Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on täydellinen vegelehti tehty?

Vakaa statistiikka kertoo, että Mediakkaan on viime aikoina poikettu etsimään tietoa siitä, millainen on hyvä vegelehti. Tällä kertaa tarjolla on siis katsaus Suomen kasvisruokalehtiin ja yksi tie onnistuneeseen alan lehteen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tiedä, voiko tätä sanoa edes mielipidekysymykseksi. Ilmeisesti ainakin makuasiana kuitenkin ymmärretään se, mitä kasvis- ja vegeruoilla tarkoitetaan. Kasvis- ja vegeruoat, täysin epälooginen sanapari, jota kuitenkin kasvisruokalehtimarkkinoinnissa toistuvasti käytetään. Eli kasvis- ja kasvisruoat. Ontuvaa logiikkaa taitaa sotkea vegaani-termi, joka jostain syystä on kääntynyt monessa tekstissä vegeksi. Vege on on synonyymi kasvikselle, ja kasvisruokavalio taasen sisältää myös eläinperäisiä tuotteita, lihaa lukuun ottamatta. Pidän siis ongelmallisena ja epäammattimaisena sitä, ettei asioista puhuta täsmällisesti. Se on vegelehtien perusvirhe. Tässäkään tekstissä ei itse asiassa ole kovin korrektia puhua yhteisesti vegelehdistä, koska mukana on myös vegaanilehti, jota ei siis saarnani perusteella voi lukea vegelehdeksi.

Suomessa ilmestyy tietojeni mukaan yksi täysin vegaaninen lehti: Vegaanikeittiö. Lehti on brittiläisen VeganKitchenin Suomi-versio, ja arvostelin sitä tovi sitten melko kärkkäästi, mutta vertailukohtien lisääntyessä joutunen lehden ongelmista huolimatta syömään osan sanoistani. Lehden reseptit eivät nimittäin turvaudu eläinperäisten tuotteiden korvikkeisiin. Vegaanikeittiö huomioi myös kansainväliset tuulahdukset, mikä on ehdoton etu muihin verrattuna.

Viime viikkojen uutuuksia Suomen lehtitarjonnassa ovat olleet puhtaasti suomalaiset Rakkaudella Vege (A-lehdet) ja Vege (Sanoma). ”Tee hullunhyvää kasvisruokaa!” julistaa Vege-lehti. Rakkaudella Vege on samoilla linjoilla, sillä se kertoo lehden sopivan ”kasvissyöjille, vegaaneille, sekaaneille ja kaikille hyvän ruoan ystäville”. Hienoa, Rakkaudella Vege on sentään erotellut ruokavaliot onnistuneesti, mutta se, mikä mättää, liittyy olettamukseen kasvisruoan laadusta. Lehteä voivat siis käyttää kaikki hyvän ruoan ystävät. Kasvisruokakin kaikkien suureksi yllätykseksi voi olla hyvää, Vege-lehti tiivistää. Oletus lehtien mielestä on siis jotain muuta.

Kasvisruokalehdet etsivät ilmeisesti uusia kohderyhmiä houkuttelemalla niitä, joiden mielestä vegeruoka ei ole ainakaan maistuvaa apetta. Mutta miten käy vege- ja vegaanipioneerien? Tiedän, että olen siinä mielessä poikkeuksellinen melkein-vegaani, etten käytä maitotuotekorvikkeita lainkaan, enkä siten inspiroidu reseptistä, joka on vain vegaanikäännös alkuperäisestä perinneruoasta. Eiköhän jokainen vegaani muutenkin osaa korvata maidon esimerkiksi kauravalmisteella halutessaan. Ei siihen tarvitse liki kympin maksavaa lehteä. Totta on toki se, että kaikki eivät osaa, sillä tavoittelevathan lehdet myös kohderyhmiä, jotka eivät ole vegaanitietopankkeja. Värikkäät uutuuslehdet palvelevatkin mainostajia hyvin. Sivuille on mukava iskeä uutuustuotemainoksia niin paljon kuin vain mahtuu, sillä ei mustapapupihvi-infoa ja munankorviketuubiesittelyä ole oikein autolehteenkään voitu upottaa.

Moni on ehtinyt julistaa lehtien kuolevan. Se on internetin ja yt-neuvotteluiden mukaan ihan perusteltu manifesti, mutta joku vegelehtiä ostaa, kun niitä kerta tuodaan markkinoille muustakin kuin hyväntekeväisyyssyystä. Lehti on ajatuksellisessa tavoitteessaan, jos joku lauantaisella kauppareissullaan nappaa sen mukaan hyllystä ja tekeekin pihviaterian sijaan kasvisruokaa tai on edes hitusen innostunut sen kokeilemisesta. Mutta mitä se maapalloa muuttaa, jos pihvi korvataan juustokilolla?

Onnistunut vegelehti pystyy kilpailemaan internetin tarjontaa vastaan. Se tapahtuu tuottamalla tarkoin harkittuja ja visuaalisesti vaikuttavia erikoisnumeroita. Resepteissä ei pitäisi tyytyä siihen, että tarjotaan lihaklassikoita juustoversioina tai vegaanikorvikkeilla ryyditettynä. Ajan hermolla oleva lehti nuuskii ilmiöt myös kansainvälisesti, ja tarjoaa käsillä tekemistä, rentoutumista ruoan parissa. Sellaisia ruokalajeja, joiden ohjeet ovat hankalasti saatavilla. Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.

Mikä on oma suosikkisi vegelehdistä? Onko ruokalehdillä mielestäsi yhä jalansijaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viipyilevän pähkinäinen aromi ja muita valheita

Kieltä kipristää mukavasti. Tässähän vähän itsekin huuhtoutuu kultaan siemaillessaan kullanhohtoista juomaa. Paitsi, että harvemmin niin käy, kun kädessä on kympin kuohuva. Onko juoma jalompi, jos sitä vastaan on luovuttanut lateja enemmän kuin olisi tarpeen?
DSC_0015Nappasin kioskilta mukaani Viini-lehden kuohuviiniin keskittyvän erikoisnumeron. Ajattelin, että se tukisi orastavaa kuohuviiniharrastustani. Sitä paitsi jo ihan alan ihmisenä lienee syytä tietää, mitä ja miten viinistä kirjoitetaan. Ja ennen kaikkea, miten siitä saadaan kerta toisensa jälkeen aikaiseksi lehti ja lukuisia erikoisnumeroita.

Ensimmäinen fakta. Viiniin tutustuu parhaiten juomalla sitä. Lukusulkeiset eivät auta, vaikka lapsena aloittaisi. (Toivottavasti ei aloita.) Sain vähän aikaa sitten idean alkaa ’harrastaa’ viinejä, mutta lopputulos oli se, ettei oikein mikään vaihtoehto sopinut viinakortilleni, koska kaikki mahdollisimman vähäsokeriset putelit oli jo testattu. Sitä paitsi, jos oikein miettii, niin eikö ole kerrassaan järjetöntä harrastaa viinejä. Viiniharrastus ei toki varsinaisesti ole niiltä useisiin keskusteluihin tuoduilta kehitysapua tarvitsevilta pois, mutta jos miettii, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä ja pahuutta, on pönttöä edes harkita laskevansa viinittelyä harrastuksekseen. Rahat voi laittaa johonkin kehittävämpään ja kehitystä tarvitsevaan.

Mutta tosiaan, viinihän on kulttuuria. Siis kulttuuria! Ja kulttuuriharrastuksethan ovat aina hyvästä, perustelin itselleni. Olisi helpompi skoolailla tilaisuuksissa, kun osaisi sanoa vaikka mitä järkevää rypälelajikkeista ja kielellä tanssahtelevista aromeista. Fiksut kommentithan lisäävät työnsaantimahdollisuuksia, joten olisi ehdottoman tärkeää perehtyä viineihin. Näiden ajatusten pohjalta viskasin kuohuviinierikoisnumeron koriini.

Toinen mahdollinen totuus. Viiniaromit ovat mielikuvituksien tuotetta. Suomen elintarvikelakia tuntien en yhtään epäile, etteikö viinissä olisi kaikkea sitä, mitä siinä väitetään olevan, mutta täyttä puppua lienee se, että lopputuotteesta, eli pullotetusta kultaisesta mehusta, saisi kielellä esiin todellisen aromisinfonian. Viinin vivahteet ovat mielentiloja. Hyvänä iltana viipyilevä aprikoosinen, pähkinään kumartava mineraalinen maku on helppo löytää, mutta niinä yksinäisinä iltoina, kun sulkee silmänsä kirvelevällä itkulla tai meinaa hukkua kyrsiintymiseen, maku on takuulla kotipolttoisen karvas, olipa kyseessä maltillisen kupliva laatusamppanja tai kuuden euron kuohari.

Kolmas idea. Miksi viinistä kannattaisi maksaa jopa kolminumeroisia summia, jos jo reilulla kympillä saa hyvää tavaraa? Jos miettii järkevää kulutuskäyttäytymistä, niin mistä lähtien 120 euroa viinistä on ollut normaalia. Ehkä kuluttaminen on osa makuelämystä, sillä rahahan tunnetusti tuo valtaa. Ja viinin vaikutuksen alaisena luulee, että valtaa on tarttunut enemmänkin hyppysiin. Harvemmin on. Ehkä vika on siinä, että makuni on niin rahvas, etten maista laadukkaassakaan viinissä eroa. (Tähän ei lasketa keskustan halvimman kuppilan 3 euron 24-senttistä opiskelijahintaista valkkaria, joka maistui juuri siltä, miltä hinta-laatusuhde kuulostaa.) Tähän heinäkuiseen iltaan mennessä ilmeisen köykäiset makunystyräni eivät ole raportoineet sen kummemmin erityisen hienostuneesta mausta kuin kurppaisestakaan elämyksestä, vaikka olen hellinyt aistejani niin ökykalliilla samppanjalla kuin 12 euron luomukuohuvalla.

Viini-lehti oli nopeasti selattu. Edes vuosittain palkittavat viinit eivät vieneet mukanaan, koska huomasin lukevani arvosteluja niin umpimielisesti, ettei alkua pidemmälle kannattanut jatkaa. Maku on niin henkilökohtainen kokemus, että pitkät sepustukset sivistyneiden iloliemien kuvauksista tuntuvat tuputtamiselta. Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.

Luetko viiniarvosteluita? Ohjailevatko ne ostopäätöksiäsi? Minkälaisia juttuja lukisit mieluiten ruoasta ja juomasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vegaanikeittiö-lehti: silppuriin vai säilöön

Lehtipisteille tupsahtanut Vegaanikeittiö on paperinen vastaus ajankohtaiseen ruokavaliovillitykseen ja hiipuvan lehtikulttuurin elvytysyritys. Kannattaako muona-aviisi roudata kotiin asti?

DSC_0257

Avaan kuudesti vuodessa ilmestyvän Vegaanikeittiön kauhulla – tai ainakin valmiina pettymään. Jos katsotaan pelkästään lehden reseptejä ja unohdetaan se, että samoja ohjenuoria saa netistä, voi onnitella itseään hyvästä ostoksesta. Reseptit soveltuvat sekä aloittelijoille että kokeneemmillekin kokkaajille. Ruokaohjeissa ei myöskään tyydytä käyttämään niin sanottua kasvislihaa eli lihaa muistuttavaa epälihaa, eikä resepteihin ole työnnetty vegaanimaitotuotteita, vaan ohjeissa luotetaan paljon pähkinöihin ja siemeniin, tofuun, papuihin ja herneisiin. Juuri niin kuin pitää!

Ikävä kyllä lehden ulkoasusta tulee mieleen erehdyttävän paljon Ruohonjuuren asiakaslehti, mutta se lienee sattumaa. Kuvat ovat pääosin kauniita, mutta kovin suuria visuaalisia elämyksiä lehti ei tarjoa, eikä karhea paperi varsinaisesti lisää nautintoa, vaikka ankea laatu varmasti laskee lehden hintaa. Eikä se nyt välttämättä mikään megaonnistuminen ole, jos mieleen tulee ilmainen ja vähän köykäinen asiakaslehti.

Vegaanikeittiö on brittiläisen CookVegan-lehden suomenkielinen versio, mikä näkyy sisällöissä kasvottomuutena ja kankeutena. Jutuilla ei ole merkittyjä kirjoittajia, eikä edes suomentajaa ole mainittu. Viva! Health -organisaatio on lehdessä selkeäsi yliedustettuna, sillä lähes jokainen asia-artikkeli pohjaa yrityksen edustajaan.

Lehden kielessä ei varsinaisesti ole vikaa, mutta juttuja on täytetty hölmöillä toteamuksilla, joita ei kuitenkaan perustella mitenkään, kuten ”Tofua ei kannata käsitellä aivan miten tahansa” ja ”Monissa resepteissä suositellaan kuutioita, jotka ovat helppoja ja käytännöllisiä”. Tämän jälkeen esitellään käytännössä kaikki mahdolliset tofun leikkausmuodot. Jep, kuutiot, kolmiot, levyt ja tikut. Miksi muuten kuutiot ovat sen enempää käytännöllisiä kuin muutkaan?

Vegaanikeittiö-lehden numeron 1/2017 kiinnostavimmat artikkelit ovat B12-vitamiinista kertova juttu ja proteiinin saannista kirjoitettu artikkeli, joka sisältää myös taulukoita aiheesta. Positiivista on myös se, että lehti ensinnäkin näyttää reseptiensä ravintoarvot ja käyttää niiden merkitsemisessä vielä värikoodein tehostettua ravintoarvotaulukkoa, joka erittelee suositusarvot.

A-lehdet lanseeraa käsittääkseni ensimmäisen suomalaisen kasvisruokalehden Rakkaudella Vegen tänä vuonna. Toivoa sopii, että lehteä toteutetaan korkein suomalaisin journalistisin standardein, koska silloin lehden ostamisessa on edes hieman järkeä. Rakkaudella Vege tosin ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, eli kaikista nopeimpiin trendeihin se ei ehdi tarttua. Lehti käsittelee kasvis- ja vegaaniruokia, mutta ainakin tilausmainoksen ilmaisuissa on vielä toivomisen varaa ammattitaidossa, koska mainoksessa puhutaan ”kasvis- ja vegeruokien” valmistuksesta.

Ruokalehtien pahimmat viholliset ovat kaupan alan julkaisemat, ilmaiset asiakaslehdet ja blogit. Jotta mikä tahansa maksullinen, ravintoa käsittelevä lehti tarttuu kaupanhyllyltä mukaan, täytyy rahoille tietenkin saada selvästi vastinetta. Uutuustuotemainokset ja tusinareseptit eivät sitä anna, mutta herkullisilla tarinoilla ja henkilökuvilla voikin saada jo jotain aikaan.

Vegaanikeittiö taitaa mennä silppuriin ainakin lyhyen säilytysajan jälkeen, vaikka toivonkin, että vielä elettäisiin lehtien kulta-aikaa.

Kannattaako ruokalehtiä enää ostaa?