Surullisten ihmisten komediaruokailu

Sunnuntailounaan dialogi viihdyttää joka jaksossa, mutta sarjan uskalias tyyli pitää katsojan etäällä hahmoista. Viikon päätteeksi pyöreän pöydän ympärille kokoontuu rikkinäinen perhe, joka kantaa mukanaan ruudulle suomalaisen mielenmaiseman kipupisteet.
jakso3_perhe2_sunnuntailounas.jpg
Kuva: C More

Sunnuntailounaalla istuvat kuolemaa ennen toteuttavan to do -listan vangiksi joutunut uraisä Tauno (Taneli Mäkelä), natsipukuun ahtautunut, omasta erostaan kärsivä Taavi (Santtu Karvonen), umpisurkea ja ylidramaatinen näyttelijäpoika Jani (Jarkko Niemi), perheen kuopus, uhmakas elämäntapatyötön Severi (Samuli Niittymäki) ja tunnollinen, perhettä lounaalla paimentava lääkäritytär Eevi (Elena Leeve), jonka terapiaistunnot rytmittävät Atte Järvisen ohjaamaa ja käsikirjoittamaa sarjaa.

Kun viisi toistensa päälle puhuvaa eksynyttä laitetaan saman pöydän ääreen, on onni, että joku pitää kuria. Pöytäkeskustelua johtaa oikeutetusti sairauskohtauksesta, eli pienistä sydämen ylilyönneistä, toipuva Tauno. Taneli Mäkelä tulkitsee osuvasti itsetietoista mutta rauhallista menestyjäisää, joka tosin on unohtanut huomioida lapsiaan viimeisten 20 vuoden aikana. Tauno on herännyt elämän rajallisuuteen, ja sarja rakentuukin Taunon to do -listan ympärille, joka on suoritettava ennen noutajan tuloa. Listalla on lapsiin tutustumista uudelleen, lapsuusmuistojen selvittämistä ja ensirakkauteen tutustumista. Kuten arvata saattaa, ei mennyt olekaan ollut sitä, mitä on kuluneet vuodet kuvitellut.

Taunon to do -lista on myös mainio huomio ajastamme: nykyään elämä täytyy pilkkoa osiin, listata ja suorittaa. On kovin helppoa ajatella, että elämä muuttuu elämisenarvoiseksi, kun sen kirjaa paperille, mutta Sunnuntailounaskin osoittaa, että elämä on kaikkialla muualla kuin paperilla.

Sarjan tyyli jakaa jakso Eevin terapiasessioihin, perheen lounaspöytäkeskusteluun ja viikon aiempiin tapahtumiin tekee jaksosta katkonaisen, mutta toisaalta ratkaisu tuo mieleen brittikomediat – vain yleisön taputukset puuttuvat. Niitä ei sentään ole ängetty mukaan sillisalaattiin, jonka makuun pääseminen kestää muutenkin. Sarjaa ei siis kannata jättää kesken kahden jakson perusteella, sillä meno näyttää kiihtyvän kolmannesta jaksosta eteenpäin.

Sunnuntailounaalla kyytiä saavat ihan kaikki, mikä tuntuu jo melkoiselta teemaähkyltä. Siis aivan kaikki luonteenpiirteet, elämänvalinnat, poliittiset näkemykset, taloustilanteet, ammatit ja sukupuolet. Sarjassa naljaillaan elämäntapatyöttömyydelle, ylitunnollisuudelle, natsismille, feminismille, näyttelijöiden ammattikunnalle, draaman tekemisen tavoille ja kaiken haluamiselle kulttuurille, mikä käy ilmi kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Kun jäljellä on vielä seitsemän samanlaista pätkää, ei kukaan säästy sivaltamiselta. Joku voisi ajatella, että Sunnuntailounas yrittää väkisin koota kansan ja aikamme läpileikkauksen 30 minuuttiin, mutta toisaalta kyse on komedian perusajatuksesta: yhteiskunnalle nauramisesta.

Sarjan hahmojen pakosti etäältä katsominen lienee koko sarjan idea, lounaspöydän herkullisin pihvi. Kun tarkastelee henkilöitä kaukaa, näkee niissä selvemmin itsensä. Sunnuntaisin lounastavat hahmot vaikuttavat piilosurullisilta ja solmussa olevilta, mutta ehkä kyse ei olekaan mistään pohjattomasta hukassa olemisen tunteesta, vaan ihan tavallisesta, yllättävän upottavasta arkikaaossuosta. Sunnuntailounas saa katsojan nauramaan siksi, että pöydän ääressä voi nähdä itsensä, jos sen vain tunnistaa teemasekamelskan alta.

Sunnuntailounas on katsottavissa C Moren suoratoistopalvelussa 29. maaliskuuta alkaen. Uusi jakso julkaistaan joka torstai.

Minkälaiset teemat komedioissa vetoavat sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Karppi imitoi nordic noiria ahnaasti

Ylen uutuusrikosdraama Karppia katsoessa tuntuu siltä, että sarjan on nähnyt ennenkin.
karppi.pngKuvakaappaus Yle Areenasta Karppi-sarjan ensimmäisestä jaksosta.

Tyhjät asunnot, nostureiden värittämät maisemat, kylmät lukaalit ja täydellisesti lohkeillut Suomenlahden jää korostavat Karpin miljöön mystisyyttä. Miehensä kuoleman jälkeen työhön palaava Sofia Karppi (Pihla Viitala) alkaa selvittää rakennustyömaalta tapettuna ja haudattuna löytyvän Anna Bergdahlin (Pamela Tola) kuolemaa yhdessä Sakari Nurmen (Lauri Tilkanen) kanssa. Mystisyyttä enemmän arkityössä on väkivaltaa ja verta.

Karppi muistuttaa hyvin paljon Sorjosta. Nordic noirin ideaa mukaillen kumpikin Ylen sarja on visuaalisesti synkkä, ja ne ratkovat hyvin samankaltaisia rikoksia, vaikka Sorjonen koostuukin useasta eri tapauksesta. Karpissa kaikki teemat on ahdettu samaan juoneen, mikä syö uskottavuutta. Sen enempää yksityiskohtia paljastamatta, täytyy kuitenkin todeta, että jotakin olisi voinut jättää pois, sillä sarjan rikoksen ympärille kietoutuvat niin taloussotkut, yritysvakoilu, huumeet, salakuljetus ja ympäristöaktivismi kuin salasuhteet, parisuhdeongelmat, lapsuuden traumat, seksuaalinen ahdistelu, vainoaminen ja pieni uskonlahko. Näiden lisäksi myös sattumalla on paikkansa. Aika hengästyttävä lista 12 jaksosta koostuvalle sarjalle, ja siksi Karppi tuntuukin paikoin nordic noir -imitaatiolta.

Toinen uskottavuusongelma liittyy Karpin ja Nurmen arkeen. Karppi ja Nurmi jäävät katsojalle etäisiksi työnarkomaaneiksi, millä ei sinänsä olisi väliä, mutta koska sarja kuvaa myös heidän yksityiselämäänsä, ei vapaa-aika näytä kovin uskottavalta. Työssään Karppi tekee välillä päättömiä ratkaisuja ja asettaa itsensä hengenvaaraan toistuvasti, mikä kaikessa uhkarohkeudessaan saa poliisityön näyttämään vailla järkeä olevalta sankariseikkailulta. Yksikön johtaja Tapio Koskimäki (Raimo Grönberg) yrittää olla järjenääni ja johtaja, mutta hänenkään sanoilla ei ole Karpille väliä, kun koko elämä on omistettu työn henkilökohtaiselle suorittamiselle.

Ajan henkeen kuuluvasti Karppi ottaa kantaa ympäristöpolitiikkaan, ja itse asiassa lopulta yrityskiemurat ja siihen liittyvä tuulivoimakeksintö muodostuukin sarjan mielenkiintoisimmaksi elementiksi, vaikka usein talouskäänteet jäävät suhdemysteerien varjoon. Avainsääntö Karppia katsoessa on hyvin perinteinen: hyvä voikin olla paha, ja pahalta näyttävä pohjimmiltaan hyvä. Se kannattaa muistaa myös murhaajaa pohtiessa.

Kuten hyvin usein, syyllinen on lähempänä kuin arvata saattaa. Karpin loppuratkaisu saattaa yllättää, mutta ei onnistu punomaan loogista tapahtumaketjua ratkaisun ympärille. Yhdentoista jakson verran samoissa kuulusteluissa vellova sarja päättyy kuin salamaniskusta eikä syyllisen sielunelämään päästä uskottavasti kiinni.

Karpille kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, sillä se on kelvollista sunnuntaiviihdettä ja visuaalisesti miellyttävää katseltavaa synkkyydestä ja graafisista maisemista nauttiville. Jos sarjasta tehdään toinen kausi ja se saadaan pian ulos, Karppi voi hyvinkin lähteä lentoon. Vaikka harvemmin kalat lentävät.

Karppi keskiviikkoisin Yle 2:lla klo 21.00. Kaikki jaksot ovat jo katsottavissa Yle Areenassa.

Mikä on mielestäsi onnistunein nordic noir -sarja? Koukutuitko Karppiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ilman kirjoittamista en olisi mitään

Yhdelle se on pakollinen, tunteeton työväline. Toiselle se on koko elämää hallitseva ilmaisukeino työstä huolimatta.
DSC_0050.JPGRonja Salmen ja Mikko Toiviaisen kokoama 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY 2017) esittelee nimensä mukaan 12 kirjoittajan näkemyksiä työvälineestään ja itseilmaisukeinostaan – kirjoittamisesta. Tarinansa kertovat muun muassa Samuli Putro, Eeva Kolu, Ozan Yanar ja Justimus Films -kokoonpano. Teoksen loppuun on koottu vinkkejä ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokenut kirjoittaja voi nyrpistellä nokkaansa itsestäänselvyyksille, vaikka kenenkään luovuus ei roihua taukoamatta, minkä vuoksi kaikki vinkit kannattaa ottaa vastaan ihan varmuuden vuoksi.

Myönnän, että kaihdan itsekin tuputtavia kirjoitusohjeita enkä myöskään koe, että toisten kirjoitustarinoista olisi itselleni mitään hyötyä, vaikka muiden kirjoittajien ajatuksia ja elämäntarinoita onkin mielekästä lukea. Salmen ja Toiviaisen teoksen ongelma on se, että kirjoittamisesta kirjoittaminen sortuu yleensä toistamaan samaa virttä kirjoittamisen merkityksellisyydestä, sillä eihän kirjaan ole haastateltu ihmistä, jolle kirjoittaminen olisi vastenmielistä ja vaikeaa. Siinäpä olisi aitoja tarinoita kirjoittamisesta, jos miettii yleistä otantaa ihmisten kirjoitustaidosta.

Minun tarinani

Kirjoittaminen on minulle kaikki kaikessa. Tukehtuisin ilman tarinoita ja lupaa luoda lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Mikään muu ilmaisukeino ei tuo minulle samaa tunnetta, jonka kirjoittaminen antaa. Olen ommellut, piirtänyt ja maalannut paljon. Olen haaveillut joskus saavani vaatesuunnittelusta tai kuvataiteesta ammatin, mutta ajatukset ovat hukkuneet lopulta havaintoon siitä, etten pystyisi koskaan niiden avulla niin laajaan, mahdollisesti yhteiskuntaan vaikuttavaan ilmaisuun kuin miten kirjoittamalla pystyn.

Ensimmäinen kunnon novellini oli Belinda muuttaa (2000). Kirjoitin sen aivan karmealla harakanvarvastekstauksella leveäriviseen vihkoon ensimmäisen luokan lopussa. Samana vuonna kirjoitin Sipulivarkaat ja Gerberan. Belindan tarina käsitteli muuttamista ja vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan, Sipulivarkaat oli opettavainen kertomus ahneen paskaisesta lopusta ja Gerbera kertoi koulukiusaamisesta niin hyvin kuin melkein 8-vuotias voi aihetta käsitellä. Peruskoulun viimeisen esseen kirjoitin siitä, kuinka aion tulevaisuudessa opiskella tiedotusoppia ja juoda olutta Ohranjyvässä. Tiedotusoppia, nykyistä journalistiikkaa, pääsin opiskelemaan, mutta Ohranjyvässä olen käynyt syömässä vain bataattilohkoja.

Huomaan ylistäväni kirjoittamista samalla tavalla kuin 12 tarinaa kirjoittamisesta, vaikka edellä olen moittinut teosta nimenomaan suhtautumisesta kirjoittamiseen taivaita repivällä tavalla. Kaikille kirjoittaminen ei merkitse yhtään mitään, mutta ei heille kyseistä kirjaa olekaan tarkoitettu. Me, jotka kirjoittamista rakastamme, unohdamme helposti sen, että useimmille kirjoittaminen on vain neutraali työväline, tavallinen viestintätapa. Ei sen kummempaa.

Minä en olisi mitään ilman kirjoittamista. Maailma pärjäisi varmasti ilman tekeleitäni, ja siksi täytyykin opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myös mahdollista, etteivät kirjoitukseni välttämättä koskaan tule vaikuttamaan yhteenkään yksilöön tai yhteiskuntaan. Pitäisi riittää, että kirjoittaminen on tehnyt minusta minut, mutta on myönnettävä, että niin ehdoton ilmaisukeino kuin kirjoittaminen minulle onkin, en todellakaan kirjoita vain itselleni. Kirjoitus herää eloon yleisön edessä, ja silloin myös minä tunnen eläväni.

Onko kirjoittamisesta kirjoittaminen turhan toistamista? Kiinnostaako kirjoittaminen aiheena sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kauneus kärsii inflaatiosta – ei riitä, että on ekonomi

Kaunis elämä -sarja osoittaa, että valtasuhteet yhteiskunnassa ovat edelleen kierossa. kauniselama1.pngKuvakaappaus Katsomo.fi-palvelusta.

”Sama idea kuin Vain elämäässä”, totesi Heidi Sohlberg (Ilta-Sanomat 7.11.2017) tulevasta missisarjasta. Vain elämää kuvaakin varsin kattavasti tiistaina 20.2. Avalla alkanutta Kaunis elämä -sarjaa. Illallispöytään istahtavat Vanajanlinnassa Sohlbergin lisäksi Lenita Airisto, Riitta Väisänen, Tarja Smura, Lola Odusoga, Karita Tykkä, Lotta Näkyvä ja Pia Lamberg. Musiikkileirikoulusarjan henkeä mukaillen linnassa itketään, kerrotaan tarinoita, touhutaan ja katsellaan vähän liikkuvaa kuvaa illan päätähden elämästä.

Ilta-Sanomien uutisen kommenttikenttä osoittaa todeksi sen, mitä arvata saattaa: misseyden arvostus kärsii pahemman luokan inflaatiosta. Nimimerkki Valintoja sanoo ääneen, mikä missi-instituutiossa ja sen nykybrändissä mättää: ”Kikattajien kerho kokoontuu siis! Jo on ideaköyhyys huipussaan, jos ei enää muuta keksitä. No, naisillehan ei tarvitse maksaa kuin murto-osa siitä, mitä esim. miesjoukolle, vaikkapa jos entisistä kiekkoilijoista alettaisiin tehdä Vain elämää -ohjelmaa – –.” Valintoja-nimimerkki todistaa myös itseironisesti, miksi naisten asema on edelleen vinksallaan miehiin verrattuna, olkoonkin tasa-arvo Suomessa maailman huippuluokkaa. Niin kauan kuin tällaisia kommentteja kirjoitetaan ja tämänkaltaisia olettamuksia tehdään arkipäiväisesti asia on juuri niin kuin kommentissa todetaan. On surullista ajatella, että naisten urista kertova sarja olisi osoitus huonosta ideointikyvystä. Mielenköyhyys on sitä, ettei kykene näkemään tarinaa ihmisen takana.

Vaikka Vain elämää on idealtaan leimautunut itkukinkereiksi, senkaltaisia sarjoja tuotetaan kaudesta toiseen, sillä idea kantaa. Nimenomaan tarinoiden vuoksi. Missit ovat itse asiassa mahtava teema! Heidän elämänsä ja uransa heijastavat suoraan elettyä aikaa, jota on seurattu uutisista ja roskalehtien palstoilta. Sarja osoittaa kädestä pitäen sen, että kohun takana on aina ihminen. Jokaisen pilkan ja rasistisen kommentin takana ihminen. Korkokengissään ja alusvaatteissaan lehtien kansikuvissa.

Kaunis elämä -sarjan avausjaksossa vietetään Airiston päivää. Kahdeksankymppisen diplomiekonomin ja kirjailijan – kikattajan siis – päivästä muotoutuu ilottelun sijaan Lenitan sotahistoriakoulu, jossa matka alkaa pulavuosista ja huipentuu Tykkimuseoon. Airisto yrittää todennäköisesti omana päivänään ratkaista jo uutisen kommenteissakin esiin tullutta arvostusongelmaa, mikä johtaa siihen, että sotajankkaaminen alkaa vaikuttaa teennäiseltä. Meno käy sen verran raskaaksi, että muut leidit alkavat jo toivoa ilottelua ja miesseikkailutarinoita illalliselle. Niiden osalta illallispuinti jää pintaraapaisuksi. Pääanti tiivistyy siihen, että suhteita on ollut enemmän kuin vaihdevuosioireita.

Avausjakson perusteella näyttää siltä, että tunti on liian lyhyt aika yhden ihmiselämän kertaamiseen. Lopputuloksena on jono etukäteen kuvattuja inserttejä, vieraiden vetistelyä, keittiömestarin häärintää ja maistatusta, pikaskoolaus iltapuvuissa ja vähän vaivaantunutta ruokailua.

Airisto tekee ohjelmassa yhden terävän huomion: kauneus on lisäarvo. Hän kertoo tarinan siitä, kuinka sai vaihdettua upeasti kirjaillun essunsa sokeriin pula-ajan kerjuureissulla. Vaan eivätpä saaneet sisaret koltuistaan samaa! Tuolloin Airisto ymmärsi kauneuden merkityksen, ja myöhemmin oivallus siivitti hänet Suomen neidoksi ja maailmalle Suomi-kuvan edistämisen pariin.

Lisäarvo ei nimensä mukaan ole keneltäkään pois. Miksi siis kauneus tekisi kenestäkään tyhmää?

Kaunis elämä Avalla tiistaisin klo 21.

Minkälaisia ajatuksia misseys ja Kaunis elämä herättävät? Onko Vain elämää -sarjasta tuttu konsepti jo puhki kulutettu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa