Hyvän mielen kirjahylly

Hyvä mieli ei voisi olla ärsyttävämpi sanapari. Mutta nykyäänhän kaiken täytyy olla hyvän mielen juttuja. Tänä sunnuntaina keräsin voimani rankan viikonlopun jälkeen, ja nälkäkiukun vallassa möyhensin kirjahyllyni. Lopputulos sai hymyn huulille ja päiväunet pitenemään.
DSC_0020
Minua alkoi huolestuttaa tätä blogitekstiä ideoidessa. Olenko lähtenyt kenties jo hieman ohi menneeseen konmaritukseen mukaan vahingossa? Onko kirjahyllyyni tunkeutunut varkain self-help-opaspotaskaa? Piti nimittäin puhua yleissivistyksestä, korkeakulttuurista ja opuksista, jotka oikein suoltavat mutkikkaan kaunokirjallisuuden helmiä sisuksistaan. Kerron nyt ihan tavallisesta kirjakaapista, joka kaaoksesta huolimatta on minulle valtavan tärkeä monella tavalla: viihteen, uran ja sivistyksen kannalta.

Hyvän mielen kirjahyllyssä ei ole mitään, mikä aiheuttaisi ikäviä muistoja. Jokainen teos on kirjahyllyssä syystä. En tarvinnut kirjahyllyn järjestelyyn japanilaisoppaita. Homma meni suurin piirtein näin: avasin kaapin, liutin sormenpäätäni yllättävän vähän pölyttyneillä selkämyksillä, pysähdyin kirjoihin, joita en tarvitse enää edes muistoksi ja säilytin muutaman epämieluisan taltioinnin, joista uskon olevan vielä hyötyä. Kaappi kiinni ja kirjastoon ja paperi- ja kartonkikierrätykseen poistetut tuotteet.

Säilön kirjahyllyyni tärkeitä lehtiä, tutkimuskirjallisuutta, kaunokirjallisuutta ja sitten niitä hiton uraoppaita, jotka kalskahtavat välillä korvaani self-help-höpöltä. Olen yrittänyt hyväksyä sen, että kirjoittaakseni romaanin en voi aliarvioida saatavilla olevaa tietoa. Kirjoittajana voi kehittyä aina, enkä voi kuvitella neljännesvuosisadan kokemuksella olevani valmis kirjalija tai kirjoittaja. Näin ajattelevat toivottavasti myös ne, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella ihmisinä ja kirjailijoina. Yliopisto ei tuonut loppuelämäksi lukkoon lyötyä kirjoituspätevyyttä.

Mitä järkeä on säilöä kaunokirjallisuutta? Hyvä romaani voittaa oikeasti tv-sarjat ja elokuvat, vaikka nekin ovat kelpoa viihdettä. Haluan tukea kirjallisuutta ja ostan sitä mielelläni. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä tarkemmin ajateltuna. Muistan kirjan juonenkulun todennäköisesti loppuelämäni, joten kirja lähinnä pölyttyy kaapissa, ellei joku keksi lainata sitä. Kaikki kirjat eivät ole niitä, joihin palataan vuosikymmenten jälkeen. Tai lyhyemmän ajan päästä mehustelemaan herkkää kirjoitustyyliä. Vaikka olen sitä mieltä, että Outi Pakkasen dekkarit ovat parasta kevytrikosviihdettä, täytyy myöntää, että eihän niitä kannata ostaa. Yksi päivä ja päähenkilö Anna Laineen tarina on imaistu muistiin. Muistan tapahtumat pitkään. Toisaalta esimerkiksi hitusen yliarvostetun Paolo Coelhon tuotantoon täytyisi palata, sillä ehkä käsittäisin ne paremmin nyt melkein 10 vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen. Anna-Leena Härkösen tyyliä ihailen, mutta en ole silti palannut kirjoihin tarkastelemaan sujuvaa dialogia. Ehkä pitäisi. Voisi oma proosateos hyrrätä kirjapainossa tälläkin hetkellä.

Ikean Billy-hyllyyn pesiytynyt kirjamekkani viimeistelee työhuoneeni. Olo on sivistynyt, vaikkei kaappia avaisi pitkään toviin. Ja vaikka siellä olisi vain vanha läppäri, poltettavia papereita ja siilipehmolelu. Ja käsipainot, joihin en ole hetkeen koskenut. Silti kummalla tavalla tuntuu siltä, että kaikki maailman tieto on käsissäni.

Entä ne self-help-oppaat? On siellä yksi. Sain 19-vuotiaana arvosteluun kustantamosta Anna Perhon Anna palaa -ruuhkavuosiselviytymisteoksen. Sepäs tulikin siinä vaiheessa tarpeeseen!

Mitä luet mieluiten? Ei kai konmaritus ole vienyt mukanaan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

DIY: Häälehti

Kuumin hääsesonki on ohi, mutta itse asiassa uusi kolkuttaa jo ovella. Kaikista pedantimmat morsiamet aloittavat nimittäin suunnittelun ajoissa. Niin, ja meneväthän ihmiset naimisiin myös muina vuodenaikoina kuin kesällä. Häälehti on kätevä tapa antaa vieraille muisto juhlasta ja tarjota juhlahumun lomassa sopivan kevyttä ajanvietettä.
cup-2583844_960_720Kuva: Pixabay

Kuten ehkä tiedätte, naimisiinmeno ei merkitse minulle mitään. Häät ovat kuitenkin ihania juhlia, eikä kenenkään muun valinta ole minulta pois. Päinvastoin, osallistun mielelläni juhlatalkoisiin, koska ihmisiä on mukava auttaa. Parhaiten autan antamalla palan siitä, missä olen hyvä.

Tänä syksynä on jälleen pyörähtänyt käyntiin lehden tekeminen serkkuni hääjuhlaan. Varmastikaan vielä joitamia vuosikymmeniä tai vuosia sitten häälehtiä ei todellakaan olisi alettu näpräämään, kun tarjolle muutenkin laitettiin vain voileipiä ja ohjelmaan kuului lähinnä hillumista seurantalolla. Käytänteet muuttuvat, ja melko monessa juhlassa on pöytään jaettava lehtinen. Jotkut luottavat informatiiviseen sisältöön, mutta itse suosin journalistista tyyliä, joka ei tyydy vain selostamaan salaattilajeja ja leikkituokioiden ajankohtia.

Mitä häälehteen kannattaa sisällyttää?

  • Hääohjelma auttaa vieraita pysymään kärryillä siitä, mitä tapahtuu.
  • Menun voi lisätä häälehteen tai pitää sen näkyvillä vain pöytiin jaettavissa korteissa. Kyllähän menu viimeistään buffetissa selviää vieraille, mutta allergioiden vuoksi ruokalajeja on hyvä päästä kurkkimaan etukäteen.
  • Pöytäkartan saa kätevästi häälehden keskiaukeamalle. Toimiva ratkaisu, jos häälehdet jaetaan ennen saliin siirtymistä, esimerkiksi juhlatilan aulassa.
  • Hääparin haastattelut ovat oma erikoisuuteni. Teen ne yleensä antamalla hääparille noin 10 kysymystä, joihin he vastaavat kirjallisesti. Sen jälkeen kokoan ne eheiksi henkilökuviksi, jossa suorat kysymykset on häivytetty. Jos ei koe journalistista kirjoittamista vahvuutenaan, kysymys-vastausmuotoinen haastattelu viihdyttää vieraita varmasti ihan yhtä hyvin. Lehtityyli tosin hieman kärsii tässä ratkaisussa.
  • Kaaso- ja bestman-esittelyt on kohteliasta lisätä häälehteen, koska yleensä heidän roolinsa on oleellinen ja työmäärä voi olla melko suuri. Esittelyt ovat kiitos työpanoksesta ja muistutus myös vieraille siitä, että he voivat halutessaan kääntyä kaasojen ja bestmanien puoleen.
  • Kuvamuistot hääparin yhteisen taipaleen varrelta tuovat paksuutta häälehteen ja piristävät yleisilmettä. Haastatteluihin ja esittelyihin ei tarvitse ympätä kaikkea, kun osan voi kertoa kuvin. Kaikki eivät sitä paitsi edes jaksa keskittyä lukemiseen ainakaan juhlan aikana.
  • Polttaripäiväkuvat saavat todennäköisesti nauramaan, ja oikein sommiteltuna ne sopivat hyvin klassiseenkin ilmeeseen.
  • Vierasesittelyt ovat hitti! Kuinka osuvasti ja hyväntahtoisesti ihmisestä voikaan kertoa yhden rivin esittelytekstillä. Esittelyt voi aakkostaa, jos pöytäkartta on näkyvissä. Jos näin ei ole, voi esittelyt luokitella pöytäryhmittäin.
  • Tietovisa häälehdessä vapauttaa ohjelmasta tilaa muuhun ja tuo odotteluaikaan hyvää ajanvietettä. Kaikki eivät edes halua mahduttaa hääparitietovisaa omaan ohjelmaansa, mutta tietovisafanit saavat kisajanonsa tyydytettyä paperiversiossa, jonka oikeat vastaukset voi joko kuuluttaa tai kätkeä lehtiseen.
  • Sanakirja sopii monikulttuurisiin häihin tai sellaisiin, jossa vieraita on useasta eri maasta. Ystäväni häälehden takakannessa oli suomi–ruotsi–saksa–englanti -sanakirja, johon oli koottu tutustumista helpottavia fraaseja.

Millä sen voi tehdä?

  • Yleensä toimivin ratkaisu on taitto-ohjelma, kuten InDesign. Koska sitä ei kuitenkaan kannata hankkia pelkän häälehden takia, voi turvautua myös maksuttomaan, mutta kankeaan Microsoft-perheen Publisheriin. Ihan tavallinen Word toimii myös, etenkin jos haluaa tehdä yksipalstaisen lehden. Lehtityyliin kuitenkin kuuluu vähintään kaksi palstaa, jotka saa luotua erittäin jäykästi myös Wordilla. Valitse siis ohjelma, joka sopii omaan taitotasoon ja jolla saat ainakin hääparin mielestä kaunista jälkeä.
  • Budjetin mukaan täytyy myös valita, haluaako lehden painattaa vai tulostaa. Tulostus kuluttaa mustetta, mutta jos onnistuu pääsemään niin sanotusti ilmaisen tulostimen ääreen, kustannukset ovat hyvin minimaalliset ainakin itselle. Painattaminen maksaa tarjouksesta, halutusta laadusta ja painettavan tuotteen koosta ja väreistä riippuen muutamasta kymmenestä sentistä euroihin per kappale.
  • Kun tulostaa kirjasta epävirallisesta taitto-ohjelmasta, täytyy muistaa suunnitella sivut niin, että ne voi tulostaa suoraan kaksipuolisina pareina, ja koota sitten yhdeksi kirjaksi. Uskoisin kuitenkin, että jotkut tulostusasetukset tai ohjelmat pystyvät muokkaamaan tulostumisen sellaiseksi, että kirjaksi koontia varten ei tarvitse miettiä päänsä puhki sivu- ja aukeamapareja. Jos joudut niin kuitenkin tekemään, tee mallikappale käsin, kirjoita sivuille haluttu sisältö, ja ryhmittele liuskat ohjelmassa valmiiksi oikeaan järjestykseen.

Ulkoasuvinkkejä

  • Klassinen kirjanen: Tämän mallin kannalla olen ehdottomasti itse, mutta ulkoasun päättää tietenkin hääpari, elleivät he luovuta päätösvaltaansa kokonaan lehden tekijälle. Klassisessa mallissa on kaunis ja seesteinen kansikuva, suuri otsikko ja muutama tärppi sisällöstä nätisti sommiteltuna.
  • Juorulehti: Mallin voi toteuttaa joko yhdistelemällä sokkiotsikoita klassiseen taustaan, tekemällä naistenlehtityyppisen kannen tai ehdan Seiska-lehtisen. Siitä voi olla montaa mieltä, mikä kenenkin häihin sopii.
  • Leikekirja: Vaikka häälehti tehdään digitaalisesti, voi tyyliksi valita leikekirjan tai valokuva-albumin, jossa tieto on koottu vapaasti sommiteltuihin kuviin ja muistilappuihin.

Jos juhlakulttuuri mahtipontistuu Pohjolassakin, ennustan häälehdistä tai muista juhlakirjasista hyvää sivubisnestä jollekin. En kuitenkaan usko, että sillä toistaiseksi kukaan eläisi. Ennemminkin se kannattaa ottaa hyvänä taittoharjoituksena, hääparin auttamisena ja kevyenä askartelupuuhana. Jollekin graafisesta tai journalistisesta alasta innostuneelle, häälehti on hyvää harjoitusta, vaikka hattaraisen rakkausjuhlan muistolehtisestä onkin kyse. Toistaiseksi en ole tehnyt häälehtiä palkkiota vastaan, mutta saa toki tilata tekemään työn ihan rahasta.

Mitä mieltä olet juhlalehtisistä? Onko juhla- tai hääkulttuuri muuttumassa Suomessa entistä suureellisemmaksi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kirjat: Tee se itse -vauva

Edes hartaasti toivottu raskaus ei suojaa paniikilta, joka iskee väistämättä sekä isään että äitiin. Karoliina Sallisen (2016) esikoisromaani Tee se itse -vauva (Bazar) on kronologinen raskauskuvaus holtittomasta odottajasta ja hänen neuroottisesta miehestään.

tee-se-itse-vauva_web72dpi
Kuva: Bazar

Kirjan aihe ei ole millään tavalla itselleni ajankohtainen ja siksi kiinnostava, mutta tartuin Sallisen esikoisteokseen, koska pidän hänen kirjoitustyylistään Kolmistaan-blogissa. Tee se itse -vauvan sinisissä kansissa sekoilee kolmekymppinen pariskunta, jonka valmistautumista vauvantuloon seurataan läpi jokaisen raskausviikon. Rento ja paikoin jopa edesvastuuton kuvataideopettaja-Usva ja neuroottisen jäykkä toimari-Juha ovat toistensa kliseiset vastakohdat, jotka reagoivat melko ennalta-arvattavilla tavoilla tulevaan elämänmuutokseen. Paniikkikännit ja -flirtit hoidetaan myös nopeasti alta pois kiukuttelun ja oksentelun lomassa.

Teoksessa on runsaasti sivuhahmoja, joihin viittaamalla rakennetaan myös päähenkilöiden persoonaa ja henkilöhistoriaa. Usvan siskot, ystävät ja Juhan perhe sekä satunnaiset kännäilykaverit jäävät kuitenkin melko ilmiselväksi täytteeksi tarinassa, sillä hahmot eivät tuo merkittävää lisää teoksen sanomaan. Joka muuten taitaa olla se, että raskausaika on vaikeaa ja toisesta näkee ihan uusia puolia, mutta yhdessä siitä yhdeksästä kuukaudestakin selviää. Jos haluaa.

Tee se itse -vauvan viihteellistä otetta tukee Sanni Kariniemen leikkisä mustavalkokuvitus. Kuvitus sopii hyvin kirjan kepeään ja helppoon tyyliin, mutta kuvat eivät tuo merkittävää lisää tekstille, koska ne eivät näytä sisältävän edes tarinaa täydentäviä piilomerkityksiä. Siksi vaikuttaakin siltä, että kuvat olisivat pakollista täytettä kirjassa tai väkinäinen erottautumiskeino.

Sallinen on onnistunut kätkemään esikoisromaaniinsa muutaman toimivan metaforan ja hauskoja ilmaisuja, mutta muuten selkeä kieli on vähän liiankin helppoa. Toisaalta eipä kirjaa olekaan suunnattu vakaviin lukuhetkiin, vaan harmittomiin lauantaiaamuihin, kun ei ihan vielä huivita nousta sängystä, tai kun salmiakki-vadelmasuklaa maistuu parhaimmalta sängyssä maaten.

Monet ovat arvioissaan suositelleet kirjaa niille, joille vauva-asiat ovat ajankohtaisia. Todennäköisesti kirja kiinnostaakin eniten vauvahaaveilijoita, mutta teos sopii myös helppoa luettavaa kaipaaville nuuskijoille, joita kiinnostaa vähän kaikki. Tarina kuin tarina.

Jos kirjalle tehdään joskus jatko-osa, voisin tarttua siihen juuri niinä aamuina, kun on ihan pakko jäädä vielä hetkeksi raitalakanoihin.

Oletko lukenut Tee se itse -vauvan? Piditkö enemmän Usvasta vai Juhasta?