Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lihaton lokakuu teki minusta minut

Oikeasti elämäni muutti jatkokampanja Lihaton tammikuu, mutta tapahtuihan se melko pian lokakuun jälkeen. Pidän tästä tarinasta niin paljon, että kerron sen nyt uudelleen käynnissä olevan Lihattoman lokakuun kunniaksi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAHämärän muistikuvani perusteella tiedän ajatelleeni vielä vuonna 2011, että Lihaton lokakuu on käsittämätön kampanja. Kahdesta syystä. Ensinnäkin ihmetytti, miksi kaikkeen pitää olla jokin kampanja, ja toiseksi: miksi ihmeessä pitäisi olla syömättä lihaa? Näin ajattelin täynnä intoa hyvin edenneestä – terveyden nimissä toteutetusta – laihdutusprojektista, jonka toteutin lähinnä lihalla ja salaatilla.

Ei tullut kuitenkaan mieleen, voisiko jokin olla pielessä, sillä minulle ei oikein maistunut muu kuin tietynlainen naudanjauheliha, riisi ja salaatti sekä leivät. Käytännössä ennen terveysprojektia olin kouluajan ruokailuissa nauttinut vain riisiä ja salaattia. Ei siis ihme, että jouduin lopulta flunssakierteeseen, jossa olin ihan oikeasti viikon välein kipeänä. En ollut edes harkinnut kasvisruokavalioon siirtymistä, vaikka läheinen ystäväni oli kasvissyöjä. Lopulta hänen kannustuksellaan luovuin kokonaan lihasta, eikä se ollut edes suuri menetys. Ei ole ollut ikävä vähärasvaista naudanlihaa, joka sekin maistui vain tietyllä tavalla pilkottuna. Myös kehon hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän, ja kasvisruokavaliolla oli helppo pitää hyvää oloa yllä.

Alussa söin lähinnä riisiä ja salaattia Hälsans köketin pakastetuotteiden kera. Hampurilaiset vaihtuivat soijarouhemunakkaaseen, ja petolliset yönälät taltutin tölkkipavuilla ja nuudeleilla. Profiloituminen kasvissyöjäksi kuitenkin kesti. Olin pitkään vain se, joka on alkanut ’hömpötellä’. En mikään oikea kasvissyöjä, vaikka koin itseni sellaiseksi. Söin satunnaisesti lihaa ja lipsuin monta kertaa hakemaan töiden jälkeen euron purilaisen pikkunälkään. Kaikki aikanaan; hairahdukset loppuivat vähitellen.

Suuri käänne ruokamaailmassani tapahtui nykyisessä kodissani, jossa en tosin vielä silloin tiennyt jonakin päivänä asuvani. Sunnuntai oli taittunut iltaan, kun nenäni eteen tuotiin lähinepalilaisesta linssi-tomaattikastiketta ja riisiä. Tuntuu hölmöltä sanoa, mutten ollut edes ajatellut, että tällaistakin ruokaa on olemassa. Äärinirsona lihansyöjänä etniset keittiöt ja suurin osa muistakin ravintoloista oli karsiutunut pois ruokakulttuuristani, sillä niissä ei ollut mitään, mitä olisin voinut syödä. Tuoreelle kasvissyöjälle aukesi aivan uusi maailma. Sellainen, johon kuuluvat ihanat linssiruoat, kuten tänään nautittu linssi-tomaattimuhennos. Jep, se sama, joka muutti ulkonasyömiskulttuurini.

Nykyään olen löytänyt tasapainon ruokavaliooni. Voisin sanoa olevani oman elämäni osa-aikavegaani. Tämä varmasti risoo monia, mutten halua luvata mitään, mitä en voi pitää. Mitä järkeä on luvata olevansa vegaani, jos huomenna käykin niin, että kehoon livahtaa maitotuotteita tai hunajaa? Minulle riittää se, että teen parhaani. Käytän kauramaitoa, olen luopunut lähes täysin kaikista maitotuotteista satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ja käytän suomalaista luomuhunajaa, jos välttämättä tarvitsee. En koskaan käyttäisi liivatetta, mutten myöskään saa kohtausta, jos sitä on jossakin tuotteessa. Ihminen on altis houkutuksille.

Olen edelleen sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään päätöksiä ihan oman ajattelun jalostumisen perusteella, mutta kieltämättä kampanjat toimivat hyvinä herättäjinä ja keskustelunavauksina. Ilman Lihatonta lokakuuta istuisin vieläkin keskipäivän lounaalla jauhelihakönttipihvin, köyhän riisin ja vielä köykäisemmän salaatin äärellä. Lihaton lokakuu ei kuitenkaan ole kaikille loppuelämän projekti, eikä tarvitsekaan. Kuukausikin on jo pikkuisen pienempi hiilijalanjälki planeetalle.

Näin sanoo ihminen, joka matkustaa kerran vuodessa maailman toiselle puolelle. Ristiriitaista, tiedetään. Jos yrittää tehdä parhaita mahdollisia valintoja itseään ja kehoaan kuunnellen ja ympäristöä kunnioittaen, ei voi olla ihan väärällä tiellä. Enkä sitä paitsi usko ehdottomuuteen. Sitä mieltä tosin olen, että jokainen aikuinen ihminen pystyy halutessaan olemaan syömättä lihaa kuukauden. Jos vain jaksaa innostua kokeilemaan.

Veganismiani ovat edistäneet inspiraatioruokakanavat, joista etsin jatkuvasti uusia sisältöjä lautaselleni. Alla parhaat vinkkini!

Vegaanikanavia Youtubessa

Cheap Lazy Vegan
Kanava lunastaa täysin nimensä lupaukset. Kanadalaisen Cheap Lazy Veganin Rosan reseptit ovat oikeasti helppoja – myös niille, jotka eivät ole vegaaniruokaa kummemmin kokkailleet. Kanavalla on  ripaus korealaista keittiötä ylläpitäjän sukutaustan vuoksi, mutta ennen kaikkea reseptit keskittyvät helppoon arjen perusruokaan. Seuraavaksi kokeilen vegaanista quichea, joka muuten valmistuu muutamasta ainesosasta nopeasti. Tietenkin.

The Viet Vegan
Vietnamilaiseen keittiöön ihastuneelle ja helppoa aasialaistyylistä ruokaa kaipaavalle kanadalais-vietnamilaisen The Viet Veganin Lisan reseptit toimivat, mutta uskon, että niistä saavat irti myös edistyneemmät kokit. Ehdoton hyve on se, että reseptit ovat nimenomaan vietnamilaisia, sillä tuntuu siltä, että yleensä reseptit keskittyvät lähinnä Kiinaan tai Koreaan. Vaihtelua!

PS Olen vegaani
Käsittääkseni PS Olen vegaani on ensimmäinen suomalainen vegaaniruokakanava, joka keskittyy pelkästään ruokaan ja resepteihin. Kanava tarjoaa myös hyvin vinkkejä uutuustuotteisiin, sillä Minni ja Paju raportoivat säännöllisesti vegetuotteista ja kokkaavat niistä myös helppoja ja inspiroivia ruokia. Kokeile esimerkiksi mannapuuron kanssa paahdettua kvinoaa!

Minkälaisia ajatuksia Lihaton lokakuu -kampanja herättää? Oletko osallistunut tai harkitsetko osallistuvasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ällöttävän ihania, ihan pieniä hetkiä

Olisiko tänä viikonloppuna aikaa nauttia ihan pienistä asioista? Oma listani jäänee puolitiehen, mutta ainahan voi yrittää parhaansa. Itse asiassa silloin, kun ei ole aikaa, täytyy takertua kaikista pienimpiin murusiin.
DSC_0001Sellaisia ihan pikkuruisia hetkiä ovat ne…

Kun löytää uuden aamupalalajin, joka valmistuu nopeasti, mutta maistuu työläämmältä kuin valmistusaika antaa olettaa. Aloin miettiä lapsuuttani. En tainnut saada tarpeeksi mannapuuroa. Äiti, voitko selventää? Joka tapauksessa tilanne on se, että PS Olen vegaani -Youtube-kanavan reseptivinkin ansiosta syön nykyään jokaisena hitaana aamuna mannapuuroa ja paahdettua kvinoaa. Eiköhän ote pian kuitenkin taas lipsu, ja lähden päivän menoille kahvikupin voimalla, vaikka sietäisi pysytellä manniksessa. Siinä on nimittäin paljon proteiinia ja ravintokuitua. Täydellistä iKaffeen tehtynä.

Kun pyöräilee töistä kotiin ja saa katsella hiljalleen tummuvaa taivasta. On hämärää, muttei pimeää. Voisin jäädä kotimatkalla tuijottelemaan kaikkia reitin varrella olevia puistoja. Erityisen kiehtova on Aleksanterin kirkon puisto, jossa valot palvovat ikivanhoja puita ja yli sata vuotta vanhat hautakivet kiljuvat mennyttä. Kuitenkin on turvallista: liikenne ja se karmea tietyömaa aivan vieressä.

Kun näkee silmiensä edessä ympäristön muuttuvan. Teollisuusrakennuksista ja kolkoista rakennustyömaista tulee yllättävän kiinnostavia, kun niitä katselee kaupungin valojen loisteessa vasten sitä täydellisesti hämärtynyttä, aavistuksen sinistä taivasta. Havahduin tänään siihen, kuinka Ratinan kauppakeskus on kohonnut silmissä. Hetki sitten oli vain tyhjä kuoppa, ja nyt pytingin taakse jäänyttä stadionia ei enää näe joka suunnasta. Pelkään, että muutun pian keski-ikäiseksi tai vanhukseksi, joka puhuu Anttilan kulmasta, Koskarin nurkista ja ajoista, jolloin kuljettiin vain bussilla.

Kun uppoaa täydellisesti uuteen sarjaan, joka herättää ajatuksia tai ihan vain rentouttaa. Olen jo tunnustautunut pohjoismaisten sarjojen faniksi. Skam oli ihana paluu teinivuosiin, ja se auttoi ymmärtämään nykynuorten menoa, vaikka eihän minun siitä kai tarvitse tietää sen kummemmin. Ensitreffit alttarilla ja Maajussille morsian pakottavat punnitsemaan sitä, mihin itse olisi valmis. The Affair saa ihastelemaan kaunista toteutusta ja arkipäiväisiä ongelmia, jotka on onnistuttu pukemaan kiehtovaksi draamaksi.

Kun vihdoin saa aikaiseksi piipahtaa uuteen ravintolaan, ja huomaa, että se tarjoaa nimenomaan sellaista ruokaa, josta itse pitää. Ja kun näkee, kuinka oma kumppani nauttii samasta sapuskasta. Tai ainakin omasta annoksestaan. Tällä viikolla ahdoin itseni Thai Sisters’ Wokiin Syö!-viikkojen menua maistamaan. Oikein hyvää tofua nuudeleilla ja kookoscurryllä. Syö!-viikkojen ekstrana annoksiin tuli kolme kevätrullaa, jotka valitsin tuoreina ilman paistoa. Harvassa ovat paikat, joista rullia saa tuoreena.

Kun voi viettää koko päivän sängyssä kirjojen kanssa. Vaikkei niitä edes lukisi. Riittää, että saa hypistellä ja selata. Ideoida omaa teosta. Tällä viikolla Adlibris on kiikuttanut lähitorin kioskille kaksi pakettia. Ensimmäisestä lähetyksestä kuoriutui Karita Sainion Hyvin eletty, ja toisesta paljastui Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Niistä kuulette myöhemmin.

Voikohan koskaan tulla päivää, jolloin jokainen hetki olisi täydellinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tärkeimmät opit Aasian-reissuiltani

Aasiassa matkusteleminen on jättänyt minuun poikkeuksellisen syvän jäljen. Ennen Kiinaan lähtemistä en ollut edes ajatellut, että ’sinne’ voisi matkustaa. Kun matkustaa tarpeeksi kauas, asiat saavat uudet mittasuhteet.
DanbaJos kuvittelee, että osaa syödä puikoilla, joku palauttaa aina maanpinnalle. Siihen on syynä se, että kotipuolessa ruokailu tapahtuu usein Hackmaneilla. Toisella Kiinan-matkalla olin aivan varma, että viimeistään silloin minusta on tullut puikkovelho. Vuoden tauon jälkeen. Lihasmuisti on ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen, etteikö minulle olisi väkisin tyrkytetty lusikkaa, kun omasta mielestäni onnistuneesti ja niin ylpeänä noukin paistettua riisiä lautaselta ensimmäisinä reissuiltoina. Eipä vain ruokailuseuralleni tuotu lusikkaa.

Vessaan pääsy voi kestää yli kahdeksan tuntia. Sen ajan pystyy pidättelemään, jos haluaa. Kupla otsassa -sanonta ei varmastikaan ole syntynyt työpaikan loputtomalta tuntuvassa käymäläruuhkassa tai Hullujen päivien painajaisjonossa. Sen on täytynyt saada alkunsa syvällä Kaakkois-Aasian vuoristossa, jossa bussi jumiutuu vuorenrinteeseen useiksi tunneiksi, eikä oikein kehtaa lorauttaa bussin kylkeen. Hätä ei lue lakia, mutta varsin ylellisiin toiletteihin tottuneilla se lukee ainakin häveliäisyyttä. Se, että kahdeksan tunnin jälkeen pääsee vihdoin vessaan, on tunne, jonka äärellä on todellakin ihmiselämän ja sen tarpeiden helpottumisen ytimessä.

ABC-asemat alkavat helposti tuntua luksuskeskuksilta, kun käy aasialaisilla huoltoasemilla. Ei voi yleistää. Aasiasta löytyy kaikkea ja paljon enemmän, kuin mitä täällä on, mutta kun matkustaa tarpeeksi syvälle ja meidän näkökulmastamme syrjään, eivät huoltoasemat todellakaan ole viihdekeskuksia. Ihan tavallisia paikallisasemia, mutta meidän näkökulmastamme ällöttäviä. En ole sudenpentu, mutten myöskään se prinsessa, jonka patjan alla oli herne. Jonkinlainen rajani menee siinä, että huoltoasemien vessat oksettavat niin, että pyörryttää. Vai haluaako joku tehdä tarpeensa rivissä kouruun, jota ei ole siivottu koko päivänä? Ja päivä, se on käymälässä pitkä aika.

Kun kärsii tarpeeksi nälästä, osaa ruokaa arvostaa aivan eri tavalla. Varsinkin, kun oman ruokavalion mukaisesta appeesta ei ole mitään taetta. Kärsiä on ylimitoitettu ja epäreilu verbi maailman mittakaavassa, ja jollakin tavalla sen käyttö tuntuu väärältä elämässä, jota pyörittää yltäkylläisyys. Nälkä se kolkuttaa kuitenkin ihmisen vatsaa maailmankolkkaan katsomatta. Pitkän matkustamisen jälkeen paistettu pinaatti tuntuu samalta kuin lihansyöjästä jokin ihana sisäfileepihvi. Luulisin.

Hotellisänkyyn kaatuminen on etuoikeus, joka ei yllätä. 20 euroa on pieni raha ihmiselle, joka lähtee maailman toiselle laidalle, mutta yleisellä tasolla se on paljon. Kun sukeltaa paikallisen Cumuluksen lakanoihin, tuijottaa kapeaa ja kauniisti valaistua kujaa ja aamulla herää siihen, kun tuorehedelmäkärryt jälleen kolisevat mukulakivillä, voi vain pohtia, miksi kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän.

Toiseuden kokeminen toisin päin, kuin mihin on tottunut, hämmentää. Enpä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eläimeksi kuin hetkinä, jolloin monta pikkutyttöä kerääntyy hypistelemään vaaleaa naavamaista pehkoani. ”Hello”, he sanovat. Aavistuksen likaiset sormet kokeilevat hiuksiani. Hävettää, minun hiukseni ovat likaiset. Olo on kuin näyttelyeläimellä, mutta ei voi suuttua. Ollaan toiseuden ytimessä.

Paikallisten tapoja täytyy kunnioittaa, muttei palvoa. Kannattaa tehdä parhaansa, mutta ei yrittää liikaa. Suomalaisesta ei tule kahden viikon reissulla tiibettiläistä, mutta riittää, että osoittaa kunnioituksensa. Pitikö tännekin tunkea? Ilmeisesti, mutta siksi kannattaa käyttäytyä fiksusti. Ei kannata jakaa armopaloja, jos voi tukea paikallista kulttuuria muuten. Olemalla oikein kliseisesti ihminen ihmiselle.

Ihminen on pieni. Luonnonvoimien armoilla. Kun ei elä mannerlaattojen välissä, valmistaudu vastaanottamaan tsunameita ja maanjäristyksiä, unohtuu se, että suurin mullistus ei olekaan kiehuttava tietyömaa. Ihminen on niin pikkuruinen, että yksi peruselementti voi tuhota hetkessä satojatuhansia ihmisiä. Kaunista ja kamalaa. Tuleeko mikään ihmisen keksintö koskaan voittamaan luonnonvoimat? Epäilenpä.

Kun luulee tuntevansa jonkin kulttuurin, onkin nähnyt siitä vain pienen palasen. Se saa nöyrtymään. On aika paksua sanoa nähneensä koko maan, jos on käynyt vain yhdessä kolkassa. Jos maassa on miljoonia tai miljardi ihmistä, muutamassa kaupungissa vieraileminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Siksi kai maailma onkin aika hieno paikka. Sitä ei voi tuntea koskaan.

Katsokaapa kuvan kiinalaisnaista. On helppo luulla oppineensa elämästä jotakin, mutta oikeasti taskut ovat aika tyhjät, kun vertaa itseään vanhaan viisauteen. Sellaiseen ikiaikaiseen, jota ei ehkä koskaan itse saavuta.

Mitä sinä olet oppinut reissussa? Entä Aasiassa ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hukutatko jälkipolvesi muoviin?

Kuvittele, että voisit nähdä muutaman sukupolven yli. Katsoisit lastenlastenlastenlastasi, joka perheen aurinkolomalla paratiisisaarella laskisi vesipuistossa liukumäkeä hurjaa vauhtia. Kieppuisi ja kieppuisi, kunnes liukumäen suu sysäisi lapsen mereen, matalaan kohtaan tietysti. Lapsen varpaat eivät uppoaisi pehmeään hiekkaan, sillä merenpohja olisi muovia.
DSC_0046Huolestuttavia uutisia näkyvissä! Muoviin liittyvät ongelmat eivät olekaan kaukaisia ’toisten’ ongelmia, vaan ne tulvivat jo ulos turvallisen kodin hanasta. Lirahtavat huomaamatta päivän ensimmäiseen vesilasilliseen ja viimeiseen yömyssyyn. Kiinnostuksen voisi uumoilla heräävän, kun pysähtyy pohtimaan sitä, että elimistöön voi ihan oikeasti päätyä muovia. Se on puistattava ajatus. En ainakaan itse haluaisi popsia muovipakkauksia kylmiltään, joten en halua niiden materiaaleja piiloteitsekään kehooni.

Muovisaaste on levinnyt jo Jäämerelle asti, kertoo tutkimusryhmä, joka löysi avomereltä täydestä purjehdustouhusta muovilautan (Helsingin Sanomat 24.9.2017). Pahimman ennustuksen mukaan hiukkasiksi hajoava muovi vuoraa merenpohjan lopulta elottomaksi muovilaataksi, jos kauhukuvia on uskominen. Valtamerikonferenssiuutisesta (HS 8.6.2017) selviää, että meriin päätyy muovia 10–20 miljoonaa tonnia vuodessa. Ei kuulosta ihan tahattomilta kierrätysvirheiltä. Surullista onkin se, että silti muovin tuotanto vain kiihtyy (HS 20.7.2017).

Muovipakkaukset olivat varmasti loistokeksintö vuosikymmeniä sitten, kun muistissa olivat vielä välittömästi hajoavat tuohivirsut, mätänevät korit, lahoavat pussit ja helposti särkyvät, painavat lautaset. Minä ottaisin mielelläni kaupan tuoretiskin tuotteet kotoa tuotuun astiaan, mutta sehän ei käy päinsä, vaan eteen tuupataan moneen kertaan kelmutettu minisalaatti. Kauppareissun huipennus on sateessa sulava ja kesken matkan repeävä paperikassi, joka on kaltaiselleni kangaskassiunohtajalle usein ainoa ratkaisu.

Ei 1960-luvulla todellakaan ajateltu, että jääkaapin upottaminen järveen tai muovijätteen hautaaminen maastoon olisi ongelmallista. Kaikkihan niin tekevät, ajateltiin. Ehkä kuviteltiin, että maa nielee kaiken. Luonnonlait jo tuntevalle ihmiselle ei kuitenkaan tullut mieleen miettiä, miten käytännössä tapahtuisi se, että elektroniikka- ja muovijäte katoaisivat jäljettömiin keskellä metsää tai järveä, kun ei Ahtia ja Tapiotakaan ole olemassa, eivätkä haltiat kai osaa hävittää jätettä vahingoittamatta luontoa.

2010-luvulla pitäisi pystyä ajattelemaan järkevämmin. Maailman pelastaminen muulla tavoin kuin kierrättämällä on vaikeaa, jos ei ajatellut pokata erityisteoistaan Nobelia. Todennäköisesti myös ihmeiden suorittaminen on edelleen mahdotonta, joten kannattaa aloittaa esimerkiksi siitä, että raivaa kaapeistaan tilaa muovin kierrättämiselle, metallille, kartongille ja paperille sekä tietenkin biojätteelle. Sekajätettä tulee väkisin, mutta ideaalitilanteessa sen pitäisi mahtua pieneen purkkiin pitkällä aikavälillä. Muovijätettä tulee ruokapakkausten vuoksi valtavasti, joten alahan kurkkia jo lähimpiä kierrätyspisteitä, sillä ne tulevat pian tutuiksi.

Olipa taipuvainen ajattelemaan miten kyynisesti tahansa, tosiasia on se, että maailma on käsissämme nyt. Kaapissa odottavaa jätesäkkiä ei voi kierrättää takautuvasti ajatuksen voimalla sitten joskus. Eikö olisikin ihanaa, että sukupolvien päästä toteutuvalla etelänreissulla jälkeläisesi laskisi mereen, joka hohtaisi turkoosina ja jonka pohja olisi maailman pehmeintä hiekkaa?

Kierrätätkö? Miten ja mitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painajaisia ruuhkabussissa

Aivan karmea päivänkulku on tae siitä, että iltapäivän bussimatkalla kimppuun käy kurja kanssamatkustaja. Piinaavat matkaseuralaiset vaanivat tosin ihan kaikkina vuorokaudenaikoina, mutta joka tapauksessa aina silloin, kun hetki on mahdollisimman huono. Kurkkaa, väijyykö omalla reitilläsi seuraavia matkustajastereotypioita!
OLYMPUS DIGITAL CAMERAVanha tuttu
Kun sitä vähiten odottaa, sieltä se porhaltaa. Vanha tuttu. Yleensä joku naapuri kaukaa menneisyydestä. Kertoo joko omista leikkauksistaan, virtsavaivoistaan, kyselee kaikkea mahdollista muista naapureista, jota kumpikaan ei ole vuosiin nähnyt ja utelee lapsiluvusta ja naimisiinmenosta. Ei tänään, ei ainakaan tänään, kuuluu vieno pyyntö kuiskauksena, kun näkee vanhan, ankean tutun astuvan bussiin.

Innokas uusi tuttavuus
Lähdetkö treffeille? Minne olet menossa? Mikä horoskooppimerkkisi on? Muun muassa näitä kysymyksiä minulta on tiedusteltu bussissa. En lähtenyt treffeille, ja valehtelin, mihin olen menossa. Yleensä innokkain tuntematon juttukaveri avaa höpöttelyhanat silloin, kun itselle yhdenkin virkkeen muodostaminen on tuskaa.

Klassikko – tyhjän penkin varaaja
Jos kyseessä ei ole tilanne, jossa matkustajan on pakko varata penkki apuvälineille tai esimerkiksi korkean iän tai heikon liikuntakyvyn vuoksi laskea kantamuksensa penkille lattian sijaan, ei ole mitään syytä, miksi tavarat saisivat matkustaa ilman bussilippua penkillä. Varsinkaan ruuhkassa, jossa pienikin lisätila on korvaamaton. Käsittääkseni pitkän matkan busseissa täytyykin ostaa laukulle oma paikka, mikäli kantamuksensa haluaa matkustavan ihmisten kanssa. Sopisi ajatuksen tasolla hyvin myös lyhyille matkoille, joskaan en usko, että se tulisi oikeasti toimimaan. Laukun merkki ja hinta eivät muuten oikeuta varaamaan sille paikkaa täydessä bussissa.

Tukos käytävällä
Ruuhkassa täytyy väistää. Se ei ole kenellekään kivaa, kun liikkumavaraa on vähän. Käsittääkseni kukaan ei silti voi muuttua näkymättömäksi ja kulkea kenenkään lävitse. Siksi on turha näyttää hapanta naamaa keskellä käytävää, jos joku haluaa siitä ohitse. Bussista on pakko jäädä pois. Ikä ei oikeuta hankaloittamaan väistämistä tahallisesti.

Haisuli
Nenää kauhistuttavat tuoksut ovat yleensä sellaisia, ettei niiden levittäjä mahda ainakaan sillä hetkellä tilanteelle mitään tai matkustajasta huomaa, ettei suihkussa käynti ole jokapäiväistä herkkua elämäntilanteen vuoksi. Mutta sille ei voi mitään, ettei bussissa ole mielekästä matkustaa oksennusta, ulostetta, hikeä tai makeita päihteitä nuuhkien. Tähän, kun lisää matkapahoinvointialttiuden, on matkustusnautinto taattu. Totta on kuitenkin se, että joukkoliikenne on kaikkia varten hajuihin katsomatta.

Syliin istuja
Käsittämättömällä tavalla jotkut kuvittelevat, että istuessaan penkille he voivat litistää ikkunapaikalle jäävän kasaan ja viedä kaiken tilan itse. Onpa kiva istua toisen olkapää suussa. Tämä ei ole kokosidonnainen asia, vaan puhdasta röyhkeyttä. Usein tähän liittyy myös häiritsevä kurkkiminen vierustoverin puhelimennäytölle. Pitää seuraavan kerran kirjoittaa viesti puhelimen näytölle.

+ Äänet, joille ei mahda mitään
Vauvat ja yskivät nuhanenät ovat yleisimmät melulähteet bussissa, kuten arvata saattaa. Täydessä bussissa, väsyneenä, vähän kipeänä ei mielellään kuuntelisi minkäänlaista mekkalaa, mutta eivät varmasti vauvan vanhemmatkaan kuuntelisi itkua tai flunssainen yskisi, jos saisivat valita. Tuhahtelu ja ilkeät katseet eivät ole lääke tähän. Kysy enemmin, onko kaikki hyvin, jos siltä tuntuu. Tässä helistin tai nenäliina.

Kaiken tämän olen valmis kestämään, jos se on hinta toimivasta joukkoliikenteestä. Usein syynä siihen, että bussissa ylipäätään ärsyyntyy, onkin oma huono mieli. Joustaminen ja näiden suurten vastoinkäymisten kestäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yleiset käytöstavat voisi unohtaa. Ei tarvitse ärhennellä takaisin ärsytyksen kohteelle tai tehdä toisten bussimatkasta tarkoituksella ikävää tukkimalla kulkuväyliä ja tyhjiä penkkejä tai aiheuttamalla pahaa mieltä puhinalla.

Suomessa on toistaiseksi niin vähän ihmisiä, että joukkoliikenne soljuu joka tapauksessa jouhevasti muutamia ruuhkapiikkejä lukuun ottamatta.  Hieman voimakkaampi yhteen hiileen puhaltaminen täpötäydessä bussissa ei olisi silti pahitteeksi.

Joskus yllättävät kohtaamiset voivat piristää. Viime talvena raskaan työ- ja opiskelupäivän jälkeen hyppäsin ääriään myöten täynnä olevaan bussiin. Istuin penkillä reppu ja ostoskassi sylissäni. Kassistani pilkisti purjosipuli. Edessäni istunut hampaaton ja tärpätiltä haiseva kadunmies katseli sitä tutkivasti. Ei tänään, ajattelin. Ei nyt mitään keskustelua. Ajatukseni keskeytyivät, kun vanha kunnon puliukko kysyi: ”Mitä ajattelit tehdä purjosta? Mä tykkään kaikista sipuleista.” Niin minäkin, vastasin. Aloimme keskutella sipuleista lyhyesti, vaikka hermojani kiristi ruuhkassa. Lopulta jäin bussista vahingossa liian myöhään pois, pakkanen nipisteli varpaissa ja lumihiutaleet sulivat naamalle. Silti mieli oli parempi. Tässä maailmassa onkin vaikka kuinka paljon erilaisia ihmisiä, jotka tykkäävät purjosipulista.

Narinasta huolimatta hyvää nurkan takana vaanivaa maanantaita!

Mikä matkustajatyyppi risoo eniten? Minkälainen on ollut sinun unohtumattomin kohtaamisesi bussissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pitäisi ja pitäisi

Elän kahdessa vuorossa. On työpäiviä ja vapaapäiviä. Kumpaakin elovuoroa leimaa kuitenkin sama tapaluokka: konditionaali.
DSC_0016DSC_0011DSC_0014DSC_0040OLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0031DSC_0029DSC_0026
Perjantaista tuli yhtäkkiä yllätysvapaapäivä. Päätin, etten tee mitään tähdellistä. Valtavan vapauttavaa, kun vertaa päiviin, jotka alkavat kirjoittamisurakalla aamusta, jatkuvat muilla töillä ja päättyvät kirjoitusmaratoniin. Olipa päivä tyhjä tai aivan täysi, pitäisi-ajatuksista on vaikea päästää irti.

Pitäisi useammin istua alas kauppamatkalla ja katsella syyslehtiä. Mihin aina on niin kiire?

Pitäisi tehdä vähemmän heräteostoksia. Mutta, kun kaikki uutuustuotteet ovat niin kiinnostavia. Varsinkin lehdet ja ruoka.

Pitäisi myös lakata ostelemasta leikkokukkia ylenpalttisesti. Ja jos niitä ostaa, täytyisi iloita, kun ne kerrankin kestävät kaksi viikkoa. Pitäisi myös muistaa kompostoida kukat, kun ne ovat jo nuupahtaneet.

Pitäisi perehtyä eettisiin kysymyksiin tarkemmin. Pitäisi siirtyä luonnonkosmetiikkaan. Pitäisi valita pesuaineet paremmin. Harmi vain, että kaikki synteettiset tuoksut ovat niin ihania. En halua haista mullalta.

Pitäisi siivota vaatehuone. Olen tunkenut sinne kaiken epämieluisan jo parin vuoden ajan.

Pitäisi useammin mennä vanhempieni luo yöksi rauhoittumaan. Ostaa vähän suklaata, tehdä pizzaa, käydä iltakävelyllä ja katsoa kaikki mahdolliset talk show’t. Tämän toteutin tänään.

Pitäisi lähettää viestejä moneen paikkaan. Hoidossa! Osin.

Pitäisi näprätä puhelinta vähemmän päivän aikana. Ei ole normaalia, että toimiva akku on pudonnut jo alle kolmasosaan koko kapasiteetistä ennen puoltapäivää.

Pitäisi testata monta uutta ravintolaa. Missä välissä? No ihan siinä välissä, kun räpeltää puhelinta sängyssä tai katsoo Salkkareita.

Pitäisi selata verkkokauppoja ja valita työhuoneeseen uusi matto. Vanha kerää pölyä ja kiusaa asuinkumppaniastmaatikon nenää.

Pitäisi pestä ikkunat. Katupölyhän ne sotkee heti uudelleen, kun urakka on valmis.

Pitäisi lukea romaaneja niin, että ne alkavat tuntua yliannostukselta.

Pitäisi aloittaa oman proosateoksen käsikirjoitus. Pitäisi uskaltaa koota ajatukset ranskalaisiksi viivoiksi. Ja pitäisi ihan muina henkilöinä ajatella: ”Tämähän muuten kustannetaan.”

Pitäisi useammin syödä ranskalaisia, koska se on mahdollista, eivätkä silloin tällöin syödyt ranskalaiset ketään tapa.

Oikeasti tärkeintä olisi vain kauppareissulla pysähtyä läheiseen puistoon, katsoa kellertäviä lehtiä, koska ei ole kiire mihinkään. Ja kun kotiin lopulta menisi, laittaisi yhdessä falafelpyörykät uuniin, lämmittelisi viltin alla ja kokeilisi kurkumalaten keittämistä.

Mutta kyllähän sen tietää, että tosielämässä paahtaa vesisateessa kiukustuneena kohti kotia, väistelee lätäköitä ja kaahaavia autoja. Silloin kurkumalatte on viimeinen juoma, joka tulee mieleen.

Mitä sinun pitäisi tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa