Ruokakunnan levylautasella, osa 20

Minulle tulee Allmanin veljeksistä mieleen eräs pirkanmaalainen ammattiopisto, mutta nähtävästi heidät tunnetaan myös musiikista. No, onhan nimien kirjoitusasussa pienen pieni ero.
theallmanbrothers

The Allman Brothers Band – At Fillmore East

Kuka? The Allman Brothers Band

Mikä? At Fillmore East (Capricorn Records 1971)

Miksi? Ehdokas kaikkien aikojen erinomaisimmaksi levytetyksi live-konsertiksi, joka näyttää sen, mihin etelän blues-rock-yhtye parhaimmillaan pystyy. Rock-tittelistä huolimatta albumi kuulostaa enemmän live-jazz-levyltä, mikä johtunee venytetyistä kappaleista ja yhtyeen jäsenten saumattomasta yhteistyöstä ja improvisoinnista.

Kuunteletko live-levyjä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ruokakunnan levylautasella, osa 19

Pakko sanoa, että olen itse viime aikoina kuunnellut lähinnä Lauri Tähkää, mutta sitähän eivät aivan kaikki luukuta. Ei ainakaan olohuoneemme musiikkiharrastaja.
salifkeita

Salif Keïta – Moffou

Kuka? Salif Keïta (s. 1949)

Mikä? Moffou (Decca 2002)

Miksi? Yksi maineikkaan malilaisen laulajan parhaimmista albumeista. Syvä länsiafrikkalainen äänimaailma yhdistettynä eurooppalaiseen tuotantoon tekee kokonaisuudesta pysäyttävän.

Kuunteletko afrikkalaista musiikkia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotimaan matkapäiväkirja: Kokkola

Olin kuvitellut, että tammikuinen Kokkola näyttää autiolta, jollakin tapaa hylätyltä. Mikään merellinen ihmemaa ei minua ollut vastassa, mutta mieltäni lämmitti se, että Keski-Pohjanmaan keskus vaikutti viikonloppuna yllättävän vilkkaalta, paikoin jopa ruuhkaiselta. Se on nimittäin elintärkeää pienille kaupungeille. Tervetuloa seuraamaan matkapäiväkirjaani!
dsc_0001dsc_0010dsc_0008dsc_0007dsc_0014dsc_0018dsc_002110:55 Odotan kärsimättömänä junaa. Pelkään, että se on myöhässä. Niinhän se onkin lopulta huikeat seitsemän minuuttia. Junassa istumme kahden hengen työskentelyhytissä, joka on aivan mahtava keksintö. Kuuntelisin kuitenkin mielelläni muiden keskusteluja, sillä niistä saa monesti erinomaista inspiraatiota, mutta lasikopissa on mukavasti tilaa.

13:23 Lähestymme kahden tunnin ja viiden minuutin junamatkan jälkeen Kokkolaa. Uskomatonta, että juna taittaa yli 300 kilometrin matkan parissa tunnissa. Olemme lähellä keskustaa, vaikka ikkunasta näkyy vielä vanhoja aittoja ja lumista peltoa.

13:45 Olemme jo saapuneet mummille. Tai eihän tämä enää ole mummin koti. Vain tyhjä asunto, jossa kaikki on niin kuin ennenkin. Vain mummi puuttuu. Katson kaikkea niin asunnossa kuin ulkona eri tavalla kuin ennen. Ihmettelen vieressä nököttävää vanhaa huvilaa. Lapsena kuvittelin, että siellä asuu aaveita. Kokkola on oikeastaan aika mukava kaupunki, vaikken koskaan haluaisi asua täällä.

15:07 Kirjaudumme hotelliin. Voisimme hyvin yöpyä Sirkkalaksi kutsutussa mummin asunnossa, mutta olemme jo maksaneet hotellihuoneen, eikä sitä voi perua. Enkä välttämättä haluaisi edes yöpyä täydessä mutta silti aivan tyhjässä asunnossa. Otan sitä paitsi vierailut kotikaupungin ulkopuolella hotelliloman kannalta. Elämässä pitää olla vähän luksusta. Mitähän muita kliseitä tähän keksisi?

16:30 Majapaikaksemme on valikoitunut Original Sokos Hotel Kaarle, joka sijaitsee kauppatorin laidalla. Alakerrassa on Amarillo ja Night Club Calle, jossa en ole koskaan käynyt. Pidän Sokos-hotellien varausjärjestelmän helppoudesta ja luotettavuudesta. Kaarle on uusinut ilmeensä vähän aikaa sitten, ja huoneet ovat oikeasti tyylikkäitä. Rakastan auringonlaskumaisematapettia, vaikken koskaan haluaisi sellaista kotiini. Aamupalalla on aina huomioitu vegaanit, ja odotan nytkin seuraavan aamun vegepyöryköitä, kauramaitokahvia ja Kaarlen omaa sinappia.

18:00 Herään, sillä olen huomaamattani vaipunut uneen. Onnittelen itseäni kohtuullisista päiväunista. Kipaisemme hakemaan hotellin kulman takaa Punjap Grilliltä kasvisruoka-annokset. Emme ole aiemmin käyneet Punjapissa, mutta kikhernecurry ja peruna-pinaattimuhennos houkuttelevat paikalle. Suosittelen lämpimästi Punjapia. Paikka näyttää tavalliselta grillipizzerialta, mutta oikeasti sieltä saa myös erinomaista intialaista ruokaa ja paikan päällä tehtävää naanleipää. Peruna-pinaattimuhennos on kerrassaan herkullinen, mutta aivan mieletön on kikhernecurry, jonka mieheni tilaa erittäin tulisena. Toive ymmärretään ja toteutetaan täydellisesti. Annokset maksavat muuten 9,90 euroa, ja erikseen tilattava naanleipä maksaa 3,50 euroa. Hinta-laatusuhde on yhdellä sanalla sanoen täydellinen, ja on mukavaa, että naanleivän voi halutessaan tilata erikseen, sillä kaikki eivät sitä halua syödä tai kaipaa niin tuhtia ateriaa.

19:53 Mietin, voiko loma-arki muuttua tätä paremmaksi. Istun hotellin sängyllä syli täynnä Trivial Pursuit -kortteja, pelikiekostani kolme lokeroa on täytetty värikkäillä siivuilla ja yöpöydällä on maltillinen lasi valkoviiniä. Vieressä hyvää seuraa, ja alla hotellin sänky, joka on oikeasti mukava, vaikka seuraavana aamuna kuulenkin, kun joku asukas valittaa tiskillä selkäkipuaan ja pyytää hotellin henkilökuntaa testaamaan sängyn. On ihmisillä murheet, mutta sitähän minä en mieti vielä edeltävänä iltana.

00:35 En muista, koska olisin viimeksi jaksanut lähteä erikseen oikein pubiin. Olemme hurjalla tuulella, ja käväisemme alakerran Amarillon karaokepuolella klassisilla yksillä. On mukava mennä ravintolaan, johon pääse sisätiloista ilman takkia. Innokas aasialainen mies laulaa monta kappaletta Backstreet Boysia, ja muut intoutuvat tanssimaan hitaita, vaikkei kello ole lähelläkään pilkkua.

8:45 Heräämme aamupalalle. Tuntuu ylelliseltä kävellä valmiiseen pöytään, sillä meillä harvoin on kotonamme valmiina oikeastaan yhtään mitään. Aamu alkaa usein lähikahvilaan tai K-Markettiin ravaamisella. Mutta ei nyt. Syön leipää, vegepyöryköitä Kaarlen salaisella sinapilla ja salaatilla ja juon kahvia kolme kupillista. Vegejuustoja ja -jogurtteja olisi tarjolla, mutta ne eivät tällä kertaa maistu minulle. Lueskelen Österbottningenia, vaikka puhelimesta näkisi tuoreimmat uutiset.

12:15 Aamu on kulunut nukkuessa vähän lisää ja epämääräisesti sähläämällä. Hotellin luovuttamisen jälkeen on jo kiire. Etsimme kuumeisesti R-Kioskia tai kahvilaa ennen junan lähtemistä. Eikö Kokkolassa ole Ärrää? No, joka tapauksessa juomme yllättävän kohtuuhintaiset kahvit Kulmassa, jossa on täysi tohina päällä. Tampereella kahvit maksaisivat kahvilassa paljon enemmän, joten ei voi olla kuin tyytyväinen, vaikka jono tiskille on aikamoinen. Kahvilassa suomen ja ruotsin kielet sekoittuvat toisiinsa ihanasti. Minähän olen aina ollut ruotsin kielen ihailija, wannabe. On inspiroivaa elää kahden kielen keskellä, ja siksi otan siitä aina kaiken irti Kokkolassa käydessäni.

Oikeastaan olen aika yllättynyt, että Kokkola vaikuttaa näin eloisalta varhain lauantaina. Ehkä kaupunki on kehittynyt aivan lähivuosina, sillä palvelut lähipitäjistä kuolevat, mikä on sääli, mutta on tietysti mukavaa, että kaupunki kasvaa ja kehittyy. Kun minä olin lapsi ja vierailin mummillani, ei keskustassa ollut kuin Anttila, Halpa-Halli ja Citymarket, jonka takaovea mummi kutsui peräaukoksi. Nyt Anttila ja mummi ovat poissa. Citymarketkin on muuttanut johonkin mystiseen Heinolan kaareksi kutsuttuun paikkaan, jos oikein olen ymmärtänyt. Keskustaa hallitsee ostoskeskus Chydenia, jossa on ihan sopiva määrä liikkeitä. En kuolisi kulutushysteriassani, jos asuisin Kokkolassa. Kun H&M tuli Kokkolaan, vielä silloin elossa ollut vaarini antoi minulle 50 euroa, ja menin oitis ostamaan vaaleanpunaisen hupparin. Siitä tuli yläasteaikainen suosikkipaitani. Lopuilla rahoilla ostin Citymarketista englannin- ja ruotsinkielisiä julkkislehtiä. Celebrities, you know.

14:37 Juna kiitää hurjaa vauhtia kohti Seinäjokea. Se on ainoa pysähdyspaikka ennen Tamperetta. Mietin paljon Kokkolaa, joka yhtäkkiä tuntuu niin tyhjältä. Enää ei ole kiire. Ei ole kiire mummille, jonka luona en tosin muistanut vierailla tarpeeksi usein. On vain kaupunki, joka tuntuu tutulta, mutta josta en oikeasti tiedä oikein mitään. Edelleen kummitushuvila näkyy mummini parvekkeelta, jolla pian seisoo uusi asukas. Hän aikanaan ihmettelee tien toiselle puolelle nousevia luhtitaloja ja toisilleen tööttäileviä autoja. Kun juna saapuu Tampereelle, poistan mummin numeron puhelimestani. En minä koskaan oikein osannut soittaa, mutta nyt ei enää edes voi.

Olen aiemmin kirjoittanut kesäisestä ja syksyisestä Kokkolasta.

Suositko kotimaan matkailua? Mikä on suosikkisi Suomen kaupungeista, jos suuret kaupungit jätetään pois laskuista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa