Outi Pakkasen Linna kertoo kesäyön narreista, neidoista – ja tietysti Anna Laineesta

Outi Pakkasen Linna (Otava 2018) jatkaa sarjadekkaristin perusvarmaa tuotantoa, joka ratsastaa läpi juonen Anna Laine -kirjojen hyväksi havaitulla kaavalla luottaen ihmissuhdekiemuroihin, menneisyyden haamuihin ja valtavaan määrään päähenkilöitä.outi-pakkanen_linnaKesäinen Savonlinna ottaa riemukkaasti vastaan oopperajuhlat, ja erityisen riemukkaalla ja tapansa mukaan supliikilla päällä on kansanedustaja Pertti Pekkala, jonka sanailun ansiosta oopperajuhlien jälkeen illan pimetessä ravintolan terassille saman pöydän ääreen kokoontuu kirjava porukka Pekkalan tuttavia niin varhaiselta koulupolulta, politiikasta kuin kesän juhlahumusta. Terassille iltaa päätyy viettämään myös Pekkalan vanha koulukaveri, Pakkasen dekkarien keskushenkilö Anna Laine ystävänsä kera.

Kirjan nimestä huolimatta tapahtumat tiivistyvät vasta Helsingissä, jossa Laine päätyy jälleen yhdistelemään johtolankoja toisiinsa – ja kuten niin monesti aiemmin, onnistuu Laine päättelemään syyllisen siihen, kuka työnsi syysiltana lauttasaarelaisen kerrostalon parvekkeelta alas erään, joka vielä kesällä istui oopperajuhlien jälkeen savonlinnalaisella terassilla hämärtyvässä kesäillassa.

Anna Laine ei ole poliisi, vaan vapaa graafikko, mutta Pakkas-dekkareissa kuvataan myös poliisityötä. Vuosien varrella poliisien osuus on vähentynyt selvästi, sillä virkavallan pikkutarkka työ ei ole Pakkasen dekkarien parasta antia. Linnassa tutut konstaapelit Ström ja Jokinen pyörähtävät pikaisesti paikalla tapahtuvan rikoksen jälkimainingeissa, mutta muutoin kirja keskittyy Laineen ja kansanedustaja Pekkalan elämään, niin kuin hyvän ihmissuhdedekkarin kuuluu. Pekkala on esiintynyt satunnaisesti Pakkasen dekkareissa vuosien varrella, ja Linnassakin viitataan usein yhteen varhaimmista Pakkas-dekkareista Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986), jossa Laineen ja Pekkalan luokkakokouksessa tapahtuu Elisa Lindh-Lehtisen murha.

Pakkanen on tehnyt dekkareita vuodesta 1973 lähtien, ja Anna Laine on esiintynyt niissä vuonna 1982 julkaistusta Kiinalainen aamutakki -dekkarista lähtien. Laine on onnistunut hahmo siksi, että vaikka hänestä tiedetään paljon vuosien varrella kertyneiden tiedonmurusten perusteella, ei lukija vieläkään voi sanoa tuntevansa Lainetta täysin. Anna Laine on myös hyvällä tavalla iätön hahmo, mikä toisaalta on ristiriidassa tarkan ajankuvan kanssa. Laineen ikä on piilotettu hyvin, mutta itse asiassa nimenomaan Tarjoilija, pyyhkikää taulu paljastaa, että Laine on Lauttasaaren yhteiskoulun ylioppilas vuosimallia 1965, joten hän on itse asiassa jo eläkeiässä, vaikkei vapaa taiteilija sellaiselle viitsikään heittäytyä.

Outi Pakkasen Anna Laine -dekkareiden ehdoton vahvuus on juuri se, kuinka kirjat kuvaavat ajan kulkua. Linna-teoksessa nykyaikaa tunnutaan korostavan huvittavan paljon, mutta toisaalta huvittava sävy johtunee siitä, että satumme elämään kyseistä aikaa. Ei se ole erityisen viehättävä. Samanlaista tunnetta ei tule kahden tai kolmen vuosikymmenen takaisista Laine-dekkareista, vaan yksityiskohdat tuntuvat niissä lähinnä kiehtovilta. Nykyhetkestä kertova Linna huomioi kohujournalismin, älypuhelimet, kännykkäkuvat ja Facebookin.

Anna Laine -dekkareita ei ole pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, mutta nyt kun teoksia on kertynyt Pakkasen uralla jo kymmeniä, saisi Laine-kirjoista mahdollisesti eniten irti, jos ne nautiskelisi alusta tähän hetkeen. Tällöin saisi tarkan käsityksen Laineen elämästä ja näkisi selvästi Pakkasen tekemän tarkan työn Helsingin ja muuttuvan yhteiskunnan kuvaajana. Toisaalta ei sieltä täältä lukeminenkaan huono vaihtoehto ole, sillä Laine-dekkarit toimivat myös itsenäisinä teoksina, vaikka ne sisältävät runsaasti viittauksia menneisiin tapahtumiin.

Linna ei ole Outi Pakkasen kiehtovin dekkari, vaan perusvarmoihin ratkaisuihin luottava, hyvällä tavalla turvallinen, vähän yllätyksetön Pakkas-teos. Todettakoon vain se, ettei syyllinen aina joudu vastuuseen teoistaan, ja ne, jotka sen tietävät, joutuvat pohtimaan moraalisia ratkaisujaan.

Sujuvalla dialogilla ja tarkoilla kaupunkikuvauksilla maustetut Pakkasen dekkarit sopivat erityisesti niille, jotka kaipaavat kirjojen kansien väliin ja yöpöydälle iltalukemiseksi sisältöä, joka ei ole hiuksia nostattavan jännittävää, mutta joka antaa mahdollisuuden analysoida ihmissuhdekiemuroita ja päätellä itse syyllisen pienellä vaivalla.

Pidätkö arkidekkareista? Entä iskeekö Pakkasen tuotanto sinuun?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kirjasta sarjaksi: Ratamo hyppäsi ruudulle

Dekkarikirjojen muuntaminen eläväksi kuvaksi vaikuttaa helpolta valmiiden jännityselementtien vuoksi, mutta lukijoiden sydänten lunastaminen ei tapahdu stunttitempuilla. ratamo_darwininseitti

Taavi Soininvaaran Ratamo – Darwinin seitti (Otava 2018) saatu Otavalta ilman rahallista palkkota tai kirjoituspakkoa.

Kun Taavi Soininvaaran luomasta Ratamo-kirjasarjasta ilmestyi sen 14. osa Darwinin seitti (Otava 2018), toi C More suoratoistopalveluunsa kirjakimaran pohjalta tehdyn samannimisen dekkarisarjan, joka nähdään ensi vuoden alussa MTV3:lla. Suojelupoliisin leivissä työskentelevän Arto Ratamon edesottamukset kansainvälisten rötösten, poliittisten kiemuroiden ja koko yhteiskuntaa järisyttävien uhkakuvien parissa on puristettu televisioruudulla ainakin alkuun yhden kauden mittaiseksi vakoilutrilleksi, jonka lähtökohtana on pääministerin jäljille johtava tietovuoto.

Pakko myöntää, etten ole järin kiinnostunut vakoilusta tai kansainvälisistä uhkakuvista kirjan kansien sisällä. Soininvaaran Ratamo liikkuu alueella, johon minun on vaikea tarttua ja jota minun on ennen kaikkea vaikea jaksaa kuvitella mielessäni. Pikavilkaisulla Ratamo-kirjasarjasta tehty filmatisointi näyttää synkältä, varmasti kirjan teemaan nähden sopivan tummalta, jopa ahdistavalta, ja teknisesti taitavasti toteutetulta.

Tosifanille suosikkikirjan muuntaminen liikkuvaksi kuvaksi tuntuu joskus olevan pyhäinhäväistys. Minä en ajattele kirjan elämän jatkumista visuaalisessa muodossa kauhistuksena, sillä sehän on vain mahtavaa, että tarina saa uusia ulottuvuuksia, vaikka olen myös sitä sitä mieltä, ettei liikkuva kuva koskaan mielikuvitusta voita. Niin kuin ei televisiokaan päihitä paperisten sivujen rapinaa. Pelkään jo valmiiksi aikaa, jolloin kirjat toivottavasti joskus kaukana tulevaisuudessa siirtyvät pelkkään digitaaliseen muotoon.

Kirjoista ponnistaneiden sarjojen ja elokuvien on vaikea saada arvostusta, sillä lähtökohtana on aina erinomainen romaani. Olen myös itse hyvin uskollinen alkuperäiselle tuotteelle. Olisin todennäköisesti esimerkiksi ajatellut, että Kaikki oikein (2018) olisi ollut mitä mainioin, joskin vähän hidastempoinen, elokuva lottovoittajista, mutta Anna-Leena Härkösen samannimisen romaanin (2014) jälkeen elokuva ei tuntunut kuin väkisin yhteen liitetyiltä kirjan kohtauksilta, välähdyksiltä mieleen piirtyneistä elämyksistä.

Soininvaaran luoma Arto Ratamo on kulkenut pitkän matkan ennen Darwinin seittiä tai muuttumista dekkari-tv-sarjan Samuli Vauramoksi, mikä asettaa uskollisen lukijan hankalaan tilanteeseen, ainakin jos on taipumusta kiintyä omiin mielikuviin kirjasarjan hahmoista. Katsoja, joka ei tiedä Ratamosta mitään eikä ole avannut kirjaa kertaakaan, sen sijaan nauttii todennäköisesti vauhdikkaasta vakoiludraamasta, sillä Ratamo-tv-sarja on eittämättä taidolla tehty. Vauramo vain ei koskaan voi olla se Ratamo, joka kirjan sivuilta tunnetaan. Enkä tiedä pitäisikö edes olla.

Vaikka myönnän suhtautuvani nihkeästi suosikeistani tehtyihin visualisointeihin, odotan silti aina innolla uusia elokuvia, jotka pohjautuvat lukemiini kirjoihin. Jos kirjan ja elokuvan julkaisujen välillä on vuosia, on uusi kulttuurituote usein ihana paluu hyvään tarinaan, vaikka se romuttaisi itse luodut mielikuvat. Parhaimmillaan  ja myös pahimmillaan  kirja ja elokuva näyttävät yleisölle kaksi täysin erilaista, samoista lähtökohdista ponnistavaa maailmaa, ja silloin vain aika näyttää, kummasta tulee klassikko. Se, josta koko tarina muistetaan.

Mistä kirjasta haluaisit tehtävän tv-sarjan?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Stephen Kingin kirja kirjoittamisesta on raskas luento leipätyöstä ja lapsuudesta

Kauhukirjoistaan tunnetun Stephen Kingin (s. 1947) elämäkerrallinen työstä kertova teos Kirjoittamisesta – Muistelmia leipätyöstä (Tammi 2018) palvelee parhaiten kirjailijan fanikuntaa, ei kirjailijaksi aikovia.
DSC_0112
Stephen Kingin kirjoitusopus on ilmestynyt alun perin jo vuonna 2000 nimellä On Writing – A memoir of the Craft, mutta kirjan suomennos on sylkäisty painokoneesta ulos liki 20 vuotta myöhemmin Tammen kustantamana vuonna 2018. Parissakymmenessä vuodessa ehtii tapahtua, ja se näkyy myös kirjassa, sillä nykyajan työkulttuuriin kirjalla ei ole oikein kosketuspintaa. Digitaalinen ja sosiaalinen media ovat olleet kirjan kirjoitushetkellä jotakin kaukaista, sellaista, mitä ei voisi kuvitella edes olevan olemassa. Kirjoittamisesta-teosta lukiessa täytyykin unohtaa se, ettei kyse ole oikeastaan käytännön oppaasta, vaan muistelmista, joita myydään kirjailijan elämäntyön raottamisen kustannuksella.

King aloittaa muistelmansa loogisesti lapsuudestaan. Freudilaiseen tapaan hän puhuu paljon siitä, miten lapsuus on vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli kirjailija. Lapsuuskortin esiin kaivaminen on helppo mutta tylsä aloitus. Koska King on kiistatta loistava kirjoittaja, lapsuusmuistoja on itse asiassa yllättävän miellyttävää lukea, sillä kirjailija kuljettaa lukijaa yksityiskohtaisesti niin 1950-luvun Yhdysvalloissa kuin 1990-luvun kirjailijapiireissä. Jopa aamumunakkaiden paistaminen on taltioitu teokseen.

On itse asiassa aika huvittavaa, että Kingin teos on ylipäätään suomennettu, jos ajattelee kirjan alkuperäistä tarkoitusta. King puhuu heti alussa siitä, kuinka kyse on kielestä. Kielestä, jota kukaan ei koskaan ajattele. Kuinka ihastuttava huomio! Mutta samalla tosin on rikos kääntää toiselle kielelle kirjoittamisesta kirjoitettu kirja, joka ihannoi kieltä. Vaikka kääntäjä olisi kuinka taitava tahansa, kärsii kielen alkuperäinen merkitys käännösmankelissa. Tästä syystä Kingin muistelmat ovat myös aavistuksen raskasta luettavaa, sillä menneisyyttä ja käytännön vinkkejä yhdistävä teos sortuu ainakin vieraalle kielelle käännettynä selostamiseen. Sepustuksen rikkovat runot, joita on ripoteltu tekstin sekaan. Vaikka ne ovat Kingille tärkeitä, ei niiden arvo ole merkityksellinen lukijalle.

Kirjoittamisesta  Muistelmia leipätyöstä -teoksen voi ajatella eräänlaisena kirjailijan testamenttinä lukijoille, kertomuksena siitä, mitä kaikkien keksittyjen kauhujen takana on. Se ei kuitenkaan ole soihtu ammattikuntaan aikoville, mikä johtuu tietysti nykyaikana jo siitä, että teoksen opillinen arvo on vanhentunut, mutta ennen kaikkea ongelma on se, että Stephen Kingin muistelmat ovat kirjailijan historiaa, yksi kertomus siitä, kuinka tietynlaiseksi kirjailijaksi voi tulla. Tai lähinnä päätyä. King-keskeisyys uppoaakin oletettavasti erityisesti kirjailijan faneihin.

Niin kuin aina, minuun vetoaa kuitenkin se tosiasia, että joku on oikeasti tehnyt kaunokirjallisuudesta ammatin. Aikana, joka ihailee faktaa ja kovia uutisia. Stephen King toteaa jo alkusanoissaan ”kirjoittamisen olevan inhimillistä, mutta toimittamisen jumalallista”. Minä ajattelen ihan päin vastoin. Siksi kai haluan tulla kirjailijaksi.

Mikä on paras kirjoitusopas, jonka olet koskaan lukenut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa