Kenraaliharjoitus unohtaa parinvaihdon ja muuttuu seksinovellista latteaksi arkikertomukseksi

Anna-Leena Härkösen Kenraaliharjoitus (Otava 2019) ratsastaa parinvaihdolla, mutta unohtaa aiheensa pian. Lopulta sopassa on lesbosuhde ja kaiken selittävä isättömyys.

Juttu käsittelee teeman lisäksi kirjan juonta.

DSC_0427.JPG

En haluaisi sanoa tätä, mutta on pakko, vaikken yleensä halua mennä henkilökohtaisuuksiin kirja-arvosteluissa. Kenraaliharjoitus saattaa olla Härkösen rimanalitus. Romaanista puuttuvat kaikki Härkösen valttikortit: terävä ja samastuttava arkikuvaus, ihastuttavat henkilöhahmot ja uskottava juoni. Parinvaihto aiheena on hykerryttävän haastava, mutta se kuivuu kokoon tarinan edetessä. Siksi, ettei sitä tapahdukaan.

Nelikymppinen matkatoimistovirkailija Jane saa näyttelijämieheltään Mikiltä roisin ehdotuksen. Kokeillaanpa parinvaihtoa! Pieleen menneet tutustumistuplatreffit johdattavat Janen baarin vessasta alkavaan kieltämättä melko arvaamattomaan seikkailuun samalla, kun hänen siippansa jää lähes kokonaan tarinan ulkopuolelle. Se siitä parinvaihdosta.

Parinvaihdosta kertovasta tarinasta ei automaattisesti tule pannukakkua vain siksi, ettei kumppanien vaihtumisella ja yksityiskohdilla mässäillä. Kenraaliharjoituksen ongelma on se, ettei siinä keskitytä ilmoille heitetyn, tavallisen tallaajan korvaan hurjalta kuulostavan ajatuksen taustasyihin, vaan tyydytään pääpariskunnan lyhyeksi ja pinnalliseksi jäävään dialogiin seksuaalisesta pidättyneisyydestä ja tylsästä elämästä. Se on sääli, sillä aihetta voisi käsitellä universaalein kysymyksin. Kuka on kenen ja millä perusteella? Mikä on pettämistä ja miksi? Jos on hetero, onko naisten välinen suhde pettämistä? Miksi fyysinen yhteys määrittää suhteen rajat?

Kuppilan vessasta alkava seikkailu johdattaa Janen lyhyeen suhteeseen häntä vanhemman naisen Valman kanssa. Käänne on oiva piikki niille, jotka odottivat muuta – kenties yksityiskohtia. Niitäkin tosin on tarjolla, mutta ei heterokeskeisestä parinvaihdosta. Itse asiassa on jopa hämmentävää, kuinka Härkösen teos muuttuu kesken lukemisen varsin peittelemättömäksi aivan yllättäen.

Kun Janen ja Valman suhde lähenee loppuaan, muuttaa kirja jälleen suuntaansa arvaamatta. Janen elämään astuu mies, joka paljastuu hänen isäkseen, mikä siis tarkoittaa sitä, ettei Janella ollutkaan jo kuolleeseen ja kaikin puolin kelvottomaan isäänsä minkäänlaista biologista sidettä. Epäuskottavasti lehden etusivulla komeilevan miehen ja Janen yhdennäköisyydestä alkava juonenkäänne tekee teoksesta lopulta pannukakun, sillä se yrittää ikään kuin väkisin tarjota yllätyksellisen lopun parinvaihdosta kertovalle teokselle, joka ei sitten koskaan kertonutkaan aiheestaan. Kaiken lisäksi huono isäsuhde ja myöhemmin koettu isättömyys ovat ontuvia selityksiä sille, miksi ihminen on hukassa myös vällyjen välissä. Voihan se olla totta, mutta siitä pitäisi kertoa rehdisti heti aluksi.

Parinvaihto ei ole helppo aihe, vaikka voisi luulla, että pelkällä seksimehustelulla pääsee jo pitkälle. Siihen on luottanut myös Pamela Tolan ohjaama Swingers (2018), joka itse asiassa kaikessa ronskiudessaan joutuu ikään kuin ääneti myöntämään, että fyysisetkin kokemukset ovat henkisistä seikoista kiinni. Näiden kahden näkökulman välille on kuitenkin vaikea löytää tasapaino, eikä sitä tavoita Härkösen Kenraaliharjoituskaan.

Minkälaisia ajatuksia teos tai teema herättävät sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Elämä on runo – ainakin tänään

Eino Leinon, runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta. Leinon kuolemasta on kulunut jo 93 vuotta, mutta runot elävät. Kuinka kauan?
DSC_04111Kirjoittaessani juhlapyhistä joudun aina ikuisuusjumiin, joka pakottaa pohtimaan, onko todella kaikenmoisille sankareille oltava oma juhlapäivä. On ihan totta, että kulttuurielämä rullaisi entiseen malliin ilman Eino Leinon päivääkin, mutta toisaalta on myös tärkeää vaalia kulttuuriperintöä ja kulttuurin toteuttamisen muotoja. Tänään juhlittavat runothan eivät varsinaisesti ole muodin huipulla, ja Leinonkin muisto elää lähinnä vanhoissa lyriikoissa ja pölyisissä kuvissa.

Eino Leinon päivä palautti mieleeni oman niin ikään pölyttyneen runohistoriani. Olen kirjoittanut pöytälaatikkoon kaksi runoteosta vuosia sitten. Toinen on sekalainen vuodatuskokoelma täynnä ihmeellisiä kyhäelmiä ja tarkoitushakuista kohahduttamista, toisessa taas on järkevä idea, jonka aion ehdottomasti vielä hyödyntää ihan oikeaan runokokoelmaan.

En voi sanoa, että teosteni tekeminen olisi ollut erityisen rankkaa tai haavoittavaa. Sanat vain tulivat paperille, mikä saikin minut kyseenalaistamaan niin omat kykyni kuin koko runokonseptin. Olenko niin surkea runoilija, että suollan sontaa paperille vai olenko kenties nero? Onko vika sittenkin runoissa? Ovatko ne mitätöntä tajunnanvirtaa, jotka vuosisatoja sitten ovat saaneet kohtuuttoman suuren arvostuksen?

Vaikka runoteoksia julkaistaan tasaisesti, runojen tulevaisuus huolettaa minua. Miten ne pärjäävät maailmassa, jossa ei ole aikaa maistella sanoja ja jossa audiovisuaalisuus on imaissut lyriikat itseensä? Ajattelen runoista selvästi hyvin perinteisesti ja kenties liian konservatiivisesti. Sykähdyttävin runo on paperille hakattuja sanoja, jotka saavat oivaltamaan uutta, koskettavat ja kertovat merkittävistä aiheista vertauskuvallisesti. Sen, että lyriikka siirtyy analogiselta alustalta elektroniselle, ei pitäisi vaikuttaa sisältöön, mutta jonkinlainen suuri hohto katoaa. Runo arkipäiväistyy, mutta toisaalta tulee samalla lähemmäs yleisöään.

Huolestani huolimatta uskon, etteivät runot kuole koskaan, sillä elämä itsessään on runo. Muutama rivi, kaunis sana ja avoimeksi jäävä loppu.

Minkälaisena näet runojen tulevaisuuden? Millainen on hyvä runo?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kesän 2019 lukujono

*Sisältää saatuja teoksia.

Lukuintoni oli pitkään kadoksissa, mutta kuten uumoilin, on se kasvanut räjähdysmäisesti kesän edetessä. Koska minulta kysytään usein kirjasuosituksia, kerron, mitä aion lukea vuoden aikana.
DSC_0343Tunnen itseni usein maailman surkeimmaksi lukutoukaksi. Kuvittelen seuraavani kustannuspiirejä tarkasti, mutta usein käy niin, että silti suosikkikirjailijoideni teokset julkaistaan kuin varkain. Yhtäkkiä onkin varattava Pakkasen tai Härkösen uusin, josta en ollut edes kuullut! Oli paljon helpompaa silloin, kun työskentelin toimituksessa, johon saapui kausittainen kirjakatalogi. Henkilökohtainen karkkikauppani, josta täytyy huolehtia nyt aivan itse.

Kesän 2019 lukulistassani yhdistyvät niin dekkarit ja tietokirjat kuin vanhat ja uudet teokset.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin (Otava 2017)
Ensimmäinen luettu! En ymmärrä Hawkinsin ylistystä. Teoksessa oli paljon kiehtovia elementtejä, kuten vettä, vanhoja mysteereitä, naismurhia ja idyllinen maalaismaisema, mutta silti dekkari oli hyvin tavallinen ja yllätyksetön esitys, jossa syyllinen vaihtui lopussa niin tiuhaan, ettei se herättänyt enää minkäänlaisia tunteita.

Gillian Flynn: Teräviä esineitä (WSOY 2006)
Flynnin kirjaan perustuva Kiltti tyttö -elokuva (2014) imaisi minut täysin mukaansa, joten odotukseni Flynnin muista teoksista ovat korkealla, vaikken hänen kirjojaan ole aiemmin lukenut. Teräviä esineitä on katsottavissa myös sarjana (HBO 2018), mutta katson parhaimmakseni pysytellä kirjoissa.

Gillian Flynn: Paha paikka (WSOY 2009)
Aloin katsoa Paha paikka -elokuvaa (2015), mutta visuaalinen maailma oli niin ahdistava ja tumma, että lopetin jo muutaman minuutin päästä. Pian saan selville, kiehtooko tarinan alkuperäisversio enemmän kuin elokuva.

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava 2019)
Rakastan Härkösen kirjoja. Hän on lempikirjailijani. Kaksi hyvin yksinkertaista lausetta, jotka kiteyttävät ajatukseni täysin. Kenraaliharjoitus kertoo parinvaihdosta. Kiehtovaa ja kauhistuttavaa! Eniten rakastan kuitenkin Härkösen tapaa kirjoittaa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)
Odotan kaunista tekstiä ja osin karua kuvausta uskonnollisesta yhteisöstä. Arkea ja ankeutta. Rauhalan teos Synninkantajat (2018) on jatkoa Taivaslaululle. Päässee lukulistalle syksyllä.

Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava 2018) *saatu Otavalta
Säästän Latvalan ihmissuhderomaanin oikeiden venetsialaisten aikaan. Pidän arkisista teoksista, joissa pienet asiat nousevat merkittäviksi, minkä vuoksi odotan Latvalan teokselta paljon.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018)
Olen karttanut tarttumista jo ostamaani Savonlahden teokseen siksi, että pelkään sen muistuttavan liikaa omaa visiotani. Että sen jälkeen oma proosateokseni tuntuisi mitättömältä pölyltä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei lukeminen voi koskaan olla muuta kuin hyödyksi.

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat (Otava 2018) *saatu Otavalta
En ole Kivisen teineille suunnatun teoksen kohderyhmää, mutta uskon, että kaikenlaisten tarinoiden lukeminen rikastuttaa mielenmaisemaa.

Julia Thurén: Kaikki rahasta – Näin säästin kymppitonnin vuodessa (Gummerus 2018)
Olen sen verran itsepäinen, etten usko saavani oikeita vinkkejä Thurénin kirjasta, mutta haluan kuulla lisää rahapuhetta ja muiden kertomuksia aiheesta.

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017)
Monien muiden tavoin olen kiinnostunut itsetutkiskelusta, ja uskon, että alan teosten lukeminen auttaa kehittymään myös työelämässä. Tämä huomio ei muuten tarkoittanut sitä, että ajattelisin työskenteleväni idioottien kanssa, heh!

Tiina Ekman: Huijarisyndrooma (Minerva Kustannus Oy 2017)
En useinkaan koe olevani huijari, mutta luulen, että Ekmanin kirja tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun, kunhan olen saanut idioottiasiat järjestykseen.

Outi Pakkanen: Helmimies (Otava 2019)
Pakkasen uusin tuskin ehtii aivan kesäluettavaksi, mutta ahmin sen heti, kun se on mahdollista. Pakkasen dekkareiden miljöökuvaus on kiehtovaa ja rikokset sopivan kevyitä, enkä malta odottaa, miten Anna Laineen tarina jatkuu. Kuoleeko hän muuten koskaan?

Arvostan edelleen fyysisiä kirjoja, vaikka eiväthän kuoret tee sisällöstä parempaa. Siksi olen yrittänyt totutella kirjasovelluksiin, mutta toistaiseksi niiden käyttäminen tuntuu huijaamiselta, ja sitä paitsi silmät väsyvät aivan eri tavalla näytöltä lukiessa kuin paperinivaskaa katsellessa. Tuloksena on usein uneton yö. Ääni- ja e-kirjoja tarjoavien lukusovellusten kilpailuvaltti kuitenkin on se, että kirjan saa käsiinsä saman tien ostamatta sitä yksittäiskappaleena. (Niin suureen hullutteluun en kuitenkaan vielä ole lähtenyt, että kuuntelisin kirjaa.)

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle listassa pääsen ostamatta kirjoja tai nauttimatta niitä digimuodossa. Henkiseen sovellusongelmaani palaan vielä myöhemmin tällä viikolla.

Mitä luet tänä kesänä? Suositko uutuuksia vai vanhoja klassikoita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinoita Instagram-kuvien takaa

Jos kyse on harmittomasta lifestylestä, saa sekä kuvissa että teksteissä kaunistella ja käyttää värikynää hyvän maun rajoissa, kunhan pitää huolen siitä, ettei uskottavuus mene. Näin minä puijaan Instagramissa!
@annakatariinam1. Suunnitelmissa oli viettää ihana kesäpäivä Onkiniemessä auringonlaskua katsellen ja sen jälkeen Euroviisuja vahdaten. No, kaikki joutuvat joskus törmäyskurssille, kuten me tuona päivänä. Kinasimme aikamme laiturilla ja kipusimme lopulta niemestä kotiin murjottamaan. Euroviisutkin tuntuivat latteilta, koska Suomi ei ollut mukana. Kuvan laiturista julkaisin vasta myöhemmin.

2. Samalla reissulla otin kuvan järven pinnasta, johon siitepöly oli sekoittunut kauniisti ja johon taivas ja puut heijastuivat. Kuva keräsi paljon kehuja, ja monet arvelivat, että olen muokannut sitä paljon ja käsitellyt pintaa. Ehei, olen säätänyt vain Instagramin vakiokuva-asetuksia, muutoin kuva on puhdas luonnontuotos.

@annakatariinam(1)3. Tampereen pääkirjasto Metsossa otetussa kuvassa muistelin omaa pro gradu -taivaltani. Kerroin, kuinka ”kirjasto tuoksuu kymmeniltä kirjoitetuilta sivuilta, hiirenkorvilla olevilta kirjoilta, tuhruisilta post it -lapuilta ja epätoivolta”. Se onkin ihan totta, mutta aika liioiteltua, sillä en minä gradua kirjastossa väkertänyt. Hain vastahakoisesti lähdeteoksia, mutta ei valtavan materiaalikuorman kanssa olisi pystynyt työskentelemään muualla kuin kotona.

4. Kirkkopuistosta työmatkalla napsaistuun kuvaan kirjoitin siitä, että uskoin lapsena kuralätäköistä näkyvän toisen maailman. Valetta. En uskonut, mutta lätäköiden heijastukset ovat aina kiehtoneet minua. Sitä kyllä mietin lapsena, asuuko puunrunkojen sisällä keijuja.

@annakatariinam(2)5. Kehittelin itse vegaanisen cannelonivuoan reseptin, joka soveltuu myös lasagnen perustaksi. Kuvatekstissä pohdin sitä, miksi täytyy korostaa jonkin ruoan olevan vegaaninen, mutta oikeasti ajatukseni olivat toisaalla. Cashewkastike ja soijarouhe olivat melkoinen koetus vatsalle, mikä johti ilmavaivoihin ja asunnon tuulettamiseen. Kukapa reseptikuvassa kirjoittaisi piereskelemisestä.

6. Kävimme napsimassa kuvia Särkänniemen liepeillä, mutta ei niistä oikein mitään tullut. Vatsa pömpötti, hiukset olivat likaiset ja asetelma ainoassa onnistuneessa kuvassa oli päin prinkkalaa. Episodia oli edeltänyt epäonninen piknik, jonka aikana mieheni housut kastuivat haaravälistä ja samalla reissulla hän laski kätensä linnunkakkaan.

@annakatariinam(3)7. Otin selfien mummin puolityhjässä asunnossa. Puhuin pikkuhousunsuojista ja rahakätköistä. Olin yllättävän raikkaan näköinen ottaen huomioon, että junamatka oli ollut raskas, edessä olivat hautajaiset ja paluumatka kotiin suoraan työvuoroon. Hautajaiset ovat ahdistavia siksi, että niiden aikana on vaikea hengittää. Aivan kuin kaikkea toimintaa säätelisi jokin ylhäältä tuleva määräys ja on varottava sanojaan ja askeliaan. Selfien hautajaispäivältä julkaisin kuitenkin siksi, että se sattui sopimaan Instagramin kuvavirtaan, vaikka harvemmin jaksan käyttää energiaani sen suunnitteluun. Ehkä pitäisi.

8. Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus Kustannus 2018) vaikuttaa kerrassaan kiehtovalta teokselta. Sellaiselta, jonka haluaisin itse kirjoittaa tai olla kirjoittanut. Totuus on kuitenkin se, että en ole vielä selailua enempää avannut Savonlahden teosta. Joihinkin kirjoihin on vain vaikea tarttua, vaikka kuinka haluaisi. Yöpöytää se on koristanut kauniisti kuvissa ilman lukemistakin, mutta kuvassa annoin ymmärtää aloittavani teoksen. Hyvin suunniteltuhan tosin on puoliksi tehty. Puolivälissä kirjaa ollaan siis!

Kuinka pahasti valehtelet kuvissa ja kuvateksteissä? Saako niin tehdä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se tunne, kun kaikki oli ihan jäätävää

Yläkoulu ja lukio olivat teinikielen kulta-aikaa. Kaivelin esiin vanhoja hokemia teinivuosiltani, mikä toi mieleeni monta lämmintä muistoa ja pientä myrskyä. Ehkä hyvä, että kielellä on tapana kehittyä nopeasti.
IMG_83466Kaikkia hauskoja sanontoja yhdisti se, että niitä oli pakko hokea koko ajan. Parasta oli, jos sen sai kuiskattua toiselle paikassa, jossa se ei ollut soveliasta, mikä yleensä johti vaikeasti pidäteltävään nauruun.

Mainoksista tulleista hokemista ensimmäisenä suomen kieleen kiinnittyi DNA:n ”Mutsis on”, joka nyt ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia, mutta sopi aika moneen arkitilanteeseen. Isäni käyttää sitä vieläkin, kuten monia muitakin teiniaikani hokemia. Kai ne jäävät vanhemmille mieleen, eikä vanha koira opi uusia hokemia kovin nopeasti.

Mutsijuttuja kovemmaksi iskulauseeksi nousi Ennätystehtaassa kokista juoneen Olli Hokkasen eli Kola-Ollin lakoninen toteamus: ”Ei pysty, liian hapokasta.” Happohokemaa kuulee yhä edelleen, ja veikkaan, että moni sitä käyttävä ei edes tiedä jutun alkuperää. Kenties kokisvitsit tekevät paluun samalla, kun Ennätystehdas alkaa jälleen pyöriä televisiossa, mistä uutisoitiin viime viikolla.

Pissismiin liitetyt ”ihQ”, ”ihkua” ja ”ihQdaa” yrittivät kovasti luikerrella yläkoulumme tyttöjen kielenkäyttöön, mutta loppujen lopuksi ihkuilut jäivät aika lyhyeen, eikä pissistely ja pissiksistä puhuminenkaan kauaa kestänyt, vaikka selvät pissistyypit oli mahdollista nimetä. Nykyään ihQua taitavat käyttää lähinnä myöhäisheränneet sedät.

Televisiossa useasti uusintansa saanut Kummeli (1991–2004) pyöri myös paljon aikani koululaisten puheissa, vaikka ikäiseni eivät eläneetkään sarjan varsinaista kulta-aikaa, mutta pääsimme hyvin mukaan uuteen nosteeseen. Itse en välittänyt Kummelista, vaan lähinnä silmiäni särki näky, jossa luokan pojat kävelivät käytävää edestakaisin hokien ”jumankautajuunääspäivää”. Toisella oli tamponi nenässä, mutta se nyt ei liittynyt kielenkäyttöön.

Vaikka Kummeli itse asiassa alkoi pyöriä televisiossa jo ennen syntymääni, ei sen suosion tasolle onnistunut yltämään edes Putous (2010–) saamastaan suursuosiosta huolimatta. Meidän porukkamme juttuihin Aku Hirviniemen esittämä Marja Tyrni kyllä päätyi, kuten myös myöhemmin saman näyttelijän Usko Eevertti Luttinen, vaikka olimme lukiotaipaleemme ehtoopuolella tai jopa jo valmistuneita. Silloin ei jaksanut kovin kauaa nauraa samoille vitseille, mutta kyllä tortun kostuttamisesta ja kaksimielisistä sanaleikeistä sai paljon iloa.

Kaikista eniten käytin itse jäätävä-adjektiivia. Siis kaikki oli jäätävää. Oli tietysti ”se tunne, kun” jokin asia oli jotakin, yleensä jäätävää. Sitä tunnetta kesti kauan, ja se karisi varmasti vasta, kun päädyin työelämään ja yliopistoon. Jäätävyystasokin laski nopeasti. Samaan lokeroon kuului myös ”voin kertoo”, ja aika paljon kerroimmekin. Kunkin aikakauden hokemia tai niiden hauskuutta on vaikea selittää, mutta aikalaiset saavat varmasti hymyn huulille.

Suurimman suosion lähipiirissäni saivat inside-jutut, joka muuten oli sekin tyypillinen ilmaisu. Kaikki oli vähän ’insidea’ ihan vain siksi, että niin kuului sanoa. Inside-hengessä en tietenkään voi toistaa näitä upeita juttuja, mutta keräsimme niitä alakoulusta alkaen sydänvihkoon, joka nauratti kannesta lähtien. Taidankin kaivaa muistikirjan esiin heti, kun pääsen vanhemmilleni.

Halusin muistella vanhoja vitsejä ja hokemia siksi, että nuorisokielen kehittyminen on äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös herännyt siihen, etten itsekään enää pysy perässä uusissa lyhenteissä ja hokemissa, mutta toisaalta ne vähät, jotka olen oppinut, olen ottanut vitsimielessä käyttööni. Onko se ”lit”? Onko mun kulmakarvat ”on fleek”? Voivatko ne edes olla sitä? Mikä sun ”mp” on?

Vanhoihin suosikkihokemiin en ole palannut, koska kielen täytyy antaa kehittyä ja sen mukaan on uskallettava hypätä. Sen vuoksi vanhat jutut on hyvä haudata, sillä ihan oikeasti ketään ei kiinnosta, kuinka hapokasta jokin on, onko jotakin ihkua tai jäätävää tiedossa, eikä kukaan halua enää koskaan kuulla jumankautajuunääspäiväätä. Se ei ole lit AF.

Mitä sinun nuoruudessasi hoetiin? Mitkä olivat erityisen muodikkaita ilmaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Yritykselle juhlakirja 2/3 – vinkkejä hyvään haastatteluun

Kaikista eniten toimittajan työssä nautin kirjoittamisesta, josta parhaiten saa irti silloin, kun tekstin taustalla on onnistunut haastattelu. Kymmenen vuoden aikana olen nähnyt myös kyyneleitä, paniikkikohtauksia, epäluuloisia katseita ja kuullut lukemattomia etukäteen opeteltuja lauseita. Siksi jaankin omat vinkkini haastattelun tekemiseen ja sen perusteella tehdyn jutun kirjoittamiseen.
DSC_0731Työssäni olen ollut eniten tekemisissä niin sanottujen tavisten eli haastattelu-untuvikkojen kanssa ja asiantuntijoiden, jotka yleensä ovat melko tottuneita antamaan haastatteluita, mutta myös erittäin tarkkoja sanomisistaan.

Olen haastatellut yritysten juhlakirjoihin lukemattomia henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä ja nykyisiä ja jo eläköityneitä johtajia, jotka ovat jotakin asiantuntijan ja yksityishenkilön väliltä. Koska haastattelu julkaistaan kirjassa, on sen sisällöstä oltava tarkka, ja yleensä annankin haastateltavalle tavallista enemmän vapauksia muokata juttua, ettei julkaisu aiheuttaisi pahaa mieltä. Silti lopullinen sisältö on aina neuvottelun tulos, sillä ihan jokaista jorinaa ei vain voi lisätä mukaan, vaikka 1970-luvulla olisi tapahtunut kuinka jännittäviä käänteitä tahansa.

Nämä vinkit pidän mielessäni, kun teen henkilökuvaa tai reportaasia yrityshistoriasta! Vinkit sopivat myös blogikirjoittamisesta kiinnostuneille, jotka haluavat kehittää juttujensa tyyliä journalistiseen suuntaan.

Hyvä haastattelu

  • sisältää oleelliset tiedot aiheesta
  • kertoo jotakin uutta henkilöstä ja jutun aiheesta
  • perustuu keskusteluun, ei kysymystykitykseen
  • sisältää selkeät teemat
  • antaa tekohetkellä tilaa ja aikaa haastateltavalle, vaikka ohjat säilyvät toimittajalla
  • on hyvä kokemus haastateltavalle (erityisesti, kun kyseessä on painettu kirja tai kokematon haastateltava)

Haastatteluvinkkejä

  • älä tuijota kysymyksiä liikaa
  • iskosta mieleen kaikista tärkeimmät asiat ja luota keskustelun voimaan
  • käytä nauhuria ja keskity keskusteluun, mutta älä jää nauhurin orjaksi
  • unohda nauhuri ja tee lyhyitä muistiinpanoja ja kirjoita haastattelu heti puhtaaksi
  • älä kysy kysymyksiä, joihin voi vastata ”kyllä” tai ”ei”
  • älä kysy useita kysymyksiä yhdellä hengenvedolla
  • kotona ihminen on rennoimmillaan, joten sitä kannattaa hyödyntää
  • koti tilana on myös ääninauhojen ystävä
  • yritä saada haastateltavasta irti pieni tarina, jota voi käyttää jutussa mielenkiintoisena yksityiskohtana tai juonta rakentavana tarinana

Haastattelun kompastuskiviä

  • haastateltava ei sano mitään
    • vältä kyllä tai ei -kysymyksiä, mutta kysy tarpeeksi paljon kysymyksiä, jotta jutun rakentaminen on edes jotenkin mahdollista
  • haastateltava takertuu epäolennaiseen
    • olen törmännyt monesti tilanteeseen, jossa haastateltava haluaa ehdottomasti penkoa vanhoja kuvia tai arkistomateriaaleja, joista näkee heti, ettei niillä ole merkitystä jutun kannalta, mutta ne ovat ihmiselle itselleen tärkeitä
    • ratkaisu: huomioi ja kunnioita, mutta huolehdi, että keskustelu jatkuu olennaiseen keskittyen, ja yritä saada materiaalista jotakin lisäarvoa juttuun
  • haastateltava itkee
    • näin on tapahtunut yllättävän usein, sillä yleensä tilanne voi olla jännittävä tai herättää myös negatiivisia muistoja
    • ratkaisu: ajan antaminen ja sopivan neutraalisti reagoiminen, sillä se takaa haastattelun loppuun saattamisen

Jutun kirjoittaminen haastattelun perusteella

  • aika monet jutut alkavat kuvauksella, kuinka toimittaja tai haastateltava itse saapuu haastatteluun, mikä on todella tylsää, jopa todellinen klisee, sillä on itsestäänselvää, että haastatteluun on pakko saapua, eikä se ole kiinnostavaa
  • monissa aloittelijoiden teksteissä näkyy kannanottoja haastateltavan sanomisiin, mutta toimittajan tehtävä ei ole punnita haastateltavan vastausten arvoa ja ihastella tai kauhistella sitä
  • pidä huolta, että tekstistä käy aina ilmi, kuka puhuu ja kenen repliikki on kyseessä
  • suosin itse sukunimellä puhuttelua, mutta etunimen käyttäminen sopii joihinkin juttuihin, kuten naistenlehtiin
  • muista säilyttää tasapaino oman tekstin ja repliikkien välillä
  • ensimmäistä kertaa haastateltavana oleville voi olla armollinen, mutta kaikessa ei kannata eikä saa antaa periksi

Minkälaisia vinkkejä sinä antaisit kirjoittajille? Oletko kirjoittanut journalistisia artikkeleita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lukutoukan kadonnut into

Olen aina pitänyt itseäni aktiivisena kirjaharrastajana ja luulen, että sellaisena myös muut näkevät minut. Totuus on kuitenkin, että viimeksi olen lukenut kirjan tammikuussa. Se on aika laiha saavutus lukutoukalle.
DSC_0180Puijasin lukuhommissa jo lapsena, kun alakoulun käytävän seinälle piti rakentaa pala palalta vihreää lukutoukkaa, jonka vartalon palasiin kirjattiin lyhyitä esittelyitä luetuista kirjoista. Kyllä minä osan luin, mutta aika monta kuvausta loihdin selaamalla opuksia. Lukemista enemmän minua ovat nimittäin aina kiehtoneet tarinat, mikä itse asiassa on tehnyt minusta aika nirson lukijan ja siten huijarin. Tarinan on vaikea imaista minut mukaansa, jos oletus on se, että idea ei inspiroi minua yhtään.

Viime vuosina lukuharrastustani on häirinnyt opiskelu. En olisi voinut kuvitellakaan gradua tehdessäni, että olisin vielä päivän päätteeksi avannut romaanin, vaan aika usein päädyin selaamaan puhelinta tai tuijottamaan sarjoja, mikä ei ollut väsyneille silmille ja nuutuneelle mielelle lainkaan järkevä vaihtoehto. Yöunet menivät.

Seuraan edelleen alani kirjallisuutta, mutten voi enää syyttää tutkimuskirjallisuutta siitä, että romaani-intoni on kateissa. Valmistuin syksyllä 2017, joten eiköhän tutkielmaväsymys ole onnellisesti takana. Ilmeisesti ihmisen on kuitenkin kehitettävä itselleen sättimisen aiheita, sillä eihän siinä oikeastaan ole mitään järkeä, että surkuttelen sitä, etten ole ehtinyt nautiskella fiktiosta. Voisi kuitenkin ajatella, että elämässä loppujen lopuksi on hyvä pysyä asiassa ja pitää huolta siitä, että faktat ovat kunnossa.

Heikosta lukusuorituksestani huolimatta koen sisimmässäni olevani kirjaharrastaja, ja olenkin tilannut paljon kirjoja itse, saanut niitä lainaan tuttavilta ja lahjaksi kustantamoilta. Silti teokset ovat jääneet lojumaan avaamattomina yöpöydälleni kuluneena vuonna. Tiedän, että kuusi kuukautta on monelle lyhyt aika edellisestä lukukokemuksesta, ja jollekin on saavutus, jos saa luettua yhden kirjan vuodessa tai kahdessa. Minulle se on kuitenkin liikaa. Liian vähän lukemista.

Vuositahtiani hidastaa yleensä se, että tarvitsen kirjan jälkeen palautumisajan. En pysty aloittamaan uutta tarinaa, ennen kuin edellinen on pureskeltu, sillä tarinat eivät todellakaan ole minulle kertakäyttöviihdettä. Edellinen maailma täytyy jättää taakse tyylikkäästi ja vasta sitten voin antautua uuteen. Oma lukunsa – kirjaimellisesti – ovat kevyet sarjadekkarit, jotka kannattaakin ahmia putkeen, sillä mielikuvitusmaailmasta saa eniten irti, kun se piirtyy mieleen tarkasti ja jatkuu kirjasta toiseen.

Kun viimeksi tammikuussa tartuin kirjaan, luin suomalaisista rikoksista. Kyseessä ei ollut proosateos, mikä ei tietenkään tee lukukokemuksesta yhtään vähempiarvoista kuin kaunokirjallisuutta kahlatessa. Tärkeintähän minulle ovat tarinat, joten proosa – tai lukeminen ylipäätään – ei ole ainoa keino nautiskella niistä. Arvostan lukemista paljon, mutta samalla yritän muistaa, ettei kirjojen pidempi historia tee niistä ehdottomasti tarinoiden uusia kerrontatapoja, kuten tv-sarjoja ja elokuvia, parempia. Kirjojen nauttima arvostus on helppo perustella lukukokemuksen tarjoamilla rajattomilla mielikuvitusmahdollisuuksilla, mutta loppujen lopuksi merkittävintä on henkilökohtainen kokemus, olipa se mielikuvituksen tuotetta tai valmiiksi muotoiltu audiovisuaalinen esitys.

Tänään jätän kuitenkin Yle Areenan avaamatta ja Sorjosen rikostutkintoineen Lappeenrantaan, ja aloitan Taina Latvalan Venetsialaiset* (Otava 2018). Se on pölyttynyt aivan liian kauan pöydälläni. Tervetuloa tarina ja hyvät yöunet! Mihinkään ei nimittäin nukahda yhtä hyvin kuin kirjan ääreen.

*saatu Otavalta

Minkälainen lukija olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihmemörkö, taika-Kaapo ja talvisodan henki

Olin aika skeptinen tasan kaksi viikkoa sitten, kun julistin, etten halua tavata torilla ketään kiekkohuumassa. Edelleenkään en sinne menisi, mutta tuhannet muut pääsivät pulikoimaan suihkulähteissä ympäri maan, kun Suomen jääkiekkomaajoukkue raivasi tiensä kilpailujen kirkkaimmalle pallille. Mörkö löi sisään ja poika tuli kotiin. Kaikkea sitä.
DSC_0174Kun ottelu eilen oli ohi, katsoin kauhulla kadullamme vyöryvää autoletkaa. Koko läntinen Tampere oli hypännyt kieseihinsä ja oli matkalla tukkimaan keskustan kadut. Uni tuli myöhään, kun autot tööttäilivät aamuun saakka. En ole siksi äkäinen, sillä on minustakin hienoa, että Suomi kerrankin saa kiinni karnevaalitunnelmasta. Sitä, kun ei näe, vaikka olisi mitkä vaalit tai minkä tahansa lajin loppuottelu.

Uskomatonta, että suomalaiset pystyvät vuodesta toiseen kaivamaan esiin talvisodan hengen, jonka todellista merkitystä on mielestäni vaikea jäljittää, vaikka on väitetty, ettei se pelkkä myytti ole. Lueskellessani uutisia ja niiden kommenttiosioita selvisi, että tänä vuonna MM-turnauksessa talvisodan hengen uskottiin olevan erityisen kova. Voitto irtosi kuulemma suomalaisella sisulla. Ehkä kyse oli osin tuurista, osin hyvästä joukkuepelistä, mutta siitä olen samaa mieltä, että ei kultamitalia saa vahingossa.

Suomen joukkue henkilöityi lopulta kapteeni Marko ”Mörkö” Anttilaan, kunhan Kaapo Kakkoa oli turnauksen aluksi riepoteltu tarpeeksi uutisotsikoissa. Mörkö luisteli kansan sydämiin otteluissa Ruotsia ja Venäjää vastaan, ja siihen hurmokseen finaalipeli oli vain odotettu kruunu. Vierastan henkilökultteja, mutta on pakko myöntää, että Anttila on sympaattinen ja voittanut kansan puolelleen niin sanotusti oikein. Hän on nöyrä, maanläheinen ja kuulemma myös joukkuen mielestä rakastettava mies. Anttilasta tehty netissä viraalihitiksi noussut Löikö Mörkö sisään -teknoränkytyskin kasvoi jo huvittaviin mittasuhteisiin, sillä kyllähän Mörkö sitten todella löi sisään. Survoi kiekon reppuun vielä monta kertaa biisin julkaisemisen jälkeen.

Haluan aina seistä unelmien ja sorrettujen puolella, ja siksi MM-finaali lopulta onnistui koskettamaan minua. Niin monen nuoren ja aikuisen miehen unelmat toteutuivat, ja altavastaajana koettu Suomi taisteli itsensä voittoon. Pelit eivät olleet läpsyttelyä, vaan viime hetkiin jännitystä tarjoavaa vääntöä niin, että minuakin heikotti.

En edelleenkään halua lähteä torille, mutta on pakko myöntää, että jotakin taikaa Suomen MM-turnauksessa oli. Joukkue kirjoitti tarinan, jota on vähän liiankin helppo rakastaa. Siinä sorretut nousivat kapinaan ja voittivat uskomattomia paholaisia suuren ja lempeän johtajan esimerkillä.

Niin kuin uumoilin, on urheilu silti lopulta leipää ja sirkushuveja, sillä samaan aikaan, kun Bratislavassa katsomo leijui sinivalkoisessa hurmoksessa, valittiin EU-parlamenttiin edustajat, ja niistäkin kahdella – Teuvo Hakkaraisella seksuaalisesta ahdistelusta ja Sirpa Pietikäisellä törkeästä rattijuopumuksesta – on rikostuomio. Leijona-pelaaja Veli-Matti Savinainen totesi ottelun jälkeisessä haastattelussa, että Möröstä pitäisi tulla presidentti. Ei minusta ihan sitä, mutta aika hyvä europarlamenttiedustaja hän voisi olla jo ihan nuhteettomuutensa vuoksi.

Minkälaisia ajatuksia kultahuuma herättää sinussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vappumuistoja kakkaavasta teekkarista kotihodareihin

Kirjoitin viime vuonna vapun syvällisestä merkityksestä aina pyhimyksistä työläisten oikeuksiin. Tänä vuonna lähestyn toukokuun ensimmäistä hieman kevyemmin raottamalla parhaimpia vappumuistojani.
vappu 0533Näin kypsissä merkeissä vietin vappua vuonna 2012.

Vanha kunnon vapputori

Kun nyt ajattelen vapputoria, mieleni valtaa lähinnä ahdistus krääsästä, mutta lapsena vapputori tavaroineen oli maaginen paikka, ja muistankin muutaman ikisuosikin: vappupallot, vaahtomuoviset talutusnuoraan kiedotut sisiliskot, kimaltelevat huiskat, keinuvat pellet ja maalatut savikorut. Ja sen, kun vappupalloihin sai vihdoin hankittua muovisen, juuri pallolle tarkoitetun painon, jolla hökötys pysyi nätisti huoneen nurkassa.

Sammunut teekkari

Muistan sateisen vappupäivän, jolloin suuntasimme äitini kanssa torille. Ennen sitä pysähdyimme leikkimään puistoon, jonka liukumäkileikkimökistä löysin sammuneen teekkarin. Säikähdin ja huusin äitini paikalle. Hän herätteli opiskelijapojan lempeästi uuteen päivään, vaikken usko, että hänen aamunsa kovin kirkkaana valkeni.

Perinteinen Koskenranta

Tammerkosken ranta kuuluu vapputorin kanssa samaan kategoriaan: epäuskoon ja ahdistukseen. En enää jaksaisi istua roskameressä ihmismassan keskellä palelemassa ja juomassa lämmintä siideriä, mutta sitäkin olen toki yrittänyt muistaakseni kaksi kertaa.

Kakkaava teekkari

Tarina ulostavasta tupsulakista on ehkä suosikkini kaikessa järjettömyydessään. Naputtelin tietokonettani eräänä vappuna, kun ikkunani alta alkoi kuulua erikoisia ääniä. Kurkkasin alas kadulle, jonka nurmikkoalueella istui kyykyssä haalarihemmo takapuoli paljaana kakalla. Samalla hän oksensi järjettömän kovaa. Itse olisin jo tässä vaiheessa lähtenyt kotiin, mutta kaikkia eivät pienet vastoinkäymiset näytä lannistavan.

Rentouttavat mökkibileet

Parhaimpiin vappumuistoihini kuuluvat mökkivaput, vaikka Suomen sää on hieman armoton niille, sillä kevään eteneminen ratkaisee pitkälti, kuinka järkevää on lähteä palelemaan mökille. Mieltäni lämmittävät keskustelut grillikodassa, kevään ensimmäiset mökkisaunat ja hurjat tanssit nurmella vanhojen hittibiisien tahtiin.

Kyyläystä kotihodareiden kera

Nykyään suosin rauhallisia vappuja hyvän ruoan – esimerkiksi alusta asti itse tehtyjen hotdogien – ja juoman kera. Kuinka ihanan keski-ikäistä, vaikken ole edes kolmeakymmentä! Asun sen verran keskeisellä paikalla, että tyydyn usein kyttäilemään kaupungin vilskettä ja ihmisten riemua. Ja riemuitsenhan minäkin omalla tavallani. Vielä pitäisi jaksaa käydä haalimassa vappuruoat, ennen kuin viimeiset vegemakkarat ostetaan loppuun.

Suosittelen tutustumaan viime vuoden vappujuttuuni. Keskustella saa edelleen sen herättämistä ajatuksista.

Miten sinä vietät vappua? Mikä vappu on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa