Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki synnit – kaikki nähty

Jos on nähnyt Ylen Karppi-sarjan (2018), on nähnyt myös Elisa Viihteen uutuuden Kaikki synnit (2019). Turvallisista juonenkäänteistä huolimatta Kaikki synnit on ihan kelpo rikosdraama, joka kuljettaa katsojan vavisuttaviin maisemiin uskonnolliseen pohjalaiskylään.
y4GfbaRoKuva: Elisa Viihde

Mika Ronkaisen ja Merja Aakon luoma Kaikki synnit -sarja on yllättävän ylistetty ammentaakseen vanhoista tutuista elementeistä, jotka jo viime vuonna julkaistu Karppi on koonnut yhden tuotantokauden mittaiseksi rikosdraamaksi.

Lauri Räihä (Johannes Holopainen) ja Sanna Tervo (Maria Sid) keskusrikospoliisista lähtevät työkomennukselle Pohjois-Pohjanmaalle, kun pienestä Varjakan kylästä löytyy rituaalin omaisesti murhattuna kaksi lestadiolaismiestä. Lopulta katoaa vielä kolmaskin mies, jonka kohtalosta Räihä ja Tervo joutuvat myös toimittamaan suruviestin.

Kaikki synnit rakentaa jännityksensä tutuista elementeistä: uskonnosta, uskonnollisesta aivopesusta, taloussotkuista, hyväksikäytöstä ja näennäisen yllättävästä loppuratkaisusta. Sarjan ehdoton vahvuus on se, että päähenkilö Räihä on itse lestadiolaisesta perheestä ja yhteisölle tyypilliseen tapaan hylätty irtautumispäätöksensä vuoksi. Sarja käsittelee pintapuolisesti Räihän omia kipukohtia samalla, kun avataan päähenkilö Tervon elämän kiemuroita, minkä vuoksi jaksot ovat täyteen ahdettuja. Onneksi hyvällä tavalla, sillä kuusijaksoinen sarja ei jää paikoilleen missään vaiheessa.

Räihän omat kokemukset eivät kuitenkaan pelasta Kaikki synnit -sarjaa siltä, ettei se saa oikein mistään otetta. Varjakan talouspohatta puuhaa suurta ostoskeskusta, ilmenee korruptiota ja vahinkoja. Antiteistit vastustavat uskonnollista aivopesua samalla, kun tekevät ilkivaltaa. Silti lestadiolaismiehiä katoaa ja löytyy murhattuna eikä mikään silti näytä liittyvän oikein mihinkään. Näin käy myös loppuratkaisussa, joka on hyytävä, mutta melkoinen pannukakku siihen nähden, mitä viidessä aiemmassa jaksossa on jauhettu. Huvittavaa on se, että ratkaisu muistuttaa erehdyttävästi Karppia: lapio heiluu ja syy kytkeytyy aivan muuhun kuin olettaa olisi voinut.

Vaikka Kaikki synnit ei onnistu tarjoamaan yleisölle mitään uutta, ovat sen käsittelemät teemat tärkeitä keskustelunavauksia. Vielä vaikuttavampi sarja olisi, jos se olisi kirjoitettu pureutumaan yhteen suureen teemaan, kuten hyväksikäyttöön tai uskonnolliseen aivopesuun. Nyt teemarippeistä käteen jää repaleinen kokonaisuus juonenkäänteitä ja ihan mukiinmenevä rikossarja.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka.

Kiehtooko uskonto sinua rikosdraaman näkökulmana?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi katsot julmuuksia dramatisoituna?

Kun Netflix-maailma on kohissut Madeleine McCannin katoamiseen pureutuvasta dokumenttisarjasta, olen minä kahlannut läpi Yle Areenassa julkaistua, norjalaisen Birgitte Tengsin sadistisesta murhasta kertovaa rikosdokumenttisarjaa. Miksi ihmeessä katsomme jakso kaupalla raportointia tosielämän julmuuksista?
DSC_0560Rikosdokumentteja ja true crime -sarjoja tuotettaneen ja ahmittaneen tismalleen samasta syystä. Uskon nimittäin, että kumpaankin pohjimmainen syy on uteliaisuus. Halu ymmärtää, ei hyväksyä. Tuntea olevansa turvassa, mutta saada jännitystä. Kohdata maailman raakuus. Sitä on paljon mukavampi tutkia peiton alla kuin silmästä silmään. Rikosta penkova uskonee tekevänsä hyvää tai ratkaisevansa mysteerin omalla salapoliisityöllään. Katsoja taas saa eteensä tarinan ja aivopähkinän – jonkun toisen kohtalon kustannuksella, mikä kuulostaa aika surulliselta. Ja onkin sitä.

Birgitte Tengsin isän haastattelua katsoessa tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Rikoksesta on kulunut lähes 25 vuotta, ja yhtäkkiä tapahtumat ovat käsillä niin kuin ne olisivat eilistä. Niin ne ovatkin omaisille, vaikka katsoja näkee vain jännitysnäytelmäksi puetun kertomuksen, jossa pimeässä puskassa raahataan ruumista ja piinataan hulluuteen saakka epäiltyä vaaleassa kuulusteluhuoneessa. Luojan kiitos, en osaa itse kertoa, miltä omaisista tuntuu, kun kadonneesta tai murhatusta läheisestä tehdään dokumentti, mutta luulen, että haavavertauskuva on siihen erinomainen.

En ihmettele yhtään, että omaiset lähtevät mukaan dokumentin tekemiseen. McCannin dokumentissa tosin ei käsittääkseni nähdä vanhempia, ja Kate ja Gerry McCann ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sisällön julkaisemiseen. Tengsin tapauksessa dokumentissa esiintyy vain isä. Täysin verrannollisia Tengsin ja McCannin kohtalot eivät ole, sillä todistettavasti vain Tengs on murhattu, McCann taas on virallisesti kadonnut. Tengsin tapauksesta on langetettu tuomio, mutta syyllisestä ei silti ole varmuutta. Tapaus on siis henkisesti auki, ja haavan on vaikea umpeutua. McCannista ei ole kuin huhuja ja heikkoja johtolankoja. Olisi ymmärrettävää, että omaiset käyttäisivät kaikki keinot. Entäpä jos dokumentti johtaisi ratkaisuun?

Rehellisesti sanottuna en usko, että toimitettu dokumentti tai true crime -sarja voisi koskaan päihittää poliisityön, mutta dokumentit voivat silti saada aikaan paljon hyvää. Haluan uskoa, että rikosten käsittely herättää keskustelua ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeuden menettelyistä, tuomioiden oikeudenmukaisuudesta ja pituuksista.

Parhaimmillaan rikosdokumentit kaikessa surussaan ja julmuudessaan auttavat näkemään, mikä yhteiskunnassamme meni vikaan, vaikka samalla täytyy muistaa, ettei silmittömällä pahuudella ole useinkaan mitään tekemistä inhimillisyyden kanssa, jolloin syiden ja seurausten analysointi on vaikeaa.

Minkälaisia ajatuksia sinulle heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En itke enkä juo Instagramissa

Sain Instagramissa ihanan palautteen, jossa kehuttiin sitä, kuinka luonnolliselta, tavalliselta ja rehelliseltä vaikutan. En pelkää näyttää petaamatonta sänkyä tai arjen ärsytyksiä! Se oli ihanasti sanottu ja vieläpä aivan totta! Kuten arvata saattaa, monta hetkeä jää kuitenkin some-valokeilan ulkopuolelle.  DSC_0498Instagram-tililläni @annakatariinam vallitsee mukava tasapaino jorinoiden ja mielipiteiden välillä. Jotenkin kierosti pidän arkeni näyttämisestä niin hyvässä kuin pahassa, mutta yleensä keskityn positiivisiin puoliin. Eivät ihmiset yksinkertaisesti jaksa katsoa valittamista ja säälipiehtarointeja eikä tulisi mieleenikään kaivaa puhelinta esille suurimmassa surussa.

Heikkojen hetkien sulkeminen somen ulkopuolelle on ainoastaan järkevää, mutta olen yrittänyt opetella myös uudenlaista avoimuutta. Sellaista, joka herättäisi keskustelua, muttei paljastaisi liikaa. En ole koskaan itkenyt Instagramissa, enkä oikeastaan näe syytä, miksi kukaan julkaisisi kyynelehtimisestään some-sisältöä. Itkeminen on yksityinen toimitus ja olisi vähän hullua vollottaa puhelimelle.

Väitän, että tuottamassani sisällössä päävire on positiivinen, mutta rajaan melko rankasti somesta pois ilon hetkiäni. Esimerkiksi lauantaina oli erinomaiset juhlat, joista olisin voinut päivittää vähän joka käänteessä. Juhlissa oli myös alkoholitarjoilu. Siinäpä syy, miksi maailman hauskin lauantai-ilta ei päätynyt Instagramiini paria mainiota yhteiskuvaa lukuun ottamatta. En halua, että somessani näkyy alkoholia juhlimistarkoituksessa, sillä sen näyttäminen ei mielestäni ole fiksua. Olen toki joskus päivittänyt juhliessa somea ja usein tullut jo aamulla siihen tulokseen, että jutut on parempi poistaa, vaikken mitään tyhmää ole koskaan julkaissut. Instagramin ulkopuolelle jäävät myös satunnaiset viinilasit, sillä en vahingossakaan halua luoda vääristynyttä kuvaa alkoholinkäytöstäni.

Vaikka höpöttelen Instagramin mikrovideoihin aika kevyin perustein ajatuksiani, on suuni ja puhelimeni mikrofonin välissä oikeasti suodatin. Minulla olisi paljon enemmän sanottavaa kuin julki tulee, mistä viimeisin esimerkki ovat vaalit. Olen kuitenkin tehnyt rajauksen, etten puhu poliittisista mieltymyksistäni. Suurin syy on se, että pelkään sen vaikuttavan työnsaantiini, vaikkei minulla ole radikaaleja tai järisyttäviä mielipiteitä.

Koen, ettei tehtäväni ole käännyttää ketään. En edes ole poliittisesti aktiivinen, vaikka tiedän varsin hyvin arvoni ja puolueen, jota äänestän ja puolueet, joita en ikimaailmassa haluaisi päästää vallankahvaan – myöhäistä! Puoluejulistamista ennemmin haluan kannustaa ihmisiä äänestämään, sillä on teinitermein noloa, jos aikuinen ihminen ei äänestä. Sen verran täytyy pystyä puntaroimaan arvojaan ja mielipiteitään, että äänestyslappuun saa muutakin kuin kirkkoveneen. Jos ei tiedä, mitä tehdä, voi aloittaa vaikka Ylen vaalikoneesta, joka näyttää jopa äänestäjän unelmaeduskunnan.

Seuraamalla Instagram-tiliäni @annakatariinam pääsee päivittäin nauttimaan tamperelaisesta arjesta, keväisistä kävelyretkistä, hyvästä ruoasta ja kevyistä höpinöistä. Ei kyyneleitä tai kiiltokuvia.

Mitä sinä et näytä somessa? Mitä mieltä olet poliittisten mielipiteiden tai alkoholin näkymisestä somessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Aikuiset – riittämättömyydestä ja rähmällään olemisesta

Ylen alkuperäissarja Aikuiset vie katsojan Kallioon, jossa on ihan okei olla hukassa, sanoa jostakin kumman syystä ”lol” ja pelätä keski-ikää.
aikuiset_yleKuvakaappaus YleAreenasta Aikuiset-sarjan sivulta.

Anna Brotkinin ja Anna Dahlmanin luomat aikuiset Oona (Anna Airola) ja Arttu (Elias Salonen) somettavat, juovat kahvia ja juhlivat glitterit naamalla. Kuulostaa aika helpolta lähestymistavalta siihen, millaista aikuisuus 2010-luvulla on. Onneksi 10-osainen sarja osoittaa pystyvänsä nauramaan kohteelleen ja kuvaamalleen ajalle lempeästi, mutta terävästi sarjan edetessä.

Oona on parikymppinen pienkahvilan pyörittäjä, joka tosin on onnistunut jättämään kahvilansa nimeämättä. Kovin moni muukaan asia ei oikeasti aikuisen näkökulmasta näytä onnistuvan, kuten on-off-suhde Kuismaan (Mikko Kauppila) tai elämänhallinta ylipäätään. Tilannetta pahentaa entisestään Oonan Markku-isän (Ville Myllyrinne) yllättävä muutto tyttärensä luokse. Arvot ja arjen tavat joutuvat törmäyskurssille ikäkuilussa, joka luo hedelmällisen tilan nauraa keski-iälle ja samalla pelätä sitä. Pelon jakaa Oonan kanssa paras ystävä Arttu, joka tekee taidetta työkseen, vaikkei siitä rahaa oikein tule.

Airola ja Salonen ovat niin luonnollisia rooleissaan, että on helppo unohtaa katsovansa fiktiivistä sarjaa. Tämä on sikäli saavutus, että Aikuiset ei ole mikään haalea kuvaus kaupunkilaisarjesta, vaan paikoin jopa yliampuva ja kaoottinen läpileikkaus nuoren ihmisen kipuilusta, jossa myös arvot saavat kyytiä. On helppo ihannoida kaupunkilaisuutta, jos pelkää kuollakseen joutuvansa kokkolalaisen elektroniikkamyyjän kanssa yhteen. Yhtä helppoa on uskoa pienin varoin elämiseen ja kritisoida kulutusta, jos itse elää vanhempien kustantamana ja on kotoisin arvoalueelta.

Samalla, kun Aikuiset irvailee aikuisuudelle, ottaa se kantaa myös riittämättömyyden tunteeseen ja itsensä etsimisen pakkoon. Oonan tarina muistuttaa lempeästi, että on ihan sallittua olla aivan eksyksissä, kunhan edes yrittää ryhdistäytyä. Vaikka Aikuiset on puettu huumoriasuun, tuo se koskettavasti esiin sen, minkälaisessa riittämättömyyden spiraalissa moni kamppailee. Yrittipä miten vähän tai paljon, jollakin menee aina paremmin ja joku myös näyttää sen aina paremmin somessa, jonka käytön ilkikurisuudelle Aikuiset piikittelee. Ihmiset ovat luuri kädessä epätoivoisia.

Iloisen kaaoksen, epätoivon ja luovuttamisen keskellä voisi tehdä hyvää käsitellä myös sinnikkyyttä, mutta toisaalta on tervettä, etteivät kaikkien tarinat ole sankarinäytelmiä. Kaikki eivät ole sankareita eikä kaikkien tarvitse olla sellaisia. On siis vapauttavaa nähdä, ettei aina tarvitse saavuttaa suuria, vaikka elämä olisikin lattejuomien sippailua ja keskiviikkokännejä.

Sarjan huumori rakentuu pitkälti dialogin varaan. Aikuiset kuvaa parikymppisten elämää, mutta välillä hahmojen kieli näyttää jämähtäneen teini-ikään eikä sitä voi oikein tulkita edes tarkoitukselliseksi huumoriksi. Voi olla, että olen itse henkinen mummo, mutta en tiedä ketään parikymppistä, joka käyttäisi sellaisia upean tyhjentäviä lyhenteitä kuin ”lit”, ”lol” ja ”sos”.

Pääosin Oonan ja Artun keskustelut kaksin ja Oonan isän kanssa onnistuvat ilmentämään kuitenkin hyvin aikaamme, sukupolvikuilua ja sitä, minkä käsitämme hipsterikulttuurina. Välillä dialogi ja käänteet lähtevät käsistä, mutta niinhän elämässä yleensä muutenkin käy.

Ehkä yliampuvan otteen on tarkoitus vääntää katsojalle rautalangasta aikuisuuden kipupisteiden tragikoomisuus. Keski-ikä on ihan pian täällä, ja sitä ennen pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä, mutta ensiksi täytyy juoda kahvit. Latet tietysti.

Onko Aikuiset-sarja tehnyt sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Katsottavaa kevääseen Yle Areenasta: laivaromantiikkaa, huumeita ja retromilleniumia

Jos joskus piti Yle Areenaa turhana ja toivoi sen muuttuvan SVT Playn kaltaiseksi aarreaitaksi, kannattaa kurkata verorahoilla kustannettavaan suoratoistopalveluun uudelleen. On ilo huomata, kuinka paljon laadukasta katsottavaa saa nykyään maksutta. Ota talteen kevään parhaat Areena-katseluvinkit!
msromantic_yleKuvakaappaus Yle Areenan M/S Romantic -sarjan ensimmäisestä jaksosta.

M/S Romantic
Jani Volasen ja Tommi Korpelan käsikirjoittamaa risteilydraamakomediaa ei ole suitsutettu turhaan, sillä enpä muista, milloin viimeksi olisin katsellut näin osuvasti suomalaisuudesta kertovaa sarjaa. Laiva miljöönä on kiehtova ja oivallinen paikka koota yhteen kymmenet tarinat, jotka Volanen ja Korpela ovat kirjoittaneet draamaan sopiviksi. M/S Romanticia katsoessa tuntuu siltä, että katsoisi ihan oikeaa risteilyä, vaikka sarja fiktiota onkin.

Koukussa
Laura Suhosen käsikirjoittaman ja Marja Pyykön ohjaaman Koukussa-sarjan toinen kausi on kaikessa hiljaisuudessa tullut Yle Areenaan, vaikka ensimmäinen kausi palkittiin peräti viidellä Kultainen Venla -palkinnolla. Huumeiden käytöstä – käyttäjistä, alaa tutkivasta poliisista ja ex-pariskunnan sekavasta historiasta – kertova sarja on synkkä ja vähäeleinen, mutta siksi niin kaunis. Molemmat kaudet ovat katsottavissa Areenassa.

Lauran elämää
Jos on vähänkään samanikäinen kuin minä, muistaa varmasti Tuija Lehtisen kirjoihin perustuvan Laura-sarjan (2002–2005), jonka kaikki kaudet ovat saatavilla parhaillaan Yle Areenassa. Yläkouluikäisen Laura Koon (Oona Louhivaara) edesottamuksia ja jännittävältä tuntuvaa maailmaa oli kiehtovaa seurata, kun itse oli vielä alakoulussa. Nyt, kun on kulunut liki 15 vuotta viimeisimmänkin kauden Laura kaupungissa julkaisusta, on aika eittämättä purrut kolmiosaiseen nuortensarjaan. Nostalgiamatka on taattu, kun sarjaan palaa vuonna 2019.

Kuka muistaa Nylon Beatin levyt, julisteet, lantiofarkut, Kemopetrolin hitit, poikien geelitukat ja Slinky-vieterin? Maailman, jossa painoi 90-luvun taakka ja johon toivoa loi uusi vuosituhat.

Onko Yle Areenan tarjonta mielestäsi kehittynyt viime aikoina? Mitä katsot Areenasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Havaintoja kulttuuripäivästä

Jos minun pitäisi kirjoittaa ja kuvittaa yksi teksti, joka vastaa mielikuvaani blogistani, olisi se juuri tämä juttu, vaikka oikeasti ensinnäkin viime viikonlopun kulttuuripäivä ei sujunut ihan niin kuin piti ja toisekseen luulen edelleen, että höpinöideni parasta antia on joku muu kuin kulttuurihienostelu.
DSC_0092 (3)DSC_0096 (4)DSC_0104 (3)DSC_0102 (3)DSC_0105 (2)Tositoimintaa enemmän nautin siitä, että voin etukäteen mehustella mielessäni kaikkea edessä häämöttävää mukavaa. Siksi minua ei yleensä harmita muutokset suunnitelmiin. Minähän olen vähän niin kuin elänyt ne jo. Vietin viime lauantaina todellista kulttuuripäivää, sillä olimme sopineet ystäväni kanssa lauantailounaasta Olympiakorttelin Muusassa ja sen jälkeen tarkoitus oli käydä Muumimuseossa – ensimmäisen kerran sitten vuosituhannen taitteen.

Lounas Muusassa oli ihana, rauhallinen ja viinillä aateloitu. Muusa ei petä koskaan. Ravintolan menu on siitä mainio, että se sisältää ruokalajeja niin vegaaneille, kasvissyöjille kuin sekasyöjille. Tästä syystä ravintola on takuuvarma valinta seurueelle, jonka ruokavalioista ei välttämättä ennakkoon ole tietoa. Minä söin tuliset kukkakaalisiivet ja lisukkeeksi leipää ja hummusta. Kukkakaalisiivet voi tilata joko vegaanisena tai maitotuotteita sisältävänä. Nyt täytyy tunnustaa, etten muista, sanoinko tarjoilijalle, että haluan annoksen vegaanisena, sillä pidin sitä itsestäänselvyytenä ja keskityin sähläämään annoskoon kanssa. No, vatsa ei hermostunut enkä minä kuollut, joten mitään kammottavaa ei tapahtunut, vaikka jälkikäteen harmittaa oma mahdollisesti tehty virhe.

Muusasta kipitimme Tampere-taloon muuttaneeseen Muumimuseoon. Melkein. Tampere-taloon vaelsi ihmisiä yhtä tiheänä ja suurena virtana kuin hattivatit valuvat alas Yksinäisiltä vuorilta. Neuvontapisteen vuoronumerojärjestelmä antoi asiointinumeron yli 300 asiakkaan päähän, joten tuli selväksi, että muumit saavat jäädä laaksoonsa oman onnensa nojaan. Näimmehän me sentään veikeän Muumipeikko-figuurin Tampere-talon kyljessä. Ei se ehkä arvokkaalta näytä, mutta uskon, että turistit innostuvat vekkulista seinäkoristeesta. Täpötäynnä oleva kongressikeskus vesitti siis kulttuuripäivämme, mikä ei loppujen lopuksi haitannut ollenkaan. Niin kuin yleensä – tai ainakin elämänhallintaoppaissa – odottamattomat vastoinkäymiset johtavat hyvään.

Me menimme ystäväni kanssa kahville. Sukat märkinä astuimme pikkuruiseen liiketilaan, jossa tuoksuivat vastajauhetut pavut. Ei haitannut se, että kahvilan vitriinissä oli lähinnä kuivuneita croissantteja. Me puhuimme ja puhuimme. Minusta kahvilakäynnitkin ovat kulttuuria. Sellaista arkikulttuuria, jonka haluan säilyttää elämässäni. Tiedättehän, pienet hetket merkitsevät enemmän kuin suuret karkelot.

Muistatko nauttia tarpeeksi tapahtumantäyteisinä päivinä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kun tyhmä lähihoitaja sairaalaan ja telkkariin tuli

Kun Yle lopetti sairaalasarja Sykkeen tuotettuaan sitä neljä kautta, siirtyi helsinkiläinen hoitohenkilökunta Neloselle, jonka Ruutu-palvelussa sarjan viides kausi on parhaillaan käynnissä. Siirto uuteen kotiin on tehnyt henkilöhahmoista vallattomia ja korostanut sairaalan vanhanaikaista ja stereotyyppistä hierarkiaa, jossa koulutus määrittää älykkyysosamäärän ja empatiakyvyn.
DSC_0178Yritin suhtautua Sykkeen viidenteen kauteen avoimin mielin ja nauttia estoitta sairaalasarjan kuvaamasta maailmasta, joka on minulle täysin tuntematon tosielämässä. Jopa pelottava. Minähän en koskaan pystyisi työskentelemään hoitoalalla, en sairaalassa tai missään muussakaan laitoksessa minkään tason tehtävissä. Yritin myös olla nurisematta sarjasta yhden naisen mediumissani, mutta enää en voi olla hiljaa.

Minun mielestäni muutokset eivät ole aina pahasta, vaikka olen henkilökohtaisessa elämässäni huono sietämään niitä. En siis saanut viihdehepulia, kun Yle luopui Sykkeestä tai kun Nelonen julkisti sarjan jatkuvan viidennen ja kuudennen kauden uusin jaksoin Ruudussa. En ärtynyt edes siitä, että Sykkeen katsomisesta täytyy maksaa, jos mielii katsoa uudet jaksot ennen kuin ne joskus myöhemmin alkavat pyöriä tv-kanavalla. Kymmenen euroa kuukaudessa on pieni hinta huvista, vaikka kai rahan voisi sijoittaa paremminkin.

Mutta sitten uuden kauden jaksoissa sairaalan käytävillä alkoi astella lähihoitaja Aino (Amelie Blauberg), joka kaiken kukkuraksi alkoi seurustella ensihoitajaopiskelija Niken (Janne Saarinen) kanssa ja jonka paras kaveri on salaa siivouskomerossa rukoileva sairaanhoitaja Zahra (Senna Vodzogbe). Sarja seuraa nuorten elämää myös kotioloissa, minkä vuoksi aiemmilta kausilta tuttujen sairaanhoitajien ja lääkärien siviilielämät jäävät sivuun. En haluaisi nurista, että ennen kaikki oli paremmin, mutta kyllä minä haluaisin tietää tarkemmin, mitä Johanna (Leena Pöysti), Lenita (Lena Meriläinen), Iiris (Iina Kuustonen) ja Marleena (Tiina Lymi) puuhaavat, enkä seurata julkisrahoitteista teinidraamaa muistuttavaa karusellia itse maksamillani pennosilla. Ei sillä, Blauberg, Saarinen ja Vodzogbe ovat uskottavia ja luonnollisia rooleissaan, ja heidän tarinansa käsittelevät tärkeitä teemoja, kuten ennakkoluuloja, nuoruuden tyhmyyttä, hoitoalalle kasvamista ja ammattien hierarkiaa. Minusta vain sairaalan käytävillä haisee turhan voimakkaasti uudella kaudella käsidesin lisäksi skamimaisen suosion tavoittelu ja nuorten kosiskelu aiemmin selvästi aikuisille suunnatun draaman sijaan.

Avainsanaksi muotoiltuna suurin muutos uudessa Sykkeessä onkin viihde. Syke ei ole enää sairaaladraama, vaan sairaalaan sijoittuva draama, jopa draamakomedia, jonka tarkoitus on viihdyttää ja naurattaa, ei kiehtoa uskomattomilla kohtaloilla tai päteä lääketieteellä, vaikka sarja on edelleen uskollinen luonnontieteellisille tosiasioille. Viidennen kauden uuteen nuorisoporukkaan kuuluu myös sairaanhoitaja Leevi (Valtteri Lehtinen), joka parkuu jokaisessa jaksossa, lähes kaikissa tilanteissa. Välillä joudun todella pohtimaan, haluaako sarja naurattaa katsojaa nauruitkuemojia muistuttavalla vollottamisella vai onko teatraalinen Leevi yritys käsitellä erityisherkkyyttä hoitoalalla.

Palataanpa Ainoon. Nuorten sekoilujen näyttämistä enemmän olen nimittäin pahoittanut mieleni Sykkeen sairaalahierarkian korostamisesta ja ammattien edustajiin liittyvien stereotypioiden luomisesta. Sarja esittää sairaanhoitajat sairaalan peruskalustona, koko paletin pilareina, mikä todennäköisesti on aivan totta. Sairaanhoitajat ovat tunneälykkäitä ja nokkelia, mutta eivät silti mitään verrattuna lääkäreihin, kuten esimerkiksi työssään erityisen taitavaan, mutta sosiaalisesti todella kömpelöön Holopaiseen (Jarkko Niemi) ja naistenkaataja-huippusydänkirurgi Maxiin (Antti Luusuaniemi), joiden empatiakyvyt ovat jääneet pitkälti biologian oppikirjan väliin pölyttymään. Mutta Aino, naiivi Aino on vain lähihoitaja, joka on niin huolimaton, että varistelee timantteja irtoripsistään haavoihin, tekee muutenkin yksinkertaisia virheitä, ei pysty tekemään työtään henkilökohtaisen elämänsä mutkien vuoksi ja on valmis harrastamaan seksiä kuolevan potilaan kanssa. En usko, että kukaan ammattikoulun käynyt hoitaja haluaa sen enempää pelehtiä potilaan kanssa kuin kymmenisen vuotta opiskellut lääkärikään.

On aika surullista, että ihmisen älykkyyden määritteleminen sidotaan koulutukseen tai työnkuvaan. Olen itse asiassa aika ihmeissäni, ettei sarjassa ole vielä käsitelty tarkasti ammattikuntien välistä työpaikkakiusaamista tai varsinaista alistamista, mikä varmasti valitettavasti on monissa työpaikoissa totta. Arkea. Olisi hedelmällistä kuvata sitä, millä tavalla sairaalan eri alojen ja vaativuustasojen ammattilaiset käsittelevät koulutus- ja työnkuvaeroja, mutta Syke tyytyy luomaan hierarkian ja stereotypiat itse upottamalla ne suoraan henkilöhahmoihin, ei heidän välisiin jännitteisiin. Sarjalta voisi kuitenkin odottaa kunnianhimoista suhtautumistapaa hierarkiakysymykseen, sillä onhan se jo tinkimätön hoitoalan käytäntöjen ja lääketieteellisten tosiseikkojen suhteen.

Jos Sykettä ei olisi aiemmin tehty, tuntuisi uusi kausi kenties jopa oivaltavalta. Mutta meillä vanhaan hyvään uskovilla nyt vain sattuu olemaan vaikeuksia unohtaa mennyt ja uskoa tulevien kausien ja näkökulmien kukoistukseen. On ikävä traumapolin sairaanhoitajarinkiä.

Vastaako Sykkeen esittämä sairaalamaailma mielestäsi todellisuutta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa