Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Outi Pakkasen Linna kertoo kesäyön narreista, neidoista – ja tietysti Anna Laineesta

Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) jatkaa sarjadekkaristin perusvarmaa tuotantoa, joka ratsastaa läpi juonen Anna Laine -kirjojen hyväksi havaitulla kaavalla luottaen ihmissuhdekiemuroihin, menneisyyden haamuihin ja valtavaan määrään päähenkilöitä.outi-pakkanen_linnaKesäinen Savonlinna ottaa riemukkaasti vastaan oopperajuhlat, ja erityisen riemukkaalla ja tapansa mukaan supliikilla päällä on kansanedustaja Pertti Pekkala, jonka sanailun ansiosta oopperajuhlien jälkeen illan pimetessä ravintolan terassille saman pöydän ääreen kokoontuu kirjava porukka Pekkalan tuttavia niin varhaiselta koulupolulta, politiikasta kuin kesän juhlahumusta. Terassille iltaa päätyy viettämään myös Pekkalan vanha koulukaveri, Pakkasen dekkarien keskushenkilö Anna Laine ystävänsä kera.

Kirjan nimestä huolimatta tapahtumat tiivistyvät vasta Helsingissä, jossa Laine päätyy jälleen yhdistelemään johtolankoja toisiinsa – ja kuten niin monesti aiemmin, onnistuu Laine päättelemään syyllisen siihen, kuka työnsi syysiltana lauttasaarelaisen kerrostalon parvekkeelta alas erään, joka vielä kesällä istui oopperajuhlien jälkeen savonlinnalaisella terassilla hämärtyvässä kesäillassa.

Anna Laine ei ole poliisi, vaan vapaa graafikko, mutta Pakkas-dekkareissa kuvataan myös poliisityötä. Vuosien varrella poliisien osuus on vähentynyt selvästi, sillä virkavallan pikkutarkka työ ei ole Pakkasen dekkarien parasta antia. Linnassa tutut konstaapelit Ström ja Jokinen pyörähtävät pikaisesti paikalla tapahtuvan rikoksen jälkimainingeissa, mutta muutoin kirja keskittyy Laineen ja kansanedustaja Pekkalan elämään, niin kuin hyvän ihmissuhdedekkarin kuuluu. Pekkala on esiintynyt satunnaisesti Pakkasen dekkareissa vuosien varrella, ja Linnassakin viitataan usein yhteen varhaimmista Pakkas-dekkareista Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), jossa Laineen ja Pekkalan luokkakokouksessa tapahtuu Elisa Lindh-Lehtisen murha.

Pakkanen on tehnyt dekkareita vuodesta 1973 lähtien, ja Anna Laine on esiintynyt niissä vuonna 1982 julkaistusta Kiinalainen aamutakki -dekkarista lähtien. Laine on onnistunut hahmo siksi, että vaikka hänestä tiedetään paljon vuosien varrella kertyneiden tiedonmurusten perusteella, ei lukija vieläkään voi sanoa tuntevansa Lainetta täysin. Anna Laine on myös hyvällä tavalla iätön hahmo, mikä toisaalta on ristiriidassa tarkan ajankuvan kanssa. Laineen ikä on piilotettu hyvin, mutta itse asiassa nimenomaan Tarjoilija, pyyhkikää taulu paljastaa, että Laine on Lauttasaaren yhteiskoulun ylioppilas vuosimallia 1965, joten hän on itse asiassa jo eläkeiässä, vaikkei vapaa taiteilija sellaiselle viitsikään heittäytyä.

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkareiden ehdoton vahvuus on juuri se, kuinka kirjat kuvaavat ajan kulkua. Linna-teoksessa nykyaikaa tunnutaan korostavan huvittavan paljon, mutta toisaalta huvittava sävy johtunee siitä, että satumme elämään kyseistä aikaa. Ei se ole erityisen viehättävä. Samanlaista tunnetta ei tule kahden tai kolmen vuosikymmenen takaisista Laine-dekkareista, vaan yksityiskohdat tuntuvat niissä lähinnä kiehtovilta. Nykyhetkestä kertova Linna huomioi kohujournalismin, älypuhelimet, kännykkäkuvat ja Facebookin.

Anna Laine -dekkareita ei ole pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt kun teoksia on kertynyt Pakkasen uralla jo kymmeniä, saisi Laine-kirjoista mahdollisesti eniten irti, jos ne nautiskelisi alusta tähän hetkeen. Tällöin saisi tarkan käsityksen Laineen elämästä ja näkisi selvästi Pakkasen tekemän tarkan työn Helsingin ja muuttuvan yhteiskunnan kuvaajana. Toisaalta ei sieltä täältä lukeminenkaan huono vaihtoehto ole, sillä Laine-dekkarit toimivat myös itsenäisinä teoksina, vaikka ne sisältävät runsaasti viittauksia menneisiin tapahtumiin.

Linna ei ole Outi Pakkasen kiehtovin dekkari, vaan perusvarmoihin ratkaisuihin luottava, hyvällä tavalla turvallinen, vähän yllätyksetön Pakkas-teos. Todettakoon vain se, ettei syyllinen aina joudu vastuuseen teoistaan, ja ne, jotka sen tietävät, joutuvat pohtimaan moraalisia ratkaisujaan.

Sujuvalla dialogilla ja tarkoilla kaupunkikuvauksilla maustetut Pakkasen dekkarit sopivat erityisesti niille, jotka kaipaavat kirjojen kansien väliin ja yöpöydälle iltalukemiseksi sisältöä, joka ei ole hiuksia nostattavan jännittävää, mutta joka antaa mahdollisuuden analysoida ihmissuhdekiemuroita ja päätellä itse syyllisen pienellä vaivalla.

Pidätkö arkidekkareista? Entä iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseitti

Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta ilman rahallista palkkota tai kirjoituspakkoa.

Kun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan  ja myös pahimmillaan  kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 syytä, miksi aikuisellakin on oltava ystäväkirja

Voi sitä päivää, jolloin ystäväkirjat poistuivat muodista ja jäivät unholaan! Suosittelen ihan kaikille ysäriperinteen henkiin herättämistä ja aikuisten ystäväkirjan hankkimista.
aikuistenystäväkirja1.JPGOlen aika yllättynyt, että minun lapsuudessani ystäväkirjat olivat selvästi pilttejä varten, vaikka enitenhän niistä irti saavat aikuiset, jos vain uskaltavat heittäytyä. Sain ensimmäisen aikuisten ystäväkirjani 20-vuotiaana. Se on jo täynnä ja sisältää niin siivotonta juttua, että kirja saa jäädä arkistojen kätköihin. Ennen aikuisversiota käytin pitkään Krisse-ystäväkirjoja, jotka olivat lapsena minusta valtavan nokkelia.

Innoistuin taannoin serkkuni kolmikymppisissä täytettävinä olleista ystäväkirjoista, joista yhden päätin hankkia itselleni. Niinpä ostin Hyvän tuulen puodista Aikuisten ystäväkirjan 14,90 eurolla. Vähän hävettää, tilasin kirjan netistä, ja sen jälkeen huomasin, että Tampereen-puoti sijaitsee muutaman sadan metrin päässä työpaikastani. No, toimitus oli nopea, ja oli ilo huomata, että Hyvän tuulen puoti suosii ekologisuutta, mikä kävi ilmi kirjan mukana tulleesta kortista. Arvostan myös sitä, että kortissa oli omistajan yhteystiedot. Tulee hyvä mieli, että voi vaikka soittaa, jos on kysyttävää.

Ystäväkirja on ehdoton hankinta aikuiselle

  1. Harvemmin ystävistä tallentaa hömppätietoa paperille
    Milloin viimeksi kysyit ystävältäsi, mikä saa hänet usein itkemään? Entä mitä hän haluaisi osata paremmin? Mitä työkaluja hän on viimeksi käyttänyt? Minusta on ihana kerätä muistoja paperille. Minähän en käytä edelleenkään elektronista kalenteria, ja ystävät saavat saman kohtelun. Paperille taltioituvat!
  2. Kirjoitetut muistot ovat nostalgisia
    On aivan ihanaa lukea vanhoja ystäväkirjoja. Muistan elävästi hetket, jolloin ne on täytetty. On naurettu sellaisille lempibiisien kirjoitusasuille kuin ”Paipai peipi” ja ”I jsut daid in you aarm toning”.  Aika monta poliisia ja opettajaa meistä piti tulla haaveammattien perusteella. Ei tullut kenestäkään, jonka vain pysty muistamaan. Ei minustakaan tullut matemaatikkoa. Into loppui yhtälöihin.
  3. Ystäväkirjat sopivat illanviettoihin
    En keksi parempaa tekemistä tyttöjen iltoihin tai ihan kaikenlaisten ihmisten iltoihin! Näen ystäväkirjan hittinä tulevissa pirskeissäni. Toivon, että ihmiset uskaltavat heittäytyä ja olla vastauksissaan tosissaan.
  4. Kirjan kysymykset paljastavat ihania yksityiskohtia
    Millainen olet exiesi mielestä? Mitä kuuntelet Spotifystä parin viinilasillisen jälkeen? Paras tähän mennessä opittu viisaus? Nämä haluan kuulla ystävistäni. Olen itse ehkä vähän neuroottinen, kuuntelen aika paljon 2000-luvun alun hömppämusiikkia ja luulen, että paras kalloon mennyt oppini on se, että asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia.
  5. Ystäväkirja herättää pohtimaan yllättävän syvällisiä
    Annoin itse kaikkeni ystäväkirjalle täyttäessäni sitä serkkuni luona. Mietin pieniä asioita paljon, ja ajatukseni herättivät pohtimaan menneisyyttä. Liekö muutamalla viinilasillisella ollut osansa, mutta koin saavani itse ihan hirveästi irti siitä, että täytin kirjaa.


Näin minä olen vastannut lapsuus- ja teiniaikojeni Krisse-ystäväkirjoihin ja aikuisille tarkoitettuun ystäväkirjaani vuosien saatossa

Kuvaile sun luonnetta kolmella sanalla: Hamsufani, eläinrakas, Touhu-fani
Paras lomabiisi ikinä: Left outside alone
Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa? Ostaisin monta hamsteria.
Kuka on sun lempijulkkis? Anastacia, koska se jaksoi tehdä musiikkia, vaikka sillä oli syöpä.
Minusta tulee isona: Toimittaja/taiteilija
Ketä ihailet ja miks? Kaikkia ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jotakin niille itselleen tärkeää.
Mitä pelkäät? Pahoja setiä.
Maailman ihanin leffa? Skagerrak.
Mikä on sun suosikkipuheenaihe? Ihmissuhteet ja realismi.
Mikä sua suututtaa tässä maailmassa? Eläinrääkkäys ja se, että Vapaavalinnassa ei myydä kunnon hamsutavaroita.
Noloin tilanne sun elämässä? Se, kun syötin sorsia ja tipuin vaatteet päällä järveen.
Mitä mieltä olet elämästä? Siinä se menee ja nauttia kannattaa.
Kerään: Turhia papereita
Elämäni tähtihetki: Yliopistoon pääseminen 3 %:n joukossa.
Kaikki olisi hyvin, jos: Valmistuisin ja muistaisin olla onnellinen.

Tuota. Muistan kyllä hämärästi, että putosin saunarannassamme järveen. Astuin ohi reunan ja molskahdin laiturilta järveen. Sorsat pelästyivät ja katosivat. En olisi kyllä muistanut tätä ilman ystäväkirjaa.

Poimituista vastauksistani huokuu selvästi eläinrakkaus. En voi oikeasti sanoa olleeni mitenkään erityisen eläinrakas. Minulla toki oli aina yksi hamsteri kerrallaan, mutta tuskin jaksoin murehtia eläinrääkkäyksestä, vaikka se sairasta on. En myöskään muistanut, että Vapaavalinta oli joskus olemassa. Ei meidän lähellä edes ollut Vapaavalintaa, joten ihme, että jaksoin stressata asiasta.

Kaksi viimeistä kysymystä on napattu aikuisten ystäväkirjaversiosta. Kyllä minä olen valmistunut ja aika usein muistanut olla onnellinen. Ja olen toki edelleen ylpeä siitä, millaiseen joukkoon onnistuin änkemään valintakoesuorituksellani. Pahat sedät eivät enää pelota, kunhan ei ole tekemisissä niiden kanssa. Ja ihan totta on se, että siinä se elämä menee ja nauttia todellakin kannattaa.

Mitä sinä vastasit ystäväkirjoihin lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten Maria Åkerblomista tuli saarnaaja, varas ja parkettikauppias?

Hän huusi transsissa, varasteli usein, joutui syytetyksi murhanyrityksestä, istui hourulassa, lukitsi aina jääkaappinsa ja perusti yrityksen parkettilattioiden myyntiä varten. Silti kymmenet ihmiset seurasivat häntä. Maria Åkerblomia, unisaarnaajaa.
mariaåkerblom_gustavbjörkstrandGustav Björkstrandin kirjoittama Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011) sisältää värikuvia, jotka inhimillistävät Åkerblomin ja raottavat unisaarnaajan yllä roikkuvaa mysteeriverhoa.

On oikeastaan ihme, ettei Ida Maria Åkerblomia (18981981) ole juurikaan hyödynnetty populaarikulttuurissa. Hänen värikäs ja kiero  jopa sairas elämänsä ja viinanhuuruiset viimeiset vaiheensa suorastaan vaativat tulla kerrotuiksi ja muunnetuksi fiktioksi. Ainakin Wasa Teater on tehnyt Åkerblomista näytelmän vuonna 2005, mutta valkokankaalle ruotsinkieliseen perheeseen Snappertunassa syntynyt Åkerblom pääsee vasta vuonna 2019, kun Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi saa ensi-iltansa. Maria Åkerblomia näyttelee Pihla Viitala. Siihen asti täytyy tyytyä katselemaan unisaarnaajasta tehtyä minidokumenttia (2008), joka kuuluu Ylen Rikostarinoita historiasta -sarjaan. Kirjallisuudessa Åkerblomin elämään voi tutustua lukemalla Gustav Björkstrandin kirjoittaman teoksen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011), johon tämäkin juttu pitkälti perustuu.

Paratiisin takana

Åkerblom tunnetaan erityisesti unisaarnaajana, jollaiseksi hän ryhtyi arviolta vuonna 1917 Tammisaaressa. Sängyssä kovien kouristusten armoilla liki kuoleman kielissä maannut 18-vuotias Åkerblom oli lopettanut yhtäkkiä tärisemisen, muuttunut aivan kylmäksi, avannut silmänsä ja alkanut puhua Jumalasta. Sänkykohtauksesta alkanut saarnaaminen jatkui kirkon tiloissa, ja lopulta kymmenet ihmiset ryhtyivät seuraamaan häntä. Osa heistä oli vuonna 1915 kuolleen nuoren profeetan Johan Södermanin kannattajia. Nuorena kuollut Söderman oli profetoinut itse myös sängyssä maaten ja nähnyt näkyjä Maria-nimisestä seuraajastaan. Åkerblomin toiminnan kasvaessa hän suuntasikin Helsinkiin Södermanin vanhojen ystävien luokse.

Åkerblom johdatti pieneksi lahkoksi muodostuneen seuraajajoukkonsa pian Helsingistä Kokkolaan, suopeammalle saarnamaaperälle, sillä sisällissota repi pääkaupunkia pahasti vuonna 1918. Kokkolassa alkoi tapahtua. Ensimmäinen kokous pidettiin Hakalahden rukoushuoneella, jossa hän puhui elämän katoavaisuudesta ja elämän jättämisestä Jumalan käsiin. Åkerblomin mukaan kuulijat olivat liikuttuneita, ja näin mahdollisesti olikin, sillä heti seuraavassa kokouksessa kuulijoita oli entistä enemmän. Vuodet Pohjanmaalla päättyivät ampumavälikohtaukseen ja uhkaavaan vankeustuomioon, minkä vuoksi liike joutui miettimään ankarasti tulevaisuuttaan. Nämä pohdinnat johtivat väärän valan antamiseen, jolla yritettiin estää Åkerblomin tuomio. Turhaan. Åkerblom passitettiin vankilaan varkauksista, petoksista, murhanyrityksestä ja väärän valan antamisesta.

Uskomattomia juttuja

Maria Åkerblom lienee niitä henkilöitä, jotka roikkuvat hulluuden ja nerouden rajamailla. Hänellä oli valtavasti karismaa ja kyky muodostaa uskonollinen lahko, jopa kultti. Toisaalta hän oli myös ollut hoidettavana mielisairaalassa, elänyt ajan hengen vastaista moraalitonta elämää, varastellut ja tehnyt petoksia. Hullujen saarnavuosien jälkeen hän pystyi perustamaan parketteihin keskittyneen yrityksen, joka toimi vuoteen 1978 asti. Hän ei siis voinut olla umpihullu.

Åkerblomin tarinassa keskeistä olisi kysyä, miksi hänen seuraajansa uskoivat häntä ja ennen kaikkea pitäisi saada vastaus siihen, uskoiko Åkerblom itsekään omia juttujaan. Näihin kysymyksiin tuskin enää saadaan aikalaisvastausta, mutta jotakin voi päätellä ajasta, johon Åkerblom metkuineen osui. Vuonna 1917 Venäjällä kuohui, mikä johti lopulta Suomen itsenäistymiseen. Sen jälkeen tapahtumat kotimaassa kärjistyivät sisällissodaksi. Pohjanmaa, jonne Åkerblom lopulta siirtyi, oli kenties hieman takapajuista ja jo valmiiksi uskonnollista seutua, joten saarnaaminen siellä oli helppoa. Uskottiin Åkerblomia toki Uudellamaallakin. Ehkä ihmiset kaipasivat kurjana aikana lohtua ja ihmekertomuksia, ehkä he pelkäsivät käsillä olevaa uutta maailmaa, yhteiskuntaa, joka pitäisi rakentaa uudelleen.

Teologi Aarni Voipio ja psykoanalyytikko Poul Bjerre ovat myöhemmin kuvailleet Åkerblomia hysteerikoksi, joka yritti päästä kohtauksiensa avulla tavoitteisiin, jotka muuten olisivat olleet saavuttamattomia. Hän oli kateellinen ja suuruudenhullu, ja nämä ominaisuudet ajoivat häntä kohti asettamiaan päämääriä. Vaikuttaa siis siltä, että Åkerblom oli seuraajiaan paremmin perillä ympäröivästä todellisuudesta, vaikka käsitys itsestä olikin hämärtynyt.

Uusi aika, hiipuva taika

Åkerblomin henkilömyytin rikkomisen suhteen merkittävää Björkstrandin teoksessa ovat siihen sisältyvät värikuvat. Ylen dokumentissa ja muissa Åkerblomia käsittelevissä teksteissä hänestä on yleensä nähty mustavalkoinen nuoruuskuva. Värikuvat tekevät unisaarnaajan aivan eri tavalla todeksi kuin maalaukset ja mustavalkokuvat, ja siksi tuntuukin hämmentävältä katsoa kuvia ihan tavallisesta vanhasta naisesta, joka poseeraa pyörätuolissa, istuu sairaalasängyssä tai lasten ympäröimänä huoneessa. Siis ihan tavallisesta naisesta voi puhua tosin vain, jos jättää kuvista huomioimatta kuolleet koirat, täytetyt leijonat ja leijonantaljat.

Unisaarnaajan taika alkoi murtua jo 1930-luvulla, kun Åkerblom asettui Helsinkiin kärsittyään vankeusrangaistuksensa vuonna 1933. Hän muutti Vähä-Meilahteen Villa Toivolaan, joka nykyään on usean huoneiston asunto-osakeyhtiö. Pääkaupunkiseudulla hän pyöritti omaa yritystään, joka valmisti parkettilattioita.

Huomionarvoista on se, että vaikka Åkerblom eli pitkän elämän, hänet muistetaan ensimmäisistä vuosikymmenistään, joskin hän oli varsin erityinen tapaus myös vanhetessaan palvelijoineen ja täytettyine eläimineen. Viimeiset vuotensa hän eli alkoholisoituneena, mutta pyhä Maria ei koskaan voinut itse ostaa alkoholia. Sen hoiti palvelusväki. Vanhuusvuosinaan hän piti myös suuria juhlia, joista muistetaan myös lukittu jääkaappi. Siihen vain Åkerblomilla oli pääsy.

Åkerblom menehtyi vuonna 1981. Kontrasti hullujen 1900-luvun alkuvuosikymmenten ja 1980-luvun rauhallisten aikojen välillä on suuri. On kiehtovaa ajatella, kuinka paljon arvoituksia ja vastauksia omituisiin tapahtumiin Åkerblom onnistui kuljettamaan viimeisiin elinvuosiinsa  aikaan, jonka vielä tänä päivänä useat muistavat. Hän onnistui elämään niin pitkään, että näki lapsuuden köyhässä mäkitupalaisperheessä, kolme sotaa ja yhteiskunnan muuttumisen hyvinvointivaltioksi. Hän istui olohuoneessaan eläinten keskellä ja sairaalassa kukkien ympäröimänä. Todisteena hänestä on valokuvia, lehtikirjoituksia, kirjeitä, tuomiopöytäkirjoja, tarinoita ja huhuja.

Eikä kukaan silti tiedä ihan tarkkaan, kuka Maria Åkerblom oli.

Juttu perustuu Gustav Björkstrandin teokseen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011).

Miksi sinun mielestäsi ihmiset ryhtyivät seuraamaan Åkerblomia? Oliko hän viekas huijari vai oikeasti mielisairas?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta on raskas luento leipätyöstä ja lapsuudesta

Kauhukirjoistaan tunnetun Stephen Kingin (s. 1947) elämäkerrallinen työstä kertova teos Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018) palvelee parhaiten kirjailijan fanikuntaa, ei kirjailijaksi aikovia.
DSC_0112
Stephen Kingin kirjoitusopus on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2000 nimellä On Writing – A memoir of the Craft, mutta kirjan suomennos on sylkäisty painokoneesta ulos liki 20 vuotta myöhemmin Tammen kustantamana vuonna 2018. Parissakymmenessä vuodessa ehtii tapahtua, ja se näkyy myös kirjassa, sillä nykyajan työkulttuuriin kirjalla ei ole oikein kosketuspintaa. Digitaalinen ja sosiaalinen media ovat olleet kirjan kirjoitushetkellä jotakin kaukaista, sellaista, mitä ei voisi kuvitella edes olevan olemassa. Kirjoittamisesta-teosta lukiessa täytyykin unohtaa se, ettei kyse ole oikeastaan käytännön oppaasta, vaan muistelmista, joita myydään kirjailijan elämäntyön raottamisen kustannuksella.

King aloittaa muistelmansa loogisesti lapsuudestaan. Freudilaiseen tapaan hän puhuu paljon siitä, miten lapsuus on vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuuskortin esiin kaivaminen on helppo mutta tylsä aloitus. Koska King on kiistatta loistava kirjoittaja, lapsuusmuistoja on itse asiassa yllättävän miellyttävää lukea, sillä kirjailija kuljettaa lukijaa yksityiskohtaisesti niin 1950-luvun Yhdysvalloissa kuin 1990-luvun kirjailijapiireissä. Jopa aamumunakkaiden paistaminen on taltioitu teokseen.

On itse asiassa aika huvittavaa, että Kingin teos on ylipäätään suomennettu, jos ajattelee kirjan alkuperäistä tarkoitusta. King puhuu heti alussa siitä, kuinka kyse on kielestä. Kielestä, jota kukaan ei koskaan ajattele. Kuinka ihastuttava huomio! Mutta samalla tosin on rikos kääntää toiselle kielelle kirjoittamisesta kirjoitettu kirja, joka ihannoi kieltä. Vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava tahansa, kärsii kielen alkuperäinen merkitys käännösmankelissa. Tästä syystä Kingin muistelmat ovat myös aavistuksen raskasta luettavaa, sillä menneisyyttä ja käytännön vinkkejä yhdistävä teos sortuu ainakin vieraalle kielelle käännettynä selostamiseen. Sepustuksen rikkovat runot, joita on ripoteltu tekstin sekaan. Vaikka ne ovat Kingille tärkeitä, ei niiden arvo ole merkityksellinen lukijalle.

Kirjoittamisesta  Muistelmia leipätyöstä -teoksen voi ajatella eräänlaisena kirjailijan testamenttinä lukijoille, kertomuksena siitä, mitä kaikkien keksittyjen kauhujen takana on. Se ei kuitenkaan ole soihtu ammattikuntaan aikoville, mikä johtuu tietysti nykyaikana jo siitä, että teoksen opillinen arvo on vanhentunut, mutta ennen kaikkea ongelma on se, että Stephen Kingin muistelmat ovat kirjailijan historiaa, yksi kertomus siitä, kuinka tietynlaiseksi kirjailijaksi voi tulla. Tai lähinnä päätyä. King-keskeisyys uppoaakin oletettavasti erityisesti kirjailijan faneihin.

Niin kuin aina, minuun vetoaa kuitenkin se tosiasia, että joku on oikeasti tehnyt kaunokirjallisuudesta ammatin. Aikana, joka ihailee faktaa ja kovia uutisia. Stephen King toteaa jo alkusanoissaan ”kirjoittamisen olevan inhimillistä, mutta toimittamisen jumalallista”. Minä ajattelen ihan päin vastoin. Siksi kai haluan tulla kirjailijaksi.

Mikä on paras kirjoitusopas, jonka olet koskaan lukenut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Oi, nuoruus ja kesän kirjastoreissut! Näitä minä luin!

Löysin kirjat toden teolla vasta alakoulun lopussa, kun tutustuin mielenkiintoisiin kirjasarjoihin. Jostakin syystä tämä kesä on saanut palaamaan niihin. Syy lienee Outi Pakkasen, jonka dekkarisarjan sain luettua loppuun kesälomallani.

Kuvat: Replica WSOY:n kuvapankista, Jacqueline Wilsonin & Nick Sharratin kuva kirjailijan kotisivuilta ja Sweet Valley High’n juliste sarjan virallisilta kotisivuilta.

Kuka kuului Sisters Clubiin? Barbie-kirjakerhon ja Pollux-klubin jälkeen tuntui ihan mielettömältä kuulua Sisters Clubiin! Se oli konkreettinen harppaus kohti teinielämää – ja näihin päiviin asti kantanutta lukuharrastusta. Mieleenpainuvimmista kirjasarjoista tosin vain Replicaa sai Sisters Clubista, ja mikä riemu siitä syntyikään, kun koulupäivän jälkeen postilaatikossa makasi kirjalähetys. Kaivoin kannettavan CD-soittimeni perjantai-iltana esiin, join coca colaa, kuuntelin popkappaleita kokoelmalevyiltä ja kirjoitin Ihaa-päiväkirjaani analyysia viikon koulutapahtumista.

Nostalgiaminäni haluaisi sanoa, että kyllä elämä oli silloin elämää. Olo tuntuu myös hitusen vanhalta. Jopa minä olen ehtinyt kuunnella musiikkia kannettavalta CD-soittimelta ja kuulua kirjakerhoon, jonka konsepti ei taida oikein nykypäivänä enää toimia.

Replica
Marilyn Kayen Replica-kirjasarja oli ensimmäinen, johon todella koukutuin. En muista kyseenalaistaneeni sitä, että sarjan päähenkilö oli klooni Amy. Olin vain viehättynyt hänen erityistaidoistaan, vaikka en silloinkaan uskonut fantasiaan. Koin kuitenkin jollakin tasolla kloonaamisen olevan mahdollista ja Amyn taitojen olevan inhimillisiä. Minäkin olisin halunnut pystyä lukemaan kirjan muutaman sekunnin selaamisella ja juoksemaan kovempaa kuin kukaan. Ehkä Kayen kirjasarjojen idea olikin kannustaa nuoria uskomaan itseensä.

Jacqueline Wilsonin kirjat
En itse valinnut Wilsonin tuotantoa elämääni, vaan äiti alkoi tilata niitä minulle lahjaksi. Kirjat olivat yllättävän syviä ja jopa vaikeita. Ne alkoivat aueta kunnolla vasta yläkoulun puolella. Muutama kuukausi sitten Wilsonin kirjat palautuivat mieleeni ja luin niistä enemmän. Ilmeisesti kirjailijan tarkoituksena on kuvata Lontoon vähäosaisten lähiöiden elämää. Siinä hän todella onnistuu, sillä muistan hämmentyneeni surusta, ahdingosta ja synkkyydestä, joita kirjan päähenkilöt kokevat.

Sweet Valley High
Kalifornialaiskaksosista Elizabethista ja Jessicasta kertovia kirjoja ei jostakin syystä hyväksytty ikinä koulun viikoittaisen lukutunnin opuksiksi. En toisaalta ihmettele. Francine Pascalin kirjoittama sarja kertoo lukiolaisisita, ja meno on ikään kuuluvaa. Siitä ei siis alakouluikäinen ole kovin perillä. Muistan sen, että huoleton ja aurinkoinen maailma kiehtoi, mutta osa draamasta meni ohi.

Yksi asia lapsuuden ja nuoruuden lukuharrastuksessa on jäänyt vaivaamaan. Tein 12-vuotiaana kirjaesseen teoksesta, jonka päähenkilö oli suurin piirtein samanikäinen Ruusu-tyttö. Mistähän kirjasta oli kyse? Mieleeni ovat jääneet vain keltaiset rappukäytävät ja suuret tunteet.

Luitko mitään näistä? Mikä kirjasarja kertoo omasta nuoruudestasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmaa sotaelokuvien inhoajan

Kahelin nimen, pahalta maistuvan perunankuoripaistoksen ja Guernseyn saarella kokoontuvan kirjallisuuspiirin takana lepää salaisuus, joka nivoo yhteen humaanin tuskan ja yhteisön merkityksen.
TheGuernseyLiterary_800c.jpgKuva: Finnkino

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (2018) ei ole sotaelokuva, vaikka niin voisi erehtyä luulemaan. Se ei myöskään ole kertomus harmaan kirjallisuuspiirin puisevista puuhista, vaan ylistys yhteisöllisyydelle, lukemisen voimalle, yllätyksille ja maailman järjettömyydelle. Elokuva perustuu Annie Barrowsin ja Mary Ann Shafferin samannimiseen kirjaan (engl. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society), joka julkaistiin vuonna 2008.

Toinen maailmansota koetteli erityisen ankarasti Kanaalisaariin kuuluvaa Guernseyn saarta, jonka saksalaiset miehittivät ja saaren asukkaat jäivät siten vuosiksi heidän komentoonsa. Synkästä ajasta ammentava Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saakin alkunsa siitä, kun nälästä ja tylsyydestä kärsivä maanviljelijä Dawsey Adams (Michiel Huisman) lähettää kirjeen naiselle, jonka yhteystiedot hän löytää saarelle avustuksena kulkeutuneesta kirjasta. Kirjeen vastaanottaa kuuluisuuteen noussut kirjalija–toimittaja Juliet Ashton (Lily James), joka lähestyy Adamsia vastalähetyksellä kirjeen ja uusien kirjojen kera. Lopulta Ashton kiinnostuu Dawseyn kertomasta lukupiiristä niin, että hän päättää matkustaa Guernseylle. Niinhän siinä käy, ettei kotiinlähdöstä tule helppo. Katsojan ei tarvitse arvailla, palaako Juliet Ashton saarelle ja vaihtuuko rakkaudenkohde matkan aikana.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sisältää eittämättä kliseisen rakkaustarinan, joka ei yllätä tippaakaan. Elokuva on kuitenkin siitä onnistunut teos, ettei se kuitenkaan ole vain romanttinen draama sen enempää kuin sotaelokuvakaan, vaikka elokuvan toinen pääjuoni liittyykin sotaan ja yhden kirjallisuuspiirin perustajajäsenen Elizabeth McKennan (Jessica Brown Findlay) kohtaloon. Kolmanneksi juoneksi tai ainakin elokuvan opetukseksi voisi nimetä biologiset siteet ylittävän lähimmäisenrakkauden, jota kirjallinen piiri ilmentää. Dawsey Adamsin lukupiiriystävät Isola Pribby (Katherine Parkinson), Amelia Maugery (Penelope Wilton), Eben Ramsey (Tom Courtenay) ja Eli Ramsey (Kit Connor) eivät ole sukua toisilleen, mutta he muodostavat poikkeuksellisen tiiviin perheen, joka on jo sodan aikana onnistunut kasaamaan sisälleen valtavan määrän salaisuuksia.

Guernsayn saaren tarina kertoo ilahduttavan eri tavalla sodasta kuin muut toista maailmansotaa kuvaavat teokset. Elokuvassa ei nähdä yhtäkään räjähdettä tai laulavia aseita. Muutamassa takaumassa sivutaan sodankäyntiin liittyviä kauheuksia, mutta muuten elokuva keskittyy kuvaamaan ihmisten arkea. Sehän ei pysähtynyt sodasta huolimatta, mikä joskus tuntuu unohtuvan. Elämän täytyi jatkua kaikista hirvityksistä huolimatta, ja pysäyttävää onkin se, kuinka katoamisista ja kaukana kuuluvista laukauksista tuli arkea. Jollakin ihmeellisellä tavalla ihmiset pystyivät sopeutumaan siihen, vaikkei hyväksyminen tuskaa poistanutkaan.

Perunankuoripaistospiirin jäsenten kokemukset tuovat hyvin esiin myös sen, että menettäminen oli arkea. Jokainen menetti jonkun, ja se yhdisti ihmisiä. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville onkin oodi kirjallisuuden voimalle, sillä yksinäiset guernseyläiset pystyivät jatkaamaan jokseenkin normaalia elämää piirinsä avulla. Mielikuvitus, keskustelut ja yhteiset illalliset tarjosivat pakohetken raakalaismaisesta maailmasta. Sota kesti vuosia, muttei sentään ikuisuutta, ja siksi elokuva kuvaa kauniisti myös jaloilleen nousevaa yhteiskuntaa.

Elokuvan osaloppuratkaisu on imelä, mutta ei katsoja voisi muuta toivoakaan, sillä toinen juonista päättyy suureen suruun. Guernseyn saaren kirjallisuuspiirin tarina osoittaa, että aina on toivoa, jos vierellä kulkevat ne, jotka siihen todella kuuluvat. Sitä paitsi ripaus toivoa ja lähimmäisenrakkautta ei voi olla pahitteeksi elämässä – varsinkaan, jos sota on jo kerran tuhonnut mahdollisuuden kokea niitä.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville saapui elokuvateattereihin toukokuun alussa.

Pidätkö sotaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa