Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka sinä olet?

En usein lisää kasvokuvia itsestäni blogiini. Olen kuitenkin kertonut paljon ajatuksistani, lyhyistä hetkistä, pitkistä ajanjaksoista elämässäni, arjestani ja mielipiteistäni. Sinusta en tiedä mitään.
DSC_0247Olen maininnut näyttäväni melkoisesti nuoremmalta kuin olen. Sitä en ole kertonut, että suosikkineuletakkini on beige, ja se on ostettu Sokoksen alusvaateosastolta. Käytän sitä päivittäin. En ole kertonut, että valkoisessa paidassani on nukkaa. Enkä sitä, että työpöytäni alla on raivostuttava johtokasa. Tyylikäs muistitaulu työpöydällä näyttää yleensä alakoululaisen taideteokselta, vaikka sen pitäisi olla vakavasti otettava sisustuselementti. Aika usein levitän laukkuni sisällön tietokoneeni eteen, mutta siivoan onneksi nopeasti.

Tällainen minä olen. En mikään kodinhengetär tai muotiharrastaja. Ihan mukava ja vitsikäskin. Jos saisin valita, kirjoittaisin ihan joka päivä aamusta iltaan. Usein kirjoitan kahdeksan tuntia putkeen palkkani eteen, mutta sisältö on jotakin muuta kuin proosaa ja blogitekstejä. Pidän päiväunista, mutten osaa säädellä niitä. Yleensä herään pääkipuun ja menetän yöunet, mutta mikään ei voita sitä ilmavaa tunnetta, kun tietää vaipuvansa uneen. Päiväunia sanon muuten oikeasti päikyiksi. Yök!

Tiedän, kuinka moni lukee kirjoituksiani, mutten tiedä, ketkä niitä lukevat. Haluaisin ajatella, että sillä ei ole merkitystä, mutta onhan sillä. Paljonkin.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta ihmisten henkilöllisyydet, vaan ajatukset ja mielenkiintoiset yksityiskohdat. Kerro siis jotakin itsestäsi! Olipa se mitä tahansa, kuulen siitä mielelläni.

Kuka sinä olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vuoden parhaimmat tekstit

Olisi tietysti reilua ja jaloa nostaa esiin erinomaisia tekstejä muilta kirjoittajilta, mutta koska tämä blogi sattuu olemaan minun kanavani, vedän ainakin ensiksi yhteen omat kirjalliset kohokohtani kuluneelta vuodelta. Kirjoitin kuusi juttua, joihin olin erityisen tyytyväinen.
DSC_0182Katso, Ida, toukokuun on täällä (23.1.2018)
Julkaisin tammikuussa sisällissotaan liittyvän jutun, jossa kerroin isomummoni tarinan. Erinomainen valinta tammikuulle, jolloin kauheuksista tuli kuluneeksi 100 vuotta, enkä olisi voinut jättää juttua julkaisematta muistovuonna. Historian käsitteleminen on suotavaa, mutta sodan hirmutekojen mehustelemisesta ja kiehtovalta näyttävien kohtaloiden ihannoinnista pitäisi silti päästää irti.

Äiti, mitä jos noitien karkoitustulevat eivät toimi? (30.3.2018)
Yritän yleensä julkaista juhlapyhänä sitä käsittelevän jutun, sillä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten kulttuuriperinteitä. Pääsiäistä käsittelevä artikkeli oli hyvän mielen artikkeli, jossa toin ilmi myös sen, kuinka järjetöntä on, kun pakanaperinteet ja Raamatun näkökulma tuodaan keskelle päiväkotijuhlaa. On siinä kestämistä!

Yksin hautaaja (2.4.2018)
En ole koskaan kärsinyt siitä, että olen ainoa lapsi, sillä olen saanut olla monen läheisen ympäröimänä lapsuudesta saakka. Sitä tosiasiaa ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö kuoleman hetkellä vastuu olisi rankka kantaa yksin. Onneksi sellaisia ei tarvitse ajatella nyt, mutta tekstin kirjoitaminen tuntui silti lohdulliselta jäsentelyltä. Olisin toivonut jutun herättävän enemmän keskustelua, mutta niin ei käynytkään. Ehkäpä ihmiset eivät halua jakaa kokemuksiaan. Sukuni kanssa tosin pohdimme, pitäisikö jonkinlainen hautajaistoivelista kasata kokoon.

Aikamme karkkikauppa ja puhelinmyyjät (5.7.2018)
Ärsyynnyin voimakkaasti heinäkuussa, kun piipahdin apteekissa pitkästä aikaa reseptitiskillä. Kohtaaminen farmaseutin kanssa muuttui hämmentäväksi kosmetiikkaesittelyksi, ja purin kotona kiukkuni jutuksi, josta syntyi myöhemmin monta hyvää keskustelua ihan kasvokkain.

Minä olin kiusattu (2.9.2018)
Harkitsin pitkään, kirjoitanko koko tarinaa, sillä en kaipaa pään silittelyä tai erityiskohtelua, mutta julkaisin sen kuitenkin, sillä valitettavasti kiusaaminen on monelle arkipäivää, ihan tavallinen osa elämää, mikä on todella surullista. Ajattelen helposti, ettei teksteilläni ole merkitystä, mutta toisaalta uskon myös siihen, että joskus pienikin asia, ohi mennen selattu teksti, voi saada ajattelemaan yllättävänkin syvästi.

Aikas mageet bosat (8.8.2018)
Sain kesällä osakseni pitkästä aikaa kehohuutelua, mikä tuntui suorastaan pöyristyttävältä. Olin innoissani siitä, että juttu herätti keskustelua, ja pidin myös siitä, että sain taltioitua valitettavasti ihan tavallisen arkipäiväisen kohtaamisen jutuksi, jonka tarkoitus kuitenkin on ottaa kantaa aiheeseen. Sellaisena blogini on parhaimmillaan.

Mikä blogitekstini jäi erityisesti mieleesi kuluneelta vuodelta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kielifriikki raivon vallassa

Ei loppuvuotta ilman hikikarpaloita otsalla. Joulu ja vuodenvaihde ovat kielineurootikon parasta ja pahinta aikaa, sillä vilkas viestintä saattelee silmien eteen melkoisen vekkulia tekstiä.
DSC_0203.JPGOlisi jo aivan toisen tarinan paikka, jos alkaisin käydä läpi kielioppisääntöjä tai tehdä analyysiä yleisestä kielitaidosta ja sen merkityksestä, joten keskityn ihan vain siihen, mikä kielessä eniten minua risoo. Kaikki eivät edes ole varsinaisia virheitä, mutta ihan hirveitä – minun mielestäni.

Aloitetaan ihan vain ensi maanantaista. Siitä ei tule Joulua, vaikka kuinka haluaisi, ellei sitten kyseessä ole erisnimi. Suomessa on käsittääkseni ihan laillista nimetä lapsi Jouluksi. Soinnillisestihan se on oikein mukava ja pehmeä nimi, ei siis ainakaan pahimmasta päästä, mitä nimijuhlissa voi kakkukoristeeseen kirjailla. Ensi maanantaina me juhlimme kuitenkin joulua.

Kielitoimistojen sosiaalisen median kanavat ovat täynnä vinkkejä siitä, miten juhlapyhät pitäisi kirjoittaa. On huvittavaa, että oikein kirjoitetun joulukortin nappaamisesta on tullut jopa vitsi! Jos selviää joulusta kunnialla eli pienellä kirjaimella, kompastuu yleensä uuteenvuoteen ja uuteen vuoteen, joilla on selvä merkitysero. Koska kumpikin kirjoitusasu on kuitenkin kieliopillisesti oikein, luisuu touhu raiteiltaan siksi, että sanat kirjoitetaan isolla. En jaksa sitä murehtia, sillä onhan se ihan tyylikästä, vaikkei mene ihan käsikirjan mukaan.

Yksikään joulukortti ei voi kuitenkaan yltää siihen, kuinka pahasti otsasuontani kiristää yhdysviivan väärinkäyttö. Joulupukin kuumalinja-ohjelma, Rakkautta vain-elokuva ja Lumiukko -elokuva. Ei, ei ja ei! Yhdysviivasta saa tarvittaessa melkoista taidetta, mutta yksi asia on varma. Väli tulee aina, jos viiva viittaa kahteen tai useampaan osaan. Yhdysviiva jää kiinni viittaavaan sanaan. Kyllä, minä olen mieleni pahoittanut. En ymmärrä, miten kukaan edes vähänkään työkseen kirjoittava voi sortua tähän, mutta kyllä se on mahdollista ihan lehdistössä asti. Ei ole vaikeaa muistaa yhtä pientä väliä.

Vuosikatsaukset ja tervehdykset päättyvät usein jonkinlaiseen loppukoontiin. Tyyli on vapaa, mutten voi sietää sitä, että puhutaan allekirjoittaneesta tai kiittämisestä ja kuittaamisesta. Kovin turhia kliseitä. Eikä nykyään sitä paitsi allekirjoiteta oikein mitään. Paitsi muuten valtakirjoja! Haluaisin myös nähdä, mitä kukakin kirjoittanut on kuitannut kiittämisen jälkeen. Itse kuittaan tässä vaiheessa vielä sen, että väljästi kieli-inhokkeihini liittyy myös eräs juomatölkki Pohjanlahden takaa: iKaffe. Se ei ole Applen tuotemerkki, joten me kaikkihan tiedämme, miten edessä oleva i-kirjain kuuluu lausua. Sitten, kun Steve Jobsin perustama yritys ostaa kyseisen kaurapohjaisen kahvijuoman, voin alkaa kutsua sitä ’aikaffeksi’.

Kaikesta huolimatta toivon, että ihan kaikki uskaltaisivat kirjoittaa, vaikka eihän tällainen niuhottaminen siitä helppoa tee. On kuitenkin ihan perusteltua vaatia edes suurpiirteistä oikeinkirjoitusta, sillä mallin antaminen on paras esimerkki.

Allekirjoittanut kiittää ja kuittaa ja päättää Kielifriikki raivon vallassa-blogi postauksensa ja toivottaa hyvää Joulua ja Onnellista uuttavuotta! Edellä olevan virkkeen kirjoittaminen tuntui todella pahalta.

Mitä kielivirheitä sinä inhoat? Saako niistä huomauttaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa