Ruokakunnan levylautasella, osa 18

Pakko myöntää, että show’n jatkuminen vie minun ajatukseni Queeniin, mutta kuten tavallista, olohuoneemme musiikin kuuntelija on aivan toista mieltä.
samdees

Sam Dees – The Show Must Go On

Kuka? Sam Dees (s. 1945)

Mikä? The Show Must Go On (Atlantic 1975)

Miksi? Soul-musiikkia parhaimmillaan. Sekä Deesin sävellyksissä että hänen ilmaisussaan huokuu aidosti itsevarmuus, älykkyys ja tunne. Olipa kyse kannan ottamisesta tai rakkaudesta, esittää Dees asiansa tyylikkäästi.

Mihin albumin nimi sinun mielessäsi assosioi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vedätys, josta tuli koko elämän kokoinen

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva Ihmisen osa (2018) näyttää, kuinka huijari voi pitää kulissit pystyssä, miten hukkuva tarttuu oljenkorteen ja niin kuin aina – kuinka asiat lopulta järjestyvät.
ihmisenosa2_photo_kuokkasenkuvaamo___bufo2018Kuva: Hannu-Pekka Björkman elokuvassa Ihmisen osa. Kuokkasen kuvaamo / Bufo 2018.

Juha Lehtolan ohjaama Ihmisen osa alkaa, kun Malmikunnaan toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet joutuvat väistämättä yhteen maalta tulevien vanhempien Salmen (Leena Uotila) ja Paavon (Asko Sarkola) saapuessa kaupunkiin. Pitäähän lapsia nähdä, kun ne kerta on tehty.

Kaupungissa Salmea ja Paavoa odottavat kaiken menettänyt, mestarihuijari Pekka (Hannu-Pekka Björkman), lapsestaan vieraantunut uraohjus Helena (Ria Kataja), hänen aikuista kaipaava, tarkkanäköinen tyttärensä Sini (Della McLoud) ja Malmikunnasten oma kuopus Maija (Armi Toivanen), joka vanhempiensa järkytykseksi seurustelee tumman naisen Bikan (Nicole Stiles) kanssa. Kymmenien valheiden takaa paljastuu lopulta yhdessä naurava perhe, mutta sitä ennen täytyy kohdata tragedia, jonka aiheuttaa menestynyt moottoriturpahuijari Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti).

Ihmisen osaa luonnehditaan draamakomediaksi, mutta mistään huvittelusta ei ole kyse, sillä elokuvan huumori rakentuu pitkälti yksittäisten kommellusten ja pienten yksityiskohtien varaan. Eniten irti elokuvasta saa arjen komiikasta nauttiva ja ihmiselon tragikoomisuudesta nauttiva – sellainen, jota naurattavat absurdit tilanteet hautajaisissa ja käsittämättömän kohtaamiset. Kun näkee Björkmanin alastomana kukkona syvässä hiljaisuudessa, voi punnita oman huumorinsa laadun.

Elokuva yrittää naurattaa myös tukeutumalla junttiuteen, johon elokuvassa kuuluu erilaisuuden kummastelu, kun Salme ja Paavo ihmettelevät naisparia ja tummaihoisia ihmisiä. Se tuntuu vähän kummalliselta, sillä heitot ovat pöhköydessään ja yksinkertaisuudessaan nykykontekstissa huvittavia ja jopa vähän väkisin väännettyjä, jo useasti kuultuja. Täytyy tosin muistaa, että vuonna 2009, kun alkuperäinen kirja julkaistiin, teemat olivat tuoreita ja puhuttelevia.

Kauan sitten menestyksekkään yrityksen toimitusjohtajana työskennellyt Pekka on onnistunut luomaan ympärillensä täydellisen kulissin, vaikka syö jauhoja suoraan pussista ja nukkuu rakennustyömaalla. Hän ruokailee luvatta buffeteissa ja tuntemattomien hautajaisissa ja puijaa rahaa rukoilevilta. Ihmisen osa ei kuitenkaan moralisoi tai sen enempää jumaloi huijaamista, vaan näyttää, mitä tapahtuu, kun kivi lähtee vierimään alas sellaista rinnettä, ettei murikkaa saa mitenkään pysähdyksiin. Samalla se osoittaa, että apua kannattaa pyytää silloin, kun ensimmäisen Domino-palikan voi nostaa vielä pystyyn. Parhaiten oman tilanteensa näkee yleensä ulkopuolelta, ja siksi työkseen latteuksia ja muunneltua totuutta puhuva Kimmo Hienlahti saa Pekan havahtumaan valheelliseen elämäänsä.

Ihmisen osa päättyy lohdulliseen loppuratkaisuun, muttei silti tule väittäneeksi, että asiat järjestyisivät itsestään. Ensimmäinen askel on tilanteen hyväksyminen ja toinen avun pyytäminen. Vaikka elokuvan vire on positiivinen ja toiveikas, muistuttaa se katsojaa siitä, että ne, jotka menettävät paljon, menettävät yleensä kaiken. Ihmisen osa ei kuitenkaan välttämättä ole tyytyminen kohtaloon, vaan ryhtyminen loputtomaan taisteluun. Sitä kutsutaan usein elämäksi.

21.12.2018 ensi-iltansa saanut Ihmisen osa pyörii elokuvateattereissa parhaillaan.

Pidätkö hitaista elokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 17

Ajat todellakin muuttuvat. Tiistaina muutenkin kuin vertauskuvallisesti, kun vuosi vaihtuu.bobdylan

Bob Dylan – The Times They Are A-Changin’

Kuka? Bob Dylan (s. 1941)

Mikä? The Times They Are A-Changin’ (Columbia 1964)

Miksi? Yksi ikonisen folk-legendan monista klassikkolevyistä. Kantaa ottavat, ajattomat sanoitukset purevat erinomaisesti myös nykyaikana.

Hyvää uuttavuotta ja koko uutta vuotta!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lapsuuteni kirjasuosikit muurahaisista kaunottariin

Teiniaikojeni kirjamuistelot saivat lämpimän vastaanoton, joten palaan hyvillä mielin lapsuuteeni, jolloin luin kirjoja ja minulle luettiin niitä vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin kasvaessani ja lukuharrastukseni kehittyessä.
DSC_0209.JPGOlen oikein malliesimerkki 90-luvun lapsesta, joka kasvoi eläin- ja prinsessasatujen keskellä. Minä tosin en jälkimmäisiä lukenut, mutta kulutin niitä VHS:ltä senkin edestä.

Varhaisimmat muistoni kirjallisuudesta liittyvät Satukustannus Oy:n vuonna 1982 luomaan Miina ja Manu -sarjaan ja Pirkko Koskimiehen vuonna 1972 luomaan Pupu Tupunaan. Inhimillistetyt eläinhahmot ovat erinomainen keksintö saduissa, sillä kipeitä ja pelottavia aiheita on helppo käsitellä niiden avulla. Kissa- ja puputarinat eivät tosin ottaneet kantaa kovin arkoihin aiheisiin, mutta ne käsittelivät helposti ymmärrettävällä tavalla arkipäivän tapahtumia, kuten lääkärissä käyntiä, eksymistä, matkustamista, kiukuttelua ja harrastusten merkitystä. Minun suosikkini oli Pupu Tupuna neuvolassa (Otava 1993), sillä oli äärimmäisten kiehtovaa seurata kirjasta lapsille suoritettavia neuvolatoimenpiteitä ja kehitystä tarkastelevia tehtäviä, enkä olisi millään malttanut odottaa omia neuvolakäyntejäni. No, eiväthän ne niin herkullisia sitten oikeassa elämässä olleet.

Vähän myöhemmin suosikkikirjojeni joukkoon liittyi myös Sven Nordqvistin vuodesta 1984 julkaistu Viiru ja Pesonen (ruots. Pettson och Findus) ja Marjatta Kurenniemen eläinaiheiset sadut, suosikkinani Pukke Punamuurahainen (Valistus 1946). Viirussa ja Pesosessa on jotakin ihanan seesteistä ja vähän salaistakin. Yksinäinen mies asunnossaan kaksin kissan kanssa. Näin aikuisena yksinäisyys koskettaa, vaikka en tosin tiedä, onko Pesonen edes yksinäinen. Luulen, että hän nauttii elämästään ainakin osin. Pukke Punamuurahaisessa on vähän samanlainen taustavire, sillä Pukke karkaa sadussa kedostaan ja joutuu kohtaamaan yksin suuren maailman. Kuinka nerokasta kertoa elämästä muurahaisen avulla! Mehän olemme maailman mittakaavassa muurahaisia mitättömiä, mutta itsellemme ja läheisillemme merkityksellisiä.

Kun opin itse lukemaan, luin yhtenä iltana Salainen maa -kirjan (WSOY 1998). Se lumosi minut aivan täysin. En tosin vielä nykyäänkään tiedä, mistä kirjassa on kyse, enkä ottaessani tähän juttuun kuvaa halunnut raottaa mystisyyden verhoa, joten sisältö jääköön salaisuudeksi.

Kauniista saduista huolimatta kaikista suurin suosikkini oli Barbie. Kaikissa olomuodoissaan: nukkeina, askartelutarvikkeina, vaatteina, asusteina ja kirjoina. Pohdin, pitäisikö tehdä aivan oma juttunsa Barbie-historiastani, mutta toistaiseksi nämä muutamat sanat saavat riittää.

En traumatisoitunut Barbie-nukkejen epäsopusuhtaisista vartaloista, vaan puin niitä hyvillä mielin ja loin kymmenistä Barbieistani valtavan perheen, jossa draamaa riitti. Yllättävän paljon vauhdikkaita käänteitä sisältävät myös Barbie-kirjat, joita sain Barbie-kirjakerhosta. Olin aktiivijäsen, ja lähettelin piirustuksiani kirjakerholehteen usein.

Barbie-kirjat ovat yksityiskohtaisesti kuvitettuja, ja niiden aiheet ovat näin jälkikäteen katsottuna melko glamourisia. On luksusmatkoja, iltapukujen suunnittelua, muotitalossa käyntiä, mahtipontisia häitä, upeita taideteoksia, hulppeita ammatteja ja älytön kaikkivoipaisuus. Äiti sanoikin minulle aina, että täytyy muistaa, ettei kukaan voi osata kaikkea, eikä oikea elämä ole paljettimekkoja ja päivässä opittuja ammatteja. Visuaalisuuden lisäksi Barbie-kirjoissa parasta on kuitenkin ajatus siitä, että kaikki on mahdollista, vaikka samalla kirjojen sivuilta käy ilmi, että kaikki on mahdollista vain osalle maailman kansalaisista. Siinä riittää pureksimista minulle vielä 20 vuotta lukuhetkien jälkeen.

Mitä sinä luit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa