Kun on vain aikaa

Sorrun helposti valittamaan arjesta ja korostamaan sen hektisyyttä ja tiukkoja aikatauluja, mutta totuus on se, että onhan minulla vapaa-aikaa. Osaan rentoutua ja nauttia aikatauluttomuudesta. Valitukset siis sikseen, nyt kerron, mitä teen silloin, kun on aikaa.
DSC_041777DSC_0372DSC_0379DSC_0380DSC_0376Kirjoitan ja kuvaan. Tylsää, tiedetään. Koska kulutan päiväni naputellen neljän seinän sisällä, kirjoitan kaikkea sitä, mitä haluan, kun vihdoin olen vapaa päivän askareista. Ihan aina ei kuitenkaan huvita, mutten ole toistaiseksi turvautunut siihenkään, että kirjoittaisin koko viikon jutut varastoon inspiraatiopulan varalta. Kirjoittamisen kuuluu sattua välillä.

Kokeilen reseptejä. Rakastan ilmaisruokalehtiä! Unelmoin siitä, että voisin joskus työskennellä ruokalehdelle, vaikka usein olen vähän turhan kriittinen. Ehkä se toisi uutta näkökulmaa moniin lehtisiin. Kotikeittiössä minua inspiroivat eniten yrttikastikkeet ja laatikkoruoat, ja niiden lisäksi olen innostunut vegepakastepihveistä. Hälsans Kökin mehukas vegepihvi on yksinkertaisesti nerokas keksintö. Niin helppo ja maukas. Jopa oksettavan lihaisa, muttei kuitenkaan yhtään lihaisa.

Käyn vanhemmillani. Olen huomannut, että aikuisena olen alkanut pitää kaikesta siitä, mitä ennen inhosin: otsatukasta, metsästä, kosteusvoiteesta ja pyöräilykypärästä. Minusta on ihanaa käydä valtavassa marketissa, etsiä uutuustuotteita ja käydä lenkillä jylhissä kalliomaisemissa. Toivon, että pystyisin antamaan läheisilleni enemmän aikaa.

Suunnittelen kaikenlaista. Minulla on virallinen suunnitteluvihko, jossa on värikäs piirroskarhu kannessa. Kirjaan sinne kaikki juhlaideani, ja ensi vuosi onkin todellinen juhlavuosi. Eikä siltikään ole vielä kolmikymppiseni! Kuinka tylsää! Jostakin syystä moni on olettanut, että olen syntynyt vuonna 1990, joten olen alkanut vähän itsekin elää sitä. No, vielä pitää odottaa. Minä en edes tiedä, mitä ikäkriisi tarkoittaa, sillä on käsittääkseni hyvä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on ja rakastan ajatusta siitä, kuinka ikä ja viisaus kasvavat. Vaikka eiväthän ne aina käsi kädessä kulje.

Kävelen. Yleensä haaveet ovat suuremmat kuin toteutus. Kävelen kauppaan tai vähän kauemmas kauppaan. Tai sitten vain haahuilen päämäärättömästi. Katselen lähipäiväkodin omenapuita ja lasken omenavarkaita. Katselen harjulta puutaloja ja niiden rajaamaa järveä. Olen vain.

Siivoan ja vieläpä nautin siitä. En todellakaan voi väittää olevani kodinhengetär, joten silloin, kun siivoan, teen sen suoraan sydämestä. Minun vastuualueeseeni kuuluu nykyään keittiö. Innostun, kuinka näen lieden puhdistuvan. Muuttuvan valkoiseksi. Ja kuinka tahmaiset sormenjäljet katoavat jääkaapin ovesta.

Opiskelen saksaa puhelinsovelluksella. Voisin harjoittaa kielen opiskelua vielä enemmän, mutta olen ollut armollinen itselleni. On myös ollut palkitsevaa huomata tauon jälkeen, kuinka hyvin muistan kieliopillisia yksityiskohtia.

Katson sarjoja ja elokuvia. En ole koskaan kokenut olevani varsinainen tv-ihminen, mutta huomaan kuitenkin hakeutuvani oikeastaan aina rentoutusta kaivatessani nettiarkistojen pariin. Mikään ei ole parempaa kuin erinomaisen sarjan löytäminen ja antautuminen uudelle tarinalle.

Luen ja selvitän kaikenlaista tarpeetonta. Olen utelias. Myönnän sen ihan suoraan. Lueskelen siis kaikenlaista kaikkialta, eikä tämä ole edes liioittelua, mutta samaan aikaan täytyy todeta, että nimenomaan tästä syystä tiedän paljon tarpeellista ja turhaa. Tästä syystä voisin teoriassa voittaa Haluatko miljonääriksi -kilpailun. Käytännössä en sitten saisi sanaa suustani.

Nukun. Se on parasta, mitä ihminen voi itselleen suoda. Miten onnellinen voikaan olla, kun silmät ovat sulkeutuneet? Pidän lepoa niin tärkeänä, että annan sille mahdollisuuden aina, kun se on mahdollista. Kun keho vaatii päiväunia tai pitkiä yöunia, on se suotava sille. Se on viesti. Siitä, että vapaa-aika on ajoittunut aivan oikeaan hetkeen.

Mitä sinä teet, kun ei ole kiire mihinkään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesätyömuistoja kukkakaupasta konttoriin

Kesätyö- ja harjoittelupaikan metsästyskausi alkaa niin aikaisin keväällä, että moni lienee laittanut jo pyydyksensä ojoon, ja siitäkin huolimatta saalis voi jäädä olemattomaksi. Minulla kävi aikoinani tuuri, sillä sain tehdä kesätöitä aina, kun halusin. Aluksi tosin en edes halunnut. Eikö kuulostakin melkoiselta työmyyräilyltä?
DSC_0486On myönnettävä, että kesätöiden aloittaminen teininä tuntui vastenmieliseltä, sillä se ei ollut taloudellisesti pakollista minulle. Asuin vanhempieni kanssa, ja minulla oli kaikki tarvittava sen vuoksi. Suoritin koulua täysillä parhain mahdollisin arvosanoin, joten jälkikäteen katsottuna taisin tarvita kesät palautumiseen. No, kuten arvata saattaa, päädyin minäkin kesätöihin, sillä niistä saa arvokasta kokemusta. Ja koska vanhempien mielestä se oli hyvä idea.

Ennen oikeita kesätöitä työskentelin yläkoulun taksvärkkipäivät kukkakaupassa. Olin ajatellut, että työ on väriloiston ihailua ja jukkapalmun kastelua. Ei ollut. Päivät sisälsivät mätien omenoiden poimimista kukkakaupan puutarhasta ja valtavan tontin haravointia. Kerran pääsin käymään kasvihuoneessa, ja palkinnoksi sain 10 euroa ja köynnöskasvin, joka kasvaa edelleen vanhassa huoneessani.

Virallinen kesätyökokemukseni alkoi kuitenkin – onneksi – erään yrityksen toimistosta yläkoulu- ja lukioaikana. Laminoin jäsenkortteja, järjestelin asiakirjoja, kopioin sääntövihkoja valtavalla monitoimikoneella ja tiskasin vastentahtoisesti. Erityisen ylpeä olin siitä, että sain suunnitella yritykselle juhlavuoden kutsukortin, johon etsin kuvan ruususta, leikkasin sen kuvankäsittelyohjelmalla irti taustastaan ja valitsin kauniin fontin, jolla muotoilin kutsun sisällön. Myöhemmin kesätyökokemus poiki yhteistyön, josta syntyi toimittamani juhlakirja liki 10 vuotta myöhemmin.

Lukion loputtua en mennyt kesätöihin, sillä minulle oli tiedossa kesän jälkeen alkava työ ja lukion lukuloman olin työskennellyt ajanvarauspalvelussa. Idea tehdä kesätyöt etukäteen oli mainio, sillä sain viimeistä kertaa ikinä olla vain koko kesän, mikä oli lähes välttämätöntä opintojen orjallisen suorittamisen jälkeen. Ajanvarauspalvelussa työskentely opetti aivan valtavasti ihmisistä ja keskinäisviestinnästä. Siitä, kuinka ilkeitä ihmiset osaavat olla ja kuinka paha olla monella on. Siitä, kuinka pieni teko voi vaikuttaa toisen elämään. Opin myös, millaista on kuunnella tytöttelyä päivästä toiseen ja rivouksia suoraan korvaan.

Ennen ylioppilaaksi pääsyä olin onnistunut nappaamaan kaikki työt melko helposti: suoraan kysymällä tai korkeintaan kaksivaiheisen valintamenettelyn läpi käymällä. Aivan oikea työelämä onkin ollut sitten toinen juttu, ja pahimmillaan olen ollut mukana viisivaiheisessa hakupolussa. Kesätöitä ajatellen alaikäisenä en olisi voinut tehdä enempää, mutta sen jälkeen olisi pitänyt työn saantia silmällä pitäen tarttua jokaiseen mahdollisuuteen, vaikka olenkin tehnyt freelancerina töitä vuosia ja työskennellyt useissa projekteissa sekä kokopäivätyössä.

Olen huolissani siitä, ettei mikään ole tarpeeksi. Mikä on riittävästi? Kokemuksen merkitystä korostetaan, mutta harvoin sen kartuttamiseen annetaan mahdollisuus. Siksi olen katsonut kauhulla jo kilpailua kesätöistä ja harjoittelupaikoista, jotka valuvat kokeneimmille hakijoille. Silloin suhteiden merkitys korostuu, mikä ei tietenkään ole yllätys ja olisi sinisilmäistä uskoa, että paras aina voittaisi. Senpä vuoksi suosittelen henkilökohtaista jaksamista kuunnellen tarttumaan kaikkeen mahdolliseen niin varhain kuin mahdollista. Jokaiseen oljenkorteen.

Minkälaisia kesätyökokemuksia sinulla on?
Onko kesätyö- ja harjoittelupaikkakilpailu koventunut mielestäsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuinka sietää epätäydellisyyttä ja epäonnistumista kuvissa?

Aioin todeta heti aluksi, että rumuutta voi oppia sietämään, mutta ymmärsin varsin lyhyen pohdinnan jälkeen, ettei kärkäs ja itseironinen aloitus edes vastaisi tekstini sanomaa. Ei hyvän mielen itsensähyväksymisjuttua voi nimetä kurjasti! Ei siitäkään huolimatta, että kauneus todella on katsojan silmässä ja karmivalta näyttävä otos on yksinkertaisesti ruma.
DSC_0253

DSC_0235Tunsin aiemmin suurta itseinhoa katsoessani epäonnistuneita ja joskus myös onnistuneitakin kuvia itsestäni. Nyt, kun olen yrittänyt suostua enemmän kuvattavaksi blogini vuoksi, olen joutunut myös kohtaamaan kymmenet kiinni lurpsahtaneet silmät, pullean kaksoisleuan ja typerät asennot. Pahalta tuntuu, mutta ei auta muu kuin tottua.

Miten niin sanottua rumuutta kuvissa voi sitten oppia kestämään? Pakko myöntää, että epäonnistuneisiin kuviin oli helpompi suhtautua silloin, kun olin juuri saanut kehoni kuntoon ja olin erityisen tyytyväinen ulkonäkööni. Uskonkin, että huonot kuvat harmittavat siksi, että ne muistuttavat niin sanotusta epäonnistumisesta. Siitä, ettei hyvä vire pysynytkään yllä.

Toinen asia, jota joudun miettimään ja jonka kohtaan kuvia katsoessani, on ikäni. Kuva ei välttämättä ole epäonnistunut siksi, että ilmeeni olisi typerä, vaan siksi, että näytän usein itseäni paljon nuoremmalta, mikä toki on aivan totta. Valitettavasti koen sen kuitenkin syövän uskottavuuttani ja vaikeuttavan esimerkiksi CV-kuvan valintaa. Kovin tiukkapipoinen en ole ollut kuvia valitessa, mutta on silti mukavampaa julkaista kuvia, joissa kasvot vastaavat ikääni. Tytöttelyä kuulen muutenkin tarpeeksi elämässäni, joten kaipaa sitä enää kuvien perusteella.

Paras tapa käsitellä epäonnistuneita kuvia on siis niiden poistaminen sen jälkeen, kun on tuijottanut pärstäänsä tarpeeksi ja hyväksynyt tilanteen. Myöhemmin voi jo vähän naurattaa.

Miten suhtaudut epäonnistuneisiin kuviin? Pystyisitkö itse julkaisemaan niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vehkeitä joka lähtöön – maailmani mullistaneet tuotteet

En haluaisi kannustaa ketään kuluttamaan, vaikka enhän minä voi muita moralisoida turhan ostamisesta, sillä hyppään toisinaan itsekin kulutushuumaan. Nykyään tosin teen huomattavasti enemmän harkittuja ostopäätöksiä kuin ennen. Siksi oikeasti tarpeeseen tulevat, hyvinvointia ja muiden tuotteiden käyttöikää parantavat löydöt ilahduttavat erityisen paljon.
DSC_0356Katsoin itseäni peilistä ja ihmettelin samalla pahanhajuista hengitystä. En polta tupakkaa, lintsaa hammaspesusta tai elä muutenkaan epäterveellisesti, ja silti suussani oli maistunut jo päiviä keitetty rotta. Avasin suuni ja työnsin kieleni niin pitkälle kuin pystyin. Järkytyin omituisen karstan määrästä sen verran pahasti, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alkaa selvittää, onko olemassa kielenpuhdistukseen tarkoitettua ainetta.

Jostakin syystä olin ajatellut, että kieli puhdistetaan sille tarkoitetulla liuoksella, mutta nopea nettiselvitys paljasti, että toimenpiteeseen on olemassa tietynlainen väline. Kävin siis poimimassa apteekista Jordanin valmistaman kielenpuhdistajan, joka ei tylsän muovisen ulkonäkönsä vuoksi herättänyt paljon toivoa. Ei, vaikka tuotekuvaus lupasi, että vehkeen erityisen tehokkaat nystyrät keräisivät kuonan pois. Lupaus todella piti, sillä kieleni on viikon käytön jälkeen lähes täysin puhdas, ja jokaisella puhdistuskerralla näkee selvästi, kuinka muovinystyrät kaapivat likaa pois. Kuinka nautinnollista!

Onnistuneesta kielitapauksesta innostuneena kokeilin myös MayBeautyn Incredible Pore Maskia, jonka ominaisuudet jo nimensä puolesta kuulostavat liioittelulta, mutta sain huomata, että voittoputkeni tuotetestailussa jatkui. Ihohuokoseni pienenivät ja puhdistuivat oikeasti. Kaikkien katteettomien lupausten viidakossa on upeaa huomata, että joskus saa sitä, mitä tilaa. Erinomainen tuuri kävi myös Lumenen Lähde-seerumin suhteen, sillä sekin tekee, mitä lupaa: kosteuttaa tehokkaasti. Käytän sitä jopa kyynärpäihin, vaikka seerumi on tarkoitettu kasvoille. Kumpaakaan tuotetta ei ole testattu eläimillä, mutta luonnonkosmetiikkaa ne eivät ole.

Kun jostakin asiasta innostun, haluaisin koko maailman huomaavan tuotteen mahtavuuden. Uusin ihastukseni on nypynpoistaja, jonka oikeaa nimeä sain hetken selvittää Clas Ohlsonilla. Nukan kankaasta poistavaa ihmelaitetta kutsutaan myös nukan poistajaksi, nukan puhdistajaksi ja nukan kerääjäksi. Sijoitin paristokäyttöiseen vempeleeseen 13 euroa, ja samana iltana sain vielä täysin puhtaat ja uudenveroiset kangaspöksyt ja säihkyvän sohvan.

Kun kieli, kasvot ja kangastavarat ovat kunnossa, on aikaa myös urheilulle. Eikö kuulostanut hyvältä mainoslauseelta, jossa ei vain ole mitään järkeä? Joka tapauksessa mahtavien tuotelöytöjen lomassa ehdin viikon aikana myös uimahalliin, jonka kloorivesi saa jo valmiiksi naavalta tuntuvat hiukseni kähertymään takkuun ja kuivumaan kasaan. Ensimmäistä kertaa koskaan uimalakki alkaa vaikuttaa hyvältä potentiaaliselta ostopäätökseltä. Vaikka ulkonäkö ei minua aivan valtavasti kiinnosta, tuntuu kumisen myssyn päähän vetäminen kiusalliselta uimahallin armottoman valaistuksen ja peilien viedessä viimeisetkin hehkeyden rippeet.

Mikä on paras viimeaikainen tuotelöytösi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa