Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pikku naisia – yliarvostetun klassikon jäljillä

Massachusetts vuonna 1861. Yhdysvaltain sisällissota repii maata, mutta rauhallisessa naapurustossa se näkyy lähinnä kaipuuna, arkisina huolina ja hetkellisesti heikentyneenä rahatilanteena. Näistä lähtökohdista ponnistavasta Marchin perheen tarinasta tuli silti klassikko.
yleareena_pikkunaisia.png

Kuvakaappaus Yle Areenasta.

Kun Louisa May Alcott (1832–1888) julkaisi Pikku naisia -romaaninsa ensimmäisen osan vuonna 1868, hän tuskin oletti, että tarinaa kerrotaan elävän kuvan muodossa 150 vuoden päästä. Puhumattakaan siitä, että filmatisointeja on tehty useita vuoteen 2018 mennessä. Viimeisin niistä on BBC:n tuottama kolmiosainen Pikku naisia -sarja, jonka pahin kilpailija on vuoden 1994 rakastettu samanniminen elokuva, josta erityisesti Winona Ryder muistetaan.

Ryderin paikan Jo Marchina BBC:n Pikku naisia -versioinnissa on perinyt Maya Hawke. Jo ottaa johtajan roolin perheessä pastori-isän (Dylan Baker) jouduttua Yhdysvaltain sisällissodassa rintamalle ja äidin (Emily Watson) matkustettua sinne isän yllättävän ja rankan sairastumisen vuoksi. Kotiin Jon kanssa jäävät isosisko Meg (Willa Fitzgerald) ja pikkusiskot Beth (Annes Elwy) ja Amy (Kathryn Newton). Klassikkoaseman perusteella voisi luulla, että tarina koskettaa erityisellä tavalla tai onnistuu välittämään poikkeuksellisen sanoman katsojalle.

Todellisuudessa Pikku naisia on kuitenkin tavanomainen kasvutarina keskiluokkaisesta tyttönelikosta, jolla sotatilasta huolimatta on mielessään ruoka, lämpö ja miehet, tietysti. Alcottin kirjoittaman juonen ainoa koukku onkin kasvutarina, joka ainakin liikkuvassa kuvassa näyttäytyy puuduttavan hidastempoisena. Kasvaminen kestää oikeassa elämässä, mutta elokuvia ja sarjoja leikataan siksi, että ne olisivat viihdyttäviä.

Hullunkurinen maailma

Pikku naiset elävät pula-aikaa sodan vuoksi. Hienosta talosta, koulutuksesta ja puvustuksesta voi kuitenkin päätellä perheen elävän tavallisesti keskiluokkaista ja tarpeeksi kylläistä elämää, vaikka sota onkin tuonut varantoihin loven. 150 vuotta myöhemmin Pikku naisia on jopa huvittavaa tarkastella aikansa teoksena.

Meg, Jo, Beth ja Amy elävät todella suhteellisessa kurjuudessa, kun ajatellaan samalla aikakaudella nälänhädästä kärsineitä maita, joista mainittakoot Suomen suuret katovuodet ja Intian pitkään jatkunut kurjuus. Arki suomalaisen Mikaelin ja Marian silmin oli aika paljon kurjempaa 1860-luvulla kuin Marchin sisarusten huolet kadonneesta hansikkaasta, julkaisua odottavasta romaanista ja ilkikurisen, upporikkaan tädin (Angela Lansbury) oikuista. Siitäkin huolimatta, että he odottivat isänsä parantumista ja paluuta rintamalta.

Marchin perheen tarina osoittaa kuitenkin ansiokkaasti sen, että huolet ovat aina toden totta suhteellisia ja että on asioita, joille kukaan ei voi mitään, olipa varallisuustaso tai aikakausi mikä tahansa. Juonipaljastuksia liikaa tekemättä täytyy todeta, että pikku naisetkaan eivät välty kuolemalta. Se tulee aina yllättäen. Kuolema on kuitenkin puettu juoneen kauniisti ja hyväksyvästi. Ehkä sellaista oli myös aika: oli vain pakko hyväksyä. Taudeilta ei suojauduttu vielä 100 vuottakaan sitten pelkällä rahalla, vaan pysyvän suojan antoi vasta harkitusti rakennettu rokotusjärjestelmä ja kohonnut hygieniataso.

Klassikon anatomia

Pikku naisia muistuttaa elämän arvaamattomuudesta – tarkemmin ottaen maailman arvaamattomuudesta. Kun yhdestä sodasta on selvitty, edessä on aina uusi taistelu. Jon pojista ja hänen perustamastaan koulusta kertovat jatko-osat Pikku miehiä (1871) ja Plumfieldin pojat (1886) eivät kirjailijan oman elinkaaren vuoksi ehtineet ottaa kantaa 1900-luvun alkupuoliskon hullunmyllyyn, mutta lukija voi vain kuvitella, minkälaisen elämän Marchin jälkikasvu sai elää. Yhdysvaltain sisällissota kun ei totisesti ollut viimeinen taisto ihmisen historiassa.

Ansioistaan huolimatta on vaikea sanoa, miksi Pikku naisia -teoksesta on tullut klassikko, josta yksi tuoreessa muistissa oleva elokuva ei riitä, vaan kysyntää on myös sarjalle. Ehkä Alcott osui oikeaan aikaan ja onnistui taltioimaan keskiluokan elämän ajassaan kiehtovalla tavalla. Tai kenties syynä on sota. Mikä tahansa sotaan edes väljästi liittyvä myy yleensä aina, sillä siihen liittyy niin paljon muistoja, kansallishistoriaa ja kärsimystä. Draaman perusaineksia.

Pikku naisten tarina ei tarjoa hurjia juonenkäänteitä, vaikka juoni pohjautuukin sotaan. Pikku naisia muistuttaa itse asiassa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystävälille -elokuvaa (2018), jossa sota näyttäytyy melkein yhtä neutraalina ja arkisena kuin Alcottin käsikirjoituksessa. Tarinan opetus lienee se, että asiat asettuvat eri aikoina aina tietynlaisiin mittasuhteisiin, mutta toisaalta vaikka sota kuinka jylläisi jossakin kaukana, ihminen on taipuvainen valittamaan pienistä.

Valitanhan minäkin turhasta. 150 vuotta vanhasta juonesta, 24 vuotta vanhasta elokuvasta ja viime vuonna julkaistusta uudelleenversioinnista. Alcottin romaani on omassa ajssaan voinut olla lohdullinen ja jopa jännittävä. Me uutta vuosituhatta elävät ihmiset olemme vain tottuneet liian suureen vaaraan ja päätä huimaavaan vauhtiin. On sitä paitsi ihan turha arvostella Jo Marchin kauhistelua kadonneesta käsineestä aikana, jolloin muualla riehui todellinen nälänhätä ja tappavat taudit. Niinhän on valitettavasti myös nykypäivänä.

Elämän suhteellisuus ei ole syy olla kertomatta tarinaa.

Pikku naisia on katsottavissa Yle Areenassa. Ensimmäinen kolmesta jaksosta poistuu jo 5.7.2018, joten kannattaa kiirehtiä.

Minkä vuoksi Pikku naisia on niin rakastettu klassikko? Mikä teoksessa kiehtoo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Oi, nuoruus ja kesän kirjastoreissut! Näitä minä luin!

Löysin kirjat toden teolla vasta alakoulun lopussa, kun tutustuin mielenkiintoisiin kirjasarjoihin. Jostakin syystä tämä kesä on saanut palaamaan niihin. Syy lienee Outi Pakkasen, jonka dekkarisarjan sain luettua loppuun kesälomallani.

Kuvat: Replica WSOY:n kuvapankista, Jacqueline Wilsonin & Nick Sharratin kuva kirjailijan kotisivuilta ja Sweet Valley High’n juliste sarjan virallisilta kotisivuilta.

Kuka kuului Sisters Clubiin? Barbie-kirjakerhon ja Pollux-klubin jälkeen tuntui ihan mielettömältä kuulua Sisters Clubiin! Se oli konkreettinen harppaus kohti teinielämää – ja näihin päiviin asti kantanutta lukuharrastusta. Mieleenpainuvimmista kirjasarjoista tosin vain Replicaa sai Sisters Clubista, ja mikä riemu siitä syntyikään, kun koulupäivän jälkeen postilaatikossa makasi kirjalähetys. Kaivoin kannettavan CD-soittimeni perjantai-iltana esiin, join coca colaa, kuuntelin popkappaleita kokoelmalevyiltä ja kirjoitin Ihaa-päiväkirjaani analyysia viikon koulutapahtumista.

Nostalgiaminäni haluaisi sanoa, että kyllä elämä oli silloin elämää. Olo tuntuu myös hitusen vanhalta. Jopa minä olen ehtinyt kuunnella musiikkia kannettavalta CD-soittimelta ja kuulua kirjakerhoon, jonka konsepti ei taida oikein nykypäivänä enää toimia.

Replica
Marilyn Kayen Replica-kirjasarja oli ensimmäinen, johon todella koukutuin. En muista kyseenalaistaneeni sitä, että sarjan päähenkilö oli klooni Amy. Olin vain viehättynyt hänen erityistaidoistaan, vaikka en silloinkaan uskonut fantasiaan. Koin kuitenkin jollakin tasolla kloonaamisen olevan mahdollista ja Amyn taitojen olevan inhimillisiä. Minäkin olisin halunnut pystyä lukemaan kirjan muutaman sekunnin selaamisella ja juoksemaan kovempaa kuin kukaan. Ehkä Kayen kirjasarjojen idea olikin kannustaa nuoria uskomaan itseensä.

Jacqueline Wilsonin kirjat
En itse valinnut Wilsonin tuotantoa elämääni, vaan äiti alkoi tilata niitä minulle lahjaksi. Kirjat olivat yllättävän syviä ja jopa vaikeita. Ne alkoivat aueta kunnolla vasta yläkoulun puolella. Muutama kuukausi sitten Wilsonin kirjat palautuivat mieleeni ja luin niistä enemmän. Ilmeisesti kirjailijan tarkoituksena on kuvata Lontoon vähäosaisten lähiöiden elämää. Siinä hän todella onnistuu, sillä muistan hämmentyneeni surusta, ahdingosta ja synkkyydestä, joita kirjan päähenkilöt kokevat.

Sweet Valley High
Kalifornialaiskaksosista Elizabethista ja Jessicasta kertovia kirjoja ei jostakin syystä hyväksytty ikinä koulun viikoittaisen lukutunnin opuksiksi. En toisaalta ihmettele. Francine Pascalin kirjoittama sarja kertoo lukiolaisisita, ja meno on ikään kuuluvaa. Siitä ei siis alakouluikäinen ole kovin perillä. Muistan sen, että huoleton ja aurinkoinen maailma kiehtoi, mutta osa draamasta meni ohi.

Yksi asia lapsuuden ja nuoruuden lukuharrastuksessa on jäänyt vaivaamaan. Tein 12-vuotiaana kirjaesseen teoksesta, jonka päähenkilö oli suurin piirtein samanikäinen Ruusu-tyttö. Mistähän kirjasta oli kyse? Mieleeni ovat jääneet vain keltaiset rappukäytävät ja suuret tunteet.

Luitko mitään näistä? Mikä kirjasarja kertoo omasta nuoruudestasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ex-Onnelliset 2 sukeltaa onnen ytimeen

Johanna Vuoksenmaan ohjaaman Ex-Onnelliset-sarjan toinen kausi kurkistaa eroperheiden tasaantuneeseen – muttei tasaiseen – arkeen.
exonnellisetmtv.png
Kuvakaappaus MTV.fi-sivun mainoksesta

Vuoksenmaan ja Juulia Unholan käsikirjoittama sarja osoittaa jälleen, että elo entisen kumppanin kanssa on mahdollista, mutta jännitteet eivät katoa. Ei, vaikka vauvoja tulisi samaan aikaan kaksi kappaletta. Tai nolla suuresta yrittämisestä huolimatta. Samalla sarja muistuttaa katsojaa onnen anatomiasta. Päättynyt parisuhde on moneen muuhun tragediaan verrattuna aika pieni mutka.

Ensimmäisellä kaudella Ex-Onnelliset marssitti ruutuun oikeastaan kaikki eroperheiden kipupisteet ja perhe-elämän outoudet, mitä vain kuvitella saattaa: yksipuolisen erohalun, lasten hiljaisen kärsimisen, yksiselitteisen hyväksymisen, hairahdukset vanhaan, mustasukkaisuuden, epätoivon, ikävän ja itsenäistymisen. Toisella kaudella tunnelma on tasaantunut ja jopa seesteinen. Koska kyse on kuitenkin draamasta, ei entisten kumppaneiden kesken jaettujen asuntojen arki todellakaan käy tylsäksi. Tunnelma on kuitenkin aiempaa vakavampi, mutta onneksi myös optimistisempi, mikä johtunee siitä, että parit ovat päässeet eroistaan ainakin melkein yli. Draama rakentuukin tällä kertaa perheiden vanhempien uusien kumppaneiden varaan. Harvahan uusista suhteista on tyylipuhtaasti selvinnyt.

Vuoksenmaan tapa tarttua ajankohtaisiin ilmiöihin on valloittava, sopivan helppo ja oivaltava samaan aikaan. Toisen kauden alussa käy ilmi, että Kekkosen perheen kuopus Viivi (Elsa Mämmelä) on aloittanut Youtube-videoiden tekemisen, tubettamisen siis. Lasten vanhemmille nuorten teemojen käsitteleminen voi olla silmiä avaava kokemus, mutta mediamurroksessa mukana oleva katsoja pystyy ennakoimaan jo pienellä vilauksella, mitä tuleman pitää.

Ex-Onnelliset 2 ei onneksi tyydy käsittelemään vain nuorten humputtelua tai aikuisten rakkauselämän teemoja, sillä toisella kaudella aiheet laajenevat yhteiskunnan yleistä tilaa koskeviksi onneksi kuitenkin niin, ettei sarja sorru turhaan synkistelyyn. Yksi talon perheistä kärsii vakavista taloudellisista ongelmista, jotka liittyvät työttömyyteen ja pätkätyöhön. Kahden jakson perusteella käy selväksi myös se, että lapsen saaminen ja lapsettomuus lienevät toisen kauden tärkeitä teemoja ja käsiteltäviä kipupisteitä. Laveat aiheet takaavat sen, että sarja onnistuu läpileikkaamaan yleisön ja koskettamaan katsojia.

Sarjan toinen kausi kannustaa ylitsepääsemiseen, hyväksymiseen ja anteeksiantoon. Näistä viimeinen on ehdottomasti tärkein, sillä elämää ei kannata tuhlata katkeroitumiseen. Olisihan se hölmöä vihata ihmistä, jonka kanssa on jaksanut jakaa elämänsä vuosia ja  vuosikymmeniä. Onni ei ole eroamisesta kiinni, vaan siitä, miten uskaltaa jatkaa eteenpäin. Ja siitä, että jaksaa vängätä entisen kumppaninsa kanssa häneen törmätessään.

Ex-Onnelliset 2 on katsottavissa C More -suoratoistopalvelussa. Ensimmäinen kausi on julkaistu palvelussa kokonaan, ja toisesta kaudesta saatavilla ovat jo kaksi ensimmäistä jaksoa. Uusi jakso julkaistaan aina torstaisin.

Voisitko asua ex-kumppanisi kanssa samassa talossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikosmuseo kertoo räjähtelevästä ja katkerasta Suomesta

Suomen täytyi olla aivan hirvittävän ankea paikka sotien jälkeen, jos Mikko Ylikankaan Rikosmuseon arkistoja avaavaa Rikosmuseo kertoo -teosta (Crime Time 2018) on uskominen. Kirjassa esiteltävät tapaukset tuovat kateelliset, ahdasmieliset ja julmat terveiset viime vuosisadalta.
DSC_0025 (3).JPGRikosmuseo kertoo johdattelee lukijan alusta alkaen Poliisi-tv-tyyliseen tunnelmaan raportoivalla otteellaan. Kirja esittelee museoarkistosta kymmenen rikosta, joista vanhin on 1800-luvun lopusta ja tuorein 1950-luvulta. Kirjailija, poliisi Ylikangas pohjaa teoksen tapaukset keskusrikospoliisin tutkimusapulaisen Ville Wathénin muistiinpanoihin. Wathén huolehti uransa aikana rikosmuseosta, johon vain harvoilla on pääsy, sillä se on tarkoitettu lähinnä ammattikunnan omaan käyttöön. Museon yleisörajaus näkyykin kirjan rikostapauksissa, sillä karkeasti yleistäen tapaukset ovat vähemmän tunnettuja. Ainakaan niillä ei toistuvasti repostella lehtien rikosklassikkopalstoilla.

Teoksessa esiteltävät tapaukset liittyvät hämmentävän paljon räjähteisiin. Näistä esimerkkejä ovat Espoon kirjapommi, Sipoon pommimies ja dynamiittimiehet. Samoin myös useita henkiä vieneet rikokset korostuvat: seitsemän ihmisen kirvessurma Nurmijärvellä, Taavetin pankkiryöstö, Soson asemaryöstö ja -murhat sekä Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkareiden tempaukset. Pohjanmaan häjyt jäävät tosin kirjassa hieman irralliseksi tarinaksi, sillä kaikki muut rikokset sijoittuvat selvästi 1920–1950-luvuille, kun taas puukkohippojen loppukahinat käytiin jo 1800-luvun lopussa ilmiön kukoistuskauden – jos niin voi edes sanoa – ollessa jo kaukana takana.

Vanha Suomi näyttäytyy siis Rikosmuseon kertomana varsin synkkänä paikkana, jossa kirves heilui aitassa ja asemalla, kun toisaalla perintöriitoja yritettiin ratkaista räjäyttämällä riitelykumppanin talo. Ylikangas toteaakin rahan, kateuden, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden olleen usean rikoksen perimmäinen motiivi, mikä ei kovinkaan eroa siitä, mitä nykyaikana todetaan oikeuden loppulausunnoissa.

Pommit onneksi paukkuvat hieman harvemmin nykyään toisin kuin 1900-luvun alun ja puolivälin tienoilla. Teoksesta ei selviä, onko tarinat tarkoituksella teemoiteltu räjähteisiin, mutta itse asiassa ne kertovat osuvasti viime vuosisadan ahdingosta ja käänteistä niin hyvin, että niiden painottaminen on perusteltua. Toisen maailman sodan jälkeen Suomessa oli paljon räjähdetaitureita, ja ainekset kotitekoisiin pommeihin löytyivät helposti. Sodan jälkimainingeista jäi myös käteen paljon katkeruutta ja mielenterveysongelmia, mikä teki osansa rikostilastoihin. Toisaalta osa Rikosmuseo kertoo -kirjassa esitellyistä tapauksista on aiheiltaan hyvin universaaleja ja aikaan sitoutumattomia. Perintöriidat eivät ole poistuneet vieläkään, ja kateus on edelleen jostakin sisimmästä kumpuava kurja tunne. Kirveskin on valitettavasti heilunut menetetyn parisuhteen vuoksi myös 2000-luvulla.

Rikosmuseon kertomuksista käy hyvin ilmi myös asenneilmapiirin muuttuminen. Vieläpä kovin lyhyessä ajassa! Ylikangas esittelee kirjan lopussa myös poikkeuksellisen puoskarointitapauksen, jossa nuori nainen kuoli laittoman sikiönlähdetyksen (nyk. abortin) tuoksinnassa 1940-luvun lopussa. Tuntuu järjettömältä ajatella, että vielä reilut 50 vuotta sitten on täytynyt turvautua palloruiskuun, sukkapuikkoon ja katetriin päättääkseen itse elämänsä suurimmasta valinnasta.

Ylikankaan kirjoitustyyli on hyvin selkeä ja toteava, mikä sopii kontekstiin, muttei varsinaisesti tarjoa lukuelämystä. Lukukokemusta häiritsee myös se, ettei tapauksissa kerrota, miten osallisille lopulta kävi. Rikosmuseo kertoo ei kuitenkaan ole poliisiasiakirja, vaan kokoelma tarinoita, jotka ovat totta. Silloin olisi kohtuullista antaa tarinalle sen ansaitsema päätös: selkeä loppuratkaisu. Voi tietysti olla, että Ylikangas on halunnut kohteliaisuussyistä olla puuttumatta tekijöiden myöhempiin vaiheisiin, sillä esimerkiksi 1950-luvusta ei ole vielä kulunut niin kauan aikaa, että omaiset olisivat jo varmuudella poistuneet keskuudestamme.

Rikosmuseo kertoo ei ole ylettömän raakaa luettavaa, muttei teos kevyestä dekkarisessiostakaan mene. Viimeistään Nurmijärven armottoman rengin tarinan kohdalla voi alkaa heikottaa. Kirjan luettua mielessä on oikeastaan vain yksi kysymys: Oliko Suomi todella niin ankea ja katkeroitunut kuin kirja antaa ymmärtää, vai onko Ylikangas tarkoituksella kehystänyt Rikosmuseon arkistot niin, että jäljelle jäävät vain räjähteet ja väkivalta?

Minkälaisia ajatuksia rikoskirjallisuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Nukkekaappi kätkee sisäänsä 1600-luvun sairaan maailman

Amsterdam vuonna 1686. Kauppa käy ja kaupunkilaiset rikastuvat. Kaupungin korkeiden talojen seinien takana asuu surullisia ja raskaita salaisuuksia kantavia ihmisiä. Ja nököttää ainakin yksi eriskummallinen nukkekaappi.
yle_nukkekaappi.pngKuvakaappaus Yle Areenan Nukkekaappi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Jessie Burtonin samannimiseen romaaniin (2014) perustuva BBC:n alkuperäissarja Nukkekaappi (The Miniaturist 2017) kuvaa kiehtovalla tavalla 1600-luvun Amsterdamin varakkaiden elämää ponnistaen melko perinteisistä lähtökohdista. Köyhä maalaistyttö Petronella Oortman (Anya Taylor-Joy) muuttaa kaupunkiin ja nai itseään vanhemman sokeritoppakauppias Johannes Brandtin (Alex Hassell). Brandtin talossa vastassa ovat sulhasen kireä ja hurskas sisar Marin (Romola Garai), piika Cornelia (Hayley Squires) ja orjalaivalta pelastettu renki Otto (Paapa Essiedu). Sulho itse saapuu paikalle myöhemmin nukkekaapin kera tarjotakseen Petronellalle tekemistä yksinäiseen arkeen Brandtin matkustellessa Euroopassa ja ollessa muilla salaisilla reissuillaan.

Petronella tilaa muutaman huonekalun pienoistaloonsa, mutta yllättäen lähetyksiä alkaa tulla lisää pyytämättä. Kuinka ollakaan, ne alkavat kummasti ennustaa tulevaa, ja lopulta Petronella päätyy hakemaan nukketaloltaan vastauksia. Sarja rakentuu Brandtien omituisen avioliiton kiemuroiden ja nukkekaapin arvoituksen ympärille. Suhdeselkkaukset tosin vievät nukkekaapilta voiton juonikilvassa.

Romaani ja sarja ovat pitkälti fiktiivisiä, vaikka Petronella Oortman (1656–1716) oli oikeasti olemassa. Hän myös toden totta omisti jälkipolville asti säilyneen nukkekaapin, josta tarina on saanut innoituksensa. Vaan eipä tainnut Oortmanin oikea nukkekaappi olla ihan niin hurja kuin fiktiivisen Petronellan pienoismaailma.

Draamatuotannossa on kuvattu yllättävän vähän 1600-lukua, jos IMDb:n tekemää listausta on uskominen. Aikakautta kuvaavissa kulttuurituotteissa on lähinnä keskitytty sotaan, Versaillesin palatsiin ja Aurinkokuninkaaseen. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, elämää oli myös sodan ja Ranskan ulkopuolella. Noitavainot kuohuttivat koko Eurooppaa, Englannin mainio vallankumous teki tuloaan ja katovuodetkin olivat nurkan takana. Maailmankauppa vilkastui ja vaurastutti kaupunkeja ja kuningashuoneita. Nukkekaappi heijastaa osuvasti vuosisadan lopussa häämöttäviä käänteitä, muttei sorru historiavalistukseen, vaan kuvaa aikaa ihmisten arjen avulla.

Nukkekaapin juonikuvauksesta voisi luulla, että sarjan kiehtovuus perustuisi ennen kaikkea siihen, kuinka miniatyyrimaailma yhdistetään tosielämään. Loppujen lopuksi nukkekaappi jää sarjan nimestä huolimatta yllättävän pieneen rooliin, mikä yrittänee keventää draamasarjan fantasialeimaa. Nukkekaappi ei ole fantasiaa, vaan ennemminkin tarkoitushakuisesti mystifioitu draama.

Nuket teemana tarjoavat varsin helpon mystiikan rakennusaineksen, sillä ovathan ne tunnettuja pelkotilojen aiheuttajia. Yliluonnollisuuden vaikutelmaa lisää myös uskonto, joka on sarjassa vahvasti läsnä. Se on toki aikakauden velvoittamaa, sillä elettiinhän silloin puhdasoppisuuden aikaa. Kuten huomata saattaa, puhdasoppisuuden ajasta on kulunut jo tovi, minkä vuoksi teoksen muut teemat tuntuvat melkein liioittelulta, vaikka ne tarinan tapahtuma-aikaan peilattuna saavatkin sarjassa oikeat mittasuhteet. Nukkekaapin päähenkilöt ovat nimittäin varsin liberaaleja, mitä tulee homouteen, aviottomuuteen, tavanomaisuudesta poikkeavaan avioliittoon ja tummaan ihonväriin. Oikeus sen sijaan oli aikakaudella kaikkea muuta kuin vapaamielinen, ja se koituu lopulta Nukkekaapissakin ihmisten kohtaloksi.

Nukkekaappi kääntyy lopulta tarinaksi voimakkaista naisista ja yhteiskuntaluokkia ylittävästä ystävyydestä. Sarjan loppuratkaisu muistuttaa, että elämässä on oikeastaan hyvin vähän mystiikkaa. Jopa 1600-luvulla lähes kaikelle löytyi järjellinen selitys. Aivan kaikkea ei kuitenkaan pysty järkeilemään, mikä on pantu myös Nukkekaapin tarinassa merkille. Järjenvastaisuuden takana raja hulluuden, kuvitellun noituuden ja nokkeluuden välillä on kovin ohut.

Kolmiosainen Nukkekaappi on katsottavissa Yle Areenassa juhannukseen saakka.

Mitä mieltä olit Nukkekaapista? Oletko lukenut kirjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Mistä on hyvä dekkari tehty?

Jännityksestä ja yllätyksistä, ihmissuhdedraamasta ja suurista sotkuista. Tutuista paikoista ja tarkasta maisemakuvauksesta. Oivalluksista ja mielikuvituksesta. Ajan ilmiöihin pureutumisesta ja arkielämästä.
DSC_0035 (2).JPGJostakin kumman syystä aika moni kaipaa elämäänsä rikoksia ja draamaa – turvallisessa mielikuvitusmuodossa. Niin minäkin. Luen dekkareita nukahtaakseni, mikä ei käy aivan yhteen jännitysnäkökulman kanssa. Viimeisimpänä sukelsin kotikaupunkini kaidalta polulta poikenneiden pariin tarttuessani Rikospaikka Tampere -novellikokoelmaan (Crime Time 2016). Kokoelma sisältää 16 kirjoittajan Tampere-aiheiset novellit, vaikka loppujen lopuksi usean novellin Tampere-kytkös on melko löyhä. Ja sekös pro tamperelaista kyrsii.

Jos minulta kysytään, Tampere on tietysti ihanteellinen dekkarimiljöö, mutta täytyy olla rehellinen ja todeta, ettei se totisesti Suomen mittakaavassa ole sitä. Kuten ei mikään muukaan kaupunki pääkaupunkia lukuun ottamatta. Syy lienee yksinomaan se, että ulkopaikkakuntalaisten on vaikea samastua kaupunkiknoppitiedolla ratsastaviin kertomuksiin. Ei sillä, että kaikki tuntisivat Helsinkiäkään, mutta pääkaupungista tietoa kertyy huomaamatta mediasta ja aika monella myös arkielämästä.

Samastumispinnan kiillottaminen johtaakin novellikokoelman ärsyttävimpään piirteeseen: stereotyypittelyyn. On Tapolaa, morottelua, metallityöläisiä, tehtaita, lainauksia Eppu Normaalin kuluneista hiteistä, nakkikioskinostalgiaa ja sotahulinaa. Kokoelman novellit ovat myös yllättävän väkivaltaisia, vaikka Tampere ei väkilukuun suhteutettuna ole edes Suomen väkivaltaisimmasta päästä. Osaavat muissa Pirkanmaan pikkukunnissa nujakoida paljon hurjemmin, Lapista puhumattakaan.

Kaupunkidekkarin voi kirjoittaa ilman, että sortuu käyttämään niitä symboleita ja tunnuspiirteitä, jotka kaikki tuntevat. Rikospaikka Tampere -kokoelmaan novellin kirjoittanut Outi Pakkanen kuvaa taidokkaasti omassa tuotannossaan Helsinkiä. Hän ei Anna Laine -dekkareissaan oleta lukijan tuntevan Helsinkiä täydellisesti, muttei myöskään vaivu matkaopastasolle, vaan luottaa siihen, että hyvin punottu juoni, tarkka maisemakuvaus ja tunnelmien taltiointi riittävät.

Kiinnostukseni heräsi aivan uudella tavalla lukiessani Tuomas Liuksen Talo Pispalanharjulla -novellia. Parhaimmillaan kaupunkinovellin miljöössä onkin kaksi tasoa: ensimmäinen niille, joille kaupunki on tapahtumapaikka muiden joukossa ja toinen niille, jotka tuntevat kaupungin läpikotaisin. Dekkari saa yllättäen uutta virtaa, kun huomaa, että tapahtumapaikkana onkin talo, joka on oma synnyinkoti. Vielä hulvattomampaa se on, kun huomaa, että jotkut kuvaukset naapureista vastaavat omaa kokemusta. Liekö kirjoittaja tehnyt itse havaintoja paikan päällä vai onko sattunut hullunkurisesti osumaan oikeaan.

Rikospaikka Tampere -novellikokoelman perusongelma on kuitenkin se, että tarinat ovat velttoja ja tunkkaisia. Harmillista on myös se, että kantavana teemana on väkivalta, sillä syyt siihen ovat yleensä varsin pintapuoliset. Vastaavaa sisältöä voi nautiskella esimerkiksi Poliisi-tv:stä tai Poliisit-tosi-tv-sarjasta, joten ei siihen kannata useaa kirjoitettua tarinaa uhrata, sillä Tampereelle voisi sijoittaa niin paljon koskettavampiakin juonenkäänteitä uskottavaa miljöökuvausta hyödyntäen. Puhuttelemattomista teemoista huolimatta novellikokoelma heräisi eloon, jos tarinat olisivat paremmin aikaan sidottuja, eivätkä ne tavoittelisi taiteellisen ajatonta tilaa. Kaupunki muuttuu alati, eikä silloin ole uskottavaa ankkuroida Tampere-tarinaa paikkaan, joka ei millään tavalla osoita tapahtuma-aikaa.

Hyvä dekkari sitoo lukijan taidokkaasti paikkaan, käyttää kertojinaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, antaa sopivasti vihjeitä matkan varrella ja yllättää loppuratkaisullaan. Rikospaikka Tampere ei yllä tunnusmerkkien saavuttamiseen, mikä johtunee myös siitä, että novelli on yllättävän vaikea esitysmuoto etenkin silloin, kun pitäisi sukeltaa syvälle ihmismieleen ja motiiveihin. Taidokkaasti tehdyssä dekkarissa tarinalla on tarpeeksi tilaa. Silloin nimittäin jännitykselläkin on tilaa kasvaa.

Minkälaisista dekkareista pidät? Kallistutko ennemmin ihmissuhdedraaman vai talous- ja alamaailmasotkujen puolelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Surullisten ihmisten komediaruokailu

Sunnuntailounaan dialogi viihdyttää joka jaksossa, mutta sarjan uskalias tyyli pitää katsojan etäällä hahmoista. Viikon päätteeksi pyöreän pöydän ympärille kokoontuu rikkinäinen perhe, joka kantaa mukanaan ruudulle suomalaisen mielenmaiseman kipupisteet.
jakso3_perhe2_sunnuntailounas.jpg
Kuva: C More

Sunnuntailounaalla istuvat kuolemaa ennen toteuttavan to do -listan vangiksi joutunut uraisä Tauno (Taneli Mäkelä), natsipukuun ahtautunut, omasta erostaan kärsivä Taavi (Santtu Karvonen), umpisurkea ja ylidramaatinen näyttelijäpoika Jani (Jarkko Niemi), perheen kuopus, uhmakas elämäntapatyötön Severi (Samuli Niittymäki) ja tunnollinen, perhettä lounaalla paimentava lääkäritytär Eevi (Elena Leeve), jonka terapiaistunnot rytmittävät Atte Järvisen ohjaamaa ja käsikirjoittamaa sarjaa.

Kun viisi toistensa päälle puhuvaa eksynyttä laitetaan saman pöydän ääreen, on onni, että joku pitää kuria. Pöytäkeskustelua johtaa oikeutetusti sairauskohtauksesta, eli pienistä sydämen ylilyönneistä, toipuva Tauno. Taneli Mäkelä tulkitsee osuvasti itsetietoista mutta rauhallista menestyjäisää, joka tosin on unohtanut huomioida lapsiaan viimeisten 20 vuoden aikana. Tauno on herännyt elämän rajallisuuteen, ja sarja rakentuukin Taunon to do -listan ympärille, joka on suoritettava ennen noutajan tuloa. Listalla on lapsiin tutustumista uudelleen, lapsuusmuistojen selvittämistä ja ensirakkauteen tutustumista. Kuten arvata saattaa, ei mennyt olekaan ollut sitä, mitä on kuluneet vuodet kuvitellut.

Taunon to do -lista on myös mainio huomio ajastamme: nykyään elämä täytyy pilkkoa osiin, listata ja suorittaa. On kovin helppoa ajatella, että elämä muuttuu elämisenarvoiseksi, kun sen kirjaa paperille, mutta Sunnuntailounaskin osoittaa, että elämä on kaikkialla muualla kuin paperilla.

Sarjan tyyli jakaa jakso Eevin terapiasessioihin, perheen lounaspöytäkeskusteluun ja viikon aiempiin tapahtumiin tekee jaksosta katkonaisen, mutta toisaalta ratkaisu tuo mieleen brittikomediat – vain yleisön taputukset puuttuvat. Niitä ei sentään ole ängetty mukaan sillisalaattiin, jonka makuun pääseminen kestää muutenkin. Sarjaa ei siis kannata jättää kesken kahden jakson perusteella, sillä meno näyttää kiihtyvän kolmannesta jaksosta eteenpäin.

Sunnuntailounaalla kyytiä saavat ihan kaikki, mikä tuntuu jo melkoiselta teemaähkyltä. Siis aivan kaikki luonteenpiirteet, elämänvalinnat, poliittiset näkemykset, taloustilanteet, ammatit ja sukupuolet. Sarjassa naljaillaan elämäntapatyöttömyydelle, ylitunnollisuudelle, natsismille, feminismille, näyttelijöiden ammattikunnalle, draaman tekemisen tavoille ja kaiken haluamiselle kulttuurille, mikä käy ilmi kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Kun jäljellä on vielä seitsemän samanlaista pätkää, ei kukaan säästy sivaltamiselta. Joku voisi ajatella, että Sunnuntailounas yrittää väkisin koota kansan ja aikamme läpileikkauksen 30 minuuttiin, mutta toisaalta kyse on komedian perusajatuksesta: yhteiskunnalle nauramisesta.

Sarjan hahmojen pakosti etäältä katsominen lienee koko sarjan idea, lounaspöydän herkullisin pihvi. Kun tarkastelee henkilöitä kaukaa, näkee niissä selvemmin itsensä. Sunnuntaisin lounastavat hahmot vaikuttavat piilosurullisilta ja solmussa olevilta, mutta ehkä kyse ei olekaan mistään pohjattomasta hukassa olemisen tunteesta, vaan ihan tavallisesta, yllättävän upottavasta arkikaaossuosta. Sunnuntailounas saa katsojan nauramaan siksi, että pöydän ääressä voi nähdä itsensä, jos sen vain tunnistaa teemasekamelskan alta.

Sunnuntailounas on katsottavissa C Moren suoratoistopalvelussa 29. maaliskuuta alkaen. Uusi jakso julkaistaan joka torstai.

Minkälaiset teemat komedioissa vetoavat sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa