Mistä on hyvä dekkari tehty?

Jännityksestä ja yllätyksistä, ihmissuhdedraamasta ja suurista sotkuista. Tutuista paikoista ja tarkasta maisemakuvauksesta. Oivalluksista ja mielikuvituksesta. Ajan ilmiöihin pureutumisesta ja arkielämästä.
DSC_0035 (2).JPGJostakin kumman syystä aika moni kaipaa elämäänsä rikoksia ja draamaa – turvallisessa mielikuvitusmuodossa. Niin minäkin. Luen dekkareita nukahtaakseni, mikä ei käy aivan yhteen jännitysnäkökulman kanssa. Viimeisimpänä sukelsin kotikaupunkini kaidalta polulta poikenneiden pariin tarttuessani Rikospaikka Tampere -novellikokoelmaan (Crime Time 2016). Kokoelma sisältää 16 kirjoittajan Tampere-aiheiset novellit, vaikka loppujen lopuksi usean novellin Tampere-kytkös on melko löyhä. Ja sekös pro tamperelaista kyrsii.

Jos minulta kysytään, Tampere on tietysti ihanteellinen dekkarimiljöö, mutta täytyy olla rehellinen ja todeta, ettei se totisesti Suomen mittakaavassa ole sitä. Kuten ei mikään muukaan kaupunki pääkaupunkia lukuun ottamatta. Syy lienee yksinomaan se, että ulkopaikkakuntalaisten on vaikea samastua kaupunkiknoppitiedolla ratsastaviin kertomuksiin. Ei sillä, että kaikki tuntisivat Helsinkiäkään, mutta pääkaupungista tietoa kertyy huomaamatta mediasta ja aika monella myös arkielämästä.

Samastumispinnan kiillottaminen johtaakin novellikokoelman ärsyttävimpään piirteeseen: stereotyypittelyyn. On Tapolaa, morottelua, metallityöläisiä, tehtaita, lainauksia Eppu Normaalin kuluneista hiteistä, nakkikioskinostalgiaa ja sotahulinaa. Kokoelman novellit ovat myös yllättävän väkivaltaisia, vaikka Tampere ei väkilukuun suhteutettuna ole edes Suomen väkivaltaisimmasta päästä. Osaavat muissa Pirkanmaan pikkukunnissa nujakoida paljon hurjemmin, Lapista puhumattakaan.

Kaupunkidekkarin voi kirjoittaa ilman, että sortuu käyttämään niitä symboleita ja tunnuspiirteitä, jotka kaikki tuntevat. Rikospaikka Tampere -kokoelmaan novellin kirjoittanut Outi Pakkanen kuvaa taidokkaasti omassa tuotannossaan Helsinkiä. Hän ei Anna Laine -dekkareissaan oleta lukijan tuntevan Helsinkiä täydellisesti, muttei myöskään vaivu matkaopastasolle, vaan luottaa siihen, että hyvin punottu juoni, tarkka maisemakuvaus ja tunnelmien taltiointi riittävät.

Kiinnostukseni heräsi aivan uudella tavalla lukiessani Tuomas Liuksen Talo Pispalanharjulla -novellia. Parhaimmillaan kaupunkinovellin miljöössä onkin kaksi tasoa: ensimmäinen niille, joille kaupunki on tapahtumapaikka muiden joukossa ja toinen niille, jotka tuntevat kaupungin läpikotaisin. Dekkari saa yllättäen uutta virtaa, kun huomaa, että tapahtumapaikkana onkin talo, joka on oma synnyinkoti. Vielä hulvattomampaa se on, kun huomaa, että jotkut kuvaukset naapureista vastaavat omaa kokemusta. Liekö kirjoittaja tehnyt itse havaintoja paikan päällä vai onko sattunut hullunkurisesti osumaan oikeaan.

Rikospaikka Tampere -novellikokoelman perusongelma on kuitenkin se, että tarinat ovat velttoja ja tunkkaisia. Harmillista on myös se, että kantavana teemana on väkivalta, sillä syyt siihen ovat yleensä varsin pintapuoliset. Vastaavaa sisältöä voi nautiskella esimerkiksi Poliisi-tv:stä tai Poliisit-tosi-tv-sarjasta, joten ei siihen kannata useaa kirjoitettua tarinaa uhrata, sillä Tampereelle voisi sijoittaa niin paljon koskettavampiakin juonenkäänteitä uskottavaa miljöökuvausta hyödyntäen. Puhuttelemattomista teemoista huolimatta novellikokoelma heräisi eloon, jos tarinat olisivat paremmin aikaan sidottuja, eivätkä ne tavoittelisi taiteellisen ajatonta tilaa. Kaupunki muuttuu alati, eikä silloin ole uskottavaa ankkuroida Tampere-tarinaa paikkaan, joka ei millään tavalla osoita tapahtuma-aikaa.

Hyvä dekkari sitoo lukijan taidokkaasti paikkaan, käyttää kertojinaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja, antaa sopivasti vihjeitä matkan varrella ja yllättää loppuratkaisullaan. Rikospaikka Tampere ei yllä tunnusmerkkien saavuttamiseen, mikä johtunee myös siitä, että novelli on yllättävän vaikea esitysmuoto etenkin silloin, kun pitäisi sukeltaa syvälle ihmismieleen ja motiiveihin. Taidokkaasti tehdyssä dekkarissa tarinalla on tarpeeksi tilaa. Silloin nimittäin jännitykselläkin on tilaa kasvaa.

Minkälaisista dekkareista pidät? Kallistutko ennemmin ihmissuhdedraaman vai talous- ja alamaailmasotkujen puolelle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10 faktaa kirjastani

Siis sen lisäksi, ettei se ole ihan vielä valmis.
DSC_0021 (2).JPGJuoni pyörii kolmen päähenkilön ympärillä. Siitä nimi Kolme. Heitä piti aina olla kolme.

Äänessä on kaksi minäkertojaa. Ratkaisu voi jonkun mielestä olla tylsä tai sekava, mutta minusta ihmisestä saa enemmän irti minämuodossa, kunhan osaa erottaa kaksi persoonaa toisistaan kirjoittaessaan.

Juoni sisältää yhden kuoleman, mutta kyseessä ei ole dekkari. Kuolema voi muuttaa elämän suunnan, ja siitä kai tässäkin käsikirjoituksessa on pitkälti kyse. Voiko kuolema olla jopa toivottu?

Käsikirjoitukseni sanoma lienee se, että mikään valinta elämässä ei ole mustavalkoinen ja ihmiselämä sellaisenaan voi tehdä todella kipeää. Tähtään kaiketi jo yläkouluikäisestä ihannoimaani realismiin, joka vei mukanaan viimeistään silloin, kun luin Émile Zolan Nanan.

Minusta on tärkeää ymmärtää, miksi jotakin sisältöä kirjoittaa. Viihdekirjallisuuden tehtävä on tarjota kevyttä luettavaa, mutta jokin sanoma sellaisillakin teoksilla täytyy olla. Minun käsikirjoitukseni ei ole viihdettä, mutta sellaista arkea viiltävää draamaa ja surua, jolla on pakko olla syvempi viesti kuin päällepäin näkyvä elämän kurjuus. Juju on sanataiteessa ja tarinassa, ei taivaita repivässä filosofisessa ajattelussa.

Miljöö on osin kopioitu lapsuusmaisemistani. Maisemassa lähiö ja kaoottinen keskusta yhdistyvät ihan himpun verran taianomaiseen metsään, kallioihin ja järveen. Mitään fantasiaa ei ole luvassa, joten siihen taiat sitten jäävätkin. Elämä harvemmin on kovin tarunhohtoista.

Käsikirjoituksessa on 33 lukua, joista kolme on takaumia. Tapahtumat sijoittuvat neljän kuukauden jaksoon kevään ja kesän ajalle. Takaumat venyttävät aikavälin yli 30 vuoteen.

Päähenkilöt käyttävät alkoholia paljon, mutteivät ole alkoholisteja. Ihmettelen itsekin, miten kirkkaalla ja viinillä läträämistä on tullut ympättyä mukaan niinkin paljon. Viimeisen version editointia tehdessä täytynee muovata osa kohtauksista mehukesteiksi.

Teksti sisältää viittauksia popmusiikkiin, vaikken ole musiikkiharrastaja. Musiikkiviitteet auttavat asemoimaan kertomusta oikeaan aikakauteen ja herättävät muistoja lukijassa.

Tarinaa ei voi jatkaa toisessa käsikirjoituksessa. Kun viimeinen sivu noin kolmestasadasta on valmis, olen sanonut kaiken, mitä Even tarinalla haluan sanoa.

Käsikirjoitukselta puuttuu kustantaja, joka muuttaisi nivaskan kirjaksi. Mistähän sellaisen löytäisi? Voisi ajatella, että vielä on ilmassa paljon melua tyhjästä, mutta yksikään kirjoitus ei herää eloon, ellei siihen puhalla elämää – julkaisemalla sitä. Sitä ennen siitä täytyy puhua. Paljon.

Mistä sinä haaveilet? Uskotko siihen, että asiat muuttuvat helpommin todeksi, jos ne sanoo ääneen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ilman kirjoittamista en olisi mitään

Yhdelle se on pakollinen, tunteeton työväline. Toiselle se on koko elämää hallitseva ilmaisukeino työstä huolimatta.
DSC_0050.JPGRonja Salmen ja Mikko Toiviaisen kokoama 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY 2017) esittelee nimensä mukaan 12 kirjoittajan näkemyksiä työvälineestään ja itseilmaisukeinostaan – kirjoittamisesta. Tarinansa kertovat muun muassa Samuli Putro, Eeva Kolu, Ozan Yanar ja Justimus Films -kokoonpano. Teoksen loppuun on koottu vinkkejä ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokenut kirjoittaja voi nyrpistellä nokkaansa itsestäänselvyyksille, vaikka kenenkään luovuus ei roihua taukoamatta, minkä vuoksi kaikki vinkit kannattaa ottaa vastaan ihan varmuuden vuoksi.

Myönnän, että kaihdan itsekin tuputtavia kirjoitusohjeita enkä myöskään koe, että toisten kirjoitustarinoista olisi itselleni mitään hyötyä, vaikka muiden kirjoittajien ajatuksia ja elämäntarinoita onkin mielekästä lukea. Salmen ja Toiviaisen teoksen ongelma on se, että kirjoittamisesta kirjoittaminen sortuu yleensä toistamaan samaa virttä kirjoittamisen merkityksellisyydestä, sillä eihän kirjaan ole haastateltu ihmistä, jolle kirjoittaminen olisi vastenmielistä ja vaikeaa. Siinäpä olisi aitoja tarinoita kirjoittamisesta, jos miettii yleistä otantaa ihmisten kirjoitustaidosta.

Minun tarinani

Kirjoittaminen on minulle kaikki kaikessa. Tukehtuisin ilman tarinoita ja lupaa luoda lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Mikään muu ilmaisukeino ei tuo minulle samaa tunnetta, jonka kirjoittaminen antaa. Olen ommellut, piirtänyt ja maalannut paljon. Olen haaveillut joskus saavani vaatesuunnittelusta tai kuvataiteesta ammatin, mutta ajatukset ovat hukkuneet lopulta havaintoon siitä, etten pystyisi koskaan niiden avulla niin laajaan, mahdollisesti yhteiskuntaan vaikuttavaan ilmaisuun kuin miten kirjoittamalla pystyn.

Ensimmäinen kunnon novellini oli Belinda muuttaa (2000). Kirjoitin sen aivan karmealla harakanvarvastekstauksella leveäriviseen vihkoon ensimmäisen luokan lopussa. Samana vuonna kirjoitin Sipulivarkaat ja Gerberan. Belindan tarina käsitteli muuttamista ja vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan, Sipulivarkaat oli opettavainen kertomus ahneen paskaisesta lopusta ja Gerbera kertoi koulukiusaamisesta niin hyvin kuin melkein 8-vuotias voi aihetta käsitellä. Peruskoulun viimeisen esseen kirjoitin siitä, kuinka aion tulevaisuudessa opiskella tiedotusoppia ja juoda olutta Ohranjyvässä. Tiedotusoppia, nykyistä journalistiikkaa, pääsin opiskelemaan, mutta Ohranjyvässä olen käynyt syömässä vain bataattilohkoja.

Huomaan ylistäväni kirjoittamista samalla tavalla kuin 12 tarinaa kirjoittamisesta, vaikka edellä olen moittinut teosta nimenomaan suhtautumisesta kirjoittamiseen taivaita repivällä tavalla. Kaikille kirjoittaminen ei merkitse yhtään mitään, mutta ei heille kyseistä kirjaa olekaan tarkoitettu. Me, jotka kirjoittamista rakastamme, unohdamme helposti sen, että useimmille kirjoittaminen on vain neutraali työväline, tavallinen viestintätapa. Ei sen kummempaa.

Minä en olisi mitään ilman kirjoittamista. Maailma pärjäisi varmasti ilman tekeleitäni, ja siksi täytyykin opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myös mahdollista, etteivät kirjoitukseni välttämättä koskaan tule vaikuttamaan yhteenkään yksilöön tai yhteiskuntaan. Pitäisi riittää, että kirjoittaminen on tehnyt minusta minut, mutta on myönnettävä, että niin ehdoton ilmaisukeino kuin kirjoittaminen minulle onkin, en todellakaan kirjoita vain itselleni. Kirjoitus herää eloon yleisön edessä, ja silloin myös minä tunnen eläväni.

Onko kirjoittamisesta kirjoittaminen turhan toistamista? Kiinnostaako kirjoittaminen aiheena sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Torttumiehen perintö

Kävi niin, että noin 150 vuotta sitten pikkuserkkunsa kanssa avioitunut Fredrika hääri keittiössä ja siinä tuoksinnassa syntyivät tortut, jotka alkoivat kantaa pirtin isännän nimeä. Kuinka muutenkaan siihen aikaan!
flans-runeberg-1199766_960_720.jpgKuva: Pixabay

2000-luvulla leipomuksia mähkitään edelleen antaumuksella Suomen kansallisrunoilijana pidetyn Fredrikan miehen Johan Ludvig Runebergin päivänä 5. helmikuuta. Torttutohinan alle hukkuu juhlapäivän merkitys: ylistys suomalaisen kulttuurikansan historialle.

Runeberg kirjoitti äidinkielellään ruotsiksi, mutta hänen merkityksensä myös suomenkieliseen lyriikkaan ja romantiikan ajan nosteeseen on suuri. Siitä tosin voi olla montaa mieltä, kuinka kauaskantoisia vaikutukset ovat, jos esimerkiksi mietitään sitä, että Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848/1860) uskotaan luoneen suomalaiselle moraali-identiteetille pohjan. En välttämättä itse nimeäisi sotasankari-ihannointia aivan kärkijoukkoon, vaikka nuoren valtiomme historiaa leimaavat kieltämättä monet sodat. Niistä muuten riittää juttua vielä pitkään!

Kuka enää nykypäivänä saa omaa liputuspäivää? Nykyään muistetaan kyllä yhtä sun toista aihetta hilaamalla lippu salkoon, kuten Euroopan unionia, maailman ympäristöpäivää ja kuvataidetta, mutta merkkihenkilöpäiviä ei taida olla tullut lisää. Ja se on muuten mainiota, vaikka onkin ristiriidassa kulttuurin kehityksen kanssa. Ihannoimme yksilöitä ja yksilöllisyyttä, mutta on tervettä kunnioittaa abstrakteja aiheita, sillä harva ihminen saa yksin mitään suurta aikaan.

Helmikuun viidennen juhlapäivä pysynee kalenterissa myös tulevaisuudessa. Eikä vähiten torttujen takia! Jostakin syystä hätävarasta syntyneet pula-ajan leivokset vetävät kaupan teemahyllyt täyteen kostean pähkinäisiä herkkuja joka vuosi – leipää ja sirkushuveja, kas. Sitä paitsi arjen vuosikalenteria pienet herkkuhetket rytmittävät mukavasti. Siinä mielessä tortut ovat jopa merkittävämpiä kuin runoilija itse. Vai kuinka paljon Runeberg näkyy omassa arjessasi?

Huomenna tortut ovat jo alennuksessa, joten karnevaalitunnelma lässähtää yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Jos se edes koskaan pääsi vauhtiin torttuhuumaa kummemmin, vaikka Runebergin päivä historiatekstien perusteella tuntuu siltä, ettemme osaisi edes lukea ilman Pietarsaaressa syntyneen runoilijan kirjallista tuotantoa.

Ketkä aikanamme elävät merkkihenkilöt ansaitsivat oman liputuspäivän?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa