Outi Pakkasen Linna kertoo kesäyön narreista, neidoista – ja tietysti Anna Laineesta

Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) jatkaa sarjadekkaristin perusvarmaa tuotantoa, joka ratsastaa läpi juonen Anna Laine -kirjojen hyväksi havaitulla kaavalla luottaen ihmissuhdekiemuroihin, menneisyyden haamuihin ja valtavaan määrään päähenkilöitä.outi-pakkanen_linnaKesäinen Savonlinna ottaa riemukkaasti vastaan oopperajuhlat, ja erityisen riemukkaalla ja tapansa mukaan supliikilla päällä on kansanedustaja Pertti Pekkala, jonka sanailun ansiosta oopperajuhlien jälkeen illan pimetessä ravintolan terassille saman pöydän ääreen kokoontuu kirjava porukka Pekkalan tuttavia niin varhaiselta koulupolulta, politiikasta kuin kesän juhlahumusta. Terassille iltaa päätyy viettämään myös Pekkalan vanha koulukaveri, Pakkasen dekkarien keskushenkilö Anna Laine ystävänsä kera.

Kirjan nimestä huolimatta tapahtumat tiivistyvät vasta Helsingissä, jossa Laine päätyy jälleen yhdistelemään johtolankoja toisiinsa – ja kuten niin monesti aiemmin, onnistuu Laine päättelemään syyllisen siihen, kuka työnsi syysiltana lauttasaarelaisen kerrostalon parvekkeelta alas erään, joka vielä kesällä istui oopperajuhlien jälkeen savonlinnalaisella terassilla hämärtyvässä kesäillassa.

Anna Laine ei ole poliisi, vaan vapaa graafikko, mutta Pakkas-dekkareissa kuvataan myös poliisityötä. Vuosien varrella poliisien osuus on vähentynyt selvästi, sillä virkavallan pikkutarkka työ ei ole Pakkasen dekkarien parasta antia. Linnassa tutut konstaapelit Ström ja Jokinen pyörähtävät pikaisesti paikalla tapahtuvan rikoksen jälkimainingeissa, mutta muutoin kirja keskittyy Laineen ja kansanedustaja Pekkalan elämään, niin kuin hyvän ihmissuhdedekkarin kuuluu. Pekkala on esiintynyt satunnaisesti Pakkasen dekkareissa vuosien varrella, ja Linnassakin viitataan usein yhteen varhaimmista Pakkas-dekkareista Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), jossa Laineen ja Pekkalan luokkakokouksessa tapahtuu Elisa Lindh-Lehtisen murha.

Pakkanen on tehnyt dekkareita vuodesta 1973 lähtien, ja Anna Laine on esiintynyt niissä vuonna 1982 julkaistusta Kiinalainen aamutakki -dekkarista lähtien. Laine on onnistunut hahmo siksi, että vaikka hänestä tiedetään paljon vuosien varrella kertyneiden tiedonmurusten perusteella, ei lukija vieläkään voi sanoa tuntevansa Lainetta täysin. Anna Laine on myös hyvällä tavalla iätön hahmo, mikä toisaalta on ristiriidassa tarkan ajankuvan kanssa. Laineen ikä on piilotettu hyvin, mutta itse asiassa nimenomaan Tarjoilija, pyyhkikää taulu paljastaa, että Laine on Lauttasaaren yhteiskoulun ylioppilas vuosimallia 1965, joten hän on itse asiassa jo eläkeiässä, vaikkei vapaa taiteilija sellaiselle viitsikään heittäytyä.

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkareiden ehdoton vahvuus on juuri se, kuinka kirjat kuvaavat ajan kulkua. Linna-teoksessa nykyaikaa tunnutaan korostavan huvittavan paljon, mutta toisaalta huvittava sävy johtunee siitä, että satumme elämään kyseistä aikaa. Ei se ole erityisen viehättävä. Samanlaista tunnetta ei tule kahden tai kolmen vuosikymmenen takaisista Laine-dekkareista, vaan yksityiskohdat tuntuvat niissä lähinnä kiehtovilta. Nykyhetkestä kertova Linna huomioi kohujournalismin, älypuhelimet, kännykkäkuvat ja Facebookin.

Anna Laine -dekkareita ei ole pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt kun teoksia on kertynyt Pakkasen uralla jo kymmeniä, saisi Laine-kirjoista mahdollisesti eniten irti, jos ne nautiskelisi alusta tähän hetkeen. Tällöin saisi tarkan käsityksen Laineen elämästä ja näkisi selvästi Pakkasen tekemän tarkan työn Helsingin ja muuttuvan yhteiskunnan kuvaajana. Toisaalta ei sieltä täältä lukeminenkaan huono vaihtoehto ole, sillä Laine-dekkarit toimivat myös itsenäisinä teoksina, vaikka ne sisältävät runsaasti viittauksia menneisiin tapahtumiin.

Linna ei ole Outi Pakkasen kiehtovin dekkari, vaan perusvarmoihin ratkaisuihin luottava, hyvällä tavalla turvallinen, vähän yllätyksetön Pakkas-teos. Todettakoon vain se, ettei syyllinen aina joudu vastuuseen teoistaan, ja ne, jotka sen tietävät, joutuvat pohtimaan moraalisia ratkaisujaan.

Sujuvalla dialogilla ja tarkoilla kaupunkikuvauksilla maustetut Pakkasen dekkarit sopivat erityisesti niille, jotka kaipaavat kirjojen kansien väliin ja yöpöydälle iltalukemiseksi sisältöä, joka ei ole hiuksia nostattavan jännittävää, mutta joka antaa mahdollisuuden analysoida ihmissuhdekiemuroita ja päätellä itse syyllisen pienellä vaivalla.

Pidätkö arkidekkareista? Entä iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseitti

Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta ilman rahallista palkkota tai kirjoituspakkoa.

Kun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan  ja myös pahimmillaan  kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

5 syytä, miksi aikuisellakin on oltava ystäväkirja

Voi sitä päivää, jolloin ystäväkirjat poistuivat muodista ja jäivät unholaan! Suosittelen ihan kaikille ysäriperinteen henkiin herättämistä ja aikuisten ystäväkirjan hankkimista.
aikuistenystäväkirja1.JPGOlen aika yllättynyt, että minun lapsuudessani ystäväkirjat olivat selvästi pilttejä varten, vaikka enitenhän niistä irti saavat aikuiset, jos vain uskaltavat heittäytyä. Sain ensimmäisen aikuisten ystäväkirjani 20-vuotiaana. Se on jo täynnä ja sisältää niin siivotonta juttua, että kirja saa jäädä arkistojen kätköihin. Ennen aikuisversiota käytin pitkään Krisse-ystäväkirjoja, jotka olivat lapsena minusta valtavan nokkelia.

Innoistuin taannoin serkkuni kolmikymppisissä täytettävinä olleista ystäväkirjoista, joista yhden päätin hankkia itselleni. Niinpä ostin Hyvän tuulen puodista Aikuisten ystäväkirjan 14,90 eurolla. Vähän hävettää, tilasin kirjan netistä, ja sen jälkeen huomasin, että Tampereen-puoti sijaitsee muutaman sadan metrin päässä työpaikastani. No, toimitus oli nopea, ja oli ilo huomata, että Hyvän tuulen puoti suosii ekologisuutta, mikä kävi ilmi kirjan mukana tulleesta kortista. Arvostan myös sitä, että kortissa oli omistajan yhteystiedot. Tulee hyvä mieli, että voi vaikka soittaa, jos on kysyttävää.

Ystäväkirja on ehdoton hankinta aikuiselle

  1. Harvemmin ystävistä tallentaa hömppätietoa paperille
    Milloin viimeksi kysyit ystävältäsi, mikä saa hänet usein itkemään? Entä mitä hän haluaisi osata paremmin? Mitä työkaluja hän on viimeksi käyttänyt? Minusta on ihana kerätä muistoja paperille. Minähän en käytä edelleenkään elektronista kalenteria, ja ystävät saavat saman kohtelun. Paperille taltioituvat!
  2. Kirjoitetut muistot ovat nostalgisia
    On aivan ihanaa lukea vanhoja ystäväkirjoja. Muistan elävästi hetket, jolloin ne on täytetty. On naurettu sellaisille lempibiisien kirjoitusasuille kuin ”Paipai peipi” ja ”I jsut daid in you aarm toning”.  Aika monta poliisia ja opettajaa meistä piti tulla haaveammattien perusteella. Ei tullut kenestäkään, jonka vain pysty muistamaan. Ei minustakaan tullut matemaatikkoa. Into loppui yhtälöihin.
  3. Ystäväkirjat sopivat illanviettoihin
    En keksi parempaa tekemistä tyttöjen iltoihin tai ihan kaikenlaisten ihmisten iltoihin! Näen ystäväkirjan hittinä tulevissa pirskeissäni. Toivon, että ihmiset uskaltavat heittäytyä ja olla vastauksissaan tosissaan.
  4. Kirjan kysymykset paljastavat ihania yksityiskohtia
    Millainen olet exiesi mielestä? Mitä kuuntelet Spotifystä parin viinilasillisen jälkeen? Paras tähän mennessä opittu viisaus? Nämä haluan kuulla ystävistäni. Olen itse ehkä vähän neuroottinen, kuuntelen aika paljon 2000-luvun alun hömppämusiikkia ja luulen, että paras kalloon mennyt oppini on se, että asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia.
  5. Ystäväkirja herättää pohtimaan yllättävän syvällisiä
    Annoin itse kaikkeni ystäväkirjalle täyttäessäni sitä serkkuni luona. Mietin pieniä asioita paljon, ja ajatukseni herättivät pohtimaan menneisyyttä. Liekö muutamalla viinilasillisella ollut osansa, mutta koin saavani itse ihan hirveästi irti siitä, että täytin kirjaa.


Näin minä olen vastannut lapsuus- ja teiniaikojeni Krisse-ystäväkirjoihin ja aikuisille tarkoitettuun ystäväkirjaani vuosien saatossa

Kuvaile sun luonnetta kolmella sanalla: Hamsufani, eläinrakas, Touhu-fani
Paras lomabiisi ikinä: Left outside alone
Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa? Ostaisin monta hamsteria.
Kuka on sun lempijulkkis? Anastacia, koska se jaksoi tehdä musiikkia, vaikka sillä oli syöpä.
Minusta tulee isona: Toimittaja/taiteilija
Ketä ihailet ja miks? Kaikkia ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet jotakin niille itselleen tärkeää.
Mitä pelkäät? Pahoja setiä.
Maailman ihanin leffa? Skagerrak.
Mikä on sun suosikkipuheenaihe? Ihmissuhteet ja realismi.
Mikä sua suututtaa tässä maailmassa? Eläinrääkkäys ja se, että Vapaavalinnassa ei myydä kunnon hamsutavaroita.
Noloin tilanne sun elämässä? Se, kun syötin sorsia ja tipuin vaatteet päällä järveen.
Mitä mieltä olet elämästä? Siinä se menee ja nauttia kannattaa.
Kerään: Turhia papereita
Elämäni tähtihetki: Yliopistoon pääseminen 3 %:n joukossa.
Kaikki olisi hyvin, jos: Valmistuisin ja muistaisin olla onnellinen.

Tuota. Muistan kyllä hämärästi, että putosin saunarannassamme järveen. Astuin ohi reunan ja molskahdin laiturilta järveen. Sorsat pelästyivät ja katosivat. En olisi kyllä muistanut tätä ilman ystäväkirjaa.

Poimituista vastauksistani huokuu selvästi eläinrakkaus. En voi oikeasti sanoa olleeni mitenkään erityisen eläinrakas. Minulla toki oli aina yksi hamsteri kerrallaan, mutta tuskin jaksoin murehtia eläinrääkkäyksestä, vaikka se sairasta on. En myöskään muistanut, että Vapaavalinta oli joskus olemassa. Ei meidän lähellä edes ollut Vapaavalintaa, joten ihme, että jaksoin stressata asiasta.

Kaksi viimeistä kysymystä on napattu aikuisten ystäväkirjaversiosta. Kyllä minä olen valmistunut ja aika usein muistanut olla onnellinen. Ja olen toki edelleen ylpeä siitä, millaiseen joukkoon onnistuin änkemään valintakoesuorituksellani. Pahat sedät eivät enää pelota, kunhan ei ole tekemisissä niiden kanssa. Ja ihan totta on se, että siinä se elämä menee ja nauttia todellakin kannattaa.

Mitä sinä vastasit ystäväkirjoihin lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miten Maria Åkerblomista tuli saarnaaja, varas ja parkettikauppias?

Hän huusi transsissa, varasteli usein, joutui syytetyksi murhanyrityksestä, istui hourulassa, lukitsi aina jääkaappinsa ja perusti yrityksen parkettilattioiden myyntiä varten. Silti kymmenet ihmiset seurasivat häntä. Maria Åkerblomia, unisaarnaajaa.
mariaåkerblom_gustavbjörkstrandGustav Björkstrandin kirjoittama Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011) sisältää värikuvia, jotka inhimillistävät Åkerblomin ja raottavat unisaarnaajan yllä roikkuvaa mysteeriverhoa.

On oikeastaan ihme, ettei Ida Maria Åkerblomia (18981981) ole juurikaan hyödynnetty populaarikulttuurissa. Hänen värikäs ja kiero  jopa sairas elämänsä ja viinanhuuruiset viimeiset vaiheensa suorastaan vaativat tulla kerrotuiksi ja muunnetuksi fiktioksi. Ainakin Wasa Teater on tehnyt Åkerblomista näytelmän vuonna 2005, mutta valkokankaalle ruotsinkieliseen perheeseen Snappertunassa syntynyt Åkerblom pääsee vasta vuonna 2019, kun Zaida Bergrothin ohjaama Marian paratiisi saa ensi-iltansa. Maria Åkerblomia näyttelee Pihla Viitala. Siihen asti täytyy tyytyä katselemaan unisaarnaajasta tehtyä minidokumenttia (2008), joka kuuluu Ylen Rikostarinoita historiasta -sarjaan. Kirjallisuudessa Åkerblomin elämään voi tutustua lukemalla Gustav Björkstrandin kirjoittaman teoksen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011), johon tämäkin juttu pitkälti perustuu.

Paratiisin takana

Åkerblom tunnetaan erityisesti unisaarnaajana, jollaiseksi hän ryhtyi arviolta vuonna 1917 Tammisaaressa. Sängyssä kovien kouristusten armoilla liki kuoleman kielissä maannut 18-vuotias Åkerblom oli lopettanut yhtäkkiä tärisemisen, muuttunut aivan kylmäksi, avannut silmänsä ja alkanut puhua Jumalasta. Sänkykohtauksesta alkanut saarnaaminen jatkui kirkon tiloissa, ja lopulta kymmenet ihmiset ryhtyivät seuraamaan häntä. Osa heistä oli vuonna 1915 kuolleen nuoren profeetan Johan Södermanin kannattajia. Nuorena kuollut Söderman oli profetoinut itse myös sängyssä maaten ja nähnyt näkyjä Maria-nimisestä seuraajastaan. Åkerblomin toiminnan kasvaessa hän suuntasikin Helsinkiin Södermanin vanhojen ystävien luokse.

Åkerblom johdatti pieneksi lahkoksi muodostuneen seuraajajoukkonsa pian Helsingistä Kokkolaan, suopeammalle saarnamaaperälle, sillä sisällissota repi pääkaupunkia pahasti vuonna 1918. Kokkolassa alkoi tapahtua. Ensimmäinen kokous pidettiin Hakalahden rukoushuoneella, jossa hän puhui elämän katoavaisuudesta ja elämän jättämisestä Jumalan käsiin. Åkerblomin mukaan kuulijat olivat liikuttuneita, ja näin mahdollisesti olikin, sillä heti seuraavassa kokouksessa kuulijoita oli entistä enemmän. Vuodet Pohjanmaalla päättyivät ampumavälikohtaukseen ja uhkaavaan vankeustuomioon, minkä vuoksi liike joutui miettimään ankarasti tulevaisuuttaan. Nämä pohdinnat johtivat väärän valan antamiseen, jolla yritettiin estää Åkerblomin tuomio. Turhaan. Åkerblom passitettiin vankilaan varkauksista, petoksista, murhanyrityksestä ja väärän valan antamisesta.

Uskomattomia juttuja

Maria Åkerblom lienee niitä henkilöitä, jotka roikkuvat hulluuden ja nerouden rajamailla. Hänellä oli valtavasti karismaa ja kyky muodostaa uskonollinen lahko, jopa kultti. Toisaalta hän oli myös ollut hoidettavana mielisairaalassa, elänyt ajan hengen vastaista moraalitonta elämää, varastellut ja tehnyt petoksia. Hullujen saarnavuosien jälkeen hän pystyi perustamaan parketteihin keskittyneen yrityksen, joka toimi vuoteen 1978 asti. Hän ei siis voinut olla umpihullu.

Åkerblomin tarinassa keskeistä olisi kysyä, miksi hänen seuraajansa uskoivat häntä ja ennen kaikkea pitäisi saada vastaus siihen, uskoiko Åkerblom itsekään omia juttujaan. Näihin kysymyksiin tuskin enää saadaan aikalaisvastausta, mutta jotakin voi päätellä ajasta, johon Åkerblom metkuineen osui. Vuonna 1917 Venäjällä kuohui, mikä johti lopulta Suomen itsenäistymiseen. Sen jälkeen tapahtumat kotimaassa kärjistyivät sisällissodaksi. Pohjanmaa, jonne Åkerblom lopulta siirtyi, oli kenties hieman takapajuista ja jo valmiiksi uskonnollista seutua, joten saarnaaminen siellä oli helppoa. Uskottiin Åkerblomia toki Uudellamaallakin. Ehkä ihmiset kaipasivat kurjana aikana lohtua ja ihmekertomuksia, ehkä he pelkäsivät käsillä olevaa uutta maailmaa, yhteiskuntaa, joka pitäisi rakentaa uudelleen.

Teologi Aarni Voipio ja psykoanalyytikko Poul Bjerre ovat myöhemmin kuvailleet Åkerblomia hysteerikoksi, joka yritti päästä kohtauksiensa avulla tavoitteisiin, jotka muuten olisivat olleet saavuttamattomia. Hän oli kateellinen ja suuruudenhullu, ja nämä ominaisuudet ajoivat häntä kohti asettamiaan päämääriä. Vaikuttaa siis siltä, että Åkerblom oli seuraajiaan paremmin perillä ympäröivästä todellisuudesta, vaikka käsitys itsestä olikin hämärtynyt.

Uusi aika, hiipuva taika

Åkerblomin henkilömyytin rikkomisen suhteen merkittävää Björkstrandin teoksessa ovat siihen sisältyvät värikuvat. Ylen dokumentissa ja muissa Åkerblomia käsittelevissä teksteissä hänestä on yleensä nähty mustavalkoinen nuoruuskuva. Värikuvat tekevät unisaarnaajan aivan eri tavalla todeksi kuin maalaukset ja mustavalkokuvat, ja siksi tuntuukin hämmentävältä katsoa kuvia ihan tavallisesta vanhasta naisesta, joka poseeraa pyörätuolissa, istuu sairaalasängyssä tai lasten ympäröimänä huoneessa. Siis ihan tavallisesta naisesta voi puhua tosin vain, jos jättää kuvista huomioimatta kuolleet koirat, täytetyt leijonat ja leijonantaljat.

Unisaarnaajan taika alkoi murtua jo 1930-luvulla, kun Åkerblom asettui Helsinkiin kärsittyään vankeusrangaistuksensa vuonna 1933. Hän muutti Vähä-Meilahteen Villa Toivolaan, joka nykyään on usean huoneiston asunto-osakeyhtiö. Pääkaupunkiseudulla hän pyöritti omaa yritystään, joka valmisti parkettilattioita.

Huomionarvoista on se, että vaikka Åkerblom eli pitkän elämän, hänet muistetaan ensimmäisistä vuosikymmenistään, joskin hän oli varsin erityinen tapaus myös vanhetessaan palvelijoineen ja täytettyine eläimineen. Viimeiset vuotensa hän eli alkoholisoituneena, mutta pyhä Maria ei koskaan voinut itse ostaa alkoholia. Sen hoiti palvelusväki. Vanhuusvuosinaan hän piti myös suuria juhlia, joista muistetaan myös lukittu jääkaappi. Siihen vain Åkerblomilla oli pääsy.

Åkerblom menehtyi vuonna 1981. Kontrasti hullujen 1900-luvun alkuvuosikymmenten ja 1980-luvun rauhallisten aikojen välillä on suuri. On kiehtovaa ajatella, kuinka paljon arvoituksia ja vastauksia omituisiin tapahtumiin Åkerblom onnistui kuljettamaan viimeisiin elinvuosiinsa  aikaan, jonka vielä tänä päivänä useat muistavat. Hän onnistui elämään niin pitkään, että näki lapsuuden köyhässä mäkitupalaisperheessä, kolme sotaa ja yhteiskunnan muuttumisen hyvinvointivaltioksi. Hän istui olohuoneessaan eläinten keskellä ja sairaalassa kukkien ympäröimänä. Todisteena hänestä on valokuvia, lehtikirjoituksia, kirjeitä, tuomiopöytäkirjoja, tarinoita ja huhuja.

Eikä kukaan silti tiedä ihan tarkkaan, kuka Maria Åkerblom oli.

Juttu perustuu Gustav Björkstrandin teokseen Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs (Schildts 2011).

Miksi sinun mielestäsi ihmiset ryhtyivät seuraamaan Åkerblomia? Oliko hän viekas huijari vai oikeasti mielisairas?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta on raskas luento leipätyöstä ja lapsuudesta

Kauhukirjoistaan tunnetun Stephen Kingin (s. 1947) elämäkerrallinen työstä kertova teos Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018) palvelee parhaiten kirjailijan fanikuntaa, ei kirjailijaksi aikovia.
DSC_0112
Stephen Kingin kirjoitusopus on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2000 nimellä On Writing – A memoir of the Craft, mutta kirjan suomennos on sylkäisty painokoneesta ulos liki 20 vuotta myöhemmin Tammen kustantamana vuonna 2018. Parissakymmenessä vuodessa ehtii tapahtua, ja se näkyy myös kirjassa, sillä nykyajan työkulttuuriin kirjalla ei ole oikein kosketuspintaa. Digitaalinen ja sosiaalinen media ovat olleet kirjan kirjoitushetkellä jotakin kaukaista, sellaista, mitä ei voisi kuvitella edes olevan olemassa. Kirjoittamisesta-teosta lukiessa täytyykin unohtaa se, ettei kyse ole oikeastaan käytännön oppaasta, vaan muistelmista, joita myydään kirjailijan elämäntyön raottamisen kustannuksella.

King aloittaa muistelmansa loogisesti lapsuudestaan. Freudilaiseen tapaan hän puhuu paljon siitä, miten lapsuus on vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuuskortin esiin kaivaminen on helppo mutta tylsä aloitus. Koska King on kiistatta loistava kirjoittaja, lapsuusmuistoja on itse asiassa yllättävän miellyttävää lukea, sillä kirjailija kuljettaa lukijaa yksityiskohtaisesti niin 1950-luvun Yhdysvalloissa kuin 1990-luvun kirjailijapiireissä. Jopa aamumunakkaiden paistaminen on taltioitu teokseen.

On itse asiassa aika huvittavaa, että Kingin teos on ylipäätään suomennettu, jos ajattelee kirjan alkuperäistä tarkoitusta. King puhuu heti alussa siitä, kuinka kyse on kielestä. Kielestä, jota kukaan ei koskaan ajattele. Kuinka ihastuttava huomio! Mutta samalla tosin on rikos kääntää toiselle kielelle kirjoittamisesta kirjoitettu kirja, joka ihannoi kieltä. Vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava tahansa, kärsii kielen alkuperäinen merkitys käännösmankelissa. Tästä syystä Kingin muistelmat ovat myös aavistuksen raskasta luettavaa, sillä menneisyyttä ja käytännön vinkkejä yhdistävä teos sortuu ainakin vieraalle kielelle käännettynä selostamiseen. Sepustuksen rikkovat runot, joita on ripoteltu tekstin sekaan. Vaikka ne ovat Kingille tärkeitä, ei niiden arvo ole merkityksellinen lukijalle.

Kirjoittamisesta  Muistelmia leipätyöstä -teoksen voi ajatella eräänlaisena kirjailijan testamenttinä lukijoille, kertomuksena siitä, mitä kaikkien keksittyjen kauhujen takana on. Se ei kuitenkaan ole soihtu ammattikuntaan aikoville, mikä johtuu tietysti nykyaikana jo siitä, että teoksen opillinen arvo on vanhentunut, mutta ennen kaikkea ongelma on se, että Stephen Kingin muistelmat ovat kirjailijan historiaa, yksi kertomus siitä, kuinka tietynlaiseksi kirjailijaksi voi tulla. Tai lähinnä päätyä. King-keskeisyys uppoaakin oletettavasti erityisesti kirjailijan faneihin.

Niin kuin aina, minuun vetoaa kuitenkin se tosiasia, että joku on oikeasti tehnyt kaunokirjallisuudesta ammatin. Aikana, joka ihailee faktaa ja kovia uutisia. Stephen King toteaa jo alkusanoissaan ”kirjoittamisen olevan inhimillistä, mutta toimittamisen jumalallista”. Minä ajattelen ihan päin vastoin. Siksi kai haluan tulla kirjailijaksi.

Mikä on paras kirjoitusopas, jonka olet koskaan lukenut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa