Näillä eväillä miljonääriksi

Parhaat ideat ovat totta vieköön kaikista yksinkertaisimpia. Mitä jos kisailisikin kirjan avulla ja hylkäisi turhat pelilaudat ja nappulat? Jos mielii miljonääriksi, ei tarvitse enää edes vaivautua kisastudioon tai tuijottaa televisiota. Myyntiin tullut Haluatko miljonääriksi -kirja (WSOY 2017) hoitaa nimittäin visailunälän kotona.
DSC_0009 (3)DSC_0010 (3)DSC_0012 (2)Enpä olisi uskonut, kuinka toimivan ja viihdyttävän pelin kirjalla voi saada aikaan! Haluatko miljonääriksi -visailukirja noudattaa ihailtavalla tavalla tv-formaattia, minkä vuoksi se onkin ehdottoman onnistunut viihdyke. Kaiken lisäksi kirjamuoto mahdollistaa kätevän kuljettamisen mihin tahansa eikä pelinappuloiden kanssa tarvitse säätää.

Kirjan etu on myös se, että visailu onnistuu sekä kaksin että isolla porukalla, vaikka toki kaksin kysellessä yleisönä ovat vain huonekasvit ja pölypallot, ja tunnelmakin saattaa olla aavistuksen tenttimäinen. Kunnon porukalla pelatessa yleisö tietysti lisää aitouden tunnetta ja mahdollistaa kysy yleisöltä -avun käyttämisen. Kirjassa on myös 50:50-vaihtoehdot valmiina, joten kaikki oljenkorret saa oikeasti käyttöön.

Visakirjan ainoa puute on se, että ei sillä oikeasti miljonääriksi tule. Eikös joku onneksi todennut, ettei raha tuo onnea. Siihen tokaisuun lienee tyytyminen.

Muista ainakin nämä miljonäärivisassa!

  • Vanuatun nimi oli vuoteen 1980 asti Uudet-Hebridit.
  • Carl Brewer voitti ensimmäisenä sekä SM-kultaa että Stanley Cupin.
  • Kiinan väkirikkain maakunta on Guangdong.
  • Sansibarin sota kesti 38 minuuttia.
  • Abbé Pierre perusti Emmaus-liikkeen.
  • Hillevi Hiiri päätyi laulun mukaan lopulta naimisiin Hepokatti Heikin kanssa.
  • Allan Liuhala keksi metaforan Pihtiputaan mummo.
  • Carl Oscar Malm kehitti suomalaisen viittomakielen.
  • Hunter S. Thompsonin tuhkat ammuttiin taivaalle hänen hautajaisissaan.
  • Olavi Laiho oli viimeinen Suomessa teloitettu suomalainen.
  • Wrangelin saari kuuluu Venäjälle.
  • Rudyard Kipling on nuorin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut.

Arvaatko, minkä arvoisten kysymysten vastauksia väittämät ovat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 ongelmaa, jotka ovat pyöräilijän arkea

Kuvittele kaupunki, jossa pyöräbaanan asfaltti olisi niin puhdas, että se melkein hohtaisi auringossa. Jos siis asfvaltti materiaalina voisi hohtaa. Baanan vieressä kulkisivat ihmiset omalla puolellaan. Ja autot, ne odottaisivat kiltisti kääntyessään. Missä sellainen paikka on?
DSC_0007.JPGEi missään. Senpä vuoksi pyöräilijä onkin nykyajan uhkarohkea seikkailija, joka saa aamulla unihiekat silmillään ja työpäivän jälkeen keskipäivän väsymys harteillaan väistellä luoteja. Niitä kutsuttakoon tientukkijoiksi ja käytöstavattomiksi raahustajiksi.

Jos pyöräilijä rimpauttaa soittokelloa, kävelijät hermostuvat. Jos sitä ei kilkuta, kävelijät suuttuvat.
Koitapa rimpauttaa pyörän kelloa kainosti kävelijän takana merkiksi siitä, että olisi suotavaa päästä jatkamaan vihdoin matkaa ja siitä, että keskellä tietä ei tarvitse kävellä. Lopputulos on yleensä tuhahteleva kanssaeläjä, joka marttyyrin elkein siirtyy sivuun. Tai pomppii hermostuneena tien laidalta toiselle. Jos kelloa jättää soittamatta ja yrittää vienosti livahtaa ohi, tuloksena on yleensä sadattelua ja motkotusta siitä, että sitä kelloa voisi soittaa. Niinpä. Hankin vielä joskus sellaisen vanhan ajan torven. Tööt tööt.

Tietyöhulina verottaa ensimmäisenä pyöräilijöiden huristelutilaa.
Voisi kai jo puhua lottoarvonnan todennäköisyyksistä reittivalintojen onnistumisten suhteen, sillä aamulla töihin lähtiessä ei välttämättä enää toimikaan väylä, jota vielä eilen pääsi polkemaan. Jos latu sattuu olemaan auki, ei siitä ainakaan saa kulkea pyörällä. Eikä voi, sillä yleensä tietyömaiden kyljessä kulkevat väliaikaispolut ovat niin kapeita, että jonkun varpaille ajaisi väkisin. Voisi myös kysyä, mihin elämässä sitten on niin kiire, ettei voi puolta matkasta taluttaa. Töihin, useimmilla.

Ketään ei kiinnosta pyöräkaistan esteettömyys.
Kun vihdoin on päätynyt oikein mehevälle pyöräkaistalle, saa onnitella itseään putkeen menneestä matkasta, jos voi pyöräillä koko väylän alusta loppuun pysähtymättä, hermostumatta ja koukkaamatta autotielle tai kävelijöiden puolelle. Harvoinpa näin on. Aamuisin pyörätiellä nököttävät kuormaa tuovat rekat ja iltapäivällä pää jäässä kulkevat kävelijät. Siihen on syynsä, että tiehen on piirretty pyörän kuva. Se ei ole mutkatonta katutaidetta vaan merkki, joka tarkoittaa sitä, että kävelijä raahustakoon jossakin muualla.

Autoilijoita ei kiinnosta pyöräilijöiden turvallisuus.
On myös käsittämätöntä, että niin moni minkä tahansa liikennevälineen ohjaksissa istuva tuntuu luottavan muihin liikkujiin niin paljon, että kuvittelee lakiin ja omaan minäkeskeiseen maailmankuvaan perustuvan etuajo-oikeutensa suojelevan kaikilta vaaratilanteilta. Parhaiten tämä tulee ilmi siinä, etteivät autoilijat kääntyessään suojatielle kiinnitä mitään huomiota pyöräilijään. Pyöräilijän tehtävä toki onkin usein väistää ja pysyä poissa suojatieltä, mutta ei kai kukaan halua kontolleen onnettomuutta vain siksi, että voi huristella menemään kenestäkään välittämättä.

Pyöräilijä on liikenteessä hylkiö.
Olo on loppujen lopuksi pyöräillessä aika hylätty. Aivan kuin kaikki olisivat jotenkin vihaisia tai pitäisi pyydellä anteeksi. Samanaikaisesti huvittavaa ja raivostuttavaa on myös se, että jotkut ihan oikeasti kokevat tehtäväkseen huomautella pyöräilijöiden virheistä kuten siitä kellon soitosta tai soittamatta jättämisestä ja siitä, jos vahingossa tai pakosta livahtaa kävelijöiden puolelle. Tampere ei todella ole pyöräilijöiden kaupunki, mutta pyöräilijäinho alkaa olla jo aivan käsittämätöntä.

Takana on nyt viikko aktiivista työmatkapyöräilyä. Päällimmäisenä mielessä on vain yksi kysymys: Emmekö me kaikki vain voisi yrittää mahtua tähän kaupunkiin?

Onko kurjalle pyöräilytilanteelle Tampereella tehtävissä mitään? Jos et itse pyöräile, kerrohan, mikä pyöräilijöissä ärsyttää ja miksi.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Välähdyksiä viikolta

Yksi rikkinäinen astianpesukone, neljä syötyä parsatankoa, yksi jumissa oleva rintalihas ja kaksi parvekkeella nautittua kevätiltaa. Ei yksiäkään päiväunia, mutta sentään monta hidasta aamua.
DSC_0006DSC_0007 (2)DSC_0005 (2)DSC_0001DSC_0023 (3)DSC_0002DSC_0004 (3)DSC_0003 (2)Viikko rullasi mukavasti eteenpäin – ihan kirjaimellisesti, sillä joogarullailin kangistuneita lihaksiani auki. Siinäpä alkuviikon hurjimmat käänteet! Seesteisen arkemme keskeytti kuitenkin sekä päätön kevätsiivousvimma että astianpesukone, joka ilmaisi harvinaisen selvästi, että pesut on nyt pesty. Sopivasti suursiivouksen ja ensimmäisen valkoviinilasin jälkeen. Vielä, jos muistaisi ostaa tiskiharjan ja jaksaisi valjastaa sen palvelemaan siihen asti, että uusi kone saapuu.

Astianpesukone-episodissa vältyttiin onneksi vahingoilta, joten sen jälkeen oli vielä mahdollista nautiskella kevätillasta parvekkeella. Katsella, kuinka Särkänniemeen syttyivät valot ja kuinka humalaiset hoippuivat kaduilla. Ne, jotka eivät niin päissään olleet, jäivät neuvottelemaan kadunkulmaan siitä, mihin jatketaan. Oli rauhoittavaa nähdä, miten yhtäkkiä vilkastunut kaupunki tuntui niin turvalliselta. Eikä yksi hajonnut masiina tuntunut enää miltään. Niitä saa kaupasta uusia niin monta kuin kotiin jaksaa kantaa. Toistaiseksi yksi riittää. Loput rahat voi käyttää keväästä nauttimiseen, sellaiseen kokonaisvaltaiseen kevätintoon: siivousaineisiin, puistoruokailuihin ja pitsitöppösiin.

Keväältä tuoksuvat arkiviikot ovat taatusti vuoden parhaimpia, mutta odotan silti sitä maanantaiaamua, kun Braunin kello onkin aivan hiljaa. Osaakohan se äännellä neljän viikon vaitiolon jälkeen enää ollenkaan? Se selviää kesäkuussa.

Kiinnostavatko arkitekstit vielä? Mitä haluaisit lukea?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vanhojen unelmien kaatopaikalla ei tehdä rahaa

Kirpputorilla vain mielikuvitus on rajana. Yleensä mielen huimimmat salat näyttävät kuitenkin tulevan ilmi myyntiin asetettujen tuotteiden laadussa ja hinnoittelussa. Miksi kasata pöytä täyteen sontaa, vaikka voisi oikeasti kierrättää hyvin ja viisaasti?
DSC_0026DSC_0027DSC_0025 (2)DSC_0033 (2)DSC_0031Viidenkympin vihanneslaatikko olohuoneen nurkkaan vai sittenkin narulla yhteen sidotut kirjat koristamaan yöpöytää? Ripottelisiko pieniä pöllöjä pitkin kämppää? Ehkä täytyy tyytyä kylttiin, jossa lukee – onneksi – siistillä fontilla Metallisorvaamo.

Minä en ostaisi mitään edellä mainituista. Olisi hienoa olla viimeisen päälle ekoihminen, joka hankkii kalsarinsakin kierrättynä, mutta valitettavasti en pääse sille tasolle – kun en pääse edes ostoksille kirpparille. Vanhan tavaran haju etoo, vaikka eihän kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa pelkkää jätettä myydä. Enhän itsekään kärrää myyntiin mitään oksettavaa, vaan myyn edullisesti laadukkaita, käyttämättömäksi jääneitä tuotteita. Myyn noin kerran vuodessa rojujani itsepalvelukirpparilla kuuden päivän ajan, ja yleensä lopputilityksessä käteen jää pöytävuokran jälkeen jotakin sadan ja kolmensadan väliltä.

Kaikkiin nykyaikaisen kirpputorin henki ei valitettavasti ole ehtinyt sujahtaa. Puiset hyllyt ovat usein täynnä aarteita menneiltä vuosikymmeniltä, mutta ikävä kyllä aarteen arvo on usein ehtinyt laskea melkoisesti ostohetkestä. On turha myydä tahraantunutta sohvaa neljälläsadalla. Vaikka se olisi Sanelma-mummun perintökalu, ostajaa eivät mummin kalleudet kiinnosta. Oma luokkansa ovat myös likaiset ja rikkinäiset tuotteet. Ja tietysti täysin hyödyttömät tavarat. En vain ymmärrä, kuka ostaisi posliinisiilejä kirpputorilta. Siiliesinekeräilijöitä on varmasti maailmassa useita, mutta millä todennäköisyydellä sellainen osuu omaan myyntijaksoon?

Kirpparilla haisee vanhuus syystä, sillä jo pienellä vilkaisulla näkee, että hyllyille on järjestelty monen kuolinpesän jäänteet. Se, mitä voi, kannattaakin kierrättää, mutta raja on osattava vetää johonkin. Pitää osata päästää irti ja ymmärtää, ettei kaikesta voi nyhtää rahaa. Eläkööt mummut muistoissa, ei kirpputorin hyllyllä pinttymässä.

Järkevän kirpputorimyyjän pikaopas:

  • Kirpputorin perimmäinen tarkoitus ei ole tehdä rahaa vaan kierrättää tavara uuteen osoitteeseen. On kurjaa rahastaa lannalla. Myyntivoitto syntyykin yleensä aidosta halusta päästä eroon hyvästä tavarasta ja löytää niille uusi koti.
  • Tuotteet pitää hinnoitella niin, että kotiin palaa tyhjin käsin. Kun hintataso on matala, pääsee pöydälle kannetuista kamoista myös eroon. Huono ei liiku mihinkään edes ilmaiseksi.
  • Ostajaa ei kannata aliarvoida. Jos aikoo myydä kummallista roinaa, täytyy pohtia tarkkaan, mitä ihmiset keräilevät. Kuinka moni haluaa nuhjuisen vaasin kotiinsa? Entä 90-luvun teknisen matematiikan oppikirjan?
  • Kukaan ei käy rumasti somistetulla ja siivottomalla kojulla. Asettele tavarat siis kauniisti ja siivoa säännöllisesti!
  • Rahankiilto silmissä ei synny kuin tappiota. Jos haluaa tehdä rahaa, kannattaa alkaa jonkin kaupaksi menevän tuotteen jälleenmyyjäksi. Tai tehdä jotakin ihan muuta.

”Älä myy mitään sellaista, mitä et itse ostaisi edes ajatuksen tasolla”, sanoi paskanruskea patsas, joka kuolemalta haisevan kirpparin perähyllyllä istui.

Mitä ostat kirpputoreilta? Mitä myyt? Sorrutko härskiin hinnoitteluun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa