Mikä on kukkasi suosikkilimonadi?

”Sprite!” vastasi Lidlistä ostettu kolmen euron krysanteemikimppuni. Jätin kimpun Sprite-kylpyyn keittiön pöydälle.
DSC_0005 (3).JPG
Kaikki lähti Youtuben typeristä limonadiniksivideoista. Ostimme kaksi tölkkiä sokerikokista vessanpöntön puhdistukseen ja yhden Sprite-tölkin kukkamaljakon vettä raikastamaan. Lopputulos: Vessanpönttö on likaisempi kuin aiemmin, mutta keittiön pöydän kukilla menee paremmin kuin olisin voinut uskoa.

Kiikutin krysanteemit kotiin torstaina 3. toukokuuta. Lauantaina 12. toukokuuta ne näyttävät edelleen yhtä hyviltä kuin ostopäivänä. Ainoastaan muutaman nuupahtaneen lehden olen poistanut tehostaakseni terhakkaa ulkonäköä, mutta kukinnot ovat tismalleen samannäköiset kuin yli viikko sitten. Jos kukoistus on Spriten ansiota, kannattaa euron tölkki todella ostaa. Kertokaa ihmeessä, kuinka kauan krysanteemit yleensä kestävät hyvännäköisinä!

Täytyy tosin myöntää, ettei tämä limpparisekoilu oikein sovi elämäntyyliini ja arvoihini. En ole pihi, mutta tuntuu tuhlaamiselta ostaa limpparia kukille. Toisaalta se voi tuottaa jopa säästöä, jos kasvit kestävät oletettua pidempään. Voisi myös kysyä, onko leikkokukkia pakko ostaa. Ei varmasti, ja pitäisi sitä paitsi pitää huolta, että kukat olisivat eettisesti tuotettuja ja olisi hyvä tukea pienyrittäjiä suurien markettien sijaan.

Kaikista älyttömin mieleen noussut kysymys oli syvästi eettinen: Onko limonadin juottaminen kasville sen kaltoinkohtelua? Onneksi krysanteemit eivät osaa puhua.

(Ihan vähän muuten nolottaa, jos kuvassa ei olekaan krysanteemi.)

Kasvitieteilijät, onko tässä mitään järkeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maailman rakkain paikka

Jos en olisi syntynyt Taysissa, olisin varmasti putkahtanut maailmaan työhuoneessani.DSC_0034 (2)DSC_0030 (2)DSC_0033DSC_0029Vihaan muutoksia ja uudistuksia, vaikken koekaan olevani erityisen muutosvastainen, mikä kuulostaa tietenkin ristiriitaiselta. Hyväksyn nopeasti muuttuvat tilanteet ja mukaudun niihin, mutta pidän siitä, että voin kellua tutussa ja turvallisessa. Kun kolme vuotta sitten pakkasin yhteen peräkärryyn yksiöni kamppeet ja siirsin ne neljä kilometriä länteen keskustan toiselle puolelle, huonekalut jäivät niille paikoille, joihin isäni ne asetteli pikaohjeideni perusteella. Siis ne viisi huonekalua, jotka toin mukanani.

Kun suljen puuhahuoneeksikin nimitetyn työhuoneeni oven, uppoan sellaiseen omituiseen kuplaan, jossa asioita vain tapahtuu. Minun tapauksessani syntyy tekstiä. Tällä viikolla havahduin kuitenkin siihen, että olo ei tuntunut enää yhtään luovalta, vaikka työhuoneeni on aina ollut inspiraatiokeitaani. Niinpä päätin vaihtaa pikkuruisessa huoneessani järjestystä, mikä ei jostain syystä ollut aiemmin käynyt edes mielessäni kuluneiden vuosien aikana. Valmista tuli parissa tunnissa. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu, kun inspiraatio virtaa niin voimakkaasti, että tekee mieli vain tepastella ympäri huonetta, tunnelmoida kirjoituspaloa ja ryhtyä sitten tositoimiin.

Olen itse asiassa melko yllättynyt siitä, kuinka paljon pienet asiat merkitsevät minulle. Innostun siitä, että työpöydän edessä ei enää aukeakaan näkymä kadulle, vaan silmät saavat levätä, kun läppärin takana on valkoista seinää. Hartaasti toivottu kevätaurinkokaan ei haittaa kuvien editointia keskipäivällä, kun sen voi tehdä sopivasti varjoisassa nurkassa. Saan energiaa jopa uudesta kasvistani, jonka ostin mistään mitään tietämättä lähi-K-Marketista, sillä oli aivan pakko saada jokin kasvi uuteen huoneeseen. En tiedä, mikä on kasvin nimi, sillä ruukussa lukee peikonlehti, joka se ei ole, ja kassakone sanoi muuta kuin myyjä. Oli miten oli, kasvi päätyy myös kirjaani tavalla tai toisella. Olisiko kasvi Even ikkunalla? Vai sittenkin Ailan?

Työhuoneen uusi järjestys on myös siitä merkittävä, että nyt kun pöytä ei enää ole ikkunan tiellä, tarjoaa se mahtavan näkymän keskustan kohtuullisen vilkkaalle kadulle. En malta odottaa mehukkaita kohtaamisia ja keskusteluita, joita pääsen havainnoimaan uudelta kyttäysasemaltani. Ei ehkä kuulosta päivänvaloa kestävältä, mutta kirjailijalla on oikeus käyttää hyvän maun rajoissa kaikkea kokemaansa materiaalia. Tosin naapureiden edellisviikonlopun huoritteluriita jää kirjan sivuilta pois. Siinä kohtauksessa kuultu teksti ei sovi edes Ailan ja Jussin riitoihin.

Vaikuttaako kotisi visuaalinen järjestys fiilikseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Antaudun

Kun kevät vaatii uuden järjestyksen maustekaappiin ja neljäkymmentä itse näperrettyä kesärullaa, anna ne sille.
DSC_0138DSC_0140DSC_0144DSC_0143DSC_0146Myönnetään, että kuvien puuhat on puuhattu jo viikko sitten. Kuluneen viikon olen inventoinut lähinnä päiväunikapasiteettiäni ja kirjoituskanttiani. Elämme viimeisiä päiviä talvivankilassa, johon on vihdoin alkanut päästä vähän valoa. Olo on uudestisyntynyt, mikä johtuu sekä tyydyttävästä määrästä lepoa että ihan vain valoon liittyvästä riemusta. Ei ihmistä ole tarkoitettu elämään pimeydessä, ja siksi onkin mahtavaa nähdä sälekaihtimien välistä aivan oikeaa auringonvaloa. Ja nauttia siitä vielä päivällä kotiin palatessa!

Yksi kevään merkeistä on äärimmäinen himo tehdä kesärullia. Kevätrullat toki nimensä puolesta sopisivat vuodenaikaan paremmin, mutta niissä on yksi vika: uppopaistamisen velvoite. Tuoreet kesärullat tuovat onneksi kevään perille paljon raikkaammin ja terveellisemmin kuin rasvakylvyn saaneet pötköt. Kesärullat kannattaa täyttää paistetulla tofulla, vuonankaalilla, jääsalaatilla, sipulisuikaleilla, paprikalla ja kurkulla.

Kevät on hiipinyt keittiöön muutenkin kuin pelkkänä kokkausintona. Valon aika on muuttunut tulppaaneiksi, huolella pyyhityiksi pinnoiksi ja uuden järjestyksen saaneeksi maustekaapiksi. Voisi tietysti kysyä, onko elämässä kaikki liian hyvin vai huonosti, jos maustekaapin uusimisoperaatio tuntuu mielettömältä saavutukselta. Rohkenen väittää, että kyse on vain uudistumishalusta. Ilmassa  – siis keittiössä  – on halua näyttää keväälle, kuinka valmis uuteen vuodenaikaan voikaan olla.

Maustekaapin inventaariossa keskeisessä roolissa ovat olleet Tokmannilta noudetut pienet lasipurkit, joihin sijoitettiin muovisten maustepussien sisältö. Kahnauksilta ei voinut välttyä, sillä toisen meistä mielestä leivinjauhetta ja montaa muuta maustetta ei tarvita mihinkään, vaikka niitä sisältävät antimet kyllä maistuvat. Sen toisen mielestä maustepurkkeihin ei myöskään kannata kirjoittaa, mitä ne sisältävät. Tähän mennessä ongelmia ovat aiheuttaneet chilijauhe, paprikamauste ja cayennepippuri. Eilen tehty soijarouhebolognese kätki tästä syystä sisuksiinsa hirveän määrän pippurisuutta, vaikka tarkoitus oli terästää väriä paprikalla. Mutta sehän on vain elämää, kevätelämää!

Kahdenkymmenen asteen pakkasesta sitä ei ehkä huomaa, mutta muistutettakoon, että maaliskuu on ensimmäinen kevätkuukausi. Olen sitä paitsi ihan varma, että perjantaina kaduilla tuoksui uusi vuodenaika. Kevät.

Olen antautunut keväälle.

Oletko aistinut kevään saapuvan vai onko tämä vain ennenaikaista haihattelua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kotinumero: Koti numeroina

Siinä vaiheessa, kun kotia alkaa arvioida pelkillä numeroilla, ei se enää ole koti. Numeeriset faktat kuitenkin kiinnostavat ihmisiä yllättävän paljon, joten katsottakoon tämän kerran asumustani kvantitatiivisesta näkökulmasta.
DSC_0027DSC_0031DSC_0030DSC_0035DSC_0034DSC_0037DSC_0029Yhtä kaikki

Yksi riippumattoteline, joka vastikään purettin kanahäkkiin odottamaan kesää ja mökkikautta. Teline ei saanut lupaa pysyvään olohuonekäyttöön, mutta saikin lopulta oman huoneen. Nyt se siirtyy kesäkäyttöön.

Yksi televisio, johon hankittiin yleiskaukosäädin, sillä joku halusi säästää alkuperäisen kaukosäätimen toimintaominaisuuksia. Sekoitan edelleen äänenvoimakkuuden ja kanavanvaihtonamiskan keskenään.

Yksi jääkaappi täynnä kasvisruokaa. Milloin viimeksi siellä on ollut lihaa? Aivan! Uutenavuotena joku toi sinne lihahampurilaisen muutamaksi tunniksi. Kehtasi vielä paistaa sen meidän vegaanipaistinpannulla. Onneksi Kotikullan 12 euron teflonpannu kesti höykyytyksen.

Kahdesta seitsemään

Kaksi ruuveistaan löystynyttä Ikea-tuolia, joista putoilee tasaisin väliajoin muovinpaloja. Vielä eivät ole jalat levinneet. Onneksi pudotus ei ole kova, jos sen hetki joskus koittaa. Ekologinen mieleni ei pidä siitä ajatuksesta, että lähtisin hakemaan jo nyt uusia tuoleja. Toisaalta esineisiin kiintynyt puoleni käskee hakemaan samantien suosikkituoleja satasella tai parilla. Eivät loppuisi sitten kesken. Lopputulos on kuitenkin toistaiseksi ollut se, että samat rapisevat tuolit nököttävät edelleen keittiössä.

Kaksi viherkasvia. Kauan sitten työkaverilta saatu rahapuu ja hetken mielijohteesta ostettu 12 euron viirivehka. Ajatelkaa, ostin älyttömän halvan kasvin Ikeasta kuusi vuotta sitten, ja olen saanut säilytettyä sen elossa. Kerran se meinasi kuolla, kun ei saanut viikonloppuna vettä pitkän kuivakauden päätteeksi. Juotin ja hoivasin sitä pari päivää. Ja viirivehkani jaksoi nousta vielä kerran!

Kahdet kuulokkeet. Toiset ammattilaistason DJ-kuulokkeet ja toiset ihan parinkympin Sonyt, joita käyttäessä ei ole varma, kuuluuko möly naapurista, omasta olohuoneesta vai kappaleen taustanauhasta.

Kolme hyvin säilynyttä Ikea-sohvaa. Niiden alta on kaivettu pähkinöitä ja Merkkari-nameja. Siivottu yhdet appelsiinimehut. Hyvin toimivat. Kestävät jopa kahvin läikyttelyni. Sohvanukutukseen meillä ei kumpikaan koskaan joudu, mutta flunssaisena sohvalla on jopa miellyttävämpi nukkua kuin sängyssä.

Seitsemän taulua ja yksi haaveissa oleva teos. Yksi Kiinasta, kolme Vietnamista ja kolme lasikansiin taltioitua seiskatuumasta vinyyliä. Haaveissa yksi teos täydellisestä auringonlaskusta, jota on metsästetty jo vuodesta 2015.

Suuria lukuja

Viisitoista varrestaan taipunutta Reilun kaupan tulppaania. Maksoivat 7,99 euroa. Sen kyllä huomaa. En pidä levinneistä kukinnoista. Pidän suipoista ja siroista. Ihan perus-Pirkoista, vaikka kivijalkaliikkeitä pitäisi tukea. Mutta kuka lisäisi kelloon tunteja kiertää putiikkeja?

Kolmekymmentä vinyyliä ja kolmekymmentäyksi kirjaa esillä olohuoneessa. Omat kirjani olen haudannut ylvääseen Billy-kaappiini. Musiikkipuolelta Spotyfystani ei ole sisustuselementiksi.

Reilut seitsemänkymmentä neliötä nelinumeroisella summalla vuokrattuna. Pääosin hyvin käytetyt neliöt, jotka muodostavat neljä huonetta: kaksi isoa ja kaksi pientä. Niiden sisässä on paljon kaappitilaa ja pari romua täynnä olevaa komeroa. Vähän kaappisiivousintoa ja toistaiseksi vailla tarmoa oleva toteutus.

Niin, ja myös yhdet halpakaupasta ostetut silmälasit, joita en vieläkään ole saanut aikaiseksi vaihtaa optikkoliikkeestä hankittuihin! Yksi parveke, josta tiirattu Näsinneula näyttää ennen pitkää ikuisesti sumuiselta, jos lasitilausta ei pian laita alulle.

Miltä oma kotisi näyttää numeroina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka rakastaisi rumaa kylpyhuonetta?

Rakastan kotiamme. Mutta. Kylpyhuoneemme näyttää neuvostoliittolaisten moukarinheittäjien taukohuoneelta. Miten sysirumasta kylppäristä voi oppia pitämään? Onko sille tehtävissä yhtään mitään?
DSC_0087DSC_0088DSC_0075DSC_0071DSC_0080DSC_0078DSC_0089Olisi tietysti mahtavaa, jos vuoden jokaisena päivänä voisi kirjoittaa blogiin jotakin kantaa ottavaa yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta. Elämässä on kuitenkin myös pieniä huolia niiden maailmaa syleilevien murheiden lisäksi. Yksi niistä on kylpyhuoneemme, joka aiheuttaa minulle pahaa mieltä viikottain. Ei ihan joka päivä, mutta epätoivo iskee silti yli 50 kertaa vuodessa.

Melkoinen määrä elämän tärkeimpiä tai oleellisimpia asioita tapahtuu kylpyhuoneessa. Tarkemmin ajateltuna ihminen on myös kylpyhuoneessa enemmän läsnä kuin muualla, sillä usein puhelin jää ulkopuolelle, sitä ei voi käyttää saunassa eikä suihkussa. Tilassa ollaan myös konkreettisesti paljaana enemmän kuin missään muussa huoneessa – todennäköisesti. Kai sekin on elämäntapasidonnaista.

Kylpyhuoneen sisustus kertoo ihmisestä paljon: onko huone pakollinen paha vai kauniisti somistettu tila. En halua olla ihminen, joka tunnetaan hikistä pukukoppia muistuttavasta vessasta. En tosin halua olla sellainenkaan, joka muistetaan siitä, kuinka suri karmeaa kylpyhuonettaan. Meidän kylpyhuoneessamme näkyy rankalla kädellä historia. Se, kuinka laitapuolenkulkijoille rakennetusta kommuunista tuli niin sanottujen tavallisten ihmisten tyylikäs keskustaneliö. Ikävä kyllä tyylituulet eivät ole aivan saapuneet kylpyhuoneeseen asti. Tilannetta ei näköjään pelastanut edes vuosituhannen taitteessa tehty remontti.

Minkä ihmeen takia kylpyhuoneista piti tehdä näin rumia vielä pari vuosikymmentä sitten? Joku siis tosissaan ajatteli, että mummon kalsareiden väriset kaakelit koristaisivat kivasti valkoisia seiniä, joihin sopisi hyvin sairaalavaatteen sininen lattia. Eihän sen esimerkiksi harmaa kannata olla! Ei kai värioppia keksitty vasta 2010-luvulla? En haluaisi valittaa, mutta kukaan muu kuin vanhan liiton työreiska ei jätä paikoilleen vanhaa nuppia ja karmeja vaihtaessaan kylpyhuoneen oven upouuteen. Mukava kiitos siitä, että asuntoon uppoaa nelinumeroinen summa kuussa. (Tiedetään –  valita huoltoyhtiöön, älä tänne.)

Ainakin kylpyhuoneellamme on sielu. Muistoja ja värikäs historia. Niin, ja ihan hirveän ruma keltainen valo, joka saa siloposkenkin näyttämään keski-ikäiseltä. Onneksi voi pelastautua mintuntuoksuisella suihkugeelillä, jota käyttäessä tuntuu edes hetken siltä, että olisi spa-osastolla. Loppuun todettakoon, että kyllä ovat ongelmat suuria, kun saa lutrata sisätiloissa kylpyhuoneessa, josta tulee kahdestakin rööristä puhdasta, juomakelpoista vettä. Kun ei kaikilla ole edes sitä.

Miten hammastahnatuubikin voi näyttää kymmenen kertaa rumemmalta karmeassa kylpyhuoneessa? Mitä osaa inhoat omassa kodissasi vai onko se kenties juuri sellainen kuin haluat?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa