Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piirrä minulle hyvä mieli

Olen paatunut ”Jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelija, jos puhutaan sellaisesta onnesta, joka ei liity ulkoisiin tekijöihin. Ajattelen myös, ettei elämä ihan oikeasti muutu hyväksi, jos tarpeeksi toivoo, sillä on niin paljon ulkoisia, itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat.
DSC_0001.JPGMaaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani (PS-kustannus 2017) paketoi koruttomasti yhteen liudan ajatusten herättäjiä vuoden jokaiselle viikolle. Päämäärä lienee nimensä mukaisesti hyvä mieli. Tukiainen on kirjalilija ja muutosvalmentaja, jonka Hyvän mielen taidot ja Hyvän mielen kortit -tuotteiden (PS-kustannus 2016) jatkumoa tehtäväkirja on. Kaltaistani niskuroijaa jo muutosvalmentajan titteli närästää. Kirjan takana lukee: ”Avaa kirja ja aloita oma hyvän mielen vuotesi.” Tekisi mieli kirjoittaa alle: ”Enhän aloita.” Yritän kuitenkin suhtautua positiivisesti uutuusopukseeni; jokinhan minut sai nivaskan tilaamaan.

En kirjoita hyvän elämän oppaista ensimmäistä kertaa. Eettisestä näkökulmasta aiheeseen ottaa kantaa Karita Sainion Hyvin eletty lukemattomien muiden opusten tavoin. Toisilla ajatukset iskostuvat paremmin kuuntelemalla tai lukemalla; joillekin parempi tapa on kunnon toiminta, jonka tehtäväkirjat mahdollistavat. Kieltämättä tehtävien tekeminen ja niiden aiheiden äärelle pysähtyminen korostaa selkeämmin sitä, että elämän voi muuttaa paremmaksi vain sen päätähti. Elämä tai maailma eivät muutu, jos ainoa teko on lukea pitkää selostusta aiheesta. Itsestäänselvää ja aika paljon sanottu ihmiseltä, joka mielellään on se, joka lukee, kuuntelee ja oppii ihan hiljaa. Mitä sitä suotta tehtäviä raapustamaan tai leikkeihin osallistumaan, mutta tehtäväkirjan kanssa on pakko heittäytyä, kun sen joka tapauksessa on ostanut.

Hyvän mielen vuosi sopii mihin tahansa vuoteen, sillä se ei ole kalenterisidonnainen, vaan sen voi aloittaa milloin vain. Kirja käsittelee unelmia ja niiden alkuperää, itselle tärkeitä asioita, oman äänensä kuuntelemista, nautinnollista tekemistä, voimaa, oman itsensä kohtelua, pelkoja, esteiden ylittämistä ja uusien näkökulmien etsimistä. Tehtävät ovat listojen tekemistä, hyvien ja huonojen asioiden merkitsemistä eri tavoin ja pieniä piirustustehtäviä. Myönnettäköön, että lueteltu lista kuulostaa melkoiselta naiiviuskimaralta, mutta pakko siihen on uskoa edes tämän vuoden ajan.

Hyvä mieli ja elämä eivät vaadi tehtäväkirjoja, mutta ne tarjoavat melko edullisen tilannetarkastuksen omaan elämään. Silloin saattaa vahingossa korjata jotakin jo rikki mennyttä tai pitää huolta, että ehjä pysyy ehjänä, kunhan muistaa, etteivät kirjan sivut voi ryhtyä toimiin kenenkään puolesta. Jokainen taitaa tosiaan olla oman onnensa seppä, mutta pienestä lisäavusta tuskin on haittaa. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, eikä maailma valitettavasti ole vieläkään avoinna yhdenvertaisesti kaikille, mutta sisimmässään vellovaa tunnetta voinee takoa paremmin, kun siihen on oikeat työkalut.

Lupaan raportoida tehtäväkirjan tuloksista tulevana vuonna. Ensimmäinen tavoite on muistaa täyttää kirjaa ja olla vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, vaikka onnenapilat jäisivätkin värittämättä.

Minkälaisia ajatuksia vastaavat tehtäväkirjat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Painavaa asiaa länsinaapurista: Kahvihetki Liv Strömquistin kanssa

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin albumit puristavat ajankohtaiset, yhteiskunnan perusrakenteisiin pesiytyneet ongelmat värikkäiksi teoksiksi, jotka eivät leikkisistä kuvista huolimatta tyydy vain vitsailemaan pulmilla.
DSC_0093DSC_0099DSC_0094DSC_0095DSC_0098DSC_0092DSC_0091Voisi luulla, ettei maailmaa pelasteta  – sitä paitsi sehän on muutenkin mahdotonta – kahvitauolla, mutta yllättävän paljon voi saada aikaan sumppia siemaillessaan, jos lukukumppani on oikea. Länsinaapurin tunnetuimpiin ja palkituimpiin sarjakuvataiteilijoihin lukeutuvan malmöläisen Strömquistin tuotanto sylkee silmille yhteiskuntakritiikin kauniisti, kiireiseen arkeen sopivassa kepeässä muodossa. Sellaisessa melko salakavalassa: kuvia on helppo ihmetellä, mutta illalla pään tyynyn painaessa voi jo olla jotakin mieltä, vaikka aiheet äkkiseltään tuntuisivat raskailta.

Ja ovathan ne raskaita. Aivan hirvittävän valtavia ja abstrakteja käsitteitä ja ongelmia, jotka kuitenkin vaikuttavat jokapäiväiseen elämään Telluksella tassutellessa. Strömquistin Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017) irvailee länsimaisen kulttuurin parisuhdetotuuksille, avioliittokäsityksille ja suhteiden valta-asetelmille, yleisesti normina pidetylle romantiikan määritelmälle. Alttarilla seistään, koska niin on aina tehty. Joku voisi ajatella, että tuntuu vähän pahalta, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Mutta onneksi voi aina keskustella, ja se lienee myös Strömquistin tavoite.

Nousu ja tuho (Sammakko 2017) sukeltaa syvemmälle yhteiskuntaa ylläpitäviin rakenteisiin, eikä se räiskyvästä ja velmusta, jopa hävyttömästä, ulkoasustaan ja ilmeestään huolimatta ole todellakaan kevyt kahvileipä. Strömquist nostaa perusongelmaksi länsimaisen rikkauden ja sen, kuinka kapitalistinen järjestelmä jyrää lopulta kaiken, vaikka kuinka etsisi rauhaa idän mielenhallintakeinoilla. Mantraa on turha hyristä, kun luokkaerot kasvavat. Aiheeseen perehtymättömälle Strömquistin kansiin puristama kattaus näyttäytyy valtavana puuromassana, mutta se täytyy vain lusikoida. Olipa sitten mitä mieltä tahansa.

Strömquistin albumit ovat kuin yhteiskuntakritiikin leikekirjoja, jotka näyttävät lastensaduilta – niistä voi katsella silmät pyöreinä kuvia ja yksinketaisia sanoja tai sitten antautua ajattelemaan ja uskaltaa katsoa syvälle. Kun on totuttu siihen, että painavat sanat ikuistetaan valtaviin ja haudanvakaviin järkäleteoksiin, voi olla vaikea nähdä levottoman visuaalisen ilmeen takana piilevää sanomaa.

Sen lisäksi, että Stromquistin teokset ottavat kantaa, ne tarjoavat myös kieltämättä viihdettä. Kuvioista, väreistä, teksteistä, stripeistä ja  erilaisista kuvista koostuva albumi on railakkuudesta huolimatta miellyttävää luettavaa. Kovin syviin vesiin ei myöskään tarvitse uppoutua pitkäksi toviksi, sillä Strömquistin albumit voi helposti lukea osissa, ja selaamalla kirjoja epäkronologisessa järjestyksessä saa myös aihetta ajatella, vaikka kokonaisuus hahmottunee paremmin lukemalla teoksen alusta loppuun. Aiheen uskottavuus ei murene visuaalisen ilmeen vuoksi, vaan kenties vahvistuu, sillä kiireisessä elämässä on niin paljon helpompaa tarttua kuvakirjaan kuin eepokseen.

Strömquistin poliittinen kanta ei jää epäselväksi, mutta kirjoja ei silti ole tarkoitettu vain tietyn näkemyksen jakavalle yleisölle. Keskustelu jäisi nimittäin aika yksipuoliseksi huuteluksi, jos Strömquistin albumeita ei koskaan kurkkisi kukaan muu kuin samalla puolella seisova. Sitä paitsi yhteiskunnan perustavanlaatuiset ongelmat eivät ole vain yhden luokan taakka. Sen vuoksi tällaisia albumeita ei pidä kuitata kuvakimarana, vaan ottaa vakavina kertomuksina ajasta, jossa elämme.

Sarjakuva-albumit saatu Sammakko-kustannukselta.

Oletko jo tutustunut Liv Strömquistiin? Mitä mieltä olet siitä, että raskaat aiheet puetaan kepeään muotoon? Onko niitä todella helpompi lähestyä sarjakuvamuodossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Härkösen Valomerkki sammuu liian aikaisin

Anna-Leena Härkösen Valomerkki sukeltaa masennukseen ja eutanasiaan, mutta tarinassa niiden perimmäinen olemus jää ohueksi. Mielenterveydestä on yllättävän vaikea kirjoittaa, ja sen todistaa myös Härkösen uusin.
9789511313717_preview.jpg;jsessionid=cowdtm4bgvud16lm84tf3hnogKuva: Otava

Anita on viisikymppinen kirjailija, joka rypee luomistuskan aktivoimassa masennuksessa. Hän piehtaroi käsikirjoituksensa kanssa päivät nukkumisen, kokkauksen ja lääkenapostelun lomassa. Aviomies Sakke yrittää parhaansa, ja Ella-tyttärellä on jo oma elämä. Valomerkki seuraa Anitan kamppailua arkisena näyttäytyvää masennusta vastaan, johon tummuutta tuo Anitan toive: josko joku ystävä suostuisi avustamaan häntä kuolemisessa.

Masennus on vaikea aihe, koska se on niin monimutkainen ja monisyinen tila. Ylipäätään on vaikea kuvailla sitä neutraalisti ketään loukkaamatta. Valomerkissä masennus esitetään kuitenkin Anitan pään sisällä käytävänä vuoropuheluna, ja sitä se varmasti monen kohdalla onkin. Valomerkin suurin anti olisikin eutanasiakysymyksen käsitteleminen, mutta teos keskittyy vatvomaan Anitan masennusta, joka esitetään melko väkinäisenä ja pintapuolisena, ja siksi se vie mielenterveydellistä uskottavuutta.

Mikään syy masennukseen ei ole toista huonompi, mutta yleisesti mielenterveysongelmien vyyhtiä ajatellen tuntuu pinnalliselta ja jopa loukkaavalta esittää, että masennukseen vaipuisi yksinomaan luomistuskan vuoksi. Toki kirja käsittelee päähenkilönsä historiaa muistojen tasolla, muttei tuo esiin mitään selitystä. Aina sellaista ei edes ole, mutta on vaikea uskoa, että kirjan kirjoittaminen itsessään veisi ketään syviin vesiin.

Härkösen romaaneissa minäkerronta toimii lähes aina, mutta Valomerkissä masentuneen vuoropuhelu keskittyy lähinnä siihen, kuinka Anita pohtii nukkumista, lääkkeiden ottoa, kokkaamista ja kaivelee menneitä. Sitähän masennus voi myös olla, eikä se tietenkään tarkoita välttämättä radikaaleja tekoja tai aktiivista itsetuhoisuutta. Anitakin vain fantasioi eutanasialla.

Härkönen on selvästi kuitenkin onnistunut löytämään tabun, koska masennuksesta on vaikea kirjoittaa romaania, ja yhtä vaikeaa on myös kirjoittaa arvostelua masennusaiheesta tekemättä yleistyksiä. Toisin kuin Härkösen muut teokset Valomerkki ei onnistu tavoittamaan sellaista yleistä tasoa, joka koskettaisi laajasti ja toisi henkilöhahmojen äänellä esiin ilmiön monet kasvot. Valomerkissä se olisi mahdollista, jos eutanasiaan keskityttäisiin oikeasti, eikä sitä jätettäisi Anitan avustuspyyntöjen mankumiseksi ja arkipuuhailuksi.

Varo juonipaljastuksia: lyhyt ja nopea pelastus

On epäuskottavaa esittää, että synkät ajatukset katoaisivat, kun saa lupauksen toisen läsnäolosta kuolemanhetkellä. Anita saa rämmittyä masennuksesta pois, kun hänen kirjansa käsikirjoitus on liki valmis, mutta ennen kaikkea siksi, että hän vapautuu ikävän ystävyyssuhteen ikeestä ja siksi, että hän tapaa toisen itsetuhoisen, jonka hän toimittaa hoitoon. Kaikki tapahtuu kirjan ajassa parin päivän sisällä, ja siksi teos loppuukin kuin seinään. Masennuksen monikasvoisuuden vuoksi on turha lähteä arvottamaan sitä, mikä kenetkin pelastaa, mutta on erikoista, että suosta voisi nousta kymmenissä tunneissa. Vai voiko? Kerro sinä!

Valomerkin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, ettei se onnistu luomaan lukijan ja Anitan välille suhdetta, mikä johtuu pinnallisesta käsittelytavasta. Se ei myöskään herätä pohtimaan masennusta, eutanasiaa ja niiden välistä suhdetta. Oikeastaan teoksen edetessä ei edes kiinnosta, miten Anitalle käy. Ei tee mieli ottaa varaslähtöä kirjan viimeiselle sivulle katsoakseen, porskuttaako rouva vielä hengissä vai joko valomerkki on räpsähtänyt.

Minkälaisia ajatuksia Valomerkki herätti sinusta? Entä masennus aiheena ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko kirjasta oppia elämään hyvin?

Vastuulliseen elämään opastava Hyvin eletty on visuaalisesti hurmaava teos, jonka kauniin kuoren alta paljastuu käytännön tiedon lisäksi itsestäänselvyyksiä. Hyvien vinkkien kertaamisesta ei ole koskaan haittaa, mutta eettiseen elämään on tehotonta ohjata ontoilla sanoilla.
DSC_0017 (3)Hyvin eletty on ulkoisesti niin kaunis, että sitä tekee mieli hypistellä. Hypistely ei kuitenkaan ole kirjan tavoite, sillä eihän elämä ekologisesti ja eettisesti kestäväksi hypistelemällä muutu. Muutos lähtee siitä, että laittaa remonttiin elämänsä eri osa-alueet. Kirjassa käsitellään kauneutta ja kosmetiikkaa, muotia ja vaatteita, ruokaa ja eläimiä ja kotia ja kierrätystä. Ihan hyvä suora. Jostain täytyy aina aloittaa.

Huomiota on herättänyt empiiristen havaintojeni mukaan erityisesti vaate- ja kosmetiikka-asioiden käsittely, mikä kertoo siitä, että myös elämän pinnallisempiin puoliin on alettu liittää enemmän luontoa ja ympäristöä koskettavia näkökulmia. Se kielii siitä, että maailmassa tapahtuviin muutoksiin ja muuttuneisiin olosuhteisiin halutaan reagoida paremmin, mutta niitä ei selvästikään tunneta tarpeeksi, koska eettisen elämän oppaita täytyy tuottaa.

Kirjassa teemojen väliin on ripoteltu hyvästä elämästä innostuneiden ihmisten tarinoita, jotka sinänsä eivät tuo lisäarvoa aiheelle, mutta onhan henkilökuvia aina miellyttävä lukea. Ketään niin suurta auktoriteettiä kirjassa ei ole, että se vapisten saisi luopumaan niistä asioista, jotka edistävät maailman tuhoutumista. Elämäntaito-oppaista tuttuun tyyliin täytyy siis löytää itse tiensä eettisesti ja ekologisesti kestävään elämään.

Teoksen kirjoittaja Karita Sainio on eettisiin brändeihin keskittyneen viestintätoimisto Sugar Helsingin perustaja.  Kirjan harmonisesta kuvituksesta vastaa Ida Hanhiniemi, joka on tuttu 365 days with Ida -blogista. Kaunista kirjaa on mukava lukea, mutta tarkemmin ajateltuna upea ulkokuori sotii kirjan ajatusta vastaan. Vai onko se tehty kierrätysmateriaaleista ja ekologisesti kestävistä materiaaleista? Tosin samalla teoksen ulkoasu osoittaa, ettei ekoasioita tarvitse painaa vessapaperin väriselle liuskalle, josta näkee läpi. Kauniistakin opuksesta voivat alan asiat mennä perille.

Hyvin eletty antaa pieniä vinkkejä, muttei tarjoa kovin radikaaleja ratkaisuja. Osin kirja sortuu myös ilmaisutyylissään onttoihin toteamuksiin, kuten esimerkiksi ”vastuullinen nainen erottuu joukosta magneetin lailla” ja ”liha on iso ekologinen ongelma” osoittavat. Elämää ei tietenkään tarvitse muuttaa kerralla niin, ettei sitä enää tunnistaisi omakseen. On myös totta, että pienikin ekoteko on aina parempi kuin ekologisesti kestämätön, mutta valitettavasti pesuainenäpräilyllä, neulepaitaostoksilla ja hummuksen kokkailulla maailma ei paljoa muutu. Siksi näyttääkin siltä, että Hyvin eletyn tavoite ei ole pelastaa maailmaa, vaan omatunto.

Joitakin myös neuvominen ja siitä kumpuava lukijan yläpuolelle asettuminen voivat risoa, mutta todennäköisesti sellaiset henkilöt eivät ole vastaavien teosten suurkuluttajia. Pidän Sainion Hyvin elettyä elämäntaito-oppaan ja tietokirjan sekoituksena, sillä se perustuu vertaiskokemukseen ja internetistä kerättyyn tietoon eikä tutkimuskirjallisuuteen, vaikka toki lähteet on mainittu selvästi kirjan lopussa. Hyvin eletty vaikuttaakin olevan suunnattu sellaiselle, joka nauttii elämänsä tutkiskelusta oppaiden ohjeistamana. Kirja soveltuu myös nuoremmille lukijoille, jotka ovat jo kiinnostuneet eettisistä ja ekologisista kysymyksistä, mutta eivät tiedä, mistä aloittaa.

Kritiikistä huolimatta pidän tärkeänä sitä, että tällaisia kirjoja julkaistaan. Vaikka kaiken tiedon voi haalia netistä, ja elämäntaito-oppaat ylipäätään ovat toisinaan keittiöpsykologian ikäviä sivutuotoksia, kansien väliin taltioidut ohjenuorat kestävään ja eettiseen elämään ovat merkki siitä, että aiheista on tullut entistä tärkeämpiä. Siksi on ollut ilo huomata, että sosiaalisessa mediassa Hyvin eletty on ollut yleisesti pidetty teos.

Voiko kirjaa lukemalla oppia elämään hyvin tai edes vähän paremmin? Hyvin eletyn aihe ja tavoite ovat tärkeitä, mutta uskon silti kliseeseen siitä, että muutos lähtee itsestä, ja se tapahtuu ilman oppaita, jos on tapahtuakseen. Kirja on kuitenkin aloittelijalle hyvää tietoa ja mielekkään visuaalisen elämyksen tarjoava perusvarma kumppani matkalla hyvään elämään – mitä ikinä se kenellekin tarkoittaa.

Oletko tutustunut Hyvin eletty -teokseen? Minkälaisia ajatuksia heräsi tai minkälaisia muut vastaavat kirjat ovat herättäneet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjat: Tee se itse -vauva

Edes hartaasti toivottu raskaus ei suojaa paniikilta, joka iskee väistämättä sekä isään että äitiin. Karoliina Sallisen (2016) esikoisromaani Tee se itse -vauva (Bazar) on kronologinen raskauskuvaus holtittomasta odottajasta ja hänen neuroottisesta miehestään.

tee-se-itse-vauva_web72dpi
Kuva: Bazar

Kirjan aihe ei ole millään tavalla itselleni ajankohtainen ja siksi kiinnostava, mutta tartuin Sallisen esikoisteokseen, koska pidän hänen kirjoitustyylistään Kolmistaan-blogissa. Tee se itse -vauvan sinisissä kansissa sekoilee kolmekymppinen pariskunta, jonka valmistautumista vauvantuloon seurataan läpi jokaisen raskausviikon. Rento ja paikoin jopa edesvastuuton kuvataideopettaja-Usva ja neuroottisen jäykkä toimari-Juha ovat toistensa kliseiset vastakohdat, jotka reagoivat melko ennalta-arvattavilla tavoilla tulevaan elämänmuutokseen. Paniikkikännit ja -flirtit hoidetaan myös nopeasti alta pois kiukuttelun ja oksentelun lomassa.

Teoksessa on runsaasti sivuhahmoja, joihin viittaamalla rakennetaan myös päähenkilöiden persoonaa ja henkilöhistoriaa. Usvan siskot, ystävät ja Juhan perhe sekä satunnaiset kännäilykaverit jäävät kuitenkin melko ilmiselväksi täytteeksi tarinassa, sillä hahmot eivät tuo merkittävää lisää teoksen sanomaan. Joka muuten taitaa olla se, että raskausaika on vaikeaa ja toisesta näkee ihan uusia puolia, mutta yhdessä siitä yhdeksästä kuukaudestakin selviää. Jos haluaa.

Tee se itse -vauvan viihteellistä otetta tukee Sanni Kariniemen leikkisä mustavalkokuvitus. Kuvitus sopii hyvin kirjan kepeään ja helppoon tyyliin, mutta kuvat eivät tuo merkittävää lisää tekstille, koska ne eivät näytä sisältävän edes tarinaa täydentäviä piilomerkityksiä. Siksi vaikuttaakin siltä, että kuvat olisivat pakollista täytettä kirjassa tai väkinäinen erottautumiskeino.

Sallinen on onnistunut kätkemään esikoisromaaniinsa muutaman toimivan metaforan ja hauskoja ilmaisuja, mutta muuten selkeä kieli on vähän liiankin helppoa. Toisaalta eipä kirjaa olekaan suunnattu vakaviin lukuhetkiin, vaan harmittomiin lauantaiaamuihin, kun ei ihan vielä huivita nousta sängystä, tai kun salmiakki-vadelmasuklaa maistuu parhaimmalta sängyssä maaten.

Monet ovat arvioissaan suositelleet kirjaa niille, joille vauva-asiat ovat ajankohtaisia. Todennäköisesti kirja kiinnostaakin eniten vauvahaaveilijoita, mutta teos sopii myös helppoa luettavaa kaipaaville nuuskijoille, joita kiinnostaa vähän kaikki. Tarina kuin tarina.

Jos kirjalle tehdään joskus jatko-osa, voisin tarttua siihen juuri niinä aamuina, kun on ihan pakko jäädä vielä hetkeksi raitalakanoihin.

Oletko lukenut Tee se itse -vauvan? Piditkö enemmän Usvasta vai Juhasta?