Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Härkösen Valomerkki sammuu liian aikaisin

Anna-Leena Härkösen Valomerkki sukeltaa masennukseen ja eutanasiaan, mutta tarinassa niiden perimmäinen olemus jää ohueksi. Mielenterveydestä on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja sen todistaa myös Härkösen uusin.
9789511313717_preview.jpg;jsessionid=cowdtm4bgvud16lm84tf3hnogKuva: Otava

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka rypee luomistuskan aktivoimassa masennuksessa. Hän piehtaroi käsikirjoituksensa kanssa päivät nukkumisen, kokkauksen ja lääkenapostelun lomassa. Aviomies Sakke yrittää parhaansa, ja Ella-tyttärellä on jo oma elämä. Valomerkki seuraa Anitan kamppailua arkisena näyttäytyvää masennusta vastaan, johon tummuutta tuo Anitan toive: josko joku ystävä suostuisi avustamaan häntä kuolemisessa.

Masennus on vaikea aihe, koska se on niin monimutkainen ja monisyinen tila. Ylipäätään on vaikea kuvailla sitä neutraalisti ketään loukkaamatta. Valomerkissä masennus esitetään kuitenkin Anitan pään sisällä käytävänä vuoropuheluna, ja sitä se varmasti monen kohdalla onkin. Valomerkin suurin anti olisikin eutanasiakysymyksen käsitteleminen, mutta teos keskittyy vatvomaan Anitan masennusta, joka esitetään melko väkinäisenä ja pintapuolisena, ja siksi se vie mielenterveydellistä uskottavuutta.

Mikään syy masennukseen ei ole toista huonompi, mutta yleisesti mielenterveysongelmien vyyhtiä ajatellen tuntuu pinnalliselta ja jopa loukkaavalta esittää, että masennukseen vaipuisi yksinomaan luomistuskan vuoksi. Toki kirja käsittelee päähenkilönsä historiaa muistojen tasolla, muttei tuo esiin mitään selitystä. Aina sellaista ei edes ole, mutta on vaikea uskoa, että kirjan kirjoittaminen itsessään veisi ketään syviin vesiin.

Härkösen romaaneissa minäkerronta toimii lähes aina, mutta Valomerkissä masentuneen vuoropuhelu keskittyy lähinnä siihen, kuinka Anita pohtii nukkumista, lääkkeiden ottoa, kokkaamista ja kaivelee menneitä. Sitähän masennus voi myös olla, eikä se tietenkään tarkoita välttämättä radikaaleja tekoja tai aktiivista itsetuhoisuutta. Anitakin vain fantasioi eutanasialla.

Härkönen on selvästi kuitenkin onnistunut löytämään tabun, koska masennuksesta on vaikea kirjoittaa romaania, ja yhtä vaikeaa on myös kirjoittaa arvostelua masennusaiheesta tekemättä yleistyksiä. Toisin kuin Härkösen muut teokset Valomerkki ei onnistu tavoittamaan sellaista yleistä tasoa, joka koskettaisi laajasti ja toisi henkilöhahmojen äänellä esiin ilmiön monet kasvot. Valomerkissä se olisi mahdollista, jos eutanasiaan keskityttäisiin oikeasti, eikä sitä jätettäisi Anitan avustuspyyntöjen mankumiseksi ja arkipuuhailuksi.

Varo juonipaljastuksia: lyhyt ja nopea pelastus

On epäuskottavaa esittää, että synkät ajatukset katoaisivat, kun saa lupauksen toisen läsnäolosta kuolemanhetkellä. Anita saa rämmittyä masennuksesta pois, kun hänen kirjansa käsikirjoitus on liki valmis, mutta ennen kaikkea siksi, että hän vapautuu ikävän ystävyyssuhteen ikeestä ja siksi, että hän tapaa toisen itsetuhoisen, jonka hän toimittaa hoitoon. Kaikki tapahtuu kirjan ajassa parin päivän sisällä, ja siksi teos loppuukin kuin seinään. Masennuksen monikasvoisuuden vuoksi on turha lähteä arvottamaan sitä, mikä kenetkin pelastaa, mutta on erikoista, että suosta voisi nousta kymmenissä tunneissa. Vai voiko? Kerro sinä!

Valomerkin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei se onnistu luomaan lukijan ja Anitan välille suhdetta, mikä johtuu pinnallisesta käsittelytavasta. Se ei myöskään herätä pohtimaan masennusta, eutanasiaa ja niiden välistä suhdetta. Oikeastaan teoksen edetessä ei edes kiinnosta, miten Anitalle käy. Ei tee mieli ottaa varaslähtöä kirjan viimeiselle sivulle katsoakseen, porskuttaako rouva vielä hengissä vai joko valomerkki on räpsähtänyt.

Minkälaisia ajatuksia Valomerkki herätti sinusta? Entä masennus aiheena ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko kirjasta oppia elämään hyvin?

Vastuulliseen elämään opastava Hyvin eletty on visuaalisesti hurmaava teos, jonka kauniin kuoren alta paljastuu käytännön tiedon lisäksi itsestäänselvyyksiä. Hyvien vinkkien kertaamisesta ei ole koskaan haittaa, mutta eettiseen elämään on tehotonta ohjata ontoilla sanoilla.
DSC_0017 (3)Hyvin eletty on ulkoisesti niin kaunis, että sitä tekee mieli hypistellä. Hypistely ei kuitenkaan ole kirjan tavoite, sillä eihän elämä ekologisesti ja eettisesti kestäväksi hypistelemällä muutu. Muutos lähtee siitä, että laittaa remonttiin elämänsä eri osa-alueet. Kirjassa käsitellään kauneutta ja kosmetiikkaa, muotia ja vaatteita, ruokaa ja eläimiä ja kotia ja kierrätystä. Ihan hyvä suora. Jostain täytyy aina aloittaa.

Huomiota on herättänyt empiiristen havaintojeni mukaan erityisesti vaate- ja kosmetiikka-asioiden käsittely, mikä kertoo siitä, että myös elämän pinnallisempiin puoliin on alettu liittää enemmän luontoa ja ympäristöä koskettavia näkökulmia. Se kielii siitä, että maailmassa tapahtuviin muutoksiin ja muuttuneisiin olosuhteisiin halutaan reagoida paremmin, mutta niitä ei selvästikään tunneta tarpeeksi, koska eettisen elämän oppaita täytyy tuottaa.

Kirjassa teemojen väliin on ripoteltu hyvästä elämästä innostuneiden ihmisten tarinoita, jotka sinänsä eivät tuo lisäarvoa aiheelle, mutta onhan henkilökuvia aina miellyttävä lukea. Ketään niin suurta auktoriteettiä kirjassa ei ole, että se vapisten saisi luopumaan niistä asioista, jotka edistävät maailman tuhoutumista. Elämäntaito-oppaista tuttuun tyyliin täytyy siis löytää itse tiensä eettisesti ja ekologisesti kestävään elämään.

Teoksen kirjoittaja Karita Sainio on eettisiin brändeihin keskittyneen viestintätoimisto Sugar Helsingin perustaja.  Kirjan harmonisesta kuvituksesta vastaa Ida Hanhiniemi, joka on tuttu 365 days with Ida -blogista. Kaunista kirjaa on mukava lukea, mutta tarkemmin ajateltuna upea ulkokuori sotii kirjan ajatusta vastaan. Vai onko se tehty kierrätysmateriaaleista ja ekologisesti kestävistä materiaaleista? Tosin samalla teoksen ulkoasu osoittaa, ettei ekoasioita tarvitse painaa vessapaperin väriselle liuskalle, josta näkee läpi. Kauniistakin opuksesta voivat alan asiat mennä perille.

Hyvin eletty antaa pieniä vinkkejä, muttei tarjoa kovin radikaaleja ratkaisuja. Osin kirja sortuu myös ilmaisutyylissään onttoihin toteamuksiin, kuten esimerkiksi ”vastuullinen nainen erottuu joukosta magneetin lailla” ja ”liha on iso ekologinen ongelma” osoittavat. Elämää ei tietenkään tarvitse muuttaa kerralla niin, ettei sitä enää tunnistaisi omakseen. On myös totta, että pienikin ekoteko on aina parempi kuin ekologisesti kestämätön, mutta valitettavasti pesuainenäpräilyllä, neulepaitaostoksilla ja hummuksen kokkailulla maailma ei paljoa muutu. Siksi näyttääkin siltä, että Hyvin eletyn tavoite ei ole pelastaa maailmaa, vaan omatunto.

Joitakin myös neuvominen ja siitä kumpuava lukijan yläpuolelle asettuminen voivat risoa, mutta todennäköisesti sellaiset henkilöt eivät ole vastaavien teosten suurkuluttajia. Pidän Sainion Hyvin elettyä elämäntaito-oppaan ja tietokirjan sekoituksena, sillä se perustuu vertaiskokemukseen ja internetistä kerättyyn tietoon eikä tutkimuskirjallisuuteen, vaikka toki lähteet on mainittu selvästi kirjan lopussa. Hyvin eletty vaikuttaakin olevan suunnattu sellaiselle, joka nauttii elämänsä tutkiskelusta oppaiden ohjeistamana. Kirja soveltuu myös nuoremmille lukijoille, jotka ovat jo kiinnostuneet eettisistä ja ekologisista kysymyksistä, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa.

Kritiikistä huolimatta pidän tärkeänä sitä, että tällaisia kirjoja julkaistaan. Vaikka kaiken tiedon voi haalia netistä, ja elämäntaito-oppaat ylipäätään ovat toisinaan keittiöpsykologian ikäviä sivutuotoksia, kansien väliin taltioidut ohjenuorat kestävään ja eettiseen elämään ovat merkki siitä, että aiheista on tullut entistä tärkeämpiä. Siksi on ollut ilo huomata, että sosiaalisessa mediassa Hyvin eletty on ollut yleisesti pidetty teos.

Voiko kirjaa lukemalla oppia elämään hyvin tai edes vähän paremmin? Hyvin eletyn aihe ja tavoite ovat tärkeitä, mutta uskon silti kliseeseen siitä, että muutos lähtee itsestä, ja se tapahtuu ilman oppaita, jos on tapahtuakseen. Kirja on kuitenkin aloittelijalle hyvää tietoa ja mielekkään visuaalisen elämyksen tarjoava perusvarma kumppani matkalla hyvään elämään – mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa.

Oletko tutustunut Hyvin eletty -teokseen? Minkälaisia ajatuksia heräsi tai minkälaisia muut vastaavat kirjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DIY: Häälehti

Kuumin hääsesonki on ohi, mutta itse asiassa uusi kolkuttaa jo ovella. Kaikista pedantimmat morsiamet aloittavat nimittäin suunnittelun ajoissa. Niin, ja meneväthän ihmiset naimisiin myös muina vuodenaikoina kuin kesällä. Häälehti on kätevä tapa antaa vieraille muisto juhlasta ja tarjota juhlahumun lomassa sopivan kevyttä ajanvietettä.
cup-2583844_960_720Kuva: Pixabay

Kuten ehkä tiedätte, naimisiinmeno ei merkitse minulle mitään. Häät ovat kuitenkin ihania juhlia, eikä kenenkään muun valinta ole minulta pois. Päinvastoin, osallistun mielelläni juhlatalkoisiin, koska ihmisiä on mukava auttaa. Parhaiten autan antamalla palan siitä, missä olen hyvä.

Tänä syksynä on jälleen pyörähtänyt käyntiin lehden tekeminen serkkuni hääjuhlaan. Varmastikaan vielä joitamia vuosikymmeniä tai vuosia sitten häälehtiä ei todellakaan olisi alettu näpräämään, kun tarjolle muutenkin laitettiin vain voileipiä ja ohjelmaan kuului lähinnä hillumista seurantalolla. Käytänteet muuttuvat, ja melko monessa juhlassa on pöytään jaettava lehtinen. Jotkut luottavat informatiiviseen sisältöön, mutta itse suosin journalistista tyyliä, joka ei tyydy vain selostamaan salaattilajeja ja leikkituokioiden ajankohtia.

Mitä häälehteen kannattaa sisällyttää?

  • Hääohjelma auttaa vieraita pysymään kärryillä siitä, mitä tapahtuu.
  • Menun voi lisätä häälehteen tai pitää sen näkyvillä vain pöytiin jaettavissa korteissa. Kyllähän menu viimeistään buffetissa selviää vieraille, mutta allergioiden vuoksi ruokalajeja on hyvä päästä kurkkimaan etukäteen.
  • Pöytäkartan saa kätevästi häälehden keskiaukeamalle. Toimiva ratkaisu, jos häälehdet jaetaan ennen saliin siirtymistä, esimerkiksi juhlatilan aulassa.
  • Hääparin haastattelut ovat oma erikoisuuteni. Teen ne yleensä antamalla hääparille noin 10 kysymystä, joihin he vastaavat kirjallisesti. Sen jälkeen kokoan ne eheiksi henkilökuviksi, jossa suorat kysymykset on häivytetty. Jos ei koe journalistista kirjoittamista vahvuutenaan, kysymys-vastausmuotoinen haastattelu viihdyttää vieraita varmasti ihan yhtä hyvin. Lehtityyli tosin hieman kärsii tässä ratkaisussa.
  • Kaaso- ja bestman-esittelyt on kohteliasta lisätä häälehteen, koska yleensä heidän roolinsa on oleellinen ja työmäärä voi olla melko suuri. Esittelyt ovat kiitos työpanoksesta ja muistutus myös vieraille siitä, että he voivat halutessaan kääntyä kaasojen ja bestmanien puoleen.
  • Kuvamuistot hääparin yhteisen taipaleen varrelta tuovat paksuutta häälehteen ja piristävät yleisilmettä. Haastatteluihin ja esittelyihin ei tarvitse ympätä kaikkea, kun osan voi kertoa kuvin. Kaikki eivät sitä paitsi edes jaksa keskittyä lukemiseen ainakaan juhlan aikana.
  • Polttaripäiväkuvat saavat todennäköisesti nauramaan, ja oikein sommiteltuna ne sopivat hyvin klassiseenkin ilmeeseen.
  • Vierasesittelyt ovat hitti! Kuinka osuvasti ja hyväntahtoisesti ihmisestä voikaan kertoa yhden rivin esittelytekstillä. Esittelyt voi aakkostaa, jos pöytäkartta on näkyvissä. Jos näin ei ole, voi esittelyt luokitella pöytäryhmittäin.
  • Tietovisa häälehdessä vapauttaa ohjelmasta tilaa muuhun ja tuo odotteluaikaan hyvää ajanvietettä. Kaikki eivät edes halua mahduttaa hääparitietovisaa omaan ohjelmaansa, mutta tietovisafanit saavat kisajanonsa tyydytettyä paperiversiossa, jonka oikeat vastaukset voi joko kuuluttaa tai kätkeä lehtiseen.
  • Sanakirja sopii monikulttuurisiin häihin tai sellaisiin, jossa vieraita on useasta eri maasta. Ystäväni häälehden takakannessa oli suomi–ruotsi–saksa–englanti -sanakirja, johon oli koottu tutustumista helpottavia fraaseja.

Millä sen voi tehdä?

  • Yleensä toimivin ratkaisu on taitto-ohjelma, kuten InDesign. Koska sitä ei kuitenkaan kannata hankkia pelkän häälehden takia, voi turvautua myös maksuttomaan, mutta kankeaan Microsoft-perheen Publisheriin. Ihan tavallinen Word toimii myös, etenkin jos haluaa tehdä yksipalstaisen lehden. Lehtityyliin kuitenkin kuuluu vähintään kaksi palstaa, jotka saa luotua erittäin jäykästi myös Wordilla. Valitse siis ohjelma, joka sopii omaan taitotasoon ja jolla saat ainakin hääparin mielestä kaunista jälkeä.
  • Budjetin mukaan täytyy myös valita, haluaako lehden painattaa vai tulostaa. Tulostus kuluttaa mustetta, mutta jos onnistuu pääsemään niin sanotusti ilmaisen tulostimen ääreen, kustannukset ovat hyvin minimaalliset ainakin itselle. Painattaminen maksaa tarjouksesta, halutusta laadusta ja painettavan tuotteen koosta ja väreistä riippuen muutamasta kymmenestä sentistä euroihin per kappale.
  • Kun tulostaa kirjasta epävirallisesta taitto-ohjelmasta, täytyy muistaa suunnitella sivut niin, että ne voi tulostaa suoraan kaksipuolisina pareina, ja koota sitten yhdeksi kirjaksi. Uskoisin kuitenkin, että jotkut tulostusasetukset tai ohjelmat pystyvät muokkaamaan tulostumisen sellaiseksi, että kirjaksi koontia varten ei tarvitse miettiä päänsä puhki sivu- ja aukeamapareja. Jos joudut niin kuitenkin tekemään, tee mallikappale käsin, kirjoita sivuille haluttu sisältö, ja ryhmittele liuskat ohjelmassa valmiiksi oikeaan järjestykseen.

Ulkoasuvinkkejä

  • Klassinen kirjanen: Tämän mallin kannalla olen ehdottomasti itse, mutta ulkoasun päättää tietenkin hääpari, elleivät he luovuta päätösvaltaansa kokonaan lehden tekijälle. Klassisessa mallissa on kaunis ja seesteinen kansikuva, suuri otsikko ja muutama tärppi sisällöstä nätisti sommiteltuna.
  • Juorulehti: Mallin voi toteuttaa joko yhdistelemällä sokkiotsikoita klassiseen taustaan, tekemällä naistenlehtityyppisen kannen tai ehdan Seiska-lehtisen. Siitä voi olla montaa mieltä, mikä kenenkin häihin sopii.
  • Leikekirja: Vaikka häälehti tehdään digitaalisesti, voi tyyliksi valita leikekirjan tai valokuva-albumin, jossa tieto on koottu vapaasti sommiteltuihin kuviin ja muistilappuihin.

Jos juhlakulttuuri mahtipontistuu Pohjolassakin, ennustan häälehdistä tai muista juhlakirjasista hyvää sivubisnestä jollekin. En kuitenkaan usko, että sillä toistaiseksi kukaan eläisi. Ennemminkin se kannattaa ottaa hyvänä taittoharjoituksena, hääparin auttamisena ja kevyenä askartelupuuhana. Jollekin graafisesta tai journalistisesta alasta innostuneelle, häälehti on hyvää harjoitusta, vaikka hattaraisen rakkausjuhlan muistolehtisestä onkin kyse. Toistaiseksi en ole tehnyt häälehtiä palkkiota vastaan, mutta saa toki tilata tekemään työn ihan rahasta.

Mitä mieltä olet juhlalehtisistä? Onko juhla- tai hääkulttuuri muuttumassa Suomessa entistä suureellisemmaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa