Viipyilevän pähkinäinen aromi ja muita valheita

Kieltä kipristää mukavasti. Tässähän vähän itsekin huuhtoutuu kultaan siemaillessaan kullanhohtoista juomaa. Paitsi, että harvemmin niin käy, kun kädessä on kympin kuohuva. Onko juoma jalompi, jos sitä vastaan on luovuttanut lateja enemmän kuin olisi tarpeen?
DSC_0015Nappasin kioskilta mukaani Viini-lehden kuohuviiniin keskittyvän erikoisnumeron. Ajattelin, että se tukisi orastavaa kuohuviiniharrastustani. Sitä paitsi jo ihan alan ihmisenä lienee syytä tietää, mitä ja miten viinistä kirjoitetaan. Ja ennen kaikkea, miten siitä saadaan kerta toisensa jälkeen aikaiseksi lehti ja lukuisia erikoisnumeroita.

Ensimmäinen fakta. Viiniin tutustuu parhaiten juomalla sitä. Lukusulkeiset eivät auta, vaikka lapsena aloittaisi. (Toivottavasti ei aloita.) Sain vähän aikaa sitten idean alkaa ’harrastaa’ viinejä, mutta lopputulos oli se, ettei oikein mikään vaihtoehto sopinut viinakortilleni, koska kaikki mahdollisimman vähäsokeriset putelit oli jo testattu. Sitä paitsi, jos oikein miettii, niin eikö ole kerrassaan järjetöntä harrastaa viinejä. Viiniharrastus ei toki varsinaisesti ole niiltä useisiin keskusteluihin tuoduilta kehitysapua tarvitsevilta pois, mutta jos miettii, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä ja pahuutta, on pönttöä edes harkita laskevansa viinittelyä harrastuksekseen. Rahat voi laittaa johonkin kehittävämpään ja kehitystä tarvitsevaan.

Mutta tosiaan, viinihän on kulttuuria. Siis kulttuuria! Ja kulttuuriharrastuksethan ovat aina hyvästä, perustelin itselleni. Olisi helpompi skoolailla tilaisuuksissa, kun osaisi sanoa vaikka mitä järkevää rypälelajikkeista ja kielellä tanssahtelevista aromeista. Fiksut kommentithan lisäävät työnsaantimahdollisuuksia, joten olisi ehdottoman tärkeää perehtyä viineihin. Näiden ajatusten pohjalta viskasin kuohuviinierikoisnumeron koriini.

Toinen mahdollinen totuus. Viiniaromit ovat mielikuvituksien tuotetta. Suomen elintarvikelakia tuntien en yhtään epäile, etteikö viinissä olisi kaikkea sitä, mitä siinä väitetään olevan, mutta täyttä puppua lienee se, että lopputuotteesta, eli pullotetusta kultaisesta mehusta, saisi kielellä esiin todellisen aromisinfonian. Viinin vivahteet ovat mielentiloja. Hyvänä iltana viipyilevä aprikoosinen, pähkinään kumartava mineraalinen maku on helppo löytää, mutta niinä yksinäisinä iltoina, kun sulkee silmänsä kirvelevällä itkulla tai meinaa hukkua kyrsiintymiseen, maku on takuulla kotipolttoisen karvas, olipa kyseessä maltillisen kupliva laatusamppanja tai kuuden euron kuohari.

Kolmas idea. Miksi viinistä kannattaisi maksaa jopa kolminumeroisia summia, jos jo reilulla kympillä saa hyvää tavaraa? Jos miettii järkevää kulutuskäyttäytymistä, niin mistä lähtien 120 euroa viinistä on ollut normaalia. Ehkä kuluttaminen on osa makuelämystä, sillä rahahan tunnetusti tuo valtaa. Ja viinin vaikutuksen alaisena luulee, että valtaa on tarttunut enemmänkin hyppysiin. Harvemmin on. Ehkä vika on siinä, että makuni on niin rahvas, etten maista laadukkaassakaan viinissä eroa. (Tähän ei lasketa keskustan halvimman kuppilan 3 euron 24-senttistä opiskelijahintaista valkkaria, joka maistui juuri siltä, miltä hinta-laatusuhde kuulostaa.) Tähän heinäkuiseen iltaan mennessä ilmeisen köykäiset makunystyräni eivät ole raportoineet sen kummemmin erityisen hienostuneesta mausta kuin kurppaisestakaan elämyksestä, vaikka olen hellinyt aistejani niin ökykalliilla samppanjalla kuin 12 euron luomukuohuvalla.

Viini-lehti oli nopeasti selattu. Edes vuosittain palkittavat viinit eivät vieneet mukanaan, koska huomasin lukevani arvosteluja niin umpimielisesti, ettei alkua pidemmälle kannattanut jatkaa. Maku on niin henkilökohtainen kokemus, että pitkät sepustukset sivistyneiden iloliemien kuvauksista tuntuvat tuputtamiselta. Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.

Luetko viiniarvosteluita? Ohjailevatko ne ostopäätöksiäsi? Minkälaisia juttuja lukisit mieluiten ruoasta ja juomasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vegaanikeittiö-lehti: silppuriin vai säilöön

Lehtipisteille tupsahtanut Vegaanikeittiö on paperinen vastaus ajankohtaiseen ruokavaliovillitykseen ja hiipuvan lehtikulttuurin elvytysyritys. Kannattaako muona-aviisi roudata kotiin asti?

DSC_0257

Avaan kuudesti vuodessa ilmestyvän Vegaanikeittiön kauhulla – tai ainakin valmiina pettymään. Jos katsotaan pelkästään lehden reseptejä ja unohdetaan se, että samoja ohjenuoria saa netistä, voi onnitella itseään hyvästä ostoksesta. Reseptit soveltuvat sekä aloittelijoille että kokeneemmillekin kokkaajille. Ruokaohjeissa ei myöskään tyydytä käyttämään niin sanottua kasvislihaa eli lihaa muistuttavaa epälihaa, eikä resepteihin ole työnnetty vegaanimaitotuotteita, vaan ohjeissa luotetaan paljon pähkinöihin ja siemeniin, tofuun, papuihin ja herneisiin. Juuri niin kuin pitää!

Ikävä kyllä lehden ulkoasusta tulee mieleen erehdyttävän paljon Ruohonjuuren asiakaslehti, mutta se lienee sattumaa. Kuvat ovat pääosin kauniita, mutta kovin suuria visuaalisia elämyksiä lehti ei tarjoa, eikä karhea paperi varsinaisesti lisää nautintoa, vaikka ankea laatu varmasti laskee lehden hintaa. Eikä se nyt välttämättä mikään megaonnistuminen ole, jos mieleen tulee ilmainen ja vähän köykäinen asiakaslehti.

Vegaanikeittiö on brittiläisen CookVegan-lehden suomenkielinen versio, mikä näkyy sisällöissä kasvottomuutena ja kankeutena. Jutuilla ei ole merkittyjä kirjoittajia, eikä edes suomentajaa ole mainittu. Viva! Health -organisaatio on lehdessä selkeäsi yliedustettuna, sillä lähes jokainen asia-artikkeli pohjaa yrityksen edustajaan.

Lehden kielessä ei varsinaisesti ole vikaa, mutta juttuja on täytetty hölmöillä toteamuksilla, joita ei kuitenkaan perustella mitenkään, kuten ”Tofua ei kannata käsitellä aivan miten tahansa” ja ”Monissa resepteissä suositellaan kuutioita, jotka ovat helppoja ja käytännöllisiä”. Tämän jälkeen esitellään käytännössä kaikki mahdolliset tofun leikkausmuodot. Jep, kuutiot, kolmiot, levyt ja tikut. Miksi muuten kuutiot ovat sen enempää käytännöllisiä kuin muutkaan?

Vegaanikeittiö-lehden numeron 1/2017 kiinnostavimmat artikkelit ovat B12-vitamiinista kertova juttu ja proteiinin saannista kirjoitettu artikkeli, joka sisältää myös taulukoita aiheesta. Positiivista on myös se, että lehti ensinnäkin näyttää reseptiensä ravintoarvot ja käyttää niiden merkitsemisessä vielä värikoodein tehostettua ravintoarvotaulukkoa, joka erittelee suositusarvot.

A-lehdet lanseeraa käsittääkseni ensimmäisen suomalaisen kasvisruokalehden Rakkaudella Vegen tänä vuonna. Toivoa sopii, että lehteä toteutetaan korkein suomalaisin journalistisin standardein, koska silloin lehden ostamisessa on edes hieman järkeä. Rakkaudella Vege tosin ilmestyy kaksi kertaa vuodessa, eli kaikista nopeimpiin trendeihin se ei ehdi tarttua. Lehti käsittelee kasvis- ja vegaaniruokia, mutta ainakin tilausmainoksen ilmaisuissa on vielä toivomisen varaa ammattitaidossa, koska mainoksessa puhutaan ”kasvis- ja vegeruokien” valmistuksesta.

Ruokalehtien pahimmat viholliset ovat kaupan alan julkaisemat, ilmaiset asiakaslehdet ja blogit. Jotta mikä tahansa maksullinen, ravintoa käsittelevä lehti tarttuu kaupanhyllyltä mukaan, täytyy rahoille tietenkin saada selvästi vastinetta. Uutuustuotemainokset ja tusinareseptit eivät sitä anna, mutta herkullisilla tarinoilla ja henkilökuvilla voikin saada jo jotain aikaan.

Vegaanikeittiö taitaa mennä silppuriin ainakin lyhyen säilytysajan jälkeen, vaikka toivonkin, että vielä elettäisiin lehtien kulta-aikaa.

Kannattaako ruokalehtiä enää ostaa?