Se, joka olen tänään

Miehen oikea käsi, jumalatar vai outolintu? Miehen kanssa matkustaessa länsimaalaiset käsitykset sukupuolten välisestä tasa-arvosta on pakko unohtaa hetkeksi, vaikka se käsittämättömältä kuulostaakin.
DSC_0743Seisoimme rähjäisen kiinalaisen nuudeliravintolan salissa, jonka laidalla nuoret tytöt kikattivat katsoen miestäni. Kun kiherryksestä ei tullut loppua, takahuoneesta porhalsi paikalle herra, joka tiedusteli, mitä meille saisi olla. Tai siis, mitä mieheni haluaisi meille tilata, sillä häneltä asiaa kysyttiin. Hänhän sen päättää, ja varmasti maksaa, ajatteli koko keittokojun kööri.

Minua kiehutti ja huvitti. Hauskaa, mutta samaan aikaan ei todellakaan yhtään ratkiriemukasta. Vaikka Kaakkois-Aasia ei turistin silmin näytä kovin epätasa-arvoiselta ainakin matkailijoille sallitun vapaan käytöksen vuoksi, vanhat kulttuuriin liittyvät lainalaisuudet ovat edelleen olemassa varsinkin korpiseuduilla. Ne näkyvät arjen pienissä kohtaamisissa, joissa miestä puhutellaan ensin olettaen hänen tekevän päätökset ja joissa naista kunnioitetaan kenties siksi, että jollakin tavalla hänet nähdään miehen omaisuutena, tai ainakin alempana yksikkönä.

Länsimaisessa tasa-arvokehdossa – jossa on vielä valtavasti työnsarkaa – elävänä neitinä tuntuu aika pahalta, että joku toinen arvottaa paikkani selvästi: osoittaa rajani ilman, että pystyn kertomaan havaitsemastani epäkohdasta. Ongelman ydin ei ole se, että joutuu kohdelluksi miestään alempiarvoisena henkilönä, vaan ylipäätään se, että ihmisten välille asetetaan hierarkia. Hierarkisointia tapahtuu aivan kaikkialla – myös unelmayhteiskunnassamme, mutta ainakaan omassa arjessani ihmiset eivät järjesty sukupuolen tai muiden intersektionaaliseen syrjintään johtavien ominaisuuksien mukaan.

Vahingossa tapahtuvalla alistamisella on myös vastakohtansa. Varaukseton ihailu, joka yleensä liittyy vaaleuden ihannointiin ja erilaisuuden kokemiseen. En tiedä, pitäisikö ihmettely ottaa kunnioituksena, jos se saa ahdistumaan. Syrjäisissä kolkissa matkustaessa oljenvaalea hattaratukka herättä hämmästystä. Ymmärrettävästi tietenkin, mutta on vain käsittämättömän kiusallista, millaiseen patsasasemaan joutuu. Ehkä tilanne tuntuu sietämättömältä siksi, ettei itse koskaan aseta niin sanotusti erilaista tai erinäköistä ihmistä samaan asemaan.

Pitäisikö nuudelikojulla sitten saada se kuuluisa kohtaus? Kohtaus tosin on käsittämätön termi, jota käytetään yleensä ilmaisemaan jonkin ihmisen turhaa narinaa asiasta, jota vastapuoli ei koe yhtä tärkeäksi. Otetaanpa siis uudelleen. Pitäisikö nuudelikojulla sitten kertoa kokemastaan vääryydestä? Ei yhteistä kieltä, kova nälkä ja mahdoton savotta edessä. Jollakin tavalla näen sen myös paikallisten ihmisten ja paikallisen kulttuurin kunnioittamisena, että osoittaa tyytyväisyytensä ruokaan eikä valita pienistä. Ei maailman tasa-arvotilanne tai naisten asema ole kiinni yhdestä tai muutamasta pieleen menneestä tapaamisesta. Tosin kun niitä on tarpeeksi monta, alkaa sillä olla jo merkitystä.

On hirveän helppo köllötellä vuorenrinteessä sviitissä, ja pahottaa mielensä ravintolassa käydessään, kun on saapunut ottamaan irti vain parhaimman vieraasta kulttuurista. Alhaalla kadulla ihmiset myyvät mitä tahansa ansaitakseen elantonsa: hedelmiä, punottuja kukkaroita tai itseään. Asiat ovat meillä aika hyvin, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kehityksen pitäisi pysähtyä. Ennemminkin pitäisi miettiä, miten tasa-arvoa voisi kehittää koko maailmassa. Haiskahtaa tosin hieman kulttuuri-imperialistiselta käydä sanelemassa vuoristokylässä, miten asioiden pitäisi olla.

Jos aloittaisi vaikka siitä, että ostaisi rumanvärisen lompakon katumyyjältä, joka on roikkunut kintereillä jo tovin. Se auttaisi häntä talouden itsenäisessä pyörittämisessä ilman kyseenalaisia keinoja. Se tekisi hänestä yhteiskunnan tasa-arvoisen jäsenen jonakin päivänä. Sen, joka minä olen jo tänään.

Millaisia kohtaamisia tai arvojärjestyksiä olet havainnut ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yhdeksän joulun ihmettä

Todellisuudessa ihmeet ovat jättäneet taakseen monet kodit. Miksi juhlapyhät ovat niin vaikeita?
DSC_0057.JPGYhdessäolon taikaa. Niinpä niin. Tarvitaanko siihen aina jokin juhlapyhä? Jos nyt ei vuoden jokaisena päivänä, niin melkein jokaisena pitäisi pysähtyä ja viettää aikaa lähimmäisten kanssa. Surullista on, että vain vuoden viimeisenä kuukautena antaudutaan yhteisöllisyydelle ja ihmetellään porukalla tonttuja, joita ei ole olemassakaan.

Joululahjakulttuuri ja ruuhkat kaupoissa. Yhdessäolon kauniista ajatuksestahan kaikki lähtee, mutta touhu muuttuu nopeasti hermojen kiristymiseksi. Koskettavat teemat unohtuvat kassajonossa ja kaupan hyllyjen välissä. On hyvä vakuutella, että tekee vain järkeviä lahjahankintoja ja arvostaa itse tehtyä, mutta silti lahjoja ostetaan päättömästi pankkitilin saldo ja hermot apua huutaen.

Hyi, mitä ruokaa! Perinteet ja uudet kokeilut roskiin. Laatikkoruoat ovat pahoja, ja mitään seitankinkkua ei todellakaan voi laittaa joulupöytään. Mieluummin pikalihotettu pikkupossu, joka on elänyt elämänsä ulosteessaan piehtaroiden. Siinä vasta juhla-ateria! Sivuruokalajeiksi tehtaassa pakattuja lootia, jotka ovat periytyneet pöytään pula-ajalta. Ja silti mitään uutta ei voi kokeilla.

Tontturenkutukset särkevät päätä. Jos ei vielä tarpeeksi kyrsinyt, kannattaa kaivaa raivostuttavin joulu-cd-levy 1990-luvulta. Vähän sama kuin kuuntelisi sastamalalaista karaokekisaa. Uusia lauluja ei ainakaan voi kuunnella. Eikä mieluiten mitään riemukasta. Parempi turvautua syviin vesiin vievään Loiri-tulkintaan siitä varpusesta, jolla oli hieman ankea aattoaamu.

Lumeton joulu pilaa juhlafiiliksen ja masentaa. Kaikki on muuten kunnossa, mutta viimeinen silaus puuttuu. Ikkunasta kurkistaa musta katu ja karahkalta näyttävä pihapuu, jota on yritetty elvyttää jouluvaloilla. Nekin todennäköisesti joutuvat oikosulkuun ja sytyttävät puun palamaan. Ainakin osan oksista. Miten joulun tärkein teema voi olla perhe, jos koko juhla on pilalla lumettoman maan vuoksi?

Hiljaisuus syö riemun. Koska musta maa ei ole tarpeeksi harmaa, on hyvä jo ihan omallakin toiminnalla pitää huoli siitä, ettei kaduille ainakaan pääse elämää. Jouluna voi ihan hyvillä mielin kääriytyä peittoon villasukat jalassa, mutta ei sentään erakoitua tarvitse. Hiljaisuus on kaunista, mutta kuollut ilmapiiri karsea ja kaukana yhteisöllisyydestä.

Yhdessäolon juhla on monelle yksinäisyyttä. Ja ahdistusta. Kaikeksi onneksi sentään kuppilat ovat auki, ja nykyään jokunen kauppakin saattaa olla. Heikompia ajatuksen tasolla muistaminen ei kuusen alla auta, mutta vaatii paljon ryhtyä toimiin.

Viranomaistehtävätilastot näyttävät surullisilta vuoden hartaimman juhlan jälkeen. Joku syyhän sille täytyy olla, että rötöstelyitä, itsemurhia ja surmia tapahtuu niin paljon juhlapyhinä. Kai olemme siihen kaikki tavallaan syyllisiä.

Miksi joulun pitäisi olla täydellinen – mitä ikinä se tarkoittaakaan? Koko juhla olisi kevyempi, jos uskaltaisi vain olla. Ja unohtaisi sen, että on joulu. Sanan voisi korvata ihan vain läheisten kanssa vietetyllä ajalla. Säästyisi ehkä ihmishenkiä tai ainakin hermoja.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Mikä joulussa on pielessä? Voihan tätä käsitellä myös positiivisesti: kerro, mikä joulussa on oikeasti parasta.

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juhlan taika hukkuu Joulumaassa

Joulumaa on todellakin muutakin kuin tunturi ja lunta. Vielä vähemmän se on ihmismielen rauhan valtakunta. Sellaista, joskus vähän rauhatonta elämä sattuu olemaan. Sen todistaa myös Milka Ahlrothin ja Mari Rantasilan tähdittämä Inari Niemen ohjaus Joulumaa.

MV5BNDM2Yzk2YzYtNDQzYi00Nzk5LTg5ZTYtZWZmMDM1NWNjNDFhXkEyXkFqcGdeQXVyMTIxMzMzMzE@._V1_SY1000_CR0,0,705,1000_AL_Joulumaa-elokuvan virallinen juliste / Helsinki-Filmi

Jokainen joulu ansaitsee oman elokuvansa. Yleensä kyseessä on nolo naurupaketti, nyyhkytarina tai draamakomedia. Inari Niemen ohjaama ja käsikirjoittama Joulumaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Hauskoista heitoista huolimatta vähäeleinen Joulumaa onnistuu kiteyttämään suomalaisen joulun kaikessa karuudessaan ja lämmössään puolitoistatuntiseksi vedoksi, jonka kantava voima on keski-ikä.

Jätetty ja ex-aviomiestään takaisin odottava Helena (Milka Ahlroth) lähtee rahavaikeuksissa ponnistelevalle luomutilalle viettämään, tai itse asiassa pakenemaan, perinteistä joulua Ulli-ystävänsä (Mari Rantasila) kanssa. Joulumaahan on saapunut samalle pakoreissulle myös muuan Oiva (Martti Suosalo). Unnan (Anna Paavilainen) ja Tuuren (Eero Ritala) tilalla ikävä entiseen toisilla unohtuu ja toisilla vahvistuu, mutta joulu muodostuu varsin perinteiseksi, joskin loppujen lopuksi melko kaoottiseksi. Elokuvan kaaos ei ole tapahtumaketjujen ilotulitusta, vaan hyvin vähäeleistä ja hiljaista kipua. Pyhäpäiväpaletin sinetöi Tommi Korpelan tulkitsema Helenan ex-mies, joka osoittaa tarinassa sen, että joidenkin asioiden on valitettavasti pakko pysyä ennallaan.

Pelkistetylle ja pienistä elementeistä koukkunsa rakentavalle tarinalle tyypillisesti draamaa täytyy järjestää väkisin, ja siltä se osin myös Joulumaassa näyttää. Joitakin realistinen kuvaus voi puuduttaa, mutta toisaalta on valtavan kaunista, kuinka elokuva tuo esiin elämän sellaisena kuin se on. Ei aina niin jännittävänä, mutta hauskana, ja vähän kipeänäkin.

Viisauksia tuputtamatta Joulumaa yrittää kertoa, että vanhemmiten moni asia helpottuu, mutta toisaalta monet solmut pysyvät aivan yhtä tiukkoina. Joulumaan ehdoton ansio onkin se, kuinka teos kuvaa peräkkäisten sukupolvien välistä kuilua. Elämä ei lopu – elokuvan sanoin – vituiksi menneeseen jouluaattoon tai keski-ikään. Siitä se vasta alkaa, jos siihen jaksaa uskoa. Jouluaaton yksinäisyys- ja viranomaistehtävätilastoja katsoessa siihen on pakko uskoa.

Joulumaa elokuvateattereissa 1.12.2017 alkaen.

Minkälaisista jouluelokuvista pidät? Kannattaako juhlapyhiä käsitteleviä elokuvia edes tehdä? Piditkö Joulumaasta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Arvokas joulu – kenelle?

Possuille lisää piehtarointitilaa vai pienelle lapselle joulun ainoa lahja käteen? Karkea rinnastus, mutta jos ei ole mahdollista auttaa kaikkia, kannattaa miettiä tarkkaan, mihin avunantonsa kohdistaa.
DSC_0061.JPG”Kun joulun aikaa juhlitaan, ja joululaulut lauletaan, niin muistakaa myös lasta, jota toiset muista ei”, todetaan klassikkojoululaulussa Tuleehan joulu sinunkin kotiin. Arvatenkin kappaleessa puhutaan siitä lapsesta, joka joulunäytelmissä köllöttelee seimessä. Havaintojeni perusteella joulun kristilliseen sanomaan liittyvät muistamiset ovat ihmisillä suhteellisen hyvin hallussa. Mutta joulu ei todellakaan silti saavu kaikkien kotiin, koska on niin paljon unohdettuja lapsia tai sellaisia, joille joulun kotiin tuominen ei jostakin syystä ole mahdollista.

Hyväntekeväisyyskampanjat näyttävät aktivoituvan joulun aikaan. Yleensä kampanjakohteena ovat joko lapset tai eläimet. Animalian Lahja eläimille -kampanjan verkkokaupasta voi ostaa esimerkiksi kivunhoitoa eläimelle. Kaunis ajatus, joka ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö voisi auttaa ihmisiäkin. Esimerkiksi nuorkauppakamarien järjestämä Joulupuu-keräys toimittaa lahjoja vähävaraisille lapsille. Jos päätyy auttamaan vain yhtä kohdetta, täytyy punnita tarkkaan, minkälaista sanomaa valinnallaan viestittää, ja kenet jalustalle nostaa, jos nyt ylipäätään asiaa voi näin juhlavasti käsitellä. Joulun ainoa lahja lapsoselle vai kivuton elämä lehmälle, näin kärjistäen.

Ihmisten ja kyltymättömän ahneuden syytähän se on, että on päädytty siihen pisteeseen, että eläinpoloiset elävät sietämättömissä oloissa. Yhtään kesäkissaa ei kulkisi yksin kaduilla, jos kaikki tekisivät vastuullisia valintoja. Eläinrääkkäys on sairasta, ja turkistarhaus kerrassaan turhaa. Tuotantotilojen olosuhteet pitäisi muuttaa pysyvästi, tai luopua koko tuotannosta ja siirtyä kasviravintoon. Mutta silti olen sitä mieltä, että joulun aikaan hyväntekeväisyys pitäisi kohdistaa minkkivauvojen sijaan ihmislapsiin. On tosin surullinen ajatus, että vain jouluna voisi tai jaksaisi auttaa ja antaa omistaan. Ideaalitilanteessa hyväntekeväisyyttä pitäisi tehdä joka päivä, sillä oikeasti se ei vaadi sesonkia tai edes veronpalautusrahoja.

Mielestäni paras tapa auttaa on osallistua Joulupuu-keräykseen, joka toimittaa muun muassa sosiaalihuollon avulla lahjat lapsille. Idea on ostaa kohdehenkilölle paketti, joka palautetaan keräyspisteelle. Helppo ja mutkaton tapa auttaa; kyyninen vaistoni uskoo siihen, että valitettavan usein rahakeräyksissä nimittäin riihikuiva päätyy johonkin muuhun kuin mihin oli tarkoitus. Joulupuu-kampanjassa hyväntekeväisyys tavoittaa kohteensa varmasti.

Joulupuu-keräyksestä voi lukea enemmän kampanjasivuilta, joissa on näkyvillä myös keräyspaikat. Tampereella keräys päättyy 10.12.2017. Marssin itse ensi viikolla pakettiostoksille, ja yritän muistaa, miltä tuntui olla 7- tai 14-vuotias. Yllättävän jännittävää itse asiassa.

Pieni paketti pelastaa lapsen joulun. Eläimille lahjan voi antaa siten, että muuttaa pysyvästi omia elintapojaan.

Julkaisen jokaisena adventtina jouluun liittyvän pohdinnan. Kaikki tekstit voi lukea Joulukalenteri-tunnisteesta.

Osallistutko hyväntekeväisyyteen? Miten ja miksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Härkösen Valomerkki sammuu liian aikaisin

Anna-Leena Härkösen Valomerkki sukeltaa masennukseen ja eutanasiaan, mutta tarinassa niiden perimmäinen olemus jää ohueksi. Mielenterveydestä on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja sen todistaa myös Härkösen uusin.
9789511313717_preview.jpg;jsessionid=cowdtm4bgvud16lm84tf3hnogKuva: Otava

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka rypee luomistuskan aktivoimassa masennuksessa. Hän piehtaroi käsikirjoituksensa kanssa päivät nukkumisen, kokkauksen ja lääkenapostelun lomassa. Aviomies Sakke yrittää parhaansa, ja Ella-tyttärellä on jo oma elämä. Valomerkki seuraa Anitan kamppailua arkisena näyttäytyvää masennusta vastaan, johon tummuutta tuo Anitan toive: josko joku ystävä suostuisi avustamaan häntä kuolemisessa.

Masennus on vaikea aihe, koska se on niin monimutkainen ja monisyinen tila. Ylipäätään on vaikea kuvailla sitä neutraalisti ketään loukkaamatta. Valomerkissä masennus esitetään kuitenkin Anitan pään sisällä käytävänä vuoropuheluna, ja sitä se varmasti monen kohdalla onkin. Valomerkin suurin anti olisikin eutanasiakysymyksen käsitteleminen, mutta teos keskittyy vatvomaan Anitan masennusta, joka esitetään melko väkinäisenä ja pintapuolisena, ja siksi se vie mielenterveydellistä uskottavuutta.

Mikään syy masennukseen ei ole toista huonompi, mutta yleisesti mielenterveysongelmien vyyhtiä ajatellen tuntuu pinnalliselta ja jopa loukkaavalta esittää, että masennukseen vaipuisi yksinomaan luomistuskan vuoksi. Toki kirja käsittelee päähenkilönsä historiaa muistojen tasolla, muttei tuo esiin mitään selitystä. Aina sellaista ei edes ole, mutta on vaikea uskoa, että kirjan kirjoittaminen itsessään veisi ketään syviin vesiin.

Härkösen romaaneissa minäkerronta toimii lähes aina, mutta Valomerkissä masentuneen vuoropuhelu keskittyy lähinnä siihen, kuinka Anita pohtii nukkumista, lääkkeiden ottoa, kokkaamista ja kaivelee menneitä. Sitähän masennus voi myös olla, eikä se tietenkään tarkoita välttämättä radikaaleja tekoja tai aktiivista itsetuhoisuutta. Anitakin vain fantasioi eutanasialla.

Härkönen on selvästi kuitenkin onnistunut löytämään tabun, koska masennuksesta on vaikea kirjoittaa romaania, ja yhtä vaikeaa on myös kirjoittaa arvostelua masennusaiheesta tekemättä yleistyksiä. Toisin kuin Härkösen muut teokset Valomerkki ei onnistu tavoittamaan sellaista yleistä tasoa, joka koskettaisi laajasti ja toisi henkilöhahmojen äänellä esiin ilmiön monet kasvot. Valomerkissä se olisi mahdollista, jos eutanasiaan keskityttäisiin oikeasti, eikä sitä jätettäisi Anitan avustuspyyntöjen mankumiseksi ja arkipuuhailuksi.

Varo juonipaljastuksia: lyhyt ja nopea pelastus

On epäuskottavaa esittää, että synkät ajatukset katoaisivat, kun saa lupauksen toisen läsnäolosta kuolemanhetkellä. Anita saa rämmittyä masennuksesta pois, kun hänen kirjansa käsikirjoitus on liki valmis, mutta ennen kaikkea siksi, että hän vapautuu ikävän ystävyyssuhteen ikeestä ja siksi, että hän tapaa toisen itsetuhoisen, jonka hän toimittaa hoitoon. Kaikki tapahtuu kirjan ajassa parin päivän sisällä, ja siksi teos loppuukin kuin seinään. Masennuksen monikasvoisuuden vuoksi on turha lähteä arvottamaan sitä, mikä kenetkin pelastaa, mutta on erikoista, että suosta voisi nousta kymmenissä tunneissa. Vai voiko? Kerro sinä!

Valomerkin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei se onnistu luomaan lukijan ja Anitan välille suhdetta, mikä johtuu pinnallisesta käsittelytavasta. Se ei myöskään herätä pohtimaan masennusta, eutanasiaa ja niiden välistä suhdetta. Oikeastaan teoksen edetessä ei edes kiinnosta, miten Anitalle käy. Ei tee mieli ottaa varaslähtöä kirjan viimeiselle sivulle katsoakseen, porskuttaako rouva vielä hengissä vai joko valomerkki on räpsähtänyt.

Minkälaisia ajatuksia Valomerkki herätti sinusta? Entä masennus aiheena ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

6 vinkkiä Kiinaan matkustavalle kasvissyöjälle

Lonely Planetin ennustuksen mukaan Kiina on yksi vuoden 2018 hittikohteista, ja olettaa saattaa, että matkailu myös maan läntiseen, vähän syrjäiseen osaan kasvaa. Niin kasvavat myös ruokavaliovaatimukset. Kasvissyöjän osa, vegaanista puhumattakaan, meidän näkökulmastamme kielitaidottomassa Kiinassa ei ole helppo. Muutamalla mielessä pidettävällä muistutuksella pääsee onneksi matkalla alkuun.
KangdingKangdingDanba1. Hanki paperilappu, jossa ilmoitetaan ruokavaliosi
Turha haaveilla, että toimivan sepustuksen löytäisi internetistä etukäteen. Kiinan kieli jakautuu niin moniin murteisiin, etteivät ihmiset välttämättä ymmärrä toisiaan hyvin ainakaan kirjoitettuna. Siksi lappu on syytä hankkia paikan päältä. Kannattaa tarttua hihasta ensimmäistä ja ehkä ainoata englannin kielen taitoista ihmistä, jonka matkallaan kohtaa. Joskus lappunenkaan ei auta, sillä joidenkin luku- ja kirjoitustaito on heikko. Lapun kannattaa olla siksi mahdollisimman selkeä: ”Ei nautaa, ei kanaa, ei possua, ei kalaa, ei mereneläviä.” Lonely Planetin eri kielialueiden sanakirjoista voi olla apua, mutta itselleni ne eivät ole olleet ruokavaliosanaston osalta hyödyllisiä.

2. Älä tilaa mitään sokkona
Olisihan se mukavaa, jos voisi tilata listoilta mitä tahansa. Selvää onkin, että maassa, jossa kuuluisa sanonta ilmoittaa kaikkien nelijalkaisten, paitsi pöydän, olevan syötävää, ei todellakaan tilailla mitä sattuu. Englanninkielinen menu on harvinaisuus, ja suuri onnenpotku, jos sellaisen löytää. Usein tosin se tarkoittaa sitä, että ruokapaikka ei aivan autenttinen ole. Jos tilaa sokkona listalta jotakin, eteen tullut ruoka täytyy hyväksyä. Ruoan jättäminen on rumaa.

3. Käytä järkeä ruokapaikan ja ruokalajin valinnassa
Ruoka on todella edullista Kiinassa. Se on niin halpaa länsimaiseen tulotasoon nähden, että on aivan turha alkaa laskemaan pennejä. Kannattaa valita ruokapaikka, jossa käy paljon paikallisia ja jonka vihannekset näyttävät tuoreilta; ne ovat usein näytillä ravintolan puolella. Kasvisruokailijan suurin ongelma on se, ettei vihanneksia välttämättä kuumenneta tarpeeksi hyvin, mikä lisää bakteeririskiä, vaikka tässä asiassa lihansyöjät ovat ahtaammalla, sillä lihan on syytä olla valmistettu loppuun asti.

4. Pidä kiinni suosikkiravintolastasi
Olisi kiehtovaa testata kaikkia mahdollisia erikoisravintoloita kaupungeissa. Mutta tosiasia on se, että miljoonien asukkaiden kaupungeissa kannattaa ymmärtää oma pienuutensa. Mieti, kuinka paljon on 30 miljoonaa asukasta! En siis suosittele taksisekoilua ympäri kylää. Kannattaa pitää kiinni hyväksi havaitusta ravintolasta tai kojusta, jossa jo oma ruokavalio muistetaan. Samalla tulee osoittaneeksi kunnioituksena paikallista yrittäjää kohtaan. Kun vierailee toistekin, antaa kojun pitäjälle parhaimman palkinnon. Jos päätyy paikkaan, jossa kasvisruokavaliota ei selvästikään ymmärretä, turha alkaa vääntää. Vaihda paikkaa.

5. Hyväksy se, ettei kasvisruokavalio ole osa paikallista kulttuuria
Vaikka ravintoloitsija tai kojun pitäjä ymmärtäisi, mitä lapussa, lukee usein viesti ei mene perille siksi, ettei kasvissyöntiä pidetä vaihtoehtona. Liha symboloi voimaa ja miehisiä kykyjä, ja siksi etenkään miesten ei oleteta olevan kasvissyöjiä. Reissuun lähtiessä kannattaa siis hyväksyä se, ettei ruokailu ole helppoa. Markettiruokailun varaankaan ei kannata laskea, koska niistä harvemmin löytää hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä kummempaa kasvisruokailijalle. Ei reissua kannata tuhlata siihen, että keittää nuudeleita reistailevalla vedenkeittimellä huoneessaan. Tilanne länsimaisesta näkökulmasta tunnetuissa kaupungeissa, kuten Pekingissä ja Shanghaissa, voi olla parempi, mutten lähtisi luottamaan kielitaitoon ja valinnanvaraan sielläkään.

6. Kunnioita ruokaa ja ole valmis joustamaan
Positiivista on se, että tofua kyllä saa Kiinasta, mutta se nähdään liharuoan osana. Ainakin itselleni sen tilaaminen pelkiltään on osoittautunut hankalaksi, mikä johtuu kulttuurierosta. Usein kasvisruokana tarjoillaan vihreitä vihanneksia, kuten paksoita ja pinaattia, kananmunaa ja tomaattia, paistettua riisiä ja harvinaisena herkkuna tofua. Kiinan-reissujeni aikana en ole ollut tietoisesti vegaani, mutten tosin kotonakaan syönyt munia tai maitotuotteita oikeastaan koskaan, mutta Kiinassa munaruoat söin mukisematta, koska muutakaan ei ollut. Sen voi arvata, että katukojujen munat eivät ole eettisesti tuotettuja luomumunia, ja siksi ne etovat. Ruoasta nipottaminen muuten on älytöntä, koska reissun päällä asettuu kontekstiin se, että toisilla on varaa mässäilyyn, ja toisilla ei ole varaa yhtään mihinkään.

Kun taas jonakin päivänä matkustan Kiinaan, joudun pohtimaan omia joustovarojani. Aiemmin rajani meni siinä, etten syö minkäänlaista lihaa, mutta seuraavaksi täytyy miettiä muna-asiaa. Oma valinta on lähteä matkaan syrjäseudulle, ja siksi omissa valinnoissa täytyy olla varaa joustoon. Jos ei ole, kannattaa matkustaa muualle. Maailmassa on liki 200 itsenäistä valtiota, josta valita.

Kirjoitin tammikuussa 2016 ruokakokemuksistani Vietnamista.

Missä menee ruokavaatimustesi rajat reissussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa