The Founder punnitsee katsojan sydämen

Harvoin törmää elokuvaan, joka mittaa näin hyvin katsojan moraalia ja arvoja. John Lee Hancockin ohjaama The Founder (2016) sulattaa ansiokkaasti tositarinan ja elokuvadraaman yhteen. McDonald’s on tuhansissa kaupungeissa elettyä arkea, mutta alussa oli vain veljesten tönö autiolla tontilla. Ja yksi innokas myyntimies.
founder-cms-stillKuva: The Founder -elokuva / The Weinstein Company

Tuntuu siltä kuin McDonald’s olisi ollut olemassa aina. Aikamme ihmisille onkin ollut. Suomessakin jo useille sukupolville. Joskus se oli luksuskokemus keskellä arkea, nyt vähän paikoilleen jämähtänyt pikaruokaketju, jos minulta kysytään. Järjettömällä tahdilla levinneet kultaiset kaaret eivät kuitenkaan ole olleet täällä ikuisesti. The Founder kertoo siitä, mistä kaikki alkoi.

San Bernardino vuonna 1940. Pahvi- ja muoviaterimet, tarkasti mietitty tehdasmainen keittiö, tilausluukku ja itsepalvelu olivat harvinaisuuksia. Sellaisia harvinaisuuksia, jotka tiettävästi vain Richard (Nick Offerman) ja Maurice (John Carrol Lynch) McDonald olivat saaneet toimimaan. Maata pitkin kierteli turhakkeita kaupitellut myyntimies Ray Kroc (Michael Keaton), joka ihastui veljesten ideaan saatuaan yksityisen ravintolaesittelyn osin sattumalta. Seuraavan vuosikymmenen alussa Kroc teki Dickiksi ja Maciksi kutsuttujen veljesten kanssa ensimmäisen sopimuksen, josta alkoi valtataistelu. Elokuva tarkastelee Krocin ja McDonaldien toveruuden muuttumista vienon innostuneesta ja uudesta liikekumppanuudesta myllytykseksi, jonka lopputulos tänä päivänä on yli 30 000 ravintolaa yli 120 maassa. Perustajaksi on merkitty Raymond A. Kroc.

McDonald’sin historian voi lukea netistä, mutta The Founder on kiinnostava visualisointi siitä. Historian kertaus ei kuitenkaan ole elokuvan pääanti, vaan se, mitä raha ja valta tekevät ihmiselle. Lisäksi elokuva näyttää taidokkaasti sen, kuka valtaa tarvitsee ja miten sitä voi saada. Elämäänsä voi olla tyytyväinen yhdessä kioskissa, tai sitten saattaa olla täysin tyytymätön menestysbisnekseen. Riittämättömyys on suhteellinen tunne.

The Founder kuvaa elokuvan vastakkainasettelun neutraalisti, joskin syystä veljekset näyttävät reppanoilta. Silti ote on toteava: näinhän se meni. Katsojan kontolle jää päättää, mitä pitää tärkeämpänä ja mikä vastaa omia ihanteita. Menestyä voi monella tasolla. Toteava tyylilaji saa elokuvan näyttämään dokumentin ja draaman sekoitukselta, vaikka kyseessä onkin vain tositarinaan perustuva elokuva, joka tosin noudattaa kuuliaisesti alkuperäistarinaa.

McDonald’sin perustamistarinan lisäksi The Founder on kauniisti visualisoitu ajankuva 1950-luvusta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ja liike-elämän kehityksen peili. Mikään yritys ei ole ollut syntyessään korporaatio, vaan useimmat ovat ponnistaneet nakkikioskeista ja autotalleista. Sitä, onko kehitys ollut toivottavaa vai huolestuttavaa, täytyy jokaisen pohtia itse.

The Founder ei anna valmista vastausta elokuvan arvopohdintaan, vaan jättää sen katsojalle. Sydän kyllä kertoo elokuvan lopuksi vastauksen. Kuka oikeasti on The Founder?

Jos olet nähnyt The Founderin, kumman joukoissa seisot: Krocin vai McDonaldin veljesten? Miten olisi kannattanut toimia? Kommenteissa oma näkymykseni asiasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Korpelan kaivosjahti alkaa taas Perttulankulmasssa

Taas kieroillaan ympäristöasioiden vuoksi ja puolesta! Toisen kauden uusin jaksoin tänään 17.9. käyntiin pyörähtävä Korpelan kujanjuoksu on sympaattinen, mutta osin ontuva yhdistelmä ympäristökannanottoa, laittomia ratkaisuja, haparoivaa romanssia, höhliä roolihahmoja ja maalaismaisemia. Ovatko maalaiskomediat toimiva tapa puida ekokysymyksiä?
Kuvassa Esa Latva-Äijö, Karoliina Vanne ja Janne Kataja
Kuva: Yle / Jyri Pitkänen

Korpelan kujanjuoksusta on kirjoituksissa puhuttu maalaiskomediana, mutten itse laskisi sitä komediakategoriaan. Ei tosin ihme, että nimitystä mielellään käytetään, sillä maalaissarjat vaikuttavat olevan suosittuja. Korpelan kujanjuoksu seuraa Anssi Korpelan (vas. Esa Latva-Äijö) taistelua kaivostoimintaa ja ympäristöongelmia vastaan. Ekoprobleemat ovat tuttuja jo Ylen aiemmista tuotannoista, kuten niistä Maalaiskomedioista, Pirunpellosta ja Pintaa syvemmältä -sarjasta. Sarjojen sanoma on tärkeä, mutta pontta siltä vie se, että virsi on aina sama ja samalla tavalla laulettu. Iso yritys haluaa taloudellisesti hyötyä idyllisen kylän maaperästä, joka uhkaa yritystoiminnan vuoksi tuhoutua. Pieni ihminen käy taistoon. Ja lopulta voittaa. Korpelan Anssin kanssa sotaa käyvät Miisa (Karoliina Vanne) ja Jaska (oik. Janne Kataja).

Ympäristökatastrofi uhkaa tällä kertaa Perttulankulmaa. Aiemmissa tuotannoissa on keskitytty Kuusniemen, Tyrisevän ja Kessinkosken ongelmiin. Kuvitteellinen paikka mahdollistaa enemmän vapauksia käsikirjoitukseen, sillä tosielämän luonnon rajoitteet eivät tule vastaan. En silti pidä kovin uskottavana sitä, että ympäristöongelmien käsittely siirretään aina paikkaan, jota ei oikeasti ole olemassa. Voi tosin pohtia, kumpi on mielikuvituksen puutetta: se, että kuvitteellisen paikan ongelmat tuntuvat epäuskottavilta vai se, että ongelmia ei voida kuvitella tapahtuvaksi jo olemassa olevassa kunnassa. Katsojan vastuulla olisi jälkimmäisessä vaihtoehdossa erottaa tapahtumat tosielämän kunnasta. Ymmärrän, että monet voivat pitää todellisen kunnan tai kaupungin tuomista keskiöön hankalana kuntabrändin kannalta, mutta eiväthän ihmiset oikeasti pidä totena muidenkaan sarjojen tapahtumaketjuja, kuten Aallonmurtajan kotkalaista rikollistouhua tai Sorjosen Lappeenrannan mafiaa. Ovatko ympäristöongelmat kuitenkin niin arka ja todellinen aihe, ettei niiden haluta identifioituvan omaan kuntaan?

Maalaissarjojen ongelma vakavien asioiden käsittelemisessä on yleensä ontuvasti toteutettu juoni ja kotikutoisuus. Se on tavallaan sympaattista, mutta vakavat asiat vaativat vakavia otteita ja rahaa niiden toteuttamiseen näyttävästi. Stereotyyppiset hahmot, kuten kylmä liikemies, kylän virallinen hölmöilijä ja takakireä tuleva ex-vaimo eivät myöskään lisää uskottavuutta. Korpelan kujanjuoksu vaikuttaakin hyvistä aikeistaan huolimatta näytelmältä, joka vanhasta käsikirjoituksesta toteutetaan koulunäyttämöllä aina uudestaan vuodesta toiseen muutamia elementtejä vaihtamalla.

Ympäristöongelmia on kuitenkin osattu käsitellä Ylen tuotannoissa myös vaikuttavasti. Tellus (2014) keskittyi ekologiseen kriisiin ja pitkälle meneviin ekoaktivisteihin. Sarja oli osin raaka ja paikoin yliampuva, mutta äärimmilleen viedyt ratkaisut herättävät yleensä parhaiten huomaamaan, mikä yhteiskunnassa on vialla. Tellus ei myöskään esitä päähenkilöitä sankareina, vaan hyvän asian puolesta taistelevina, välillä naiiveina ja vauhtisokeina nuorina, joiden ratkaisut eivät aina ole moraalisesti oikein. Valtaan keskittynyt Presidentti (2017) käsitteli myös puhuttelevasti ympäristöongelmia, jotka tulevaisuudessa voivat valitettavasti olla totisinta totta.

Korpelan kujanjuoksu YLE1:llä sunnuntaisin klo 21.05 ja Yle Areenassa.

Minkälaisia ajatuksia Korpelan kujanjuoksu tai maalaiskomediat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesäinen katseluvinkki: Maalaiskomediat

Maailma ennen Miia Nuutilan läpimurtoa ja nettisarjavillityksiä oli yhtä kuin kesäisin uusintana nähtävät suosikkisarjat. Yle Areenassa voi tänä kesänä antautua suoraan 1990-luvun maalaismaisemiin.
DSC_0003 (2)Lapsuuden kesissä parasta oli uimisen ja hamsterin hoivaamisen lisäksi sarjamaratonit aamupäivällä nautittuna. Mieltä lämmittää ajatella, kuinka onnellinen olin ihan vain kurkkuvoileivän ja hyvän sarjan ääressä – ennen päivän uimarallia, joka kesti niin myöhään, että äiti tuli jo hakemaan pois rannasta. Muistutan tässä vaiheessa, että edes minun nuoruudessani ei todellakaan katsottu sarjoja minkäänlaisesta nettiohjelmasta, vaan DVD:ltä, jotka käytiin ostamassa Anttilan Toptenistä. Se vasta olikin huippupaikka! Eikä kaikkia sarjoja edes ollut levyllä, joten jokaviikkoista jaksoa täytyi monesti odottaa, vaikka kyseessä olisi ollut uusintakierros.

Maalaiskomediat on yhteisnimi Heikki Luoman käsikirjoittamille ja Jukka Mäkisen ohjaamille sarjoille Vain muutaman huijarin tähden (1998), Peräkamaripojat (2001), Mooseksen perintö (2002) ja Turvetta ja timantteja (2006). Sarjoissa eletään tiukasti 90-luvun maaseudulla Kuusniemen kuvitteellisessa kunnassa, johon uudet tuulet lopulta löytävät. Maalaiskomedioiden parasta antia ovat ihmiskohtalot ja hahmojen kehitys, joten loppujen lopuksi maaseutu on sivuseikka. Sarjassa nähdään paljon suomalaisia näyttelijöitä, jotka ovat tähdittäneet nykypäiviin asti televisiosarjoja, kuten Miia Nuutila, Panu Vauhkonen, Kari Manninen, Tom Lindholm ja Jarkko Tiainen, teatterilavoilta tuttuja nimiä unohtamatta.

Meno on Maalaiskomedioissa varsin rehupunttia, mutta hyvän sarjan tunnistaa ihmissuhdekiemuroista, kieroiluista ja rikoksista, joten ei tarvitse pelätä, että joutuisi tuijottamaan autiota kylänraittia ja lannan luomista. Sarjassa on myös ripaus yhteiskuntakritiikkiä ja luonnonsuojelua, joihin ohjaaja-käsikirjoittaja Jukka Mäkinen on ottanut kantaa 2000- ja 2010-luvun sarjoissaankin, kuten Korpelan kujanjuoksussa (2016) ja Pintaa syvemmältä -sarjassa (2015), joka ei blogissani kerännyt kovin mairittelevaa arvostelua.

Kun olin lapsi, sarjamaratonilmapiiri ei ollut kovinkaan suotuisa. Ehkä ohjelmien luukuttamisen katsottiin viittaavan laiskuuteen ja apatiaan. Ei kuulkaas ollut älypuhelimia ja nettiä tehokkaaseen hupikäyttöön! Parempi pomppia ja pyöräillä vaikka väkisin. Yle Areena tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden pyöräyttää kaikki Maalaiskomediat putkeen menneitä aikoja uhmaten ja toisaalta muistellen, mutta suosittelen maltillista nauttimista. Jaksot ovat pitkiä, ja nykyinen hektinen elämä saattaa pistää hanttiin sarjojen verkkaiselle tahdille. Kyllä se mehukas juoni sieltä jostain Kuusniemen keskeltä löytyy, kun jaksaa katsoa.

Maalaiskomediat ovat katsottavissa lyhentämättöminä versioina heinäkuuhun 2018 Yle Areenassa. En taida itse uskaltaa lähteä uusintakierrokselle, ettei lapsuusnostalgia murene. Ajanhammas on monesti armoton.

Katsoitko aikoinaan tai oletko jo aloittanut Maalaiskomedioiden katselun Areenasta? Mikä hahmo on jäänyt parhaiten mieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Viipyilevän pähkinäinen aromi ja muita valheita

Kieltä kipristää mukavasti. Tässähän vähän itsekin huuhtoutuu kultaan siemaillessaan kullanhohtoista juomaa. Paitsi, että harvemmin niin käy, kun kädessä on kympin kuohuva. Onko juoma jalompi, jos sitä vastaan on luovuttanut lateja enemmän kuin olisi tarpeen?
DSC_0015Nappasin kioskilta mukaani Viini-lehden kuohuviiniin keskittyvän erikoisnumeron. Ajattelin, että se tukisi orastavaa kuohuviiniharrastustani. Sitä paitsi jo ihan alan ihmisenä lienee syytä tietää, mitä ja miten viinistä kirjoitetaan. Ja ennen kaikkea, miten siitä saadaan kerta toisensa jälkeen aikaiseksi lehti ja lukuisia erikoisnumeroita.

Ensimmäinen fakta. Viiniin tutustuu parhaiten juomalla sitä. Lukusulkeiset eivät auta, vaikka lapsena aloittaisi. (Toivottavasti ei aloita.) Sain vähän aikaa sitten idean alkaa ’harrastaa’ viinejä, mutta lopputulos oli se, ettei oikein mikään vaihtoehto sopinut viinakortilleni, koska kaikki mahdollisimman vähäsokeriset putelit oli jo testattu. Sitä paitsi, jos oikein miettii, niin eikö ole kerrassaan järjetöntä harrastaa viinejä. Viiniharrastus ei toki varsinaisesti ole niiltä useisiin keskusteluihin tuoduilta kehitysapua tarvitsevilta pois, mutta jos miettii, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä ja pahuutta, on pönttöä edes harkita laskevansa viinittelyä harrastuksekseen. Rahat voi laittaa johonkin kehittävämpään ja kehitystä tarvitsevaan.

Mutta tosiaan, viinihän on kulttuuria. Siis kulttuuria! Ja kulttuuriharrastuksethan ovat aina hyvästä, perustelin itselleni. Olisi helpompi skoolailla tilaisuuksissa, kun osaisi sanoa vaikka mitä järkevää rypälelajikkeista ja kielellä tanssahtelevista aromeista. Fiksut kommentithan lisäävät työnsaantimahdollisuuksia, joten olisi ehdottoman tärkeää perehtyä viineihin. Näiden ajatusten pohjalta viskasin kuohuviinierikoisnumeron koriini.

Toinen mahdollinen totuus. Viiniaromit ovat mielikuvituksien tuotetta. Suomen elintarvikelakia tuntien en yhtään epäile, etteikö viinissä olisi kaikkea sitä, mitä siinä väitetään olevan, mutta täyttä puppua lienee se, että lopputuotteesta, eli pullotetusta kultaisesta mehusta, saisi kielellä esiin todellisen aromisinfonian. Viinin vivahteet ovat mielentiloja. Hyvänä iltana viipyilevä aprikoosinen, pähkinään kumartava mineraalinen maku on helppo löytää, mutta niinä yksinäisinä iltoina, kun sulkee silmänsä kirvelevällä itkulla tai meinaa hukkua kyrsiintymiseen, maku on takuulla kotipolttoisen karvas, olipa kyseessä maltillisen kupliva laatusamppanja tai kuuden euron kuohari.

Kolmas idea. Miksi viinistä kannattaisi maksaa jopa kolminumeroisia summia, jos jo reilulla kympillä saa hyvää tavaraa? Jos miettii järkevää kulutuskäyttäytymistä, niin mistä lähtien 120 euroa viinistä on ollut normaalia. Ehkä kuluttaminen on osa makuelämystä, sillä rahahan tunnetusti tuo valtaa. Ja viinin vaikutuksen alaisena luulee, että valtaa on tarttunut enemmänkin hyppysiin. Harvemmin on. Ehkä vika on siinä, että makuni on niin rahvas, etten maista laadukkaassakaan viinissä eroa. (Tähän ei lasketa keskustan halvimman kuppilan 3 euron 24-senttistä opiskelijahintaista valkkaria, joka maistui juuri siltä, miltä hinta-laatusuhde kuulostaa.) Tähän heinäkuiseen iltaan mennessä ilmeisen köykäiset makunystyräni eivät ole raportoineet sen kummemmin erityisen hienostuneesta mausta kuin kurppaisestakaan elämyksestä, vaikka olen hellinyt aistejani niin ökykalliilla samppanjalla kuin 12 euron luomukuohuvalla.

Viini-lehti oli nopeasti selattu. Edes vuosittain palkittavat viinit eivät vieneet mukanaan, koska huomasin lukevani arvosteluja niin umpimielisesti, ettei alkua pidemmälle kannattanut jatkaa. Maku on niin henkilökohtainen kokemus, että pitkät sepustukset sivistyneiden iloliemien kuvauksista tuntuvat tuputtamiselta. Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.

Luetko viiniarvosteluita? Ohjailevatko ne ostopäätöksiäsi? Minkälaisia juttuja lukisit mieluiten ruoasta ja juomasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa