Tilan ihminen

Tila, jossa elän ja annan kaikkeni luovuudestani, ei ole minulle yhdentekevä. Työhuoneessa pitää tuntua oikealta. Onneksi pelkästään uuden nojatuolin ostaminen riitti kääntämään työhuoneeni tunnelman ympäri.
DSC_0143DSC_0144DSC_0145DSC_0147Työhuoneessani on kaksi puolta: haaveiluosasto ja tiukan tekemisen piste. Vaalea puoli on omistettu kirjallisuudelle ja istuskelulle, kun taas mustalla elektroniikalla kuorrutettu työpiste on rankalle näpyttelylle tarkoitettu. Ennen katsoin myös sarjat ja elokuvat tietokoneella istuen, mutta nykyään olen niin mukavuudenhaluinen, että makaan mieluummin sängyssä puhelin kourassa suoratoistopalvelut laulaen.

Minua on kiinnostanut paikan vaikutus ihmisiin niin paljon, että tein pro gradunkin aiheesta matkailujournalismin näkökulmasta. En tiedä, onko minulla liikaa aikaa vai liian vilkkaat ajatukset, kun pohdin paljon paikan henkeä, tunnetta ja imagoa. Pro gradu -kisauupumuksesta toivuttuani olen jopa palannut tutkimusmateriaaleihini.

En siis ole sisustusihminen, vaan ennemminkin tilaihminen. En vaadi upeita huonekaluja ympärilleni, sillä oloni määrittelee vain se, miltä tilassa tuntuu. Toki sisustuksellakin on osansa, enkä rehellisyyden nimissä voi sanoa, että viihtyisin kellertävien puuhuonekalujen keskellä tai tummanpuhuvassa lukaalissa. Kaipaan ympärilleni valoa ja valkoisia esineitä, mutta tuotteiden merkeillä tai ostopaikoilla ei ole väliä.

Rakastan valkoista siksi, että se antaa tilaa mielelle. En halua nähdä minkäänlaisia visuaalisia ärsykkeitä kirjoittaessani, joten työpöytäni on aseteltu valkoista seinää vasten. Muistitaulun hyväksyin pöydälle, sillä siitä tulee mukavan tehokas olo. Elektroniikkalaitteeni ostan aina mustana samasta syystä – tehokkaan olon vuoksi. Aika ei mene designia ihmetellessä, kun edessä on neutraali, mitäänsanomaton ja tehokas vehje.

Kaipasin työhuoneeseeni pitkään muutosta, ja lopulta järjestyksen vaihtaminen ja nojatuolin ostaminen ratkaisivat tunnelmaongelmat. Uusi järjestys raivasi tilaa nojatuolille, joka teki pikkuruisesta työhuoneestani entistä toimistomaisemman. Sitä kaipaan ympärilleni. Rakastan laiskottelua, mutta kirjoittaessani palkan kera ja myös ilman sitä haluan, että tekeminen tuntuu. Hyvältä.

Kun kirjoitan, ajattelen paljon menestystä ja sitä, että jonakin päivänä työhuoneeni tuolilla saattaa istua asiakas. Siihen asti se toimii hetkellisenä ideointipisteenä, Instagram-tarinoiden kuvausspottina ja ostosten ensimmäisenä säilytyspaikkana. Huikeista ajatuksista ja sisustustavoitteista huolimatta haluan kuitenkin muistaa, että materia on kovin katoavaista eikä siihen, varsinkaan yhteen nojatuoliin, kannata liiaksi kiintyä. Ehkä jonakin päivänä työhuonetta ei olekaan, vaan hommat täytyy hoitaa keittiön, ihan aavistuksen keikkuvan pöydän ääressä.

Reipasta maanantaita!

Vaikuttaako huoneen tunnelma arkitekemiseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Missä menee turhamaisuuden raja kodissa?

Ihminen pärjää aika vähällä, jos on pakko, mutta jos ei ole, muodostuu monesta turhakkeesta välttämättömyys. En pidä itseäni kovin ehdottomana kodin sisustajana, mutta on muutamia asioita, jotka helpottavat arkeani ja joista en todellakaan aio luopua.
DSC_0227DSC_0225DSC_0228DSC_0224Tiedän, että leikkokukat ovat turhaa rahan tuhlausta. Suon kuitenkin itselleni ilon katsella kauneutta aamukahvilla ja lounasta valmistaessa keittiössäni, jonka keskipisteenä olevalla pöydällä on aina maljakko täynnä tuoreita kukkia. Rakastan kevättä, jolloin kaupat ovat täynnä tulppaanikimppuja. Talven tullen on pitänyt tehdä myönnytyksiä ja ostaa ruusupuskia, vaikka ne tuovatkin mieleen vanhan naisen kodin, jossa haisee halpa parfyymi ja on kellertävät kukkatapetit. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, etten osta eettisiä kukkia tai tue pientuottajia. Todennäköisesti siis, koska markettien kukkapaketeissa ei pahemmin asian puolesta julisteta.

Keittiössä arkieloamme helpottavat Ikean Elly-pyyhkeet, joita suosittelen kaikille. Ihan kaikille. Elly-paketti maksaa 2,5 euroa ja siihen sisältyy neljä pyyhettä. Metsästin pitkään uusia keittiöpyyhkeitä päätyen aina aivan liian kalliiden ja vääränväristen rättien äärelle, kunnes eräänä päivänä keittiöpyyhemaailmassäni räjähti. Pika-Ikea-reissulla vastaantulivat Ellyt, jotka nappasin mukaani halvan hinnan vuoksi. Pyyhkeet ovat yllättävän napakoita ja juuri sopivan kokoisia roikkumaan huolettomasti keittiökaappien väleistä. Kun pyyhkeitä on neljä, voi yksi olla pesussa, yksi leivontahommissa ja pari pyyhintäkäytössä. Ai, onko asiat liian hyvin, jos pyyhetilannetta voi pohtia näin perusteellisesti?

En todellakaan ole aamuihminen. Tai siis olen, mutta lähinnä vain silloin, kun voin herätä, koska haluan. Aamujani on helpottanut huomattavasti vaaterekki, johon kokoan käyttövaatteita ja kauneimpia paitojani. Olen päässyt eroon teinimäisestä vaatekaapin lattialle tyhjentämisestä hankittuani vaaterekin. Elämä on yhtä helppoa kuin silloin, kun äiti laittoi vaatteet valmiiksi koulupäivää varten. Ikean edullisin rekki maksaa kuutisen euroa, joten halvalla helpottuivat aamut.

Kylpyhuone on kodissani yllättävän tärkeä paikka minulle. Kun muutin nykyiseen kotiini siten, että siellä asui jo yksi jääräpäinen asukas, kävimme keskustelun wc-somisteita. Minä halusin tuoksupainikkeen, sinisen wc-huuhtelun, hyllykön ja penkin. Toinen ei oikeastaan mitään. Sain kolme neljästä, eli käytännössä jouduin luopumaan hajuherkkää nenää kunnioittaen tuoksupainikkeesta. Tärkein wc-somisteista on ehdottomasti sininen wc-huutelu. Voi tietysti kysyä, kannattaako siihen viikossa tuhlata pari euroa, mutta minun mielestäni siniseksi värjäytyvästä vedestä voi hyvin maksaa joka viikko pienen summan. Wc-käynti on jotenkin paljon siivompi ja elegantimpi kokemus, jos pöntössä näkyy vain syviä sinisen sävyjä.

Aikana, jolloin ihannoidaan kaiken turhan karsimista ja nollakulutusta, tuntuu oikeasti aika hölmöltä pitää kiinni tavarasta ja luoda itselle niin sanottuja pakkomielteitä sisustustuotteisiin. Kodin pitää kuitenkin tuntua kodilta, ja jos sen hintana ovat wc-kukat, leikkokukat, ketjupyyhkeet ja aavistuksen huterat halpisrekit, olkoon sitten niin.

Mitä ilman sinä et pärjäisi kotona? Pitäisikö turhuudet karsia? Missä turhamaisuuden raja menee?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko muistoja ostaa myöhemmin?

Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Meille uutta, muille vanhaa. Ei mitään lainattua, vaan kahisevalla Torista ostettua. Meidän muistoja ilman, että ne ovat oikeasti meidän.DSC_0074DSC_0069DSC_0073Uskallan väittää nähneeni aika paljon Kiinaa, vaikka toisaalta yhden provinssin koluamista ei kai kummoisena suorituksena voi pitää. Ei, vaikka siellä olisi parisen kuukautta yhteensä viettänyt. Pitkistä reissuista huolimatta matkoilta ei ole tullut ostettua aineellisia muistoja, paitsi panda-avaimenperä ja paikallinen juhlajuomapullo, jota kukaan ei lopulta pystynyt juomaan tärpättisen maun takia.

Reissut ovat toistaiseksi jäissä, sillä on hyvä välillä keskittyä ihan vain arkeen. Ei reissun odottamiseen tai siitä selviämiseen. Kuukauden löhöloma kotona rentouttaa ronskin matemaattisen arvioni mukaan noin tuhatkertaisesti verrattuna Aasian-reissuun. Kun viimeisestä Aasian-pyrähdyksestämme oli kulunut kaksi vuotta, aloimme kuitenkin kaivata kotiimme jotakin sellaista, joka muistuttaisi niistä hetkistä, kun on istunut vanhoilla paperilyhtyjen valaisemilla kujilla, katsellut vuorenrinteitä ja taiteillut puikoilla nuudelisoppaa suuhun.

Päädyimme ostamaan muistomme Torista. Siitäkin huolimatta, että minä inhoan käytettyä tavaraa. Perinteinen kiinalaistaulu saapui Riihimäeltä yksityisautokyydillä 45 euron yhteishintaan. Alun perin myyjä oli ostanut sen työmatkaltaan Zhuzhousta. Taulun karmit olivat tummanruskeat, joten ne maalautettiin Kauppakadun taidetarvikeliikkeessä viidelläkympillä. Kuvissa ne näyttävät turhan ruskeilta valon vuoksi, mutta maalari teki oikein siivoa, mustaa jälkeä. Kiina-taulun kaveriksi hankittu lyhty postitettiin meille Espoosta vajaalla kolmellakympillä. Lyhty on rautaa ja painaa laittoman paljon.

Onhan se hullua pitää omina muistoinaan sellaisia esineitä, joiden tarina ei ole itse kirjoitettu. Runollisesti tekisi mieli todeta, että nythän me kirjoitamme niille loppusivut, mutta oikeasti esineet pölyttyvät olohuoneen nurkassa aina siihen asti, että saamme supersiivouspuuskan. Joka päivä ne kuitenkin muistuttavat niistä hetkistä, joita kaipaa jokaisena kaatosateen kyllästämänä aamuna. Se riittää, että muistaa.

Kuuluvatko muistot mielestäsi sisustukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mikä on kukkasi suosikkilimonadi?

”Sprite!” vastasi Lidlistä ostettu kolmen euron krysanteemikimppuni. Jätin kimpun Sprite-kylpyyn keittiön pöydälle.
DSC_0005 (3).JPG
Kaikki lähti Youtuben typeristä limonadiniksivideoista. Ostimme kaksi tölkkiä sokerikokista vessanpöntön puhdistukseen ja yhden Sprite-tölkin kukkamaljakon vettä raikastamaan. Lopputulos: Vessanpönttö on likaisempi kuin aiemmin, mutta keittiön pöydän kukilla menee paremmin kuin olisin voinut uskoa.

Kiikutin krysanteemit kotiin torstaina 3. toukokuuta. Lauantaina 12. toukokuuta ne näyttävät edelleen yhtä hyviltä kuin ostopäivänä. Ainoastaan muutaman nuupahtaneen lehden olen poistanut tehostaakseni terhakkaa ulkonäköä, mutta kukinnot ovat tismalleen samannäköiset kuin yli viikko sitten. Jos kukoistus on Spriten ansiota, kannattaa euron tölkki todella ostaa. Kertokaa ihmeessä, kuinka kauan krysanteemit yleensä kestävät hyvännäköisinä!

Täytyy tosin myöntää, ettei tämä limpparisekoilu oikein sovi elämäntyyliini ja arvoihini. En ole pihi, mutta tuntuu tuhlaamiselta ostaa limpparia kukille. Toisaalta se voi tuottaa jopa säästöä, jos kasvit kestävät oletettua pidempään. Voisi myös kysyä, onko leikkokukkia pakko ostaa. Ei varmasti, ja pitäisi sitä paitsi pitää huolta, että kukat olisivat eettisesti tuotettuja ja olisi hyvä tukea pienyrittäjiä suurien markettien sijaan.

Kaikista älyttömin mieleen noussut kysymys oli syvästi eettinen: Onko limonadin juottaminen kasville sen kaltoinkohtelua? Onneksi krysanteemit eivät osaa puhua.

(Ihan vähän muuten nolottaa, jos kuvassa ei olekaan krysanteemi.)

Kasvitieteilijät, onko tässä mitään järkeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman rakkain paikka

Jos en olisi syntynyt Taysissa, olisin varmasti putkahtanut maailmaan työhuoneessani.DSC_0034 (2)DSC_0030 (2)DSC_0033DSC_0029Vihaan muutoksia ja uudistuksia, vaikken koekaan olevani erityisen muutosvastainen, mikä kuulostaa tietenkin ristiriitaiselta. Hyväksyn nopeasti muuttuvat tilanteet ja mukaudun niihin, mutta pidän siitä, että voin kellua tutussa ja turvallisessa. Kun kolme vuotta sitten pakkasin yhteen peräkärryyn yksiöni kamppeet ja siirsin ne neljä kilometriä länteen keskustan toiselle puolelle, huonekalut jäivät niille paikoille, joihin isäni ne asetteli pikaohjeideni perusteella. Siis ne viisi huonekalua, jotka toin mukanani.

Kun suljen puuhahuoneeksikin nimitetyn työhuoneeni oven, uppoan sellaiseen omituiseen kuplaan, jossa asioita vain tapahtuu. Minun tapauksessani syntyy tekstiä. Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että olo ei tuntunut enää yhtään luovalta, vaikka työhuoneeni on aina ollut inspiraatiokeitaani. Niinpä päätin vaihtaa pikkuruisessa huoneessani järjestystä, mikä ei jostain syystä ollut aiemmin käynyt edes mielessäni kuluneiden vuosien aikana. Valmista tuli parissa tunnissa. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu, kun inspiraatio virtaa niin voimakkaasti, että tekee mieli vain tepastella ympäri huonetta, tunnelmoida kirjoituspaloa ja ryhtyä sitten tositoimiin.

Olen itse asiassa melko yllättynyt siitä, kuinka paljon pienet asiat merkitsevät minulle. Innostun siitä, että työpöydän edessä ei enää aukeakaan näkymä kadulle, vaan silmät saavat levätä, kun läppärin takana on valkoista seinää. Hartaasti toivottu kevätaurinkokaan ei haittaa kuvien editointia keskipäivällä, kun sen voi tehdä sopivasti varjoisassa nurkassa. Saan energiaa jopa uudesta kasvistani, jonka ostin mistään mitään tietämättä lähi-K-Marketista, sillä oli aivan pakko saada jokin kasvi uuteen huoneeseen. En tiedä, mikä on kasvin nimi, sillä ruukussa lukee peikonlehti, joka se ei ole, ja kassakone sanoi muuta kuin myyjä. Oli miten oli, kasvi päätyy myös kirjaani tavalla tai toisella. Olisiko kasvi Even ikkunalla? Vai sittenkin Ailan?

Työhuoneen uusi järjestys on myös siitä merkittävä, että nyt kun pöytä ei enää ole ikkunan tiellä, tarjoaa se mahtavan näkymän keskustan kohtuullisen vilkkaalle kadulle. En malta odottaa mehukkaita kohtaamisia ja keskusteluita, joita pääsen havainnoimaan uudelta kyttäysasemaltani. Ei ehkä kuulosta päivänvaloa kestävältä, mutta kirjailijalla on oikeus käyttää hyvän maun rajoissa kaikkea kokemaansa materiaalia. Tosin naapureiden edellisviikonlopun huoritteluriita jää kirjan sivuilta pois. Siinä kohtauksessa kuultu teksti ei sovi edes Ailan ja Jussin riitoihin.

Vaikuttaako kotisi visuaalinen järjestys fiilikseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa