Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Pohjoismaista katsottavaa pimenevään syksyyn

Kaikki tuntevat ruotsalaiset dekkarit, mutta osaavat myös muut Pohjoismaat tuottaa laatudraamaa ja -dekkareita. Kokosin listan mukaansatempaavia ja helposti lähestyttäviä sarjoja Tanskasta ja Norjasta.
Dicte2_04Kuva: Miso Film / Dicte-sarja

Ennen kuin ihastuin ruotsalaisiin dekkareihin, rakastuin päätä pahkaa tanskalaiseen Anna Pihl -sarjaan. Tanskan kieli ja kööpenhaminalainen ilmapiiri veivät minut mukanaan täysin. Siitä alkoi pitkä metsästystie tanskalaissarjojen kintereillä. Jouduin lopulta odottamaan vuosia, kunnes yhtäkkiä viime vuonna Yleisradio ja maksulliset suoratoistopalvelut alkoivat tarjota pohjoismaista draamaa suurkuluttajan makuun tarpeeksi.

Viehätyn pohjoismaisista sarjoista erityisesti kielen vuoksi. Sujuvan ruotsin kielen taitoni ansiosta norjan ymmärtäminen on helppoa ja tanskaa kuuntelen ja opin mieluusti lisää. Mikään ei siis voi mennä pieleen, kun yhdistetään intoni oppia pohjoismaisia kieliä mielisarjagenreihini: draamaan ja dekkareihin, parhaimmillaan niiden yhdistelmään.

Tanskalaiset ja norjalaiset sarjasuosikkini

Dicte (2012–2016)
Aarhusilainen rikostoimittaja sekoilee yksityiselämässään, mutta hoitaa työnsä mallikkaasti, sääntöjä tosin usein ohittaen. Yllättäen myös aika moneen poliisitutkintaan sotkeutuen. Saatavilla C Moressa.

Rita (2012–)
Tanskalaisesta opettajasta Ritasta puhutaan kapinallisena renttuopettajana, mutta sarjaa katsoessa paljastuu, ettei Rita ole vain röökinhuuruinen ja omalaatuinen kansankynttilä. Hänelläkin on historiansa. Saatavilla Netflixissä.

Anna Pihl (2006–2008)
Sarja seuraa kööpenhaminalaispoliisi Anna Pihlin elämää, ja ehkä vähän yllätten jaksojen pääpaino on poliisin työssä, vaikka myös Pihlin henkilökohtaista elämää sivutaan sarjassa. Sarjan iän vuoksi se ei todennäköisesti ole enää katsottavissa netissä.

Lulu & Leon (2009)
Kampaajana työskentelevä Lulu joutuu antamaan tukensa kovan luokan rikosten polulla talsivalle miehelleen. Ylellä nähtyä tanskalaissarjaa ei valitettavasti taida olla saatavilla kovin helposti internetistä.

Levottomat sydämet (2017–)
Tanskalaissarja Perfekte steder kertoo kahden nuoren aikuisen kohtaamisesta, jonka ei pitäisi edes olla mahdollista. Eikä varsinkaan aiheuttaa mitään mullistavaa, sillä sarjan päähenkilöillä on jo omat elämänsä. Pinnan alla kytee, ja siksi alkaa myös kipinöidä. Saatavilla Yle Areenassa.

Perilliset (2014–)
Englanniksi The Legacyna ja tanskaksi Arvingerne-nimellä tunnettu Perilliset-sarja kokoaa välirikkoon ajautuneet sisarukset yhteen heidän äitinsä kuoltuaan. Ja jätettyään heille mojovan perinnön ja taloriesan. Saatavilla Netflixissä.

Skam (2015–2017)
Oslolaisteineistä kertovaa nuortensarjaa voi hyvillä mielin suositella myös aikuisille. Laadukkaasti tehty suhdesoppa viihdyttää ikään katsomatta, ja antaa ihanan rehellisen, joskin tietysti hyvin dramatisoidun kuvan aikamme nuorista. Saatavilla Yle Areenassa.

Mustamaalattu (2015–2016)
Aikoinaan teinitytön tappamisesta henkisesti tuomittu Aksel palaa Aasian-vuosiensa jälkeen takaisin Norjaan tekemään tilit menneisyytensä kanssa. Norjaksi Frikjent-nimeä kantavan sarjan maisemat ovat mielettömät, mutta vielä vaikuttavampi on sen tarina tuomitsemisesta, kaksinaamaisuudesta ja siitä, miten syyttömänä tuomitseminen ihmiseen vaikuttaa. Saatavilla C Moressa.

Yksi yö (2018)
Norjassa En Natt -nimellä tunnettava 10-jaksoinen sarja kertoo nimensä mukaan yhdestä yöstä, yksistä pitkiksi venyvistä sokkotreffeistä, jotka osoittavat, kuinka yllättävän pieni kohtaaminen voi muuttua suureksi – eikä se aina tarkoita hullua rakkautta. Saatavilla Yle Areenassa.

Kuudes aisti (2015–)
Nimestään huolimatta norjalaissarjassa ei ole mitään yliluonnollista, sillä Kuudes aisti, alun perin Det tredje øyet, on ehta rikossarja, joka pureutuu päähenkilökomissarion 4-vuotiaana kadonneen tyttären tapauksen tutkintaan samalla, kun herra itse yrittää ratkoa muita murhamysteereitä. Sarja ei näytä olevan saatavilla suoratoistopalveluissa tällä hetkellä. Aiemmin se on nähty Nelosella ja Ruudussa.

Näillä sarjaeväillä on muuten hyvä juhlistaa myös huomenna 6. marraskuuta vietettävää ruotsalaisuuden päivää, vaikkei listalle tällä kertaa ruotsalaissarjoja päässytkään. Ei sillä, että ruotsalaisdekkarit liittyisivät mitenkään oikeuteen käyttää ruotsin kieltä Suomessa tai kaksikielisen isänmaan juhlaan. Minusta kuitenkin skandinaavisarjojen seuraaminen on mukava tapa kunnioittaa yhteispohjoismaisuutta ja koko Pohjolaa yhdistävää ruotsin kieltä.

Pidätkö pohjoismaisesta sarjatuotannosta? Mikä maa vetää pisimmän korren? Jos seuraat islantilaisia sarjoja, vinkkaa ihmeessä niistä!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Teatteriharrastaja, joka unohti käydä teatterissa – ja näki vihdoin Tytöt 1918 -näytelmän

En voi kuin ihmetellä, miten pääsi käymään niin, että edellisestä teatterivierailustani on jo yli kuusi vuotta. Hävettää. Minähän pidän itseäni teatteriharrastajana. Mikä se sellainen harrastaja on, joka unohtaa harrastuksensa?
DSC_0098Olen näköjään tyytyväisenä tuudittautunut siihen, että kun kerran on rykäissyt teatterirallin, voi rauhassa fiilistellä kulttuuripläjäystä yli viiden vuoden ajan. Ja sitten paniikissa varata liput näytelmään, jonka viimeinen esityspäivä lähenee. Niin minä päädyin ammattiteatterikävijästä veteraaniteatterifaniksi, joka onnistui nappaamaan kaksi paikkaa tammikuussa alkaneeseen, lokakuun viimeiseen viikonloppuun päättyneeseen Tampereen työväenteatterin Tytöt 1918 -näytelmään.

Upean, tärkestä aiheesta kertovan musikaalin jälkeen minua oikein suretti se, etten ole vaivautunut teatteriin entiseen tapaan. Työskennellessäni radiossa katselin yli 10 esitystä vuodessa. Henkilökohtainen ennätykseni oli neljä iltaesitystä viikossa, mikä varmasti paljastaa sen, etten maksanut näytöksistä itse, mutta aamut juoksin vastaavasti rehkimässä esitysten lehdistötilaisuuksissa.

En kuitenkaan voi sanoa, että raha olisi syy siihen, ettei radioaikojen jälkeen ole tullut käytyä teatterissa, vaan ehkä kiireinen elämä on vienyt mennessään. Ei jotenkin ole ollut muka aikaa kävellä kirkkopuiston läpi suuresti ihailemaani Tampereen työväenteatteriin, ei ole ollut koskaan aikaa varata lippuja tai selailla esityksiä. Kun jokin asia jää taka-alalle, on laiskempi ottamaan siitä kiinni. Ja silti olen kuvitellut olevani teatteriekspertti. Siksi, että teatteriarvioistani pidettiin vuonna 2011.

Teatterissa käyminen sopii hyvin kaikille pysähtymistä rakastaville kulttuuriharrastajille ja niille, jotka kokevat, ettei elämässä ole tarpeeksi läsnäoloa. Lavalla ei ole kuin käsillä oleva hetki, ja siihen yleisönkin on tartuttava, sillä ei ole kelaustoimintoa tai stop-nappuloita. Hyvä niin, sillä teatterin sykähdyttävyys nojaa vahvasti hetkeen, voimakkaisiin tulkintoihin, liikkeeseen, valoihin ja ääniin, jotka on tarkoitettu kuultavaksi ja katsottavaksi vain kerran, tietyssä hetkessä. Se tekee teatterityöstä ainutlaatuista, alituista läsnäoloa vaativaa taituruutta. Samalla, kun pitäisi myös vuorovaikuttaa yleisön kanssa, vaikkei puheenvuoroja penkkiriveille jaetakaan.

Ensinäkemältä teatteriesitykset näyttäytyvät tanssin, laulun ja lavasteiden yhteispuurona, mutta teatterinäytelmissä erityisen kiehtovaa on se, että näytelmiä voi tarkastella joko ikään kuin laajakuvana katsoen yleisesti sitä, miltä lavatyö näyttää tai sitten voi keskittyä pieniin yksityiskohtiin: taustalla neulovaan naiseen, arvaamatta kaatuvaan nuoreen tai sekaisin vaeltavaan kulkuriin. Sellaiseen, jonka paikka ei voisi olla missään muualla sillä hetkellä, mutta joka ei kuitenkaan kyseisellä hetkellä ole parrasvaloissa.

Esitykset ovat myös oodeja luovan alan muille työtehtäville. En voi kuin ihailla tarkoin suunniteltua yhteistyötä, jossa valot, lavasteet ja äänet löytävät toisensa ja tukevat näyttelijöiden tulkintaa. Kaikki näyttää katsojalle niin vaivattomalta: suuret korttelilavasteet muuttuvat hetkessä lumihangeksi, pommilla räjäytetty työläismurju herrainkartanoksi ja taistelutanner tyhjyydeksi. Kadunkulmassa käyty dialogi yltyy lauluksi, joka muuttuu hetkessä tanssishow’ksi. Ne ovat musikaalin hienoimpia hetkiä, ja niissä Tytöt 1918 onnistui erinomaisesti, sillä laulu- ja tanssiosuudet olivat jopa parempia kuin lyhyet dialogit, jotka vaikuttivat paikoin väkinäisiltä.

Tytöt 1918 aloitti uudelleen minun teatteriharrastukseni valtavan upealla kokemuksella ja päätti parhaalla mahdollisella tavalla sisällissodan muistovuoden, sillä Martan, Lempin ja Rauhan tarinat onnistuivat käsittelemään hirveitä tapahtumia koskettavasti ja kaunistelematta jättäen katsojan sanattomaksi. Sodasta on sanottu jo paljon, mutta ei koskaan samalla tavalla kuin TTT:n esityksessä.

Kun esiriput sulkeutuivat, olo tuntui haikealta. Tytöt olivat siirtyneet virallisesti historiaan, kadonneet kokonaan – niin kuin heille tarinassakin kävi. Teatteri on hetken taidetta ja siksi niin puhuttelevaa.

Tytöt 1918 -soundtrack löytyy esityksen nimellä Spotifysta.

Nautitko teatterista? Kuinka usein käyt teatterissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Outi Pakkasen Linna kertoo kesäyön narreista, neidoista – ja tietysti Anna Laineesta

Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) jatkaa sarjadekkaristin perusvarmaa tuotantoa, joka ratsastaa läpi juonen Anna Laine -kirjojen hyväksi havaitulla kaavalla luottaen ihmissuhdekiemuroihin, menneisyyden haamuihin ja valtavaan määrään päähenkilöitä.outi-pakkanen_linnaKesäinen Savonlinna ottaa riemukkaasti vastaan oopperajuhlat, ja erityisen riemukkaalla ja tapansa mukaan supliikilla päällä on kansanedustaja Pertti Pekkala, jonka sanailun ansiosta oopperajuhlien jälkeen illan pimetessä ravintolan terassille saman pöydän ääreen kokoontuu kirjava porukka Pekkalan tuttavia niin varhaiselta koulupolulta, politiikasta kuin kesän juhlahumusta. Terassille iltaa päätyy viettämään myös Pekkalan vanha koulukaveri, Pakkasen dekkarien keskushenkilö Anna Laine ystävänsä kera.

Kirjan nimestä huolimatta tapahtumat tiivistyvät vasta Helsingissä, jossa Laine päätyy jälleen yhdistelemään johtolankoja toisiinsa – ja kuten niin monesti aiemmin, onnistuu Laine päättelemään syyllisen siihen, kuka työnsi syysiltana lauttasaarelaisen kerrostalon parvekkeelta alas erään, joka vielä kesällä istui oopperajuhlien jälkeen savonlinnalaisella terassilla hämärtyvässä kesäillassa.

Anna Laine ei ole poliisi, vaan vapaa graafikko, mutta Pakkas-dekkareissa kuvataan myös poliisityötä. Vuosien varrella poliisien osuus on vähentynyt selvästi, sillä virkavallan pikkutarkka työ ei ole Pakkasen dekkarien parasta antia. Linnassa tutut konstaapelit Ström ja Jokinen pyörähtävät pikaisesti paikalla tapahtuvan rikoksen jälkimainingeissa, mutta muutoin kirja keskittyy Laineen ja kansanedustaja Pekkalan elämään, niin kuin hyvän ihmissuhdedekkarin kuuluu. Pekkala on esiintynyt satunnaisesti Pakkasen dekkareissa vuosien varrella, ja Linnassakin viitataan usein yhteen varhaimmista Pakkas-dekkareista Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), jossa Laineen ja Pekkalan luokkakokouksessa tapahtuu Elisa Lindh-Lehtisen murha.

Pakkanen on tehnyt dekkareita vuodesta 1973 lähtien, ja Anna Laine on esiintynyt niissä vuonna 1982 julkaistusta Kiinalainen aamutakki -dekkarista lähtien. Laine on onnistunut hahmo siksi, että vaikka hänestä tiedetään paljon vuosien varrella kertyneiden tiedonmurusten perusteella, ei lukija vieläkään voi sanoa tuntevansa Lainetta täysin. Anna Laine on myös hyvällä tavalla iätön hahmo, mikä toisaalta on ristiriidassa tarkan ajankuvan kanssa. Laineen ikä on piilotettu hyvin, mutta itse asiassa nimenomaan Tarjoilija, pyyhkikää taulu paljastaa, että Laine on Lauttasaaren yhteiskoulun ylioppilas vuosimallia 1965, joten hän on itse asiassa jo eläkeiässä, vaikkei vapaa taiteilija sellaiselle viitsikään heittäytyä.

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkareiden ehdoton vahvuus on juuri se, kuinka kirjat kuvaavat ajan kulkua. Linna-teoksessa nykyaikaa tunnutaan korostavan huvittavan paljon, mutta toisaalta huvittava sävy johtunee siitä, että satumme elämään kyseistä aikaa. Ei se ole erityisen viehättävä. Samanlaista tunnetta ei tule kahden tai kolmen vuosikymmenen takaisista Laine-dekkareista, vaan yksityiskohdat tuntuvat niissä lähinnä kiehtovilta. Nykyhetkestä kertova Linna huomioi kohujournalismin, älypuhelimet, kännykkäkuvat ja Facebookin.

Anna Laine -dekkareita ei ole pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt kun teoksia on kertynyt Pakkasen uralla jo kymmeniä, saisi Laine-kirjoista mahdollisesti eniten irti, jos ne nautiskelisi alusta tähän hetkeen. Tällöin saisi tarkan käsityksen Laineen elämästä ja näkisi selvästi Pakkasen tekemän tarkan työn Helsingin ja muuttuvan yhteiskunnan kuvaajana. Toisaalta ei sieltä täältä lukeminenkaan huono vaihtoehto ole, sillä Laine-dekkarit toimivat myös itsenäisinä teoksina, vaikka ne sisältävät runsaasti viittauksia menneisiin tapahtumiin.

Linna ei ole Outi Pakkasen kiehtovin dekkari, vaan perusvarmoihin ratkaisuihin luottava, hyvällä tavalla turvallinen, vähän yllätyksetön Pakkas-teos. Todettakoon vain se, ettei syyllinen aina joudu vastuuseen teoistaan, ja ne, jotka sen tietävät, joutuvat pohtimaan moraalisia ratkaisujaan.

Sujuvalla dialogilla ja tarkoilla kaupunkikuvauksilla maustetut Pakkasen dekkarit sopivat erityisesti niille, jotka kaipaavat kirjojen kansien väliin ja yöpöydälle iltalukemiseksi sisältöä, joka ei ole hiuksia nostattavan jännittävää, mutta joka antaa mahdollisuuden analysoida ihmissuhdekiemuroita ja päätellä itse syyllisen pienellä vaivalla.

Pidätkö arkidekkareista? Entä iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseitti

Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta ilman rahallista palkkota tai kirjoituspakkoa.

Kun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat – toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa – siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan – ja myös pahimmillaan – kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Anna-Katariina Maksimoff Kulttuuri

Hölmö nuori sydän on todentuntuinen kuvaus teiniraskaudesta ja lähiöelämästä

Teiniraskaus sotkee ja yhdistää 15-vuotiaiden Lennin ja Kiiran elämät, mutta Hölmö nuori sydän osoittaa, että nuoressa sydämessä asuu hölmöyden lisäksi lämpöä ja uskoa parempaan.
HNS_metro_01_printKuva: Tuffi Films

Hölmö nuori sydän -elokuvaa luonnehditaan nuortenelokuvaksi, mutta sadan minuutin edestä tulee niin tiukkaa draamaa ja räiskyvää Helsinkiä, ettei aikuistenkaan parane jättää Kirsikka Saaren romaanin pohjalta tehtyä Selma Vilhusen toista pitkää näytelmäelokuvaa väliin. Elokuva on ennemminkin laajalle ikäryhmälle sopiva tarina, jota jokainen tulkitsee ja tuntee ikänsä mukaan.

Itähelsinkiläiset yläasteikäiset Lenni (Jere Ristseppä) ja Kiira (Rosa Honkonen) sekoilevat yhdessä alkoholinhuuruisen kotibileillan jälkeen, mistä seurauksena on erittäin epätoivottu teiniraskaus. Edessä häämöttävä vanhemmuus säikäyttää ja yhdistää, sillä tukea ei liiemmin heru lähiömutsien irvikuvilta alkoholiin menevältä Lennin äidiltä (Katja Küttner) ja Kiiran äidiltä (Pihla Viitala), joka itsekin on teiniäiti.

Elokuvan kerrontatyyli on rehellinen, jollakin tavalla jopa dokumentaarinen. Todentuntuisuus syntyy vilpittömästä, taidokkaasta näyttelemisestä ja raa’asta lavastuksesta. Ristseppä ja Honkonen ovat yksinkertaisesti ihanan aitoja ja erinomaisia nuoria näyttelijöitä, jotka kannattelevat tarinaa kaksin. Hölmö nuori sydän ei todellakaan ole mikään visuaalinen ilotulitus – hyvällä tavalla. Ahtaat lähiökodit ja harmaat kadut tehostavat tarinan sanomaa, vaikka eivät hölmöt, nuoret sydämet niin synkkiä loppujen lopuksi ole. Siinä mielessä elokuva todella on nuortendraama, sillä se kertoo tarinan nimenomaan nuorten suulla eikä vauhkoavien vanhempien silmin. On kaunista uskaltaa katsoa nuorta tasavertaisesti eikä ylhäältä päin moralisoiden. Ei, vaikka päätös pitää lapsi ja tulla vanhemmiksi tehdään yöpaidassa rappukäytävässä.

Tarina kuvaa erityisen ansiokkaasti sitä, miten nuori suhtautuu päätöksentekoon: haparoiden ja intohimoisesti. Samalla Kiiran ja Lennin tarina osoittaa, mitä tapahtuu, kun joutuu liian nuorena liian suurten kysymysten äärelle. On vaikea olla samaan aikaan lapsi ja aikuinen, jonka vastuulla on pian toinen lapsi. Tunteiden myllertämisestä seuraa pesänrakennusvietin herääminen, taloudellisten realiteettien kohtaaminen, ajautuminen vääriin käsiin ja lohduttomuus. Ja jossakin kaukana siintävä toivo ja usko parempaan.

Itä-Helsinki näyttää valkokankaalla synkältä, betoniselta ja harmaalta.  Hölmö nuori sydän antaa ymmärtää, että samalta näyttää myös elementtilinnakkaiden sisällä. Tarinan sivujuoni pureutuu lähiöelämän ongelmiin ja rasismin käsittelemiseen, minkä voi nähdä oleellisena Lennin tarinan kannalta, mutta toisaalta yhtäkkiä alkavat lähiömellakat jäävät tarinasta osin irrallisiksi, vaikka kohtausten idea onkin tärkeä. Ne nimittäin näyttävät, millaisia seurauksia elämän solmukohdilla voi olla, ja mitä käy, jos nuori ei saa tarpeeksi tukea tai saa sitä vääriltä ihmisiltä, kuten Lenni naapurin Jannelta (Ville Haapasalo). Lähiön jännitteisiin liittyvä rasismi on tärkeä aihe, mutta se tuntuu välillä teiniraskauteen keskittyvässä elokuvassa pakolliselta ajankohtaiskoukulta.

Hölmön nuoren sydämen loppu on toiveikas, mikä saattaa yllättää katsojan. Ehkä ihminen on lähtökohtaisesti vähän kyyninen, vaikka uskoisi hyvään. Onneksi sydän on nuoruudesta ja hölmöydestä huolimatta välillä myös paljon ajatteleva ja erityisen paljon tunteva. Joskus se riittää.

Hölmö nuori sydän saapui elokuvateattereihin 12. lokakuuta 2018.

Minkälaisia ajatuksia Hölmö nuori sydän sinussa herätti?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa