Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vedätys, josta tuli koko elämän kokoinen

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva Ihmisen osa (2018) näyttää, kuinka huijari voi pitää kulissit pystyssä, miten hukkuva tarttuu oljenkorteen ja niin kuin aina – kuinka asiat lopulta järjestyvät.
ihmisenosa2_photo_kuokkasenkuvaamo___bufo2018Kuva: Hannu-Pekka Björkman elokuvassa Ihmisen osa. Kuokkasen kuvaamo / Bufo 2018.

Juha Lehtolan ohjaama Ihmisen osa alkaa, kun Malmikunnaan toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet joutuvat väistämättä yhteen maalta tulevien vanhempien Salmen (Leena Uotila) ja Paavon (Asko Sarkola) saapuessa kaupunkiin. Pitäähän lapsia nähdä, kun ne kerta on tehty.

Kaupungissa Salmea ja Paavoa odottavat kaiken menettänyt, mestarihuijari Pekka (Hannu-Pekka Björkman), lapsestaan vieraantunut uraohjus Helena (Ria Kataja), hänen aikuista kaipaava, tarkkanäköinen tyttärensä Sini (Della McLoud) ja Malmikunnasten oma kuopus Maija (Armi Toivanen), joka vanhempiensa järkytykseksi seurustelee tumman naisen Bikan (Nicole Stiles) kanssa. Kymmenien valheiden takaa paljastuu lopulta yhdessä naurava perhe, mutta sitä ennen täytyy kohdata tragedia, jonka aiheuttaa menestynyt moottoriturpahuijari Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti).

Ihmisen osaa luonnehditaan draamakomediaksi, mutta mistään huvittelusta ei ole kyse, sillä elokuvan huumori rakentuu pitkälti yksittäisten kommellusten ja pienten yksityiskohtien varaan. Eniten irti elokuvasta saa arjen komiikasta nauttiva ja ihmiselon tragikoomisuudesta nauttiva – sellainen, jota naurattavat absurdit tilanteet hautajaisissa ja käsittämättömän kohtaamiset. Kun näkee Björkmanin alastomana kukkona syvässä hiljaisuudessa, voi punnita oman huumorinsa laadun.

Elokuva yrittää naurattaa myös tukeutumalla junttiuteen, johon elokuvassa kuuluu erilaisuuden kummastelu, kun Salme ja Paavo ihmettelevät naisparia ja tummaihoisia ihmisiä. Se tuntuu vähän kummalliselta, sillä heitot ovat pöhköydessään ja yksinkertaisuudessaan nykykontekstissa huvittavia ja jopa vähän väkisin väännettyjä, jo useasti kuultuja. Täytyy tosin muistaa, että vuonna 2009, kun alkuperäinen kirja julkaistiin, teemat olivat tuoreita ja puhuttelevia.

Kauan sitten menestyksekkään yrityksen toimitusjohtajana työskennellyt Pekka on onnistunut luomaan ympärillensä täydellisen kulissin, vaikka syö jauhoja suoraan pussista ja nukkuu rakennustyömaalla. Hän ruokailee luvatta buffeteissa ja tuntemattomien hautajaisissa ja puijaa rahaa rukoilevilta. Ihmisen osa ei kuitenkaan moralisoi tai sen enempää jumaloi huijaamista, vaan näyttää, mitä tapahtuu, kun kivi lähtee vierimään alas sellaista rinnettä, ettei murikkaa saa mitenkään pysähdyksiin. Samalla se osoittaa, että apua kannattaa pyytää silloin, kun ensimmäisen Domino-palikan voi nostaa vielä pystyyn. Parhaiten oman tilanteensa näkee yleensä ulkopuolelta, ja siksi työkseen latteuksia ja muunneltua totuutta puhuva Kimmo Hienlahti saa Pekan havahtumaan valheelliseen elämäänsä.

Ihmisen osa päättyy lohdulliseen loppuratkaisuun, muttei silti tule väittäneeksi, että asiat järjestyisivät itsestään. Ensimmäinen askel on tilanteen hyväksyminen ja toinen avun pyytäminen. Vaikka elokuvan vire on positiivinen ja toiveikas, muistuttaa se katsojaa siitä, että ne, jotka menettävät paljon, menettävät yleensä kaiken. Ihmisen osa ei kuitenkaan välttämättä ole tyytyminen kohtaloon, vaan ryhtyminen loputtomaan taisteluun. Sitä kutsutaan usein elämäksi.

21.12.2018 ensi-iltansa saanut Ihmisen osa pyörii elokuvateattereissa parhaillaan.

Pidätkö hitaista elokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lapsuuteni kirjasuosikit muurahaisista kaunottariin

Teiniaikojeni kirjamuistelot saivat lämpimän vastaanoton, joten palaan hyvillä mielin lapsuuteeni, jolloin luin kirjoja ja minulle luettiin niitä vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin kasvaessani ja lukuharrastukseni kehittyessä.
DSC_0209.JPGOlen oikein malliesimerkki 90-luvun lapsesta, joka kasvoi eläin- ja prinsessasatujen keskellä. Minä tosin en jälkimmäisiä lukenut, mutta kulutin niitä VHS:ltä senkin edestä.

Varhaisimmat muistoni kirjallisuudesta liittyvät Satukustannus Oy:n vuonna 1982 luomaan Miina ja Manu -sarjaan ja Pirkko Koskimiehen vuonna 1972 luomaan Pupu Tupunaan. Inhimillistetyt eläinhahmot ovat erinomainen keksintö saduissa, sillä kipeitä ja pelottavia aiheita on helppo käsitellä niiden avulla. Kissa- ja puputarinat eivät tosin ottaneet kantaa kovin arkoihin aiheisiin, mutta ne käsittelivät helposti ymmärrettävällä tavalla arkipäivän tapahtumia, kuten lääkärissä käyntiä, eksymistä, matkustamista, kiukuttelua ja harrastusten merkitystä. Minun suosikkini oli Pupu Tupuna neuvolassa (Otava 1993), sillä oli äärimmäisten kiehtovaa seurata kirjasta lapsille suoritettavia neuvolatoimenpiteitä ja kehitystä tarkastelevia tehtäviä, enkä olisi millään malttanut odottaa omia neuvolakäyntejäni. No, eiväthän ne niin herkullisia sitten oikeassa elämässä olleet.

Vähän myöhemmin suosikkikirjojeni joukkoon liittyi myös Sven Nordqvistin vuodesta 1984 julkaistu Viiru ja Pesonen (ruots. Pettson och Findus) ja Marjatta Kurenniemen eläinaiheiset sadut, suosikkinani Pukke Punamuurahainen (Valistus 1946). Viirussa ja Pesosessa on jotakin ihanan seesteistä ja vähän salaistakin. Yksinäinen mies asunnossaan kaksin kissan kanssa. Näin aikuisena yksinäisyys koskettaa, vaikka en tosin tiedä, onko Pesonen edes yksinäinen. Luulen, että hän nauttii elämästään ainakin osin. Pukke Punamuurahaisessa on vähän samanlainen taustavire, sillä Pukke karkaa sadussa kedostaan ja joutuu kohtaamaan yksin suuren maailman. Kuinka nerokasta kertoa elämästä muurahaisen avulla! Mehän olemme maailman mittakaavassa muurahaisia mitättömiä, mutta itsellemme ja läheisillemme merkityksellisiä.

Kun opin itse lukemaan, luin yhtenä iltana Salainen maa -kirjan (WSOY 1998). Se lumosi minut aivan täysin. En tosin vielä nykyäänkään tiedä, mistä kirjassa on kyse, enkä ottaessani tähän juttuun kuvaa halunnut raottaa mystisyyden verhoa, joten sisältö jääköön salaisuudeksi.

Kauniista saduista huolimatta kaikista suurin suosikkini oli Barbie. Kaikissa olomuodoissaan: nukkeina, askartelutarvikkeina, vaatteina, asusteina ja kirjoina. Pohdin, pitäisikö tehdä aivan oma juttunsa Barbie-historiastani, mutta toistaiseksi nämä muutamat sanat saavat riittää.

En traumatisoitunut Barbie-nukkejen epäsopusuhtaisista vartaloista, vaan puin niitä hyvillä mielin ja loin kymmenistä Barbieistani valtavan perheen, jossa draamaa riitti. Yllättävän paljon vauhdikkaita käänteitä sisältävät myös Barbie-kirjat, joita sain Barbie-kirjakerhosta. Olin aktiivijäsen, ja lähettelin piirustuksiani kirjakerholehteen usein.

Barbie-kirjat ovat yksityiskohtaisesti kuvitettuja, ja niiden aiheet ovat näin jälkikäteen katsottuna melko glamourisia. On luksusmatkoja, iltapukujen suunnittelua, muotitalossa käyntiä, mahtipontisia häitä, upeita taideteoksia, hulppeita ammatteja ja älytön kaikkivoipaisuus. Äiti sanoikin minulle aina, että täytyy muistaa, ettei kukaan voi osata kaikkea, eikä oikea elämä ole paljettimekkoja ja päivässä opittuja ammatteja. Visuaalisuuden lisäksi Barbie-kirjoissa parasta on kuitenkin ajatus siitä, että kaikki on mahdollista, vaikka samalla kirjojen sivuilta käy ilmi, että kaikki on mahdollista vain osalle maailman kansalaisista. Siinä riittää pureksimista minulle vielä 20 vuotta lukuhetkien jälkeen.

Mitä sinä luit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa