Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesäinen katseluvinkki: Maalaiskomediat

Maailma ennen Miia Nuutilan läpimurtoa ja nettisarjavillityksiä oli yhtä kuin kesäisin uusintana nähtävät suosikkisarjat. Yle Areenassa voi tänä kesänä antautua suoraan 1990-luvun maalaismaisemiin.
DSC_0003 (2)Lapsuuden kesissä parasta oli uimisen ja hamsterin hoivaamisen lisäksi sarjamaratonit aamupäivällä nautittuna. Mieltä lämmittää ajatella, kuinka onnellinen olin ihan vain kurkkuvoileivän ja hyvän sarjan ääressä – ennen päivän uimarallia, joka kesti niin myöhään, että äiti tuli jo hakemaan pois rannasta. Muistutan tässä vaiheessa, että edes minun nuoruudessani ei todellakaan katsottu sarjoja minkäänlaisesta nettiohjelmasta, vaan DVD:ltä, jotka käytiin ostamassa Anttilan Toptenistä. Se vasta olikin huippupaikka! Eikä kaikkia sarjoja edes ollut levyllä, joten jokaviikkoista jaksoa täytyi monesti odottaa, vaikka kyseessä olisi ollut uusintakierros.

Maalaiskomediat on yhteisnimi Heikki Luoman käsikirjoittamille ja Jukka Mäkisen ohjaamille sarjoille Vain muutaman huijarin tähden (1998), Peräkamaripojat (2001), Mooseksen perintö (2002) ja Turvetta ja timantteja (2006). Sarjoissa eletään tiukasti 90-luvun maaseudulla Kuusniemen kuvitteellisessa kunnassa, johon uudet tuulet lopulta löytävät. Maalaiskomedioiden parasta antia ovat ihmiskohtalot ja hahmojen kehitys, joten loppujen lopuksi maaseutu on sivuseikka. Sarjassa nähdään paljon suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat tähdittäneet nykypäiviin asti televisiosarjoja, kuten Miia Nuutila, Panu Vauhkonen, Kari Manninen, Tom Lindholm ja Jarkko Tiainen, teatterilavoilta tuttuja nimiä unohtamatta.

Meno on Maalaiskomedioissa varsin rehupunttia, mutta hyvän sarjan tunnistaa ihmissuhdekiemuroista, kieroiluista ja rikoksista, joten ei tarvitse pelätä, että joutuisi tuijottamaan autiota kylänraittia ja lannan luomista. Sarjassa on myös ripaus yhteiskuntakritiikkiä ja luonnonsuojelua, joihin ohjaaja-käsikirjoittaja Jukka Mäkinen on ottanut kantaa 2000- ja 2010-luvun sarjoissaankin, kuten Korpelan kujanjuoksussa (2016) ja Pintaa syvemmältä -sarjassa (2015), joka ei blogissani kerännyt kovin mairittelevaa arvostelua.

Kun olin lapsi, sarjamaratonilmapiiri ei ollut kovinkaan suotuisa. Ehkä ohjelmien luukuttamisen katsottiin viittaavan laiskuuteen ja apatiaan. Ei kuulkaas ollut älypuhelimia ja nettiä tehokkaaseen hupikäyttöön! Parempi pomppia ja pyöräillä vaikka väkisin. Yle Areena tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden pyöräyttää kaikki Maalaiskomediat putkeen menneitä aikoja uhmaten ja toisaalta muistellen, mutta suosittelen maltillista nauttimista. Jaksot ovat pitkiä, ja nykyinen hektinen elämä saattaa pistää hanttiin sarjojen verkkaiselle tahdille. Kyllä se mehukas juoni sieltä jostain Kuusniemen keskeltä löytyy, kun jaksaa katsoa.

Maalaiskomediat ovat katsottavissa lyhentämättöminä versioina heinäkuuhun 2018 Yle Areenassa. En taida itse uskaltaa lähteä uusintakierrokselle, ettei lapsuusnostalgia murene. Ajanhammas on monesti armoton.

Katsoitko aikoinaan tai oletko jo aloittanut Maalaiskomedioiden katselun Areenasta? Mikä hahmo on jäänyt parhaiten mieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viipyilevän pähkinäinen aromi ja muita valheita

Kieltä kipristää mukavasti. Tässähän vähän itsekin huuhtoutuu kultaan siemaillessaan kullanhohtoista juomaa. Paitsi, että harvemmin niin käy, kun kädessä on kympin kuohuva. Onko juoma jalompi, jos sitä vastaan on luovuttanut lateja enemmän kuin olisi tarpeen?
DSC_0015Nappasin kioskilta mukaani Viini-lehden kuohuviiniin keskittyvän erikoisnumeron. Ajattelin, että se tukisi orastavaa kuohuviiniharrastustani. Sitä paitsi jo ihan alan ihmisenä lienee syytä tietää, mitä ja miten viinistä kirjoitetaan. Ja ennen kaikkea, miten siitä saadaan kerta toisensa jälkeen aikaiseksi lehti ja lukuisia erikoisnumeroita.

Ensimmäinen fakta. Viiniin tutustuu parhaiten juomalla sitä. Lukusulkeiset eivät auta, vaikka lapsena aloittaisi. (Toivottavasti ei aloita.) Sain vähän aikaa sitten idean alkaa ’harrastaa’ viinejä, mutta lopputulos oli se, ettei oikein mikään vaihtoehto sopinut viinakortilleni, koska kaikki mahdollisimman vähäsokeriset putelit oli jo testattu. Sitä paitsi, jos oikein miettii, niin eikö ole kerrassaan järjetöntä harrastaa viinejä. Viiniharrastus ei toki varsinaisesti ole niiltä useisiin keskusteluihin tuoduilta kehitysapua tarvitsevilta pois, mutta jos miettii, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä ja pahuutta, on pönttöä edes harkita laskevansa viinittelyä harrastuksekseen. Rahat voi laittaa johonkin kehittävämpään ja kehitystä tarvitsevaan.

Mutta tosiaan, viinihän on kulttuuria. Siis kulttuuria! Ja kulttuuriharrastuksethan ovat aina hyvästä, perustelin itselleni. Olisi helpompi skoolailla tilaisuuksissa, kun osaisi sanoa vaikka mitä järkevää rypälelajikkeista ja kielellä tanssahtelevista aromeista. Fiksut kommentithan lisäävät työnsaantimahdollisuuksia, joten olisi ehdottoman tärkeää perehtyä viineihin. Näiden ajatusten pohjalta viskasin kuohuviinierikoisnumeron koriini.

Toinen mahdollinen totuus. Viiniaromit ovat mielikuvituksien tuotetta. Suomen elintarvikelakia tuntien en yhtään epäile, etteikö viinissä olisi kaikkea sitä, mitä siinä väitetään olevan, mutta täyttä puppua lienee se, että lopputuotteesta, eli pullotetusta kultaisesta mehusta, saisi kielellä esiin todellisen aromisinfonian. Viinin vivahteet ovat mielentiloja. Hyvänä iltana viipyilevä aprikoosinen, pähkinään kumartava mineraalinen maku on helppo löytää, mutta niinä yksinäisinä iltoina, kun sulkee silmänsä kirvelevällä itkulla tai meinaa hukkua kyrsiintymiseen, maku on takuulla kotipolttoisen karvas, olipa kyseessä maltillisen kupliva laatusamppanja tai kuuden euron kuohari.

Kolmas idea. Miksi viinistä kannattaisi maksaa jopa kolminumeroisia summia, jos jo reilulla kympillä saa hyvää tavaraa? Jos miettii järkevää kulutuskäyttäytymistä, niin mistä lähtien 120 euroa viinistä on ollut normaalia. Ehkä kuluttaminen on osa makuelämystä, sillä rahahan tunnetusti tuo valtaa. Ja viinin vaikutuksen alaisena luulee, että valtaa on tarttunut enemmänkin hyppysiin. Harvemmin on. Ehkä vika on siinä, että makuni on niin rahvas, etten maista laadukkaassakaan viinissä eroa. (Tähän ei lasketa keskustan halvimman kuppilan 3 euron 24-senttistä opiskelijahintaista valkkaria, joka maistui juuri siltä, miltä hinta-laatusuhde kuulostaa.) Tähän heinäkuiseen iltaan mennessä ilmeisen köykäiset makunystyräni eivät ole raportoineet sen kummemmin erityisen hienostuneesta mausta kuin kurppaisestakaan elämyksestä, vaikka olen hellinyt aistejani niin ökykalliilla samppanjalla kuin 12 euron luomukuohuvalla.

Viini-lehti oli nopeasti selattu. Edes vuosittain palkittavat viinit eivät vieneet mukanaan, koska huomasin lukevani arvosteluja niin umpimielisesti, ettei alkua pidemmälle kannattanut jatkaa. Maku on niin henkilökohtainen kokemus, että pitkät sepustukset sivistyneiden iloliemien kuvauksista tuntuvat tuputtamiselta. Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.

Luetko viiniarvosteluita? Ohjailevatko ne ostopäätöksiäsi? Minkälaisia juttuja lukisit mieluiten ruoasta ja juomasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Taiteen juhlapäivä: Saa liputtaa!

Kysypä hakukoneelta, mihin taidetta tarvitaan. Tässä on yksi vastaus, joka ennen pitkää päätyy samaan hakutulosletkaan. Kurkkaa sitä ennen pihalle, ja tarkista, onko lippu nostettu salkoon.
IMG_1528Yhteen liitetyt (2011) keskeneräisenä.

Jos siniristilippu ei heilu tänään tuulessa, isännöitsijä ei ilmeisesti tue naisten näkymistä kulttuurialalla tai suomalaista kuvataidetta ylipäätään. Sisäministeriö suosittelee lipun salkoon nostamista kuvataiteen ja naisten kulttuuriin osallistumisen kunniaksi 100-vuotisjuhlavuoden merkeissä, selviää Ilta-Sanomien (9.7.2017) uutisesta. Liputuspäivä juhlistaa samalla myös taidemaalari Helena Schjerfbeckin syntymäpäivää.

Minua taiteen oma liputuspäivä lämmittää erityisesti siksi, että kuvataide on ollut aina osa elämääni. Se on minulle musiikkia, jota en koskaan oppinut ymmärtämään. Olen havahtunut vasta viime aikoina siihen, että se on kiireisten vuosien aikana vaivihkaa muuttunut päivittäisestä harrastuksesta kadotetuksi itseilmaisukeinoksi, josta olen silti ajatuksen tasolla pitänyt kiinni kaikki nämä vuodet, vaikken olekaan taiteillut.

Aloitin 1-vuotiaana vahakankaan päällä maaten valtavalle paperille sutien. Lapsena piirsin aina koulun jälkeen ja viikonloppuisin aamusta iltaan, kun taas teininä aloin kiinnostua taiteesta yhteiskunnallisena vaikuttamiskeinona, koska kirjoitusharrastukseni perustui tuolloin vielä pateettiseen proosaan. Kävin kaikki mahdolliset kuvataidekurssit samalla, kun aloittelin journalistista kirjoitusuraani lukiossa. Ylioppilaslakki päässä piti valita kahdesta intohimosta, ja kamppailun voitti kirjoittaminen, jonka parissa viimeiset kuusi vuotta on kulunut.

Mihin taidetta enää tarvitaan, kun yhteiskunnan tabuaiheita on yhä vähemmän? Entä mihin taidokkaasti tehtyjä uniikkeja tauluja tarvitaan, kun saman kuvan voi tulostaa kotona? Ovatko digitaalinen media ja internet taas tappaneet jotakin? Taulujen tarpeellisuutta en osaa arvioida, koska jokainen varmasti osaa päättää itse tauluhankinnoistaan ja varojensa sijoittamiskohteista. Vaikka piiloviestejä ei enää tarvitse välittää samalla mitalla kuin 100 vuotta sitten, yhteiskunnassa on edelleen epäkohtia, ja kuvataide on itse asiassa valtavan hyvä keino herättää ajatuksia, jotka ehkä johtavat muutokseen. Yksi vilkaisu riittää. Taiteen hedelmät taltioivat myös yhteiskunnan historiaa, jota ilmentävät yhtä hyvin niin arkiset aikalaiskuvaukset kuin poliittiset teoksetkin, vaikka voi tietenkin olla montaa mieltä siitä, tarvitaanko tähän nimenomaan kuvataidetta, koska nykyteknologialla voi taltioida mitä tahansa.

Vaikka ajattelen, että taiteen tärkein työ liittyy yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, näen sen myös itseilmaisun välineenä, jonka ei aina tarvitse johtaa mihinkään. Taiteen tekeminen rentouttaa ja lievittää stressiä. Taide on henkilökohtainen kokemus, joka parhaimmillaan koskettaa, ehkä ohikiitävän hetken tai niin, että sen muistaa ikuisesti. Se on kohtaamisista ja luomisesta nauttimista. Yksin tai yhdessä. Yhteisö- ja ympäristötaidetta voi toteuttaa tietenkin täysin digitaalisesti, mutta vain tietyllä hetkellä olemassa olevassa taiteessa on oma ulottuvuutensa. Se yhdistää fyysisesti ihmiset samassa paikassa ja sitoo heidät taiteen ympäristöön ja siihen kuuluvaan luontoon. Eikö siinä ole taiteen ydin? Se ydin, jota mikään digitaalinen tallennusväline ei voi nielaista sisuksiinsa.

Itse asiassa voi jopa ajatella, että taiteella menee tällä hetkellä paremmin kuin aikoihin. Monistaminen ei vähennä taiteen arvoa, vaan ennemminkin nostaa sitä. Eikö henkisesti arvokkainta ole taide, jossa mahdollisimman moni voi olla mukana ja josta mahdollisimman moni voi nauttia? Nykyaikana kuvataideteokset ovat parhaimmillaan osana arkea: painettuna vaatteissa ja korteissa, laitteiden taustakuvina ja käyttötavaroiden kuvituksena. Alkuperäisen kuvan omistaminen lisää ehkä pääomaa, muttei yhteisöllisiä arvoja.

Aika yksinäinen on taulu, joka roikkuu pölyttymässä pienessä huoneessa ilman yleisöä.

Aurinkoista suomalaisen kuvataiteen päivää!

Mitä taide merkitsee sinulle? Millainen sen rooli on nyky-yhteiskunnassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sarjavinkkejä: Tekevät ne norjalaiset muutakin kuin Skamia

Ajatelkaapa. Norjassa puuhastellaan muuallakin kuin öljynporauslautoilla ja lohifarmeilla. Atlanttia syleilevässä maassa on nimittäin myös vilkas sarjatuotanto, joka on onneksi vihdoin purjehtinut Suomeen saakka. Tämä teksti ei käsittele Skamia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAKeltaisilla kapitaaleilla tyylitelty Skam on jo niin koluttu aihe, että yksikään uusi blogiteksti tuskin onnistuu syventämään sitä, mitä sarjasta on sanottu. Mutta. Ainakin Yle Areena on havainnut metsäkansamme innostuksen pohjoisen rajanaapurin vuonosankarien sarjoihin, kiitos teinisarja Skamin, joka on onnistunut saavuttamaan jo lähes samankaltaisen ilmiön kuin Serranon perhe vajaat 10 vuotta sitten. Paitsi, että vielä norjan kielen tunnit eivät ole olleet täyteen varattuja, kuten aikoinaan espanjan kurssit Serrano-köörin ansiosta. (Siis yltääkö ruotsin kielen inho tännekin asti?!)

Unohtakaa Skam ja siirtykää norjalaisen blogirealityn pariin! No Filter eli norjaksi Bloggerne, kertoo, kuten arvata saattaa, bloggaajista ja heidän arjestaa. Mainoslauseista huolimatta sarja ei itse asiassa keskity edes kovin paljoa bloggaamiseen, sillä vain muutamia blogiaiheita tai -kohuja puidaan sarjassa. Ennemminkin sarja keskittyy puhtaasti vain pääosien esittäjiensä elämään. Sellaisena kuin se on. Tai sellaisena, kuin se halutaan näyttää katsojille, sillä samastahan on kyse myös blogeissa. Marna Haugen, Sophie Elise Steen Isachsen, Suzanne Aabel ja Emilie Nereng sekä toiselle kaudelle liittynyt Eirin Kristiansen ovat taltioineet omille kameroilleen arkeaan, jota esitetään haastatteluiden ohessa.

Vaikka sarja on ympätty tosi-tv-kategoriaan, sen vahvuudet ovat muualla kuin kaunistelemattomassa arjessa. Sarjan kansainvälinen nimi No Filter onkin ironinen nimenomaan siksi, että leikkaus haisee vuonoilta suomalaiseen sisämaakaupunkiin asti. No, sellaista se tv-tuotanto on. Jotain Bloggerne-formaatti on kuitenkin onnistunut tekemään oikein, koska päähenkilöihin on helppo kiintyä ja samastua. Haugen kamppailee syöpädiagnoosin vuoksi lapsettomuusongelmien kanssa, Aabel lihavuuden ja sinkkuuden, Isachsen ulkonäkö- ja menestyspaineiden kanssa, ja Nerengin elämään ongelmia tuo se, että hän on saavuttanut jo kaiken ikäänsä nähden. Pinnallista, kyllä, mutta tapa, jolla asiat kuvataan on erityisen kiehtova. Katsojalle näytetään toteen perustuvin aineksin se, mitä hän haluaa nähdä. Ohjelman edetessä toivoo vain, että kaikki menisi hyvin. Aliarviointia tai ei, mutta No Filter on Iholla aivan uudella tasolla.

Jos olisin nuorempi, No Filter olisi todennäköisesti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen, mikä ei olisi lainkaan huono juttu. Sarjan esiin nostamat teemat pehmeästi käsiteltyinä sopivat parhaiten teinien tiedonjanoiseen katsomisvalikoimaan, vaikka ohjelma on silti suunnattu selkeästi vanhemmille kuin Skamin uskolliset ystävät keskimäärin ovat. Jos napsautti Iholla-sarjan pyörimään, tykkää myös No Filterista. Vielä enemmän kuin Iholla-formaatista. No Filter kaataa ikärajoja paremmin kuin Skam, koska päähenkiöiden ikäskaala on laaja.

Toisena ohjelmanostona mainittakoon Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), joka tarjoilee varmasti taattua höttöä Girls-hengessä. Saanen kesäloman aikana norjalaissarjamaratonin pakettiin, joten sen jälkeen on ehkä enemmän kerrottavaa siitä, mitä on olla nuori ja lupaava. Kuinka tönkkö nimi! Tämä kesä olkoon omistettu pohjoismaiselle sarjatuotannolle.

Entä se Skam? Ikäkuilu ammottaa pahasti Skam-tapahtumien ja oman elämän välissä, mutta jos se unohdetaan, on ihana sukeltaa muistoihin ja toisaalta samalla kurkistaa diginatiivien elämään! On myös aika hyvä saavutus, että yksittäinen sarja onnistuu herättämään kieleen ja kulttuuriin liittyvää kiinnostusta. Ennen Skamia emme taatusti tienneet norjalaisesta elämänmenosta yhtä paljon kuin nyt! Tai siis itse asiassa emme tienneet muuta kuin ne vuonot. Kalat ja öljybisneksen. Minä olen myös oppinut norjaa, ja nykyään katselen No Filteria tyytyväisenä ilman tekstityksiä.

Kaksi tärppiä Tanskasta

Jos uskaltaa heittäytyä oikein raskaan sarjan skandisarjafaniksi, kannattaa katseet suunnata Norjasta etelään. Tanskalaisista sarjoista ainakin Anna Pihl ja Lulu&Leon ovat pyörineet Ylellä vuosia sitten, mutta suoratoistona niitä on turha enää etsiä. Nyt olisi saumaa hankkia sarjat takaisin palveluun, jotta Kööpenhaminan poliisi ja rikolliset saadaan ruotuun. Niistä nimittäin kumpikin sarja kertoo. Anna Pihl on perinteinen Marja Kallio -tyylinen poliisidraama ihmissuhteilla täydennettynä, kun taas Lulu&Leon kertoo tarinaa rikollisen näkökulmasta. Itse asiassa nyt pyörivässä Gåsmammanissa on eettisen pohdinnan suhteen jotain samaa.

Sitä paitsi. Kööpenhamina ja Oslo ovat aivan ihania paikkoja. Jos Norwegian ei onnistu lennättämään sinne tänä kesänä, niin anna edes äänesi pohjoismaiselle sarjatuotannolle. Ja äkkiä norjan-tunneille!

Mitä sinä seuraat? Löytyikö jutuista tuttuja sarjoja? Kiinnostaisiko No Filter -sarja muuten Suomessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa