Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Härkösen Valomerkki sammuu liian aikaisin

Anna-Leena Härkösen Valomerkki sukeltaa masennukseen ja eutanasiaan, mutta tarinassa niiden perimmäinen olemus jää ohueksi. Mielenterveydestä on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja sen todistaa myös Härkösen uusin.
9789511313717_preview.jpg;jsessionid=cowdtm4bgvud16lm84tf3hnogKuva: Otava

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka rypee luomistuskan aktivoimassa masennuksessa. Hän piehtaroi käsikirjoituksensa kanssa päivät nukkumisen, kokkauksen ja lääkenapostelun lomassa. Aviomies Sakke yrittää parhaansa, ja Ella-tyttärellä on jo oma elämä. Valomerkki seuraa Anitan kamppailua arkisena näyttäytyvää masennusta vastaan, johon tummuutta tuo Anitan toive: josko joku ystävä suostuisi avustamaan häntä kuolemisessa.

Masennus on vaikea aihe, koska se on niin monimutkainen ja monisyinen tila. Ylipäätään on vaikea kuvailla sitä neutraalisti ketään loukkaamatta. Valomerkissä masennus esitetään kuitenkin Anitan pään sisällä käytävänä vuoropuheluna, ja sitä se varmasti monen kohdalla onkin. Valomerkin suurin anti olisikin eutanasiakysymyksen käsitteleminen, mutta teos keskittyy vatvomaan Anitan masennusta, joka esitetään melko väkinäisenä ja pintapuolisena, ja siksi se vie mielenterveydellistä uskottavuutta.

Mikään syy masennukseen ei ole toista huonompi, mutta yleisesti mielenterveysongelmien vyyhtiä ajatellen tuntuu pinnalliselta ja jopa loukkaavalta esittää, että masennukseen vaipuisi yksinomaan luomistuskan vuoksi. Toki kirja käsittelee päähenkilönsä historiaa muistojen tasolla, muttei tuo esiin mitään selitystä. Aina sellaista ei edes ole, mutta on vaikea uskoa, että kirjan kirjoittaminen itsessään veisi ketään syviin vesiin.

Härkösen romaaneissa minäkerronta toimii lähes aina, mutta Valomerkissä masentuneen vuoropuhelu keskittyy lähinnä siihen, kuinka Anita pohtii nukkumista, lääkkeiden ottoa, kokkaamista ja kaivelee menneitä. Sitähän masennus voi myös olla, eikä se tietenkään tarkoita välttämättä radikaaleja tekoja tai aktiivista itsetuhoisuutta. Anitakin vain fantasioi eutanasialla.

Härkönen on selvästi kuitenkin onnistunut löytämään tabun, koska masennuksesta on vaikea kirjoittaa romaania, ja yhtä vaikeaa on myös kirjoittaa arvostelua masennusaiheesta tekemättä yleistyksiä. Toisin kuin Härkösen muut teokset Valomerkki ei onnistu tavoittamaan sellaista yleistä tasoa, joka koskettaisi laajasti ja toisi henkilöhahmojen äänellä esiin ilmiön monet kasvot. Valomerkissä se olisi mahdollista, jos eutanasiaan keskityttäisiin oikeasti, eikä sitä jätettäisi Anitan avustuspyyntöjen mankumiseksi ja arkipuuhailuksi.

Varo juonipaljastuksia: lyhyt ja nopea pelastus

On epäuskottavaa esittää, että synkät ajatukset katoaisivat, kun saa lupauksen toisen läsnäolosta kuolemanhetkellä. Anita saa rämmittyä masennuksesta pois, kun hänen kirjansa käsikirjoitus on liki valmis, mutta ennen kaikkea siksi, että hän vapautuu ikävän ystävyyssuhteen ikeestä ja siksi, että hän tapaa toisen itsetuhoisen, jonka hän toimittaa hoitoon. Kaikki tapahtuu kirjan ajassa parin päivän sisällä, ja siksi teos loppuukin kuin seinään. Masennuksen monikasvoisuuden vuoksi on turha lähteä arvottamaan sitä, mikä kenetkin pelastaa, mutta on erikoista, että suosta voisi nousta kymmenissä tunneissa. Vai voiko? Kerro sinä!

Valomerkin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei se onnistu luomaan lukijan ja Anitan välille suhdetta, mikä johtuu pinnallisesta käsittelytavasta. Se ei myöskään herätä pohtimaan masennusta, eutanasiaa ja niiden välistä suhdetta. Oikeastaan teoksen edetessä ei edes kiinnosta, miten Anitalle käy. Ei tee mieli ottaa varaslähtöä kirjan viimeiselle sivulle katsoakseen, porskuttaako rouva vielä hengissä vai joko valomerkki on räpsähtänyt.

Minkälaisia ajatuksia Valomerkki herätti sinusta? Entä masennus aiheena ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko kirjasta oppia elämään hyvin?

Vastuulliseen elämään opastava Hyvin eletty on visuaalisesti hurmaava teos, jonka kauniin kuoren alta paljastuu käytännön tiedon lisäksi itsestäänselvyyksiä. Hyvien vinkkien kertaamisesta ei ole koskaan haittaa, mutta eettiseen elämään on tehotonta ohjata ontoilla sanoilla.
DSC_0017 (3)Hyvin eletty on ulkoisesti niin kaunis, että sitä tekee mieli hypistellä. Hypistely ei kuitenkaan ole kirjan tavoite, sillä eihän elämä ekologisesti ja eettisesti kestäväksi hypistelemällä muutu. Muutos lähtee siitä, että laittaa remonttiin elämänsä eri osa-alueet. Kirjassa käsitellään kauneutta ja kosmetiikkaa, muotia ja vaatteita, ruokaa ja eläimiä ja kotia ja kierrätystä. Ihan hyvä suora. Jostain täytyy aina aloittaa.

Huomiota on herättänyt empiiristen havaintojeni mukaan erityisesti vaate- ja kosmetiikka-asioiden käsittely, mikä kertoo siitä, että myös elämän pinnallisempiin puoliin on alettu liittää enemmän luontoa ja ympäristöä koskettavia näkökulmia. Se kielii siitä, että maailmassa tapahtuviin muutoksiin ja muuttuneisiin olosuhteisiin halutaan reagoida paremmin, mutta niitä ei selvästikään tunneta tarpeeksi, koska eettisen elämän oppaita täytyy tuottaa.

Kirjassa teemojen väliin on ripoteltu hyvästä elämästä innostuneiden ihmisten tarinoita, jotka sinänsä eivät tuo lisäarvoa aiheelle, mutta onhan henkilökuvia aina miellyttävä lukea. Ketään niin suurta auktoriteettiä kirjassa ei ole, että se vapisten saisi luopumaan niistä asioista, jotka edistävät maailman tuhoutumista. Elämäntaito-oppaista tuttuun tyyliin täytyy siis löytää itse tiensä eettisesti ja ekologisesti kestävään elämään.

Teoksen kirjoittaja Karita Sainio on eettisiin brändeihin keskittyneen viestintätoimisto Sugar Helsingin perustaja.  Kirjan harmonisesta kuvituksesta vastaa Ida Hanhiniemi, joka on tuttu 365 days with Ida -blogista. Kaunista kirjaa on mukava lukea, mutta tarkemmin ajateltuna upea ulkokuori sotii kirjan ajatusta vastaan. Vai onko se tehty kierrätysmateriaaleista ja ekologisesti kestävistä materiaaleista? Tosin samalla teoksen ulkoasu osoittaa, ettei ekoasioita tarvitse painaa vessapaperin väriselle liuskalle, josta näkee läpi. Kauniistakin opuksesta voivat alan asiat mennä perille.

Hyvin eletty antaa pieniä vinkkejä, muttei tarjoa kovin radikaaleja ratkaisuja. Osin kirja sortuu myös ilmaisutyylissään onttoihin toteamuksiin, kuten esimerkiksi ”vastuullinen nainen erottuu joukosta magneetin lailla” ja ”liha on iso ekologinen ongelma” osoittavat. Elämää ei tietenkään tarvitse muuttaa kerralla niin, ettei sitä enää tunnistaisi omakseen. On myös totta, että pienikin ekoteko on aina parempi kuin ekologisesti kestämätön, mutta valitettavasti pesuainenäpräilyllä, neulepaitaostoksilla ja hummuksen kokkailulla maailma ei paljoa muutu. Siksi näyttääkin siltä, että Hyvin eletyn tavoite ei ole pelastaa maailmaa, vaan omatunto.

Joitakin myös neuvominen ja siitä kumpuava lukijan yläpuolelle asettuminen voivat risoa, mutta todennäköisesti sellaiset henkilöt eivät ole vastaavien teosten suurkuluttajia. Pidän Sainion Hyvin elettyä elämäntaito-oppaan ja tietokirjan sekoituksena, sillä se perustuu vertaiskokemukseen ja internetistä kerättyyn tietoon eikä tutkimuskirjallisuuteen, vaikka toki lähteet on mainittu selvästi kirjan lopussa. Hyvin eletty vaikuttaakin olevan suunnattu sellaiselle, joka nauttii elämänsä tutkiskelusta oppaiden ohjeistamana. Kirja soveltuu myös nuoremmille lukijoille, jotka ovat jo kiinnostuneet eettisistä ja ekologisista kysymyksistä, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa.

Kritiikistä huolimatta pidän tärkeänä sitä, että tällaisia kirjoja julkaistaan. Vaikka kaiken tiedon voi haalia netistä, ja elämäntaito-oppaat ylipäätään ovat toisinaan keittiöpsykologian ikäviä sivutuotoksia, kansien väliin taltioidut ohjenuorat kestävään ja eettiseen elämään ovat merkki siitä, että aiheista on tullut entistä tärkeämpiä. Siksi on ollut ilo huomata, että sosiaalisessa mediassa Hyvin eletty on ollut yleisesti pidetty teos.

Voiko kirjaa lukemalla oppia elämään hyvin tai edes vähän paremmin? Hyvin eletyn aihe ja tavoite ovat tärkeitä, mutta uskon silti kliseeseen siitä, että muutos lähtee itsestä, ja se tapahtuu ilman oppaita, jos on tapahtuakseen. Kirja on kuitenkin aloittelijalle hyvää tietoa ja mielekkään visuaalisen elämyksen tarjoava perusvarma kumppani matkalla hyvään elämään – mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa.

Oletko tutustunut Hyvin eletty -teokseen? Minkälaisia ajatuksia heräsi tai minkälaisia muut vastaavat kirjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa