Mustavalkoinen maailma ja kellotettu kuolema – pienenä luultua

Ainakin Twitterissä on lähiaikoina innostuttu kertomaan tunnisteella #pienenä, mitä kummaa luuli, kun oli lapsi. Vastaan tuli paljon tuttuja juttuja, mutta saatoinpa luulla myös sellaista, mitä muut eivät.
pienenä_mediakkaKun maailma sai värit

Monen harhaluulo lapsena on ollut se, että maailma oli ennen mustavalkoinen. Niin minäkin ajattelin ja tiedustelinkin, mitä tapahtui, että maailma sai värit. Huomasivatko vanhempani sen? Tapahtuiko se vähitellen vai yhtenä aamuna äkisti? Minulla oli muutokseen myös täysin looginen selitys ja uskoin pystyväni ajoittamaan sen melko tarkasti. Luulin nimittäin, että maailma muuttui värilliseksi, kun 1980-luku alkoi.

Vanhempieni seinällä on aina roikkunut runsaasti perhekuvia. Mummin ja vaarin hääkuva, isän, äidin ja heidän siskojensa lapsuuskuvat – kaikki mustavalkoisia 1950- ja 1960-luvulta. Me serkukset taas olemme syntyneet 10 vuoden sisällä vuosien 1982 ja 1992 välissä. Vanhimman serkun vauvakuvassa on värit, mutta haaleat sellaiset. Seuraavien serkkujen kuvat 1980-luvun puolivälistä ovat jo melko tarkkoja ja värikkäitä, mutta kunnolliset värit ja oiva valaistus on vasta minun kuvassani. Päätelmäni oli siis se, että maailma sai värit vähitellen 1980-luvulla ja muuttui kirkkaaksi 1990-luvun alusta alken. Loogista, eikö?

Pituus kertoo iästä

Päiväkodissa järkytyin, kun kuulin, että tarhakaverini on syntynyt maaliskuussa. Miten voi olla, kun hän on minua lyhempi? Luulin nimittäin, että ikä ja pituus kulkevat käsi kädessä. Olihan tästä todisteita: kaikki serkkuni ja vuosia nuoremmat päiväkotitoverit. Vanhempieni ja aikuisten sukulaisteni pituuksia en osannut arvioida.

Ikä ja sukupuoli

Pituuskäsitykseni ei rajoittunut pelkästään ikään, sillä luulin myös, että mies on aina naista pidempi ja tietysti ehdottomasti vanhempi. Luulin tämän pätevän vanhempiini, sillä isänihän on äitiäni pidempi ja mies, joten hänen on oltava myös vanhempi. Mitä vielä! Eräässä lautapelissä selvisi, että äitini onkin vanhempi, kun vanhin osallistuja sai aloittaa pelin nopanheitolla. Ikäeroa heillä on tarkalleen viisi päivää, tunneissa ei sitäkään.

Syttymissyyt

Minulla oli myös vaihe, jolloin luulin, että tulipalo voi syttyä mistä tahansa. Olin näet oppinut televisiosta, että tulen saa aikaiseksi hieromalla kahta kiveä yhteen. Ykköshuolenaiheeni olivat irralliset sähköjohdot. Voiko tulipalo leimahtaa, jos sähköjohto osuu kirjahyllyyn? Voiko tulipalo tulla, jos isän lompakko osuu lattiaan? Voiko tulipalo syttyä, jos kenkä osuu mattoon?

Ajastettu kuolema

Äitini äiti menehtyi liian varhain 41-vuotiaana. Asiasta oli keskusteltu kanssani paljon ja hänen nuorena sairastamansa rintasyöpä leimasi jo silloin vahvasti sukuhistoriaamme. Vaikka keskustelut olivat aina ikätasolle sopivia ja tiesin hoidoista ja taistelusta, pelkäsin silti, ettei äitini herää 41-vuotispäivänsä aamuna. Heräsi. Nukkui kyllä myöhään niin kuin aina viikonloppuisin työviikon päätteeksi.

Ihminen aparaatissa

Moni on myös luullut, että televisioiden ja radioiden sisällä on pieniä ihmisiä tai ihmisen päitä, jotka tuottavat lähetyksen. Ajatus lienee ollut yleisempi nykykeski-ikäisten keskuudessa, mutta pohdin minäkin sitä, onko radion sisällä pikkuruisten ihmisten yhdyskunta. Se tuntui hirvittävän kiehtovalta ja yritinkin tiirailla monitoimilaitteemme sisään. Televisiolähetysten tuotantotavan jo tiesin, sillä olin ollut Tuttu Juttu Show’n kuvauksissa, jossa sain kiukuttelukohtauksen, kun minut pyydettiin nostamaan tasapelin ratkaiseva ruusu. En suostunut, vaan heittäydyin katsomon lattialle. Luulen, että isänikin toivoi, että pienet, ehkäpä Onnelista ja Annelista tutut Vaaksanheimon perheeseen kuuluvat ihmiset olisivat olleet puikoissa ja lopulta unohtaneet koko jakson.

Mitä huvittavaa sinä luulit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna ruotsinlaivalle uusi mahdollisuus!

Mitä jos ruotsinlaivalla käyminen olisikin taas luksusta? Vähintäänkin rentouttava ja tyylikäs matka naapuriin. Toivon nimittäin risteilykulttuurin uuden aikakauden alkavan pian.
DSC_0121Ei ihme, että suomalaiset innostuivat viime talvena YLEllä nähdystä yhden vuorokauden risteilystä kertovasta M/S Romantic -sarjasta (2019). Se koskettaa lähes kaikkia suomalaisia, ja jollakin tavalla lienee jo outoa se, jos ei ole käynyt risteilyllä. M/S Romantic on siitä nerokas sarja, että se onnistuu kokoamaan yhteen kaikki risteilijä- ja risteilystereotypiat vaalien draamaa ja huumoria. Sarjasta on helppo löytää itsensä ja tuttunsa, mutta viihteen alle jää se, kuinka uniikista matkasta on kyse. Ja millaisen inflaation risteilykulttuuri on kokenut viime vuosina.

Käsittääkseni missään muualla maailmassa ei ole samanlaista, täysin vastaavaa risteilykonseptia kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Ei, vaikka paatteja seilaa maasta toiseen kaikkialla. Missään ei ole samanlaista välkehtivää yökerhoa, oksennettua kokolattiamattoa, kullanhohtoisia kaiteita, hyljepehmoleluja myyviä puoteja ja täyteen ahdettua buffet’ta. Mikään reissu ei ole niin kuin 23 tunnin risteily Ruotsiin. Eikä mikään muu kansa ole siitä yhtä innoissaan kuin suomalaiset – eivät edes reitin toisessa päässä odottavat ruotsalaiset.

Lähden itse pitkästä aikaa laivalle syyskuussa. Termithän ovat tarkkoja. Kyseessä ei ole edestakainen matka eli risteily, vaan reittimatka Tukholmaan perinteisessä yölaivassa, jossa meno yltynee aina sekavaksi.  Meidän seilatessa halki Itämeren ajatuksena on syödä hyvin, nauttia tunnelmasta ja tunnelmoida lapsuutta. Painaa illan lopuksi pää siistin hytin tyynyyn ja herätä levänneenä Tukholmassa.

Risteilyllä aion nautiskella lasin samppanjaa laivan viinibaarissa ihan vain siksi, etten ole koskaan tehnyt niin. Sen lisäksi haluan tutkailla ihmisiä etäältä ja ihmetellä, miten kaikki selviävät reissusta kotiin. Kyse ei ole siitä, että arvostelisin muiden tekemiä valintoja ja tapoja viettää aikaa risteilyllä. Jollakin kierolla tavallahan örveltäminen kuuluu risteilyyn, mikä näin kirjoitettuna kuulostaa aika älyttömältä.

Raisu juomiskulttuuri lienee myös syynä siihen, että risteilyjen hohto on kärsinyt arvon alenemisesta. Voisi nimittäin olla toisin. Voisi olla, että risteilyt olisivat taas miellyttävä koko kansan juhlapaikka, joka tarjoaisi unohtumattomia kokemuksia kohtuulliseen hintaan.

Siksi lähden laivalle seuraavaksi niin kuin kaikki olisi uutta. Ja niin tavallaan onkin. Ei paineita juhlimisesta, maittava ateria ravintolassa, josta vihdoin saa vegaanista ruokaa, muutama typerästi tuhlattu euro lapsuudesta tuttuun peliin ja se ylihinnoiteltu samppanjalasillinen laivan valtavan ikkunan edessä. Sininen Itämeri, jonka takana odottaa Tukholma. Sitäkin aion katsoa niin kuin en olisi ennen nähnyt. Mehän luulemme aina tuntevamme länsinaapurimme pääkaupungin, mutta totuus on se, että harva meistä on kolunnut sitä tarkemmin. Se, että näkee kaupungin edustan saaret laivan ikkunasta, ei ole Tukholmassa käymistä. Eikä laivamatkustamista ole se, ettei muista matkasta mitään.

Suosittelen siis pitämään pään kunnossa laivamatkalla ja heräämään kerrankin Tukholmasta niin, että on aikaa tehdä mitä tahansa. Kaljakärryt ehtii täyttämään paluumatkalla.

Mitä mieltä olet risteilyistä? Miten niiden arvoa voisi nostaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman kaunein ja syntisin viitta

Voi sitä päivää, kun minulta nähtäisi legendaarinen asupostaus blogissa! Se päivä ei koittane koskaan, mutta haluan silti keskustella konseptista ja uskomattoman kauniista kukkaviitasta, jonka ostin. Piti perustaa yritys, mutta kävinkin Kekäleen alennusmyynneissä.DSC_0409DSC_0422DSC_0402DSC_0425Jos on vähänkään kärryillä blogimaailmasta, tietää, mistä kaikki alkoi: suttuisista asukuvista parvekkeen nurkassa. Itse olen blogosfäärin myöhäisheränneitä ja kaiken lisäksi täysin mitäänsanomaton pukeutuja, joten moisia poseerauksia tai kolttukuvia ei minulta ole nähty. Eikä nähdä.

Vaikka sisällöntuotanto blogeissa on ammattimaistunut jopa harrastelijatasolla, eivät asukuvat ole kadonneet mihinkään, sillä havaintojeni mukaan niitä käytetään edelleen jopa mielipidejuttujen kuvituksina. Siihen en pysty. Että laittaisin kuvan itsestäni keikistelemässä kesäleningissä lähikaupan takana tekstiin, joka kertoo sairaasta suhtautumisesta aborttilakiin. Neutraali kasvokuva on eri asia, sillä sehän muistuttaa vähän perinteistä kolumnityyliä.

Joku asukuvista kuitenkin saa irti, koska niitä julkaistaan niin paljon. Ymmärrän, että se on oiva markkinointiväylä, mutta selvästi myös vastaanottava yleisö pitää näkemästään. Itseänihän ei muiden vaatekaappi kiinnosta, mutta toisaalta enhän ymmärrä muotilehtiäkään ja silti ne ovat erottamaton osa muotibisnestä. En sentään ole puusilmä, vaan nautin visuaalisuudesta, vaikkei se heijastu pukeutumiseeni. Minulle riittää, että vaate tuntuu hyvältä, kestää, miellyttää silmääni ja on kaikkien arvojeni vastaisesti kohtuuhintainen, mikä siis yleensä viittaa tuotantoketjun epämääräisyyteen. Kuvien kukkaviittaan en voi ottaa kantaa, sillä en ole perehtynyt merkin taustoihin, mutta sen tiedän, että pitkästä aikaa jokin vaate vei sydämeni. Tunnen olevani oma itseni kukkatakin uumenissa, ja se riittää tässä vaiheessa.

Suhtaudun nykyään asu- ja tavaramainostamiseen melko nuivasti moraalisista ja yhteiskunnallisista syistä. Kun samasta syystä kirjoitin säästä ja ilmastosta, sai se ristiriitaisen vastaanoton. Pitäisi lopettaa öyhöttäminen, kun auringon alla makaava ei kuitenkaan voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Eipä sinänsä, mutta puheenvuorot vaikuttavat yleiseen ilmapiiriin ja pitkässä juoksussa suuriin päätöksiin. Sama pätee vaatekaappiin. Onko järkeväää hehkuttaa vaatteita, jos se kannustaa kuluttamiseen, vaikka esimerkiksi pienille puodeille sosiaalinen markkinointi voi olla elinehto?

Voihan olla, että jälleen kerran ajattelen liikaa. Pitäisi heittää kukkanuttu hyvillä mielin harteille ja paahtaa eteenpäin. Kun eivät ne massatuotantotehtaat työolojaan muuta kuitenkaan.

Mitä mieltä olet muodin mainostamisesta ja kuluttamiseen kannustamisesta blogeissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paska arki

Pidän arjesta kirjoittamisesta, mutta en koe olevani ihanan elon lähettiläs enkä haluakaan olla. Siksi kerron nyt arkipäivästä, joka oli ihan pyllystä. Huvittavaa tehdä se tänään, sillä kuluva maanantai on ollut mitä mainioin arkipäivä.
DSC_0371Tiistai 25.6.2019

Jalkani on kipeä heti herätessä, ja särky säteilee pakaraan. En saa silmiäni auki. Kääntyilen ja anon armoa kellolta. Kopautan vieressä nukkujaa vahingossa kyynärpäällä ohimoon. Harmittaa. Alan miettiä, onkohan minulla veritulppa. Kuinka todennäköistä se on 27-vuotiaana?

Työpäivän aikana kiukuttaa. Mietin, onko kukaan ihminen koskaan elämässään ollut näin väsynyt kuin minä tänään. En jaksa kinata tai väitellä kenenkään kanssa, vaan ainoa asia, jota pystyn ajattelemaan on pehmeät lakanat, joihin taatusti sukellan, kunhan pääsen kotiin.

Kaupassa on kuuma, ja ihmiset tunkevat ohitse. Ostan hiusvärin, joka on tarkoitettu latvoille. En lue ohjeita, vaan illalla laitan vaalennusväriä tyveen. Katastrofihan siitä tulee. Näyttää niin karmealta, että mietin, varaisinko kampaajan heti huomiselle. Päädyn siihen, että isken päähäni ruskean värinaamion. Lopputuloksena ovat ruosteenpunaiseen kumartavat vaaleat ja vähän kärsineet hiukset.

Nukun liian pitkät päiväunet ja herättyäni olen aivan pihalla. Päätä särkee niin kuin aina päiväunien jälkeen. Tarkastan jalkani tilan. Ei mustelmia, ei todennäköistä veritulppaa.

Päivän minigolfsuunnitelmat menevät pieleen alkavan sateen vuoksi. Ehkä emme pääse minigolfaamaan koko kesänä. Emme ainakaan kuluvalla viikolla. Särkänniemessä voisi käydä kävelemässä ja tunnelmoimassa lapsuutta, mutta sinne on tietysti lauantaina poikkeuksellisesti pääsymaksu. Pieleen meni sekin.

Illalla syön palan jämäpizzaa, josta tulee liian täysi olo. En pysty nukkumaan tyhjällä vatsalla, mutta en myöskään täydellä pakilla. Tuntuu siltä, että olisin nielaissut koripallon ja tunnen, kuinka kikhernepizzapohja alkaa turvota mahassani kunnolla. On TRL-olo eli tyhmä, ruma ja läski olo.

Nukahdan aivan liian myöhään, ja tiedän jo valmiiksi, kuinka väsynyt ja äkäinen olen seuraavana päivänä, mikä väistämättä johtaa uusiin päiväuniin ja uuteen vähäuniseen yöhön ja vielä kiukkuisempaan akkaan. Uskon tilanteen rauhoittuvan torstaina, kun saan nukkua niin pitkään kuin haluan.

Sen pituinen se. Torstaina tosiaan helpotti.

Minkälaista koet oman arkesi olevan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Blogin tarina? Rentoutuminen? Suhde asuinpaikkaan? Minusta x11

Tiedättekö perjantait, jolloin kaikki on jo sanottu? Sellainen perjantai on tänään. Blogihaasteperjantai, jonka pohjan anastin Moumoun blogista.
DSC_01161. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?
Perustin Mediakan keväällä 2015, mutta aloin kirjoittaa vasta syksyllä. Salailin koko hommaa pitkään enkä kertonut siitä edes puolisolleni. Hän ihmetteli, mitä puuhastelin työhuoneessani niin kovin innokkaasti. Suuri harppaus oli tehdä blogista ensimmäinen Facebook-jako, jolla ilmoitin kaikille avaamastani sivustosta.

Blogi syntyi tarpeesta toteuttaa luovuutta. Olen aina kirjoittanut paljon pöytälaatikkoon, mutta ajankohtaisista aiheista kirjoittaminen vain itselle ei tuntunut mielekkäältä. Teksti tarvitsee yleisön. Blogikirjoittaminen oli ja on ihanaa vastapainoa muulle tekstin tuottamiselle, kuten yliopisto-opintojen esseille ja tutkielmille, journalistisille teksteille ja markkinointiteksteille.

Vasta viime vuonna löysin kunnolla oman juttuni enkä vuoden 2017 jälkeen ole ollut bloggaamatta kokonaista viikkoa. Ideat eivät lopu, ja minulla on aina sanottavaa. Haluan, että teksteistäni välittyy ajattelu ja se, ettei oivallusten tarvitse olla aina puettuna kankeaan muotoon, vaan kevyetkin tekstit voivat välittää merkittäviä viestejä.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?
Palavaa halua tehdä ja kokea. Enemmän ja enemmän. Sinnikkyyttä ja uskoa siihen, mihin tuntee paloa. Kuvaus sopii kaikkiin elämän osa-alueisiin, jota intohimo koskee.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?
Makaan niin, että jokainen jäsen ja solu rentoutuu. Voivatko solut rentoutua? Olen myös välillä kuunnellut ASMR-videoita tai leppoisia podcasteja. Luen, kuuntelen musiikkia tai kävelen. Otan lasin viiniä.

4. Viimeisin matkasi?
Onpa kammottava ilmaisu! Mihinhän se oli? Laivaristeily Tukholmaan. Sain ruokamyrkytyksen ja oksensin muovipussiin koko seuraavan päivän. Sitä ennen kävin Vietnamissa.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?
Ryhmämatka olisi painajaiseni. Olisi kerrassaan hirvittävää kulkea laumassa yhteisten aikataulujen mukaan. Tarvitsen omaa aikaa ja vapautta. Ainakin vapauden tehdä niin kuin haluan myös ryhmämatkalla. Kaksin matkustaminen sentään sujuu, kunhan saan myös omaa tilaa, vaikken kauas toisesta haluakaan lähteä. Ihan kunnolla yksin en ole matkustanut koskaan Kokkolaa pidemmälle, mutta se tekisi varmasti hyvää. Lojuapa jossakin päin Keski-Eurooppaa yksin omien ajatusteni kanssa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?
Minulla ei ole unelmakohteita. Uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja matka on ennen kaikkea kiinni seurasta ja tunnelmasta.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?
Paula Hawkinsin Tummiin vesiin (2017). Ei ollut kummoinen teos ja ihmettelen, miten nivaskalla on voinut tienata miljoonia.

8. Mikä on kirjallisuuden lempilajisi?
Dekkarit ja ihmissuhdedraama. Rikokset ja elämän vähäeleisyys kiehtovat minua.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?
Arkeani ja ruokajuttuja, jotka olen keskittänyt lähes täysin Instagramiin. Blogissa keskityn enemmän vakaviin aiheisiin, mutta kuten totesin, kaiken voi silti esittää kevyesti.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?
Rakastan sitä. On yhteisöllisyyttä, elämää, rauhaa ja kaikki palvelut tarpeeksi lähellä. Tuntuu turvalliselta, että lähikaupan edessä tuoksuu lauantaisin loimulohi, vaikka inhoankin kalan hajua ja että pankkiautomaatilla käydessä viereisellä terassilla juodaan kaljaa sulassa sovussa.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?
Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. En voi vastata muuta.

Miten olisit itse vastannut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesän 2019 lukujono

*Sisältää saatuja teoksia.

Lukuintoni oli pitkään kadoksissa, mutta kuten uumoilin, on se kasvanut räjähdysmäisesti kesän edetessä. Koska minulta kysytään usein kirjasuosituksia, kerron, mitä aion lukea vuoden aikana.
DSC_0343Tunnen itseni usein maailman surkeimmaksi lukutoukaksi. Kuvittelen seuraavani kustannuspiirejä tarkasti, mutta usein käy niin, että silti suosikkikirjailijoideni teokset julkaistaan kuin varkain. Yhtäkkiä onkin varattava Pakkasen tai Härkösen uusin, josta en ollut edes kuullut! Oli paljon helpompaa silloin, kun työskentelin toimituksessa, johon saapui kausittainen kirjakatalogi. Henkilökohtainen karkkikauppani, josta täytyy huolehtia nyt aivan itse.

Kesän 2019 lukulistassani yhdistyvät niin dekkarit ja tietokirjat kuin vanhat ja uudet teokset.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Otava 2017)
Ensimmäinen luettu! En ymmärrä Hawkinsin ylistystä. Teoksessa oli paljon kiehtovia elementtejä, kuten vettä, vanhoja mysteereitä, naismurhia ja idyllinen maalaismaisema, mutta silti dekkari oli hyvin tavallinen ja yllätyksetön esitys, jossa syyllinen vaihtui lopussa niin tiuhaan, ettei se herättänyt enää minkäänlaisia tunteita.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (WSOY 2006)
Flynnin kirjaan perustuva Kiltti tyttö -elokuva (2014) imaisi minut täysin mukaansa, joten odotukseni Flynnin muista teoksista ovat korkealla, vaikken hänen kirjojaan ole aiemmin lukenut. Teräviä esineitä on katsottavissa myös sarjana (HBO 2018), mutta katson parhaimmakseni pysytellä kirjoissa.

Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY 2009)
Aloin katsoa Paha paikka -elokuvaa (2015), mutta visuaalinen maailma oli niin ahdistava ja tumma, että lopetin jo muutaman minuutin päästä. Pian saan selville, kiehtooko tarinan alkuperäisversio enemmän kuin elokuva.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava 2019)
Rakastan Härkösen kirjoja. Hän on lempikirjailijani. Kaksi hyvin yksinkertaista lausetta, jotka kiteyttävät ajatukseni täysin. Kenraaliharjoitus kertoo parinvaihdosta. Kiehtovaa ja kauhistuttavaa! Eniten rakastan kuitenkin Härkösen tapaa kirjoittaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Odotan kaunista tekstiä ja osin karua kuvausta uskonnollisesta yhteisöstä. Arkea ja ankeutta. Rauhalan teos Synninkantajat (2018) on jatkoa Taivaslaululle. Päässee lukulistalle syksyllä.

Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava 2018) *saatu Otavalta
Säästän Latvalan ihmissuhderomaanin oikeiden venetsialaisten aikaan. Pidän arkisista teoksista, joissa pienet asiat nousevat merkittäviksi, minkä vuoksi odotan Latvalan teokselta paljon.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018)
Olen karttanut tarttumista jo ostamaani Savonlahden teokseen siksi, että pelkään sen muistuttavan liikaa omaa visiotani. Että sen jälkeen oma proosateokseni tuntuisi mitättömältä pölyltä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei lukeminen voi koskaan olla muuta kuin hyödyksi.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat (Otava 2018) *saatu Otavalta
En ole Kivisen teineille suunnatun teoksen kohderyhmää, mutta uskon, että kaikenlaisten tarinoiden lukeminen rikastuttaa mielenmaisemaa.

Julia Thurén: Kaikki rahasta – Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Olen sen verran itsepäinen, etten usko saavani oikeita vinkkejä Thurénin kirjasta, mutta haluan kuulla lisää rahapuhetta ja muiden kertomuksia aiheesta.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017)
Monien muiden tavoin olen kiinnostunut itsetutkiskelusta, ja uskon, että alan teosten lukeminen auttaa kehittymään myös työelämässä. Tämä huomio ei muuten tarkoittanut sitä, että ajattelisin työskenteleväni idioottien kanssa, heh!

Tiina Ekman: Huijarisyndrooma (Minerva Kustannus Oy 2017)
En useinkaan koe olevani huijari, mutta luulen, että Ekmanin kirja tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun, kunhan olen saanut idioottiasiat järjestykseen.

Outi Pakkanen: Helmimies (Otava 2019)
Pakkasen uusin tuskin ehtii aivan kesäluettavaksi, mutta ahmin sen heti, kun se on mahdollista. Pakkasen dekkareiden miljöökuvaus on kiehtovaa ja rikokset sopivan kevyitä, enkä malta odottaa, miten Anna Laineen tarina jatkuu. Kuoleeko hän muuten koskaan?

Arvostan edelleen fyysisiä kirjoja, vaikka eiväthän kuoret tee sisällöstä parempaa. Siksi olen yrittänyt totutella kirjasovelluksiin, mutta toistaiseksi niiden käyttäminen tuntuu huijaamiselta, ja sitä paitsi silmät väsyvät aivan eri tavalla näytöltä lukiessa kuin paperinivaskaa katsellessa. Tuloksena on usein uneton yö. Ääni- ja e-kirjoja tarjoavien lukusovellusten kilpailuvaltti kuitenkin on se, että kirjan saa käsiinsä saman tien ostamatta sitä yksittäiskappaleena. (Niin suureen hullutteluun en kuitenkaan vielä ole lähtenyt, että kuuntelisin kirjaa.)

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle listassa pääsen ostamatta kirjoja tai nauttimatta niitä digimuodossa. Henkiseen sovellusongelmaani palaan vielä myöhemmin tällä viikolla.

Mitä luet tänä kesänä? Suositko uutuuksia vai vanhoja klassikoita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka paljon rahaa on sopivasti?

Kirjoitettuani 10 euron tavoitepäiväbudjetista sain kuulla ihmettelyitä siitä, miten ihminen voi pärjätä sellaisella rahalla tai edes viikossa satasella, joka oli lopullinen budjettini ja hieman vähemmän kuin mitä normaalisti käytän. Onko se vähän? Mikä on sopivasti?
DSC_0341Kaikista tärkeintä minulle rahankäytössä on se, että teen järkeviä ja mielihyvää tuovia valintoja ja että pidän huolen siitä, että minulla on vakaa taloudellinen tilanne. En halua pelätä huomista, pesukoneen rikkoutumista tai murehtia kauppalaskuja ja ostamatta jäänyttä paitaa, vaikka aika moni ostos saisi jäädä kaupanhyllylle tässäkin tilanteessa. Haluan nauttia kulttuurista, syödä ulkona, tehdä vegeheräteostoksia ja olla miettimättä eurolleen, mitä ostan kaupassa. Siksi olenkin onnellinen siitä, että tämä kaikki on jo minulle mahdollista, vaikka olen ihan tavallinen raataja.

En halua tuntea huonoa omatuntoa rahankäytöstä, vaan haluan kuluttaa ja säästää sopivassa suhteessa. Mihinkään megasäästöihin tuloillani ei voi yltää, mutta sivutyöt nostavat vuosituloja mukavasti ja kuukautta kohden suhteutettuna tienaan itse asiassa ihan kivasti. Projektityöläisenä massit pärähtävät tilille silloin tällöin, joten kuukausittaisiin ilotteluihin en pääse käsiksi, ellen maksa itse itselleni ylimääräistä hemmottelurahaa säästötililtä.

Olen ollut otettu siitä, että rahajuttuni ovat herättäneet huomiota, vaikka se ei ole näkynyt kommenttikentässä, sillä olen saanut lähinnä yksityisviestejä. Se kertoo siitä, että rahasta on vaikea puhua julkisesti, jopa ihan nimettömänä. Rahasta puhumattomuus vaikuttaa eri tavalla alakohtaisesti, ja minua henkilökohtaisesti se koskettaa siten, että itseni hinnoitteleminen on vaikeaa, todellista arpapeliä ja tarjousten läpi menemisen odottelua silmät kiinni. Ystäväpiirissäni rahasta puhutaan melko avoimesti, mutta enemmän avoimuutta kaipaa työelämä, etenkin, jos työskentelee paikassa, jossa palkoista voi neuvotella. En itse pysty puhumaan rahasta julkisesti muuten kuin epämääräisistä summista ja siitä, mihin ja miten rahaa haluan käyttää.

Järki ja tunteet

Sata euroa. Se meni viikossa minulla lähinnä ruokaan päiväbudjettikokeilussa, mutta ilman sitä listalla olisi ollut tavalliseen tapaan harkittuja take away -lounaita ja pieniä arkeen iloa tuovia ostoksia, kuten meikkejä, kenkien tuoksupohjallisia, balleriinoja, teatteri- ja museokäyntejä sekä kirjatilauksia. Ei ehkä joka viikko, mutta kuukausitasolla ainakin. Rahan tilillä makuuttaminen ei varsinaisesti auta yhteiskuntaa, mutta ei järjettömässä kuluttamisessakaan mieltä ole. Siksi teen jotakin niiden väliltä ajatellen myös itsekäästi mielihyvääni. Sitä, mikä minut tekisi juuri tänään onnelliseksi.

Kyse ei ole siitä, mihin rahaa käyttää ja kuinka paljon, vaan mihin sitä on järkevä käyttää. Teen paljon hyviä valintoja, ja esimerkiksi ekologisuudessa voin keulia kasvisruokavaliollani ja liikkumistavallani, mutta muussa ei ole kehumista. Jos olisi, kävisin kirpputoreilla, en koskaan lähtisi kaukomaille ja käyttäisin vain luonnonkosmetiikkaa. Onneksi sentään pyöräilen kaikkialle, kokkaan evääni suurimmaksi osaksi itse satokauden antimista ja matkustan maltilla.

Koska otsikossa on kysymys, on siihen suotavaa vastata suoraan. Sen verran rahaa on sopivasti, että se kohtaa oman elintason kulutuksen, elämäntilanteen vaatiman vakauden ja palvelee myös yhteiskuntaa ja ekologisuutta. Sanoisin siis, että pakollisten menojen jälkeen kannattaa säästää ainakin yksi kolmasosa, jos se on mahdollista, ja loppuosa kannattaa käyttää elämästä nauttimiseen ja järkeviin, mielihyvää tuottaviin asioihin.

Tätä kirjoittaessani haluan myös muistuttaa edelleen, että puhun nyt tavallisen, mukavassa ja tasaisessa elämäntilanteessa olevan työntekijän suulla, ja tiedän varsin hyvin, että vaikken ole varakas, olen koko maailman mittakaavassa etuoikeutettu ja että niukkuutta ja kurjuutta on ihan koti-Suomessakin.

Haaveilijan massiunelmat

Minulla on rahaan liittyviä unelmia, vaikken liiemmin ole mammonaorientoitunut muurahainen. Jos olisin, olisin varmasti valinnut monessa asiassa toisin elämässäni. En esimerkiksi sokeasti uskoisi, että joskus vielä saan rahaa jorinoillani, vaan olisin suunnannut oikopäätä kauppatieteelliseen ja ryhtynyt sijoittajaksi ja tavoitellut varhaista eläkettä rahasäiliössä lepäillen. Tai sitten olisin opiskellut lääkäriksi ja kirurgiksi ja lopulta huippututkijaksi, jos en oksentaisi jo toisen korvaan katsomisesta.

Kaikista eniten haluaisin tehdä rahaa henkisellä pääomallani. Että muut näkisivät sen ja nauttisivat siitä. Että jollakin tavalla muuttaisin maailmaa niin, että saisin siitä sen verran rahaa, ettei minun tarvitsisi miettiä mitään rahaan liittyvääkään pitkään aikaan. Sekin riittäisi, että saisin joka päivä tehdä työtä, josta nauttisin ja josta saisin rahaa ansaitusti. Olisi sopivasti rahaa, onnea ja vapautta. Utopiaa.

Mediakkaa tieteellisempää, suomalaista tai suomennettua puhetta rahasta

  • Chang, Ha-Joon (2015) Taloustiede – Käyttäjän opas. Suomentanut Marja Ollilla. Helsinki: Into Kustannus.
  • Ferguson, Niall (2011) Rahan nousu – Maailman rahoitushistoria. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
  • Iivarinen, Ville (2015) Raha – Mitä se todella on ja mitä sen tulisi olla? Helsinki: Into Kustannus.
  • Judt, Tony (2011) Huonosti käy maan. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like.
  • Piketty, Thomas (2016) Pääoma 2000-luvulla. Suomentanut Marja Ollila & Maarit Tillman-Leino. Helsinki: Into Kustannus.

Mikä sinusta on sopivasti rahaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onnellinen kesäsateesta, huolestunut ilmastosta

Kastuin eilen kaatosateessa läpimäräksi kävellessäni kotiin. Silmälasini huurustuivat, eikä päälläni ollut lopulta yhtäkään kuivaa vaatetta. Tilanne oli niin surkuhupaisa, että se alkoi naurattaa. Kun sitten aioin kirjoittaa tapahtuneesta ja säästä ylipäätään, tajusin, ettei siitä puhuminen ole niin kevyttä lätinää kuin helposti voisi olettaa.
64627361_339864643602308Suolaiselta maistuvien sadepisaroiden nuoleminen huulilta tuntui kielletyltä, kun aloin ajatella kaikkia saasteita, joita pilvet imevät itseensä. Jatkoin pisaroiden maistelua ja naureskelin itsekseni, sillä kaatosade oli kastellut minut minuuteissa niin läpimäräksi, ettei tilanteessa voinut olla kuin huvittunut.

Ohikulkijat ja autoilijat katsoivat minua säälivästi, vaikka olin onnellinen. Olin toki vähällä hermostua epäonnisen sattuman vuoksi, mutta sitten ymmärsin, kuinka vapauttavaa oli kastua. Kuin olisi tanssinut sateessa, mutta samalla pissannut housuun luvattomassa paikassa ja saanut helpotuksen. (En ole kokeillut, mutta voin kuvitella.)

En usko, että kokemani kesäsade liittyy ilmastonmuutoksen keskeisiin ilmentymiin, mutta muut uutisoidut kesäilmiöt kylläkin – etunenässä helle, joka tunnetaan myös seksihelteenä, hellesumppuna, käristyskupolina ja muilla tieteellisesti pitävillä nimillä. Koska kyse on ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, on sääpuheeseenkin syytä kiinnittää huomiota, vaikka sää on lyhyt tila, kun taas ilmasto kuvaa sään muutoksia pitkällä aikavälillä näin tiivistettynä.

Havaintojeni perusteella jotkut sosiaalisen median vaikuttajat ovatkin saaneet lokaa niskaansa ylistäessään upeaa hellettä julkaisuissaan. Itsehän en kesästä ja lämmöstä piittaa, joten en ole edes joutunut miettimään puheideni eettisyyttä. Jos olisi toisin, miettisin varmasti tarkemmin ja tuntisin piston rantapallossani palvoessani megahellettä julkisesti. Vaikka välillä tuntuu siltä, että mitättömästä some-julkaisusta paisutetaan kollektiivisesti tahallaan kriisi, on ilmastonmuutoksesta johtuvien ilmiöiden ihannoinnin syytäkin nostaa yleisön karvat pystyyn, etenkin, jos se on ristiriidassa vaikuttajan muiden viestien kanssa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, ettei ilmastonmuutoksen ratkaiseminen lepää yhden rannalla makoilijan harteilla ja että aurinko paistaa, vaikka ranta olisi autio.

Jatkankin nyt kesäsateesta ja satunnaisista säteistä nauttimista mökillä. Hanavesi ja huuliini osuvat vesipisarat muistuttavat kyllä siitä, että myös maapallon saastuminen on otettava vakavasti. En nimittäin halua litkiä saasteita tai pohjavesiin päätynyttä mikromuovia, vaan lähinnä viiniä.

Miten ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua kevyissä some-julkaisuissa? Saako hellettä jumaloida julkisesti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa