Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lottoleffassa voitto maistuu velliltä ja unelmat puulta

Jos lottopotista tehdään elokuva, oikein toteutettuna sen pitäisi saada katsojansa joko himoitsemaan voittoa tai jättämään lottoamatta seuraavana lauantaina. Valitettavasti Lenka Hellstedtin ohjaaman Kaikki oikein -elokuvan (2018) jälkeen kuponkiruletti pyörii täysin ennallaan.
img_7552.jpgKuva: Solar Films / Jouko Piipponen

Tiedetään: kirjoista on vaikea tehdä elokuvia. Kaikki oikein perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin (Wsoy 2014), ja Härkösen teoksista onkin tehty aiemmin oikein kelpoja ihmissuhdepätkiä valkokankaalle. Putki katkeaa kuitenkin lottovoittajista kertovaan elokuvaan, jonka pääpariskuntaa tulkitsevat Elsa Saisio Eevi Puttosena ja Antti Luusuaniemi Puttosen Karina. Vahingossa tehty lotto läväyttää Eeville seitsemän oikein ja pariskunnan tilille 15 miljoonaa euroa.

Elokuvan ensimmäinen ongelma livahtaa kankaalle jo alkumetreillä. Voiton hetki jää tunnetorsoksi. Viisitoista miljoonaa on hirvittävä määrä rahaa, ja sen pitäisi tuntua muunakin kuin vilttiin kääriytymisenä ja housuun pissaamisena. Tuntemuksia on yritetty tehostaa Eevin ajatusten huminan kuvaamisena, mutta voitto ei kosketa. Se ei herätä jännitystä, onnea, vihaa tai kateutta. Vähän kuin Puttoset olisivat voittaneet 10 euroa, ja senkin vaivoin lisänumeroiden säestyksellä.

Lottovoittamisessa on aina pohjimmiltaan kyse haaveista ja niiden toteuttamisesta. Ei tietenkään olisi mielekästä katsoa ainoastaan sitä, kuinka Puttoset toteuttavat unelmiaan, mutta lottovoitto kaikessa mielettömyydessään ansaitsisi tulla kuvatuksi myös järjettömänä huumana, joka välittyisi katsojalle asti. Miljoonat muodostuvat Puttosille kuitenkin taakaksi lähes välittömästi, mikä tekee elokuvasta lattean trauma- ja kriisikimaran.

Hellillä tunnelmointikohtauksilla on todennäköisesti yritetty tavoittaa sitä leijuvaa tunnetta, jonka unelmien toteuttaminen saa aikaan, mutta nekään hetket eivät kosketa. Syy lienee se, että Saision ja Luusuaniemen kemia on olematonta. Itse asiassa heitä on jopa vaikea mieltää pariskunnaksi. Epäloogisesti toimiva Saision tulkitsema Eevi on ikäänsä nähden epäuskottava ja tarpeettoman lapsellinen, vaikka todennäköisesti on tarkoituksella haluttu, ettei päähenkilö ole järjenjättiläinen, sillä kaikki eivät yksinkertaisesti ole sellaisia. Ehkä olemme vain tottuneet viisaisiin sankarittariin, emmekä lähiöstä ponnistaviin, aavistuksen yksinkertaisiin lottovoittajiin.

Puttosten rykivää menoa eivät myöskään tue kylmiksi jäävät sivuhahmot, joita ovat Karin ryyppy- ja soittoporukka (Matti Onnismaa, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Ylermi Rajamaa ja Aksa Korttila), Eevin lapsuudenystävä Hanna (Lotta Lindroos) ja lapsuusajan kiusaaja Virve (Jenni Kokander) sekä jurottavat vanhemmat (Juha Muje ja Sinikka Sokka). Sivuhahmojen avulla olisi hedelmällistä käsitellä voiton aiheuttamia reaktioita ja lieveilmiöitä, mutta porukkaa vilisee Puttosten jaloissa niin paljon, että tarttumapinta jää vajaaksi ja sanoma köykäiseksi. Yksi haluaa hyötyä, toinen olla normaali, kolmas kahdehtii ja muut sekoilevat ja mässäävät mukana, minkä ehtivät omilta menoiltaan. Eevin vanhempien tarinan avulla Kaikki oikein toteaa, että todellista onnea on se, ettei tarvitse mitään, tyytyy terveellä tavalla siihen, mitä on ja iloitsee siitä, jos ei ihan joka päivä ole aivan sekaisin.

Sekä Kaikki oikein -kirjan että elokuvadramatisoinnin pääsanoma on se, että ihmissuhteet ovat ainoa asia, joka loppupeleissä merkitsee. On toisaalta melko koskettavaa, että elokuva yrittää kerrata katsojalleen sen, että kun mikään ei enää voiton jälkeen tunnu miltään, pienet asiat alkavat häiritä ja kauan sitten haudatut luurangot pyrkivät pintaan. Viidentoista miljoonan euron edessä on tehtävä tilit selviksi koko elämän kanssa. Me, jotka emme ole vielä voittaneet, voimme vain jäädä ihmettelemään, että kaikesta ne miljonäärit kehtaavatkin ongelman tehdä.

Kaikki oikein pyörii parhaillaan elokuvateattereissa.

Minkälaisia ajatuksia lottovoitto herättää sinussa? Oletko nähnyt tai lukenut Kaikki oikein -teoksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tilannekatsaus proosateokseeni – kaupan päälle vinkkejä vasta-alkajalle

Kolme on jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäistä kertaa koskaan uskon siihen, että todella julkaisen proosateoksen. Haaveilemalla ei näppäimistö kulu, joten vapaa-ajalla tehtävä teos vaatii kärsivällisyyttä ja yksinäisyyttä läppärin edessä.
DSC_0003DSC_0006DSC_0008Pöytälaatikkokirjoittajia on yhtä monta kuin on pöytiä, laatikoita ja kirjoittajia. Teoksen julki saattaminen taasen on sekoitus taitoa, työtä ja tuuria. Harvalla on kaikki kortit pakassa jo valmiiksi.

Onkin käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Täytyy joko rustata illat hiljaa kuvitteellisen öljylampun alla ja tulla ulos Finlandia-teoksen kanssa tai sitten voi kertoa rehellisesti kirjoittamisesta, ja toivoa, että joku löytää oman työn tuloksen siten.

Jos rahallista korvausta ei oteta huomioon, kirjan suurin täyttymyshän on tulla julki. Silloin vanhanaikainen kustantaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Jos kustantajaa ei löydy, voi harkita itsenäistä verkkojulkaisemista, joka on käytännössä ilmaista. Jotakin mystistä kirjoihin täytyy kuitenkin liittyä, sillä mikään ei silti tunnu samalta kuin se hetki, jolloin saa oman teoksensa käsiin ihan oikeasti. Sellaisen teoksen, jolle on proosalajissa antanut kaikkensa.

Missä mennään?

Teoksessani on 33 lukua, joista olen kirjoittanut noin puolen sivun kuvaukset. Olen nimennyt keskushenkilöt, ja tehnyt muistiinpanot niiden luonteista, suhteista ja ammateista, vaikka henkilöitä ei ihan tuhottomasti olekaan.

Omiin tapoihini kuuluu se, että kirjoitan lähtökohtaisesti täysin valmista tekstiä. En kirjoita sillä ajatuksella, että palaan korjaamaan tekstiäni, vaikka se onkin myöhemmin välttämätöntä varmasti. Haluan myös edetä kronologisesti alusta loppuun, joten olen aloittanut kuuliaisesti ensimmäisestä luvusta. Nyt menossa on kolmas. Liuskoissa mitattuna luvut ovat viidestä kahdeksaan sivua, mikä vastaa hieman suurempaa kirjan sivumäärää, sillä yksi kirjan sivu on tyypillisesti noin 1800 merkkiä sisältäen välilyönnit. Tiedän olevani nopea kirjoittaja, joten hyvinä hetkinä yksi luku syntyy työpäivän jälkeen, kun taas huonoina ei tapahdu mitään. Keskivertoinspiraation päivinä etenen yhdessä luvussa kohtaus kerrallaan.

Kronologiseen etenemiseen silloin tällöin yrittää tehdä särön innostuminen jostakin kielikuvasta tai mehukas tarina, jonka tiedän voivani mahduttaa kirjaan. Tällöin kaivan esiin muistikirjani tai kirjoitan elektroniseen muistilappuun pätkän valmiiksi, jotta sen voi kaivaa oikean hetken koittaessa esiin.

Kustantamoonhan voi periaatteessa ottaa yhteyttä jo, kun kirja on alkutekijöissään, mutta omalla kohdallani uskon lopputuotteen voimaan, vaikka se vaatisi muutoksia niin kuin yleensä lähes kaikkien käsikirjoitusten kohdalla käy. Siksi kirjasta tulee kirja vasta, kun se on kustannettu. Siihen asti kaikki ovat käsikirjoituksia. (Puhun koko ajan siis ikään kuin virheellisesti kirjasta.)

Kirjoita, kirjoita, kirjoita

Kuulostaa tietenkin aika hölmöltä, että jakelen vinkkejä proosakirjailijoille ilman, että olen itse julkaissut yhtään mitään kaunokirjallista. Mutta kirjoittanut olen. Ja paljon. Ja kaikenlaista: lehtijuttuja, radioreportaaseja, blogeja, kritiikkejä, gradun, kaksi runokokoelmaa, kaksi historiikkia ja kymmeniä novelleja. Kirja on projekti – ärsyttävän kapulakielisesti sanottuna. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, ja proosassa monipuolisesta taustasta on hyötyä, kunhan muistaa jättää ammattimaneerit pois kyydistä heti ensimmäisellä pysäkillä.

Vinkkejä vasta-alkajalle:

  • Mitä haluat sanoa teoksellasi? Proosateos on vain peräkkäin aseteltuja sanoja, jos ne eivät yhdessä muodosta sanomaa. Tavallinenkin tarina kertoa suuresta teemasta. Sanat ovat kauniita sellaisenaan, mutta käsikirjoituksen voima on ideassa.
  • Eletty elämä on parasta. Varasta tosielämän tarinat ja lausahdukset. Salakuuntele keskusteluita häikäilemättä. Bussimatkat ovat loistava paikka korvien höristelylle. Ajattele ympäristöä kirjan näkökulmasta, ja kuvittele, mitä päähenkilö tekisi tutuilla seuduilla.
  • Hyödynnä omalaatuisten läheisten piirteet. Kannattaa olla kuitenkin kohtelias, jotta läheisiä on vielä kirjan julkaisunkin jälkeen.
  • Suunnittele. Harva rykäisee 300-sivuisen draaman yhdeltä istumalta improvisoiden. Proosaan kannattaa suhtautua kuin mihin tahansa hyvään tekstiin: jäsentele sisällöt, tee tarkat rajaukset ja aseta selkeä tavoite. Suunnittele lukusisällöt, ja tee alustava käsikirjoitus.
  • Kanna mukana muistikirjaa. Puhelimen muistilista ei tunnu yhtään samalta, ja ohjaa yleensä harhapolulle selailemaan luurin muita sisältöjä. Parhaat hetket kannattaa taltioida vanhakantaisesti kynällä. Suosittelen edes kokeilemaan!
  • Kaikkia teoksia ei julkaista. Se on tosiasia. Mutta aina joku julkaistaan.
  • Kirjoita silloinkin, kun ei oikein huvittaisi. Yritä edetä kronologisesti. Taito jalostuu, kun sitä tekee silloinkin, kun luulee, ettei luista. Aina voi korjata. Kronologisesti eteneminen pitää ajatukset kasassa.
  • Kirjoita niin kuin kirjoittaisit itsellesi, mutta niin, että sen voisi lukea koko maailma. Rahasta tehdään paljon asioita, ja myös kirjoitetaan, mutta parasta jälkeä syntyy, kun kirjoittaa niin kuin ei olisi pakko. Se tunne kannattaa hyödyntää niin pitkään kuin mahdollista.

Lopuksi täytyy muistuttaa, että niin tärkeä kuin proosateokseni minulle onkaan, on parasta kuitenkin elämä, joka tapahtuu kirjan sivujen ulkopuolella. Sitä ei kannata unohtaa. Kirja on ykkösluokan piletti pakomatkalle, mutta sillä ei tee yhtään mitään, jos lähtöpisteessä mikään ei ole mallillaan.

Ensimmäisen osan kirjakuulumisistani voi lukea täältä.

Haaveiletko kirjan kirjoittamisesta? Mitä haluaisit tietää kirjoittamisesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sano ääneen

Piti kirjoittaa kirjahaaveista, mutten voi kertoa niistä. Minulla ei ole enää haaveita – vaan tekoja, jotka toteutan.
kolme.JPGAjatus proosateoksen kirjoittamisesta syntyi eräässä graduohjaustapaamisessa yliopiston alakuppilassa. Hutera Juvenes-muki oli läikyttänyt puolet sisällöstään tarjottimelle ja epätoivoiselle suunnitelmalleni. Odottelin kiltisti minut pitkältä ajalta tuntevan ohjaajan tuomiota läpyskästäni. Hän sanoi ensimmäiseksi: ”Sun kannattaa ehdottomasti vielä palata luovaan kirjoittamiseen.” Ottaen huomioon gradun idean ajattelin, että nyt olen kirjoittanut tieteen sijasta satuja pakolliseen opinnäytteeseen. Ohjaajani ei onneksi tarkoittanut sitä, vaan viittasi tekstini luonteeseen.

Päätin, että kun yliopisto on paketissa, kirjoitan kirjan. Itsessäänhän se ei vielä johda mihinkään, sillä olenhan hokenut sitä siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Tähän mennessä pisin proosateokseni on 30-sivuinen eleetön draama, joka perustuu lähes 100-prosenttisesti omaan elämääni, eikä todellakaan ole julkaisukelpoinen sen vuoksi. Eikä kyllä minkään muunkaan ominaisuuden takia. Pinnistelin gradutapaamiset, pakolliset tarkastukset ja byrokraattiset kiemurat läpi, ja haudoin ideaa. Ajatus harhaili välillä pahasti representaatiotutkimuksesta ja mediamaantieteestä suoraan draamajorpakkoon, mutta selvisin. On oikeastaan aika mahtavaa tuntea, kuinka luovuus puristaa rintaa niin, ettei osaa päättää, mistä ja milloin sen päästäisi pihalle.

Teininä ajattelin, että pyöräytän kirjan milloin tahansa. Halusin olla mahdollisimman nuori esikoiskirjailija. Hyvin nuori. Eihän sillä ole mitään merkitystä! Elämään melko realistisesti suhtautuvana kirjailijahaihattelijana ymmärsin lopulta, että kirjan aihe ja siihen tarvittava elämänkokemus syntyy kyllä aikanaan ja tulee ulos, kun on kypsä. Ja nyt me molemmat, minä ja aika, olemme kypsiä, vähintään mediumeja.

Kirjan kirjoittamisesta kertovat jutut ovat ärsyttäviä, jos niissä ei tarjoa mitään konkreettista pysyen vain mahtipontisissa romanttisissa tarinoissa siitä, kuinka omalla työllä ja historialla on merkitystä. Siksi sanon nyt ääneen, mitä aion tehdä, vaikka haluaisin hautoa sitä sisälläni ikuisuuksiin odottaen, että yhtäkkiä kaupan hyllyillä makaisi teokseni. Edes alelaarissa. Teokseni työnimi on Kolme, ja se on perhedraama, jolla on kaksi kertojaa. Siinä elämä on kuorrutettu briejuusto, jonka päältä hunaja valuu jääkaapin hyllylle.

Pelkään, ettei kirjallani ole merkitystä, vaikka samaan aikaan mietin, miksi kaikella pitäisi olla jokin suuri merkitys. Onhan viihdearvokin jo saavutus. Olen joutunut kyseenalaistamiskierteeseen, mutta se kai kuuluu tähän matkaan. Kaikkeahan kutsutaan nykyään matkaksi, ja siksi reissussa onkin herännyt liikaa ajateltavaa, vaikka aikaa ei ole. Mitä kirjalla ylipäätään pitäisi saavuttaa? Miten kertoisi elämästä ja ajankohtaisaiheista fiktion avulla? Pitäisikö fiktion sanoman olla yhteiskunnallisesti merkittävä, vaikka se olisikin draamakertomus?

Proosanivaskani tiellä päivänvaloon on enää 32 lukua ja hukassa oleva kustantaja.

Oletko haaveillut joskus kirjan kirjoittamisesta tai peräti kirjoittanut jo sellaisen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piirrä minulle hyvä mieli

Olen paatunut ”Jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelija, jos puhutaan sellaisesta onnesta, joka ei liity ulkoisiin tekijöihin. Ajattelen myös, ettei elämä ihan oikeasti muutu hyväksi, jos tarpeeksi toivoo, sillä on niin paljon ulkoisia, itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat.
DSC_0001.JPGMaaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani (PS-kustannus 2017) paketoi koruttomasti yhteen liudan ajatusten herättäjiä vuoden jokaiselle viikolle. Päämäärä lienee nimensä mukaisesti hyvä mieli. Tukiainen on kirjalilija ja muutosvalmentaja, jonka Hyvän mielen taidot ja Hyvän mielen kortit -tuotteiden (PS-kustannus 2016) jatkumoa tehtäväkirja on. Kaltaistani niskuroijaa jo muutosvalmentajan titteli närästää. Kirjan takana lukee: ”Avaa kirja ja aloita oma hyvän mielen vuotesi.” Tekisi mieli kirjoittaa alle: ”Enhän aloita.” Yritän kuitenkin suhtautua positiivisesti uutuusopukseeni; jokinhan minut sai nivaskan tilaamaan.

En kirjoita hyvän elämän oppaista ensimmäistä kertaa. Eettisestä näkökulmasta aiheeseen ottaa kantaa Karita Sainion Hyvin eletty lukemattomien muiden opusten tavoin. Toisilla ajatukset iskostuvat paremmin kuuntelemalla tai lukemalla; joillekin parempi tapa on kunnon toiminta, jonka tehtäväkirjat mahdollistavat. Kieltämättä tehtävien tekeminen ja niiden aiheiden äärelle pysähtyminen korostaa selkeämmin sitä, että elämän voi muuttaa paremmaksi vain sen päätähti. Elämä tai maailma eivät muutu, jos ainoa teko on lukea pitkää selostusta aiheesta. Itsestäänselvää ja aika paljon sanottu ihmiseltä, joka mielellään on se, joka lukee, kuuntelee ja oppii ihan hiljaa. Mitä sitä suotta tehtäviä raapustamaan tai leikkeihin osallistumaan, mutta tehtäväkirjan kanssa on pakko heittäytyä, kun sen joka tapauksessa on ostanut.

Hyvän mielen vuosi sopii mihin tahansa vuoteen, sillä se ei ole kalenterisidonnainen, vaan sen voi aloittaa milloin vain. Kirja käsittelee unelmia ja niiden alkuperää, itselle tärkeitä asioita, oman äänensä kuuntelemista, nautinnollista tekemistä, voimaa, oman itsensä kohtelua, pelkoja, esteiden ylittämistä ja uusien näkökulmien etsimistä. Tehtävät ovat listojen tekemistä, hyvien ja huonojen asioiden merkitsemistä eri tavoin ja pieniä piirustustehtäviä. Myönnettäköön, että lueteltu lista kuulostaa melkoiselta naiiviuskimaralta, mutta pakko siihen on uskoa edes tämän vuoden ajan.

Hyvä mieli ja elämä eivät vaadi tehtäväkirjoja, mutta ne tarjoavat melko edullisen tilannetarkastuksen omaan elämään. Silloin saattaa vahingossa korjata jotakin jo rikki mennyttä tai pitää huolta, että ehjä pysyy ehjänä, kunhan muistaa, etteivät kirjan sivut voi ryhtyä toimiin kenenkään puolesta. Jokainen taitaa tosiaan olla oman onnensa seppä, mutta pienestä lisäavusta tuskin on haittaa. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, eikä maailma valitettavasti ole vieläkään avoinna yhdenvertaisesti kaikille, mutta sisimmässään vellovaa tunnetta voinee takoa paremmin, kun siihen on oikeat työkalut.

Lupaan raportoida tehtäväkirjan tuloksista tulevana vuonna. Ensimmäinen tavoite on muistaa täyttää kirjaa ja olla vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, vaikka onnenapilat jäisivätkin värittämättä.

Minkälaisia ajatuksia vastaavat tehtäväkirjat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa