Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta on raskas luento leipätyöstä ja lapsuudesta

Kauhukirjoistaan tunnetun Stephen Kingin (s. 1947) elämäkerrallinen työstä kertova teos Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018) palvelee parhaiten kirjailijan fanikuntaa, ei kirjailijaksi aikovia.
DSC_0112
Stephen Kingin kirjoitusopus on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2000 nimellä On Writing – A memoir of the Craft, mutta kirjan suomennos on sylkäisty painokoneesta ulos liki 20 vuotta myöhemmin Tammen kustantamana vuonna 2018. Parissakymmenessä vuodessa ehtii tapahtua, ja se näkyy myös kirjassa, sillä nykyajan työkulttuuriin kirjalla ei ole oikein kosketuspintaa. Digitaalinen ja sosiaalinen media ovat olleet kirjan kirjoitushetkellä jotakin kaukaista, sellaista, mitä ei voisi kuvitella edes olevan olemassa. Kirjoittamisesta-teosta lukiessa täytyykin unohtaa se, ettei kyse ole oikeastaan käytännön oppaasta, vaan muistelmista, joita myydään kirjailijan elämäntyön raottamisen kustannuksella.

King aloittaa muistelmansa loogisesti lapsuudestaan. Freudilaiseen tapaan hän puhuu paljon siitä, miten lapsuus on vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuuskortin esiin kaivaminen on helppo mutta tylsä aloitus. Koska King on kiistatta loistava kirjoittaja, lapsuusmuistoja on itse asiassa yllättävän miellyttävää lukea, sillä kirjailija kuljettaa lukijaa yksityiskohtaisesti niin 1950-luvun Yhdysvalloissa kuin 1990-luvun kirjailijapiireissä. Jopa aamumunakkaiden paistaminen on taltioitu teokseen.

On itse asiassa aika huvittavaa, että Kingin teos on ylipäätään suomennettu, jos ajattelee kirjan alkuperäistä tarkoitusta. King puhuu heti alussa siitä, kuinka kyse on kielestä. Kielestä, jota kukaan ei koskaan ajattele. Kuinka ihastuttava huomio! Mutta samalla tosin on rikos kääntää toiselle kielelle kirjoittamisesta kirjoitettu kirja, joka ihannoi kieltä. Vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava tahansa, kärsii kielen alkuperäinen merkitys käännösmankelissa. Tästä syystä Kingin muistelmat ovat myös aavistuksen raskasta luettavaa, sillä menneisyyttä ja käytännön vinkkejä yhdistävä teos sortuu – ainakin vieraalle kielelle käännettynä – selostamiseen. Sepustuksen rikkovat runot, joita on ripoteltu tekstin sekaan. Vaikka ne ovat Kingille tärkeitä, ei niiden arvo ole merkityksellinen lukijalle.

Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä -teoksen voi ajatella eräänlaisena kirjailijan testamenttinä lukijoille, kertomuksena siitä, mitä kaikkien keksittyjen kauhujen takana on. Se ei kuitenkaan ole soihtu ammattikuntaan aikoville, mikä johtuu tietysti nykyaikana jo siitä, että teoksen opillinen arvo on vanhentunut, mutta ennen kaikkea ongelma on se, että Stephen Kingin muistelmat ovat kirjailijan historiaa, yksi kertomus siitä, kuinka tietynlaiseksi kirjailijaksi voi tulla. Tai lähinnä päätyä. King-keskeisyys uppoaakin oletettavasti erityisesti kirjailijan faneihin.

Niin kuin aina, minuun vetoaa kuitenkin se tosiasia, että joku on oikeasti tehnyt kaunokirjallisuudesta ammatin. Aikana, joka ihailee faktaa ja kovia uutisia. Stephen King toteaa jo alkusanoissaan ”kirjoittamisen olevan inhimillistä, mutta toimittamisen jumalallista”. Minä ajattelen ihan päin vastoin. Siksi kai haluan tulla kirjailijaksi.

Mikä on paras kirjoitusopas, jonka olet koskaan lukenut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri, Viihde

Uskonto kiinnostaa tulevana kulttuurivuonna

Vaikka kuluva vuosi on vasta ylittänyt puolivälinsä, kulttuurituotannon katseet ovat jo ensi vuodessa. Kesällä julkaistut tiedotteet kertovat, että tulevan vuoden kiinnostavin teema on uskonto. Sitä ennen syksyllä katsotaan toimintaa ja komediaa.
marian-paratiisi_nordiskfilm.pngKuvakaappaus Nordisk Filmin sivuilta Marian paratiisi -elokuvan mainoksesta.

Marian paratiisi (2019)
Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi kertoo 1920-luvulla lahkoaan johtaneesta Maria Åkerblomista (1898–1981). Kokkolasta alkunsa saanut liike siirtyy Helsinkiin, jossa vauhti vain kiihtyy. Unisaarnaajana tunnettua Åkerblomia syytettiin elämänsä aikana pahoinpitelyistä ja taposta, ja myöhemmin tie vei mielisairaalaan. Mielenkiintoisinta on se, että saarna-aikojen ja henkisten ongelmien jälkeen hän alkoi parkettikauppiaaksi, josta lopulta tuli alkoholisti. Ei kovin pyhää! Åkerblomin tarina osoittaa, millainen voima jopa yhden naisen uskonlahkolla voi olla ja kuinka höynäytettävissä ihmiset olivat vielä vuosisadan alussa. Ja ovat kenties edelleen.

Ylen Elävässä arkistossa on edelleen katsottavissa Rikostarinoita historiasta -sarjan jakso Unisaarnaaja, joka kertoo Maria Åkerblomista.

Kaikki synnit (2019)
Elisa Viihteessä julkaistava Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma rikosdraamasarja Kaikki synnit luottaa myös uskonnon voimaan, sillä sarjan rikoksille alustan tarjoaa lestadiolaisyhteisö Pohjois-Pohjanmaalla. Uskonnolla, lahkoilla ja herätysliikkeillä on yllättävän helppo luoda mystiikkaa kulttuuriteoksiin, koska kyse on yleensä jostakin kaukaisesta, sulkeutuneesta ja koskemattomasta. Ensi keväänä selviää, sortuuko sarja vain reposteluun lestadiolaisteemalla vai onko uskonto ja murhajuoni sidottu perustellusti ja saumattomasti yhteen.

Bullets (2018)
Jo tänä syksynä Elisa Viihteessä ensi-iltansa saava Bullets liittyy itse asiassa myös uskontoon. Ainakin löyhästi. Minna Virtasen ja Antti Pesosen luoma sarja kertoo turvapaikanhakijanaisesta (Sibel Kekilli), joka osoittautuu itsemurhaiskijöitä värvääväksi tšetšeeniterroristiksi. Bullets on poliisisarja, joten keskiössä on terroristin ja hänen lähipiiriinsä soluttautuvan poliisin (Krista Kosonen) suhde ja kamppailu. Väkivallalla mässäily tuntuu turhalta, mutta ilmeisesti sitä on aiheen velvoittamana luvassa. Mielenkiintoisempaa olisi keskittyä rikosten psykologisiin vaikutuksiin.

Sorjonen, toinen kausi (2018)
Ylen syksyn ohjelmistoon kuuluu Suomen ensimmäisen nordic noir -sarjan, Miikko Oikkosen luoman Sorjosen toinen kausi. Lappeenrannassa poliisina työskentelevä Kari Sorjonen (Ville Virtanen) jatkaa työskentelyään siitä, mihin sarja ensimmäisellä kaudella jäi. Toinen kausi on toteutettu samaan tapaan kuin ensimmäinen, sillä se perustuu myös viiteen tosipohjaiseen tarinaan, jotka on jaettu jaksoiksi. Sorjonen antaa Itä-Suomesta vaarallisen kuvan ja osoittaa, kuinka raja hallitsee asukkaiden elämää – ainakin, jos on sekaantunut hämärähommiin.

Swingers (2018)
Pamela Tolan ensimmäinen pitkä elokuvaohjaus Swingers saa ensi-iltansa loppuvuodesta 2018. Parinvaihdosta kertova komedia vaikuttaa nopealla vilkaisulla olevan sukua mauttoman riehakkaille Luokkakokous-elokuville, mutta voihan tietysti olla, että elokuva onnistuukin tiivistämään valkokankaalle parinvaihdosta jotakin olennaista. Vaiettua ja koskettavaa. Vähän epäilen, mutta onneksi aina ei tarvitse herkutella suurilla mysteereillä ja filosofisilla suurteoksilla.

Mitä elokuvia tai sarjoja sinä odotat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Howards End kertoo yhden talon tarinalla aikansa rajuista luokkaeroista

Howards End (2017) on taidokkaasti tehty, tyylikäs ajankuva 1900-luvun alun Englannista. BBC:llä alun perin esitetty minisarja muistuttaa, että sosiaalisten ja taloudellisten erojen kasvaminen tapahtui huomaamatta ja hiljaa hyväksyen. Samalla muutos loi pohjan nyky-yhteiskunnalle.
howards_end_cmoreKuvakaappaus Cmore.fistä.

Hitaasti käynnistyvää neliosaista Howards Endiä ei kannata tuomita ensimmäisen jakson perusteella, sillä sarjan viehätys syntyy jaksojen kokonaisuudesta ja tarinan sanomasta. Sarja pohjautuu E. M. Fosterin samannimiseen romaaniin vuodelta 1910, ja kirjasta on tehty myös James Ivoryn ohjaama elokuva Talo jalavan varjossa (1992).

Howards Endiksi kutsutun talon tarina sitoo yhteen Wilcoxien, Schlegelien ja Bastin perheiden tarinat. Äärimmäisen varakkaan Wilcoxin liikemiesperheen isä Henry (Matthew Macfadyen) ja hänen vaimonsa Ruth (Julia Ormond) onnistuvat sekaantumaan sekä Schlegelien että Bastien elämään välillisesti ja välittömästi. Idealismia edustavia Schlegeleitä johtaa Margaret (Hayley Atwell), joka perheen esikoisena on ottanut vastuun sisaruksistaan lasten jäädessä orvoiksi. Villikko ja humanistisia arvoja kannattava Helen (Philippa Coulthard) tutustuu ensiksi Wilcoxien perheeseen lähemmin saatuaan kutsun Howards Endin tilalle, mutta lopulta tiiviiseen yhteistyöhön Wilcoxien kanssa päätyy Margaret, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Työläispariskunta Leonard ja Jacky Bast (Joseph Quinn & Rosalind Eleazar) joutuu osaksi Schlegeleiden arkea ja ajatuksia, mutta lopulta kummankin kohtalon sinetöivät Wilcoxit.

Howards End on erityisen kaunis ja samaan aikaan karu kuvaus 1900-luvun alun kiihtyvällä tahdilla muuttuvasta maailmasta ja luokkaerojen muotoutumisesta, sillä se tuo esiin niin kapitalismin, epäoikeudenmukaisuuden kuin köyhyyden vaikutukset yhteiskuntaan. Sarja onnistuu myös sivuamaan maailmanhistoriaan ja -talouteen vaikuttaneita tapahtumia, kuten kumibisnestä, Afrikan kauppaa ja mustien sortoa. Howards End ei kuitenkaan sorru surkuttelemaan tilannetta, vaan kertoo tarinan sellaisena kuin maailma silloin on ollut.

Erityisen hieno havainto on köyhyyden käsittämisen erot. Bastit tietävät olevansa työläisiä ja elävänsä pienellä rahalla, mutta eivät koe arkensa olevan selviytymistä ainakaan alati. Aikaa on myös taiteelle ja sen ymmärtämiselle. Taiteesta muka tietävät, muhkealla perinnöllä elävät Schlegelit näkevät Bastit autettavina, kun taas äveriäät Wilcoxit ajattelevat Bastien ajaneen itse itsensä tilanteeseen, jonkinlaisina epäkiinnostavina syyllisinä. Sarjan tarina asettaakin kapitalistiset arvot kyseenalaiseen valoon ja irvailee idealismille, jonka katsotaan usein sortuvan näennäisyyteen ja turhiin sanoihin.

Howards End kuvaa yläluokkaista ja varakasta Englantia, vaikka mukana on myös työläisperheen tarina. Työläiset esitetään sarjassa nukkeina, joiden elämä on pitkälti kiinni siitä, mitä yläluokka keksii päättää tai minkä yläluokka arvelee olevan parhaaksi työväestölle. Sarja ei siis anna ääntä työläisille, eikä sitä siksi voi pitää tasavertaisena kuvauksena ajasta. Toisaalta tarkka kehystys mahdollistaa erojen esiin tuomisen entistä kärkkäämmin, mikä lienee Howards Endin tarkoitus.

Työläisen kohtalo sarjassa on karuin mahdollinen, kuten Henry Wilcox toteaa: ”Olisihan se kuollut muutenkin.” Suhtautuminen työläisyyteen itse aiheutettuna pahana ja akuuttina ja jatkuvana avun tarvitsemisena kertoo siitä, millaiselle pohjalle yhteiskunta rakentui aikanaan. Samalla Howards End läväyttää katsojan silmille suoraan sen, kenelle maailma oli reilut sata vuotta sitten avoinna. Kapitalisteille, ehkä vähän idealisteille ja ei ollenkaan työläisille.

Sen, kenelle ovet aukeavat nyt, päätämme me. Niin ainakin luulemme.

Oletko tutustunut Howards Endiin kirjana, sarjana tai elokuvana? Mistä pidit eniten?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Anna-Katariina Maksimoff Ilmiöt, Kulttuuri

Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan – paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa