Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotinumero: Koti numeroina

Siinä vaiheessa, kun kotia alkaa arvioida pelkillä numeroilla, ei se enää ole koti. Numeeriset faktat kuitenkin kiinnostavat ihmisiä yllättävän paljon, joten katsottakoon tämän kerran asumustani kvantitatiivisesta näkökulmasta.
DSC_0027DSC_0031DSC_0030DSC_0035DSC_0034DSC_0037DSC_0029Yhtä kaikki

Yksi riippumattoteline, joka vastikään purettin kanahäkkiin odottamaan kesää ja mökkikautta. Teline ei saanut lupaa pysyvään olohuonekäyttöön, mutta saikin lopulta oman huoneen. Nyt se siirtyy kesäkäyttöön.

Yksi televisio, johon hankittiin yleiskaukosäädin, sillä joku halusi säästää alkuperäisen kaukosäätimen toimintaominaisuuksia. Sekoitan edelleen äänenvoimakkuuden ja kanavanvaihtonamiskan keskenään.

Yksi jääkaappi täynnä kasvisruokaa. Milloin viimeksi siellä on ollut lihaa? Aivan! Uutenavuotena joku toi sinne lihahampurilaisen muutamaksi tunniksi. Kehtasi vielä paistaa sen meidän vegaanipaistinpannulla. Onneksi Kotikullan 12 euron teflonpannu kesti höykyytyksen.

Kahdesta seitsemään

Kaksi ruuveistaan löystynyttä Ikea-tuolia, joista putoilee tasaisin väliajoin muovinpaloja. Vielä eivät ole jalat levinneet. Onneksi pudotus ei ole kova, jos sen hetki joskus koittaa. Ekologinen mieleni ei pidä siitä ajatuksesta, että lähtisin hakemaan jo nyt uusia tuoleja. Toisaalta esineisiin kiintynyt puoleni käskee hakemaan samantien suosikkituoleja satasella tai parilla. Eivät loppuisi sitten kesken. Lopputulos on kuitenkin toistaiseksi ollut se, että samat rapisevat tuolit nököttävät edelleen keittiössä.

Kaksi viherkasvia. Kauan sitten työkaverilta saatu rahapuu ja hetken mielijohteesta ostettu 12 euron viirivehka. Ajatelkaa, ostin älyttömän halvan kasvin Ikeasta kuusi vuotta sitten, ja olen saanut säilytettyä sen elossa. Kerran se meinasi kuolla, kun ei saanut viikonloppuna vettä pitkän kuivakauden päätteeksi. Juotin ja hoivasin sitä pari päivää. Ja viirivehkani jaksoi nousta vielä kerran!

Kahdet kuulokkeet. Toiset ammattilaistason DJ-kuulokkeet ja toiset ihan parinkympin Sonyt, joita käyttäessä ei ole varma, kuuluuko möly naapurista, omasta olohuoneesta vai kappaleen taustanauhasta.

Kolme hyvin säilynyttä Ikea-sohvaa. Niiden alta on kaivettu pähkinöitä ja Merkkari-nameja. Siivottu yhdet appelsiinimehut. Hyvin toimivat. Kestävät jopa kahvin läikyttelyni. Sohvanukutukseen meillä ei kumpikaan koskaan joudu, mutta flunssaisena sohvalla on jopa miellyttävämpi nukkua kuin sängyssä.

Seitsemän taulua ja yksi haaveissa oleva teos. Yksi Kiinasta, kolme Vietnamista ja kolme lasikansiin taltioitua seiskatuumasta vinyyliä. Haaveissa yksi teos täydellisestä auringonlaskusta, jota on metsästetty jo vuodesta 2015.

Suuria lukuja

Viisitoista varrestaan taipunutta Reilun kaupan tulppaania. Maksoivat 7,99 euroa. Sen kyllä huomaa. En pidä levinneistä kukinnoista. Pidän suipoista ja siroista. Ihan perus-Pirkoista, vaikka kivijalkaliikkeitä pitäisi tukea. Mutta kuka lisäisi kelloon tunteja kiertää putiikkeja?

Kolmekymmentä vinyyliä ja kolmekymmentäyksi kirjaa esillä olohuoneessa. Omat kirjani olen haudannut ylvääseen Billy-kaappiini. Musiikkipuolelta Spotyfystani ei ole sisustuselementiksi.

Reilut seitsemänkymmentä neliötä nelinumeroisella summalla vuokrattuna. Pääosin hyvin käytetyt neliöt, jotka muodostavat neljä huonetta: kaksi isoa ja kaksi pientä. Niiden sisässä on paljon kaappitilaa ja pari romua täynnä olevaa komeroa. Vähän kaappisiivousintoa ja toistaiseksi vailla tarmoa oleva toteutus.

Niin, ja myös yhdet halpakaupasta ostetut silmälasit, joita en vieläkään ole saanut aikaiseksi vaihtaa optikkoliikkeestä hankittuihin! Yksi parveke, josta tiirattu Näsinneula näyttää ennen pitkää ikuisesti sumuiselta, jos lasitilausta ei pian laita alulle.

Miltä oma kotisi näyttää numeroina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaiken se kestää – töppäykset ja teemakahvitkin

Laupeutta ja tulenlieskoja. Ystävyys mukautuu joka tilanteeseen, ei kumartele tai uskottele turhia. On läsnä. Muutenkin kuin helmikuun puolivälissä jaettavina suklaakonvehteina.
DSC_0067.JPGYstäviä voi löytää mistä vain. Se todella tapahtuu samalla tavalla kuin rakkaudesta kerrotaan: täysin yllättäen, kun sitä vähiten odottaa. Kun ajattelee, että kevätretkellä ei ainakaan tutustu kehenkään, uudessa työpaikassa ei ainakaan viihdy kauaa ja käyntiin pyörähtäneessä projektissa tekee vain oman osansa hiljaa, tiivistyykin lopputulos vuodesta toiseen juhlittuihin pikkujouluihin, sohvalla mutusteltuihin sipseihin, kiinalaisbuffetissa nautittuihin lounaisiin ja hipsteriravintolan gourmet-hodareihin, jotka täytyy jakaa, kun on ihan pakko saada täydellinen makuelämys.

Ystäviä on kaikenlaisia, -kokoisia, -näköisiä ja -ikäisiä. ’Erilaisuus on rikkautta’ on niin puhki kulunut sanonta, että sen läpi näkee samalla tavalla kuin hyttysverkosta kesäyönä. Jos minun pitäisi nimetä, mitä olen oppinut ihmisistä elämäni ja työurani aikana, olisi se jotakin kuluneen sanonnan mukaista vähän myyvemmin muotoiltuna. On ollut valtavan hienoa huomata, kuinka eri elämänvaiheista ja monenlaisista työporukoista on jäänyt matkaan ihmisiä, jotka todennäköisesti kulkevat mukana aina. Ystävyys ei tietyn pisteen jälkeen katso edes ikää. Se on kaunista. Tästä lähtee se vielä vuosikymmenien päästä käynnissä oleva – silloin varmasti täysin elektroninen – joulukorttiralli.

Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Ystävyys harvoin syntyy täysin erilaisten arvopohjien väliin, mutta joskus käy niin, että polut erkanevat vuosien kuluessa. Silloin on ihan omasta halusta kiinni, mihin suuntaan suhdetta kuljettaa. Tahdosta siinäkin on kyse. Aina ei tarvitse tahtoa. Ystävän kanssa ei myöskään tarvitse jakaa samaa poliittista näkemystä. Myönnän, että välillä savuttaa korvissa, mutta kannattaa ajatella keskustelut avartavina. Ei ystävyyden muutenkaan tarvitse tai varsinkaan kannata pyöriä politiikan ympärillä. Ei vaikka Sauludo-kahvi vähän kismittäisikin. Vaalien jälkeen kaikki teemakrääsä on sitä paitsi unohdettu.

Pitää uskaltaa päästää irti. Ystävyys on kuin parisuhde. Ei sitä tarvitse kestää, jos ei jaksa, kunhan ei ihan heti luovuta. Ystävyyttäkin pitää hoitaa. Suosittelen lämpimästi ystävyyssuhteen hoitolomia. Jos se ei ole elämäntilanteen vuoksi mahdollista, ystävä kyllä ymmärtää. Jos ei ymmärrä, hänen on aika mennä. Ja tulla ehkä joskus takaisin – tai sitten ei.

Amor Vincit Omnia. Ystävä hyväksyy toisen heikkoudet ja huonot hetket. Olen itse taipuvainen siihen, että yritän olla vahva viimeiseen asti. Lähimpien ystävieni edessä näen itseni kuitenkin kotilona, joka tulee hyvillä mielin ulos kuorestaan. Eikä edes liiskaannu! Ystävyys ei arvota isoja tai pieniä huolia. Ystävyys osaa suhteuttaa ne elämäntilanteisiin. Lapsen takia valvotut yöt, stressistä kärsineet unet, ikävästi käyttäytyvä mies, omat töppäykset, rasvaiset hiukset ja aivan pilalle menneet sukujuhlat löytävät kyllä keskusteluissa paikkansa. Armollisesti.

Joskus on sitä paitsi vain ihan pakko ajaa ystävän pihaan ja nyyhkyttää siksi, että ei löytänytkään autolla Lempäälään, kun ajoi vahingossa kauppakeskus Elon pihaan luullessaan, että Raumalle ajellessa päätyy Helsinkiin. Ei siitä sen enempää.

Ystävä sanoo silloin: ”Ei se mitään. Nyt vain otat uuden yrityksen Viinikan liikenneympyrästä. Siitä sä ainakin osaat perille.”

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat ystäväni! Minkälaista ystävää sinä arvostat? Voiko ystävän jättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä tietää vanhenevansa?

Vanheneminen ei ole vain keski-ikäisten tai jo valmiiksi iäkkäiden etuoikeus. Sanovatpa jäärät mitä vain, myös nuori vanhenee – eikä siis ainoastaan kasva.
DSC_0021Keholleni on tapahtunut jotakin todella kummallista viiden vierähtäneen vuoden aikana. Pahinta tai parasta, myös mieli on muuttunut eikä ainoastaan sivistynyt, viisastunut ja rauhoittunut. On tullut ripaus tätimäisyyttä. Sellainen tätisiemen, joka alkaa itää ja puhkeaa lopulta kukkaan seuraavalla vuosikymmenellä. Siementä onkin varsin hedelmällistä idättää, sillä nykyään arki vaatii vähintään muutamat päiväunet. Ongelmattomia ne eivät toki ole. Jos nukkuu pitkään, tuntuu, että aivoja turvottaa, mikä ei kai fyysisesti ole mahdollista, mikäli on muuten elossa. En koskaan uskonut, että kehon toimintoja täytyy alkaa kellottaa.

Kun päiväunilta sitten kömpii ihmisten ilmoille, voi läheisessä ostoskeskuksessa törmätä siihen ihmislajiin, josta riittää tulevaisuudessa valtavasti puhetta, ihmettelyä ja kauhistelua. Nuorisohan se siellä lorvii! Huomaan vanhentuneeni, kun ajattelen kauhuissani, kuinka ostoskeskuksissa lorvitaan myöhään illalla, ollaan kaikenlaisissa aineissa ja mekastetaan estoitta. Kun itse tunnollisena veronmaksajana raahaudun kotiin. Vähän jännittää, sylkeekö joku päälle tai vaatiiko peräti rahaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään kovin radikaalia. Kerran yksi lapsukainen tuli mankumaan ’bussirahaa’ ja komensi jopa rikkomaan sitä. Ei onnistunut. Syy: törkeä käytös. Matkalla kukkahattutätimaailmaan ollaan!

On käsittämätöntä, että tällä planeetalla talsii ihmisiä, joiden syntymän muistan selvästi, ja huomaan, että nehän ovat nykyään ihan järkeviä olentoja. He koodaavat, päivittävät somea, puhuvat fiksuja ja ovat pöydässä kohteliaita. Ja mankuvat K18-pelejä! He voivat olla myös pienten lasten vanhempia. En halua koskaan sortua nuorien aliarviointiin, enkä halua, että he joutuvat vastaamaan yhtä pimeisiin tai pöhköihin uteluihin, joihin itse olen joutunut vastaamaan.

Ikuinen Anttila

Yksi asia ei varmasti koskaan muutu, vaikka nuorison kanssa keskustelisi paljonkin. Vanhat paikan nimet ja niihin jumiin jääminen. Jos miettii, millaisen muutoksen kaupungit, teollisuus ja ostoskulttuuri ovat kokeneet 1900-luvun aikana, on suuri mysteeri ratkoa, mistä paikoista nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset puhuvat. Käytännössä jokaisen paikan kaksi nimeä pitää tuntea: entisen teollisuuspohatan tai vaateliikkeen mukaan nimetty ja se, joka lukee nykyisessä ständissä. Tietokilpailut rakastavat näitä arvotuksia. Minä – nyt alle 30-vuotias – asioin varmasti hamaan tappiin asti Anttilassa, vaikka oikeasti käyn R-Kioskilla, Alkossa tai K-Supermarket Kuninkaankulmassa. Gopal, Sakura Watami Sushi ja Hesburger sijaitsevat nekin Anttilan kulmalla.

Historia ei katoa mihinkään, vaikka paikoista puhuisi niiden oikeilla nimillä. Niinhän meille opetetaan. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Aika toimiva ohje käytännössä kirjaimellisesti! Viisautta on elää kaupungin ja muutoksen mukana. Tämä koskee myös tekniikan kehitystä. Jos on oppinut käyttämään kirjoituskonetta, alkeellista tietokonetta, matkapuhelinta, radioaparaattia ja faksia, oppii myös älylaitteet. Jos vain haluaa.

Sitä tikulla silmään

Sitten, kun lopulta tajuaa, ettei Anttilaa ole enää olemassa, alkaa vanhojen muisteleminen. Kyllä minun nuoruudessani ostettiin siisteimmät ulkomaiset musiikkilehdet Anttilasta. Top Ten -musiikkiosasto oli aivan omaa luokkaansa, ja sellaista ei varmasti nähdä enää koskaan. (Ei niin, koska kivijalkakaupat kuolevat, ja nettimarkkinat ovat rajattomat.) Pahinta on kuitenkin se, jos alkaa puhua niin kuin elämä olisi ohi uskoen, ettei henkinen ja fyysinen ruumis enää kykenisi samaan kuin ennen. Nyt herätys! Muistelua ei todellakaan kannata aloittaa kolmekymppisenä eikä edes viisikymppisenä. Muistot tekevät ihmisestä yksilön, mutta niiden ei pidä kumota nykyaikaa.

On älytöntä hokea iän olevan asennekysymys. Mielestäni on kohtuullista odottaa aikuiselta ihmiseltä ikänsä mukaista eleganttia käytöstä, joten moiset sloganit kannattaa jättää suosiolla huonosti painettuihin printtipaitoihin. Vanheneminen sen sijaan on kiinni asenteesta. Jokaisen valittavaksi jää, tekeekö sen tyylikkäästi ja rypyistä välittämättä. Taitavaa vanhentumista on se, että luopuu turhasta niskuroinnista ja kuuntelee myös niitä, joiden sanomisille ei aiemmin voinut kuvitellakaan antavansa painoarvoa. Tablettitietokone ei ole vihollinen, muistot eivät muuta nykyhetkeä ja himputti sentään, Hatanpään City Neste ei ole ollut pää-Kesoil vuosikymmeniin.

Ahdistaako vanhentuminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa