Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tavallisia talvipäiviä vai poliittisia messuja?

Olin vähällä lentää selälleni, kun löysin viime syksynä julkaistun artikkelin, joka käsitteli poliittisia blogeja ja niiden kannattavuutta. Minun blogini oli mainittu jutussa. Minun blogini!
dsc_0030 (4)dsc_0029 (4)dsc_0027 (4)dsc_0034 (4)dsc_0032 (5)dsc_0036 (3)Aloin todella pohtia, onko blogini poliittinen. Tällä hetkellä se ei tunnu kovin kantaa ottavalta, sillä ajatuksenani oli kirjoittaa tavallisista talvipäivistä. Piti julkaista vaaleita kuvia kodista ja tunnelmoida käynnissä olevaa talvea, vaikka aamut ovat edelleen vaikeita. Ei tämä talvi ihan hirveästi inspiroi, joten parempi puhua ihan muusta. Olo on joka tapauksessa kaikkea muuta kuin poliittinen, sillä kuuntelen Anna Abreuta ja maistelen Keijun yrttiöljyä lähikahvilasta ostetun kauraleivän kyytipoikana.

Myönnän, että ajattelin blogiani alkutaipaleella enemmän poliittisena alustana kuin nyt. Siksi tuntuu oudolta, että blogiani on kutsuttu aivan lähiaikoina poliittiseksi blogiksi. En ole ajatellut, että minun mielipiteilläni olisi yleistä arvoa. Ajatukseni on hienosti muotoiltuna ollut tarjota älykästä hömppää ja arjen ajatuksia lukijoille.

Kun olin kirjoittanut epäsäännöllisesti blogia reilun vuoden, päätin keskittyä arkikirjoittamiseen ja hyvän elämän jakamiseen, ja pian löysin ihan mukavan tasapainon tyyliini, enkä mielestäni ole sortunut minkäänlaiseen live, love, laugh -hehkuttamiseen. Lopetin myös reilu vuosi sitten kasvisruokajulistamisen, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Sen jälkeen blogini lukijamäärät alkoivat kasvaa. Ehkä minusta tuli helposti lähestyttävämpi, enkä enää vaikuttanut kaikesta herneen nenäänsä vetävältä akalta, jolla ei ole muuta tekemistä kuin porata eineshyllyllä. Mielipiteideni arvo kenties nousi samalla, kun ne saivat uskottavuutta. Ei aina voi olla pahalla tuulella ja negatiivinen.

Uskon, että parasta, mitä voin antaa, ovat nimenomaan pohdinnat, jotka kytkeytyvät toisella tavalla arkeen, ja yleensä jutut tietysti sisältävät jonkinlaisen mielipiteen tai kannanoton. En kuitenkaan sanoisi, että pelkästään asioiden ääneen sanominen on poliittista, mutta ehkä blogosfääri on paikoin niin pinnallista, että kärjistettynä hyvin ilmaistut mielipiteet näyttäytyvät poliittisina, jos toisessa vaakakupissa lepäävät asukuvat ja tuoteinspiraatiokollaasit.

Mitä suuremmaksi blogini kasvaa, sitä enemmän on mietittävä sitä, minkä puolesta haluan puhua. Olen varmasti uhkarohkea, kun ajattelen pystyväni tasapainoilemaan spontaaniuden ja huolellisuuden välimaastossa. Tunnen mielipiteeni ja arvoni, enkä usko, että tarvitsen ainakaan vielä suurta suunnitelmaa niiden esiin tuomiseen. Viisaat lukevat rivien välistä, vaikka ei minun mielestä edes kaikilla teksteillä tarvitse olla sanomaa. Ne voivat olla vain tunteita puettuna sanoiksi, keino tavoittaa omia tunteita, viihtyä tai nauraa.

Olen ajatellut ihan muita seikkoja kuin vaikuttamista bloggaamisessa. Tavoitteeni on ollut tehdä blogista itselleni työ, ja ajatus vaikuttamisesta on jäänyt sen alle, vaikka nimenomaan vaikuttaminenhan sen mahdollistaa! Tiedän kyllä, kuinka vaikuttaminen-verbiä halveksutaan blogimaailmassa. Kuulostaahan se vähän pöhköltä, että joku, joka tunnetaan vaatekuvistaan, on vaikuttaja, vaikka se on ilmiselvää kaupallisesta näkökulmasta katsottuna. Siinä maailmassa muilla kuin rahaa poikivilla ulostuloilla ei oikein ole sijaa. Siksi syvät ajatukset ja tärkeät mielipiteet täytyy pukea viihdyttävään muotoon, vaikka niiden kaupallistaminen on silti vaikeaa.

Olen aina toivonut ja uskonut pääseväni vielä johonkin – vielä tuntemattomaan määränpäähän – blogillani. Tiedän kuitenkin olevani vasta puolivälissä. Matkalla. Se tie voi aikanaan johtaa johonkin, josta myöhemmin tulee poliittista, kaupallista tai kumpaakin. Jotakin ovia avaavaa minulle ja muille.

Millainen on mielestäsi poliittinen blogi? Onko Mediakka sellainen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon

Kiisipä Suomen valtion rautateillä eräänä lumisena torstai-iltana juna hirvittävää vauhtia kohti länsirannikon vanhaa satamaparatiisia. Junassa istui metallikoulutuksesta tuleva työmies, lomilla oleva varusmies ja yksinäinen mummo, jolta oli kuollut ainakin kolme kaveria rintasyöpään. Minä olin ihan hiljaa.
dsc_0043– Voi kyllä sairaus tekee ihmisestä kurjan näköisen. Kuihduttaa aivan kokonaan. Syöpä nimittäin. Minullakin on kolme ystävätärtä kuollut siihen. Yksi meni alle viisikymppisenä. Muut nyt olivat sitten kuusissakymmenissä, junassa takanani istuva vanha nainen voivottelee hänen vieressään istuvalle, tuntemattomalle varusmiehelle.

Varusmies katsoo mummoa, nyökkää ja kertoo ehkä keskustelua ylläpitääkseen haluavansa lääkäriksi. Olisi kuulemma mukava tehdä hyvää syrjäseuduilla. Niinhän ne kaikki sanovat.

Tai eivät aivan kaikki. Vieressäni istuva metallimies on ollut Helsingissä koulutuksessa ja kertoo puhelimessa, kuinka kurssi oli mieleenpainuva hyödyllisyytensä lisäksi siksi, että siellä tarjottiin niin valtavat lounaat, että niistä olisi syönyt kolme kertaa. Kerran he saivatkin ottaa evääksi lounaan tähteet. On sekin ollut näky, kun paikallisbuffetin ateriajämät on kurssitilaisuudessa pakattu pahviseen rasiaan ja naposteltu myöhemmin hotellin sängyssä. Ihan vain siksi, että se on mahdollista.

Metallimies soittaa vielä toisen puhelun. Hulppea lounas ei nimittäin ole aivan riittänyt. Hän pohtii, pitäisikö Haapavedellä käydä syömässä. Minä mietin lähinnä, voiko siellä todella syödä ulkona vielä yhdeksänkin jälkeen. ’Haapaveelle’ on vielä pitkä matka. Sinne on niin pitkä matka, että mummo ja varusmies ehtivät puhua vielä pitkään armeijasta.

– Kyllä minä pidän siitä, että armeijassa on kunnon kuri, että komennetaan oikeissa asioissa sitten ihan kunnolla, varusmies sanoo.

– Ai, sinä tykkäät saada keppiä ja porkkanaa oikein olan takaa? mummo kikattaa Pikku Myyn äänellä.

Minä en ole lainkaan varma, ymmärsikö varusmies mummelin vitsiä, vai onko minun huumorintajuni tavallistakin enemmän kierossa.

– Minä hakisin armeijaan, jos olisin nyt nuori. Se on varma, mummo sanoo lopetettuaan hihittelyn.

Varusmiehen mielestä ajatus on kiinnostava, vaikka armeijassakin on varjopuolensa.

– Onhan se hyvä kokemus, mutta välillä sitä kyllä miettii joistakin ihmisistä, että mitähän nuokin täällä tekevät.

– Kuule, ihan kaikkialla on niitä, joista miettii, että mitä ihmettä ne täällä tekevät, mummo toteaa.

Se on hyvin sanottu. Olen itsekin miettinyt koko matkan, mitä ihmettä kaikki tekevät junassa, ja miksi he ovat täällä.

Mummon ja varusmiehen keskustelu palaa takaisin syrjäseuduille. Sellaiseen Suomen kolkkaan, johon kukaan ei halua muuttaa, mutta kaikki kyllä lupaavat auttaa, kun on pakko. Mummo tietää varsin hyvin, mitä se tarkoittaa. Hän on elänyt sota-ajan, vaikka muistikuvat ovat hämäriä.

– Minun veljeni pääsi eläkkeelle jo 42-vuotiaana, kun löytyi paperi, joka todisti, että hän on kantanut rintamalla ruumiin paloja ämpärissä.

Minä mietin hetken mielikuvaa, jossa punainen muoviämpäri on pakattu täyteen jo vähän harmaantuneita ruumiinosia. Mutta sota-aikana ämpärit taisivat olla peltiä, enkä tiedä, kuinka nopeasti ruumis muuttuu sinertäväksi. Tai tuleeko irrotetuista jäsenistä lopulta harmaita. Varusmies on ihan hiljaa. Ehkä hän miettii todistuksen vedenpitävyyttä ja vaikutusta eläkeikään.

– Minä sitten vähän pelkäsin, että se minun veljeni alkaa juoda, kun jää pois töistä. Ne kapiaiset tuppaavat tarttumaan pulloon, kun ura loppuu, mummo jatkaa.

Varusmies on kuullut siitä.

– Aloittiko veli sitten uuden uran? Sehän on hieno mahdollisuus, kun pääsee nuorena yhdestä hommasta pois.

– No ei! Hän soitti elämänsä loppuun asti fagottia, mummo kertoo ja tirskuu.

– Ihan oikeasti, hän soitti fagottia, ja meilläkin ravasi alvariinsa soittoporukkaa kahvilla. Se oli hienoa aikaa, vaikka kyllä minä mietin, että täytyykö nimenomaan fagottia soittaa ja niin pirun paljon. Mutta oli se parempi vaihtoehto kuin viinapullo.

Sen parempaa elämänohjetta ei oikein voi antaa. On todellakin parempi tarttua fagottiin kuin viinapulloon, vaikka kyllä fagotin soittamisellakin on oltava rajansa. Uskon, että olisimme onnellisempia, jos puhaltaisimme useammin mystisen kumeaa ääntä pitävään soittimeen, vaikka eihän se tietenkään kansantauteja paranna.

Taidan huomenna kaivaa nokkahuiluni esiin.

Poimitko ylös julkisilla paikoilla salakuunneltuja keskusteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka sinä olet?

En usein lisää kasvokuvia itsestäni blogiini. Olen kuitenkin kertonut paljon ajatuksistani, lyhyistä hetkistä, pitkistä ajanjaksoista elämässäni, arjestani ja mielipiteistäni. Sinusta en tiedä mitään.
DSC_0247Olen maininnut näyttäväni melkoisesti nuoremmalta kuin olen. Sitä en ole kertonut, että suosikkineuletakkini on beige, ja se on ostettu Sokoksen alusvaateosastolta. Käytän sitä päivittäin. En ole kertonut, että valkoisessa paidassani on nukkaa. Enkä sitä, että työpöytäni alla on raivostuttava johtokasa. Tyylikäs muistitaulu työpöydällä näyttää yleensä alakoululaisen taideteokselta, vaikka sen pitäisi olla vakavasti otettava sisustuselementti. Aika usein levitän laukkuni sisällön tietokoneeni eteen, mutta siivoan onneksi nopeasti.

Tällainen minä olen. En mikään kodinhengetär tai muotiharrastaja. Ihan mukava ja vitsikäskin. Jos saisin valita, kirjoittaisin ihan joka päivä aamusta iltaan. Usein kirjoitan kahdeksan tuntia putkeen palkkani eteen, mutta sisältö on jotakin muuta kuin proosaa ja blogitekstejä. Pidän päiväunista, mutten osaa säädellä niitä. Yleensä herään pääkipuun ja menetän yöunet, mutta mikään ei voita sitä ilmavaa tunnetta, kun tietää vaipuvansa uneen. Päiväunia sanon muuten oikeasti päikyiksi. Yök!

Tiedän, kuinka moni lukee kirjoituksiani, mutten tiedä, ketkä niitä lukevat. Haluaisin ajatella, että sillä ei ole merkitystä, mutta onhan sillä. Paljonkin.

Minua ei kuitenkaan kiinnosta ihmisten henkilöllisyydet, vaan ajatukset ja mielenkiintoiset yksityiskohdat. Kerro siis jotakin itsestäsi! Olipa se mitä tahansa, kuulen siitä mielelläni.

Kuka sinä olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa