Ex-Onnelliset 2 sukeltaa onnen ytimeen

Johanna Vuoksenmaan ohjaaman Ex-Onnelliset-sarjan toinen kausi kurkistaa eroperheiden tasaantuneeseen – muttei tasaiseen – arkeen.
exonnellisetmtv.png
Kuvakaappaus MTV.fi-sivun mainoksesta

Vuoksenmaan ja Juulia Unholan käsikirjoittama sarja osoittaa jälleen, että elo entisen kumppanin kanssa on mahdollista, mutta jännitteet eivät katoa. Ei, vaikka vauvoja tulisi samaan aikaan kaksi kappaletta. Tai nolla suuresta yrittämisestä huolimatta. Samalla sarja muistuttaa katsojaa onnen anatomiasta. Päättynyt parisuhde on moneen muuhun tragediaan verrattuna aika pieni mutka.

Ensimmäisellä kaudella Ex-Onnelliset marssitti ruutuun oikeastaan kaikki eroperheiden kipupisteet ja perhe-elämän outoudet, mitä vain kuvitella saattaa: yksipuolisen erohalun, lasten hiljaisen kärsimisen, yksiselitteisen hyväksymisen, hairahdukset vanhaan, mustasukkaisuuden, epätoivon, ikävän ja itsenäistymisen. Toisella kaudella tunnelma on tasaantunut ja jopa seesteinen. Koska kyse on kuitenkin draamasta, ei entisten kumppaneiden kesken jaettujen asuntojen arki todellakaan käy tylsäksi. Tunnelma on kuitenkin aiempaa vakavampi, mutta onneksi myös optimistisempi, mikä johtunee siitä, että parit ovat päässeet eroistaan ainakin melkein yli. Draama rakentuukin tällä kertaa perheiden vanhempien uusien kumppaneiden varaan. Harvahan uusista suhteista on tyylipuhtaasti selvinnyt.

Vuoksenmaan tapa tarttua ajankohtaisiin ilmiöihin on valloittava, sopivan helppo ja oivaltava samaan aikaan. Toisen kauden alussa käy ilmi, että Kekkosen perheen kuopus Viivi (Elsa Mämmelä) on aloittanut Youtube-videoiden tekemisen, tubettamisen siis. Lasten vanhemmille nuorten teemojen käsitteleminen voi olla silmiä avaava kokemus, mutta mediamurroksessa mukana oleva katsoja pystyy ennakoimaan jo pienellä vilauksella, mitä tuleman pitää.

Ex-Onnelliset 2 ei onneksi tyydy käsittelemään vain nuorten humputtelua tai aikuisten rakkauselämän teemoja, sillä toisella kaudella aiheet laajenevat yhteiskunnan yleistä tilaa koskeviksi onneksi kuitenkin niin, ettei sarja sorru turhaan synkistelyyn. Yksi talon perheistä kärsii vakavista taloudellisista ongelmista, jotka liittyvät työttömyyteen ja pätkätyöhön. Kahden jakson perusteella käy selväksi myös se, että lapsen saaminen ja lapsettomuus lienevät toisen kauden tärkeitä teemoja ja käsiteltäviä kipupisteitä. Laveat aiheet takaavat sen, että sarja onnistuu läpileikkaamaan yleisön ja koskettamaan katsojia.

Sarjan toinen kausi kannustaa ylitsepääsemiseen, hyväksymiseen ja anteeksiantoon. Näistä viimeinen on ehdottomasti tärkein, sillä elämää ei kannata tuhlata katkeroitumiseen. Olisihan se hölmöä vihata ihmistä, jonka kanssa on jaksanut jakaa elämänsä vuosia ja  vuosikymmeniä. Onni ei ole eroamisesta kiinni, vaan siitä, miten uskaltaa jatkaa eteenpäin. Ja siitä, että jaksaa vängätä entisen kumppaninsa kanssa häneen törmätessään.

Ex-Onnelliset 2 on katsottavissa C More -suoratoistopalvelussa. Ensimmäinen kausi on julkaistu palvelussa kokonaan, ja toisesta kaudesta saatavilla ovat jo kaksi ensimmäistä jaksoa. Uusi jakso julkaistaan aina torstaisin.

Voisitko asua ex-kumppanisi kanssa samassa talossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikosmuseo kertoo räjähtelevästä ja katkerasta Suomesta

Suomen täytyi olla aivan hirvittävän ankea paikka sotien jälkeen, jos Mikko Ylikankaan Rikosmuseon arkistoja avaavaa Rikosmuseo kertoo -teosta (Crime Time 2018) on uskominen. Kirjassa esiteltävät tapaukset tuovat kateelliset, ahdasmieliset ja julmat terveiset viime vuosisadalta.
DSC_0025 (3).JPGRikosmuseo kertoo johdattelee lukijan alusta alkaen Poliisi-tv-tyyliseen tunnelmaan raportoivalla otteellaan. Kirja esittelee museoarkistosta kymmenen rikosta, joista vanhin on 1800-luvun lopusta ja tuorein 1950-luvulta. Kirjailija, poliisi Ylikangas pohjaa teoksen tapaukset keskusrikospoliisin tutkimusapulaisen Ville Wathénin muistiinpanoihin. Wathén huolehti uransa aikana rikosmuseosta, johon vain harvoilla on pääsy, sillä se on tarkoitettu lähinnä ammattikunnan omaan käyttöön. Museon yleisörajaus näkyykin kirjan rikostapauksissa, sillä karkeasti yleistäen tapaukset ovat vähemmän tunnettuja. Ainakaan niillä ei toistuvasti repostella lehtien rikosklassikkopalstoilla.

Teoksessa esiteltävät tapaukset liittyvät hämmentävän paljon räjähteisiin. Näistä esimerkkejä ovat Espoon kirjapommi, Sipoon pommimies ja dynamiittimiehet. Samoin myös useita henkiä vieneet rikokset korostuvat: seitsemän ihmisen kirvessurma Nurmijärvellä, Taavetin pankkiryöstö, Soson asemaryöstö ja -murhat sekä Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkareiden tempaukset. Pohjanmaan häjyt jäävät tosin kirjassa hieman irralliseksi tarinaksi, sillä kaikki muut rikokset sijoittuvat selvästi 1920–1950-luvuille, kun taas puukkohippojen loppukahinat käytiin jo 1800-luvun lopussa ilmiön kukoistuskauden – jos niin voi edes sanoa – ollessa jo kaukana takana.

Vanha Suomi näyttäytyy siis Rikosmuseon kertomana varsin synkkänä paikkana, jossa kirves heilui aitassa ja asemalla, kun toisaalla perintöriitoja yritettiin ratkaista räjäyttämällä riitelykumppanin talo. Ylikangas toteaakin rahan, kateuden, hylätyksi tulemisen ja katkeruuden olleen usean rikoksen perimmäinen motiivi, mikä ei kovinkaan eroa siitä, mitä nykyaikana todetaan oikeuden loppulausunnoissa.

Pommit onneksi paukkuvat hieman harvemmin nykyään toisin kuin 1900-luvun alun ja puolivälin tienoilla. Teoksesta ei selviä, onko tarinat tarkoituksella teemoiteltu räjähteisiin, mutta itse asiassa ne kertovat osuvasti viime vuosisadan ahdingosta ja käänteistä niin hyvin, että niiden painottaminen on perusteltua. Toisen maailman sodan jälkeen Suomessa oli paljon räjähdetaitureita, ja ainekset kotitekoisiin pommeihin löytyivät helposti. Sodan jälkimainingeista jäi myös käteen paljon katkeruutta ja mielenterveysongelmia, mikä teki osansa rikostilastoihin. Toisaalta osa Rikosmuseo kertoo -kirjassa esitellyistä tapauksista on aiheiltaan hyvin universaaleja ja aikaan sitoutumattomia. Perintöriidat eivät ole poistuneet vieläkään, ja kateus on edelleen jostakin sisimmästä kumpuava kurja tunne. Kirveskin on valitettavasti heilunut menetetyn parisuhteen vuoksi myös 2000-luvulla.

Rikosmuseon kertomuksista käy hyvin ilmi myös asenneilmapiirin muuttuminen. Vieläpä kovin lyhyessä ajassa! Ylikangas esittelee kirjan lopussa myös poikkeuksellisen puoskarointitapauksen, jossa nuori nainen kuoli laittoman sikiönlähdetyksen (nyk. abortin) tuoksinnassa 1940-luvun lopussa. Tuntuu järjettömältä ajatella, että vielä reilut 50 vuotta sitten on täytynyt turvautua palloruiskuun, sukkapuikkoon ja katetriin päättääkseen itse elämänsä suurimmasta valinnasta.

Ylikankaan kirjoitustyyli on hyvin selkeä ja toteava, mikä sopii kontekstiin, muttei varsinaisesti tarjoa lukuelämystä. Lukukokemusta häiritsee myös se, ettei tapauksissa kerrota, miten osallisille lopulta kävi. Rikosmuseo kertoo ei kuitenkaan ole poliisiasiakirja, vaan kokoelma tarinoita, jotka ovat totta. Silloin olisi kohtuullista antaa tarinalle sen ansaitsema päätös: selkeä loppuratkaisu. Voi tietysti olla, että Ylikangas on halunnut kohteliaisuussyistä olla puuttumatta tekijöiden myöhempiin vaiheisiin, sillä esimerkiksi 1950-luvusta ei ole vielä kulunut niin kauan aikaa, että omaiset olisivat jo varmuudella poistuneet keskuudestamme.

Rikosmuseo kertoo ei ole ylettömän raakaa luettavaa, muttei teos kevyestä dekkarisessiostakaan mene. Viimeistään Nurmijärven armottoman rengin tarinan kohdalla voi alkaa heikottaa. Kirjan luettua mielessä on oikeastaan vain yksi kysymys: Oliko Suomi todella niin ankea ja katkeroitunut kuin kirja antaa ymmärtää, vai onko Ylikangas tarkoituksella kehystänyt Rikosmuseon arkistot niin, että jäljelle jäävät vain räjähteet ja väkivalta?

Minkälaisia ajatuksia rikoskirjallisuus herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Nukkekaappi kätkee sisäänsä 1600-luvun sairaan maailman

Amsterdam vuonna 1686. Kauppa käy ja kaupunkilaiset rikastuvat. Kaupungin korkeiden talojen seinien takana asuu surullisia ja raskaita salaisuuksia kantavia ihmisiä. Ja nököttää ainakin yksi eriskummallinen nukkekaappi.
yle_nukkekaappi.pngKuvakaappaus Yle Areenan Nukkekaappi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Jessie Burtonin samannimiseen romaaniin (2014) perustuva BBC:n alkuperäissarja Nukkekaappi (The Miniaturist 2017) kuvaa kiehtovalla tavalla 1600-luvun Amsterdamin varakkaiden elämää ponnistaen melko perinteisistä lähtökohdista. Köyhä maalaistyttö Petronella Oortman (Anya Taylor-Joy) muuttaa kaupunkiin ja nai itseään vanhemman sokeritoppakauppias Johannes Brandtin (Alex Hassell). Brandtin talossa vastassa ovat sulhasen kireä ja hurskas sisar Marin (Romola Garai), piika Cornelia (Hayley Squires) ja orjalaivalta pelastettu renki Otto (Paapa Essiedu). Sulho itse saapuu paikalle myöhemmin nukkekaapin kera tarjotakseen Petronellalle tekemistä yksinäiseen arkeen Brandtin matkustellessa Euroopassa ja ollessa muilla salaisilla reissuillaan.

Petronella tilaa muutaman huonekalun pienoistaloonsa, mutta yllättäen lähetyksiä alkaa tulla lisää pyytämättä. Kuinka ollakaan, ne alkavat kummasti ennustaa tulevaa, ja lopulta Petronella päätyy hakemaan nukketaloltaan vastauksia. Sarja rakentuu Brandtien omituisen avioliiton kiemuroiden ja nukkekaapin arvoituksen ympärille. Suhdeselkkaukset tosin vievät nukkekaapilta voiton juonikilvassa.

Romaani ja sarja ovat pitkälti fiktiivisiä, vaikka Petronella Oortman (1656–1716) oli oikeasti olemassa. Hän myös toden totta omisti jälkipolville asti säilyneen nukkekaapin, josta tarina on saanut innoituksensa. Vaan eipä tainnut Oortmanin oikea nukkekaappi olla ihan niin hurja kuin fiktiivisen Petronellan pienoismaailma.

Draamatuotannossa on kuvattu yllättävän vähän 1600-lukua, jos IMDb:n tekemää listausta on uskominen. Aikakautta kuvaavissa kulttuurituotteissa on lähinnä keskitytty sotaan, Versaillesin palatsiin ja Aurinkokuninkaaseen. Mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, elämää oli myös sodan ja Ranskan ulkopuolella. Noitavainot kuohuttivat koko Eurooppaa, Englannin mainio vallankumous teki tuloaan ja katovuodetkin olivat nurkan takana. Maailmankauppa vilkastui ja vaurastutti kaupunkeja ja kuningashuoneita. Nukkekaappi heijastaa osuvasti vuosisadan lopussa häämöttäviä käänteitä, muttei sorru historiavalistukseen, vaan kuvaa aikaa ihmisten arjen avulla.

Nukkekaapin juonikuvauksesta voisi luulla, että sarjan kiehtovuus perustuisi ennen kaikkea siihen, kuinka miniatyyrimaailma yhdistetään tosielämään. Loppujen lopuksi nukkekaappi jää sarjan nimestä huolimatta yllättävän pieneen rooliin, mikä yrittänee keventää draamasarjan fantasialeimaa. Nukkekaappi ei ole fantasiaa, vaan ennemminkin tarkoitushakuisesti mystifioitu draama.

Nuket teemana tarjoavat varsin helpon mystiikan rakennusaineksen, sillä ovathan ne tunnettuja pelkotilojen aiheuttajia. Yliluonnollisuuden vaikutelmaa lisää myös uskonto, joka on sarjassa vahvasti läsnä. Se on toki aikakauden velvoittamaa, sillä elettiinhän silloin puhdasoppisuuden aikaa. Kuten huomata saattaa, puhdasoppisuuden ajasta on kulunut jo tovi, minkä vuoksi teoksen muut teemat tuntuvat melkein liioittelulta, vaikka ne tarinan tapahtuma-aikaan peilattuna saavatkin sarjassa oikeat mittasuhteet. Nukkekaapin päähenkilöt ovat nimittäin varsin liberaaleja, mitä tulee homouteen, aviottomuuteen, tavanomaisuudesta poikkeavaan avioliittoon ja tummaan ihonväriin. Oikeus sen sijaan oli aikakaudella kaikkea muuta kuin vapaamielinen, ja se koituu lopulta Nukkekaapissakin ihmisten kohtaloksi.

Nukkekaappi kääntyy lopulta tarinaksi voimakkaista naisista ja yhteiskuntaluokkia ylittävästä ystävyydestä. Sarjan loppuratkaisu muistuttaa, että elämässä on oikeastaan hyvin vähän mystiikkaa. Jopa 1600-luvulla lähes kaikelle löytyi järjellinen selitys. Aivan kaikkea ei kuitenkaan pysty järkeilemään, mikä on pantu myös Nukkekaapin tarinassa merkille. Järjenvastaisuuden takana raja hulluuden, kuvitellun noituuden ja nokkeluuden välillä on kovin ohut.

Kolmiosainen Nukkekaappi on katsottavissa Yle Areenassa juhannukseen saakka.

Mitä mieltä olit Nukkekaapista? Oletko lukenut kirjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Mistä on hyvä dekkari tehty?

Jännityksestä ja yllätyksistä, ihmissuhdedraamasta ja suurista sotkuista. Tutuista paikoista ja tarkasta maisemakuvauksesta. Oivalluksista ja mielikuvituksesta. Ajan ilmiöihin pureutumisesta ja arkielämästä.
DSC_0035 (2).JPGJostakin kumman syystä aika moni kaipaa elämäänsä rikoksia ja draamaa – turvallisessa mielikuvitusmuodossa. Niin minäkin. Luen dekkareita nukahtaakseni, mikä ei käy aivan yhteen jännitysnäkökulman kanssa. Viimeisimpänä sukelsin kotikaupunkini kaidalta polulta poikenneiden pariin tarttuessani Rikospaikka Tampere -novellikokoelmaan (Crime Time 2016). Kokoelma sisältää 16 kirjoittajan Tampere-aiheiset novellit, vaikka loppujen lopuksi usean novellin Tampere-kytkös on melko löyhä. Ja sekös pro tamperelaista kyrsii.

Jos minulta kysytään, Tampere on tietysti ihanteellinen dekkarimiljöö, mutta täytyy olla rehellinen ja todeta, ettei se totisesti Suomen mittakaavassa ole sitä. Kuten ei mikään muukaan kaupunki pääkaupunkia lukuun ottamatta. Syy lienee yksinomaan se, että ulkopaikkakuntalaisten on vaikea samastua kaupunkiknoppitiedolla ratsastaviin kertomuksiin. Ei sillä, että kaikki tuntisivat Helsinkiäkään, mutta pääkaupungista tietoa kertyy huomaamatta mediasta ja aika monella myös arkielämästä.

Samastumispinnan kiillottaminen johtaakin novellikokoelman ärsyttävimpään piirteeseen: stereotyypittelyyn. On Tapolaa, morottelua, metallityöläisiä, tehtaita, lainauksia Eppu Normaalin kuluneista hiteistä, nakkikioskinostalgiaa ja sotahulinaa. Kokoelman novellit ovat myös yllättävän väkivaltaisia, vaikka Tampere ei väkilukuun suhteutettuna ole edes Suomen väkivaltaisimmasta päästä. Osaavat muissa Pirkanmaan pikkukunnissa nujakoida paljon hurjemmin, Lapista puhumattakaan.

Kaupunkidekkarin voi kirjoittaa ilman, että sortuu käyttämään niitä symboleita ja tunnuspiirteitä, jotka kaikki tuntevat. Rikospaikka Tampere -kokoelmaan novellin kirjoittanut Outi Pakkanen kuvaa taidokkaasti omassa tuotannossaan Helsinkiä. Hän ei Anna Laine -dekkareissaan oleta lukijan tuntevan Helsinkiä täydellisesti, muttei myöskään vaivu matkaopastasolle, vaan luottaa siihen, että hyvin punottu juoni, tarkka maisemakuvaus ja tunnelmien taltiointi riittävät.

Kiinnostukseni heräsi aivan uudella tavalla lukiessani Tuomas Liuksen Talo Pispalanharjulla -novellia. Parhaimmillaan kaupunkinovellin miljöössä onkin kaksi tasoa: ensimmäinen niille, joille kaupunki on tapahtumapaikka muiden joukossa ja toinen niille, jotka tuntevat kaupungin läpikotaisin. Dekkari saa yllättäen uutta virtaa, kun huomaa, että tapahtumapaikkana onkin talo, joka on oma synnyinkoti. Vielä hulvattomampaa se on, kun huomaa, että jotkut kuvaukset naapureista vastaavat omaa kokemusta. Liekö kirjoittaja tehnyt itse havaintoja paikan päällä vai onko sattunut hullunkurisesti osumaan oikeaan.

Rikospaikka Tampere -novellikokoelman perusongelma on kuitenkin se, että tarinat ovat velttoja ja tunkkaisia. Harmillista on myös se, että kantavana teemana on väkivalta, sillä syyt siihen ovat yleensä varsin pintapuoliset. Vastaavaa sisältöä voi nautiskella esimerkiksi Poliisi-tv:stä tai Poliisit-tosi-tv-sarjasta, joten ei siihen kannata useaa kirjoitettua tarinaa uhrata, sillä Tampereelle voisi sijoittaa niin paljon koskettavampiakin juonenkäänteitä uskottavaa miljöökuvausta hyödyntäen. Puhuttelemattomista teemoista huolimatta novellikokoelma heräisi eloon, jos tarinat olisivat paremmin aikaan sidottuja, eivätkä ne tavoittelisi taiteellisen ajatonta tilaa. Kaupunki muuttuu alati, eikä silloin ole uskottavaa ankkuroida Tampere-tarinaa paikkaan, joka ei millään tavalla osoita tapahtuma-aikaa.

Hyvä dekkari sitoo lukijan taidokkaasti paikkaan, käyttää kertojinaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, antaa sopivasti vihjeitä matkan varrella ja yllättää loppuratkaisullaan. Rikospaikka Tampere ei yllä tunnusmerkkien saavuttamiseen, mikä johtunee myös siitä, että novelli on yllättävän vaikea esitysmuoto etenkin silloin, kun pitäisi sukeltaa syvälle ihmismieleen ja motiiveihin. Taidokkaasti tehdyssä dekkarissa tarinalla on tarpeeksi tilaa. Silloin nimittäin jännitykselläkin on tilaa kasvaa.

Minkälaisista dekkareista pidät? Kallistutko ennemmin ihmissuhdedraaman vai talous- ja alamaailmasotkujen puolelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa