Etkö pidä suomalaisista leffoista? Katso silti nämä!

Synkkiä maisemia, ennalta arvattavia rooleja ja pienen budjetin tarinoita. Niistä on suomalaiset elokuvat tehty. Silti suomalaisella elokuvakulttuurilla menee 2010-luvulla varsin mukavasti, jos katsotaan ensi-iltojen määriä ja katsojalukuja.
1
Kuva: Solar Films / Marek Sabogal

”Sitä samaa kamaa”, totesi näyttelijä Tommi Korpela tarjotuista rooleista Ilta-Sanomien haastattelussa. Korpelan mukaan Suomessa ei uskalleta tehdä persoonallisia elokuvia, vaan katsojille tarjotaan tuttua puuroa elokuvasta toiseen. Pitkän uran tehnyt, palkittu näyttelijä on sitä mieltä, että rohkeita ratkaisuja pitäisi kokeilla, eikä antaa katsojalukujen ohjata tekemistä. Korpela toteaa taiteellisen tason ja katsojalukujen kielimän menestyksen olevan kaksi eri asiaa. Mutta mistä elokuva saa rahaa, jos sitä ei halua katsoa kukaan?

Kannattamattomuuden ja taiteellisuuden välille ei tietenkään voi vetää suoraa yhtäläisyysmerkkiä, mutta monet hitaat ja kauniit teokset ovat harmillisesti jääneet ilman menestystä. Miksi taide-elokuva ei vedä saleja täyteen? Ehkä ihmiset kaipaavat raskaan arjen keskellä sellaista rentouttavaa vastapainoa, jota ainakaan syvälliset elokuvat eivät voi tarjota välttämättä. Ehkä kaikkien elokuvien markkinointiin ei ole varaa syytää mammonaa. Joskus syy voi olla tuntematon. Ihmiset eivät vain niin sanotusti löydä elokuvaa.

Arkipuheessa ongelma on se, että suomalaisia elokuvia verrataan ulkomaisiin jättituotantoihin, joiden budjetti on valtava verrattuna kotimaiseen uurastukseen. Rahalla saa. Rahalla saa melkoisen erilaisen elokuvan aikaan, jos käytettävän pätäkkäsumman perään on varaa lisätä useampia nollia surutta. Tässä mielessä siis kotimaista tuotantoa ei edes pitäisi verrata miljoonabudjetin elokuviin, mutta toisaalta ei kahisevallakaan voi kaikkea perustella. Käsikirjoituksen alkuideat tulevat samalla tavalla kirjoittajalta, vaikka toki parhaimmat käsikirjoittajat valuvat rahan perässä sinne, missä sitä on tarjolla. Ideat saa ne, joka niistä parhaiten maksaa. Sama koskee ohjaustyötä ja saatavilla olevia näyttelijöitä.

Tuntuu silti kohtuuttomalta haukkua suomalaisia elokuvia siksi, etteivät ne ole Avatarin teknisen toteutuksen veroisia, Titanicin huippuromantiikalla ja traagisuudella höystettyjä, täydellisen lipuvasti kuvattuja vauhtidraamoja. Varsinkin kotimaan kulttuuri- ja viestintäalan pitäisi tukea suomalaista kulttuurituotantoa. Elämä vaatii edelleen rahaa, eikä sitä tipu tyhjistä saleista ja vuokraamattomista elokuvista.

Mielestäni aivan loistavaa elokuvaa katsoessa mietin monesti, miksi ihmeessä rainan katsojaluvut ovat jääneet pieniksi, mutta rietasta Luokkakokous-kohellusta (2015 ja 2016) tapittavat sadattuhannet silmäparit. Toisaalta pohdin usein myös, onko katsojaluvuilla tai menestyksellä väliä, jos elokuva kuitenkin tuottaa itselleni merkityksellisen taiteellisen elämyksen tai viihdyttävän hetken. Kenties taustalla on jalo ajatus siitä, että hyvien tekijöiden soisi saavan työstään arvoisensa palkkion ja kiitoksen. Valitettavasti yleensä paras palkinto on kaiken taiteellisen hyvän lisäksi riihikuivaa, koska ilman sitä ei tehdä muuta kuin harrastelijaelokuvia kotikellarissa lainakameralla.

Katso ainakin nämä suomalaiset elokuvat!

Listalla on sekä menestyneitä että hieman tuntemattomammiksi jääneitä pätkiä, jotka ovat jollain tavalla koskettaneet tai kiehtoneet minua.

Prinsessa (2010)
Komedia ja draama yhdistyvät Arto Halosen ohjaamassa Prinsessa-elokuvassa kauniisti. Mielenterveys on tärkeä teema. Elokuvan päähenkilöä Kellokosken prinsessaksi kutsuttua pitkäaikaispotilasta tulkitseva Katja Küttner tekee hienon roolityön, jota tukevat sairaalaan vilkkaat sivuhahmot. Prinsessan lausuma viimeinen repliikki tuo koskettavan ja ajatuksia herättävän lopun elokuvalle. Missä menee sairauden raja? Mitä kaikkea ihmisen mieli pystyy kuvittelemaan uskoen siihen oikeasti?

Syvälle salattu (2011)
Joona Tenan ohjaama Syvälle salattu oli yksi ensimmäisistä – nykyisin maan palkatuimpiin näyttelijöihin kuuluvan – Krista Kososen suurista roolitöistä. Psykologinen trilleri on visuaalisesti vaikuttava ja sen veteen rakennettu mystiikka kiehtovaa. Elokuva ei ehkä saavuta psykologisen trillerin uskottavuutta paikoin ontuvan käsikirjoituksen vuoksi, mutta Syvälle salattu ei ainakaan ole ”sitä Korpelan samaa kaavaa”.

Vuosaari (2012)
Ymmärrän, miksi Vuosaari-elokuva ei välttämättä houkuttele, jos siitä on kuullut toiselta katsojalta. Aku Louhimiehen ohjaama Vuosaari on ahdistava ja surullinen elokuva, jonka lopussa onneksi näkyy pientä valoa. Itä-Helsinkiin on ahdettu kaikki mahdolliset perisuomalaisen pahan olon muodot ja ongelmat. Tykitystä voi olla raskasta katsoa, mutta se kannattaa. Visuaalisesti kaunis, taitavasti käsikirjoitettu Vuosaari koskettaa ja itkettää. Jää mieleen eikä taatusti unohdu.

Kekkonen tulee! (2013)
Marja Pyykön ohjaama Kekkonen tulee! vie suoraan 1970-luvulle nimenmukaisesti valtion palvottua päämiestä odottelemaan. Ankeaan Lappiin sekaisin olevien ihmisten luo. Jänkällä jopa sairaanhoitaja räjähtää Kekkosta kaivatessa. Elokuva on hidastempoinen ja antaa ehkä alun perusteella odottaa enemmän kun lopulta katsojalleen antaa. Kaikkien elokuvien ei tarvitse olla täynnä vauhtia, ja tässä kasaan kuivuvassa teoksessa valoa pysähtyneeseen, kitukasvuiseen Lappiin tuovat Miina Turusen ja Marjaana Maijalan roolisuoritukset.

Henkesi edestä (2015)
Jos Henkesi edestä -elokuva olisi lanka, se olisi niin äärimmilleen venytetty, että sitä katsoessa joutuu pelkäämään, koska se katkeaa. Siitä syntyy eleetön jännitys, joka hallitsee Petri Kotwican ohjaamaa, Laura Birnin ja Eero Ahon tähdittämää elokuvaa. Peruuttamattomaan tekoon ajautuneen papin valinnoilla on kauaskantoiset seuraukset. Visuaalisesti kauniin elokuvan parasta antia hitaan jännityksen lisäksi on moraalinäkökulma. Mihin asti on valmis menemään? Kysymyksiä oikeaan ja väärään ei tuputeta, mutta katsoja alkaa pohtia niitä huomaamattaan. Olo on elokuvan jälkeen hengästynyt.

Nuotin vierestä (2015)
Lauri Nurksen ohjaama elokuva on Leena Uotilan tähtihetki. Komedioista tuttu Riku Nieminen tekee myös kelvosti osuutensa äitiinsä kiinni jääneenä poikana. Nuotin vierestä on pintapuolisesti kepeä ja iloinen elokuva, joka löytää kyllä teoksen edetessä synkät sävynsä. Sävyjä on onneksi tarjolla ylipäätään kattavasti niin kuin elämässä yleensä: iloa, naurua, surua, kaipausta ja kasvamista.

Mikä on mielestäsi paras suomalainen elokuva? Miksi kotimaan elokuvatuotantoa parjataan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se, jota kannat ikuisesti

Tänäkin viikonloppuna monta pientä palleroa kastetaan ja nimetään. Isoja päätöksiä, huonoja valintoja ja täysosumia. ”Ei nimi miestä pahenna” on valhetta, johon pitää varautua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tule mieleen kulttuuria tai uskontoa, jossa nimensä voisi itse päättää. Se annetaan, joskus ansaitaan. Siltä vain näytetään ruttuisena vastasyntyneenä. Kannetaan hautakiveen asti vanhempien suosikkinuken nimeä, isosisarusten heittämää vitsiä, naapurin suloisen pellavapään perintöä. Oli niin söpö, että oli pakko antaa omallekin lapselle.

Suomessa ei nimetä heimopäälliköitä tai automaattisesti anneta isän ja isoisän nimeä, joita tosin monet silti suosivat perinteitä kunnioittaakseen. Vanhemman vastuu on pienen elämän alkaessa valtava. Nimi on pienin murheista, mutta silti käytännön asia, joka vaikuttaa arjessa yllättävän paljon mitä vanhemmaksi verso kasvaa.

Maailman kansainvälistyessä muuttuu entistä ajankohtaisemmaksi pohdinta siitä, ovatko marjaliisat, kalevit ja arhipat jo nähneet parhaat päivänsä. Pitäisikö miettiä täysin kansainvälistä nimeä, edes yleispohjoismaista? Vai tyytyä supisuomalaiseen? Sellainen, jonka kanssa ei tule ongelmia ja jonka takia ei kiusata. Nimeämisen vapauduttua täytyy myös tottua muihin kuin Kaanainmaan ja Mooseksen antimiin. On hedelmiä, väännöksiä kaukomailta ja luonnonihmeitä ihmislasten niminä. Tarinoita lähiöistä ja menneeltä vuosituhannelta kaivettuja aarteita.

Olen sitä mieltä, että vanhemman vastuulla on valita nimi, joka ei aiheuta tahallisesti törkeitä mielikuvia tai sellaisia mielleyhtymiä, jotka kohdistavat huomion tarpeettomasti nimeen. Toisaalta on kuitenkin älytöntä ajatella, että nimi pitäisi valita sen perusteella, ettei lapsi joudu kiusaamisen kohteeksi. Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi niin, ettei hän kiusaa. Ei nimen tai minkään muun takia.

Suomessa nimiä ei ajatella merkityksen näkökulmasta – ainakaan yhtä paljon kuin monessa muussa maassa ja kulttuurissa. Ei minua nimetty tarkoittamaan armoa tai tuomaan sitä tähän maailmaan. Ei ystävästäni kasvatettu prinsessaa tai kapinallista, vaikka nimet niin antavatkin ymmärtää. Ei aurinkoa, ei uskonnollisen tehtävän suorittajaa. Voisi siis luulla, ettei nimellä olisi väliä, jos sillä ei ole tarkoituksella valittua merkitystäkään. Itse asiassa, koska lähes kaikki nimet polveutuvat tavalla tai toisella heprean kielestä tai Raamatusta, on erikoista, ettei niiden merkitystä pohdita tarkemmin. Mitä oman lapsensa nimellä haluaa sanoa? Vai haluaako vain lausua kauniilta kuulostavan nimen vuoden jokaisena päivänä? Kauneus on korvakohtaista.

Aina nimen kantajan mieltymykset eivät kohtaa sitä, mitä kehdossa annettiin. Nimeään voi oikeasti inhota. Monesti kyse on teinikapinasta, periaatteellisesta inhosta. Kun ei kukaan muukaan täällä ole Silja, Miina tai Lasse. Joskus epämukavuus kantaa aikuisuuteen asti. Omien havaintojeni perusteella nimen vaihtaminen herättää yleensä kummastusta, sukulaisissa jopa suuttumusta. Moni voi odottaa niin kauan, että vanha sukulainen potkaisee tyhjää, jotta nimen voi vaihtaa ilman välien katkeamista. Meillä on velvoite olla nimettyjä väestörekisterissä ja siksi pitäisi myös olla vapaus ja oikeus muuttaa nimeään. Valtion puolesta toimenpide hoituu ilmeisesti ongelmitta ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta henkinen taakka voi olla yllättävän painava. Mitä niin pyhää annetussa nimessä on, ettei sitä voisi vaihtaa?

Olen inhonnut omaa nimeäni. Paljon ja hartaasti. Mutten niin syvästi, että vaihtaisin sitä. Olisin halunnut olla Sofia tai Aleksandra. Ysäritrendien puolesta kaikki mahdollisuudet olivat olemassa, mutta joku muu päätti toisin. Näin aikuisena olen ihan sinut nimeni kanssa, vaikka se on pitkä ja vaikea, eikä usein mene oikein. Vanhuksena ei varmaan edes kynä pysy enää kädessä allekirjoituksen pitkän nimenselvennyksen raapustamiseksi. Silloin surkeat puumerkit saavat riittää, sillä olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tällä mennään loppuun asti.

Jotain siitä, kuinka vakavasti nimet otetaan, kertoo se, että kalenteri listaa myös nimipäivät. Suuri, juhlallinen hetki on se, kun uusi nimi pääsee listalle. Jos oikein tarkasti ajattelee, niin mitä sitten. Mitä pitäisi juhlia? Sitä, että vanhempien valitsema nimi on vihdoin virallisesti kaikkien nähtävillä. Elämässä on onneksi paljon tärkeämpiä asioita kuin muutama kirjain passissa.

”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”, sanoi äiti. Se on totta kuitenkin vain kohtuuden rajoissa. Aika moni nimi onneksi mahtuu tähän mittaan. Jos jostain syystä kokee, että tilaa on liian vähän, on sekin kohtuullista, että tekee haluamansa muutokset. Tänään voi olla uuden nimesi päivä.

Mitä mieltä olet omasta nimestäsi? Entä lapsesi nimestä? Oletko harkinnut nimen vaihtamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokaa kaukaa ihan lähellä: Kurkkaa nämä erikoisliikkeet Tampereella!

Lähituotettua ruokaa kannattaa suosia, mutta makumatka paikallisten yrittäjien herkkukeitaisiin keskustassa ei ole pahitteeksi. Tiesitkö, että tie Etelä-Eurooppaan, Lähi-itään ja Aasiaan on yllättävän lyhyt?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Culinaria Keittiöelämää, Aleksis Kiven katu 13

Laukontorin läheisyydessä sijaitseva Culinaria Keittiöelämää on italialaiseen ja espanjalaiseen ruokaan hurahtaneen harrastajan toiveden täyttymys. Pikkuruinen liike kätkee sisäänsä uskomattoman määrän spagettia, jauhoja, pestoja, öljyjä, tahnoja ja asiaan kuuluvia keittiötarvikkeita eteläeurooppalaisilta yrittäjiltä.

Joka kerta, kun olen vieraillut putiikissa, siellä on raikunut asiantunteva opastus. Etenkin pinnalla olevaan, kotona pizzakivellä tehtävään, niin sanotusti aitoon italialaiseen pizzaan ja sen valmistusaineksiin saa hyvin kattavat ohjeet, vinkit ja ainekset. Culinariasta saa nimittäin myös 00-jauhoja ja San Marzano -tomaatteja, jotka kuuluvat nyt jokaisen pizzatrenditietoisen kaappivarustukseen.

Culinariasta näkee, että sitä pidetään intohimolla. Tunnelma kannattaa kokea ihan itse, joten suosittelen sukeltamaan Culinariaan jo ennen viikonloppua. Kannattaa tutustua myös Culinaria Keittiöelämää -Facebook-sivuihin, jotka tarjoavat kattavasti tietoa myymälästä, uutuuksista ja jopa tarinoita tuotteiden pientuottajista!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
East Asia Mart, Tullintorin alakerta

Tullintorin alakerrassa majaileva East Asia Mart tarjoaa Tampereella kattavimman valikoiman itä- ja kaakkoisaasialaisia ruokatarvikkeita. Myymälän yhteydessä on myös pieni ruokatiski ja ruokailulle varattu alue. Vaikuttaa oikein toimivalta idealta, vaikken ole itse vielä ehtinyt paikan päällä syötyä ruokaa testaamaan.

East Asia Martin hintataso on todella edullinen verrattuna suomalaisiin marketteihin. Esimerkiksi 400 grammaa tofua saa 1,5 eurolla. Lähikaupassa 200 gramman tofu maksaa yleensä 2 euroa. Viikottainen tuorekuorma sisältää tofun lisäksi tempeä ja vihanneksia kaukaa, kuten pinaattikiinankaalia eli pak choita. Suosittelen hankkimaan täältä myös soijan, seesamiöljyn, riisiviinietikan, nuudelit ja chilitahnat. Vietnamilaisista rullista ja itse tehdystä sushista innostuneen kannattaa hankkia tarvikkeet East Asia Martista. Ratkaisusta nauttivat makuhermot ja lompakko.

Ja täältä saa niitä onnenkeksejä, joita teinit käyvät hamstraamassa erikoisten aasialaisjuomien lisäksi. Liikkeestä voi ostaa myös kiinalaisia astioita ja syömäpuikkoja. East Asia Mart on aktiivinen Facebookissa, jossa he jakavat tuotetiedon lisäksi ruokaohjeita ja ajankohtaisia reseptivideoita. Juuri nyt myymälä juhlii 9-vuotissyntymäpäiviään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Alanya Market, Puutarhakatu 14

Uskallan väittää, että Alanya Market on Tampereen monipuolisin Lähi-itä-teemainen ruokakauppa.  Toki vastaavia liikkeitä on tullut melkoinen määrä lyhyessä ajassa Tampereelle, mutta minulle ei ole Alanyan voittanutta.

Tuoreyrttien ja vihannesten hinnat ovat todella edulliset. Talouteemme kuskataan myös paljon naan-leipää Puutarhakadun ruokaparatiisista. Muita paljon ostettuja tuotteita ovat libanonilaiset oliiviöljyt ja favapavut, joita löytyy Alanya Marketista aivan valtava määrä erilaisilla resepteillä tehtynä. En tosin ole vielä erottanut säilykepavuista, mitä eroa on saudiarabialaisella ja syyrialaisella reseptillä.

Alanyassa on myös tuoretiski, josta voi valita sopivan määrän oliiveja, halal-lihaa ja baklavaa. Myymälä ei keskity pelkkään ruokaan, sillä siellä on kattava valikoima päivittäistavaroita, kuten shampoita ja saippuoita. Ne ostan kuitenkin toistaiseksi muualta.

Palvelu on ystävällistä ja onnistuu suomeksi.

Ovatko nämä liikkeet jo tuttuja sinulle? Muita ruokaputiikkivinkkejä Tampereella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miami säihkyy surullisena

”Hyvää iltaa, Hartola!” Angela astuu lavalle kimaltavissa hepenissä. Siitä alkaa pitkä matka, jonka soisi päättyvän hyvin. Road movien ohjaksissa loistaa ennakkoon hehkutetusta Krista Kososesta huolimatta kirkkaimmin Sonja Kuittinen.
Miami_pressi4_Angela_KristaKosonen_JulianaHarkki©HelsinkiFilmi-1-1024x682
Kuva: Juliana Harkki / Helsinki-Filmi

Zaida Bergrothin kolmas pitkä ohjaus Miami säihkyy enkelinsiipiä ja hikoilee vatkaavia tanssiliikkeitä. Elokuvan sanoma kääntyy kuitenkin yllättävän syväksi samalla, kun juoni muuttuu hyytäväksi trilleriksi. Hartolalaisella klubilla mukaan hyppäävä katsoja ei todellakaan tiedä, mitä on luvassa. Taustan elektropop-musiikki tanssittaa ja antaa luvan rentoutua, mutta rauha on kaukana, kun juoni ajautuu syvälle velanperintään ja poliittisiin valtasuhteisiin, jotka lopulta muuttavat loppuratkaisua.

Show-tanssija Angela (Kosonen) veivaa illasta toiseen tunkkaisella klubikiertueella, jonka tulojen ylijäämäsijoituspaikka selviää osin vahingossa mukaan matkaan joutuvalle, kadoksissa olleelle Anna-siskolle (Kuittinen) yllättäen. Takana katkenneet välit, vähän muistoja ja kaksi rikottua perhettä sekä yksi rikkinäinen ja vähän vaarallinen yksilö. Operaation aivoiksi matkan edetessä paljastuu Kuittisen tulkitsema Anna, jonka kasvutarina valkokankaalla on huima niin hahmon kuin Kuittisen roolityön huomioiden.

Miami kertoo sisaruudesta. Teemaa ei totisesti käsitellä valkokankaalla yhtä usein kuin veljeyttä. Erityisen hienoa juonessa on se, että se keskittyy siskoksiin tuoden hienovaraisesti ja välillä suoraankin esiin heidän motiivinsa, jotka eivät liity miehiin. Naisten teot, kun voi selittää tällä vuosituhannella myös ilman kaksilahkeisvaikutusta. Sonja Kuittisen luoma Anna ihannoi siskopuoli-Angelaa estoitta, mikä johtaa melko synkkiinkin seurauksiin. Traaginen Angela taas turvaa siskoonsa silloin, kun huvittaa. Ja käyttää hyväksi, kun mielii. Tässäkin elokuvassa paha saa palkkansa, muttei aivan aukottomasti.

Angelana nähtävä Krista Kosonen on ennallaan äitiyslomansa jälkeen viettelevänä, röyhkeänä ja surullisena Angelana, mutta raidan tähti on Kuittinen, joka pääsee elementtiinsä monipuolisissa kohtauksissa. Haparoivasta siivekkäästä kasvaa sankari, jonka tie loppuun on varsin monipolvinen. Arkuutta, pakokauhua, rohkeutta, orastavaa röyhkeyttä ja tervettä voimaa.

Bergrothin kolmas on surullinen elokuva, vaikka kimaltava alku muuta antaakin ymmärtää. Kaksituntinen raina vie katsojan hartolalaiselta klubilta niin kauas erämaahan, ettei sellasta uskalla edes kuvitella aluksi. Käänteestä toiseen syöksyvä, venyvä tarina voi alkaa puuduttaa kesken elokuvan ja osin avoimeksi jäävä loppu suututtaa, mutta Miamin tarjoama visuaalinen kauneus, kasvutarina ja haikeus korvaavat pikkuruiset puutteet. Elokuva kannattaa katsoa myös ihan vain Sonja Kuittisen vuoksi.

Oletko jo nähnyt Miamin? Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kumpi muistetaan elokuvasta paremmin: Kosonen vai Kuittinen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Paljasta Tampere: Tampella

Tehdaskaupungin perintöä kunnioittaen rakennettu Tampella on omituisen epäsuomalainen kaupunginosa, jonka tunnelma johdattaa kaupungin historiaan ja Keski-Eurooppaan. Vain ihmiset puuttuvat.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERADSC_0019DSC_0015DSC_0036DSC_0023
DSC_0038
Ikisuosikkini Finlaysonin alueen takaa, kaoottisen Lidlin nurkalta pääsee pujahtamaan nopeasti Palatsinraittia pitkin Tampellaan. Tunnelma lyhyellä matkalla vaihtuu muutamaan kertaan, sillä Von Nottbeckien perintönä jääneiden palatsien vierustalla on rauhallista, mutta kuntopyöräilijöitä suhaa ohi nopeasti laadukkaan pyörätien ansiosta. Pian voikin jo kuulla kosken pauhun aidossa tamperelaisessa tehdasmiljöössä. Tällä kertaa koski on kuitenkin hiljaa matalan veden vuoksi, mutta onneksi lokit kirkuvat. Osa pysähtyy tähystämään lyhtypylväisiin. Palatsinraitin sillalta näkyy tehdasrakennuksien lisäksi myös Torni-hotelli, joka ei mitenkään sovi maisemaan.

Kosken viereisten talojen takaa alkaa varsinainen asuinalue-Tampella. Arki-iltana kadut ovat autioita. Tunnelma on itse asiassa hivenen aavemainen. Kerrostaloja upeine lasitettuine parvekkeineen on rykelmittäin, mutta ketään ei näy missään. Ei ketään. Tori, jonka läheisyydessä alueen useimmat arkipalvelut sijaitsevat, on niin ikään tyhjä. Markkinatunnelmaa on vaikea kuvitella paikalle, mutta jos aukiolle saataisiin kunnon torihulina, niin meno olisi oikein keskieurooppalaista.

Vaikka sijainniltaan ja osin miljööltään Tampella on varmasti tamperelaisin kaupunginosa, tunnelma kaduilla on hiljaisuutta lukuun ottamatta hyvin epäsuomalainen. Ehkä se johtuu siististi laatotetuista kaduista, joita reunustavat harkitusti istutetut puut. Ne voisi muuten koska tahansa vaihtaa palmuihin, niin oltaisiin jo Etelä-Euroopassa! Tai sitten epäsuomalaisuusaistimukset kumpuavat siitä, että talot on rakennettu aivan kiinni kävelykatuun. Eloa alue saisi siitä, että talojen kivijaloissa olisi pikkuputiikkeja ja tuoretuotteita tarjoavia erikoisruokakauppoja, mutta sellaiset ei valitettavasti ole kovin kannattavia. Ei siis ihme, ettei Tampellassa käy vilske, kun kivijaloissa on lähinnä asianajotoimistoja.

Tampellassa tehdasperinnön huomiointi on tehty kauniisti, mikä näkyy vanhojen rakennusten sulauttamisena moderneihin asuintaloihin ja maisemaan sekä siinä, että myös aivan uudet talot on rakennettu tehdasmaiseman arkkitehtuuriin sopiviksi. Samalla tavalla olisi voinut tehdä Amurissa vanhaa puutaloaikaa mukaillen, mutta se on jo myöhäistä, koska joka puolella on 1960- ja 1970-luvun korkeita elementtihirviöitä.

Nyt, kun kaupungin liikennejärjestelyt mullistuvat, Tampellan horisontissa siintävät nostokurjet ja läheisen Rantatien tietyömaa. Eivät ne kovin esteettisiä ole, mutta kiteyttävät kauniisti kaupungin historian. Tässä maisemassa on kaikki. Se, mistä on lähdetty ja mihin ollaan menossa.

Pyöräilijöille ja lenkkeilijöille suosittelen reittiä Finlaysonilta Palatsinraittia pitkin Tampellaan, jonka halki voi jatkaa Lapintielle. Lapista kannattaa porhaltaa Armonkallion läpi suoraan Kekkosentien yli menevälle sillalle, josta pääsee Rauhaniemeen. Rauhaniemestä paluu kannattaa tehdä Naistenlahden voimalaitoksen vierustaa pitkin autoista tyhjennetylle Rantatielle. Kaunis ja monipuolinen lenkkipolkuvalinta!

Missä Tampereen kaupunginosista voi parhaiten aistia historian?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10x Miksi Tampere ei ole pyöräilijöiden kaupunki?

Kuninkaankadulla kuoro laulaa Hallelujaa samalla, kun kerjäläiset venyttelevät koipiaan pitkin katua. Kurittomat lapset kirmaavat pitkin tietä, jonka keskelle on muodostunut liikennettä tukkivia keskusteluryhmiä. Tampereella on arkipäivän ongelmista huolimatta helppo liikkua paikasta toiseen, mutta miksi liikenteessä kärsivät eniten pyöräilijät?
OLYMPUS DIGITAL CAMERATietyöt hankaloittavat reittisuunnitelua ja arkipäivän ajamista
Reitti keskustan laidalta toiselle voi helposti katketa kesken matkan tietyön vuoksi, minkä takia työmatka-aikaa täytyy varata enemmän. Viime kesänä matka päättyi monesti yllättäen Ratinassa. Tänä vuonna ongelmallinen alue on ollut Metson kulma ja koko ratikkatyömaa ylipäätään. Lisäksi Ratinan kauppakeskuksen rakentaminen ja siihen liittyvät liikennejärjestelyt ovat tehneet Koskikeskuksen alueesta sietämättömän. Yleensä tietyöt ovat ensimmäiseksi pois pyöräkaistoilta, minkä vuoksi kaksipyöräiset sysätään jalakulkijoiden puolelle. Kenen idea oli muuten laittaa Koskikeskuksen puolella menevän pyöräkaistan alkupää bussipysäkkien ja tien väliin? Eihän siitä pääse läpi kukaan?

Pyöräkaistoja ei ole keskustassa tarpeeksi
Ei hätää. Tietyöt eivät onneksi pysty pilaamaan kovin suurta osaa kaduista, koska pyöräkaistoja on edelleen vähän. Toki esimerkiksi Satamakadulla, Puutarhakadulla ja Hatanpään valtatiellä on oikein mainiot baanat auki, mutta muuten pyöräilijät saavatkin lipua jalankulkijoiden joukossa. Sen kerran, kun erehtyy oikeasta tien puolesta, rapsahtaa siitä muistutus.

Jalankulkijat eivät noudata liikennesääntöjä
Miksi törttöileviä apostolinkyytiläisiä ei sakoteta? Kävelijät matelevat pyöräkaistalla ja jäävät jopa tarinoimaan toisilleen pyöräkaistan puolella. Pyöräkaista ei ole tärkeän kävelijän etuoikeus edes ruuhkassa. Suojatiellä on myös syystä tyhjä kohta, jonka toisella puolella on kapea suikale suojatietä. Niiden välissä oleva alue ei ole suojatietä, ja se on tarkoitettu pyöräilijöille, jotka eivät satulassa istuessaan saa ajaa suojatiellä. Kyllä, elämä on kiireistä, eikä aina ole aikaa talutella.

Liikenteessä liikkuvat tekevät äkkinäisiä liikkeitä
Kun liikun, en räplää. Puhelinta tai mitään muutakaan. Näin pitäisi ajatella kaikkien. Sen lisäksi, ettei liikennesääntöjä noudateta, puhelimen selaaminen tekee jalankulkijoista sietämättömiä. Kun katse pysyy luurissa, muu maailma katoaa ympäriltä, minkä seurauksena yleensä havaintokyvyn palattua liikahdetaan äkkinäisesti pyöräkaistalle tai muuten vain pyöräilijän alle. Vanhempien vastuulla on puhelimen käytön lisäksi huolehtia siitä, ettei piltti sinkoile pitkin katuja. Lapsen oikeus on liikkua kaupungilla eloisasti, mutta siivosti. Tie ei siis ole lasten leikkipaikka, muttei myöskään minkään ikäisten ihmisten juorunurkka, jolla olisi oikeus tukkia kulkuväylä.

Autoilijoiden huristelua helpotetaan enemmän kuin pyöräilijöiden
Eikö Finlaysonin Lidlistä pitänyt tulla kaupunkilais-Lidl, johon on helppo sujahtaa jalkaisin tai pyörällä? Pieleen meni, koska autoliikenne on lisääntynyt järjettömästi alueella. Katumaasturit painavat halliin ja syöksyvät arvaamatta kulman takaa välittämättä pienistä suojateistä. Rantatunneli onneksi vei autot maan alle vapauttaen tunnelmallisen Rantatien pelkästään kevyelle liikenteelle. Toistaiseksi.

Pyöräilijä saa suhata vihamielisten asenteiden varjossa
Erehdypä kerran poikkeamaan jalankulkijoiden puolelle, jos pyöräilijöiden kaista ei ole selvästi tukittu. Olen jo oppinut pelkäämään naapurustossa asuvaa aggressiivista, iäkästä naista, joka partioi Amurissa valvomassa liikennettä. Väsyneenä töistä tullessa livuin vahingossa jalankulkijoiden kaistalle ylämäkeen, ja tästä virheestä seurannut vihainen huuto soi vieläkin korvissa. Takavuosina myös muuan mies työnsi pyöräilijän bussin alle kuolemaan. On aivan käsittämätöntä, että yksi kaksipyöräinen vehje saa elämän suunniltaan.

Vuokrapyöriä ei ole saatavilla vielä kovin kattavasti
Helsingissä pyöriä voi vuokrata matkakortilla. Tampereella pyörävuokraus onnistuu varmasti, mutta jos tarjontaa lisättäisiin, turistitkin innostuisivat kulkemaan enemmän seudulla, mikä tietäisi enemmän elämää ja rahaa kaupunkiin sekä yrittäjille. Aivan kuin ainakin hotellien asukkailleen tarjoamat pyörät vilahtelisivat aiempaa useammin katukuvassa.

Pyöräparkkeja on vähän ja ne ovat siksi aina täynnä
Pyörävaras nauttii, kun kiiltävä menopeli kököttää yksin kadunkulmassa. Siellähän sen onkin seistävä, koska harvemmin sitä mihinkään kiinni saa, ellei satu liikkumaan pyöräparkkikeskittymien lähellä. Yleensä parkit ovat myös niin täynnä, ettei niistä ole hyötyä, kun pyörää ei saa kuitenkaan kiinni. Olisi mukava investoida vielä parempaan pyörään, mutta en toistaiseksi sijoita 400 euroa siihen, että viikon päästä menopeli on poissa, kun tulen kaupasta.

Kaupungin koko ei kannusta pyöräilyyn
Tampere on pienisuuri kaupunki. Matkat taittuvat mukavasti keskustassa kävellen, mutta toisaalta työpaikka voi olla sen verran kaukana, että bussin käyttäminen tai oma auto on välttämätön. Pyörä jää kulkupelinä välimallin ratkaisuksi, johon ei turvauduta, ellei se ehdottomasti sovi omiin tarpeisiin, tai sitten pyörä seisoo tallissa varattuna vain satunnaiseen hupikäyttöön.

Tamperelaiset arvot eivät ole vielä tarpeeksi vihreitä
Vihreiden arvojen kannattamisen ei tarvitse tapahtua puolueen jäsenkirjalla. Sitä paitsi arvojen pitäisi kuulua terveeseen järkeen. Pyöräily tekee kaupungista elävän ja vähentää saasteita. Tampereen ratkaisu tähän oli poistaa pyöräkaistat Hämeenkadulta ja sallia yksityisautoilu uudelleen. Surullista.

Kun jo Kööpenhaminasta ja Turustakin on muotoutunut pyöräilijöiden paratiiseja, mikä Tamperetta hidastaa matkalla maineeseen?

Mikä Tampereella sinun mielestäsi toimii ja mikä ei liikkuvien kaupunkilaisten näkökulmasta? Miten pyöräilijöiden käy, kun ratikka alkaa liikennöidä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa