Siellä, missä parhaat ideat syntyvät

Kun luovuuslukko on tiukimmillaan, kannattaa istuutua suihkutilan kylmälle lattialle ja kuunnella veden kohinaa, päästää irti toivosta ja huomata, kuinka ideat lopulta ja vähän yllättäen valuvat käsiin.
DSC_0167Viikko sitten ajauduin yllättäen ihan hirvittävään kirjoituslukkoon. Se tuntui puristuksena rinnassa enkä monesta yrityksestä huolimatta saanut sanaakaan virtuaalipaperille. Mieleeni ei tullut yhtäkään sellaista aihetta, josta jalostuisi vaivatta teksti. Yleensä nimittäin minulla on noin 20 aihetta, joista osasta tulee valmis juttu käden käänteessä. En tarvitse ullakkohuoneistoa ja kynttilänvaloa hyödyntääkseni luovuuttani.

Suunnittelin selvää hoito-ohjelmaa lukkoni avaamiseen: lenkkeilyä, viiniä ja rentoutusäänien kuuntelemista. Yhtäkään näistä ei tarvinnut ottaa käyttöön, sillä jumitus laukesi itsestään, ja sen jälkeen ymmärsin, missä parhaat ideani todella syntyvät.

Sateisilla, tuntemattomilla kaduilla. Kävelen nykyään enää harvoin mihinkään, sillä kuljen lähes poikkeuksetta pyörällä. Viime viikolla olin kuitenkin pakon sanelemana liikkeellä jalkaisin. Ja sinä päivänä satoi niin, että kastuin koko vaatekertaa myöten ja niin, että vesi valui pitkin silmälasejani. En voinut hypätä bussiin enkä tilata taksia keskelle puistoa, joten rämmin pitkin vähän tuntemattomampia lähiseudun katuja kotiin. Ideat alkoivat herätä. Sumuinen sade ja autiot kadut tuntuivat mystisiltä.

Suihkun rauhassa. Lukko aukesi lopulta suihkussa. Istuin suihkun lattialla hieromassa syväpuhdistavaa shampoota likaisiin hiuksiini ja katselin samalla puista kylpyhuoneen penkkiä. Sitten jostakin, ihan yllättäen, tuli mieleeni ainakin kolme postausteemaa, sitten vielä pari lisää, ja lopulta oli kiire pois suihkusta, etteivät ideat unohdu.

Kun lukko vihdoin aukesi, sain kasaan alle tunnissa seuraavan kolmen viikon tekstien aiheet eli parisenkymmentä juttua. Osa jäänee toteuttamatta niin kuin aina, mutta miten hyvältä tuntuukaan, kun ei tarvitse murehtia saamattomuuttaan.

Kauppakeskuksen hälinässä. Meluisat ostarit eivät varsinaisesti auta, jos ideointijumitus on pahimmillaan, mutta tavallisessa luovuustilassa kauppakeskukset ovat valtavan inspiroivia. On rauhoittavaa katsella ihmisten touhuja, seurata sivukorvalla keskusteluita ja nähdä, kuinka arki vilisee silmissä. Sellaisista hetkistä ammennan surutta erityisesti fiktioon.

Olen huomannut, että ideatyhjiöt syntyvät sykleissä. Blogin ja proosateokseni kannalta on hyviä, suorastaan riehakkaita viikkoja ja sitten vastapainoksi niitä vaikeita, kun täytyy maata suihkun lattialla tai kävellä sateessa, jotta saisi edes jotakin aikaiseksi. Erikoista on tosin se, että journalistisissa teksteissä en ole koskaan lukossa. Kai se on koulutuksen ansiota. Ne syntyvät kuin itsestään aina ja kaikkialla käskystä.

Opiskelin yhden kurssin verran ideointia yliopistossa. Valitsin kurssin täytepisteiksi, mutta se osoittautuikin ihanaksi viikon aloittavaksi luovuushetkeksi, jossa myös jääräpäiset ideointiperiaatteeni saivat kyytiä. Olen paatunut yksilösuorittaja ideoinnissa, mutta kurssilla huomasin, että on uskallettava myös luottaa ryhmän voimaan.

Ideointia voi omatoimisesti opiskella Risto Harisalon teoksesta Luovuuden teknologia – ideointimenetelmät organisaatioiden luovuuden vahvistajina (Tampere University Press 2011). Vaikka uskon siihen, että ideointia ja tietyssä määrin myös luovuutta voi opiskella, olen sitä mieltä, että parhaat ideat syntyvät, kun sitä vähiten odottaa. Ja silloin, kun odottaa, ei tule kuin kylmä ja kiukkuinen olo. Niin kuin eilen illalla luovuuslenkillä Näsijärven rannassa.

Inspiroivaa maanantaita!

Minkälainen ideoija olet? Missä parhaat ideat syntyvät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hajamielisesti kiitollinen

Onko epäkiitollista todeta kiitollisuusvouhotuksen tulevan jo korvista ulos? Kysehän on kuitenkin hyvistä ja arkea helpottavista ajatuksista.
DSC_0158Kiitollisuus on hetkessä elämistä ja sitä, että muistaa arvostaa ja ylipäätään huomata, mikä elämässä on hyvin. Näin ajattelee Työterveyslaitoksen ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkimusprofessori Jari Hakanen (Ttl.fi 13.10.2015). Miten ihanan yksinkertainen ajatus! Ja silti minua risoo kiitollisuudella mässäily.

Työterveyslaitoksen jutussa, johon Hakasta on haastateltu, kerrotaan, että kiitollisuuspäiväkirjan ja kiitollisuuskirjeiden kirjoittaminen ovat tutkimusten mukaan helppoja keinoja lisätä hyvinvointia ja onnellisuutta. Sen ovat huomanneet myös kaiken maailman mindfulness-oppaat ja hyvän mielen opukset, joissa kiitollisuuslistojen ilosanomaa levitetään.

Olen yrittänyt täyttää kuluneen vuoden ajan kuuliaisesti Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjaa (PS-kustannus 2017). Viime kuukaudet ovat tuntuneet tahmeilta ja itseään toistavilta. Aivan liikaa listoja, polkuja ja pylpyröitä kirjoitettavana, seurattavana ja väritettävänä. Ehkä en enää tarvitse samanlaista pysähtymistä kuin reilu vuosi sitten ostaessani kirjan todella uuvuttavan elämänjakson päättymisen kynnyksellä. Kiitollisuuden ei tietenkään tarvitsisi loppua  siihen, kun kaikki on hyvin, ja senpä vuoksi yksi mindfulness-henkisten teosten opetuksista lienee se, ettei pitäisi kaikkea hyvää itsestäänselvyytenä.

Ymmärrän siis, että kiitollisuus todella lisää hyvinvointia, mutta siitä huolimatta en jotenkin voi sietää joka tuutista ulos tulvivaa kiitollisuustoitotusta. Jälleen kerran: ilmiö ärsyttää, ei se, mitä kiitollisuudella tarkoitetaan. Selitys on sama, mistä puhuin unelmointia pohtiessani. Liitän ehkä liikaa kiitollisuuden korostamiseen ajatuksen siitä, että se samalla viestisi passiivisuutta ja sitä, että odottaisi hyvän pysyvän läsnä, kunhan vain tarpeeksi hokee sitä. Uskon tekoihin ja niillä kiitollisuuden osoittamiseen.

Olen eniten kiitollinen pienistä asioista: hyvästä ruoasta, rivakasti sujuneesta työmatkasta, vauhdikkaasti kulkevasta pyöräretkestä ja pitkistä yöunista. Harvemmin tulee fiilisteltyä elämän isoja teemoja, vaikka esimerkiksi terveys ja perhe ovat melkoisen valtavia kiitollisuuden aiheita. Niitä pysähtyy ajattelemaan usein arjessa vasta sitten, kun jotakin järkyttävää tai surullista tapahtuu, vaikka eihän sen niinkään kuuluisi olla.

Jos olen ihan rehellinen, en aina muista iloita niistä pienistäkään asioista, mutten myöskään vaadi ihmeitä elämääni ollakseni erityisen onnellinen. Kun kastuu sateessa läpimäräksi, kaatuu rappukäytävässä ostoskassien kanssa samalla, kun valot sammuvat automaattisesti, on kiitollisuuden tavoittaminen aika tiukassa. Sen saa pinnisteltyä esiin vasta, kun kaatuu sänkyyn kuivissa vaatteissa. Ja silloin kyllä saattaa tulla mieleen se, että asiat ovat oikeasti aika hyvin, jos jaksaa hermostua arkionnettomuuksista.

Kai kiitollisuudessa on kyse nimenomaan suurista linjoista ja siitä, että muistaa edes joskus palauttaa mieleensä kaiken hyvän, mikä on käsissä. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan vaadi aamuisin tehtyjä listauksia ja niiden someen lätkimistä, vaikka mikä minä olen kieltämään ketään hehkuttamasta kiitollisuuden aiheitaan. Taidan vain olla paatunut onnen kätkijä niin unelmoinnissa kuin kiitollisuudessa siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei hyvä voi kadota vain siksi, että sen sanoo ääneen.

Mitä mieltä olet kiitollisuusmietiskelystä? Teetkö kiitollisuusharjoituksia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hyvän tuulen kirjoituspäivä

Ottaen huomioon kuinka vaikealta kirjoittaminen on tuntunut viime päivinä olen saanut tänään aikaan enemmän kuin miesmuistiin. Samalla tarmolla olen pohtinut myös työtä, rahaa ja yrittäjyyttä.
DSC_01429.52 Herään pakottavaan kirjoitushätään. Näitä aamuja ei ole kovin usein, vaikka rakastan kirjoittamista. Avaan tietokoneen ja isken selaimeen ainakin viisi välilehteä tekstiluonnoksia. Jätän myös proosateostiedoston auki odottamaan päivän inspiraatiota.

10.38 Lähetän kirjoitustöihin liittyviä sähköposteja. Niitä on tämän luokan blogisti–toimittajalla oikein kaksin kappalein heti aamusta. Saan samalla tarmonpuuskan hoitaa talousasioita ja pieniä roikkumaan jääneitä hommia. Maksan laskut, ja täytän kalenteriini tulevan kuukauden menot. Vasta alkanut syksy on kohta ohi!

11.47 Juon onnellisena kahvia työpisteeni ääressä myöhäisen aamupalan jälkeen. Maha täynnä en jaksakaan enää kirjoittaa samalla innolla kuin aiemmin. En ole ansainnut vielä euroakaan tänään kirjoitustöilläni, eikä sinänsä siis tarvitse, koska onhan minulla päivätyöni. Aamulla lähetetyt sähköpostit tosin saattavat vielä poikia mammonaa. En voi olla ajattelematta sitä, että tämä päivä puhteineen voisi olla arkeani. Sitä, jolla kustannan elämäni. Ongelma vain on siinä, etten ole yrittäjätyyppiä. Pidän yrittäjän elämästä mutten epävarmuudesta. Olen kai piinkova palkollinen, sellainen tehokas oikea käsi jollekin. Onhan se silti hölmöä, että jo ennen puolta päivää olen tehnyt paljon sellaista, jolla voisi ansaita rahaa. Rakkaudella.

13.08 Siirryn asiatekstien pariin. Tutkin sivustoja ja suunnittelen tulevaa. Huomaan olevani tehokkaampi töissä. Kun johonkin on sitoutunut, on se hoidettava vaikka väkisin. Vapaana ja talousnäkökulmasta harrastelijakirjoittajana mikään ei ole pakollista, joten tahti on verkkainen eikä yhtään tyypillinen itselleni. Olen yleensä todella nopea. Ilmeisesti tarvitsen siis auktoriteettejä ja tietynlaista panoptikonia suorittaakseni hirmutahdilla hommia.

14.20 Päivä-äkäily alkaa nostaa päätään, sillä olen inasen väsynyt. Päätän väistää päiväunet lähtemällä asioille. Hassu ja vanhanaikainen ilmaisu! Teen pienen kävelylenkin syksyisessä lähipuistossa, järkytyn vähän siitä, että Väinö Linnan puisto onkin päivällä täynnä elämää ja energiajuomia juovia teinejä. Ne puhuvat täydellistä amerikanenglantia, ovat palaamassa kansainvälisestä koulusta. Kyykin aikani jalkapallokentän laidalla ottamassa blogiin kuvituskuvaa, kunnes tulee valmista ja pääsen jatkamaan matkaani kauppaan.

Vapaapäivinä kuluu hirveästi rahaa. Tekee mieli tilata ruokaa, hakea tuoteuutuuksia, kun ei niitä minulle vielä pahemmin lähetellä, ostaa puuttuvia tarvikkeita kuivakaappiin ja hamstrata syysvaatteita, vaikka juuri niihin liittyviä laskuja naputtelin maksuun aamulla. Ostan kuuliaisesti vain soijarouhetta, kurkkua ja nyhtökaurakiusausta sekä pienen valkoviinipullon risottoa varten. Tämä on ihan hyvä päivä, sillä pidän viikon turhuusrahapäiväkirjaa, josta julkaisen myöhemmin tekstin. Raha tuntuu pyörivän mielessäni melko paljon.

Matkalla kotiin istahdan Gopaliin kahville. Ei tee mieli syödä eikä myöskään ostaa herkkuja. Kaivan laukussani kulkevan muistion esiin ja hetken kuvittelen kirjoittavani ylös jotakin tärkeää proosateosta varten. No, en saa aikaiseksi mitään. Juon kahvit, nappaan kuvan ja loppumatkan kotiin pohdin – en edes muista mitä. Ehkä pyöräilijöiden väistämistä ja syksyn tuoksua.

16.07 Oikoluen päivän tekstejä ja ideoin tulevaa blogiviikkoa ja -kuukautta. Katselen YouTube-videoita ja Instagramin tarinoita. Juon kaksi kuppia kahvia, viimeinen tosin jää kesken. Ei pysty enää. En olisi uskonut, että päivän kahvikiintiö voi tulla näin helposti täyteen.

18.30 Kirjoitan yhdeltä istumalta tämän tekstin valmiiksi. Eihän se tosin ihan hirveästi vaadi. Niin kuin olen aiemminkin todennut, en ihan ymmärrä, miten yhden tekstin kirjoittamiseen saisi uppoamaan tunteja. No, kaikki eivät ole tunnekonekirjoittajia. Se on noin puoli minuuttia sitten keksimäni termi, joka viittaa paljon, nopeasti ja sydämellään kirjoittavaan henkilöön. Luovuus ei vaadi kynttilänvaloa, ullakkoasuntoa ja keskiyötä.

Loppuillan vietän televisiota katsellen. Tai enhän minä sinänsä televisiota katso, vaan netin suoratoistopalvelusta ennakkoon hömppäsarjan jaksoja. Sen jälkeen avaan vielä aamulla koneen alapalkkiin kiinnitetyn proosateostiedoston ja painan vaikka väkisin läpi kohtauksen, johon olen jäänyt jumiin. Nukahdan todennäköisesti hyväntuulisena, sillä olen koko päivän saanut tehdä asioita, joista nautin. Se on yksinkertaisesti ihanaa.

Millainen kirjoittaja sinä olet? Oletko tehokkaampi itsesi herrana vai jonkun alaisena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aamuäreästä aamujen rakastajaksi

Viikon aloitusaamu oli ihana – ja siksi niin poikkeuksellinen. Kaikki muut aamuherätyksiä vaativat päivänsarastukset ovat nimittäin olleet lähes poikkeuksetta kurjia eikä alkava syksy ainakaan helpota synnynnäisaamuäreän arkea.
DSC_0158Tässä aamussa oli taikaa. Heräsin itsekseni ennen kellon soittoa, kuuntelin sadetta ja lueskelin uutisia. Olo oli virkeä ja kuin elokuvassa napsautin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle, minkä jälkeen jo nautinkin höyryävän kuumaa sumppia katsellen sadetta ja kadulle putoavia lehtiä.

Olen yleensä herätessäni väsynyt ja äkäinen, jos ylös nouseminen ei satu tapahtumaan sisäisen kelloni mukaan. Minulle ei kannata puhua aamuisin, saatan olla aika kamala ihminen silloin. En kuitenkaan ole sellainen unikeko, joka vaatii silmien ummistusta iltapäivään saakka ollakseen virkeä, mutta äreys ilmaantuu heti, jos joudun nousemaan epämieluisaan aikaan. Ja sitähän tapahtuu noin viisi kertaa viikossa, mutta olen nykyään jo aika hyvä herääjä. En edelleenkään pulputtava ilopilleri, mutta saatan jopa hymyillä ja sekä jaksan että ehdin syödä aamupalan.

Aloin tietoisesti muuttaa käyttäytymistäni vasta työelämässä, sillä töissä käydessä aamuista oli pakko alkaa nauttia, jos aikoi ehtiä elämään. Muutos ei toki tapahtunut hetkessä, sillä vielä yliopistoaikoina en aina päässyt ylös edes aamukymmenen luennolle, vaikka kuvitelmissani olisin halunnut istua yliopiston maistuvalla aamupalalla ennen päivän opintoja. Todellisuudessa olin se, joka haki pikasämpylän kahvilasta ja yritti mutustaa sen paikallaan mahdollisimman hiljaa. Osa-aikaisia töitä tehdessä tarvitsin päiväunet kahdeksan aamuina. Se oli palkinto aikaisesta heräämisestä.

En edelleenkään nauti aamuheräämisestä erityisemmin, mutta siitä huolimatta rakastan aamujen tunnelmaa ja yritän parhaani jokaisena aamuna. On ihanaa katsella, kun ihmiset vaeltavat töihin, vievät koiriaan aamulenkille ja kun ensimmäiset mummot syöksyvät lähikauppaan heti avaamisen jälkeen. Olen kai viehättynyt siitä, että saan nähdä kaiken heräävän ja nousevan loistoonsa. Ongelma vain on siinä, että harvoin aamuista ehtii nauttia. Se on edelleen minulle ennätys ja erityisen hyvä aamu, jos saan aikaiseksi syödä ja juoda kahvin. Ihan samaan en pysty kuin isäni, joka herää viiden jälkeen lukeakseen Aamulehden ja katsoakseen aamu-tv:tä samalla, kun hän syö ruhtinaallista aamupalaansa. Kaiken tämän jälkeen hänelle jää vielä luppoaikaa, vaikka hän kurvaa töihin etuajassa.

Odotan kauhulla pimeitä aamuja, jotka sulkevat silmäni entistä pahemmin viimeisinä unitunteina. Herääminen on varmasti pitkälti asenteesta kiinni, ja uskonkin, että jos aamuja ei pelkää ja nauttii sen jälkeen edessä olevista puhteista, saattaa kehittyä aika ihanaksikin aamuihmiseksi. Sen tosin tiedän, että Berocca-mainoshahmon kaltaista energiapakkausta minusta ei tule ikinä. Eikä sellaista mummoa, joka herää itsekseen aamukuudelta.

Millainen herääjä olet? Oletko aamuäreä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kannusta tuli nenäni paras kaveri

Minähän en usko ihan mihin tahansa enkä siksi jaksanut uskoa, että nenäkannu toisi helpotuksen pitkään jatkuneeseen tukkoisuuteeni. Samoin luulin, etten voi jäädä mihinkään koukkuun, mutta nenäkannun hankinnasta tuli pakollista siinä vaiheessa, kun huomasin käyttäneeni nenäsumutetta aivan liian pitkään.
nenäkannu1Kaikki alkoi viime vuoden syksyllä yhden harmittoman lenssun jälkeen. Nenäni jäi ikään kuin kestotukkoon. Tukkoisuus häiritsi työn tekemistä ja nukkumista, joten aloin käyttää nenäsumutetta. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun tukkoisuus ei lähtenytkään ja sumutteen käyttö pitkittyi. Pääsin siitä eroon ihan vain höyryhengittelemällä suihkussa. Sitten tuli ensimmäinen poskiontelotulehdus, jonka jälkeen hengitystiet tuntuivat onneksi normaaleilta.

Kevät sujui ihan kivasti, mutta tukkoisuus palasi, sieraimet eivät pysyneet aina auki ja työmatkaa ei voinut suorittaa niistämättä. Keskikesällä nousi kuume ja posket kipeytyivät, mikä tarkoitti pikaista käyntiä lääkärillä ja sieltä paluuta antibioottien ja poskiontelotulehdusdiagnoosin kera. Tulehduksen jälkeen olo ei ollut yhtään sen parempi kuin aiemmin. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä uudelleen lääkäriin, koska se tuntui turhalta pelkän tukkoisuuden vuoksi. Ajattelin, että lopetan kyllä satunnaisen nenäsumuttelun hiljalleen, sillä se ei ole järkevää ja vain pahentaa tilannetta pitkäaikaiskäytössä.

”Ankkis, sun pitäisi ostaa nenäkannu”, sanoi työkaverini. Ja minähän en mitään kärsää ala nenääni tunkemaan enkä sitä jaksa kuitenkaan käyttää, ajattelin. ”Osta oikeasti, se auttaa”, minulle vastattiin. Lopulta pitkin hampain astuin apteekkiin, jossa tällä kertaa eivät muuten myyjät hyökänneet kimppuun, vaan sain ihan itse poukkoilla liikkeessä hyvän tovin etsimässä nenäkannua, joka lopulta löytyi flunssaosaston alimmalta hyllyltä.

Nenäkannuun uponneet yhdeksän euroa ovat ehkä parhaiten käytetyt roposet pitkään aikaan. Erikoislääkärien suositteleman kannun teho perustuu siihen, että huuhtelu haalealla suolavedellä edesauttaa hengitysteiden luonnollista puhdistumista ja siten se tukee limakalvojen terveyttä. Kannu täytetään kädenlämpöisellä vedellä, johon on lisätty suolaa, kärsä asetetaan sieraimeen ja puolet vedestä valutetaan ulos toisesta sieraimesta. Kun puolet vedestä on käytetty, on aika vaihtaa kaatosierainta.

Aloittaessani nenäkannuttelun en huomannut eroa, mutta muutaman käyttökerran jälkeen huomasin, että nenä pysyykin itsestään vaivatta auki, ja vesi tuntuu rauhoittavan sumutteesta turvoksissa olevia limakalvoja kerta kerralta enemmän. Nenäkannu on tiettävästi todella vanha keksintö – eikä ihme. Ennen vanhaan oli pakko olla kekseliäs, kun ei ollut lääkkeitä. Samasta kekseliäisyydestä ei nytkään olisi haittaa, jos vain pitää järjen päässä.

Ostin kannun lisäksi nenäsuolaa, jonka pakkauksessa lukee ”Nenä Suola”. Yritän elää kamalan kirjoitusasun kanssa, sillä pussisuola on muuten mainio tuote. Nenäkannun mukana tulee kyllä mitta, jolla voi kaataa muovisarveen itse suolaa, mutta ongelma on se, että suolan täytyy olla puhdasta merisuolaa ja sitä pitää olla tasan 2,7 grammaa. Erikoissuolat, jodia tai tavallista vähemmän natriumia sisältävät suolat eivät sovi toimenpiteeseen. Mieluummin siis maksan nelisen euroa kolmestakymmenestä nenäsuolapussista kuin lasken ja mittaan pääni puhki yhtä suolalusikallista.

Olen välillä hyvin epäluuloinen uusia kapistuksia kohtaan, ja olinkin vähällä heittää nenäkannun kaapin perälle siinä vaiheessa, kun vesi ei valunut millään toisesta sieraimesta ulos, korvaan sattui vimmatusti ja suolavettä valui taukoamatta nieluuni. Syy oli se, että tekniikkani oli väärä. Nenäkannun mukana saa kattavat ohjeet ja myös ratkaisuja ongelmatilanteisiin. Valutusasento täytyy valita tarkkaan, ja itselle sopivan asennon löytää vain kokeilemalla. Vääntelin päätäni ja lantiotani lavuaarin edessä ja päällä eri asentoihin aikani, ja lopulta sain kannun toimimaan niin kuin pitää. Enkä ole koskenut sumutteeseen sen jälkeen.

Yhtenä aamuna, kun nenäni oli aivan tukossa, mietin vakavasti pientä Otrivin-suihkausta, mutta kaivoin nenäkannun kiltisi kaapista esiin ja aloin kannutella. Vartin yli seitsemän silmät sikkurassa veden valuessa vasemmasta sieraimestani norona lavuaariin mietin, ettei tätä kyllä ihan koko loppuelämää jaksa tehdä. Mutta ei kai niin ole tarkoituskaan. Kun luomukeinot loppuvat, on aika soittaa lääkäriin.

Oletko käyttänyt nenäkannua? Entä oletko käyttänyt muita niin sanottuja vaihtoehtoisia kotihoitomuotoja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa