Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kirjat: Tee se itse -vauva

Edes hartaasti toivottu raskaus ei suojaa paniikilta, joka iskee väistämättä sekä isään että äitiin. Karoliina Sallisen (2016) esikoisromaani Tee se itse -vauva (Bazar) on kronologinen raskauskuvaus holtittomasta odottajasta ja hänen neuroottisesta miehestään.

tee-se-itse-vauva_web72dpi
Kuva: Bazar

Kirjan aihe ei ole millään tavalla itselleni ajankohtainen ja siksi kiinnostava, mutta tartuin Sallisen esikoisteokseen, koska pidän hänen kirjoitustyylistään Kolmistaan-blogissa. Tee se itse -vauvan sinisissä kansissa sekoilee kolmekymppinen pariskunta, jonka valmistautumista vauvantuloon seurataan läpi jokaisen raskausviikon. Rento ja paikoin jopa edesvastuuton kuvataideopettaja-Usva ja neuroottisen jäykkä toimari-Juha ovat toistensa kliseiset vastakohdat, jotka reagoivat melko ennalta-arvattavilla tavoilla tulevaan elämänmuutokseen. Paniikkikännit ja -flirtit hoidetaan myös nopeasti alta pois kiukuttelun ja oksentelun lomassa.

Teoksessa on runsaasti sivuhahmoja, joihin viittaamalla rakennetaan myös päähenkilöiden persoonaa ja henkilöhistoriaa. Usvan siskot, ystävät ja Juhan perhe sekä satunnaiset kännäilykaverit jäävät kuitenkin melko ilmiselväksi täytteeksi tarinassa, sillä hahmot eivät tuo merkittävää lisää teoksen sanomaan. Joka muuten taitaa olla se, että raskausaika on vaikeaa ja toisesta näkee ihan uusia puolia, mutta yhdessä siitä yhdeksästä kuukaudestakin selviää. Jos haluaa.

Tee se itse -vauvan viihteellistä otetta tukee Sanni Kariniemen leikkisä mustavalkokuvitus. Kuvitus sopii hyvin kirjan kepeään ja helppoon tyyliin, mutta kuvat eivät tuo merkittävää lisää tekstille, koska ne eivät näytä sisältävän edes tarinaa täydentäviä piilomerkityksiä. Siksi vaikuttaakin siltä, että kuvat olisivat pakollista täytettä kirjassa tai väkinäinen erottautumiskeino.

Sallinen on onnistunut kätkemään esikoisromaaniinsa muutaman toimivan metaforan ja hauskoja ilmaisuja, mutta muuten selkeä kieli on vähän liiankin helppoa. Toisaalta eipä kirjaa olekaan suunnattu vakaviin lukuhetkiin, vaan harmittomiin lauantaiaamuihin, kun ei ihan vielä huivita nousta sängystä, tai kun salmiakki-vadelmasuklaa maistuu parhaimmalta sängyssä maaten.

Monet ovat arvioissaan suositelleet kirjaa niille, joille vauva-asiat ovat ajankohtaisia. Todennäköisesti kirja kiinnostaakin eniten vauvahaaveilijoita, mutta teos sopii myös helppoa luettavaa kaipaaville nuuskijoille, joita kiinnostaa vähän kaikki. Tarina kuin tarina.

Jos kirjalle tehdään joskus jatko-osa, voisin tarttua siihen juuri niinä aamuina, kun on ihan pakko jäädä vielä hetkeksi raitalakanoihin.

Oletko lukenut Tee se itse -vauvan? Piditkö enemmän Usvasta vai Juhasta?

10 syytä lukea Outi Pakkasta

DSC_1010

1. Ihmissuhdekuviot ovat koukuttavia.
Ihmissuhdekuviot ovat aina koukuttavia, ja Outi Pakkanen osaa punoa rikoksen ja rakkauden täydellisesti yhteen. Aina ytimessä ei ole romanttinen rakkaus, mutta hyvin usein kyllä. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla ’roskaa’ tai vakavaa länsimaista filosofiaa, vaan joskus voi nauttia myös laadukkaasta viihteestä, koska sattuu huvittamaan.

2. Henkilöt tuntuvat aidoilta.
Pakkasen tekstien henkilöhahmot ovat persoonallisia, mutta todentuntuisia. Itselleni on jäänyt mieleen muun muassa Elisa Lindh-Lehtinen, Veera Halme ja Inga Laakso-Laaksonen.

3. Dialogi on mehukasta ja sujuvaa.
Hahmot eivät heräisi henkiin ilman mutkatonta ja aitoa dialogia. Pakkanen osaa luoda jokaisen hahmon ikään sopivan puhetavan ja ajatukset.

4. Aiheet ovat sopivan kevyitä, mutta ajankohtaisia.
Pakkanen näyttää tarttuvan kulloinkin pinnalla olevaan aiheeseen, jonka ympärille hän rakentaa kirjan teemansa. Tässä voinen mainita esimerkkeinä seuralaispalvelun, median, kauneusihanteet ja fanikulttuurin.

5. Juoni yllättää sopivassa määrin.
Pakkasen kirjoille on tyypillistä, että rikokset koskettavat aina tiettyä pientä yhteisöä, kuten luokkakokousväkeä tai naapuriporukkaa. Siitä huolimatta loppuratkaisut ovat aina erilaisia, eikä niitä voi arvata ennalta heti. Ainakaan ihan aina. Ratkaisut eivät ole kuitenkaan päättömiä, ja romaanit tarjoavat myös lukijalle mahdollisuuden pohtia vaihtoehtoja matkan varrella. Ja välillähän tulee jopa onnistumisia.

6. Pääsee kiertoajelulle Helsinkiin.
Tarinoiden miljöö on yleensä Helsinki. Se on virkistävää varsinkin sellaiselle, joka ei ole Helsingistä, mutta tuntee paikkoja jotenkin. Voi päästää mielikuvituksen valloilleen, ja saa vielä viihdyttävää paikallisopastusta.

7. Kirjat ovat loistavia ajankuvia.
Ajankohtaisaiheet takaavat sen, että kirja kuvaa aikaansa terävin huomioin. Ilmainen aikamatka 80- ja 90-luvulle tarjolla!

8. Tarinat ovat kuitenkin ajattomia.
Vaikka Pakkasen varhaisimmat romaanit ovat yli 30 vuotta vanhoja, ne toimivat nykyaikana yhtä hyvin. Henkilöhahmot vain juoksevat puhelinkopeille tai oman lankapuhelimensa luokse. Ihanan nostalgista! Uusimmissa teksteissä on sentään mukana kännykät, blogit ja some.

9. Anna Laine on ihan ok.
Pakkasen kirjoissa esiintyy lähes aina Anna Laine edes jossakin roolissa. Anna Laine ei mielestäni ole kirjasarjan mieleenpainuvin hahmo, mutta hän nivoo tarinoita yhteen, ja on sitä paitsi ainoa, joka kuljettaa mukanaan kaikkia tarinoita muistoina.

10. Kirjat voi lukea kronologisesti. Mutta ei ole pakko.
Romaanit voi lukea ilmestymisjärjestyksessä, jolloin näkee parhaiten Anna Laineen ja miljöön sekä koko yhteiskunnan kehityksen. Se ei ole välttämätöntä, koska romaanit toimivat myös itsenäisinä teoksina. Anna Laineen koira vain saattaa vaihtua kesken kaiken.

Suosittelen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), Seuralainen (2010) ja Rakastaja (2013).

Iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

KIRJAT Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Olen lukenut kaikki Anna-Leena Härkösen kirjat, ja pitänyt jokaisesta, eikä Kaikki oikein tee poikkeusta. Olin jopa hämmentynyt, että kirja oli ehtinyt ilmestyä huomaamattani, ja hankinkin sen omakseni viime syksynä jo. Kandikiireiden vuoksi lukeminen siirtyi, mutta kun opiskelut oli opiskeltu, aloin ahmia teosta.

DSC_0505

Kaikki oikein on siitä viheliäinen opus, että sitä lukiessa alkaa itsekin haaveilla lottovoitosta. Tosin Härkönen on mahduttanut teokseensa nerokkaan sitaatin: ”Kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.” Niinpä. Kirjan päähenkilöt Eevi ja Kari voittavat lotossa, ja alkavat järjestellä elämäänsä uusiksi. Toteutavat haaveitaan. Hankkivat potkut ilkeilijöille. Juopottelevat. Ostavat asunnon.

Härkösen tarinasta paistaa räikeästi ajatus siitä, ettei raha tuo onnea. Ei varmastikaan. Toisaalta hän korostaa tekstissä myös sitä, että rahaa tekee myös onnelliseksi, vaikka lopputulema onkin se, että millään muulla kuin ihmissuhteilla ei ole väliä. On inhottava olla yksin rikas, yksinäinen rikas, mutta olisihan se silkkaa valetta väittää, ettei raha toisi tietynlaista onnea. Velkataakan poistuminen tuntuu järjettömän hyvältä, ja se vapaus, jota ei voi mitata rahassa.

Kaikki oikein loppuu kuin seinään, ja tarina jää avoimeksi. Jos Härkönen kirjoittaisi sarjaromaaneita, toivoisin, että Kaikki oikein saisi jatkoa, vaikka ydinajatus onkin jo sanottu. Yksi syy jatkojanoon lienee Härkösen taitava kielikuvien käyttö. Monessa kohdassa itseni kaltainen wannabe-kirjailija havahtuu siihen, miksei itse keksi yhtä hyviä ilmaisuja.

Muuten lottovoittoromaani ei räjäytä taivasta, vaikka tarina on koukuttava ja kieli loistokasta. Se saattanee johtua siitä, että Härkönen tekee jokaisessa teoksessaan tasaisen hyvää jälkeä. Tavallaan harmittaa ajatella, että teos olisi voinut olla parempi, koska tuntuu naiivilta haluta lukea tarinaa, jossa kaikki lähtisi lapasesta, sillä eihän lottovoittajilla kaiketi aina karkaa mopo käsistä. Vaikka me tulevat voittajat sitä toivoisimmekin.

Kaikki oikein kysyy lukijalta, tekeekö lottovoitto ihmisestä onnellisen. Tekee. Todellakin tekee. Voiton lieveilmiöt eivät, mutta kyllä minä silti haluaisin voittaa lotossa jo huomenna.

Neljä tähteä ****