Ilman kirjoittamista en olisi mitään

Yhdelle se on pakollinen, tunteeton työväline. Toiselle se on koko elämää hallitseva ilmaisukeino työstä huolimatta.
DSC_0050.JPGRonja Salmen ja Mikko Toiviaisen kokoama 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY 2017) esittelee nimensä mukaan 12 kirjoittajan näkemyksiä työvälineestään ja itseilmaisukeinostaan – kirjoittamisesta. Tarinansa kertovat muun muassa Samuli Putro, Eeva Kolu, Ozan Yanar ja Justimus Films -kokoonpano. Teoksen loppuun on koottu vinkkejä ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokenut kirjoittaja voi nyrpistellä nokkaansa itsestäänselvyyksille, vaikka kenenkään luovuus ei roihua taukoamatta, minkä vuoksi kaikki vinkit kannattaa ottaa vastaan ihan varmuuden vuoksi.

Myönnän, että kaihdan itsekin tuputtavia kirjoitusohjeita enkä myöskään koe, että toisten kirjoitustarinoista olisi itselleni mitään hyötyä, vaikka muiden kirjoittajien ajatuksia ja elämäntarinoita onkin mielekästä lukea. Salmen ja Toiviaisen teoksen ongelma on se, että kirjoittamisesta kirjoittaminen sortuu yleensä toistamaan samaa virttä kirjoittamisen merkityksellisyydestä, sillä eihän kirjaan ole haastateltu ihmistä, jolle kirjoittaminen olisi vastenmielistä ja vaikeaa. Siinäpä olisi aitoja tarinoita kirjoittamisesta, jos miettii yleistä otantaa ihmisten kirjoitustaidosta.

Minun tarinani

Kirjoittaminen on minulle kaikki kaikessa. Tukehtuisin ilman tarinoita ja lupaa luoda lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Mikään muu ilmaisukeino ei tuo minulle samaa tunnetta, jonka kirjoittaminen antaa. Olen ommellut, piirtänyt ja maalannut paljon. Olen haaveillut joskus saavani vaatesuunnittelusta tai kuvataiteesta ammatin, mutta ajatukset ovat hukkuneet lopulta havaintoon siitä, etten pystyisi koskaan niiden avulla niin laajaan, mahdollisesti yhteiskuntaan vaikuttavaan ilmaisuun kuin miten kirjoittamalla pystyn.

Ensimmäinen kunnon novellini oli Belinda muuttaa (2000). Kirjoitin sen aivan karmealla harakanvarvastekstauksella leveäriviseen vihkoon ensimmäisen luokan lopussa. Samana vuonna kirjoitin Sipulivarkaat ja Gerberan. Belindan tarina käsitteli muuttamista ja vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan, Sipulivarkaat oli opettavainen kertomus ahneen paskaisesta lopusta ja Gerbera kertoi koulukiusaamisesta niin hyvin kuin melkein 8-vuotias voi aihetta käsitellä. Peruskoulun viimeisen esseen kirjoitin siitä, kuinka aion tulevaisuudessa opiskella tiedotusoppia ja juoda olutta Ohranjyvässä. Tiedotusoppia, nykyistä journalistiikkaa, pääsin opiskelemaan, mutta Ohranjyvässä olen käynyt syömässä vain bataattilohkoja.

Huomaan ylistäväni kirjoittamista samalla tavalla kuin 12 tarinaa kirjoittamisesta, vaikka edellä olen moittinut teosta nimenomaan suhtautumisesta kirjoittamiseen taivaita repivällä tavalla. Kaikille kirjoittaminen ei merkitse yhtään mitään, mutta ei heille kyseistä kirjaa olekaan tarkoitettu. Me, jotka kirjoittamista rakastamme, unohdamme helposti sen, että useimmille kirjoittaminen on vain neutraali työväline, tavallinen viestintätapa. Ei sen kummempaa.

Minä en olisi mitään ilman kirjoittamista. Maailma pärjäisi varmasti ilman tekeleitäni, ja siksi täytyykin opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myös mahdollista, etteivät kirjoitukseni välttämättä koskaan tule vaikuttamaan yhteenkään yksilöön tai yhteiskuntaan. Pitäisi riittää, että kirjoittaminen on tehnyt minusta minut, mutta on myönnettävä, että niin ehdoton ilmaisukeino kuin kirjoittaminen minulle onkin, en todellakaan kirjoita vain itselleni. Kirjoitus herää eloon yleisön edessä, ja silloin myös minä tunnen eläväni.

Onko kirjoittamisesta kirjoittaminen turhan toistamista? Kiinnostaako kirjoittaminen aiheena sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piirrä minulle hyvä mieli

Olen paatunut ”Jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelija, jos puhutaan sellaisesta onnesta, joka ei liity ulkoisiin tekijöihin. Ajattelen myös, ettei elämä ihan oikeasti muutu hyväksi, jos tarpeeksi toivoo, sillä on niin paljon ulkoisia, itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat.
DSC_0001.JPGMaaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani (PS-kustannus 2017) paketoi koruttomasti yhteen liudan ajatusten herättäjiä vuoden jokaiselle viikolle. Päämäärä lienee nimensä mukaisesti hyvä mieli. Tukiainen on kirjalilija ja muutosvalmentaja, jonka Hyvän mielen taidot ja Hyvän mielen kortit -tuotteiden (PS-kustannus 2016) jatkumoa tehtäväkirja on. Kaltaistani niskuroijaa jo muutosvalmentajan titteli närästää. Kirjan takana lukee: ”Avaa kirja ja aloita oma hyvän mielen vuotesi.” Tekisi mieli kirjoittaa alle: ”Enhän aloita.” Yritän kuitenkin suhtautua positiivisesti uutuusopukseeni; jokinhan minut sai nivaskan tilaamaan.

En kirjoita hyvän elämän oppaista ensimmäistä kertaa. Eettisestä näkökulmasta aiheeseen ottaa kantaa Karita Sainion Hyvin eletty lukemattomien muiden opusten tavoin. Toisilla ajatukset iskostuvat paremmin kuuntelemalla tai lukemalla; joillekin parempi tapa on kunnon toiminta, jonka tehtäväkirjat mahdollistavat. Kieltämättä tehtävien tekeminen ja niiden aiheiden äärelle pysähtyminen korostaa selkeämmin sitä, että elämän voi muuttaa paremmaksi vain sen päätähti. Elämä tai maailma eivät muutu, jos ainoa teko on lukea pitkää selostusta aiheesta. Itsestäänselvää ja aika paljon sanottu ihmiseltä, joka mielellään on se, joka lukee, kuuntelee ja oppii ihan hiljaa. Mitä sitä suotta tehtäviä raapustamaan tai leikkeihin osallistumaan, mutta tehtäväkirjan kanssa on pakko heittäytyä, kun sen joka tapauksessa on ostanut.

Hyvän mielen vuosi sopii mihin tahansa vuoteen, sillä se ei ole kalenterisidonnainen, vaan sen voi aloittaa milloin vain. Kirja käsittelee unelmia ja niiden alkuperää, itselle tärkeitä asioita, oman äänensä kuuntelemista, nautinnollista tekemistä, voimaa, oman itsensä kohtelua, pelkoja, esteiden ylittämistä ja uusien näkökulmien etsimistä. Tehtävät ovat listojen tekemistä, hyvien ja huonojen asioiden merkitsemistä eri tavoin ja pieniä piirustustehtäviä. Myönnettäköön, että lueteltu lista kuulostaa melkoiselta naiiviuskimaralta, mutta pakko siihen on uskoa edes tämän vuoden ajan.

Hyvä mieli ja elämä eivät vaadi tehtäväkirjoja, mutta ne tarjoavat melko edullisen tilannetarkastuksen omaan elämään. Silloin saattaa vahingossa korjata jotakin jo rikki mennyttä tai pitää huolta, että ehjä pysyy ehjänä, kunhan muistaa, etteivät kirjan sivut voi ryhtyä toimiin kenenkään puolesta. Jokainen taitaa tosiaan olla oman onnensa seppä, mutta pienestä lisäavusta tuskin on haittaa. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, eikä maailma valitettavasti ole vieläkään avoinna yhdenvertaisesti kaikille, mutta sisimmässään vellovaa tunnetta voinee takoa paremmin, kun siihen on oikeat työkalut.

Lupaan raportoida tehtäväkirjan tuloksista tulevana vuonna. Ensimmäinen tavoite on muistaa täyttää kirjaa ja olla vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, vaikka onnenapilat jäisivätkin värittämättä.

Minkälaisia ajatuksia vastaavat tehtäväkirjat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Härkösen Valomerkki sammuu liian aikaisin

Anna-Leena Härkösen Valomerkki sukeltaa masennukseen ja eutanasiaan, mutta tarinassa niiden perimmäinen olemus jää ohueksi. Mielenterveydestä on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja sen todistaa myös Härkösen uusin.
9789511313717_preview.jpg;jsessionid=cowdtm4bgvud16lm84tf3hnogKuva: Otava

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka rypee luomistuskan aktivoimassa masennuksessa. Hän piehtaroi käsikirjoituksensa kanssa päivät nukkumisen, kokkauksen ja lääkenapostelun lomassa. Aviomies Sakke yrittää parhaansa, ja Ella-tyttärellä on jo oma elämä. Valomerkki seuraa Anitan kamppailua arkisena näyttäytyvää masennusta vastaan, johon tummuutta tuo Anitan toive: josko joku ystävä suostuisi avustamaan häntä kuolemisessa.

Masennus on vaikea aihe, koska se on niin monimutkainen ja monisyinen tila. Ylipäätään on vaikea kuvailla sitä neutraalisti ketään loukkaamatta. Valomerkissä masennus esitetään kuitenkin Anitan pään sisällä käytävänä vuoropuheluna, ja sitä se varmasti monen kohdalla onkin. Valomerkin suurin anti olisikin eutanasiakysymyksen käsitteleminen, mutta teos keskittyy vatvomaan Anitan masennusta, joka esitetään melko väkinäisenä ja pintapuolisena, ja siksi se vie mielenterveydellistä uskottavuutta.

Mikään syy masennukseen ei ole toista huonompi, mutta yleisesti mielenterveysongelmien vyyhtiä ajatellen tuntuu pinnalliselta ja jopa loukkaavalta esittää, että masennukseen vaipuisi yksinomaan luomistuskan vuoksi. Toki kirja käsittelee päähenkilönsä historiaa muistojen tasolla, muttei tuo esiin mitään selitystä. Aina sellaista ei edes ole, mutta on vaikea uskoa, että kirjan kirjoittaminen itsessään veisi ketään syviin vesiin.

Härkösen romaaneissa minäkerronta toimii lähes aina, mutta Valomerkissä masentuneen vuoropuhelu keskittyy lähinnä siihen, kuinka Anita pohtii nukkumista, lääkkeiden ottoa, kokkaamista ja kaivelee menneitä. Sitähän masennus voi myös olla, eikä se tietenkään tarkoita välttämättä radikaaleja tekoja tai aktiivista itsetuhoisuutta. Anitakin vain fantasioi eutanasialla.

Härkönen on selvästi kuitenkin onnistunut löytämään tabun, koska masennuksesta on vaikea kirjoittaa romaania, ja yhtä vaikeaa on myös kirjoittaa arvostelua masennusaiheesta tekemättä yleistyksiä. Toisin kuin Härkösen muut teokset Valomerkki ei onnistu tavoittamaan sellaista yleistä tasoa, joka koskettaisi laajasti ja toisi henkilöhahmojen äänellä esiin ilmiön monet kasvot. Valomerkissä se olisi mahdollista, jos eutanasiaan keskityttäisiin oikeasti, eikä sitä jätettäisi Anitan avustuspyyntöjen mankumiseksi ja arkipuuhailuksi.

Varo juonipaljastuksia: lyhyt ja nopea pelastus

On epäuskottavaa esittää, että synkät ajatukset katoaisivat, kun saa lupauksen toisen läsnäolosta kuolemanhetkellä. Anita saa rämmittyä masennuksesta pois, kun hänen kirjansa käsikirjoitus on liki valmis, mutta ennen kaikkea siksi, että hän vapautuu ikävän ystävyyssuhteen ikeestä ja siksi, että hän tapaa toisen itsetuhoisen, jonka hän toimittaa hoitoon. Kaikki tapahtuu kirjan ajassa parin päivän sisällä, ja siksi teos loppuukin kuin seinään. Masennuksen monikasvoisuuden vuoksi on turha lähteä arvottamaan sitä, mikä kenetkin pelastaa, mutta on erikoista, että suosta voisi nousta kymmenissä tunneissa. Vai voiko? Kerro sinä!

Valomerkin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei se onnistu luomaan lukijan ja Anitan välille suhdetta, mikä johtuu pinnallisesta käsittelytavasta. Se ei myöskään herätä pohtimaan masennusta, eutanasiaa ja niiden välistä suhdetta. Oikeastaan teoksen edetessä ei edes kiinnosta, miten Anitalle käy. Ei tee mieli ottaa varaslähtöä kirjan viimeiselle sivulle katsoakseen, porskuttaako rouva vielä hengissä vai joko valomerkki on räpsähtänyt.

Minkälaisia ajatuksia Valomerkki herätti sinusta? Entä masennus aiheena ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa