Historia ja herkut väijyvät vierailijaa Tallipihalla

Ei kannata säikähtää. Helmikuun pahimman pakkasjakson jälkeen puiden oksilla lepäävä raskas lumi ei tee oikeutta Tallipihan miljöölle. Kesän riemukkaana retkikohteena ja joulun ykköstunnelmointipaikkana tunnettu Tallipiha on auki ympäri vuoden, joten paikkaa ei kannata hylätä vuoden tylsimpinä kausinakaan.
DSC_0073 (2)DSC_0091DSC_0077DSC_0078DSC_0080DSC_0094DSC_0093 (2)DSC_0103DSC_0096DSC_0095DSC_0072DSC_0086 (2)DSC_0087Vähän nolottaa. Vasta Amuriin muutettuani päädyin ihastelemaan Tallipihan tunnelmaa – ja silloinkin vain sattumalta kauppareissulla. Tallipiha on kuin pienoismalli vanhasta maailmasta. Eikä ihme, sillä siitä ei ole kuin reilut 100 vuotta, kun Tallipiha tunnettiin ihan vain tallipihana ja sitä käytettiin siihen, mihin nimi viittaa. Aluetta hallinnoivat aikoinaan Nottbeckit, joiden palatsin vieressä, entisillä Finlaysonin mailla Tallipiha edelleen nököttää.

Entisestä ajurikorttelista muodostuva Tallipiha kätkee nykyään sisälleen paljon muuta kuin hevosen jätöksiä ja kolisevia vankkureita. Satunnaisten pihamyyjäiskoppien lisäksi alueella on muutama pieni puoti, jotka myyvät pienyrittäjien tuotteita. Sellaisenaan nähtävyys on jo Tallipihan suklaapuoti, joka on täynnä pikkuruisia suklaisia herkkupaloja ja muita namusia sekä kahveja ja teepaketteja. Puotien tunnelmaa on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta todettakoon, että Tallipiha on todella onnistunut tavoittamaan jotakin oleellista vanhasta maailmasta ja pikkupuotien perimmäisestä sielusta. Vuodenajan mukaan nähtävillä on myös eläimiä, esimerkiksi kesällä kanoja, ja taannoin talvella tallissa majaili lampaitakin. Hevosvankkurit kuljettavat turisteja kesäaikaan suoraan Tallipihan edestä. Milloinkohan saisi itse aikaiseksi hypätä kyytiin?

Kesä on markkinoiden mahtiaikaa, mutta Tallipiha ei onneksi sulje oviaan pakkasillakaan. Alue on siitä poikkeuksellinen retkikohde, että se toimii yhtä hyvin talvella kuin kesällä, vaikka alkuvuodesta jäätelökojujen tiskiä reunustaakin pakkasen muotoon valama lumikasa. Pienet puodit ja sympaattinen kahvila ovat kohteen ydin, joka kestää talven. Ei aina tarvitse lähteä Kanarialle tai laskettelurinteeseen lomaillakseen. Citylomailu kunniaan! Jos ei kunnon irtiottoa ehdi tehdä, Tallipihan kahvilassa voi käydä myös lounaalla tai ainakin nauttimassa narisevista lattioista, sumpista ja piirakoista.

Joskus Tallipihalla voi ihan alkaa vapisuttaa. Se johtuu vain siitä, kuinka historia on lähellä. Sen lisäksi, että Tallipiha on mahtava retkikohde ympäri vuoden, on se myös mieletön osoitus siitä, kuinka vanhaa kannattaa hyödyntää nykyajan kaupunkikuvamarkkinoinnissa. Ajattele, ettei todellakaan ole kauaa siitä, kun hevosvankkurit parkkeerasivat pihan reunaan ja Nottbeckit katselivat palatsistaan ratsutalleilleen. Se kaikki on mennyttä, vaikkei siitä ole kuin yksi ylipitkäksi venynyt ihmisikä. Vielä vähemmän on siitä, mitä pihan takana lymyilevä Näsilinna on saanut kokea tasan sata vuotta sitten.

Vähintä, mitä nyt voi tehdä kunnioittaakseen historiaa, on se, että luo sitä ja jatkaa Tallipihan tarinaa tukemalla oikeasti hienoa kulttuuritoimintaa.

Tallipihan kahvila on avoinna joka päivä arkisin klo 9–18 ja viikonloppuisin 10–18. Puodit ovat avoinna arkisin klo 11–18 ja viikonloppuisin 11–16. Perille löytää navigoimalla osoitteeseen Kuninkaankatu 4, Tampere. Näsilinnassa sijaitseva Museo Milavida on auki viikonloppuisin, mutta laajentanee jälleen kesällä aukioloaikojaan.

Oletko jo käynyt Tallipihalla? Miten Tallipihaa voisi kehittää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilannekatsaus proosateokseeni – kaupan päälle vinkkejä vasta-alkajalle

Kolme on jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon siihen, että todella julkaisen proosateoksen. Haaveilemalla ei näppäimistö kulu, joten vapaa-ajalla tehtävä teos vaatii kärsivällisyyttä ja yksinäisyyttä läppärin edessä.
DSC_0003DSC_0006DSC_0008Pöytälaatikkokirjoittajia on yhtä monta kuin on pöytiä, laatikoita ja kirjoittajia. Teoksen julki saattaminen taasen on sekoitus taitoa, työtä ja tuuria. Harvalla on kaikki kortit pakassa jo valmiiksi.

Onkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Täytyy joko rustata illat hiljaa kuvitteellisen öljylampun alla ja tulla ulos Finlandia-teoksen kanssa tai sitten voi kertoa rehellisesti kirjoittamisesta, ja toivoa, että joku löytää oman työn tuloksen siten.

Jos rahallista korvausta ei oteta huomioon, kirjan suurin täyttymyshän on tulla julki. Silloin vanhanaikainen kustantaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Jos kustantajaa ei löydy, voi harkita itsenäistä verkkojulkaisemista, joka on käytännössä ilmaista. Jotakin mystistä kirjoihin täytyy kuitenkin liittyä, sillä mikään ei silti tunnu samalta kuin se hetki, jolloin saa oman teoksensa käsiin ihan oikeasti. Sellaisen teoksen, jolle on proosalajissa antanut kaikkensa.

Missä mennään?

Teoksessani on 33 lukua, joista olen kirjoittanut noin puolen sivun kuvaukset. Olen nimennyt keskushenkilöt, ja tehnyt muistiinpanot niiden luonteista, suhteista ja ammateista, vaikka henkilöitä ei ihan tuhottomasti olekaan.

Omiin tapoihini kuuluu se, että kirjoitan lähtökohtaisesti täysin valmista tekstiä. En kirjoita sillä ajatuksella, että palaan korjaamaan tekstiäni, vaikka se onkin myöhemmin välttämätöntä varmasti. Haluan myös edetä kronologisesti alusta loppuun, joten olen aloittanut kuuliaisesti ensimmäisestä luvusta. Nyt menossa on kolmas. Liuskoissa mitattuna luvut ovat viidestä kahdeksaan sivua, mikä vastaa hieman suurempaa kirjan sivumäärää, sillä yksi kirjan sivu on tyypillisesti noin 1800 merkkiä sisältäen välilyönnit. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, joten hyvinä hetkinä yksi luku syntyy työpäivän jälkeen, kun taas huonoina ei tapahdu mitään. Keskivertoinspiraation päivinä etenen yhdessä luvussa kohtaus kerrallaan.

Kronologiseen etenemiseen silloin tällöin yrittää tehdä särön innostuminen jostakin kielikuvasta tai mehukas tarina, jonka tiedän voivani mahduttaa kirjaan. Tällöin kaivan esiin muistikirjani tai kirjoitan elektroniseen muistilappuun pätkän valmiiksi, jotta sen voi kaivaa oikean hetken koittaessa esiin.

Kustantamoonhan voi periaatteessa ottaa yhteyttä jo, kun kirja on alkutekijöissään, mutta omalla kohdallani uskon lopputuotteen voimaan, vaikka se vaatisi muutoksia niin kuin yleensä lähes kaikkien käsikirjoitusten kohdalla käy. Siksi kirjasta tulee kirja vasta, kun se on kustannettu. Siihen asti kaikki ovat käsikirjoituksia. (Puhun koko ajan siis ikään kuin virheellisesti kirjasta.)

Kirjoita, kirjoita, kirjoita

Kuulostaa tietenkin aika hölmöltä, että jakelen vinkkejä proosakirjailijoille ilman, että olen itse julkaissut yhtään mitään kaunokirjallista. Mutta kirjoittanut olen. Ja paljon. Ja kaikenlaista: lehtijuttuja, radioreportaaseja, blogeja, kritiikkejä, gradun, kaksi runokokoelmaa, kaksi historiikkia ja kymmeniä novelleja. Kirja on projekti – ärsyttävän kapulakielisesti sanottuna. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ja proosassa monipuolisesta taustasta on hyötyä, kunhan muistaa jättää ammattimaneerit pois kyydistä heti ensimmäisellä pysäkillä.

Vinkkejä vasta-alkajalle:

  • Mitä haluat sanoa teoksellasi? Proosateos on vain peräkkäin aseteltuja sanoja, jos ne eivät yhdessä muodosta sanomaa. Tavallinenkin tarina kertoa suuresta teemasta. Sanat ovat kauniita sellaisenaan, mutta käsikirjoituksen voima on ideassa.
  • Eletty elämä on parasta. Varasta tosielämän tarinat ja lausahdukset. Salakuuntele keskusteluita häikäilemättä. Bussimatkat ovat loistava paikka korvien höristelylle. Ajattele ympäristöä kirjan näkökulmasta, ja kuvittele, mitä päähenkilö tekisi tutuilla seuduilla.
  • Hyödynnä omalaatuisten läheisten piirteet. Kannattaa olla kuitenkin kohtelias, jotta läheisiä on vielä kirjan julkaisunkin jälkeen.
  • Suunnittele. Harva rykäisee 300-sivuisen draaman yhdeltä istumalta improvisoiden. Proosaan kannattaa suhtautua kuin mihin tahansa hyvään tekstiin: jäsentele sisällöt, tee tarkat rajaukset ja aseta selkeä tavoite. Suunnittele lukusisällöt, ja tee alustava käsikirjoitus.
  • Kanna mukana muistikirjaa. Puhelimen muistilista ei tunnu yhtään samalta, ja ohjaa yleensä harhapolulle selailemaan luurin muita sisältöjä. Parhaat hetket kannattaa taltioida vanhakantaisesti kynällä. Suosittelen edes kokeilemaan!
  • Kaikkia teoksia ei julkaista. Se on tosiasia. Mutta aina joku julkaistaan.
  • Kirjoita silloinkin, kun ei oikein huvittaisi. Yritä edetä kronologisesti. Taito jalostuu, kun sitä tekee silloinkin, kun luulee, ettei luista. Aina voi korjata. Kronologisesti eteneminen pitää ajatukset kasassa.
  • Kirjoita niin kuin kirjoittaisit itsellesi, mutta niin, että sen voisi lukea koko maailma. Rahasta tehdään paljon asioita, ja myös kirjoitetaan, mutta parasta jälkeä syntyy, kun kirjoittaa niin kuin ei olisi pakko. Se tunne kannattaa hyödyntää niin pitkään kuin mahdollista.

Lopuksi täytyy muistuttaa, että niin tärkeä kuin proosateokseni minulle onkaan, on parasta kuitenkin elämä, joka tapahtuu kirjan sivujen ulkopuolella. Sitä ei kannata unohtaa. Kirja on ykkösluokan piletti pakomatkalle, mutta sillä ei tee yhtään mitään, jos lähtöpisteessä mikään ei ole mallillaan.

Ensimmäisen osan kirjakuulumisistani voi lukea täältä.

Haaveiletko kirjan kirjoittamisesta? Mitä haluaisit tietää kirjoittamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa