Liberty kertoo vapaudesta, jota ei välttämättä ole edes olemassa

Pohjoismaalainen idealismi ja rahan himo joutuvat törmäyskurssille afrikkalaisen suurpiirteisyyden ja vapauden kaipuun kanssa, kun tanskalais-ruotsalainen yrittäjäporukka saapuu hämmentämään Tansaniassa sijaitsevan Moshin kaupungin arkea.
39-4982315b48a2dc65f7dKuva: DR / Aske Foss, julkaistu myös  Yle.fi:ssä

Yhteispohjoismaisena tuotantona tehty tanskalaissarja Liberty (2018) läväyttää päin kasvoja historian jäänteet, jotka heijastuvat yhä edelleen ihmisten arkeen lähes kaikkialla maailmassa. Sellaisia jäänteitä ja yhä totta ovat esimerkiksi epätasa-arvo, erilaisuus ja köyhyys.

Moshin kaupunkia sekoittavat ja toisaalta myös hallinnoivat sekä tanskalaispariskunta Niels ja Kirsten (Carsten Bjørnlund & Sofie Gråbøl) että tanskalais-ruotsalaiset Katrina ja Jonas (Connie Nielsen & Magnus Krepper). Ajatus on tehdä hyvää ja samalla rahaa, vaikka asiat luisuvatkin väärille poluille niin yritystoiminnassa kuin henkilökohtaisessa elämässäkin.

Tansania vapautui siirtomaavallasta ja itsenäistyi jo 1960-luvun alussa, mutta alistumisen jäljet näkyvät hyvin vielä 1980-luvun loppuun sijoittuvassa sarjassa. Liberty onnistuukin kuvaamaan ajan epätasa-arvoa tyylikkäästi. Kuulostaa julmalta, ja sitä sen on tarkoituskin olla: silmiä avaavaa. Orjuutta ei sentään harjoiteta, mutta selvää on se, että palkalliset tansanialaiset ovat palvelijoita ja valkoinen isäntä tansanialaisten kustannuksella herroiksi elävä herra.

Olipa tapahtuma mikä tahansa, valkoinen ja varakas ihminen syyttää aina köyhää ja tummaihoista. Näin käy, kun jotakin varastetaan, kun valkoinen nainen itse ajaa ojaan autolla eivätkä kaikki selviä tapaturmasta tai kun länsimaalaisen yrityksen työturvallisuudesta on luistettu. Tulilinjalle joutuvat lastenhoitajat, tarjoilijat ja työmiehet. Eniten saa kärsiä Katrinan ja Jonaksen palveluksessa työskentelevä Marcus (Charlie Karumi). Tietyn ihmisryhmän syyllistäminen omasta ahdingosta on kuin suoraan sosiaalipsykologian oppikirjasta, mikä ei ole ihme, sillä historiasta koulukunnan teoriat onkin muodostettu.

Tanskalais-ruotsalaisten perheiden kanssa yhteistyötä tekee myös melko vähälle huomiolle jäävä suomalaispariskunta Asko ja Tita (Antti Reini & Alma Pöysti). Heidät kuvataan viinaan menevinä ja toisiaan pieksevinä riitapukareina, jotka useimmiten ovat yhteisissä illanvietoissa hiljaa, vaikka pinnan alla kuohuu. Kun yhden illan jälkeen puhkeaa riita, raikuvat Tansanian yössä solvaukset suomeksi ja tunnettu v:llä alkava kirosanakin tulee kuulluksi. Lienee kai turha loukkaantua suppeasta ja stereotypioihin nojaavasta suomalaiskuvauksesta, sillä emme kai parempaan representaatioon pystyneet 1980-luvulla.

Erojen ja valtasuhteiden epätasapainon esiin tuomisen lisäksi Libertyn toinen kiinnostava anti on se, kuinka sarja kuvaa 1980-lukua. Vuosikymmen on vielä toistaiseksi niin lähellä nykyaikaa, ettei sitä mielletä historiaksi ja käytetä kulttuurituotteiden tapahtuma-aikana vielä kovinkaan usein, vaikka totta on se, että maailma on muuttunut melkoisesti liki 40 vuodessa. Libertyn tapahtumat sijoittuvat Tansaniaan, joten miljöötä ei voi peilata nykyajan Pohjoismaihin, mutta ihmisten elintavoista saa vihiä, sillä pohjoismaalaiset perheet ovat kirjaimellisesti kuljettaneet länsimaalaisen ja tasokkaan elämänsä köyhään Tansaniaan ja elelevät hulppeissa taloissaan mukavuuksineen.

Libertyn kynnyskysymys on käsitys vapaudesta. Sarja yrittänee sanoa, että se, mikä on vapautta yhdelle, on vankeutta toiselle. Osuuskuntatoiminta ei välttämättä tuo vapautta, vaikka teoriassa niin voisi olla. Tuottoisa saha ei aina tarkoita onnea tai menestystä – varsinkin, kun sarjan draamaluonteen vuoksi asiat eivät todellakaan mene niin kuin oli suunnitellut. Vapautta voi olla se, että saa kuunnella musiikkia, tehdä työtä ilman ylhäältä säädettyjä lakeja ja olla avuksi silloin, kun sitä tarvitaan. Sarjaa katsoessa tulee myös pohtineeksi sitä, onko vapautta edes olemassa. Ainakaan sellaisessa muodossa, johon me uskomme.

On niin monta tapaa elää ja siksi täytyy muistaa, etteivät unelmat aina ole yhteisiä.

Viisiosainen Liberty on katsottavissa kokonaisuudessaan Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Liberty tai muut Afrikkaan liittyvät sarjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 2

Minä olen keskittynyt koko viikon lähinnä Jenni Vartiaisen Monologi-uutuusalbumiin, mutta kuulemma maailmassa on muitakin hyviä levyjä kuin Vartiaisen uusin. Minun viikonloppusoittolistallani pauhaa Made in Heaven -kappale, mutta olohuoneessamme soivat sävelet jostakin kaukaa menneisyydestä.
pharoahsanders

Pharoah Sanders – Anthology: You’ve got to have freedom

Kuka? Pharoah Sanders (s. 1940)

Mikä? Anthology: You’ve got to have freedom (Universal 2005)

Miksi? Lahjakkaan, tunnusomaisen ja persoonallisen saksofonistin upea kokoelma fuusiojazzia. Artisti on tehnyt kattavalla urallaan valtavan määrän musiikkia, joten matkan tiivistäminen on hankalaa, mutta Anthology onnistuu siinä poikkeuksellisen hyvin.

Annatko äänesi jazzille vai Vartiaiselle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Televisio ja rakkauden lahja

Ihmiskunta on etsinyt rakkautta koko olemassaolonsa ajan. Ensin se tapahtui luonnossa, sitten maalla ja kaupungeissa ja lopulta netissä, televisiossa ja puhelinsovelluksissa. Alkava syksy tuo televisioon jälleen kaksi uutta kautta tutuista tosi-tv-rakkausohjelmista, jossa jo kauan sitten alkanut etsintä jatkuu.
maajussi-kansi-dataKuva: Maajussille morsian / MTV3

Viime viikon maanantaina Vappu Pimiä toimitti eri puolilla Suomea asuville maajusseille morsianehdokkaiden rustaamat kirjeet Maajussille morsian -ohjelmassa. Vaihtuva maajussijoukko otti kirjeet vastaan jo yhdennentoista kerran, mikä tarkoittaa sitä, että katsojat ovat seuranneet maalaisrakkauden kipinöitä jo yli 10 vuoden ajan. Paperille vuodatettuja esittelyitä ja alkuihastumisia pidemmälle katsojat pääsevät tänään, kun sokkoavioliiton ihmeisiin perustuva Ensitreffit alttarilla alkaa viidennen kauden jaksoin. Sarjan kolme paria ovat avioituneet jo keväällä, ja koko syksy seurataan tuntemattomien ihmisten avioliiton ensi askeleita.

Parisuhteeseen perustuvat televisiosarjat ovat vähän niin kuin deittisovellukset tai -palstat: arkipäiväisiä eikä yhtään niin noloja kuin aikoinaan. Itse asiassa television rakkausohjelmiin on osallistunut jo niin hirvittävä määrä porukkaa 2000-luvulla, että lähes jokainen tuntee jonkun osallistuneen, ainakin teoriassa. Aina, kun televisioon on saapunut uusi rakastumiseen tähtäävä formaatti, on sitä kuitenkin ympäröinyt jonkinasteinen kummastelu tai jopa kohu. Maajussille morsian formaattina ei muistini mukaan aiheuttanut suurta paheksuntaa alkaessaan vuonna 2006, mutta se tarjosi katsojille ensimmäisen kerran lähemmän kosketuksen treffisarjan rakkauden etsijöihin, sillä aiemmin oli katseltu esimerkiksi Videotreffejä ja Napakymppiä, joissa aikaa oli muutama minuutti ja onnistumisprosentti sangen huono.

Hyvää tuulta hyvällä maulla

Ensitreffit alttarilla alkoi vuonna 2015 ja joutui myrskynsilmään jo ensimmäisistä uutisista lähtien. Uskottiin, että sarja romuttaa avioliittoinstituution ja aiheuttaa kirkosta eroamisboomin. No, sen aiheutti jo aiemmin jokin ihan muu: yksi tekijä politiikasta. Kaikki on tänä päivänä itse asiassa aika hyvin. Avioliittoja solmitaan edelleen ja samoin tapahtuu myös eroja entiseen tahtiin. Mikä parasta, katsojat ovat tottuneet ja ottaneet Ensitreffit alttarilla omakseen sarjan saaman suosion perusteella.

Maajussille morsian ja Ensitreffit alttarilla ovat hyvällä maulla tehtyjä hyväntuulisia ohjelmia, joissa molemmissa on mielestäni kyse vilpittömästä ajatuksesta löytää rakkautta janoavalle, asiaan sitoutuneelle osallistujalle kumppani. Kauniista tarkoitusperistä huolimatta en ihan ymmärrä, miksi rakkaussarjoja esitetään televisiossa ihan valtavan paljon, jos siis suljetaan pois se, että niin sanottujen tavisten luotsaaman ohjelman tekeminen on varmasti edullisempaa kuin julkkis- ja ammattilaisesiintyjiin perustuva show. Kyse taitaa edelleen olla ainutlaatuisen kokemuksen mahdollistamisesta tavalliselle tallaajalle ja ilmaisesta – tai siis mainosrahoitteisesta – toivonsiemenestä yksinäisyyden keskellä, vaikka treffimahdollisuuksia voi tilata kotona Tinderistä yhdellä klikkauksella ja pienellä vaivannäöllä.

Televisiossa esiintyminen ei ole enää extreme-kokemus vaan arkipäivää, minkä vuoksi ihmisten kunnioitus televisiorakkausformaatteja kohtaan voi olla vähentynyt, vaikka toisaalta eipähän tarvitse enää tunkea televisioon ihan vain viiden minuutin julkisuuden takia, kun sitä saa halutessaan helpommin, nopeammin ja laajemmin netissä.

Ei huono!

On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset vuodesta toiseen jaksavat seurata sarjoja, joissa pohjimmiltaan on kyse samasta eli rakkauden etsimisestä ja löytämisestä. Ensitreffit alttarilla -sarjassa on pitkälti kyse ihmiskokeesta. Siitä, kuinka pitkälle on valmis menemään rakkauden tähden ja kuinka sitoutunut päämääräänsä on. Samalla sarja tarkastelee sitä, voiko rakkautta löytää tieteellisesti ja asiantuntijakokeiden avulla. Jokaiselta neljältä edelliseltä kaudelta yksi pari on edelleen yhdessä, kahdella on lapsi ja lisäksi sarjasta syntyi kaksi jo päättynyttä suhdetta. Ei huono!

Maajusille morsiamessa viehätys perustuu maalaisromantiikkaan ja monipuolisiin tarinoihin, ja siksi sarjalle onkin elintärkeää saada räväkät osallistujat ja rempseät morsianehdokkaat. Maajussille morsian kaipaa sellaisia tyyppejä kuin Hunaja-Jussi (oik. Jussi Rossi), joka kyykytti morsianehdokkaitaan hunajatilallaan syksyn räntäsateessa. Sarja vaatii draamaa, salasuhteita, vähän ressukoita osallistujia ja heitä, jotka eivät pelkää sanoa pöhköjäkään asioita ääneen. Ihan aina ei ole onnistunut, vaan sarja on ollut jopa liian lähellä arkea.

Ihmetellessäni sarjojen menestystä muistan itse, miksi katson kyseisiä ohjelmia. Rakastan tarinoita. Rakastan tutkia ihmisten käyttäytymistä ja pohtia, mitä televisiossa näytettyjen leikkausvalintojen taakse jää. Aika paljon arkea ja niin rajuja juttuja, joita ei voi televisiossa esittää, sanoo leikkaajaystäväni, joka ei tosin näihin sarjoihin liity mitenkään. Minua kiehtoo myös ihmisten rohkeus laittaa itsensä alttiiksi arvostelulle ja uskallus heittäytyä rakkauteen. En koskaan itse osallistuisi mihinkään tosi-tv-ohjelmaan enkä varsinkaan mihinkään, mikä liittyy rakkauteen. Se on minulle jotakin niin yksityistä, ettei sen kuulu näkyä muiden näköradioissa. Joku voisi tietysti sanoa, että netissä julkisesti kirjoittaminen on pahempaa, mutta ainakin yksityisyyteni avaimet ovat edelleen käsissäni.

Stop tuhahtelulle

Rakkausohjelmien taivasteleminen on turhaa. Ihmiset tapaavat mitä ihmeellisimmissä paikoissa, solmivat pika-avioliittoja, tekevät huonoja valintoja ja toisinaan sokkonapakymppejä. On turha nurista ja väittää, ettei televisio-ohjelmista syntyisi oikeita pareja. Ei niitä muodostu muuallakaan sen kiivaampaa tahtia kuin ohjelmatehtaalla. Saattaa sitä paitsi olla suurempi todennäköisyys onnistua pitkien asiantuntijakeskusteluiden jälkeen kuin taksijonossa pizzalaatikko kädessä vähän ennen kuin lauantaiyö muuttuu synkäksi sunnuntaiaamuksi.

Minä en ainakaan aio tuomita mitään sellaista, mikä tähtää johonkin niin ihanaan kuin yhteiset kävelylenkit sumuisissa puistoissa, jaetut lounaat arkikiireessä ja syvät keskustelut sinä lauantaiyönä, jolloin muuten taittaisi nilkkansa matkalla kotiin.

Maajussille morsian nähdään maanantaisin MTV3:lla. Ensitreffit alttarilla lähetetään tiistaisin Avalla.

Voisitko etsiä televisiosarjassa rakkautta? Oletko kenties osallistunut parisuhde-tv-realityyn?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella

Tiedätte ehkä, etten ole musiikkifanaatikko, vaan nimenomaan se ärsyttävä tyyppi, joka kuuntelee Spotifyn automaattilistoja. Aika usein se johtaa kotona yhteentörmäyksiin henkilön kanssa, jonka intohimo on musiikki: vanha jazz, soul ja hiphop. Nyt hän kertoo, mitä kannattaa kuunnella tänä lauantaina, sillä siihen minä en osaisi vastata.
isaachayes

Isaac Hayes – Hot Buttered Soul

Kuka? Isaac Hayes (1942–2008)

Mikä? Hot Buttered Soul (Stax 1969)

Miksi? Ajaton ja kaunis viiden tähden soul-klassikko, joka loi askelmerkit soul-musiikin 1970-luvun kulta-ajalle. Taustabändinä mahtava The Bar-Kays.

Mitä sinä kuuntelet juuri nyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten Maria Åkerblomista tuli saarnaaja, varas ja parkettikauppias?

Hän huusi transsissa, varasteli usein, joutui syytetyksi murhanyrityksestä, istui hourulassa, lukitsi aina jääkaappinsa ja perusti yrityksen parkettilattioiden myyntiä varten. Silti kymmenet ihmiset seurasivat häntä. Maria Åkerblomia, unisaarnaajaa.
mariaåkerblom_gustavbjörkstrandGustav Björkstrandin kirjoittama Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011) sisältää värikuvia, jotka inhimillistävät Åkerblomin ja raottavat unisaarnaajan yllä roikkuvaa mysteeriverhoa.

On oikeastaan ihme, ettei Ida Maria Åkerblomia (18981981) ole juurikaan hyödynnetty populaarikulttuurissa. Hänen värikäs ja kiero  jopa sairas elämänsä ja viinanhuuruiset viimeiset vaiheensa suorastaan vaativat tulla kerrotuiksi ja muunnetuksi fiktioksi. Ainakin Wasa Teater on tehnyt Åkerblomista näytelmän vuonna 2005, mutta valkokankaalle ruotsinkieliseen perheeseen Snappertunassa syntynyt Åkerblom pääsee vasta vuonna 2019, kun Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi saa ensi-iltansa. Maria Åkerblomia näyttelee Pihla Viitala. Siihen asti täytyy tyytyä katselemaan unisaarnaajasta tehtyä minidokumenttia (2008), joka kuuluu Ylen Rikostarinoita historiasta -sarjaan. Kirjallisuudessa Åkerblomin elämään voi tutustua lukemalla Gustav Björkstrandin kirjoittaman teoksen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011), johon tämäkin juttu pitkälti perustuu.

Paratiisin takana

Åkerblom tunnetaan erityisesti unisaarnaajana, jollaiseksi hän ryhtyi arviolta vuonna 1917 Tammisaaressa. Sängyssä kovien kouristusten armoilla liki kuoleman kielissä maannut 18-vuotias Åkerblom oli lopettanut yhtäkkiä tärisemisen, muuttunut aivan kylmäksi, avannut silmänsä ja alkanut puhua Jumalasta. Sänkykohtauksesta alkanut saarnaaminen jatkui kirkon tiloissa, ja lopulta kymmenet ihmiset ryhtyivät seuraamaan häntä. Osa heistä oli vuonna 1915 kuolleen nuoren profeetan Johan Södermanin kannattajia. Nuorena kuollut Söderman oli profetoinut itse myös sängyssä maaten ja nähnyt näkyjä Maria-nimisestä seuraajastaan. Åkerblomin toiminnan kasvaessa hän suuntasikin Helsinkiin Södermanin vanhojen ystävien luokse.

Åkerblom johdatti pieneksi lahkoksi muodostuneen seuraajajoukkonsa pian Helsingistä Kokkolaan, suopeammalle saarnamaaperälle, sillä sisällissota repi pääkaupunkia pahasti vuonna 1918. Kokkolassa alkoi tapahtua. Ensimmäinen kokous pidettiin Hakalahden rukoushuoneella, jossa hän puhui elämän katoavaisuudesta ja elämän jättämisestä Jumalan käsiin. Åkerblomin mukaan kuulijat olivat liikuttuneita, ja näin mahdollisesti olikin, sillä heti seuraavassa kokouksessa kuulijoita oli entistä enemmän. Vuodet Pohjanmaalla päättyivät ampumavälikohtaukseen ja uhkaavaan vankeustuomioon, minkä vuoksi liike joutui miettimään ankarasti tulevaisuuttaan. Nämä pohdinnat johtivat väärän valan antamiseen, jolla yritettiin estää Åkerblomin tuomio. Turhaan. Åkerblom passitettiin vankilaan varkauksista, petoksista, murhanyrityksestä ja väärän valan antamisesta.

Uskomattomia juttuja

Maria Åkerblom lienee niitä henkilöitä, jotka roikkuvat hulluuden ja nerouden rajamailla. Hänellä oli valtavasti karismaa ja kyky muodostaa uskonollinen lahko, jopa kultti. Toisaalta hän oli myös ollut hoidettavana mielisairaalassa, elänyt ajan hengen vastaista moraalitonta elämää, varastellut ja tehnyt petoksia. Hullujen saarnavuosien jälkeen hän pystyi perustamaan parketteihin keskittyneen yrityksen, joka toimi vuoteen 1978 asti. Hän ei siis voinut olla umpihullu.

Åkerblomin tarinassa keskeistä olisi kysyä, miksi hänen seuraajansa uskoivat häntä ja ennen kaikkea pitäisi saada vastaus siihen, uskoiko Åkerblom itsekään omia juttujaan. Näihin kysymyksiin tuskin enää saadaan aikalaisvastausta, mutta jotakin voi päätellä ajasta, johon Åkerblom metkuineen osui. Vuonna 1917 Venäjällä kuohui, mikä johti lopulta Suomen itsenäistymiseen. Sen jälkeen tapahtumat kotimaassa kärjistyivät sisällissodaksi. Pohjanmaa, jonne Åkerblom lopulta siirtyi, oli kenties hieman takapajuista ja jo valmiiksi uskonnollista seutua, joten saarnaaminen siellä oli helppoa. Uskottiin Åkerblomia toki Uudellamaallakin. Ehkä ihmiset kaipasivat kurjana aikana lohtua ja ihmekertomuksia, ehkä he pelkäsivät käsillä olevaa uutta maailmaa, yhteiskuntaa, joka pitäisi rakentaa uudelleen.

Teologi Aarni Voipio ja psykoanalyytikko Poul Bjerre ovat myöhemmin kuvailleet Åkerblomia hysteerikoksi, joka yritti päästä kohtauksiensa avulla tavoitteisiin, jotka muuten olisivat olleet saavuttamattomia. Hän oli kateellinen ja suuruudenhullu, ja nämä ominaisuudet ajoivat häntä kohti asettamiaan päämääriä. Vaikuttaa siis siltä, että Åkerblom oli seuraajiaan paremmin perillä ympäröivästä todellisuudesta, vaikka käsitys itsestä olikin hämärtynyt.

Uusi aika, hiipuva taika

Åkerblomin henkilömyytin rikkomisen suhteen merkittävää Björkstrandin teoksessa ovat siihen sisältyvät värikuvat. Ylen dokumentissa ja muissa Åkerblomia käsittelevissä teksteissä hänestä on yleensä nähty mustavalkoinen nuoruuskuva. Värikuvat tekevät unisaarnaajan aivan eri tavalla todeksi kuin maalaukset ja mustavalkokuvat, ja siksi tuntuukin hämmentävältä katsoa kuvia ihan tavallisesta vanhasta naisesta, joka poseeraa pyörätuolissa, istuu sairaalasängyssä tai lasten ympäröimänä huoneessa. Siis ihan tavallisesta naisesta voi puhua tosin vain, jos jättää kuvista huomioimatta kuolleet koirat, täytetyt leijonat ja leijonantaljat.

Unisaarnaajan taika alkoi murtua jo 1930-luvulla, kun Åkerblom asettui Helsinkiin kärsittyään vankeusrangaistuksensa vuonna 1933. Hän muutti Vähä-Meilahteen Villa Toivolaan, joka nykyään on usean huoneiston asunto-osakeyhtiö. Pääkaupunkiseudulla hän pyöritti omaa yritystään, joka valmisti parkettilattioita.

Huomionarvoista on se, että vaikka Åkerblom eli pitkän elämän, hänet muistetaan ensimmäisistä vuosikymmenistään, joskin hän oli varsin erityinen tapaus myös vanhetessaan palvelijoineen ja täytettyine eläimineen. Viimeiset vuotensa hän eli alkoholisoituneena, mutta pyhä Maria ei koskaan voinut itse ostaa alkoholia. Sen hoiti palvelusväki. Vanhuusvuosinaan hän piti myös suuria juhlia, joista muistetaan myös lukittu jääkaappi. Siihen vain Åkerblomilla oli pääsy.

Åkerblom menehtyi vuonna 1981. Kontrasti hullujen 1900-luvun alkuvuosikymmenten ja 1980-luvun rauhallisten aikojen välillä on suuri. On kiehtovaa ajatella, kuinka paljon arvoituksia ja vastauksia omituisiin tapahtumiin Åkerblom onnistui kuljettamaan viimeisiin elinvuosiinsa  aikaan, jonka vielä tänä päivänä useat muistavat. Hän onnistui elämään niin pitkään, että näki lapsuuden köyhässä mäkitupalaisperheessä, kolme sotaa ja yhteiskunnan muuttumisen hyvinvointivaltioksi. Hän istui olohuoneessaan eläinten keskellä ja sairaalassa kukkien ympäröimänä. Todisteena hänestä on valokuvia, lehtikirjoituksia, kirjeitä, tuomiopöytäkirjoja, tarinoita ja huhuja.

Eikä kukaan silti tiedä ihan tarkkaan, kuka Maria Åkerblom oli.

Juttu perustuu Gustav Björkstrandin teokseen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011).

Miksi sinun mielestäsi ihmiset ryhtyivät seuraamaan Åkerblomia? Oliko hän viekas huijari vai oikeasti mielisairas?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa