Ihan todella rasittavan valmis luopumaan

Minusta tuli melkein jo Muumilaakson asukas, kun oivalsin, että tavarakuorma kotona saa minut voimaan pahoin. Eikö olekin ärsyttävä ilmiö?
dsc_0035 (4)En todellakaan ole kokenut minkäänlaista valaistumista tai edes innostunut Kon Marista, mutta olen kummasti alkanut haaveilla siitä, että minulla olisi mahdollisimman vähän tavaraa. Tai toivoisin edes, että kaikki omistamani olisi tarpeellista.

Totuus on kuitenkin kaukana tyhjyydestä, kun avaan kaappini. Sille on tosin ihan järjellinen selitys, sillä olin ennen hamstraaja, joka vielä kaiken lisäksi nautti ostamisesta ja aineellisista lahjoista. Saatoin säilöä itse ostamieni esineiden ja vaatteiden lisäksi kaiken ilmaisista messutuotenäytteistä lahjoihin, joita olin saanut alakouluikäisenä. Valtava materiataakka seurasi minua ensimmäiseen omaan kotiini ja vielä nykyiseenkin kotiini, jossa uskoin pääseväni turhasta roinasta eroon, mutta se oli aika huikenteleva haave, sillä neliöömme saa sullottua uskomattoman määrän tavaraa.

Olen ryhtynyt tarkoituksellisesti karsimaan aineellista omaisuuttani. Minulla on käytännössä kolme turhuuskeidasta: vaatekaappi, kosmetiikan ja käyttötavaroiden kaapisto sekä kirjakaappi. Kun ensimmäisen kerran päätin luopua kaikesta – käyttötavarasäilössä olevasta – turhasta erään siivousurakan päätteeksi, tuntui se yllättävän pahalta, jopa sydäntä särkevältä. Niin monta muistoa oli pakko jättää taakse. Myöhemminkään ei ole ollut helppoa, mutta sentään aiempaa helpompaa. Jotkut ryhtyvät vuoden kestävään haasteeseen, jossa heitetään tavara pois päivässä. Siihen minusta ei ole, mutta toivoisin Kon Mari -hengessä, että pääsisin siihen pisteeseen, että omistaisin vain tavaroita, jotka tuovat iloa ja hyvää mieltä.

Olen tainnut tulla siihen ikään, jossa tuntuu hyvältä alkaa haaveilla klassisesta, laadukkaasta ja harmonisesta vaatekaapista. Tuntuisi tuhlaamiselta laittaa kaikki vaatekerrat uusiksi, enkä usko missään nimessä, että minusta tulisi pienissä puodeissa kahdensadan euron paitoja osteleva järkeilijä. Enkä tiedä sitäkään, kannattaako kestävyyden nimissä roposet syytää johonkin vain siksi, että hinta ehkä tarkoittaa laatua.

Sitten on vielä työhuoneeni nurkassa nököttävä kirjakaappi. Se on syystä nimenomaan kaappi, sillä en voisi ostaa avonaista kirjahyllyä sisällön ollessa yleensä pahasti sikin sokin. Kirjat ovat minulle todella rakkaita ja pidän niitä suuressa arvossa, ja siksi myös oman proosateoksen ulos saaminen painosta tullee aikanaan olemaan minulle suuri virstanpylväs. On kuitenkin pakko olla rehellinen, että ei kirjojen ostamisessa ja keräämisessä ole mitään järkeä, kun kaiken voisi lainata Suomen upeasta kirjastojärjestelmästä.

Tekemästäni vapauttavasta ajatustyöstä huolimatta elämän karsiminen muoti-ilmiönä ärsyttää minua. Niin kuin kaiken maailman hömpötykset yleensä. Tavarakuorman vähentämisessä ei missään nimessä ole mitään vikaa, sehän on nimenomaan ekologinen teko, jos tuotteet vielä kierrättää ja tekee myöhemmin parempia valintoja. En usko minkäänlaisiin lakkoihin, vaan siihen, että hyvät ajatukset heijastuvat arjen valintoihin, jotka johtavat parempaan lopputulokseen. Ehkä siis olen vain tuohtunut siitä, että elämän karsimisesta täytyy ylipäätään meuhkata – niin kuin teen nyt itsekin. Pitäisihän aikuisen ihmisen itse oivaltaa tehdä oikein, vaikka ei taskulampun sytyttämisessä toisen puolesta mitään vikaa ole.

Ihannetilanteessa ihminen olisi Nuuskamuikkunen, jolla ei olisi muuta kuin huuliharppu ja nyssäkkä kepin päässä kirkkaiden ja rauhallisten ajatusten lisäksi. Olisi vain aikaa ja vapautta. Minä en ole lähelläkään Muikkusta, mutta sanotaan niin, että olen jo matkalla laaksoon. Yksinäiset vuoret näkyvät horisontissa.

Mistä olet valmis luopumaan? Ärsyttääkö elämän karsimisesta kohkaaminen sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka ostaisi vanhan kirjahyllyn?

Olen viime vuoden aikana osallistunut kahteen vanhusten huonekalujen myyntioperaatioon. Molemmilla kerroilla olen yllättynyt – ja tuntenut haikeutta.
DSC_0029 (3)Hiki valui pitkin kasvojani, kun helteisenä kesäpäivänä odotin nettikirpputorille myyntiin laitetun huonekalun ostajaa. Ei näkynyt, eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Kun lopulta myyntiä varten kotiimme tuodut rojut oli saatu pois nurkista, koti tuntui ihanan tyhjältä. Oli aikaa pureskella kaupankäyntiä. En olisi esimerkiksi koskaan uskonut, että ihmiset taistelevat käytetystä digiboksista, vaikka se laadukas laite olikin. Enkä olisi arvannut, etteivät lasipöydät kiinnosta ostajia. Ja että inasen väärä sävy voi pilata koko ostotapahtuman, vaikka enhän minä itsekään ostaisi vempelettä, joka ei täysin miellytä minua.

Viimekesäisen myyntikimaran jälkeen jäin siis siihen käsitykseen, ettei ihmisiä kiinnosta vanhat huonekalut hyväkuntoisuudesta ja huokeista hinnoista huolimatta. No, inhoanhan minä itsekin sitä, että kaikenlaista yritetään myydä retrohenkisyydellä. Toisaalta opin myös sen, että tavaran suosiota on vaikea ennustaa. Se tuli todistetuksi myös viime viikolla, kun vastikään edesmenneen mummini huonekaluja on alettu myydä.

Julkaisin kaikista huonekaluista myynti-ilmoituksen sekä Tori.fi:ssä että paikallisella myyntisivustolla, josta itse en ollut koskaan kuullutkaan. Tunti ilmoitusten julkaisemisesta isäni puhelin oli tukossa. Paskanruskean kirjahyllyn takia. En olisi ikinä uskonut, että jotkut todella haluavat sinapinruskean hyllyn, jossa on omituiset laatikot, liian suuret hyllyvälit ja epäkäytännölliset ratkaisut nykyajan elektroniikan tarpeisiin. Ehkä pyydetty hinta oli liian vähän, ja myimme tietämättämme helmen.

Pian mummini asunto on tyhjä, ja muutama retrolipasto sen hitiksi nousseen kirjahyllyn lisäksi on päätynyt uusiin koteihin. Yksi kuulemma juuri remontoituun takkahuoneeseen. Minulla on vähän haikea olo. Ei siksi, että tyhjä asunto tekee todelliseksi sen, ettei mummia enää ole, vaan se, kuinka kaunista on tarinan jatkuminen. Tavarat jatkavat matkaansa, vaikka itse päädymme osaksi luonnon kiertokulkua.

Vuosikymmeniä vanhat huonekalut kirjoittavat nyt uudet luvut jossakin muualla, ja siellä, missä se tapahtuu, ei tiedetä, minkälaisia tarinoita on jo tehty mummini kodissa. Ei tiedetä, että lipaston laatikot ja kaappien hyllyt ovat olleet täynnä kortteja, kirjeitä ja valokuvia, jotka ovat taltioineet ihan valtavan määrän tietoa monen ihmisen elämästä aivan huomaamatta. Ei tiedetä,  että minä, tavaroiden myyjä, en ollut koskaan ennen myymistä edes yrittänyt avata pikkuruisella avaimella lukittuja laatikoita. Eikä kukaan tiedä, ettei laatikossa ollutkaan aarteita, vaikka luulin niin.

Mistä sinä olet eniten yllättynyt vanhoja huonekaluja myydessä tai ylipäätään nettikirpputoreilla seikkaillessa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Asuuko teilläkin Hirvonen? Entä kuka pesee tiskit?

Koti kertoo ihmisestä vähän huomaamattakin aika paljon. Minun kotipaljastuksistani päätellen olen ehkä vähän laiska, nautintoaltis ja suurpiirteinen, vaikka oikeasti olen myös ahkera, tehokas ja pikkutarkka.
DSC_0089Meillä asuu Hirvonen-niminen viirivehka. Täytyy tunnustaa, etten ole varma, onko se edes viirivehka, mutta siinä uskossa olen. Totta on ainakin se, että kasvin kutsumanimi on Hirvonen. Arvaatko miksi?

Makuuhuonettamme kutsutaan kammariksi. Vanha kunnon kammari. Ei mitään lemmenpesiä tai upeasti sisustettuja hotellityylisiä makuuhuoneita. Kammari on kammari, ja onkin huvittavaa, kuinka yhdestä sanasta voi tulla niin lämmin olo. Ennen kaikkea on kiva kutsua makuuhuonetta kammariksi, sillä kukaan muu ei tee niin.

Neliömme huoneista kaksi ovat puuhahuoneita, joista toinen on omistettu riippumatolle. Voisin hyvin asua pienemmässä asunnossa, mutta koska tähdet sattuvat olemaan kaikin puolin kohdillaan hinnan ja laadun suhteen, on käynyt niin, että asumme neliössä. Olohuone, kammari ja työhuoneeni ovat itsestäänselvyyksiä, mutta viimeinen pikkuhuone on talouden toisen osapuolen romuvarastohuone, jonka keskipisteenä on netistä tilattu, aito eteläamerikkalainen riippumatto. Sekä minun työhuonettani että riippumattohuonetta kutsutaan puuhahuoneiksi. Koska. Niissä puuhataan.

Astianpesukonetta käyttää vain toinen meistä. En tiedä mitään vastenmielisempää kuin inhottavien, vesivahingon mahdollisesti aiheuttavien koneiden ränkkääminen. Kyllä, meillä on asianmukaiset suojat, ammattilaisen asennus ja kotivakuutukset, mutten silti suostu koskemaan masiinaan. Tähän asti olen onnistunut välttelemään sitä myös työelämässä.

Viimeisin kotiimme ostettu tuote oli lamppupari yöpöydille. Oli muuten hyvä diili. Kaksi kaunista lamppua reilulla kolmellakympillä Prismasta. Talouden toinen osapuoli järkyttyi mustanvärisestä johdosta, mutta minä olen sitä mieltä, että sen kanssa oppii elämään. Niin hienot kiemurtelevat lampunvarret ovat!

Mitä salaisuuksia talouteesi kätkeytyy? Mitä kotisi kertoo sinusta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä menee turhamaisuuden raja kodissa?

Ihminen pärjää aika vähällä, jos on pakko, mutta jos ei ole, muodostuu monesta turhakkeesta välttämättömyys. En pidä itseäni kovin ehdottomana kodin sisustajana, mutta on muutamia asioita, jotka helpottavat arkeani ja joista en todellakaan aio luopua.
DSC_0227DSC_0225DSC_0228DSC_0224Tiedän, että leikkokukat ovat turhaa rahan tuhlausta. Suon kuitenkin itselleni ilon katsella kauneutta aamukahvilla ja lounasta valmistaessa keittiössäni, jonka keskipisteenä olevalla pöydällä on aina maljakko täynnä tuoreita kukkia. Rakastan kevättä, jolloin kaupat ovat täynnä tulppaanikimppuja. Talven tullen on pitänyt tehdä myönnytyksiä ja ostaa ruusupuskia, vaikka ne tuovatkin mieleen vanhan naisen kodin, jossa haisee halpa parfyymi ja on kellertävät kukkatapetit. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten osta eettisiä kukkia tai tue pientuottajia. Todennäköisesti siis, koska markettien kukkapaketeissa ei pahemmin asian puolesta julisteta.

Keittiössä arkieloamme helpottavat Ikean Elly-pyyhkeet, joita suosittelen kaikille. Ihan kaikille. Elly-paketti maksaa 2,5 euroa ja siihen sisältyy neljä pyyhettä. Metsästin pitkään uusia keittiöpyyhkeitä päätyen aina aivan liian kalliiden ja vääränväristen rättien äärelle, kunnes eräänä päivänä keittiöpyyhemaailmassäni räjähti. Pika-Ikea-reissulla vastaantulivat Ellyt, jotka nappasin mukaani halvan hinnan vuoksi. Pyyhkeet ovat yllättävän napakoita ja juuri sopivan kokoisia roikkumaan huolettomasti keittiökaappien väleistä. Kun pyyhkeitä on neljä, voi yksi olla pesussa, yksi leivontahommissa ja pari pyyhintäkäytössä. Ai, onko asiat liian hyvin, jos pyyhetilannetta voi pohtia näin perusteellisesti?

En todellakaan ole aamuihminen. Tai siis olen, mutta lähinnä vain silloin, kun voin herätä, koska haluan. Aamujani on helpottanut huomattavasti vaaterekki, johon kokoan käyttövaatteita ja kauneimpia paitojani. Olen päässyt eroon teinimäisestä vaatekaapin lattialle tyhjentämisestä hankittuani vaaterekin. Elämä on yhtä helppoa kuin silloin, kun äiti laittoi vaatteet valmiiksi koulupäivää varten. Ikean edullisin rekki maksaa kuutisen euroa, joten halvalla helpottuivat aamut.

Kylpyhuone on kodissani yllättävän tärkeä paikka minulle. Kun muutin nykyiseen kotiini siten, että siellä asui jo yksi jääräpäinen asukas, kävimme keskustelun wc-somisteita. Minä halusin tuoksupainikkeen, sinisen wc-huuhtelun, hyllykön ja penkin. Toinen ei oikeastaan mitään. Sain kolme neljästä, eli käytännössä jouduin luopumaan hajuherkkää nenää kunnioittaen tuoksupainikkeesta. Tärkein wc-somisteista on ehdottomasti sininen wc-huutelu. Voi tietysti kysyä, kannattaako siihen viikossa tuhlata pari euroa, mutta minun mielestäni siniseksi värjäytyvästä vedestä voi hyvin maksaa joka viikko pienen summan. Wc-käynti on jotenkin paljon siivompi ja elegantimpi kokemus, jos pöntössä näkyy vain syviä sinisen sävyjä.

Aikana, jolloin ihannoidaan kaiken turhan karsimista ja nollakulutusta, tuntuu oikeasti aika hölmöltä pitää kiinni tavarasta ja luoda itselle niin sanottuja pakkomielteitä sisustustuotteisiin. Kodin pitää kuitenkin tuntua kodilta, ja jos sen hintana ovat wc-kukat, leikkokukat, ketjupyyhkeet ja aavistuksen huterat halpisrekit, olkoon sitten niin.

Mitä ilman sinä et pärjäisi kotona? Pitäisikö turhuudet karsia? Missä turhamaisuuden raja menee?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa