Unelmahommissa on harvinaisen rehellinen opus blogityöstä ja rahasta

Unelmia on olemassa ilman rahaa, mutta niistä voi myös takoa kahisevaa. Teoriassa haaveista voi tulla totta, kun tarpeeksi uskoo, mutta käytännössä siihen tarvitsee apua, jota voi nyhtää alan ammattilaisilta. Opaskirjat ovat edullinen vastaus hätähuutoon.
DSC_0119Kesä on lukutuokioiden kulta-aikaa – jos siis on niin onnekas, että voi lomailla. Arpaonni on osunut kohdalleni jo useana vuona, mutta jäärästi pidän lomani aina syksyllä. Siitä saa kummasti enemmän irti kylmillä keleillä, kun ei väkisin tarvitse kammeta ylös sängystä ja syöksyä syysmyrskyyn työmatkalle. Lomalipuke osuu harvoin media-alan pätkätyöläisen kohdalle, ja siksi Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa (Wsoy 2017) on parasta kaivaa esiin juuri nyt. Sopivasti ennen syksyä, niin sotasuunnitelmat ovat valmiina, kun lehdet alkavat pudota puista.

Unelmahommissa kertoo siitä, kuinka harrastuksesta voi tehdä työn, bloggaamisesta saada elannon ja työhaaveista tehdä totta. Myönnetään heti alkuun, että suhtaudun hivenen ennakkoluuloisesti selfhelpiksi laskettaviin teoksiin. Kehityksen paikka on myös siinä, että en voi olettaa osaavani kaikkea valmiiksi. En voi olla blogiammattilainen, vaikka olisin ylemmän korkeakoulututkinnon saanut journalisti. Onni on, että blogihommiakin voi opiskella. Myös tällainen jäärä. Sen takia virtuaaliostoskori nielaisi vähän aikaa sitten Rämön ja Valtarin teoksen.

Salamatkustaja-blogia pitävä Rämö ja Lähiömutsi-bloggaaja Valtari ovat siis media-alan ammattilaisia, toimittajia, blogisteja ja yksityisyrittäjiä luovalla alalla. Heidän kirjansa ansaitsee tulla luetuksi jokaisella yöpöydällä, jonka vieressä tuhisee tuleva tai jo jalan sijaa saanut mediavaikuttaja. Eikä tarvitse olla minkäänlainen vaikuttaja, koska teos toimii myös unelmien metsästysoppaana, mille Jokainen on oman elämänsä seppä -luonteeni nyrpistää nenää. Miten unelmia voi opetella saavuttamaan, jos ei opettele ensiksi sitä, millä niitä aikoo saavuttaa?

Ei hätää, rauhoitun. Onneksi Valtari ja Rämö kertovat myös konkreettisesti, miten bloggaamisesta voi tehdä ammatin niin, ettei tarvitse syödä pelkästään klassikkopapuja ja ravintoköyhiä nuudeleita. Blogityöhön eivät nimittäin välttämättä päde samat lait, joita on hakattu päähän viisi vuotta yliopistossa, vaikka media-alasta onkin kyse. Onnistumisessa on aina ripaus tuuria ja oikeita yhteistyökumppaneita. Yksi rentouttavan saunaillan jälkeinen siideri täydellisellä ajoituksella. Rohkeutta tehdä ja voimaa vaatia parempia palkkioita. Ja muuttaa Islantiin tai lähiöön.

Palkoista ja palkkioista on vaikea puhua, ja siihen olen ottanut kantaa itsensä hinnoittelusta kertovassa jutussa. Rämön ja Valtarin kirjan suuri ansio – kirjaimellisesti – on se, että he kertovat todella, paljonko blogilla tienaa. Unelmahommissa avaa sitä, mitä mistäkin työstä voi laskuttaa ja paljonko lateja yleensä kilahtelee tilille esimerkiksi affiliate-mainoksista ja yhteistöistä. Tällaisista asioista on pakko puhua, jotta ala kehittyy. Se, että kertoo tienaavansa blogilla, ei auta ketään. Pankkitilin saldoa ei tarvitse kuvakaapata Instagram-kuvaksi, mutta ahdasmieliseltä rahatabuaikakaudelta voitaisiin suosiolla hypätä avoimeen keskusteluun.

Nimensä mukaisesti Unelmahommissa kertoo siis myös kammoksumistani unelmista. Kirjassa on jokaisen luvun jälkeen pohdintaosuus, jossa on muutama kysymys lukijalle. Tavoitteena lienee saada lukija ymmärtämään se, mihin hän haluaa tähdätä urallaan tai selvittää, onko hän tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. En tiedä, onko kysymysten pohtimispelko itsensä välttelyä vai turhaa unelmiin uskomista. En ole ollenkaan varma, auttaako mikään voimapohdinta loskassa tarpoessa kohti työpaikkaa. Tässä vaiheessa muistutan sisäiselle kyynikolleni, että Rämö ja Valtarihan ajavat takaa nimenomaan sitä, että työ olisi haaveiden toteutuma, eikä niin käy, jos asialle ei tee mitään.

Suosittelen kirjaa kaikille media-alasta ja bloggaamisesta kiinnostuneille. Unelmahommissa toiminee myös heille, jotka tulevat alan ulkopuolelta, mutta haluavat selvittää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Jostainhan sitä täytyy aloittaa. Lopuksi myönnän, että tämä kirja sai minut päättämään, että haluan tästä blogista vähintään osatulonlähteeni, mieluiten kokopäiväisen työn. Tällaisetkin asiat pitää sanoa ääneen, koska kukaan ei tule hakemaan minua ja Lenovoani  hommiin ohikulkumatkalla.

Miksi ansaitsemisesta on vaikea puhua avoimesti? Oletko lukenut Unelmahommissa-teosta vielä? Ovatko pohdintatehtävät mielestäsi toimivia? Auttavatko ne todella eteenpäin unelmajahdissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjat: Tee se itse -vauva

Edes hartaasti toivottu raskaus ei suojaa paniikilta, joka iskee väistämättä sekä isään että äitiin. Karoliina Sallisen (2016) esikoisromaani Tee se itse -vauva (Bazar) on kronologinen raskauskuvaus holtittomasta odottajasta ja hänen neuroottisesta miehestään.

tee-se-itse-vauva_web72dpi
Kuva: Bazar

Kirjan aihe ei ole millään tavalla itselleni ajankohtainen ja siksi kiinnostava, mutta tartuin Sallisen esikoisteokseen, koska pidän hänen kirjoitustyylistään Kolmistaan-blogissa. Tee se itse -vauvan sinisissä kansissa sekoilee kolmekymppinen pariskunta, jonka valmistautumista vauvantuloon seurataan läpi jokaisen raskausviikon. Rento ja paikoin jopa edesvastuuton kuvataideopettaja-Usva ja neuroottisen jäykkä toimari-Juha ovat toistensa kliseiset vastakohdat, jotka reagoivat melko ennalta-arvattavilla tavoilla tulevaan elämänmuutokseen. Paniikkikännit ja -flirtit hoidetaan myös nopeasti alta pois kiukuttelun ja oksentelun lomassa.

Teoksessa on runsaasti sivuhahmoja, joihin viittaamalla rakennetaan myös päähenkilöiden persoonaa ja henkilöhistoriaa. Usvan siskot, ystävät ja Juhan perhe sekä satunnaiset kännäilykaverit jäävät kuitenkin melko ilmiselväksi täytteeksi tarinassa, sillä hahmot eivät tuo merkittävää lisää teoksen sanomaan. Joka muuten taitaa olla se, että raskausaika on vaikeaa ja toisesta näkee ihan uusia puolia, mutta yhdessä siitä yhdeksästä kuukaudestakin selviää. Jos haluaa.

Tee se itse -vauvan viihteellistä otetta tukee Sanni Kariniemen leikkisä mustavalkokuvitus. Kuvitus sopii hyvin kirjan kepeään ja helppoon tyyliin, mutta kuvat eivät tuo merkittävää lisää tekstille, koska ne eivät näytä sisältävän edes tarinaa täydentäviä piilomerkityksiä. Siksi vaikuttaakin siltä, että kuvat olisivat pakollista täytettä kirjassa tai väkinäinen erottautumiskeino.

Sallinen on onnistunut kätkemään esikoisromaaniinsa muutaman toimivan metaforan ja hauskoja ilmaisuja, mutta muuten selkeä kieli on vähän liiankin helppoa. Toisaalta eipä kirjaa olekaan suunnattu vakaviin lukuhetkiin, vaan harmittomiin lauantaiaamuihin, kun ei ihan vielä huivita nousta sängystä, tai kun salmiakki-vadelmasuklaa maistuu parhaimmalta sängyssä maaten.

Monet ovat arvioissaan suositelleet kirjaa niille, joille vauva-asiat ovat ajankohtaisia. Todennäköisesti kirja kiinnostaakin eniten vauvahaaveilijoita, mutta teos sopii myös helppoa luettavaa kaipaaville nuuskijoille, joita kiinnostaa vähän kaikki. Tarina kuin tarina.

Jos kirjalle tehdään joskus jatko-osa, voisin tarttua siihen juuri niinä aamuina, kun on ihan pakko jäädä vielä hetkeksi raitalakanoihin.

Oletko lukenut Tee se itse -vauvan? Piditkö enemmän Usvasta vai Juhasta?

10 syytä lukea Outi Pakkasta

DSC_1010

1. Ihmissuhdekuviot ovat koukuttavia.
Ihmissuhdekuviot ovat aina koukuttavia, ja Outi Pakkanen osaa punoa rikoksen ja rakkauden täydellisesti yhteen. Aina ytimessä ei ole romanttinen rakkaus, mutta hyvin usein kyllä. Kaiken kirjallisuuden ei tarvitse olla ’roskaa’ tai vakavaa länsimaista filosofiaa, vaan joskus voi nauttia myös laadukkaasta viihteestä, koska sattuu huvittamaan.

2. Henkilöt tuntuvat aidoilta.
Pakkasen tekstien henkilöhahmot ovat persoonallisia, mutta todentuntuisia. Itselleni on jäänyt mieleen muun muassa Elisa Lindh-Lehtinen, Veera Halme ja Inga Laakso-Laaksonen.

3. Dialogi on mehukasta ja sujuvaa.
Hahmot eivät heräisi henkiin ilman mutkatonta ja aitoa dialogia. Pakkanen osaa luoda jokaisen hahmon ikään sopivan puhetavan ja ajatukset.

4. Aiheet ovat sopivan kevyitä, mutta ajankohtaisia.
Pakkanen näyttää tarttuvan kulloinkin pinnalla olevaan aiheeseen, jonka ympärille hän rakentaa kirjan teemansa. Tässä voinen mainita esimerkkeinä seuralaispalvelun, median, kauneusihanteet ja fanikulttuurin.

5. Juoni yllättää sopivassa määrin.
Pakkasen kirjoille on tyypillistä, että rikokset koskettavat aina tiettyä pientä yhteisöä, kuten luokkakokousväkeä tai naapuriporukkaa. Siitä huolimatta loppuratkaisut ovat aina erilaisia, eikä niitä voi arvata ennalta heti. Ainakaan ihan aina. Ratkaisut eivät ole kuitenkaan päättömiä, ja romaanit tarjoavat myös lukijalle mahdollisuuden pohtia vaihtoehtoja matkan varrella. Ja välillähän tulee jopa onnistumisia.

6. Pääsee kiertoajelulle Helsinkiin.
Tarinoiden miljöö on yleensä Helsinki. Se on virkistävää varsinkin sellaiselle, joka ei ole Helsingistä, mutta tuntee paikkoja jotenkin. Voi päästää mielikuvituksen valloilleen, ja saa vielä viihdyttävää paikallisopastusta.

7. Kirjat ovat loistavia ajankuvia.
Ajankohtaisaiheet takaavat sen, että kirja kuvaa aikaansa terävin huomioin. Ilmainen aikamatka 80- ja 90-luvulle tarjolla!

8. Tarinat ovat kuitenkin ajattomia.
Vaikka Pakkasen varhaisimmat romaanit ovat yli 30 vuotta vanhoja, ne toimivat nykyaikana yhtä hyvin. Henkilöhahmot vain juoksevat puhelinkopeille tai oman lankapuhelimensa luokse. Ihanan nostalgista! Uusimmissa teksteissä on sentään mukana kännykät, blogit ja some.

9. Anna Laine on ihan ok.
Pakkasen kirjoissa esiintyy lähes aina Anna Laine edes jossakin roolissa. Anna Laine ei mielestäni ole kirjasarjan mieleenpainuvin hahmo, mutta hän nivoo tarinoita yhteen, ja on sitä paitsi ainoa, joka kuljettaa mukanaan kaikkia tarinoita muistoina.

10. Kirjat voi lukea kronologisesti. Mutta ei ole pakko.
Romaanit voi lukea ilmestymisjärjestyksessä, jolloin näkee parhaiten Anna Laineen ja miljöön sekä koko yhteiskunnan kehityksen. Se ei ole välttämätöntä, koska romaanit toimivat myös itsenäisinä teoksina. Anna Laineen koira vain saattaa vaihtua kesken kaiken.

Suosittelen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), Seuralainen (2010) ja Rakastaja (2013).

Iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

KIRJAT Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

Olen lukenut kaikki Anna-Leena Härkösen kirjat, ja pitänyt jokaisesta, eikä Kaikki oikein tee poikkeusta. Olin jopa hämmentynyt, että kirja oli ehtinyt ilmestyä huomaamattani, ja hankinkin sen omakseni viime syksynä jo. Kandikiireiden vuoksi lukeminen siirtyi, mutta kun opiskelut oli opiskeltu, aloin ahmia teosta.

DSC_0505

Kaikki oikein on siitä viheliäinen opus, että sitä lukiessa alkaa itsekin haaveilla lottovoitosta. Tosin Härkönen on mahduttanut teokseensa nerokkaan sitaatin: ”Kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.” Niinpä. Kirjan päähenkilöt Eevi ja Kari voittavat lotossa, ja alkavat järjestellä elämäänsä uusiksi. Toteutavat haaveitaan. Hankkivat potkut ilkeilijöille. Juopottelevat. Ostavat asunnon.

Härkösen tarinasta paistaa räikeästi ajatus siitä, ettei raha tuo onnea. Ei varmastikaan. Toisaalta hän korostaa tekstissä myös sitä, että rahaa tekee myös onnelliseksi, vaikka lopputulema onkin se, että millään muulla kuin ihmissuhteilla ei ole väliä. On inhottava olla yksin rikas, yksinäinen rikas, mutta olisihan se silkkaa valetta väittää, ettei raha toisi tietynlaista onnea. Velkataakan poistuminen tuntuu järjettömän hyvältä, ja se vapaus, jota ei voi mitata rahassa.

Kaikki oikein loppuu kuin seinään, ja tarina jää avoimeksi. Jos Härkönen kirjoittaisi sarjaromaaneita, toivoisin, että Kaikki oikein saisi jatkoa, vaikka ydinajatus onkin jo sanottu. Yksi syy jatkojanoon lienee Härkösen taitava kielikuvien käyttö. Monessa kohdassa itseni kaltainen wannabe-kirjailija havahtuu siihen, miksei itse keksi yhtä hyviä ilmaisuja.

Muuten lottovoittoromaani ei räjäytä taivasta, vaikka tarina on koukuttava ja kieli loistokasta. Se saattanee johtua siitä, että Härkönen tekee jokaisessa teoksessaan tasaisen hyvää jälkeä. Tavallaan harmittaa ajatella, että teos olisi voinut olla parempi, koska tuntuu naiivilta haluta lukea tarinaa, jossa kaikki lähtisi lapasesta, sillä eihän lottovoittajilla kaiketi aina karkaa mopo käsistä. Vaikka me tulevat voittajat sitä toivoisimmekin.

Kaikki oikein kysyy lukijalta, tekeekö lottovoitto ihmisestä onnellisen. Tekee. Todellakin tekee. Voiton lieveilmiöt eivät, mutta kyllä minä silti haluaisin voittaa lotossa jo huomenna.

Neljä tähteä ****