Yritykselle juhlakirja 1/3 – ehdotuksesta suunnitelmaksi

Kolmiosaisessa juttusarjassa kerron siitä, millaista on tehdä yritykselle juhlakirja. Kun sopimus on syntynyt, on aika siirtää teos tarjouspyynnöstä suunnitelmaksi.
DSC_0059Perusraadannan lomassa unohdan monesti, että teen tosiaan yrityksille tilauksesta juhlakirjoja. Jotkut puhuvat myös historiikeistä, mutta se kuulostaa aika kankealta – pölyiseltä ja kuivalta jorinalta. Minun kirjani ovat värikkäitä, raikkaita ja elävästi kirjoitettuja, joten kutsun niitä juhlakirjoiksi. Niitä ne nimenomaan ovat, sillä tarkoitushan on juhlistaa yrityksen hienoa taivalta!

Tähän mennessä olen saanut kaikki keikkani sanan kiiriessä. En suhteilla, vaan hyvän kellon kalkattaessa kauas. Olen siis tehnyt jotakin oikein, vaikka välillä pelkään, että luova urani on murskana eikä minusta ole mihinkään. Pitäisi ehtiä ja saavuttaa niin paljon, minkä vuoksi tuntuu siltä, ettei itse tuotettu kirjakaan ole mitään. Tarkemmin, kun ajattelee, se on aika paljon. Se on yksi ISBN-numerolla varustettu tekele lisää kirjastojen kokoelmiin, ja kaiken lisäksi se kantaa nimeäni.

Pitkä taival alkaa pölyisistä mapeista

Suunnitteleminen ei koskaan ole tuottanut minulle tuskaa, sillä aika usein olen täynnä ideoita. Moni hyväksi havaittu idea toimii useissa juhlakirjoissa, joten ajattelen asiakkaan valitsevan mieleisensä osat, joista kirja lopulta koostuu. Pääsääntöisesti kirjat jakautuvat kahteen osioon: tarinallisiin historiaosuuksiin ja henkilökuviin. Silloin muodostuu mukava tasapaino yleisen kerronnan ja haastateltavien äänen välille.

Valtava osa suunnittelutyötä on materiaalien läpikäyminen. Yksi satasivuinen juhlakirja nielee sisäänsä kymmeniä mappeja, raportteja ja skannattuja kuvia. Nämä eivät ainoastaan ole historiaosuuksien perusta, vaan myös taustamateriaaleja henkilöjuttuihin. Aikaa vie olennaisten papereiden löytäminen ja myös mahdollisten vanhojen vuosikatsausten lukeminen ja referointi.

Suunnittelemiseen kuuluu myös haastattelurunkojen laatiminen. Pidän vapaasta keskustelusta enemmän kuin kysymystulituksesta, mutta kun on käytävä läpi muutamassa tunnissa yhden ihmisen tai ryhmän kanssa usean vuosikymmenen tarinat, on hyvä valmistautua antamalla poikkeuksellisesti kysymykset etukäteen. Ne eivät ole ehdoton punainen lanka, vaan enemminkin muistojen ja ajatusten herättäjä haastateltavalle.

Oleellista ja yksinäistä puuhaa on ajatustyö, jota on vaikea laskuttaa, sillä välillä se on käynnissä minulla ympäri vuorokauden, ja yleensä parhaimmat ideat syntyvät silloin, kun sitä vähiten odottaa. Pidän enemmän paperisista muistiinpanovälineistä, mutta nykyään kännykkäni muistio pullistelee, sillä naputtelen pikavauhtia sinne talteen kaupungilla tai pyörän selässä syntyneet ideat. Mielikuvissani olen kuitenkin söpösti muistikirjaan ajatuksiaan raaputteleva runotyttö, vaikka todellisuudessa minulla on aika huono käsiala, josta tuskin saa selvää.

Lasken suunnitteluvaiheeseen myös kulujen arvioinnin ja dokumentoinnin sekä yhteydenpidon. Mietin, mitä ohjelmia joudun ostamaan ja milloin, ja hankin matkalippuja ja tallennan niitä tulevia matkalaskuja varten. Kun historiaosuudet ja haastattelut valmistuvat, alkaa pyöriä tiivis yhteydenpito asiakkaan ja yhteistyökumppaneiden kera, kun juttuja muokataan ja lähetetään hyväksytettäviksi. Kaikista kovimmillaan vauhti on sitten, kun projektiin hyppää myös kirjapaino, jonka toiveita ja teknisiä vaatimuksia on noudatettava.

Vaikka juhlakirja on monta kuukautta kasa pölyisiä mappeja ja nallekarhun kuvalla koristeltuun vihkoon raapustettuja ideoita, tuntuu silti siltä, että olen ainakin melkein oikea kirjailija. Paras palkinto häämöttää aina lopussa, mutta siitä lisää seuraavissa osissa.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä juhlakirjan tekemisestä heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juonivalintoja – osallistu kirjaani!

Ilman hyvää käsikirjoitusta kirjasta tulee repaleinen sekamelska. Tein itse suurpiirteisen käsikirjoituksen heti alussa, mutta huomasin, ettei se riitä ja tästä syystä eteneminen on ollut hidasta. Palaan siis koko projektin juurille ja laitan käsikirjoituksen kuntoon, mutta sitä ennen kuulisin mielelläni mielipiteitänne suunnittelemistani juoniratkaisuista.
DSC_0734On ollut vaikea hyväksyä se, ettei jaloista ajatuksista ja kiehtovasta ilmaisutavasta huolimatta kirja valmistu itsekseen. Oikeastaanhan kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin haaveilua, ja todennäköisesti parhaan palkinnon saa sitten, kun teos joskus alkaa elää omaa elämäänsä.

En luonnollisestikaan halua kertoa liikaa käsikirjoituksestani enkä myöskään kaipaa valmiita ratkaisuja, mutta olen erityisen kiinnostunut muiden kirjoittajien ja lukijoiden mielipiteistä siitä, miten mielekäs käsikirjoitus etenee. Mikä veisi juuri sinut mukanaan?

Valistusteosta ei kannata odottaa, vaikka kirjan kantavat teemat ovat köyhyys, katkeruus, elämän ratkaisuiden harmaan sävyt ja varallisuuserot vanhemmuuden ja parisuhteen ohessa. Käsikirjoitukseni on kaunis kuvaus siitä, miten raha vaikuttaa ihan tavalliseen ihmiseen ilman äkkirikastumista tai rutiköyhyyttä ja mitä tapahtuu, kun kaksi kulkee samaa polkua, mutta päinvastaisiin suuntiin.

1. Kertojat

Montako kertojaa? Onko kaksi minäkertojaa liian turvallinen ratkaisu? Pitäisikö toista hahmoa tarkastella etäältä? Mitä nämä valinnat viestivät?

Minä- vai kaikkitietävä kertoja? Tekeekö ulkopuolinen kertoja tarinasta onton? Jos käytössä on kaksi minäkertojaa, kuinka tarkkaan ilmaisua ja kieltä täytyy hioa, jotta luvuissa kuuluu varmasti kaksi eri ääntä?

2. Luvut

Lyhyitä vai pitkiä lukuja? Lyhyiden lukujen kirjoittaminen tuntuu hassulta, mutta toisaalta se tuo mukavasti lukurytmiä ja tarjoaa sopivia hengähdystaukoja, mikä sopii kiireiselle lukijalle.

Entä pitäisikö luvut nimetä vai ainoastaan numeroida?

3. Kuoleman merkitys

Kuolema vai pelastus? En ole vielä päättänyt kenenkään päiviä, mutta se on suunnitelmissa. Pitäisikö sittenkin säästää henki?

Murha vai vahinko? Jos kuolema käy vierailemassa, olisiko sen parempi olla vahinko vai suunnitelmallinen teko?

Voiko kirjassa tapahtua murha ilman, että kyseessä on dekkari? Mitä jos se on vain osa elämää, osa käsittämätöntä tapahtumakulkua? Voiko joskus käydä niin, ettei ole ihan varma, mitä edes tapahtui?

4. Kaiken loppu

Onnellinen, haikea vai surkea loppu? Olen ehdottomasti haikeiden loppujen kannalla. Sellaisen lopun, joka hyväksyy tapahtuneen, muttei ratsasta auringonlaskuun, vaan ehkäpä syksyn lehtien täyttämille kaduille silloin, kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin.

Minkälaisia ajatuksia heräsi? Kannattaako kirjajutuista puhua ääneen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjailijaksi kilpailulla vai kovalla työllä?

Olisi ihanaa ajatella, että kova työ kantaa aina hedelmää. Siihen, että esikoisteos näkee päivänvalon, tarvitsee kuitenkin naputusinnon ja hyvän idean lisäksi myös onnenkantamoisen ja oikean ajankohdan. Tuleeko työn hedelmästä arvostetumpi, jos sen takana on rankkaa työntekoa ohituskaistalta hankitun onnenpotkun sijaan?
DSC_0523Olin aivan varma, että yhteiskuntamme moderniin köyhyyteen, keskituloisuuteen ja niiden vaikutukseen ihmissuhteissa pureutuva proosakäsikirjoitukseni valmistuisi maaliskuun loppuun mennessä. Oli näet eräs kilpailu, johon teos olisi sopinut täydellisesti, mutta päätin antaa kirjoittamiselle vielä aikaa – ehkä kesällä olen viisaampi ja työteliäämpi.

Kilpailuun osallistuminen olisi kannattanut, sillä deadlinen noudattaminen olisi edesauttanut teoksen valmistumista. En tiedä, minkälainen uhkasakko minulle olisi pitänyt määrätä, jotta olisin kirjoittanut kuin hullu. Pysähtymättä, väsymättä ja katsoen vasta jälkikäteen, mitä sain aikaan.

En ihme kyllä ajatellut hetkeäkään kilpailun voittamista, vaan sitä, kuinka tärkeää on se, että tarinani tulee kuulluksi. Nyt, kun olen luovuttanut aikataulullisista syistä, olen pohtinut enemmän voittamista ja kilpailujen merkitystä.

Tuleeko teoksesta arvostetumpi, jos se raivaa itse tiensä kauppojen hyllyille läpi kustannusyhtiöiden? Onko kirjoituskilpailuihin osallistuminen ohituskaistan väärinkäyttöä? Mitä kirjan oikeuksille tapahtuu kilpailun jälkeen? Voiko kilpailuun osallistumalla ylipäätään saavuttaa muuta kuin rahallisen pikavoiton tai pölyttymään jäävän diplomin?

Suurin ongelma kilpailuissa on uskottavuuskato. Vaikka kirjoituskilpailuja ei voi täysin verrata musiikkiohjelmien laulumittelöihin, koskee niitä sama epätoivon kierre. On pakko osallistua, jos ei muuten ole saanut huomiota, mutta samalla täytyy pelätä, että suosio on hetken huumaa, joka ei johda oikein mihinkään – pahimmillaan vain hiljaa kirjaston takahyllylle jäävään kilpailuantologiaan. Kilpailun idea on voittaminen, ei välttämättä pitkäkestoinen ura.

Teosta ei pidä kirjoittaa kilpailua varten, mutta kilpailu itsessään ei tietenkään tarkoita heikkoa suoritusta. Uskon, että oikea onnenpotku tärähtää silloin, kun sitä vähiten odottaa. Silloin, kun on jo heittänyt toivonsa. Ehkä olen vähän taikauskoinen ja uskon liikaa siihen, että työ kantaa hedelmää vasta, kun se on tehnyt kunnolla kipeää. Siksi kilpailuun osallistuminen tuntuu jopa mestariteoksen hukkaan heittämiseltä, vaikka pitäisi nähdä jokaisen väylän päässä valoa.

Haluaisin silti kaikkein eniten kirjoittaa teoksen, jonka luominen on sattunut. Sillä tavalla sopivasti ja ansaitusti ilman pikavoittokuponkeja.

Arvostatko kirjaa tai muuta kulttuurituotetta enemmän, jos sen taustalla on se kuuluisa pitkä ja kivinen tie?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tarinat, jotka johtivat Kolme-käsikirjoitukseen

Huomenna alkaa virallinen kirjoittamiskuukauteni, sillä Kolme-käsikirjoitukseni täytyy olla valmis maaliskuun loppuun mennessä. Ei siksi, että sillä olisi kustannussopimus, vaan siksi, että sillä nimenomaan sen jälkeen olisi sellainen. Siksi, että minun suurimmasta unelmastani tulisi vihdoin totta. Unelman takana on kuitenkin monta tuhruista, kertomisen arvoista tarinaa.
DSC_0256Ajatellessani historiaani kirjoittajana huomasin viehättyneeni lapsesta asti tietyistä teemoista. Olen aivan ehdottomasti eniten kirjoittanut pöytälaatikkonovelleja kadonneista ja löydetyistä, kiusaamisesta, uusioperheistä ja kuolemasta.

Minua on aina kiehtonut se, että joku katoaa ja se, mitä tapahtuu, kun kadonnut tulee takaisin. Siksi kirjoitin omituisia tarinoita, joissa kadonnut tytär vain palaa takaisin jostakin, kävelee takapihalle metsästä oltuaan vuosia poissa. Metsän salaisuudet ovat aina kiinnostaneet minua kenties siksi, että pelkään pimeää ja siksi useimmiten metsiä. Niiden syvyyttä ja varjoja, koskemattomuutta ja kokoa.

Koska en kuitenkaan innostu fantasiasta, metsätyttötarinat jäivät ensimmäisinä unholaan. Sen jälkeen keskitin energiani kiusaamisesta ja kuolemasta kirjoittamiseen. Yleensä näissä tarinoissa esiintyi myös uusioperheteema. Erilaiset perhemuodot ovat aina kiinnostaneet minua, ja uusioperheestä kertovat tarinat tarjosivat kuin itsestään tilaisuuden sosiaalisten jännitteiden luomiselle. Yleensä lopputulos käsitteli kiusatuksi joutumista ja mahdollisesti jopa kuolemaa.

Olen vasta viime vuosina – oikeastaan viime aikoina – alkanut päästä eroon lujassa olevista ajatuksistani siitä, millainen on hyvä teksti tai mitä hahmoja, tapahtumia tai miljöitä teoksessa pitäisi olla. Kaikkien kirjoitusteni pääosassa on ollut aina tyttö tai nainen, mutta voisi olla ihan virkistävää hypätä miehen saappaisiin. Tapahtumapaikkana on ollut aina Tampere, vaikken koe tarpeelliseksi esimerkiksi tekeillä olevassa käsikirjoituksessani tuoda sitä esiin. Tarkkasilmäinen lukija bongaa kyllä tutut kulmat. Ehkä jopa meidän kotirapun.

Viimeisin tarinavaiheeni ennen siirtymistä nykyiseen proosamaailmaan liittyy nunniin. Minua kiinnostaa todella paljon pidättäytyminen – mistä tahansa. Tabut, säännöt ja koko elämää hallitsevat ohjenuorat ja ennen kaikkea se, miten se vaikuttaa ihmiseen. En kuitenkaan saanut otetta luostarimaailmasta, joten nunna-abbedissasekoilut jäivät taakse ja päätin keskittyä ihan tavallisiin Prismassa kävijöihin.

Kun olin sulkenut loputkin tarinoideni nunnat luostariin, luovuin myös rikos- ja kuolemakeskeisyydestä, sillä en ole dekkaristi. Olen yhä enemmän alkanut kyseenalaistaa murhatarinoiden tarpeellisuuden, vaikka ymmärrän niiden viihdearvon ja vieläpä nautin itse niiden lukemisesta paljon.

Minä en kuitenkaan halua mässäillä kuolemalla, vaan olen kiinnostunut siitä, miten se muuttaa ihmisen elämän. Siksi käsikirjoituksessani on kuolema läsnä, sillä haluan purkaa sanoiksi ajatukseni siitä, mitä kuolemasta voi seurata niille, jotka maanpinnalle tallustamaan jäävät. Kuolema on tragedia lähes aina ja siitä voi seurata odottamattomia asioita. Eikä pelkästään huonoja.

Vaikka olen kirjoittanut avoimesti proosateoksen työstöstä en kai koskaan ole kunnolla kertonut, mistä kirjoitan. Kaikkea en kerro nytkään, mutta enemmän kuin ennen, sillä se liittyy oleellisesti siihen, mikä minua nyt kiinnostaa. Teokseni keskeisin teema on raha ja sen vaikutukset ihmisiin. Ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän suhteisiinsa. Mitä tapahtuu, kun rahaa ei ole tai sitä yhtäkkiä on enemmän kuin uskalsi kuvitella? Mistään ryysyistä rikkauksiin -monologista tai lottovoittotarinasta ei ole kyse. Rahan lisäksi teos käsittelee perhesuhteita ja uraa. Ja sitä, kun kuolema muuttaa ihan kaiken. Vai muuttaako, jos ihminen on jo ollut kaikille kuollut?

Kolme on vain käsikirjoitukseni nimi, sillä haluan teokselleni pitkän lausenimen. Vähän sellaisen kuin Sisko Savonlahden esikoisteoksella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) tai Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000). Vaihtoehtoisesti olisi myös mahtavaa, jos keksisin yhden, ensinäkemältä aiheeseen täysin liittymättömän sanan, joka kuvaa kuitenkin koko teosta ja josta saisi mieleenpainuvan nimen. Sopisiko Tiskiharja tai Otsalamppu?

Mitkä ovat sinulle ominaisia teemoja? Entä mistä mielelläsi luet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Rikoskirjojen kermaa: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta

Miika Viljakaisen ja Lauri Silvanderin Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta (Gummerus 2018) kokoaa hämmästyttävän napakasti yhteen nimensä mukaan suomalaisia rikoksia seitsemältä vuosikymmeneltä. Kaikki tapaukset eivät ole henkirikoksia, vaikka pääpaino teoksessa kallistuu niihin.
helvetinkoneHelvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on tosidekkari, jonka käsitettä alun perin on kirjan mukaan käyttänyt rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen teoksessaan Messukylän veriteko (Gummerus 2015). Tosidekkari viittaa siihen, että kirja on samaan aikaan sekä tietokirja että rikosnovellikokoelma – miten lukija haluaa sen ajatella. Itse ajattelen genren teokset kokoelmina jännittäviä tarinoita, jotka ovat vielä kauhistuttavampia siksi, että ne ovat totta.

Silvander ja Viljakainen ovat perustellusti päätyneet rajaamaan teoksen käsittelemän rikoshistorian Suomen tasavallan ensimmäisestä kokonaisesta vuosikymmenestä 1920-luvusta 1980-luvun loppuun. Teos päättyy vuosikymmeneen, jolla toimittajat itse ovat syntyneet ja jolla tapahtui ensimmäinen heidän muistamansa rikos: Jammu-sedän tapaus.

Kirjaa rytmittävät vuosikymmenosioiden väliin ujutetut kuvaukset alkavasta ajanjaksosta. Ne johdattavat lukijan ajan henkeen, muistuttavat yhteiskunnan yleisestä tilasta ja pohjustavat siten vuosikymmenen rikollisuuden syitä ja seurauksia.

Kun ottaa huomioon, että koko kirjassa on lähteineen 249 sivua, voi vain ihmetellä, miten siihen on mahdutettu viisikymmentä rikostarinaa. Ensi vilkaisulla näyttääkin siltä, että kirja olisi vain kevyt läpijuoksu aivan liian monesta rikosjutusta, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että rikosjutut on sullottu tiiviiseen pakettiin sisällöstä karsimatta. Kun ei turhia lavertele, ei tarvitse ylimääräisiä sivuja. Napakka ote ei onneksi näy tarinallisuuden heikentymisenä, sillä tiiviistä ilmaisusta huolimatta tapaukset esitetään pienoisnovelleina, vaikka ne ovatkin tosipohjaisia selostuksia, jotka perustuvat todellisiin lähteisiin eivätkä sisällä mielikuvitusta.

Teoksen ehdoton ansio on se, että kirjan tapauksissa puhutaan henkilöistä heidän oikeilla nimillään. Televisiossa pyörivässä Arman ja Suomen rikosmysteerit -sarjassa henkilöistä harvoin puhutaan todellisilla nimillä, mitä perustellaan yksityisyydensuojalla. Tämä saattaa kuitenkin aiheuttaa sekaannuksia ja vaikeuttaa tapauksesta selvää ottamista. Tuomittujen nimien kertomatta jättämiselle ei myöskään yleensä ole perusteita, jos annettu rangaistus on yli kaksi vuotta vankeutta. Viljakainen ja Silvander ovat toimittajia, ja se näkyy hyvällä tavalla myös kirjassa, sillä teos luottaa raportointiin, selkeään kieleen ja journalistisiin käytäntöihin.

Helvetinkone kuulostaa tuhoa kylvävältä hirmuvehkeeltä ja lienee siksi päätynyt kirjan nimikkorikokseksi, mutta oikeasti helvetinkone ei ole edes kirjan kiehtovin tai raain juttu. Raakuutta ei myöskään voi pitää rikoskirjojen kiehtovuuden mittarina, sillä mielenkiintoisempaa on syventyä siihen, minkälaista pahuutta ihminen voi saada aikaan ilman tuliaseita.

Kirjan parhainta antia ovat tapaukset, jotka ovat painuneet unholaan tai josta kokeneempikaan rikosharrastaja ei ole kuullut. En väitä itse olevani kovan luokan kaivelija, mutta olen silti yllättynyt, että Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta kätkee sisäänsä monta tarinaa, joista en ollut kuullutkaan, kuten esimerkiksi teoksen mielenkiintoisin tapaus majurin kadonneesta vaimosta, josta aikanaan kuoriutui melkoinen myrkyttäjä. Erinomaisia keskustelunavauksia ovat myös tällä hetkellä erityisen ajankohtaiseksi nousseet seksuaalirikokset ja niiden lisäksi Suomen ensimmäiset koulusurmat 1980-luvulta.

Todellisuuspohja tekee teoksesta sekä kiehtovan että surullisen. Kiehtovan siksi, että kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin lukisi samanaikaisesti sekä rikosraporttia että dekkaria. Samasta syystä kirja on myös surullinen, sillä kaikki, mitä sivuille on painettu, on totta. Ihminen pystyy uskomattomiin tempauksiin ja hirvittävään julmuuteen. Yleisvire ei kuitenkaan vajoa synkkyyteen, sillä tarinoiden lopussa kerrotaan tuomion lisäksi se, mitä tekijälle tapahtui sen jälkeen. Tulevaisuus harvemmin näyttää erityisen valoisalta vankeuden jälkeen, mutta lukijalle yhteenveto tuo tunteen siitä, että elämä jatkuu – siis vain joidenkin elämä jatkuu, eli sanotaan mieluummin niin, että maapallo jatkaa kulkuaan, tapahtuipa mitä tahansa.

Rikoskirjoja lukiessa on hyvä kyseenalaistaa se, miksi niitä tehdään ja mihin niitä tarvitaan. Olen sitä mieltä, että rikoksista pitää pystyä puhumaan avoimesti ja niistä pitää tiedottaa asianmukaisesti. Kun tehdään aiheesta kirja, on kuitenkin hyvä välttää turhaa mässäilyä, vaikken toisaalta ole varma, johtaisiko sellainen johonkin erityisen pahaan. Pidän tärkeänä sitä, että rikoskirjoja tehdään, sillä ne taltioivat arvokasta tietoa yhteiskunnasta ja sen historiasta ja muistuttavat liian aikaisin päättyneistä kohtaloista. Ei saa unohtaa eikä toistaa jo tehtyjä virheitä ja hirmutekoja.

Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta on yksinkertaisesti erinomainen rikoskirja, joka sopii niin tositarinoiden ystäville kuin dekkariharrastajille.

Kiehtovatko rikostarinat sinua? Ovatko rikoskirjat mielestäsi tarpeellisia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mitä kuuluu kirjalleni?

Ehkä olet jo huomannut, ettei proosateostani näkynyt kirjakauppojen mainoksissa tai pärstääni kustantamoiden lehdissä. Se johtuu siitä, että lopetin kirjoittamisen kesällä. Mitä ihmettä tapahtui? Mitä tapahtuu seuraavaksi?
dsc_0024Ajoin karille, kun kirjoittamisen jatkaminen alkoi yhtäkkiä tuntua vaikealta. Olin juuttunut yhteen lukuun, joka ei enää inspiroinutkaan minua, vaikka tiesin, että käsikirjoituksesta osa on puurtamista, osa sisimmästä tulevaa suurta taidetta – näin juhlallisesti sanottuna. Tuntui siltä, että minussa on tulppa, jota en saa nykäistyä paikoiltaan. Vesi jäi veneeseen, ja minä hukuin.

Tiesin, etten ole koskaan luonut näin hyvää proosaa, joten olisi sääli jättää se kesken, kun onnistumisen mahdollisuudet ovat todelliset. Sitten iski entistä suurempi pakokauhu. Käsikirjoituksen alkuosa on oikein mainio, ja minua alkoi pelottaa, etten pysty enää yhtä hyvään. Että olen kirjoittanut sen mielenhäiriössä tai vahingossa kauniisti ja intohimoisesti.

Täytyy ajatella, että kaiken voi korjata jälkikäteen. Lähes kaiken, ainakin yhden Word-tiedoston sisällön. Pitäisi antaa mennä. Mutta miten oikeastaan voi antaa vain mennä? En usko ihan siihenkään, että kirjoittaa pari sataa sivua kuraa ja ihmettelee sen jälkeen kädet mudassa, mitä tuli tehtyä. En myöskään ole tekstihinkkaaja kirjoitustyön aikana, mutta jälkikäteen rakastan miettiä sanojen paikkoja ja terävöittää kielikuvia, joista kaikista villeimmistä yritän päästä edelleen eroon.

En voi sanoa, että elämäni olisi valtavan kiireistä, mutta on minullakin rajallinen määrä vapaa-aikaa, ja pidän tärkeänä sitä, että voi myös levätä ja olla, olla vain. Kirjoittaminen on rentouttavaa, mutta jos sitä tekee tavoitteellisesti, on se verrattavissa työhön. Pitäisi tehdä ne ihan oikeat palkkatyöt, täyttää uudenvuodenlupaukset lenkkeilemällä, ottaa joskus päiväunet ja jutella talouden toisen asukkaan kanssa. Käydä kaupassa ja tehdä terveyssmoothieita. Täytynee siis ottaa käyttöön vanha kunnon aikataulu, jotta kirjoittamiselle on oikeasti aikaa, vaikka ihan periaatteesta vihaan aikatauluja. Minulla on nyt myös deadline ja muutama viikko aikaa. Toimin parhaiten paineen alla.

En koe olevani ujo, mutta luulen olevani vaatimaton. Minua ei haittaa, vaikka koko maailma lukisi käsikirjoitukseni, mutta ajattelen toisinaan, ettei sitä voi lähettää mihinkään. Miksi ei voisi? Kestän kyllä mahdollisen torjutuksi tulemisen, ja minähän nimenomaan haluan, että mahdollisimman moni lukisi käsikirjoitukseni. Täytyy siis selvittää, mitä kustantamoja lähestyn, milloin ja miten. Olen kuullut, että sähköposti voisi olla hyvä tapa.

On varauduttava siihen, ettei teostani koskaan julkaista. Mitä sitten? Mitä sitten tapahtuu? Harmittaa varmasti. Otan opikseni. Teen paremmin. Tai julkaisen itsepintaisesti omakustanteen ja painatan sitä muutaman kappaleen. Tiedän, että olen tyytyväinen silti, ainakin vähän.

Jutun kuvituksena on aito näppäimistöni, joka on vähän rasvainen ja täynnä likaa. Puhdistan sen kyllä, mutta ensiksi kirjoitan seuraavan luvun loppuun. Kirjoitan koko teoksen loppuun.

Oletko kirjoittanut kirjan? Vinkkejä saa antaa!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Vedätys, josta tuli koko elämän kokoinen

Kari Hotakaisen samannimiseen romaaniin perustuva Ihmisen osa (2018) näyttää, kuinka huijari voi pitää kulissit pystyssä, miten hukkuva tarttuu oljenkorteen ja niin kuin aina – kuinka asiat lopulta järjestyvät.
ihmisenosa2_photo_kuokkasenkuvaamo___bufo2018Kuva: Hannu-Pekka Björkman elokuvassa Ihmisen osa. Kuokkasen kuvaamo / Bufo 2018.

Juha Lehtolan ohjaama Ihmisen osa alkaa, kun Malmikunnaan toisistaan erkaantuneet perheenjäsenet joutuvat väistämättä yhteen maalta tulevien vanhempien Salmen (Leena Uotila) ja Paavon (Asko Sarkola) saapuessa kaupunkiin. Pitäähän lapsia nähdä, kun ne kerta on tehty.

Kaupungissa Salmea ja Paavoa odottavat kaiken menettänyt, mestarihuijari Pekka (Hannu-Pekka Björkman), lapsestaan vieraantunut uraohjus Helena (Ria Kataja), hänen aikuista kaipaava, tarkkanäköinen tyttärensä Sini (Della McLoud) ja Malmikunnasten oma kuopus Maija (Armi Toivanen), joka vanhempiensa järkytykseksi seurustelee tumman naisen Bikan (Nicole Stiles) kanssa. Kymmenien valheiden takaa paljastuu lopulta yhdessä naurava perhe, mutta sitä ennen täytyy kohdata tragedia, jonka aiheuttaa menestynyt moottoriturpahuijari Kimmo Hienlahti (Kari Hietalahti).

Ihmisen osaa luonnehditaan draamakomediaksi, mutta mistään huvittelusta ei ole kyse, sillä elokuvan huumori rakentuu pitkälti yksittäisten kommellusten ja pienten yksityiskohtien varaan. Eniten irti elokuvasta saa arjen komiikasta nauttiva ja ihmiselon tragikoomisuudesta nauttiva – sellainen, jota naurattavat absurdit tilanteet hautajaisissa ja käsittämättömän kohtaamiset. Kun näkee Björkmanin alastomana kukkona syvässä hiljaisuudessa, voi punnita oman huumorinsa laadun.

Elokuva yrittää naurattaa myös tukeutumalla junttiuteen, johon elokuvassa kuuluu erilaisuuden kummastelu, kun Salme ja Paavo ihmettelevät naisparia ja tummaihoisia ihmisiä. Se tuntuu vähän kummalliselta, sillä heitot ovat pöhköydessään ja yksinkertaisuudessaan nykykontekstissa huvittavia ja jopa vähän väkisin väännettyjä, jo useasti kuultuja. Täytyy tosin muistaa, että vuonna 2009, kun alkuperäinen kirja julkaistiin, teemat olivat tuoreita ja puhuttelevia.

Kauan sitten menestyksekkään yrityksen toimitusjohtajana työskennellyt Pekka on onnistunut luomaan ympärillensä täydellisen kulissin, vaikka syö jauhoja suoraan pussista ja nukkuu rakennustyömaalla. Hän ruokailee luvatta buffeteissa ja tuntemattomien hautajaisissa ja puijaa rahaa rukoilevilta. Ihmisen osa ei kuitenkaan moralisoi tai sen enempää jumaloi huijaamista, vaan näyttää, mitä tapahtuu, kun kivi lähtee vierimään alas sellaista rinnettä, ettei murikkaa saa mitenkään pysähdyksiin. Samalla se osoittaa, että apua kannattaa pyytää silloin, kun ensimmäisen Domino-palikan voi nostaa vielä pystyyn. Parhaiten oman tilanteensa näkee yleensä ulkopuolelta, ja siksi työkseen latteuksia ja muunneltua totuutta puhuva Kimmo Hienlahti saa Pekan havahtumaan valheelliseen elämäänsä.

Ihmisen osa päättyy lohdulliseen loppuratkaisuun, muttei silti tule väittäneeksi, että asiat järjestyisivät itsestään. Ensimmäinen askel on tilanteen hyväksyminen ja toinen avun pyytäminen. Vaikka elokuvan vire on positiivinen ja toiveikas, muistuttaa se katsojaa siitä, että ne, jotka menettävät paljon, menettävät yleensä kaiken. Ihmisen osa ei kuitenkaan välttämättä ole tyytyminen kohtaloon, vaan ryhtyminen loputtomaan taisteluun. Sitä kutsutaan usein elämäksi.

21.12.2018 ensi-iltansa saanut Ihmisen osa pyörii elokuvateattereissa parhaillaan.

Pidätkö hitaista elokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Lapsuuteni kirjasuosikit muurahaisista kaunottariin

Teiniaikojeni kirjamuistelot saivat lämpimän vastaanoton, joten palaan hyvillä mielin lapsuuteeni, jolloin luin kirjoja ja minulle luettiin niitä vähintään yhtä paljon kuin myöhemmin kasvaessani ja lukuharrastukseni kehittyessä.
DSC_0209.JPGOlen oikein malliesimerkki 90-luvun lapsesta, joka kasvoi eläin- ja prinsessasatujen keskellä. Minä tosin en jälkimmäisiä lukenut, mutta kulutin niitä VHS:ltä senkin edestä.

Varhaisimmat muistoni kirjallisuudesta liittyvät Satukustannus Oy:n vuonna 1982 luomaan Miina ja Manu -sarjaan ja Pirkko Koskimiehen vuonna 1972 luomaan Pupu Tupunaan. Inhimillistetyt eläinhahmot ovat erinomainen keksintö saduissa, sillä kipeitä ja pelottavia aiheita on helppo käsitellä niiden avulla. Kissa- ja puputarinat eivät tosin ottaneet kantaa kovin arkoihin aiheisiin, mutta ne käsittelivät helposti ymmärrettävällä tavalla arkipäivän tapahtumia, kuten lääkärissä käyntiä, eksymistä, matkustamista, kiukuttelua ja harrastusten merkitystä. Minun suosikkini oli Pupu Tupuna neuvolassa (Otava 1993), sillä oli äärimmäisten kiehtovaa seurata kirjasta lapsille suoritettavia neuvolatoimenpiteitä ja kehitystä tarkastelevia tehtäviä, enkä olisi millään malttanut odottaa omia neuvolakäyntejäni. No, eiväthän ne niin herkullisia sitten oikeassa elämässä olleet.

Vähän myöhemmin suosikkikirjojeni joukkoon liittyi myös Sven Nordqvistin vuodesta 1984 julkaistu Viiru ja Pesonen (ruots. Pettson och Findus) ja Marjatta Kurenniemen eläinaiheiset sadut, suosikkinani Pukke Punamuurahainen (Valistus 1946). Viirussa ja Pesosessa on jotakin ihanan seesteistä ja vähän salaistakin. Yksinäinen mies asunnossaan kaksin kissan kanssa. Näin aikuisena yksinäisyys koskettaa, vaikka en tosin tiedä, onko Pesonen edes yksinäinen. Luulen, että hän nauttii elämästään ainakin osin. Pukke Punamuurahaisessa on vähän samanlainen taustavire, sillä Pukke karkaa sadussa kedostaan ja joutuu kohtaamaan yksin suuren maailman. Kuinka nerokasta kertoa elämästä muurahaisen avulla! Mehän olemme maailman mittakaavassa muurahaisia mitättömiä, mutta itsellemme ja läheisillemme merkityksellisiä.

Kun opin itse lukemaan, luin yhtenä iltana Salainen maa -kirjan (WSOY 1998). Se lumosi minut aivan täysin. En tosin vielä nykyäänkään tiedä, mistä kirjassa on kyse, enkä ottaessani tähän juttuun kuvaa halunnut raottaa mystisyyden verhoa, joten sisältö jääköön salaisuudeksi.

Kauniista saduista huolimatta kaikista suurin suosikkini oli Barbie. Kaikissa olomuodoissaan: nukkeina, askartelutarvikkeina, vaatteina, asusteina ja kirjoina. Pohdin, pitäisikö tehdä aivan oma juttunsa Barbie-historiastani, mutta toistaiseksi nämä muutamat sanat saavat riittää.

En traumatisoitunut Barbie-nukkejen epäsopusuhtaisista vartaloista, vaan puin niitä hyvillä mielin ja loin kymmenistä Barbieistani valtavan perheen, jossa draamaa riitti. Yllättävän paljon vauhdikkaita käänteitä sisältävät myös Barbie-kirjat, joita sain Barbie-kirjakerhosta. Olin aktiivijäsen, ja lähettelin piirustuksiani kirjakerholehteen usein.

Barbie-kirjat ovat yksityiskohtaisesti kuvitettuja, ja niiden aiheet ovat näin jälkikäteen katsottuna melko glamourisia. On luksusmatkoja, iltapukujen suunnittelua, muotitalossa käyntiä, mahtipontisia häitä, upeita taideteoksia, hulppeita ammatteja ja älytön kaikkivoipaisuus. Äiti sanoikin minulle aina, että täytyy muistaa, ettei kukaan voi osata kaikkea, eikä oikea elämä ole paljettimekkoja ja päivässä opittuja ammatteja. Visuaalisuuden lisäksi Barbie-kirjoissa parasta on kuitenkin ajatus siitä, että kaikki on mahdollista, vaikka samalla kirjojen sivuilta käy ilmi, että kaikki on mahdollista vain osalle maailman kansalaisista. Siinä riittää pureksimista minulle vielä 20 vuotta lukuhetkien jälkeen.

Mitä sinä luit lapsena?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juice-elokuva kertoo tähden elämästä aamukolmesta yölentoon

Juice-elokuva on perisuomalainen kuvaus siitä, miten tähdeksi kasvetaan ja miten tähti lopulta syöksyy kohti viimeistä lentoa, vaikka kurjimmat yksityiskohdat jäävätkin piiloon Teppo Airaksisen ohjaamassa elämäkertarainassa.
juice008Kuva: Anna Salmisalo / © Yellow Film & TV

Se lauloi Syksyn säveltä, ainakin sata tutulta tuntuvaa kappaletta, ja piti värikästä huivia pään ympärillä, eikä sillä ollut montaa hiusta jäljellä. Sellaisena minä muistan Juicen. Juice Leskisen, jonka taiteilijanimi, aiempi lempinimi, on muuten peräisin englannin oppikirjan sanaluettelosta.

On yllättävän vaikeaa tehdä elokuva pois menneestä ihmisestä, joka on jättänyt jälkeensä valtavan kulttuuriperinnön ja runsaasti materiaalia itsestään. Pitäisi samanaikaisesti olla tarkka, kunnioittava ja kekseliäs. Airaksisen elokuva onnistuu siinä kohtalaisen hyvin. Juice-elokuva ei ole mikään viihdeteos, mutta se on koskettava leikkaus yhden ihmiselon taipaleen yhdestä pätkästä, tarkemmin ottaen vajaasta 20 vuodesta.

Antti Heikkisen kirjoittamaan Risainen elämä -teokseen (Siltala 2016) löyhästi perustuva elokuva alkaa Juicen opiskeluvuosista Tampereen yliopistossa ja jatkuu läpi itsepintaisten taiteellisten kiistojen, juhlien, suhdekriisien ja menestyksen ja mammonan vuosien päättyen herkästi – ja vähän yllättäen – rauhallisesti keskelle keikkabussielämää. Silloin, kun muut ovat jo menneet. Loppu ei ole lähellä, mutta jo tieto siitä on koskettavaa. Tieto siitä, että kaikki loppuu vielä. Ei ihan vielä, mutta loppuu kuitenkin, ennenaikaisesti.

Juice-elokuvan alku rakentuu pitkälti sen ympärille, miten Juice yhdessä Mikko Alatalon (Antti Tuomas Heikkinen) ja Harri Rinteen (Pekka Strang) perustaa Coitus Int. -yhtyeen. Juicen ystävien esittämisestä pidemmän korren vetää Heikkinen Alatalona, sillä hänen roolityönsä on äärimmäisen tarkkaa ja kunnioittavaa, ehkä jopa vähän liiankin silkkistä. Alatalon ja Rinteen jälkeen ystävät vaihtuvat, vauhti kiihtyy ja terveysongelmat ovat väistämättömiä. Keikka- ja parisuhde-elämää kuvaavan rainan väliin on ripoteltu muutama takauma Juicen lapsuudesta, mutta ne jäävät irrallisiksi, sillä takaumat eivät onnistu selittämään tarpeeksi hyvin ja perustellusti sitä, miksi Juicesta tuli Juice. Ei se tapahtunut Juankoskella, vaan paljon myöhemmin.

Juice-elokuva ei olisi elämäkertaelokuva ilman Juicea, häneen hengen puhaltamista. Joidenkin mielestä on vaarallista lähteä käpälöimään suurta artistia, mutta eiväthän elokuvat olisi elokuvia, vaan dokumentteja, jos niissä ei joku astuisi päähenkilön saappaisiin. Riku Nieminen hoitaa työnsä Juicena mallikkaasti, tyylipuhtaasti. Nieminen näyttää hämmästyttävän paljon Juicelta, eikä ihme, sillä hän on elokuvan eri vaihteita varten laihduttanut 10 kiloa ja lihottanut itseään 26 kiloa. Täydellinen yhdennäköisyys ei ole välttämätöntä, mutta se tuo yllättävän paljon uskottavuutta, mistä lienee kiittäminen myös maski- ja puvustustiimiä. Nieminen myös laulaa Juicen kappaleet itse, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi, sillä on selvää, ettei kukaan voi kopioida Juicea siten, että huulien liikuttaminen artistin todellisten kappaleiden soidessa olisi uskottavaa.

Ottaen huomioon Juice Leskisen suuruuden taiteilijana on suorastaan virkistävää, että elokuvan tähdeksi paljastuukin Marja-vaimo (oik. Tarja Leskinen) (Iida-Maria Heinonen). Heinosen työskentely Marja-Tarjana on kaunista, tarkkaa ja herkkää, mikä tekee lopputuloksesta niin uskottavan, että se viimeistään saa myös Niemisen Juicen näyttämään ihan oikealta Juicelta. Vaikka elokuvan päähenkilö on Juice, kertojana voi pitää Marjaa, jonka elämän ja ratkaisujen kuvaaminen mahdollistaa myös Juicen alamäen kuvaamisen kauniisti ja koskettavasti, ilman suurta sääliä tai valtavaa mehustelua. Marjassa häiritsee ainoastaan se, että toisin kuin muut, esiintyy hän keksityllä nimellä, mutta fiktion täytynee kunnioittaa oikeaa elämää.

Juice-elokuvan suurin ansio on ehdottomasti pikkutarkka ajankuva, jolle filmikuvaus tekee oikeutta. Joidenkin mielestä kuva voi näyttää liian sotkuiselta, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö utuisuus aateloisi 1970- ja 1980-luvun kerronnan. Elämme edelleen aikakauden rakennusten keskellä, muttei olisi sama asia käydä kuvaamassa modernilla tekniikalla tuttuja tamperelaiskulmia. Siksi filmille kuvaaminen on perusteltua.

Pauli Juhani Leskisen, sittemin Juhani Juice Leskisen, maallisesta tallaamisesta kertova elokuva ei ehkä ole paras elämäkertaelokuva, mutta se on erinomainen kuvaus suomalaisuudesta, yhdestä ajanjaksosta, muutamasta elämästä, rock-musiikin kehityksestä ja siitä, mitä tapahtuu kuin tavallisuus ja epätavallisuus risteävät synnyttäen jotakin sellaista, joka elää lyriikkana vielä nykyaikanakin.

Juice-elokuvan koko Suomen ensi-ilta oli 26.12.2018.

Mitä pidit? Pidätkö ylipäätään elämäkertaelokuvista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Outi Pakkasen Linna kertoo kesäyön narreista, neidoista – ja tietysti Anna Laineesta

Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) jatkaa sarjadekkaristin perusvarmaa tuotantoa, joka ratsastaa läpi juonen Anna Laine -kirjojen hyväksi havaitulla kaavalla luottaen ihmissuhdekiemuroihin, menneisyyden haamuihin ja valtavaan määrään päähenkilöitä.outi-pakkanen_linnaKesäinen Savonlinna ottaa riemukkaasti vastaan oopperajuhlat, ja erityisen riemukkaalla ja tapansa mukaan supliikilla päällä on kansanedustaja Pertti Pekkala, jonka sanailun ansiosta oopperajuhlien jälkeen illan pimetessä ravintolan terassille saman pöydän ääreen kokoontuu kirjava porukka Pekkalan tuttavia niin varhaiselta koulupolulta, politiikasta kuin kesän juhlahumusta. Terassille iltaa päätyy viettämään myös Pekkalan vanha koulukaveri, Pakkasen dekkarien keskushenkilö Anna Laine ystävänsä kera.

Kirjan nimestä huolimatta tapahtumat tiivistyvät vasta Helsingissä, jossa Laine päätyy jälleen yhdistelemään johtolankoja toisiinsa – ja kuten niin monesti aiemmin, onnistuu Laine päättelemään syyllisen siihen, kuka työnsi syysiltana lauttasaarelaisen kerrostalon parvekkeelta alas erään, joka vielä kesällä istui oopperajuhlien jälkeen savonlinnalaisella terassilla hämärtyvässä kesäillassa.

Anna Laine ei ole poliisi, vaan vapaa graafikko, mutta Pakkas-dekkareissa kuvataan myös poliisityötä. Vuosien varrella poliisien osuus on vähentynyt selvästi, sillä virkavallan pikkutarkka työ ei ole Pakkasen dekkarien parasta antia. Linnassa tutut konstaapelit Ström ja Jokinen pyörähtävät pikaisesti paikalla tapahtuvan rikoksen jälkimainingeissa, mutta muutoin kirja keskittyy Laineen ja kansanedustaja Pekkalan elämään, niin kuin hyvän ihmissuhdedekkarin kuuluu. Pekkala on esiintynyt satunnaisesti Pakkasen dekkareissa vuosien varrella, ja Linnassakin viitataan usein yhteen varhaimmista Pakkas-dekkareista Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), jossa Laineen ja Pekkalan luokkakokouksessa tapahtuu Elisa Lindh-Lehtisen murha.

Pakkanen on tehnyt dekkareita vuodesta 1973 lähtien, ja Anna Laine on esiintynyt niissä vuonna 1982 julkaistusta Kiinalainen aamutakki -dekkarista lähtien. Laine on onnistunut hahmo siksi, että vaikka hänestä tiedetään paljon vuosien varrella kertyneiden tiedonmurusten perusteella, ei lukija vieläkään voi sanoa tuntevansa Lainetta täysin. Anna Laine on myös hyvällä tavalla iätön hahmo, mikä toisaalta on ristiriidassa tarkan ajankuvan kanssa. Laineen ikä on piilotettu hyvin, mutta itse asiassa nimenomaan Tarjoilija, pyyhkikää taulu paljastaa, että Laine on Lauttasaaren yhteiskoulun ylioppilas vuosimallia 1965, joten hän on itse asiassa jo eläkeiässä, vaikkei vapaa taiteilija sellaiselle viitsikään heittäytyä.

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkareiden ehdoton vahvuus on juuri se, kuinka kirjat kuvaavat ajan kulkua. Linna-teoksessa nykyaikaa tunnutaan korostavan huvittavan paljon, mutta toisaalta huvittava sävy johtunee siitä, että satumme elämään kyseistä aikaa. Ei se ole erityisen viehättävä. Samanlaista tunnetta ei tule kahden tai kolmen vuosikymmenen takaisista Laine-dekkareista, vaan yksityiskohdat tuntuvat niissä lähinnä kiehtovilta. Nykyhetkestä kertova Linna huomioi kohujournalismin, älypuhelimet, kännykkäkuvat ja Facebookin.

Anna Laine -dekkareita ei ole pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt kun teoksia on kertynyt Pakkasen uralla jo kymmeniä, saisi Laine-kirjoista mahdollisesti eniten irti, jos ne nautiskelisi alusta tähän hetkeen. Tällöin saisi tarkan käsityksen Laineen elämästä ja näkisi selvästi Pakkasen tekemän tarkan työn Helsingin ja muuttuvan yhteiskunnan kuvaajana. Toisaalta ei sieltä täältä lukeminenkaan huono vaihtoehto ole, sillä Laine-dekkarit toimivat myös itsenäisinä teoksina, vaikka ne sisältävät runsaasti viittauksia menneisiin tapahtumiin.

Linna ei ole Outi Pakkasen kiehtovin dekkari, vaan perusvarmoihin ratkaisuihin luottava, hyvällä tavalla turvallinen, vähän yllätyksetön Pakkas-teos. Todettakoon vain se, ettei syyllinen aina joudu vastuuseen teoistaan, ja ne, jotka sen tietävät, joutuvat pohtimaan moraalisia ratkaisujaan.

Sujuvalla dialogilla ja tarkoilla kaupunkikuvauksilla maustetut Pakkasen dekkarit sopivat erityisesti niille, jotka kaipaavat kirjojen kansien väliin ja yöpöydälle iltalukemiseksi sisältöä, joka ei ole hiuksia nostattavan jännittävää, mutta joka antaa mahdollisuuden analysoida ihmissuhdekiemuroita ja päätellä itse syyllisen pienellä vaivalla.

Pidätkö arkidekkareista? Entä iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa