Railakas rahakirja opettaa taloutta toheloille

Miksi hautajaiset ovat hyvä juhla rahanäkökulmasta? Mitä ulosottomies ajattelee kohteestaan? Kumpi kiilaa edelle: ruokaostokset vai vuokranmaksu? Näihin kysymyksiin saa nyt vastauksen yksistä kirjankansista.
DSC_0110.JPGSaara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Railakas rahakirja – Näin hoidat taloutesi viisaasti (Into Kustannus 2018) neuvoo kädestä pitäen, miten pankkitili ja oman elämän vaatimukset voi saada kulkemaan tasapainossa. En ihmettele, että Henrikssonin ja Leinosen kirja on nähnyt päivänvalon, sillä esimerkiksi Iltalehti uutisoi, että suomalaisilla on enemmän maksuhäiriömerkintöjä kuin koskaan aiemmin (IL 6.4.2018).

Railakas rahakirja on jaettu kymmeneen osaan. Opus käsittelee kotia, työtä, liikennettä, koulua, ostokulttuuria, vapaa-aikaa, terveydenhuoltoa, pankkia ja käräjiä. Aiheiden monipuolisuus on ilahduttavaa, sillä ne koskettavat ihmiselämän eri vaiheita, ja siksi teos ei ole ikäsidonnainen, vaikka on selvää, että piinkovat talousgurut kiertävät tällaiset rahakirjat kaukaa. Kirjan ongelma onkin se, että hyödylliset neuvot hukkuvat naiiviuden alle. Jalo tarkoitus jää itsestäänselvyyksien varjoon, ja siksi onkin harmillista huomata, että pienellä vaivalla Railakkaasta rahakirjasta olisi voinut tulla teos, joka palvelee monenlaisia yhteiskunnan jäseniä.

Teoksesta ei myöskään käy ilmi, miksi kirja on nimenomaan railakas. Ei railakkuutta ole se, että ottaa vastuun omasta taloudestaan tai se, että osaa maksaa laskunsa. Siihen jokaisella aikuisella pitäisi olla tarvittavat työkalut, jos pystyy elämään itsenäisesti. Elämä on tietysti arvaamaton, ja laskusuhdanteita osuu aika monen polulle, mutta on melkoista lukijan ja kohderyhmän aliarviointia ohjeistaa avaamaan saapuvat kirjeet tai korostaa, että eläkettä kertyy tuloista, joita hankki työtä tekemällä. Teoksessa menevät iloisesti sekaisin sosiaalitoimen piiriin tarkoitetut neuvot ja nokkelan rahakirjan ideaali anti.

Kirjan vaaleanpunainen ulkoasu viestii selvästi siitä, kenelle teos on suunnattu. Ja sekös vasta suututtaa! On tietysti aika vanhanaikaista ajatella vaaleanpunaisen värin assosioivan naisiin, mutta Railakkaan rahakirjan kannen viesti on selvä. Tätä kirjaa tarvitsevat nimenomaan naiset, joita ei varmastikaan kiinnosta vakavasti otettavat sijoitusoppaat tai rahatalouden analysointi. Meillähän on vain omat säästöpossumme, joihin laitamme holtittomalta kulutuskäyttäytymiseltämme ylijääneet hilut kuun lopussa.

En usko, että Railakas rahakirja saa kenenkään taloutta tasapainoon, joten suossa rämpivälle taloustoipujalle teos ei sovi. Ennemminkin aavistuksen vaaleanpunaiset lasit nenällä kulkeva kirja sopii niille, jotka ovat vasta polkaisemassa itsenäistä elämäänsä käyntiin ja ottamassa vastuuta taloutensa hoidosta. Helposti lähestyttävään kirjaan onkin vaivatonta tarttua, vaikkei olisi niin kiinnostunut rahasta ja taloudesta. Lisäksi täytyy tietysti muistaa se, että jo kirjan julkaiseminen kertoo siitä, että tällaiselle teokselle on kysyntää.

Joku tätäkin teosta tarvitsee.

Mistä talousoppaasta on ollut sinulle eniten hyötyä? Jaa myös parhaat taloudenhoitovinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Jussi Parviaisen elämästä syntyi kirja ihan vain elämällä

Hän huutaa hurmoksessa, suree pullon suulla, itkee lattialla kippurassa ja karjuu kuin vajaamielinen. Hän on teatterin ammattilainen, joka päätyi keltaisen lehdistön hampaisiin, mutta kääntyi kohti taivasta.
DSC_0009.JPGEnsimmäinen muistikuvani Parviaisesta (s. 1955) on Kultajukka ja kumppanit -sketsisarjasta (2000). Sitä seuraava muisto ajalta, jolloin aloin lukea satunnaisesti Seiska-lehteä. Siinä välissä Parviaisen elämä oli ehtinyt heittää kuperkeikan – kirjaimellisesti teatterinäyttämöltä keltaisen lehdistön estradeille. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) avaa ristiriitaisen miehen sielunmaisemaa liikoja selittelemättä, vaikka kertookin, mitä ihmettä tapahtui siinä välissä, kun kohuohjaajasta tulikin kohusulhanen. Ja lopulta Jumalan rakastaja.

Parviaisen mediakuva asettaa raamit sille, miten tulkitsen hänen elämäkertaansa, sillä median luoma kuva Parviaisesta on ainoa, johon olen aiemmin tutustunut. Se on itse asiassa aika surkuhupaisaa, kun miettii Parviaisen mittavaa teatteriuraa, johon en itse kulttuurikuluttajana ole koskaan tutustunut. Olisi hirvittävän muodikasta sanoa, etteivät kohut ja juorulehdet kiinnosta ketään, mutta totta on se, että julkisuudenhenkilön elämä suhteutuu pitkälti siihen, millaisena ja mistä yleisö hänet muistaa. Siksi nuorempi sukupolvi tuntee Parviaisen lähinnä keltaisesta lehdistöstä ja pitkästä parrasta sekä kohuavioliitosta yli 30 vuotta nuoremman Saana Uimosen kanssa. Näistä lähtökohdista aloitan tutustumisen Jussi Parviaiseen uudelleen, perin pohjin.

Parviaisen henki

Roihan kirjoittaman elämäkerran otsikko kertoo siitä, mitä Parviainen haluaa elämästään nyt korostettavan. Hengellisyys taitaa olla nykyajan hitti, ja sen kukin voi ymmärtää, miten tahtoo. Lukija ei ole tottunut kohtaamaan Parviaista uskonnollisena miehenä, ja siksi osin tuntuu siltä, että kirjaan on tarkoituksella rakennettu vastakkainasettelu Parviaisen moniulotteisen persoonan osien välille. Se on tietysti jo draamankaaren vuoksi ymmärrettävää, mutta epäselväksi jää, mitä lisäarvoa Parviaisen hengellistyminen tuo hänen tarinalleen. Hän viittaa uskoonsa toteamalla muun muassa rukoilleensa ”joissakin elämäntilanteissa paljonkin” ja uskoo hänen rukoustensa johdattaneen myös lastensa tietä. Kirja antaa olettaa ennakkoon, että Parviaisen elämän huipentuma olisi Jumalan rakastajaksi muuttuminen, mutta tosiasiassa usko on kulkenut hänen mukanaan yllättävän pitkään.

Syy, miksi Jussi Parviaisesta on kirjoitettu elämäkerta, on teatteri. Kaikista elämäkertatähdistä kirjoitetaan ammatin tähden, mutta teoksia luetaan ihmisen ja hänen henkilökohtaisen elämänsä vuoksi. Parviaisen urahistoriaa ja käsityksiä dramaturgiasta käsitellään toki läpi kirjan, mutta niiden tarkkanäköinen tutkiskelu ei ole Jumalan rakastajan perintö lukijalle. Parviaisen elämä muistuttaa lukijaa siitä, että elämä ei ole koskaan yksiulotteista, ja toisaalta elämäkertaa lukiessa on muistettava myös se, että kirjaan sisällytetyistä haastatteluista huolimatta teos on loppujen lopuksi yhden ihmisen yksinpuhelu, jonka kirjoittaja on muovannut ymmärrettäviksi virkkeiksi.

Entä Saana Uimonen, jonka kanssa puuhasteleminen nosti Parviaisen uudelleen keltaisen lehdistön vakioviikkovieraaksi? Uimoseen teatteriguru viittaa vain muutaman kerran, ja toteaa, ettei halua muistella liittoaan 19-vuotiaaseen Uimoseen, vaikka hän rakastikin Saanaa ”armottoman intensiivisesti”. Jussi Parviainen ei kuulemma pelleile ihmisten kanssa. Sen verran kuitenkin, että hän perusti vuonna 2011 suosituksi nousseen bloginsa, jossa ruoti suomalaisjulkkiksia ja valtaapitäviä rankalla kädellä.

Elämäkerrassaan Parviainen kuittaa suhdekiemuroidenkin värittämän kohujulkisuuden toteamalla, etteivät hyvin mediakuvansa hoitaneet ihmiset ole saaneet juuri sen enempää aikaan paitsi huonoa politiikkaa, surkeaa viihdettä ja ”täyttä paskaa taiteessa”. Tästä kirjoituksesta tulisi liki Roihan teoksen mittainen, jos alkaisi käydä läpi Parviaisen yleisesti värikästä suhdehistoriaa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että naisseikkailuilla reposteleminen tuntuu teosta lukiessa välillä jopa huvittavalta, mutta toisaalta kyse lienee kai tietoisesta ristiriidan rakentamisesta.

Kirjan arvoinen elämä

Parviaisen elämäkerta ei ole kevyttä luettavaa, sillä yli 60-vuotista elämää ei kerrata yhdessä kuiskauksessa. Roihan teoksessa niin pitkä taival vie liki 600 sivua, mikä tarkoittaa melko syvää tutustumista teoksen keskushenkilöön. Elämäkerrat konseptina eivät siis ole kirjallisuuden helpoimmasta päästä, sillä teosten lukeminen vaatii kiinnostuksen henkilöön ja hänen ammattiinsa. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teokset ovat myös urakirjoja. Kirjailijan vastuu on suuri, sillä elämäkerta on puettava sanoiksi niin, että se vangitsee myös sellaisen lukijan, jonka henkilökohtainen side aiheeseen on löyhä.

Maria Roiha on toimittaja, ja Parviaisen elämäkerta onkin kuin valtavan pitkä henkilökuva aikakauslehdestä. Tyylivalinta mahdollistaa Parviaisen oman äänen kuulumisen mahdollisimman puhtaasti, sillä Parviaista kuullaan suorina lainauksina lehtijuttujen tapaan. Lukija tosin on melko kovilla teoksen kanssa, sillä sitaattien suuri määrä rikkoo teoksen tarinankerronnan ja pirstaloi mahdollisuudet soljuvaan kaunokirjalliseen kerrontaan eli siihen, mitä romaanilta odotetaan.

Kuten usein toistetaan, jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta kovin moni ei ole kirjan arvoinen. Kirjan arvoinen elämä rakentuu virheistä, mielettömästä menestyksestä, muutoksesta ja vähän katumuksestakin. Tai noususta, uhosta ja tuhosta, kuten mediatutkija Veijo Hietala toteaa kirjassa. Siksi Jussi Parviaisen elämästä on ollut helppo koota elämäkerta, joka saa lukijan vuoroin suuttumaan ja kummastelemaan. Vähän samalla tavalla kuin on käynyt Parviaisen todellisessakin elämässä kirjan sivujen ulkopuolella. Liki 600 sivua tekstiä tarinoineen on syntynyt ihan vain elämällä.

Jussi Parviaisen elämäkerta on saatu Tammelta.

Pidätkö elämäkerroista? Mitä ne parhaimmillaan voivat antaa lukijalle? Kenen elämäkerta on jäänyt erityisesti mieleesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ilman kirjoittamista en olisi mitään

Yhdelle se on pakollinen, tunteeton työväline. Toiselle se on koko elämää hallitseva ilmaisukeino työstä huolimatta.
DSC_0050.JPGRonja Salmen ja Mikko Toiviaisen kokoama 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY 2017) esittelee nimensä mukaan 12 kirjoittajan näkemyksiä työvälineestään ja itseilmaisukeinostaan – kirjoittamisesta. Tarinansa kertovat muun muassa Samuli Putro, Eeva Kolu, Ozan Yanar ja Justimus Films -kokoonpano. Teoksen loppuun on koottu vinkkejä ideointiin ja kirjoittamiseen. Kokenut kirjoittaja voi nyrpistellä nokkaansa itsestäänselvyyksille, vaikka kenenkään luovuus ei roihua taukoamatta, minkä vuoksi kaikki vinkit kannattaa ottaa vastaan ihan varmuuden vuoksi.

Myönnän, että kaihdan itsekin tuputtavia kirjoitusohjeita enkä myöskään koe, että toisten kirjoitustarinoista olisi itselleni mitään hyötyä, vaikka muiden kirjoittajien ajatuksia ja elämäntarinoita onkin mielekästä lukea. Salmen ja Toiviaisen teoksen ongelma on se, että kirjoittamisesta kirjoittaminen sortuu yleensä toistamaan samaa virttä kirjoittamisen merkityksellisyydestä, sillä eihän kirjaan ole haastateltu ihmistä, jolle kirjoittaminen olisi vastenmielistä ja vaikeaa. Siinäpä olisi aitoja tarinoita kirjoittamisesta, jos miettii yleistä otantaa ihmisten kirjoitustaidosta.

Minun tarinani

Kirjoittaminen on minulle kaikki kaikessa. Tukehtuisin ilman tarinoita ja lupaa luoda lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Mikään muu ilmaisukeino ei tuo minulle samaa tunnetta, jonka kirjoittaminen antaa. Olen ommellut, piirtänyt ja maalannut paljon. Olen haaveillut joskus saavani vaatesuunnittelusta tai kuvataiteesta ammatin, mutta ajatukset ovat hukkuneet lopulta havaintoon siitä, etten pystyisi koskaan niiden avulla niin laajaan, mahdollisesti yhteiskuntaan vaikuttavaan ilmaisuun kuin miten kirjoittamalla pystyn.

Ensimmäinen kunnon novellini oli Belinda muuttaa (2000). Kirjoitin sen aivan karmealla harakanvarvastekstauksella leveäriviseen vihkoon ensimmäisen luokan lopussa. Samana vuonna kirjoitin Sipulivarkaat ja Gerberan. Belindan tarina käsitteli muuttamista ja vaikeutta sopeutua uuteen paikkaan, Sipulivarkaat oli opettavainen kertomus ahneen paskaisesta lopusta ja Gerbera kertoi koulukiusaamisesta niin hyvin kuin melkein 8-vuotias voi aihetta käsitellä. Peruskoulun viimeisen esseen kirjoitin siitä, kuinka aion tulevaisuudessa opiskella tiedotusoppia ja juoda olutta Ohranjyvässä. Tiedotusoppia, nykyistä journalistiikkaa, pääsin opiskelemaan, mutta Ohranjyvässä olen käynyt syömässä vain bataattilohkoja.

Huomaan ylistäväni kirjoittamista samalla tavalla kuin 12 tarinaa kirjoittamisesta, vaikka edellä olen moittinut teosta nimenomaan suhtautumisesta kirjoittamiseen taivaita repivällä tavalla. Kaikille kirjoittaminen ei merkitse yhtään mitään, mutta ei heille kyseistä kirjaa olekaan tarkoitettu. Me, jotka kirjoittamista rakastamme, unohdamme helposti sen, että useimmille kirjoittaminen on vain neutraali työväline, tavallinen viestintätapa. Ei sen kummempaa.

Minä en olisi mitään ilman kirjoittamista. Maailma pärjäisi varmasti ilman tekeleitäni, ja siksi täytyykin opetella elämään sen tosiasian kanssa, että on myös mahdollista, etteivät kirjoitukseni välttämättä koskaan tule vaikuttamaan yhteenkään yksilöön tai yhteiskuntaan. Pitäisi riittää, että kirjoittaminen on tehnyt minusta minut, mutta on myönnettävä, että niin ehdoton ilmaisukeino kuin kirjoittaminen minulle onkin, en todellakaan kirjoita vain itselleni. Kirjoitus herää eloon yleisön edessä, ja silloin myös minä tunnen eläväni.

Onko kirjoittamisesta kirjoittaminen turhan toistamista? Kiinnostaako kirjoittaminen aiheena sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Piirrä minulle hyvä mieli

Olen paatunut ”Jokainen on oman onnensa seppä” -ajattelija, jos puhutaan sellaisesta onnesta, joka ei liity ulkoisiin tekijöihin. Ajattelen myös, ettei elämä ihan oikeasti muutu hyväksi, jos tarpeeksi toivoo, sillä on niin paljon ulkoisia, itsestä riippumattomia tekijöitä, jotka siihen vaikuttavat.
DSC_0001.JPGMaaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväkirjani (PS-kustannus 2017) paketoi koruttomasti yhteen liudan ajatusten herättäjiä vuoden jokaiselle viikolle. Päämäärä lienee nimensä mukaisesti hyvä mieli. Tukiainen on kirjalilija ja muutosvalmentaja, jonka Hyvän mielen taidot ja Hyvän mielen kortit -tuotteiden (PS-kustannus 2016) jatkumoa tehtäväkirja on. Kaltaistani niskuroijaa jo muutosvalmentajan titteli närästää. Kirjan takana lukee: ”Avaa kirja ja aloita oma hyvän mielen vuotesi.” Tekisi mieli kirjoittaa alle: ”Enhän aloita.” Yritän kuitenkin suhtautua positiivisesti uutuusopukseeni; jokinhan minut sai nivaskan tilaamaan.

En kirjoita hyvän elämän oppaista ensimmäistä kertaa. Eettisestä näkökulmasta aiheeseen ottaa kantaa Karita Sainion Hyvin eletty lukemattomien muiden opusten tavoin. Toisilla ajatukset iskostuvat paremmin kuuntelemalla tai lukemalla; joillekin parempi tapa on kunnon toiminta, jonka tehtäväkirjat mahdollistavat. Kieltämättä tehtävien tekeminen ja niiden aiheiden äärelle pysähtyminen korostaa selkeämmin sitä, että elämän voi muuttaa paremmaksi vain sen päätähti. Elämä tai maailma eivät muutu, jos ainoa teko on lukea pitkää selostusta aiheesta. Itsestäänselvää ja aika paljon sanottu ihmiseltä, joka mielellään on se, joka lukee, kuuntelee ja oppii ihan hiljaa. Mitä sitä suotta tehtäviä raapustamaan tai leikkeihin osallistumaan, mutta tehtäväkirjan kanssa on pakko heittäytyä, kun sen joka tapauksessa on ostanut.

Hyvän mielen vuosi sopii mihin tahansa vuoteen, sillä se ei ole kalenterisidonnainen, vaan sen voi aloittaa milloin vain. Kirja käsittelee unelmia ja niiden alkuperää, itselle tärkeitä asioita, oman äänensä kuuntelemista, nautinnollista tekemistä, voimaa, oman itsensä kohtelua, pelkoja, esteiden ylittämistä ja uusien näkökulmien etsimistä. Tehtävät ovat listojen tekemistä, hyvien ja huonojen asioiden merkitsemistä eri tavoin ja pieniä piirustustehtäviä. Myönnettäköön, että lueteltu lista kuulostaa melkoiselta naiiviuskimaralta, mutta pakko siihen on uskoa edes tämän vuoden ajan.

Hyvä mieli ja elämä eivät vaadi tehtäväkirjoja, mutta ne tarjoavat melko edullisen tilannetarkastuksen omaan elämään. Silloin saattaa vahingossa korjata jotakin jo rikki mennyttä tai pitää huolta, että ehjä pysyy ehjänä, kunhan muistaa, etteivät kirjan sivut voi ryhtyä toimiin kenenkään puolesta. Jokainen taitaa tosiaan olla oman onnensa seppä, mutta pienestä lisäavusta tuskin on haittaa. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sietää, eikä maailma valitettavasti ole vieläkään avoinna yhdenvertaisesti kaikille, mutta sisimmässään vellovaa tunnetta voinee takoa paremmin, kun siihen on oikeat työkalut.

Lupaan raportoida tehtäväkirjan tuloksista tulevana vuonna. Ensimmäinen tavoite on muistaa täyttää kirjaa ja olla vähintään yhtä onnellinen kuin nyt, vaikka onnenapilat jäisivätkin värittämättä.

Minkälaisia ajatuksia vastaavat tehtäväkirjat herättävät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa