkaan, että älypuhelin syö monien aikaa vanhemmuudesta.

Mitä pelkäät äitinä?

– Lapsestaan on aina huolissaan ja toivoisi, ettei häntä kiusattaisi maailmalla. Nuorena, kun oli elämänsä kunnossa ja koki olevansa vahva ja jotenkin voittamaton, ei oikein osannut pelätä mitään.

Mitä samaa näet itsessäsi ja tyttäressäsi? Millä tavalla olette erilaisia?

– Kumpikaan meistä ei pidä siitä, että neuvotaan, jos ei ole apua pyytänyt. Uskallamme olla sellaisia oman tien kulkijoita emmekä ole laumasieluja, jotka lähtisivät joka tuulen mukaan. Olemme myös määrätietoisia ja järjestelmällisiä, mikä tarkoittaa sitä, että viemme aloitetut asiat aina loppuun asti. Emme myöskään katso ketään kieroon, vaan ymmärrämme kaikenlaisia persoonia.

– Olen impulsiivisempi kuin tyttäreni, vaikka me molemmat kuohumme välillä. Saatan olla nyt räväkämpi kuin hän, mutta luulen, että hänestä tulee ihan samanlainen minun iässäni. Monet ovet paukkuvat varmasti vielä. Tällä hetkellä minä olen meistä se, joka reagoi voimakkaammin ja nopeammin vähän kaikkeen.

Miten äitiys muuttuu, kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja äiti vanhenee?

– Voisi luulla, että pelko hälvenisi vanhemmiten. Päinvastoin! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa nähdä mörköjä ja maailman pahuutta, ja siksi toivon, että tiedän suurin piirtein, missä lapseni liikkuu, vaikka hän ei ole asunut vuosiin luonamme.

Hyvää äitienpäivää!

Minkälaisia ajatuksia äitiys sinussa herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa