Kun lyö tyhjää – miten selättää valkoisen paperin kammo?

Ensimmäinen ja viimeinen muistisääntö: älä pelkää. Siinä välissä kannattaakin sitten kirjoittaa vaikka väkisin.
DSC_0040 (2).JPGTäytyy ensimmäiseksi tunnustaa, etten kuulu writer’s blockinakin tunnetun valkoisen paperin kammon riskiryhmään tai kroonikkoihin, mistä kiitos kuulunee ammatinvalinnalleni ja kirjoittamishistorialleni. Silloin, kun mistään ammateista ei ollut tietoakaan, mielikuvitus lensi niin kovaa, ettei sitä mikään tukkinut. Silloin siis, kun kirjoitin sipulivarkaista ja härskin kopion Tuhkimosta noin 20 vuotta sitten.

Kirjoitusflow ei valitettavasti ole katkeamaton. Se voi laajassa mittakaavassa olla ehtymätön, mutta hienoja ajatuksia ei synny liukuhihnalta. Hihnalla nimittäin syntyy yleensä vain eineksiä ja elektroniikkalaitteiden osia.

Täsmähoitoa tekstilajeille

Kirjoitan pääasiassa kolmea tekstilajia: journalistisia juttuja, blogia ja proosaa. Siitäkään ei ole kovin kauaa, kun vielä kirjoitin opiskeluiden vuoksi viikoittain akateemisia tekstejä. Ja sitä hiivatin gradua, jota tehdessä en uskonut, että tutkimustekstinkin kanssa voisi päästä vauhtiin, mutta kyllä: se on mahdollista.

Journalistisissa teksteissä, esimerkiksi henkilökuvissa ja reportaaseissa, harvemmin kärsin oikosulusta. Aiheessa ja ihmisissä on joka tapauksessa jo tehdyn haastattelusession vuoksi niin kiinni, ettei tarvitse miettiä, mistä alottaisi. Ajatus on syntynyt yleensä jo haastattelutuokion aikana. Alkuaikoina vaikenta oli kuitenkin ingressin muotoilu ja otsikon keksiminen, mihin onneksi blogikirjoittaminen on ehdottomasti auttanut.

Haluan noudattaa blogiteksteissä journalistia käytäntöjä niin hyvin kuin se on mahdollista. Se saattaa monesti aiheuttaa tukoksen, sillä en esimerkiksi pysty taipumaan siihen, että latoisin tiskiin päiväni tapahtumat ilman minkäänlaista punaista lankaa, vaikka tiedän, että sellaista ihmiset haluavat lukea. Siispä kirjoitan väkisin jotakin syvempää tai jätän julkaisematta senkin uhalla, että tilastot kurjistuvat. Blogikirjoittamisessa vaikeaa toisinaan on myös latteuksien välttäminen ja uuden näkökulman löytäminen, ja välillä täytyykin luottaa siihen, että teksti kantaa siksi, että ehkä kukaan muu ei ole keksinyt esittää asiaa niin kuin minä ja muotoillut sitä yhtä lennokkaasti tai koskettavasti.

Kaikista armeliain itselleni olen proosan tekemisessä. Jos kirjan käsikirjoituksen naputtelu ei suju, ei sitä tarvitse tehdä. On vapauttavaa, että voi kirjoittaa silloin, kun ajatus lentää, vaikkei se kaikkein tuotteliainta ole. Olen tosin sen verran tunnollinen, että jos joku maksaisi minulle ja olisi aivan pakko kirjoittaa proosaa joka päivä työpäivän verran, tekisin sen aina ilolla. Saatan nytkin vapaana kirjoittajana naputtaa väkisin, vaikka tyhjä paperi ei inspiroisi ollenkaan. Jälki ei silloin ole niin laadukasta, mutta käsikirjoitus menee kuitenkin niin monen editointimankelin läpi, ettei rupinen teksti haittaa. Yleensä proosakirjoitustukoksen setvimisen hintana on läjä typeriä ja yhteensopimattomia kielikuvia, jotka hävettävät jälkikäteen.

Kipu lähtee siten, miten tulikin

Parhainta hoitoa tyhjän paperin kammolle on se, että kirjoittaa. Vaikka se olisi aivan hirvittävää sontaa. Kun on tehnyt suurimman urakan eli suoltanut aikamme paperille, tietokoneen näytölle edes jotakin, voi keskittyä korjaamaan tuotostaan. Helpottaa kummasti, kun on jotakin, mitä näpertää!

Helpottava tieto on myös se, että kirjoitussolmut aukeavat itsestään, mitä paremmaksi kehittyy. Umpikujilta ei välty ammattilainenkaan, mutta kun on tietoinen omasta taitotasostaan ja luottaa työtapoihinsa, voi tyhjän paperin kammolle välillä ihan vain nauraa ja piirtää näytölle vaikka tikku-ukon. Sitä paitsi tottuneella kirjoittajalla on takataskussaan tutut vakioilmaisut ja aiheet, joista juttua riittää, vaikka päässä humisisi niin, että huimaisi.

On sekä aavistuksen masentavaa että helpottavaa muistaa se, että jokainen teos ei voi olla mestaripiirros. Aina ei riitä se, että yrittää, mutta se riittää, että tuottaa sellaisen sisällön, joka vastaa annettua tehtävää, vaikkei se olisikaan portfolion kimmeltävin helmi. Kirjoittaminen – niin kuin elämä muutenkin – on koottu niistä hetkistä, kun tuntuu siltä, että voisi lentää ja niistä, jolloin joutuu toteamaan, ettei siipiä taida olla olemassakaan.

Miten selätät writer’s blockin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on hyvä dekkari tehty?

Jännityksestä ja yllätyksistä, ihmissuhdedraamasta ja suurista sotkuista. Tutuista paikoista ja tarkasta maisemakuvauksesta. Oivalluksista ja mielikuvituksesta. Ajan ilmiöihin pureutumisesta ja arkielämästä.
DSC_0035 (2).JPGJostakin kumman syystä aika moni kaipaa elämäänsä rikoksia ja draamaa – turvallisessa mielikuvitusmuodossa. Niin minäkin. Luen dekkareita nukahtaakseni, mikä ei käy aivan yhteen jännitysnäkökulman kanssa. Viimeisimpänä sukelsin kotikaupunkini kaidalta polulta poikenneiden pariin tarttuessani Rikospaikka Tampere -novellikokoelmaan (Crime Time 2016). Kokoelma sisältää 16 kirjoittajan Tampere-aiheiset novellit, vaikka loppujen lopuksi usean novellin Tampere-kytkös on melko löyhä. Ja sekös pro tamperelaista kyrsii.

Jos minulta kysytään, Tampere on tietysti ihanteellinen dekkarimiljöö, mutta täytyy olla rehellinen ja todeta, ettei se totisesti Suomen mittakaavassa ole sitä. Kuten ei mikään muukaan kaupunki pääkaupunkia lukuun ottamatta. Syy lienee yksinomaan se, että ulkopaikkakuntalaisten on vaikea samastua kaupunkiknoppitiedolla ratsastaviin kertomuksiin. Ei sillä, että kaikki tuntisivat Helsinkiäkään, mutta pääkaupungista tietoa kertyy huomaamatta mediasta ja aika monella myös arkielämästä.

Samastumispinnan kiillottaminen johtaakin novellikokoelman ärsyttävimpään piirteeseen: stereotyypittelyyn. On Tapolaa, morottelua, metallityöläisiä, tehtaita, lainauksia Eppu Normaalin kuluneista hiteistä, nakkikioskinostalgiaa ja sotahulinaa. Kokoelman novellit ovat myös yllättävän väkivaltaisia, vaikka Tampere ei väkilukuun suhteutettuna ole edes Suomen väkivaltaisimmasta päästä. Osaavat muissa Pirkanmaan pikkukunnissa nujakoida paljon hurjemmin, Lapista puhumattakaan.

Kaupunkidekkarin voi kirjoittaa ilman, että sortuu käyttämään niitä symboleita ja tunnuspiirteitä, jotka kaikki tuntevat. Rikospaikka Tampere -kokoelmaan novellin kirjoittanut Outi Pakkanen kuvaa taidokkaasti omassa tuotannossaan Helsinkiä. Hän ei Anna Laine -dekkareissaan oleta lukijan tuntevan Helsinkiä täydellisesti, muttei myöskään vaivu matkaopastasolle, vaan luottaa siihen, että hyvin punottu juoni, tarkka maisemakuvaus ja tunnelmien taltiointi riittävät.

Kiinnostukseni heräsi aivan uudella tavalla lukiessani Tuomas Liuksen Talo Pispalanharjulla -novellia. Parhaimmillaan kaupunkinovellin miljöössä onkin kaksi tasoa: ensimmäinen niille, joille kaupunki on tapahtumapaikka muiden joukossa ja toinen niille, jotka tuntevat kaupungin läpikotaisin. Dekkari saa yllättäen uutta virtaa, kun huomaa, että tapahtumapaikkana onkin talo, joka on oma synnyinkoti. Vielä hulvattomampaa se on, kun huomaa, että jotkut kuvaukset naapureista vastaavat omaa kokemusta. Liekö kirjoittaja tehnyt itse havaintoja paikan päällä vai onko sattunut hullunkurisesti osumaan oikeaan.

Rikospaikka Tampere -novellikokoelman perusongelma on kuitenkin se, että tarinat ovat velttoja ja tunkkaisia. Harmillista on myös se, että kantavana teemana on väkivalta, sillä syyt siihen ovat yleensä varsin pintapuoliset. Vastaavaa sisältöä voi nautiskella esimerkiksi Poliisi-tv:stä tai Poliisit-tosi-tv-sarjasta, joten ei siihen kannata useaa kirjoitettua tarinaa uhrata, sillä Tampereelle voisi sijoittaa niin paljon koskettavampiakin juonenkäänteitä uskottavaa miljöökuvausta hyödyntäen. Puhuttelemattomista teemoista huolimatta novellikokoelma heräisi eloon, jos tarinat olisivat paremmin aikaan sidottuja, eivätkä ne tavoittelisi taiteellisen ajatonta tilaa. Kaupunki muuttuu alati, eikä silloin ole uskottavaa ankkuroida Tampere-tarinaa paikkaan, joka ei millään tavalla osoita tapahtuma-aikaa.

Hyvä dekkari sitoo lukijan taidokkaasti paikkaan, käyttää kertojinaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, antaa sopivasti vihjeitä matkan varrella ja yllättää loppuratkaisullaan. Rikospaikka Tampere ei yllä tunnusmerkkien saavuttamiseen, mikä johtunee myös siitä, että novelli on yllättävän vaikea esitysmuoto etenkin silloin, kun pitäisi sukeltaa syvälle ihmismieleen ja motiiveihin. Taidokkaasti tehdyssä dekkarissa tarinalla on tarpeeksi tilaa. Silloin nimittäin jännitykselläkin on tilaa kasvaa.

Minkälaisista dekkareista pidät? Kallistutko ennemmin ihmissuhdedraaman vai talous- ja alamaailmasotkujen puolelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Noin neljän päivän uutiset

Viis Turun massapuukotusoikeudenkäynnistä ja Brother Christmasin taloussotkuista! Palstoilla puhuttavat enemmän muut aiheet. Pitkälti tosin siksi, että osassa uutisissa kommentointi on estetty, mutta ei takerruta siihen, koska siihenkin on syynsä. Tällä viikolla valtakuntamme on kohahtanut kaiken pahan lisäksi seuraavista aiheista:
daily-paper-464015_960_720Kuva: Pixabay

Tampereen keskusta muuttui Bangkokiksi. Täysin hulvatonta! Nyt naurattaa niin, että vatsanpohjassa kipristelee. Voi, kun ilo kantaisi arkipäiviin asti, ja osaisin nauttia jokaisesta pysähtyneestä hetkestä, jonka tietyömaat minulle tarjoavat. Onneksi elämässä ei kuitenkaan ole aina niin kiire, ettei ehtisi taapertamaan kiertoreittiä tai kyhjöttämään liikennevaloissa laittoman pitkään. Bangkokin keskustaa en ole nähnyt, mutta ei Hämeenkadun itäpäätä voi ainakaan Hanoin tai kiinalaiskaupunkien vilskeeseen verrata. Moinen vertaus vasta naurattaisikin.

Temppari-saarella kuohuu. Uutisesta ja päivästä toiseen. Temptation Island ei ole vaikuttanut elämääni mitenkään ennen tätä viikkoa, mutta kuluneella viikolla ohjelman uutisointi on nostattanut verenpaineitani oikein kunnolla. En vain kestä täysin pönttöä viihdettä ja vielä pöljempää kommentointia. Ketä ihan oikeasti kiinnostaa, mitä leikkisästi ilmaistuna Temppareissa tai – vielä pahempaa – TISsissä tapahtuu? Ymmärrän toki ohjelman viihdearvon, mutta joku roti sentään. Ehkä vika on siinä, että en ole päässyt saarihurvittelun ja pettämishurmion makuun. Onhan suunnanmuutos onneksi mahdollinen, kun ajatellaan sitä tosiasiaa, että olen katsonut Salkkareita 19 vuotta.

Koko kansan Jari Sillanpää myy Thaimaan-kotinsa. Jokainen voi miettiä sitä kontekstia, johon uutinen tähtää. Meidän ihana Jartsa myy juuri nyt hulppean kaakkoisaasialaisen huvilansa. Ehkä sille ei enää tullut käyttöä. Ehkä.

Ikuinen kakkonen Saara Aalto saattaa jäädä jälleen toiseksi. Sen verran hurmaavan Monsters-version hän on tehnyt. Saara Aalto on mediassa koulukiusaamisen ruumiillistuma. Jälkikäteen ajateltuna on kammottavaa, miten niin lahjakasta ihmistä voidaan parjata yhtä kurjin sanakääntein kuin Aallon taitoja on epäilty. Olen kuitenkin sitä mieltä, että se kuuluisa, ikuinen kakkossija voi odottaa Euroviisuissa. Siinä kontekstissa toiseksi tuleminen on köykäisillä sijoituksilla siunatulle kansallemme jo melkein voitto. Voi, kumpa mittelön säännöt sallisivat sen, että kieltä voi muuttaa jälkikäteen niin, että käyttääkin useaa kieltä! Aallon monikielinen versio on huippu siksi, että se tavoittaa jotakin hyvin oleellista Euroopan yhtenäisyydestä. Aivan kuin ymmärtäisimme toisiamme. Jos kuitenkin aloittaisimme siitä, että ymmärtäisimme naapuriamme, työkavereitamme ja kaukaisia sukulaisia.

Kardashianien bikinikausi käynnistyi onnistuneesti. Miltähän tuntuisi tehdä rahaa sillä, että lehdet julkaisisivat kuvia biksukauden startista? Varmaankin aika normaalilta, jos siihen pisteeseen olisi päädytty. En ole muinaismuisto, mutta jollakin tavalla tuntuu todella kierolta ajatella, että jonkun tuntemattoman naisen rantatouhut määrittelevät sesongin myynnin onnistumisen. No, sitähän liberaali markkinatalous on.

Kammottavia uutisia ja oikeudenkäyntiraportteja lukuun ottamatta valtakunnassamme on siis kaikki hyvin. Siitäkin huolimatta, että nyt käräjöidään ihmisyyden peruskysymyksistä. Olisipa elämä vain  Kimin bikinejä – ehkä jopa trikinejä – ja kaukomailta ostettujen tönöjen myyntiä. Pettämisanalyysejä ja jollotusten tuumailua. Sellaista ihan tavallista jorinaa sohvannurkasta. Maailma olisikin paljon parempi paikka, jos sen menon voisi sanella divaanin kulmasta, mutta ikävä kyllä ohjakset sijaitsevat aivan toisaalla.

Mikä oli mielestäsi viikon älyttömin uutinen? Entä koskettavin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Surullisten ihmisten komediaruokailu

Sunnuntailounaan dialogi viihdyttää joka jaksossa, mutta sarjan uskalias tyyli pitää katsojan etäällä hahmoista. Viikon päätteeksi pyöreän pöydän ympärille kokoontuu rikkinäinen perhe, joka kantaa mukanaan ruudulle suomalaisen mielenmaiseman kipupisteet.
jakso3_perhe2_sunnuntailounas.jpg
Kuva: C More

Sunnuntailounaalla istuvat kuolemaa ennen toteuttavan to do -listan vangiksi joutunut uraisä Tauno (Taneli Mäkelä), natsipukuun ahtautunut, omasta erostaan kärsivä Taavi (Santtu Karvonen), umpisurkea ja ylidramaatinen näyttelijäpoika Jani (Jarkko Niemi), perheen kuopus, uhmakas elämäntapatyötön Severi (Samuli Niittymäki) ja tunnollinen, perhettä lounaalla paimentava lääkäritytär Eevi (Elena Leeve), jonka terapiaistunnot rytmittävät Atte Järvisen ohjaamaa ja käsikirjoittamaa sarjaa.

Kun viisi toistensa päälle puhuvaa eksynyttä laitetaan saman pöydän ääreen, on onni, että joku pitää kuria. Pöytäkeskustelua johtaa oikeutetusti sairauskohtauksesta, eli pienistä sydämen ylilyönneistä, toipuva Tauno. Taneli Mäkelä tulkitsee osuvasti itsetietoista mutta rauhallista menestyjäisää, joka tosin on unohtanut huomioida lapsiaan viimeisten 20 vuoden aikana. Tauno on herännyt elämän rajallisuuteen, ja sarja rakentuukin Taunon to do -listan ympärille, joka on suoritettava ennen noutajan tuloa. Listalla on lapsiin tutustumista uudelleen, lapsuusmuistojen selvittämistä ja ensirakkauteen tutustumista. Kuten arvata saattaa, ei mennyt olekaan ollut sitä, mitä on kuluneet vuodet kuvitellut.

Taunon to do -lista on myös mainio huomio ajastamme: nykyään elämä täytyy pilkkoa osiin, listata ja suorittaa. On kovin helppoa ajatella, että elämä muuttuu elämisenarvoiseksi, kun sen kirjaa paperille, mutta Sunnuntailounaskin osoittaa, että elämä on kaikkialla muualla kuin paperilla.

Sarjan tyyli jakaa jakso Eevin terapiasessioihin, perheen lounaspöytäkeskusteluun ja viikon aiempiin tapahtumiin tekee jaksosta katkonaisen, mutta toisaalta ratkaisu tuo mieleen brittikomediat – vain yleisön taputukset puuttuvat. Niitä ei sentään ole ängetty mukaan sillisalaattiin, jonka makuun pääseminen kestää muutenkin. Sarjaa ei siis kannata jättää kesken kahden jakson perusteella, sillä meno näyttää kiihtyvän kolmannesta jaksosta eteenpäin.

Sunnuntailounaalla kyytiä saavat ihan kaikki, mikä tuntuu jo melkoiselta teemaähkyltä. Siis aivan kaikki luonteenpiirteet, elämänvalinnat, poliittiset näkemykset, taloustilanteet, ammatit ja sukupuolet. Sarjassa naljaillaan elämäntapatyöttömyydelle, ylitunnollisuudelle, natsismille, feminismille, näyttelijöiden ammattikunnalle, draaman tekemisen tavoille ja kaiken haluamiselle kulttuurille, mikä käy ilmi kolmesta ensimmäisestä jaksosta. Kun jäljellä on vielä seitsemän samanlaista pätkää, ei kukaan säästy sivaltamiselta. Joku voisi ajatella, että Sunnuntailounas yrittää väkisin koota kansan ja aikamme läpileikkauksen 30 minuuttiin, mutta toisaalta kyse on komedian perusajatuksesta: yhteiskunnalle nauramisesta.

Sarjan hahmojen pakosti etäältä katsominen lienee koko sarjan idea, lounaspöydän herkullisin pihvi. Kun tarkastelee henkilöitä kaukaa, näkee niissä selvemmin itsensä. Sunnuntaisin lounastavat hahmot vaikuttavat piilosurullisilta ja solmussa olevilta, mutta ehkä kyse ei olekaan mistään pohjattomasta hukassa olemisen tunteesta, vaan ihan tavallisesta, yllättävän upottavasta arkikaaossuosta. Sunnuntailounas saa katsojan nauramaan siksi, että pöydän ääressä voi nähdä itsensä, jos sen vain tunnistaa teemasekamelskan alta.

Sunnuntailounas on katsottavissa C Moren suoratoistopalvelussa 29. maaliskuuta alkaen. Uusi jakso julkaistaan joka torstai.

Minkälaiset teemat komedioissa vetoavat sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

10 faktaa kirjastani

Siis sen lisäksi, ettei se ole ihan vielä valmis.
DSC_0021 (2).JPGJuoni pyörii kolmen päähenkilön ympärillä. Siitä nimi Kolme. Heitä piti aina olla kolme.

Äänessä on kaksi minäkertojaa. Ratkaisu voi jonkun mielestä olla tylsä tai sekava, mutta minusta ihmisestä saa enemmän irti minämuodossa, kunhan osaa erottaa kaksi persoonaa toisistaan kirjoittaessaan.

Juoni sisältää yhden kuoleman, mutta kyseessä ei ole dekkari. Kuolema voi muuttaa elämän suunnan, ja siitä kai tässäkin käsikirjoituksessa on pitkälti kyse. Voiko kuolema olla jopa toivottu?

Käsikirjoitukseni sanoma lienee se, että mikään valinta elämässä ei ole mustavalkoinen ja ihmiselämä sellaisenaan voi tehdä todella kipeää. Tähtään kaiketi jo yläkouluikäisestä ihannoimaani realismiin, joka vei mukanaan viimeistään silloin, kun luin Émile Zolan Nanan.

Minusta on tärkeää ymmärtää, miksi jotakin sisältöä kirjoittaa. Viihdekirjallisuuden tehtävä on tarjota kevyttä luettavaa, mutta jokin sanoma sellaisillakin teoksilla täytyy olla. Minun käsikirjoitukseni ei ole viihdettä, mutta sellaista arkea viiltävää draamaa ja surua, jolla on pakko olla syvempi viesti kuin päällepäin näkyvä elämän kurjuus. Juju on sanataiteessa ja tarinassa, ei taivaita repivässä filosofisessa ajattelussa.

Miljöö on osin kopioitu lapsuusmaisemistani. Maisemassa lähiö ja kaoottinen keskusta yhdistyvät ihan himpun verran taianomaiseen metsään, kallioihin ja järveen. Mitään fantasiaa ei ole luvassa, joten siihen taiat sitten jäävätkin. Elämä harvemmin on kovin tarunhohtoista.

Käsikirjoituksessa on 33 lukua, joista kolme on takaumia. Tapahtumat sijoittuvat neljän kuukauden jaksoon kevään ja kesän ajalle. Takaumat venyttävät aikavälin yli 30 vuoteen.

Päähenkilöt käyttävät alkoholia paljon, mutteivät ole alkoholisteja. Ihmettelen itsekin, miten kirkkaalla ja viinillä läträämistä on tullut ympättyä mukaan niinkin paljon. Viimeisen version editointia tehdessä täytynee muovata osa kohtauksista mehukesteiksi.

Teksti sisältää viittauksia popmusiikkiin, vaikken ole musiikkiharrastaja. Musiikkiviitteet auttavat asemoimaan kertomusta oikeaan aikakauteen ja herättävät muistoja lukijassa.

Tarinaa ei voi jatkaa toisessa käsikirjoituksessa. Kun viimeinen sivu noin kolmestasadasta on valmis, olen sanonut kaiken, mitä Even tarinalla haluan sanoa.

Käsikirjoitukselta puuttuu kustantaja, joka muuttaisi nivaskan kirjaksi. Mistähän sellaisen löytäisi? Voisi ajatella, että vielä on ilmassa paljon melua tyhjästä, mutta yksikään kirjoitus ei herää eloon, ellei siihen puhalla elämää – julkaisemalla sitä. Sitä ennen siitä täytyy puhua. Paljon.

Mistä sinä haaveilet? Uskotko siihen, että asiat muuttuvat helpommin todeksi, jos ne sanoo ääneen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa