Saitko ruusun? Entä oikeutta?

Hävettää myöntää, että minun oli tarkoitus arvostella naistenpäivää nokkelasti sukupuolinäkökulmasta, turhien lahjojen kannalta ja puhua toisen arvostamisesta, mutta huomasin unohtaneeni, mistä naistenpäivässä todella on kyse.
DSC_02666Naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909 Yhdysvalloissa vaatetyöläisten lakon jälkimainingeissa, mutta kansainvälistä naistenpäivää on juhlistettu vasta vuodesta 1911 lähtien. Suomeen juhlapäivä saapui joidenkin lähteiden mukaan vuonna 1914, mutta vakiintunut juhlapäivä siitä tuli vasta vuonna 1917, kun naisten onnistui lakollaan vauhdittaa Venäjällä tsaarin vallasta luopumista.

Historiasta huolimatta Suomessa naistenpäivää käsitellään mielestäni liian kevyesti, jos asiantuntijajärjestöjä ei oteta huomioon. Ei aina tietenkään tarvitse synkistellä, mutta minua risoo se, että päivässä huomio kiinnittyy siihen, että mies muistaisi ostaa ruusun naisläheiselleen. Vaaleanpunaisten ja ylihinnoiteltujen krääsäkorujen äärellä unohtuu helposti se, että kyse on ihmisoikeuksista, ja siksi on harmi, ettei teema ole selkeästi läsnä arjessa, vaan valtaa pitävät orkidea-asetelmat ja suklaasydänrasiat.

Ehkä ongelma on päivän nimessä. Me kutsumme sitä naistenpäiväksi, kun taas kansainvälinen naistenpäivä muistuttaa selvästi globaalista ongelmasta, puhumattakaan siitä, kuinka vaikuttavilta englanninkieliset nimet International Women’s Day ja United Nations Day for Women’s Rights and International Peace kuulostavat.

Jotakin arvostuksestamme päivää kohtaan kertoo, että muualla, kuten Guinea-Bissaussa, Laosissa ja Kiinassa, naistenpäivä on kansallinen vapaapäivä. Uskallan tosin epäillä, että vapaapäivä ei välttämättä kulu näillä seuduilla puhtaasti ihmisoikeuskysymyksiä pohtiessa. Tuskin niin tapahtuisi meillä koti-Suomessakaan. Eihän vappunakaan tuijoteta työläisten oloja, vaan pullonpohjia.

On hyvin helppoa alkaa saivarrella sukupuolikysymyksillä naistenpäivänä. Entä miehet tai muunsukupuoliset? Miksi naisilla on oma päivä? Miksi yksi sukupuoli on nostettava jalustalle? Äkkiseltään voisi ajatella, että naissukupuolen korostaminen tiettynä päivänä korostaa naisten erityisyyttä – eikä välttämättä hyvällä tavalla. Ikään kuin sanoo ääneen sen, että epätasa-arvoa on ja on aina ollut. Ja se täytyykin kohdata!

Naistenpäivähän on viesti historiasta. Siitä, että oikeuksia tai huomiota ei ollut eikä maailma ole vieläkään tasa-arvoinen, olipa kyse sitten sukupuolista tai muista tekijöistä, kuten rahasta, työstä tai uskonnosta. Siksi naistenpäivä on erinomainen tilaisuus kerrata jo saavutettuja työvoittoja ja uusia tavoitteita. Iltalukemiseksi voi valita naistenlehden sijaan vaikkapa Pekingin julistuksen ja toimintaohjelman, joka laadittiin YK:n neljännessä naisten maailmankonferenssissä Pekingissä vuonna 1995.

Minulla on joka päivä mahdollisuus viettää naistenpäivää: väkivallatonta ja oikeudenmukaista arkea turvallisessa kodissa. Tasapainoinen elämäni ei tietenkään poista maailman kurjuutta, ja siksi ihmisoikeuskysymyksiin pitäisi pureutua 364 päivänä vuodessa, ei vain 8. maaliskuuta kalenteriin kirjattuna naistenpäivänä.

Toistaiseksi yksikään maaliskuun alussa ostettu ruusupuska ei ole onnistunut edistämään naisten maailmanlaajuista tasa-arvoa.

Minkälaisia ajatuksia naistenpäivä herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämää, josta ei jäisi muistikuvia

Hyvää iltaa, blogi! Ihana nähdä. Viime aikoina on tuntunut siltä, etten ole nähnyt oikein mitään, sillä arki on imaissut minut loputtomalta tuntuvaan putkeen, jossa on vaikea saada mistään kiinni. Sitten upottanut sumuun, jonka keskellä toivoo ihmettä. Valoa ja rauhaa.
DSC_0297Oli pienestä kiinni, ettei tästä paluujutusta – jos muutaman päivän julkaisuhiljaisuutta voi comebackin arvoiseksi kutsua – tullut ehtaa valitusvirttä siitä, kuinka arki vie mukanaan, väsyttää ja heittää valtavaan aikuisten vesiliukumäkeen, jonka läpi sujahtaa niin hirveää kyytiä, ettei siitä jää muistikuvia. Vain välähdyksiä vauhdista ja muutama naarmu putken liitoskohtien muttereista.

Onneksi en kuitenkaan avannut tällä hetkellä aivan kammottavaa hurinaa pitävää Lenovoani ennen päiväunia. Kuten aina, useat asiat ovat paljon paremmin, kun on nukkunut. Ja kun keittiöstä alkaa kantautua vieno lohkoperunoiden ja tofunakkien tuoksu. Olo on virkeä ja pystyn käsittelemään päälleni vyörynyttä arkilastia kevyemmin ja toteamaan, että harmi kuraisista pohkeista ja kenkiin kävellessä pomppivista kivistä on johtunut vain siitä, ettei minua ole luotu heräämään joka aamu kuudelta.

Minua ei myöskään ole luotu gourmetkokiksi, kondiittoriksi tai joogaguruksi. Eilisen vietin tiiviisti keittiössä kokaten hirveän määrän makeaa ja suolaista: Oreo-kakkua, brownieita, guacamolea ja punajuurisosekeittoa. Tulisin hulluksi, jos moisen apekasan loihtiminen olisi työpäivieni sisältö, vaikka itse asiassa pohdin vielä pari päivää sitten, voisiko ruoka tavalla tai toisella olla ammattini. Ei ehkä perinteisimmällä tavalla tai edes muodikkaiden ruokakassien suunnittelun muodossa.

Eniten olen harmistunut siitä, etten ole saanut viikolla aikaiseksi sitä, mitä odotin. Olin valmistautunut joogaamaan, mikä toteutui ja on toteutunut viime viikkoina lähinnä kuvitelmissani. Ajattelin, kuinka istahdan pörröiselle matolleni, asettelen joogatiilet riviin ja tunnustelen uutta, viileän kevyttä urheilutoppiani, josta muuten valitsin liian pienen koon, mutta joogaamallahan sekin ongelma ratkeaa. Jos siis joogaisi. Vähän samalla tavalla kuin kirja valmistuisi, jos sitä kirjoittaisi, mutta olen onneksi tunnetusti nopea. Arkiselvitysjuttuni, joka lähenee jo loppuaan, kirjoittamiseen on mennyt noin 17 minuuttia. Korkeintaan 17 minuuttia.

Huolimatta varmasti hurjilta kuulostavista vastoinkäymisistäni, joita en unenpuutetta lukuun ottamatta pysty edes nimeämään kuin yleiseksi harmitukseksi, olen tällä viikolla vihdoin käynyt uimahallissa. Vihdoinkin melkein viereisessä talossa sijaitsevassa uimahallissa. Olipa onni mennä sinne ystävän kanssa, sillä olimme koomisen pihalla siitä, kuinka hallissa pitää toimia. Muistelimme uimapuku- ja peseytymissääntöjä ja viime hetkellä väistimme miesten pukuhuoneen, johon olimme vahingossa ajautumassa. Vaan eipä mennyt kaikki silti putkeen, sillä ystäväni sai huutia ponnarin puuttumisesta. Se unohtui! Meitä lähinnä nauratti uimahallin sääntöviidakko, vaikka siisteyttä ja hyviä tapoja arvostammekin.

Polskiessamme edestakaisin aikuisten vapaata allasta muistin, miksi liikunta tekee niin hyvää ja miten hyvältä painottomuus tuntuukaan. Tuntui nimittäin siltä, että olen vihdoin lähellä suuaukkoa putkimaisessa vesiliukumäessä, johon vielä hetki sitten luulin tukehtuvani. En halua elää elämää, josta ei jää muistikuvia, vaikka eihän niitä varsinaisesti tarvitse kerätä vanhuutta varten, kun ei silloin muista mitään kuitenkaan. Ajatus on kuitenkin niin kiehtova, että jatkan välähdysten keräämistä.

Mutta ensiksi syön. Amerikansinappi on parasta tofunakkien kanssa.

Tuntuuko sinusta siltä, että arki lipuu ohitse huomaamatta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Minuun kaiverrettu, eteenpäin luovutettu

Kun tilaa netistä geenitestin, täytyy valita, vetääkö keittiön kaapista esiin alumiinifoliorullan taitellakseen siitä hatun vai luottaako sokeasti siihen, että DNA-testien ajatuksena on yhdistää sukuja ja tarjota entistä helpommin työkaluja itsetutkiskeluun. Sitähän teknologia ja terveysboomi ihailevat.
DSC_02000Keskittyessäni intoilemaan etnisen alkuperäni selviämistä ja uusia sukulaisia en ole käsitellyt kuluttajille tarjolla olevia DNA-testejä ilmiönä tarkemmin, vaikka ne ovat erinomainen esimerkki siitä, millaisia mahdollisuuksia tieteen ja teknologian arkipäiväistyminen luo ja kuinka ne laajentavat itsetutkiskelun mahdollisuuksia.

Pohdin jo aiemmin syitä DNA-testien tekemiseen ja kerroin uskovani, että geenitestit kiinnostavat, sillä ihmisellä on tarve selvittää alkuperänsä ja tuntea itsensä erityiseksi. Jotkut hakevat jännitystä ja viihdettä, toiset toivovat ihmettä ja sukusalaisuuksien selviämistä pumpulipuikon pyörittelyllä. Miksi geenitestejä markkinoidaan ja tehdään juuri nyt?

Markkinoinnin ja testien suosion kasvu ovat tiukassa syy-seurausyhteydessä toisiinsa, mutta sekään ei vielä selitä ajankohtaa ja anna vastausta miksi-kysymykseen. On selvää, että teknologia ja tiede ovat kehittyneet niin paljon, että testien tekeminen on tarpeeksi edullista ja helppoa kuluttajalle. Yhdellä klikkauksella tuote hyppää ostoskoriin, ja kun nimi- ja osoitetiedot on otettu ylös, kortilta lähtee muutama kymppi rahaa. Sitten lopulta kaukaa Yhdysvalloista saapuu paketti, joka palautetaan syljen kera takaisin.

Mutta miksi nyt? Miksi 2010-luvulla? Ihmiset ovat tottuneet mittaamaan itseään kaikin tavoin. Älypuhelinsovelluksilla voi seurata esimerkiksi liikkumista, painoa, askeleita, kuukautisia, raskautta, unta, veden juontia, kaloreita ja ravintosisältöjä. Luulenpa, että kaikille ruumiin toiminnoille on kehitetty mittaussovellus. Itsetutkiskelu teknologian avulla voi johtaa ähkyyn tai sitten siihen, että mikään ei riitä. Siinä on geenitestien otollinen markkinarako. Etenkin, jos uskaltaa tilata kattavat testit terveydestä.

Sairaan pelottavaa

Jos on vähänkään selannut suomalaisten youtubettajien mainosvideoita, on taatusti törmännyt ainakin MyHeritagen yhteistyökampanjoihin, jotka markkinoivat etnisen alkuperän selvittämistä. Animoitu maapallo pyörii vasten tähtitaivasta ja läväyttää näyttöön maita, maantieteellisiä alueita ja kansojen nimiä, joihin testaajan perimä on jäljitetty. Minä sain tulokseni hieman koruttomammin, sillä FamilyTreeDNA:lla kartassa välkkyvät pastellisävyt vasten harmaata taustaa.

Hyvinvoinnin merkitystä korostavassa ajassa on suorastaan ihme, ettei terveyteen keskittyviä geenitestejä mainosteta enemmän. Liekö syynä terveysviestinnän käytännöt, lait tai eettiset syyt, sillä en ole nähnyt yhtäkään mainoskampanjaa geenitestien sairausalttiuksien selvittämisestä. Olisi melko raakaa kutsua ja kannustaa ihmisiä selvittämään, kuinka nopeasti elämä mahdollisesti voi päättyä ja sekään ei välttämättä pitäisi paikkaansa, kun on kyse vain alttiudesta. Tilatessani omaa testipakkaustani olisin muutamalla eurolla voinut ostaa sairausselvityksen, mitä en kuitenkaan itseäni ja elämänlaatuani suojellakseni missään nimessä tehnyt.

Itsesuojelusyistä jättänee myös moni muu sairausalttiudet selvittämättä, minkä vuoksi onkin ymmärrettävää, että testien markkinointi keskittyy etnisen alkuperän tutkimiseen. Sehän tarjoaa vain kevyttä, harmitonta jännitystä ilman riskejä. Yhtä harmittomalta kuulostavat serkkutestien sukulaisuusosumat, joita ei yllätyksekseni ole vielä havaintojeni perusteella ainakaan kotimaisissa some-kanavissa hehkutettu. Ehkäpä sukulaisuusosumat koetaan sellaisena yksityisasiana, josta ei sovi huudella. Olisihan se melkoinen päätös yhteistyölle, jos selviäisi kipeitä tarinoita suvusta. Itse en hätkähdä salaisuuksista, mutta ymmärrän, että jotkut reagoivat toisin.

Hatun paikka

Kovin napakkaa foliohattua ei tarvitse kiskoa päähänsä kyseenalaistaakseen testien turvallisuuden. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi haukkoa hengitystä pumpulipuikkoa suussa pyöritellessä tai pelätä salaisten virusten istuttamista, vaan sitä, mitä tapahtuu, kun testipakkaus lähtee paluupostina tutkimusyhtiölle. Testaajalle ei jää kuin lasku postimaksusta, ilmoitus sähköpostiin pakkauksen vastaanottamisesta ja tunnukset nettisivustolle, johon tulokset ilmestyvät.

En epäröinyt hetkeäkään DNA-testin tekemistä tai edes ajatellut perehtyväni mahdollisiin kauhukuviin ja salaliittoteorioihin. Se johtuu yksinomaan siitä, että tällaiset asiat eivät kiinnosta minua millään tavalla, vaikka muuten olen tiedonjanoinen ja jopa mysteereistä syttyvä selvittäjä. Sillä ei ole minulle mitään merkitystä, mihin DNA:ni on mennyt ja mitä sillä tehdään. Eikä minua myöskään naurata ikihauska vitsi, jonka yleensä kuulee, kun kertoo tehneensä DNA-testin: ”Voikohan rikoksesta nyt jäädä kiinni?” Heh heh.

Voi olla, että uskon sinisilmäisesti hyvään tai luotan liikaa siihen, ettei minulle voi koitua harmia siitä, että olen lähettänyt sylkinäytteeni teksasilaiseen testilaboratorioon. En kuitenkaan voi kieltää sitä tosiasiaa, että minä olen lähettänyt sisimpäni, syvimmän minuun kaiverretun tiedon, tuntemattomalle tutkimusyhtiölle. Sitä, mitä tuloksille tapahtuu, en todellakaan voi tietää. Syy, miksi olen suostunut tiedon luovuttamaan, on se, että minusta syvintä ihmisessä ei ole geenidata, vaan ajatukset, arvot, historia ja tieto. Niitä minulta ei voi varastaa kukaan.

Miksi DNA-testit ovat mielestäsi kasvattaneet suosiotaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tyttöjen ilta pitää terapeutin loitolla

Kun on päivästä toiseen kymmenien ihmisten kanssa tekemisissä, on täysin yksin vietetty aika välttämätöntä minulle. Yhtä tärkeä osa sielunhoitopakettiani on aika ystävien kanssa. Ne kuuluisat tyttöjen illat.
dsc_0056Oletan, että oman ajan tarpeeni on keskimääräistä suurempi, ja olenkin freudilaisittain tehnyt päätelmän, että sen täytyy johtua lapsuudestani perheen ainokaisena. Minähän olen aina ollut yksin. En yksinäinen, hylätty tai edes joutunut selviämään mistään yksin tai liian nuorena. Minulla on aina ollut paljon kavereita, ystäviä, lähisukulaisia ja hyvät vanhemmat, mutta silti kotona olen aina saanut omaa aikaa, koska vieraat eivät ole olleet aina läsnä eivätkä vanhemmat paikalla tai tauotta leikkimässä.

Oman ajan tarve kuulosta ruuhkavuosia elävän äidin yksinoikeudelta, minkä vuoksi saanen joskus kummaksuvia katseita puhuessani oman ajan tarpeestani. Minulle se on yksinkertaisesti aikaa aivan yksin. Kun koti on hiljainen tai juuri niin meluisa kuin haluan. Se voi olla aikaa kaupungilla ilman, että tarvitsee huomioida ketään muita. Silloin otan silmälasit pois, jotta maailma on kokonaan minun, kun ohikulkijat hukkuvat sumuun.

Toinen ja yhtä rakas tapa viettää omaa aikaa on tyttöjen ilta, vaikka minua itse asiassa alkoi ärsyttää aivan äsken koko sana. Tytöttely saa otsasuoneni pullistumaan ja kaiken lisäksi tyttöjen ilta kuulostaa tyhjäpäisiltä pyjamabileiltä. Ikään kuin pyhältä toimitukselta olisi viety sen ansaitsema arvo.

Uskallan sanoa, että tyttöjen ilta – tai siis erinomaisen analyyttinen keskustelutuokio kuuman kahvin tai viileän viinin kera – on ratkaissut monta ongelmaa, ennen kuin niitä on ehtinyt edes syntyä.

Viimeaikaisissa keskusteluissamme on ruodittu kaikkea kännistä kierrättämiseen.

Menneet ja tulevat juhlat
Kuinka hiprakassa morsian saa olla omissa häissään etiketin mukaan?
Saako rintapumppua käyttää tanssilattialla?
Onko pakko suostua tanssiin, kun joku tulee hakemaan?

Sukulaisuussuhteet
Mitä jos olisikin sisarus, josta ei tiedä mitään? Kuka suuttuisi? Kenelle? Miksi?
Kenen kuolema kosketti eniten?

Suhdekiemurat
Kuka vehtasi ja kenen kanssa? Miksi? Miksi ei enää?
Onko elämä nyt niin kuin sen pitääkin olla?
Mistä voi tietää, onko mikään ikuista? Tarvitseeko sitä tietää?

Ajankohtaiset teemat
Miksi ihmiset eivät kierrätä vaatteitaan yhtä paljon kuin voisivat?
Mikä Haluatko miljonääriksi -kilpailijoita vaivaa?

Ruoka
Mikä kauravalmiste on parasta dippijauheen kera?
Milloin vegaaniset uutuusjäätelöt tulevat kauppoihin?

Parasta on huomata, että yhä edelleen on mahdollista nauraa maha kipeäksi ja analysoida kaikkea ympärillä olevaa niin, että yhden ihan tavallisen lenkinkin jälkeen voisi laittaa koko elämänsä remonttiin. Tai tilata pizzan ja tunnustaa sen Whatsappissa.

Koetko tarvitsevasi paljon aikaa yksin tai ystävien kanssa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kevään merkkejä kuvauskauhumausteella

Tänä aamuna tunsin, että kevät oli ihan oikeasti tullut takaisin talven pimeyden takaa. Siksi olikin mitä parhain hetki lähteä ottamaan valokuvia minusta, sillä minä inhoan kuvattavana olemista ja kun siihen suostun, täytyy kaikkien tähtien olla kohdillaan. Tai jos nyt ei aivan tähtien, mutta ainakin kultaisen auringonlaskun, talvesta muistuttavan jään, hehkuvan lumen ja kevättä lupailevan pehmeän valon.
DSC_0215DSC_0298DSC_0296DSC_0295Näsijärvellä sijaitseva Mustalahden satama on ihan ehdottomasti suosikkipaikkani Tampereella. Se päihittää kaikki muut upeat maisema paikat, ja siksi yhä edelleen odotan hetkeä, että se herää eloon. Toistaiseksi siellä on järjestetty kesäpizzerian ohessa vain mopedistitapaamisia, mutta ehkä vielä joskus siitä tulee eteläeurooppalaistyyppinen satama, jossa kuuluu muitakin ääniä kuin kaljateltasta raikuva Teleksin keikka.

Jos minusta siis on aivan välttämätöntä ottaa kuvia, haluan tehdä sen Mustalahdessa. Eikä se ole ollenkaan huono ratkaisu, sillä maisemassa sekoittuvat talven yli nukkuva huvipuisto, avaamistaan odottavat ravintolat, paikoilleen jäätyneet laivat, uhkarohkeasti jäällä pyöräilevät urheilijat, ohi ajavat autot ja Amurin korkeat kerrostalot. Niin ja tietysti kaikkea ylhäältä katseleva Näsinneula, jonka taakse aurinko laskee jättäen itsestään muistoksi vain keltaiset säteet.

En ole koskaan viihtynyt kameran edessä, ja järkytys oli jälleen yhtä suuri, kun näin kuvat. Joukossa oli paljon mainioita otoksia, mutta pahimmat saivat ajattelemaan, miten ihmeessä voin poistua ulko-ovesta, miten kaksoisleukani voi näkyä kuvissa niin kammottavasti ja miten ihmeessä en yhtään näytä siltä kuin luulen. Lopulta hoidimme kuvaukset niin, että minä katsoin kamerasta asentoni ja toinen painoi vain laukaisunappulaa. Ero eri tavalla otetuissa kuvissa oli valtava ja jäljelle jäi lähinnä hämmennys siitä, näenkö todella itseni aivan väärin. Ennen kaikkea haluaisin tietää, mikä on totuus.

Olen varmasti jaaritellut ennenkin siitä, kuinka tekstit keräävät enemmän huomiota, jos ne on kuvitettu ihmisillä, yleensä kirjoittajalla itsellään. Tietysti oikeat ihmiset kuvissa saavat huomiota ja luovat kiinnostavuutta, mutta minusta ei ole järkeä tunkea eloa ihan joka paikkaan, sillä olisi mukava keskittyä itse asiaan kuvien sijaan. Koska se ei vain riitä, oli pakko ryhtyä tositoimiin ja ottaa itsestän valokuvia, joilla sitten maustan höpinöitäni tulevina kuukausina. Selvää on myös se, että sessioita täytyy pitää useita. Ei kesällä voi hillua villaneuleessa untuvatakki päällä satamassa, joka silloin on jo paljastanut muhkuraisen katukivetyksensä ja jonka laitoihin huvipurret kiinnittyvät.

Tule pian, kevät. Ja kesäkin.

Pidätkö kuvattavana olemisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa