Nostalgialauantai: Ystäväkirja

Uskon vahvasti ystäväkirjojen tekevän uuden tulemisen sitten ysärimuotiaikojen. En viitsi täytellä omaa ystäväkirjaani, joten oli ilo sukeltaa blogiystäväkirjahaasteeseen!DSC_0087Lempinimi? Ankkis, A-K ja Marge.

Mitä teet ensimmäisenä, kun saavut kotiin? Vien ostokset keittiöön, lajittelen muut kantamukset, laitan sitten vasta takkini naulaan ja laukun syrjään. Kengät lähtevät jalasta jossakin kohtaa.

Kuinka monessa maassa olet käynyt? Kahdeksassa. Tuntuu aika pieneltä luvulta. Minä olen tosin pitkien matkojen ystävä.

Kolme sanaa, jotka tulevat mieleesi sanasta marraskuu? Heikki Salo, pimeys ja punainen taivas. Siinä oli aika monta sanaa, mutta pidetään tämä vastaus voimassa.

Ensimmäisen lemmikkisi nimi? Touhu! Se oli Koskikeskuksen Noksopista ostettu kultanauhahamsteri. Tuhti poika, joka rakasti juoksupyörässä juoksemista. Nimi oli kopioitu muistaakseni ympäristötiedon lemmikkiosion esimerkkihamsterilta. Uinui pois liki kolmen vuoden elon jälkeen omassa pesäkolossaan. Löysimme Touhun kuolleena, kun pääsin kuudennelta luokalta. Ihme kyllä ymmärsin hamsterin elämän rajallisuuden jo silloin. En kuitenkaan saanut haudata Touhua takapihallemme, etteivät lähiöeläimet ja satunnaiset ketut kaiva sitä esiin.

Iskelmätähtinimesi eli toinen nimesi ja äitisi tyttönimi? Katariina Lehtinen. Vaikkei minulla oikeastaan toista nimeä ole, vain kaksiosainen etunimi. Niin eikä äidilläni ole tyttönimeä, ihan vain syntymässä saatu sukunimi. Joskus haaveilin siitä, että minulla olisi ihka oikea toinen nimi. Toivoin kovasti, että se olisi Aleksandra.

Mitä syöt iltapalaksi? En oikeastaan syö iltapalaa. Syön yleensä viimeisen kunnon aterian kuuden kieppeillä. Eilen söin tosin muutaman naposteluporkkanan iltahuikomisen taltuttamiseksi.

Lapsuutesi lempilelu? Ihan ensiksi Manna-nukke ja vettä sylkevä kylpylelu Masse-majava. Sitten kestosuosikkini Barbiet ja muovinen collieperhe.

Ketä haluaisit halata juuri nyt? Äitiäni. Olen äidintyttö eikä äitiä voi halia aina ihan joka viikko. Ystävää, jolla on vaikeaa.

Mihin reality-ohjelmaan voisit kuvitella osallistuvasi? Iholla. Saattaisin tosin katua sitä myöhemmin.

Biisi, joka saa sinut herkistymään? James Bluntin You’re Beautiful. Hävettää.

Tavara, jolla on sinulle eniten tunnearvoa? Isäni Syyriasta 1980-luvulla tuomalla sormuksella on pitkä historia takanaan. Sitä en halua hukata.

Tasan 24 tunnin päästä olet…? Varmaankin tällä samalla tuolilla kotona. Takana on oikeasti rentouttava viikonloppu, minulla on paljon asiaa pakohuonepeleistä ja rauhallinen sunnuntai-ilta edessä.

Sanonta, jota inhoat? Inhoan suurin piirtein kaikkia sanontoja.

Terveiset blogisi lukijoille Kiitos, että luet. Mikä saa sinut palaamaan blogiini?

Oletko jo hurahtanut ystäväkirjoihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kravattikortteja kelle vain

Biologiset siteet ohjaavat edelleen valtavan paljon sitä, kuka saa viettää ja millä tavalla vanhempiin liittyviä juhlapäiviä.
isänpäiväMinun lapsuudessani niin päiväkodissa kuin koulussa askarreltiin aina isänpäivänä kortit nimenomaan biologiselle isälle, vähintään mieshenkilölle. Oli korostetun tärkeää, että kortti menee miehelle ja tietysti mieluiten omalle isälle, jos sellainen löytyy jostakin.

Tiedote: Kaikilla ei ole isää. On ehkä joskus ollut, muttei enää. Tai sitten ei ole ollut koskaan. Minulla ei ole kokemusta isättömyydestä, sillä minulla on aina ollut isä eikä hänen henkilöllisyydessäkään ole ollut epäselvyyksiä. Asuimme myös 19 vuotta saman katon alla, ja näemme edelleen lähes joka viikko. Isättömyys tuntuu siis kovin vieraalta, mutten silti elä maailmassa, jossa olisi jollakin tavalla selvää, että kaikilla olisi isä fyysisesti tai henkisesti läsnä. Kun ajattelen värikästä sukuhistoriaani, huomaan itse asiassa, että omat vanhempani kummankin suvun puolelta ovat liki ensimmäiset, jotka tietävät varmasti isänsä henkilöllisyyden. Ei ennen ollut niin justiinsa.

Muistan koulupolultani parikin tapausta, jossa oppilas ei saanut isänpäivänä muistaa äitiään, vaan piti väkisin keksiä mieshenkilö, jolle kortin osoittaa, esimerkiksi äidin miesystävä, joka ei millään muotoa edes toimittanut isän roolia lapselle. Alakoulumuistoni ovat onneksi liki 20 vuoden takaa, joten toivon, että asenteet ovat kehittyneet rutkasti ajoista, jolloin hampaat irvessä askarreltiin pahvista ja kankaasta isänpäiväkortteja ja jännitettiin samalla, kuka leikkaa sormeensa. Joidenkin mahassa kipristeli se, ettei ollut ketään, kenelle kortin voisi antaa. Sanottiin, että kravattikoristeisen kortin voi antaa vain miehelle.

Olisi naiivia sivuuttaa perheiden monimuotoisuus, kun puhutaan vanhempiin liittyvistä juhlapäivistä. Siihen, ettei ole isää, ei aina liity dramatiikkaa. Voi olla, että perheessä on kaksi äitiä tai sitten ihan vain yksi, koska niin on aina ollut. Voipa myös olla niin, että isiä on kaksi: lapsen yhdessä hankkineet tai sitten biologinen isä ja uusioperheen isä. Ei siinä sen kummempaa, joten turha tehdä isänpäiväkorttitalkoistakaan numeroa. Toivottavasti elän muistoissani aikaa, jolle nykyään kouluissa jo nauretaan. Ei äitien- ja isänpäivää tarvitse muuttaa erityiseksi vanhempainpäiväksi, vaan ennemminkin pitäisi taata vapaus juhlistaa haluamaansa henkilöä ja saada ymmärrystä myös ulkopuolisilta siihen, että äitien- ja isänpäivänä voi juhlistaa sitä läheistä, jota haluaa – ilman kyräileviä katseita, kummasteluita ja jopa kieltoja.

Minä juhlistan isänpäivää viemällä oman isäni ensi viikolla Raxiin. Mitä sitä hienostelemaan! Isäni pitää pizzoista ja purilaisista, joten niitä hän saa. Samalla minä pääsen tutustumaan uudistuneeseen Raxiin ja ravintolan vegaaniseen tarjontaan, johon hän ei muuten koskisi, vaikka siitä maksettaisi. Turha yrittää fine diningia, sillä todellinen ilo löytyy ihan muualta. Lopuksi isäni saa valita vielä kauppakeskuksen juomapuodista mieleisensä erikoisoluet kotiinviemisiksi. En viitsi itse niitä hänelle enää ostaa, ettei iskäparka kauhistu esimerkiksi aasialaisista oluista, jotka eivät kuulemma maistu kuin vedeltä.

Ei siinä sen kummempaa.

Hyvää isänpäivää kaikille sunnuntaina juhliville! 

Kuka saa juhlia isänpäivää? Ketä sinä juhlistat sunnuntaina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pohjoismaista katsottavaa pimenevään syksyyn

Kaikki tuntevat ruotsalaiset dekkarit, mutta osaavat myös muut Pohjoismaat tuottaa laatudraamaa ja -dekkareita. Kokosin listan mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä sarjoja Tanskasta ja Norjasta.
Dicte2_04Kuva: Miso Film / Dicte-sarja

Ennen kuin ihastuin ruotsalaisiin dekkareihin, rakastuin päätä pahkaa tanskalaiseen Anna Pihl -sarjaan. Tanskan kieli ja kööpenhaminalainen ilmapiiri veivät minut mukanaan täysin. Siitä alkoi pitkä metsästystie tanskalaissarjojen kintereillä. Jouduin lopulta odottamaan vuosia, kunnes yhtäkkiä viime vuonna Yleisradio ja maksulliset suoratoistopalvelut alkoivat tarjota pohjoismaista draamaa suurkuluttajan makuun tarpeeksi.

Viehätyn pohjoismaisista sarjoista erityisesti kielen vuoksi. Sujuvan ruotsin kielen taitoni ansiosta norjan ymmärtäminen on helppoa ja tanskaa kuuntelen ja opin mieluusti lisää. Mikään ei siis voi mennä pieleen, kun yhdistetään intoni oppia pohjoismaisia kieliä mielisarjagenreihini: draamaan ja dekkareihin, parhaimmillaan niiden yhdistelmään.

Tanskalaiset ja norjalaiset sarjasuosikkini

Dicte (2012–2016)
Aarhusilainen rikostoimittaja sekoilee yksityiselämässään, mutta hoitaa työnsä mallikkaasti, sääntöjä tosin usein ohittaen. Yllättäen myös aika moneen poliisitutkintaan sotkeutuen. Saatavilla C Moressa.

Rita (2012–)
Tanskalaisesta opettajasta Ritasta puhutaan kapinallisena renttuopettajana, mutta sarjaa katsoessa paljastuu, ettei Rita ole vain röökinhuuruinen ja omalaatuinen kansankynttilä. Hänelläkin on historiansa. Saatavilla Netflixissä.

Anna Pihl (2006–2008)
Sarja seuraa kööpenhaminalaispoliisi Anna Pihlin elämää, ja ehkä vähän yllätten jaksojen pääpaino on poliisin työssä, vaikka myös Pihlin henkilökohtaista elämää sivutaan sarjassa. Sarjan iän vuoksi se ei todennäköisesti ole enää katsottavissa netissä.

Lulu & Leon (2009)
Kampaajana työskentelevä Lulu joutuu antamaan tukensa kovan luokan rikosten polulla talsivalle miehelleen. Ylellä nähtyä tanskalaissarjaa ei valitettavasti taida olla saatavilla kovin helposti internetistä.

Levottomat sydämet (2017–)
Tanskalaissarja Perfekte steder kertoo kahden nuoren aikuisen kohtaamisesta, jonka ei pitäisi edes olla mahdollista. Eikä varsinkaan aiheuttaa mitään mullistavaa, sillä sarjan päähenkilöillä on jo omat elämänsä. Pinnan alla kytee, ja siksi alkaa myös kipinöidä. Saatavilla Yle Areenassa.

Perilliset (2014–)
Englanniksi The Legacyna ja tanskaksi Arvingerne-nimellä tunnettu Perilliset-sarja kokoaa välirikkoon ajautuneet sisarukset yhteen heidän äitinsä kuoltuaan. Ja jätettyään heille mojovan perinnön ja taloriesan. Saatavilla Netflixissä.

Skam (2015–2017)
Oslolaisteineistä kertovaa nuortensarjaa voi hyvillä mielin suositella myös aikuisille. Laadukkaasti tehty suhdesoppa viihdyttää ikään katsomatta, ja antaa ihanan rehellisen, joskin tietysti hyvin dramatisoidun kuvan aikamme nuorista. Saatavilla Yle Areenassa.

Mustamaalattu (2015–2016)
Aikoinaan teinitytön tappamisesta henkisesti tuomittu Aksel palaa Aasian-vuosiensa jälkeen takaisin Norjaan tekemään tilit menneisyytensä kanssa. Norjaksi Frikjent-nimeä kantavan sarjan maisemat ovat mielettömät, mutta vielä vaikuttavampi on sen tarina tuomitsemisesta, kaksinaamaisuudesta ja siitä, miten syyttömänä tuomitseminen ihmiseen vaikuttaa. Saatavilla C Moressa.

Yksi yö (2018)
Norjassa En Natt -nimellä tunnettava 10-jaksoinen sarja kertoo nimensä mukaan yhdestä yöstä, yksistä pitkiksi venyvistä sokkotreffeistä, jotka osoittavat, kuinka yllättävän pieni kohtaaminen voi muuttua suureksi – eikä se aina tarkoita hullua rakkautta. Saatavilla Yle Areenassa.

Kuudes aisti (2015–)
Nimestään huolimatta norjalaissarjassa ei ole mitään yliluonnollista, sillä Kuudes aisti, alun perin Det tredje øyet, on ehta rikossarja, joka pureutuu päähenkilökomissarion 4-vuotiaana kadonneen tyttären tapauksen tutkintaan samalla, kun herra itse yrittää ratkoa muita murhamysteereitä. Sarja ei näytä olevan saatavilla suoratoistopalveluissa tällä hetkellä. Aiemmin se on nähty Nelosella ja Ruudussa.

Näillä sarjaeväillä on muuten hyvä juhlistaa myös huomenna 6. marraskuuta vietettävää ruotsalaisuuden päivää, vaikkei listalle tällä kertaa ruotsalaissarjoja päässytkään. Ei sillä, että ruotsalaisdekkarit liittyisivät mitenkään oikeuteen käyttää ruotsin kieltä Suomessa tai kaksikielisen isänmaan juhlaan. Minusta kuitenkin skandinaavisarjojen seuraaminen on mukava tapa kunnioittaa yhteispohjoismaisuutta ja koko Pohjolaa yhdistävää ruotsin kieltä.

Pidätkö pohjoismaisesta sarjatuotannosta? Mikä maa vetää pisimmän korren? Jos seuraat islantilaisia sarjoja, vinkkaa ihmeessä niistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää yllärikehuja?

Teatteriesityksen väliajalla vieressäni istunut nainen sanoi minulle yhtäkkiä: ”Onpa sulla tosi kaunis paita. Katselin sitä jo tuossa jonossa.” Minä vastasin hänelle yhdellä sanalla. Kiitos. En sitten muuta keksinyt, kun en osannut. En ole koskaan osannut.DSC_0079 (3)Kehun jälkeen käänsin katseeni pois mukavasti minulle puhuneesta naisesta. Käännyin mieheeni päin ja huomasin toivovani, ettei enää tarvitsisi jutella tuntemattoman kanssa. Eikä varsinkaan kuulla kehuja!

Mikä teatterisalin penkkirivistöllä sattuneessa, lyhyeksi jääneessä juttutuokiossa sitten oli niin kamalaa? Sehän on ilmiselvää ja samalla ihan pöhköä: kehut ja keskustelu tuntemattoman kanssa. Yllätyskehut ja -keskustelu tarkemmin sanottuna. Minä nimittäin jäädyn, menen lukkoon enkä osaa vastata oikein mitään kiitosta kummempaa, keskustelun jatkamisesta puhumattakaan.

Pidän itseäni hyvin keskustelutaitoisena ihmisenä, vaikka kuvailemani teatteriepisodi saa minut näyttämään säikyltä tuppisuulta. Jään myös erittäin harvoin sanattomaksi, minkä vuoksi on suorastaan huvittavaa, kuinka paljon satunnaiskehut saavat minut hämmentymään ja mumisemaan. Olen tottunut tyhjän jauhamiseen ja vaikeisiin keskusteluihin kasvotusten ja etänä, ja silti kevyt small talk saa minut suunniltani.

Se, että kohteliaisuuksien vastaanottaminen on minulle vaikeaa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi hyvilläni ja otettu kehuista. Olin pitkään se aika rasittava tyyppi, joka vastasi kehuun kieltämällä sen tai muuten vain itseään vähättelemällä. Päätyessäni toimittajan työhön oli totuttava risuihin ja ruusuihin, joista onneksi jälkimmäisiä tuli useammin. Täytyi ihan reilusti todeta, että kyllä, hyvän jutun sain aikaiseksi, eikä kaikkien brändäyssääntöjen vastaisesti mongertaa, että ei tämä kyllä kauhean hyvä teksti ollut. Kuka nyt syyttä ilmaisisi tehneensä työnsä huonosti?

Edelleen minulle on kuitenkin vaikeaa se, jos kehu tulee tuntemattomalta yllättäen. Siihen pitäisi vastata reippaasti ja viestiä kauniisti takaisin, eikä vain kylmästi yhdellä sanalla kiittää. Osaan jo melko kokeneena kirjoittajana vastata ammattiini ja juttuihini liittyviin kehuihin varsinkin tekstimuodossa sujuvasti, mutta todennäköisesti kasvotusten muuttuisin yhtä miellyttäväksi keskustelukumppaniksi kuin jääpuikko – etenkin, jos kehu koskisi jotakin muuta kuin tekstiä, jonka aiheesta saa jo keskustelun aikaiseksi. Niin kuin kävi nyt teatterireissulla kukkapaitakehu-casessa.

Välillä kyseenalaistan yllätyskehuissa käyttämäni kiitos-sanan, jos pois luetaan ihan simppelisti kohteliaisuuteen ja käytöstapoihin liittyvät kiitokset. Niille on aina paikkansa. Minua on kuitenkin mietityttänyt paljon se, että on tapana kiittää esimerkiksi silloin, kun joku kehuu ulkonäköä. Miksi siitä itse asiassa pitää kiittää? Se kertoo mielestäni paljon vallitsevista arvoista ja siitä, mitä pidetään tavoittelemisen arvoisena ihan huomaamattamme. Hienosti vedit, kun laittauduit kauniiksi! On tietysti muistettava, ettei todennäköisesti suurin osa ulkonäkökeskeisistä kehuista tarkoita muuta kuin hyvää mieltä, mutta silti vähän nyppii, että usein kohteliaisuudet liitetään vain ulkoisiin ominaisuuksiin, ei esimerkiksi taitoihin tai luonteen positiivisiin ominaisuuksiin.

Ihailen ihmisiä, jotka pysäyttävät vastaantulijoita kadulla ja piristävät päivää pienillä vilpittömillä kehuilla. Toivoisin itse osaavani useammin vastata kehuihin vastakehulla, ja että uskaltaisin rohkeammin myös vapaa-ajalla heittäytyä keskusteluun tuntemattoman kanssa. Sellaisesta nimittäin jää yleensä pitkäksi ajaksi hyvä mieli. Minäkin olen mehustellut teatterikohtaamistani jo viikon.

Seuraavan kerran voisin vastata teatterinaiselle: ”Kiitos, kivasti sanottu. Sinun mekkosi näyttää todella kauniilta.” Se olisi sitä paitsi ihan totta. Minä nimittäin huomasin hänen mekkonsa myös jo jonossa, mutten osannut sitä kertoa hänelle. Ei tullut edes mieleen.

Kiitos, että luit tekstini. Mukavaa lauantaita!

Osaatko reagoida kehuihin? Entä antaa niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mun päivä lapsuusmaisemissa

En ikinä tunne oloani vieraaksi vanhemmillani, mutta silti joka kerta siellä käyminen ja vanhojen arkirutiinien toteuttaminen tuntuu siltä, etteivät ne koskaan olisi olleet osa elämääni.
DSC_0111DSC_0107 (2)DSC_0115 (3)DSC_0113 (3)Torstai oli aivan ihana päivä. Ei uskoisi, että voi tuntua lomalta lähteä reilun 10 kilometrin päähän naapurikuntaan yhdeksi yöksi. Suurin syy taitaa tietysti olla äitini tarjoama täyshoito, mutta erityisen hyvältä vierailut lapsuudenkodissani tuntuvat siksi, että kunnioitamme siellä aina vanhoja perinteitä. Kuulostipa juhlalliselta! Tarkoitan kuitenkin ihan arkisia asioita, jotka joskus olivat myös minun arkeani. Ihan joka päivä.

Ensimmäinen perinteinen toimitus on tietysti bussimatka vanhemmilleni. Käytän nykyään harvoin bussia, sillä tuntuisi suorastaan röyhkeältä ajella bussilla alle kahden kilometrin arkimatkani. Vanhemmilleni sen sijaan huristan tyytyväisenä ikuisuuden kestävällä, jokaisen Itä-Tampereen asuinalueen läpi kiemurtelevalla bussilla. Hermohan siinä usein menee. Tulee matkapahoinvointia ja tuskaisen kuuma täyteen ahdetussa bussissa. Yleensä vielä ilokseni bussiin hyppää koulu- tai päiväkotiryhmä, mikä hidastaa matkaa valtavasti ja tekee ennestään jo täydestä bussista pätsin.

Toinen perinteemme liittyy lehtiin. Saavuttuani vanhemmilleni käymme äitini kanssa kuumat aiheet läpi, luemme lehtiä ja äitini esittelee minulle viikon aikana kokoamansa mielenkiintoiset artikkelit. Keskustelemme pitkään, ihan yömyöhään asti. Usein äitini tekee myös lettuja, joita en tietenkään nykyään voi nauttia ruokavalioni vuoksi. Lienee siis aika kouluttaa mamma vegaanisten lättyjen saloihin. Oppiikohan semivanha äitikoira uusia lettutemppuja?

Kolmanneksi minun on aina ehdottomasti päästävä kaupoille. Olin joskus hirveä shoppailija, mutta nykyään kulutan järkevästi. Taidan olla myös sen verran ikääntynyt, että nykyään parhaimmat ostokset lymyävät suurissa marketeissa päivittäistavarahyllyllä, vaikka arjessani muuten teen ostokset pienissä kaupoissa ihan vain tukeakseni niitä. (Ja siksi, ettei keskustassa ole megamarketteja.) Viime torstaina kävimme äitini kanssa Prismassa ja Tokmannilla. Kun on tottunut pieniin kauppoihin, on ihana päästä jättimäiseen hypermarkettiin ostamaan mitä vain. Kaikki löytyi, paitsi carambola. Eikö niitä syödä Kangasalla? Naapurikuntien Tokmannit ovat myös oikeita aarreaittoja, sillä niistä ei heti lopu halutut uutuustuotteet. Essencen joulukalenterinkin olisi sieltä saanut, mutta pidin järjen päässä, ja jatkoin unelmointia suomalaisesta viinikalenterista.

Keski-ikä ei tule yksin, ja siksi on hyvin tavallista, että tarkastelen erilaisten laitteiden toimivuutta käydessäni vanhemmillani. Tällä kertaa tutustuimme isäni kanssa HDMI-kaapelin toimintaan syvemmin. Tai syvemmin ja syvemmin. HDMI:n kun laittaa kiinni laitteesta toiseen ja vaihtaa oikean ulostulokanavan, kuva alkaa näkyä. Paitsi, jos ei viitsi valita avautuvasta valikosta sitä oikeaa kanavaa. Minun isäni selitys oli se, että ei hän viitsinyt, ettei mene mitään rikki.

Viimeinen riittini on aamupala. Kuten ehkä tiedätte, en ole järin suuri einesfani, mutta toisaalta olen nykyään myös huomattavasti suopeampi kuin blogini alkuaikoina. Vanhemmillani pidän siitä, että voin testata uutuustuotteita kaiken kattavan marketin hyllyiltä, ja usein siellä aamupalani onkin einestä. Tällä kertaa luotin vanhaan tuttuun Hoviruoan mustapapuburgeriin. Mainio, edullinen purilainen. Vähän syntistä aamupalaa, mutta saahan sitä vähän herkutella ennen painajaismaista ruuhkabussimatkaa takaisin kaupunkiin.

Otan muutenkin aamupalan vakavasti vanhemmillani. Herään ajoissa ja juon ensimmäiseksi yleensä kannullisen jääkylmää, minua varten kaappiin laitettua vettä. Keitän aivan liian tujua kahvia, ja samalla selaan asiakasomistajalehdet ja Aamulehden. Tällä viikolla uutiset kirkuivat verotietoja. Kiinnostavatko ne oikeasti ketään? Kannatan palkka-avoimuutta, mutta henkilökohtaiset verotiedot eivät minua voisi kiinnostaa vähempää. On hyvä tietää, mitä eri ammateissa voi ansaita, mutta yksittäisen ihmisen kukkaro ei minua viehätä. Valta-asemansa puolesta merkittävät henkilöt ovat eria asia, mutta silloinkaan kiinnostukseni ei liity heidän arkeensa, vaan siihen, miten valtaa pitää vahtia.

Tuntuu aina yhtä hullulta ajatella, ettei siitä ole edes kymmentä vuotta, kun arkeni pyöri rauhallisessa lintukodossa. Paikassa, jossa oli suuri ihme, että kallioiden takana olevasta järvestä oli jaksanut sorsa kävellä rivitaloyhtiön pihaan. Kun oli ihan normaalia istua joka päivä bussissa reilu tunti ja käydä ainakin kerran, yleensä jopa useammin Prismassa. Kun tunsi hypermarketin jokaisen kulman ja kolon. Kun joi joka aamu vettä siitä samasta, vähän muodista menneestä lasikannusta. Silloin olin niin aamuäreä, etten muistanut edes toivottaa mukavaa päivää vanhemmilleni. Nykyään on onneksi toisin.

Vierailetko usein lapsuudenkodissasi? Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa