Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesän edulliset kulttuuritärpit Tampereelle

Kulttuurihuvit saattavat niellä yllättävän paljon rahaa, etenkin jos reissuun lähtee perheenä. Tampereella on onneksi tarjolla paljon edullista kulttuuripuuhaa. Nämä vinkit sopivat erityisesti aikuisille, pariskunnille ja perheille, joissa on jo isompia lapsia.DSC_0042DSC_0041Edulliset museot ja ilmaiskierrokset

Milavida

Jos joku antamistani vinkeistä täytyy hyödyntää, on se ehdottomasti Milavida. Ensinnäkin Milavidan perusnäyttely Von Nottbeckit tuo upeasti esiin Tampereen historian aristokraattien näkökulmasta. Koskettavinta on se, kuinka suuret varallisuus- ja elämänlaatuerot olivat vielä reilut 100 vuotta sitten. Nottbeckien näyttely hivelee myös krumeluureista pitävien harakoiden silmiä, sillä esillä on runsaasti perheen omaisuutta. Näyttelyyn rakennetut nuket ovat pelottavan aidon näköisiä.

Toiseksi Milavidaan on syytä poiketa siksi, että museo tarjoaa myös lipun hintaan sisältäviä yleisöopastuksia, kuten katsauksen Milavida-palatsin arkkitehtuurin historiaan ja ohjatun kierroksen Nottbeckien perusnäyttelyn. Erityisesti suosittelen kuitenkin Palatsin puistossa -kierrosta, jossa käydään läpi Näsinpuiston historiaa. Kierros kestää vajaat kaksi tuntia, ja samalla saa mukavasti liikuntaa mäkinousujen ansiosta. Opastus kertaa Näsinpuiston historian siitä lähtien, kun puisto oli pelkkä työmiesten juottokallio aina Milavidan nykyhetkeen saakka.

Aikuisten lippu Milavidaan maksaa seitsemän euroa ja opiskelijat pääsevät sisään kolmella eurolla. Pääsylipun hintaan kuuluvat näyttelyt ja lipun lunastaneille tarkoitetut yleisöopastukset.

Työväenmuseo Werstas

Työväenmuseo Werstas sijaitsee Finlaysonin sisäpihalla sen verran syrjäisessä paikassa, ettei sinne eksy vahingossa. Museo on maksuton, ja paikan päällä voi käydä nauttimassa läpileikkauksen Tampereen ja kaupungin ihmisten elämästä teollistumisesta saakka. Werstas sopii mielestäni erityisesti sellaisille historiasta kiinnostuneille henkilöille, jotka eivät vielä ole ehtineet penkoa mennyttä aikaa yksityiskohtaisesti. Edistyneempiä historiaharrastajia museossa viihdyttävät erityisesti näyttelyn sisään ujutetut tehtävät.

Samalla reissulla voi käydä tutustumassa myös Finlayson Art Areaan, jossa ainakin viime aikoina on nököttänyt valtava Miina Äkkijyrkän lehmäteos.

Vapriikki

Museokeskus Vapriikissa on tarjolla perhelippu (kaksi aikuista ja kaksi alle 18-vuotiasta lasta 30 eurolla), joka laskee vierailijakohtaista hintaa mukavasti. Tampere tunnetuksi -passin haltija voi myös hyödyntää kaksi yhden hinnalla -tarjouksen. Vapriikki ei syyttä ole museokeskus, sillä museossa on vaihtuvien näyttelyiden lisäksi muun muassa pysyvä Jääkiekkomuseo, Mediamuseo Rupriikki, Luonnontieteellinen museo, Suomen pelimuseo, Postimuseo ja Kivimuseo.

1Tallipiha

Minusta iki-ihana Tallipiha on noussut viime vuosina aivan uuteen loistoon, tai ainakin sen markkinointi on aiempaa näkyvämpää. Hyvä niin, sillä Tallipiha on helposti lähestyttävä miniatyyrimaailma, jossa nykyaika unohtuu. Tallipihalla on lukuisia pieniä sisustuspuoteja, järisyttävän herkullinen suklaapuoti, vierailevia käsityömyyjiä ja kahvila sekä jäätelökojut terasseineen. Pihalla on myös lapsille karuselli, ja usein myös ponitalutuksia tai paikalla hääriviä maskotteja. Mitä Tallipihalla vierailu maksaa? Ei mitään! Paitsi tietysti kahvila- ja puotiostokset täytyy kustantaa omasta pussista.

DSC_0019 (3)Näköalapaikat

Periscope

Harvemmin ravintolassa voi lounastaa maksutta, mutta Periscopen melko maltillisilla hinnoilla saa ruoan lisäksi katsella Tamperetta uudesta näkökulmasta. Jo pelkällä drinkin tai kahvin hinnalla voi pujahtaa kattoterassille ihmettelemään Tamperetta lasiaidan läpi.

Pyynikin näkötorni

Munkki pari euroa ja ylös näkötorniin kolmella eurolla? Sanoisin, että aika huokea hinta herkutteluhetkestä ja turistielämyksestä.

beiPispala

Café Pispala

Café Pispala sijaitsee Pispalan sydämessä Pispankadulla. Tulikohan toistoa tarpeeksi? Hintataso kahvilassa on melko korkea, mutta paikan tunnelma on sen väärti. Piskuisessa Café Pispalassa on myös A-oikeudet ja rinneterassi, joka ohikulkumatkojeni perusteella on varsin suosittu. Alkoholitarjoilusta huolimatta paikka ei ole baari sellaisessa merkityksessä kuin sen voi ymmärtää, vaan meno on siistiä ja sivistynyttä. Olen kuullut myös kehuja paikan brunssista, joka sopii erityisesti sekasyöjille.

Vaakon nakki

Legendaarinen Vaakon nakki on rehellinen grillikioski, jossa hinnat ovat kohtuulliset ja menu melkein yhtä pitkä kuin jono luukulle. Kannattaakin varautua odottamaan, sillä grillin suosio näkyy pihan poikki kiemurtelevana asiakasletkana. Vaakko on ottanut tarjontaansa nyt myös aiempaa laajemman vegeruokalistan, ja myös vegaanisia annoksia on saatavilla. Hampurilaisessaan he käyttävät Vegemin seitanpihviä. Nam!

Näköalapaikka

Ilman vaivalloista vääntämistä peritamperelaisista näköaloista pääsee nauttimaan Pispalan näköalapaikalta, josta moni Pispala-aiheinen taulukin on kuvattu. Alueella on muutama penkki, leikkipuisto vieressä, Lauri Viidan synnyinkoti lähellä ja sisällissodan punaisten muistomerkki näkyvällä paikalla. Kartassa paikka on merkitty Pyykkimettän puistoksi, mutten tiedä ketään, joka nimeä käyttäisi. Minun Pispalassa asumisestani tosin on jo 25 vuotta.

Uittotunneli ja kahvila

Pispalasta pääsee kävelemään suoraan uittotunneliin, joka on hiljattain kunnostettu. Tunnelin päässä odottaa kahvila, jossa kuulemani mukaan huomioidaan myös erityisruokavaliot.

Muuta

Rantatie ja Ranta-Tampella

Tampellan taakse, aivan Näsijärven rantaan valmistuu kovaa vauhtia Ranta-Tampellan uudisalue. Jos mielessä on liikunta rauhoittavissa maisemissa, kannattaa lenkille lähteä Särkänniemen juurelta Mustanlahden satamasta, josta alkaa uudenveroinen asfaltti kohti Naistenlahtea ohi Ranta-Tampellan. Matkaa voi jatkaa suoraan Rauhaniemeen, jonka voi kiertää ympäri palaten takaisin lähtöpisteeseen samaa maisemareittiä. Alueeseen kannattaa tutustua juuri nyt myös siksi, että vielä on mahdollista katsella autioitunutta, tunnelin tieltä hiljentynyttä Rantatien autokaistaa ja samalla nähdä, kuinka Tampere muuttuu Ranta-Tampellan kohotessa.

Särkänniemi

Mitä olisikaan Tampere-vinkit ilman Särkänniemeä? Suosittelen Särkänniemeä siksi, että alueelle pääsee maksutta, ja sen takia vanhojen veresteleminen tai lasten touhujen katseleminen on edullista. Särkänniemi on myös tänä vuonna huomioinut entistä paremmin erityisruokavaliot, joten millä tahansa kokoonpanolla uskaltaa lähteä liikenteeseen. Yksi asia tosin harmittaa minua. Ainoa laite, johon olisin halunnut mennä, olisi ollut Taikajoki, mutta se on kuulemma poistettu jonkun paljon muodikkaamman tieltä.

Mihin sinä suuntaat kesällä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näin valehtelen kirjoittamisesta netissä

Jos korvista tulee ulos jo blogihuijaushaaste, kannattaa tarttua minun versiooni, joka on omistettu kirjoittajille ja kirjailijoille. Kirjoittajuus ja kirjailijuus ovat täysin vapaasti ymmärrettävissä tässä haasteessa.
DSC_0089.JPGTeen asioita siksi, että niistä saa hyviä kirjoituksia tai kohtauksia käsikirjoitukseen.
Kyllä ja ei. Ajattelen paljon blogiani, kun sovin lounastreffejä, ja pohdin usein myös sitä, mistä saisi inspiraatiota luovaan kirjoittamiseen. En toistaiseksi saa rahaa blogillani, joten napostelut on kustannettava itse, minkä vuoksi valitsen tarkoin ruokapaikat. Haen monipuolista hyötyä ravintoloilta ja kulttuuripaikoilta, mutta suunnitelmani eivät koskaan aja inhimillisyyden ohi. Jos lounasseuralaiseni haluaa johonkin niin sanotusti sopimattomaan paikkaan syömään tai muuten vaan vierailemaan, ei se liiemmin minua kiinnosta. Elämään mahtuu kokemuksia, joten niitä ehtii haalia myös blogiin ilman sen kummempaa suunnitelmallisuutta.

Teen asioita, joiden tiedän tuovan inspiraatiota kirjoittamiseen.
Ehdottomasti. Ei syyttä sanota, että jokaisen kirjailijan ensimmäinen teos kertoo omasta elämästä. Pelkään jo etukäteen sitä, suuttuvatko muut minulle. Olen onneksi värittänyt hyvin tummalla värikynällä juttujani, joten ketään ei voi tunnistaa. En varsinaisesti valitse vapaa-ajan touhujani kirjoittamiseen liittyvien hyötyjen vuoksi, mutta bongaan elämäni filminauhalta hetket, joita tiedän hyödyntäväni vielä myöhemmin.

Siloittelen elämääni julkaisemissani teksteissä.
Tietysti! En oikein tiedä, kuka enää tähän maailman aikaan, jolloin kaikki toivottavasti tuntevat some-etiketin, kirjoittaisi sosiaaliseen mediaan mitään sopimatonta. No, olemme tietysti nähneet, että sekin on mahdollista, mutta jos järki on päässä, osan pystyy pitämään itsellä. Myös luovassa kirjoittamisessa. Kirjoitan elämästäni, mutta toivon läheisteni näkevän, että kokemukseni ovat liioiteltuja.

Olen kaikista eniten avoinna, kun kirjoitan romaaniani. Sitä ei näe kukaan. Se ei joudu kenenkään arvioitavaksi. Vielä. Uskon, että sen muokkaaminen sattuu aikanaan. Siinä on myös eri tavalla auki kuin esimerkiksi pro gradussa. Gradu mittasi ajattelua, romaani kokemusten kiteyttämistä ja ilmaisemista. Hyväksyn sen, että olen vajavainen suurena akateemisena ajattelijana, mutta luova kirjoittaminen on paljon lähempänä sisintäni. Lyttäämällä luovat teokseni lyttää myös minut.

Kadun joitakin julkaisemiani kirjoituksia.
Kyllä. Tähän pitäisi tietenkin vastata, että mitään ei pidä katua, sillä kaikki kokemukset kasvattavat. Eihän se niin mene. Joskus nolottaa ja joskus moka on niin kamala, ettei siitä voi keksiä mitään hyvää. Joitakin blogikirjoituksiani kadun, ja muistaakseni olen pari poistanut. Toinen oli rohkea, ja toinen kirjoitettu sillä tavalla liioitellen, etten ollut varma, aukeaako tekstin tarkoitus muille. Viime aikoina olen pohtinut paljon muutamien tekstien poistamista vuodelta 2015, mutten ole sitä vielä tehnyt, sillä toivon, että muut antavat minulle mahdollisuuden erehtyä ja näyttää, kuinka paljon olen kasvanut. En onneksi ole julkaissut mitään hirvittävän kamalaa, mutta sellaisia kirjoituksia, joihin en ole tyytyväinen. Punnitsen edelleen tarkkaan tekstit ennen julkaisua. Jos teksti läpäisee seuraavat seulat, sen voi lähettää mihin tahansa: mies, vanhemmat, muut sukulaiset, miehen vanhemmat, ystävät, työkaverit, entiset työnantajat, nykyinen työnantaja, tulevat työnantajat, yhteistyökumppanit ja mummi. Mummi tosin sillä erotuksella, että hän on varsin tiukka uskovainen, joten hänet lasketaan mukaan harkinnalla.

Kirjailijoiden elämä on glamourista.
Ei todellakaan! Glamour on mielestäni todella henkilökohtaista. Syysprinssi (2016) kiteytti hyvin sellaisen kirjailijaelämän, jota vielä nykypäivänäkin ihannoidaan, vaikka leffa kertoo 1970-luvusta. Tienaan suurin piirtein suomalaisen keskipalkan verran, joten aivan tähtisumuun sillä ei sukelleta, mutta elän kivasti. Pystyn hankkimaan kokemuksia, jotka tukevat unelmaani. Minulle glamouria olisi päästä vaikka mihin kirjajulkkareihin, mutta näillä natsoilla kutsuja ei ole vielä näkynyt ammatin suorituksen ulkopuolella.

Ajattelen hetket repliikkeinä.
Ehdottomasti! Korvani on nykyään aika pettämätön ikuistamisen arvoisille repliikeille. Rakastan paperista muistivihkoa, mutta repliikki-inspiraatioihin toimii paremmin kännykän muistio. Kirjoitan usein puhelimen muistioon mieleen painuneet, salakuunnellut repliikit. Yleensä jo konteksti luo käsikirjoituksen kohtaukselle miljöön. Välillä ihmettelen, mitä muistiinpanoni tarkoittavat, mutta ei sillä ole väliä. Tärkeintä on se, että niitä käyttää. Joskus.

Kirjoittamisesta ei koskaan voi tulla oikeaa työtä.
Olisipa se niin helppoa! Kyllä siitä voi tulla ihan oikea työ. Koulutukseni jo oikeuttaa toimimiseni journalistina, mutta muuten on ihan mahdollista edetä kirjoittajaksi ilman papereita. Sanan voima on sen verran suuri, ettei se vaadi viiden vuoden opintoja. Kirjoittamisen muuttuminen työksi vaatii kuitenkin ripauksen onnea, vaikka kuinka pöydällä lepäisi dekaanin leimaama paperi.

Saa kopioda! Kuulisin mielelläni muiden näkemyksiä rakkaasta leipälajistani. Kirjoittamisen saa ymmärtää, miten haluaa. Merkitse minut tekstiisi, jos toteutat haasteen.

Ovatko ketjuhaasteet täysin kuolleita? Kiinnostaako kirjoittamisesta lukeminen enää ketään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olohuone vallattu! Kansojen yhdistäjä vai roomalaishuvi?

Kesäkuun 14. päivä useimmissa olohuoneissa televisio alkoi hohtaa vihreänä, kun maailman suurimmaksi urheilujuhlaksi kutsutut jalkapallon MM-kisat saapuivat ilahduttamaan kotitalouksien arkea. Näissäkin karkeloissa riemun takana on muutakin kuin hymyä ja hattutemppuja.
DSC_0064.JPGTästä piti tulla perinteinen valitusmanifesti, mutta koska asiat eivät tunnetusti muutu parempaan murisemalla eikä minua itse asiassa rehellisyyden nimissä enää edes huvita purnata jalkapallon MM-kisoista ja niiden alituisesta äänisaasteesta olohuoneessani, olen päättänyt suhtautua pallokarnevaaliin tällä kertaa rauhallisen analyyttisesti.

Ihmiset osaavat pahoittaa mielensä yllättävän helposti. Ei tarvitse selata kisoja näyttävän Ylen Facebook-sivun julkaisuja kuin muutama taaksepäin, kun kirjoituksista käy ilmi tuohtumus siitä, että jalkapalloa näytetään televisiossa. Pelilähetykset ovat hitto menneet Pikku kakkosen ohjelma-ajan jyräämään! Lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä ja saattavat kasvaa kieroon. Huvittavaa on jo ylipäätään se, että ihmiset valittavat urheilutarjonnan laajuudesta. Maksuttomilta kanavilta sitä ei todellakaan näe liikaa. Näin sanon jopa minä, joka en ole eläessäni katsonut urheilua. Paitsi Jelena Isinbajevan ennätysponnistuksen vuonna 2005. Sekin johtui siitä, että olin kipeänä ja vuoteen omana viikon.

Ystäväni lähetti minulle kuvan miehestään pilkkomassa vihanneksia olohuoneen sohvalla. Sitä ei voinut tehdä muualla pelin vuoksi. Minun miehelläni on viime viikkoina ollut tapana karkailla lounaspöydästä olohuoneeseen kesken ruokailun. Puistoretket täytyy suunnitella pelien mukaan. Eilen kyttäsimme kelloa lähipuistossa, jotta kolmen minuutin pyörämatka ei vahingossakaan syö futisaikaa. Kävi kuitenkin niin, että kotiin palatessamme rappukäytävässämme haisi voimakkaasti palaneelta. Juoksimme asuntoomme ja jäljitimme kauhuissamme hajun alkulähdettä. Se löytyi naapurista, ja pikainen varmistusvisiitti osoitti, että seinänaapurin leivänpaahdin oli kärähtänyt. Ja mitä Venäjän kisoissa ehtikään tapahtua sillä välin! Tanskan ja Kroatian pelissä oli tullut kaksi maalia minuutissa! Jalkapallofani otti vastoinkäymisen yllättävän tyynesti.

Pelit ovat siis jyllääneet Thomson-televisiomme ruudulla lähes tauotta. Välillä toista peliä on katsottu samaan aikaan Yle Areenasta läppärin ruudulta. Nyt, kun pudotuspelit ovat käynnissä, tahti on kiristynyt entisestään. Minulle on ihan sama, kuka voittaa. Toivon vain, että se olisi joukkue, joka ansaitsee voiton. Niin ajattelen elämästä ylipäätään. Rakastan monien muiden tavoin ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Lajista täysin ulkona olevana olen kuitenkin pannut merkille yhden suuren vääryyden, joka väistämättä liittyy jalkapallon MM-kisojen kokoonpanoon. Koska kuulemani mukaan alkukarsinnat tehdään maanosittain, tarkoittaa se sitä, ulkopuolelle jää monta oikeasti hyvää joukkuetta, sillä joissakin maanosissa huippujoukkueita on enemmän kuin toisissa. Tämä johtaa siihen, että taitotasoerot varsinaisiin kisoihin pääsevillä joukkueilla voivat olla suuret. Aika tylsää, eikä puolla ajatusta siitä, että paras voittaa.

Sanotaan, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja. Olisi niin kovin jaloa ajatella, että ihmiset ympäri maailman kokoontuvat katsomaan samaa lähetystä ja muodostavat kuvitteellisen yhteisön. Mutta kun kaikilla ei ole edes televisiota, josta katsoa sitä tai taitoa lukea ohjelmaopasta. Se, että kisoihin kootaan kaikista maanosista joukkueita, ei tee siitä kansojen yhdistäjää. Uutisia katsoessa käy myös selväksi, ettei kurjuus ja konfliktit ole jäissä, vaikka pallo lentäisi upeassa kaaressa maaliin kerta toisensa jälkeen.

Ihmisellä on myös tapana luokitella asioita, sillä se helpottaa tiedonkäsittelyä. Luokittelu on siis luontaista, ja siksi asioita on mukava laittaa paremmuusjärjestykseen. Uskon kuitenkin, että ilman sitä, että joka neljäs vuosi valitaan maailman paras futismaa, voisi hyvin elää. Ja nauttia liikunnan riemusta. Ja kehittää junioritoimintaa rakentaen tulevaisuutta lapsille, vaikka lajin harrastamismaksut huomioiden vain pieni määrä maailman pilteistä on etuoikeutettuja osallistumaan organisoituun harrastustoimintaan. MM-kisojen kuningasmaan ihannoinnin sijaan pitäisi keskittyä voiton yhteiskunnallisiin ja poliittisiin merkityksiin. Mutta kuka ihan oikeasti arkielämässä jaksaa vaivata päätään niillä?

En voi olla ajattelematta sitä, että koko kisahuuman perimmäinen tarkoitus on tarjota kansalle leipää ja sirkushuveja jalomielisestä yhteen hiileen puhaltamisesta piittaamatta. Ei maailma siis loppujen lopuksi ole muuttunut ihan hirveästi Antiikin Rooman ajoista.

Miksi ihmeessä urheilukisoja järjestetään? Koetko, että jalkapallon MM-kisat yhdistävät kansoja? Onko voittajalla väliä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa