Tärkeimmät opit Aasian-reissuiltani

Aasiassa matkusteleminen on jättänyt minuun poikkeuksellisen syvän jäljen. Ennen Kiinaan lähtemistä en ollut edes ajatellut, että ’sinne’ voisi matkustaa. Kun matkustaa tarpeeksi kauas, asiat saavat uudet mittasuhteet.
DanbaJos kuvittelee, että osaa syödä puikoilla, joku palauttaa aina maanpinnalle. Siihen on syynä se, että kotipuolessa ruokailu tapahtuu usein Hackmaneilla. Toisella Kiinan-matkalla olin aivan varma, että viimeistään silloin minusta on tullut puikkovelho. Vuoden tauon jälkeen. Lihasmuisti on ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen, etteikö minulle olisi väkisin tyrkytetty lusikkaa, kun omasta mielestäni onnistuneesti ja niin ylpeänä noukin paistettua riisiä lautaselta ensimmäisinä reissuiltoina. Eipä vain ruokailuseuralleni tuotu lusikkaa.

Vessaan pääsy voi kestää yli kahdeksan tuntia. Sen ajan pystyy pidättelemään, jos haluaa. Kupla otsassa -sanonta ei varmastikaan ole syntynyt työpaikan loputtomalta tuntuvassa käymäläruuhkassa tai Hullujen päivien painajaisjonossa. Sen on täytynyt saada alkunsa syvällä Kaakkois-Aasian vuoristossa, jossa bussi jumiutuu vuorenrinteeseen useiksi tunneiksi, eikä oikein kehtaa lorauttaa bussin kylkeen. Hätä ei lue lakia, mutta varsin ylellisiin toiletteihin tottuneilla se lukee ainakin häveliäisyyttä. Se, että kahdeksan tunnin jälkeen pääsee vihdoin vessaan, on tunne, jonka äärellä on todellakin ihmiselämän ja sen tarpeiden helpottumisen ytimessä.

ABC-asemat alkavat helposti tuntua luksuskeskuksilta, kun käy aasialaisilla huoltoasemilla. Ei voi yleistää. Aasiasta löytyy kaikkea ja paljon enemmän, kuin mitä täällä on, mutta kun matkustaa tarpeeksi syvälle ja meidän näkökulmastamme syrjään, eivät huoltoasemat todellakaan ole viihdekeskuksia. Ihan tavallisia paikallisasemia, mutta meidän näkökulmastamme ällöttäviä. En ole sudenpentu, mutten myöskään se prinsessa, jonka patjan alla oli herne. Jonkinlainen rajani menee siinä, että huoltoasemien vessat oksettavat niin, että pyörryttää. Vai haluaako joku tehdä tarpeensa rivissä kouruun, jota ei ole siivottu koko päivänä? Ja päivä, se on käymälässä pitkä aika.

Kun kärsii tarpeeksi nälästä, osaa ruokaa arvostaa aivan eri tavalla. Varsinkin, kun oman ruokavalion mukaisesta appeesta ei ole mitään taetta. Kärsiä on ylimitoitettu ja epäreilu verbi maailman mittakaavassa, ja jollakin tavalla sen käyttö tuntuu väärältä elämässä, jota pyörittää yltäkylläisyys. Nälkä se kolkuttaa kuitenkin ihmisen vatsaa maailmankolkkaan katsomatta. Pitkän matkustamisen jälkeen paistettu pinaatti tuntuu samalta kuin lihansyöjästä jokin ihana sisäfileepihvi. Luulisin.

Hotellisänkyyn kaatuminen on etuoikeus, joka ei yllätä. 20 euroa on pieni raha ihmiselle, joka lähtee maailman toiselle laidalle, mutta yleisellä tasolla se on paljon. Kun sukeltaa paikallisen Cumuluksen lakanoihin, tuijottaa kapeaa ja kauniisti valaistua kujaa ja aamulla herää siihen, kun tuorehedelmäkärryt jälleen kolisevat mukulakivillä, voi vain pohtia, miksi kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän.

Toiseuden kokeminen toisin päin, kuin mihin on tottunut, hämmentää. Enpä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eläimeksi kuin hetkinä, jolloin monta pikkutyttöä kerääntyy hypistelemään vaaleaa naavamaista pehkoani. ”Hello”, he sanovat. Aavistuksen likaiset sormet kokeilevat hiuksiani. Hävettää, minun hiukseni ovat likaiset. Olo on kuin näyttelyeläimellä, mutta ei voi suuttua. Ollaan toiseuden ytimessä.

Paikallisten tapoja täytyy kunnioittaa, muttei palvoa. Kannattaa tehdä parhaansa, mutta ei yrittää liikaa. Suomalaisesta ei tule kahden viikon reissulla tiibettiläistä, mutta riittää, että osoittaa kunnioituksensa. Pitikö tännekin tunkea? Ilmeisesti, mutta siksi kannattaa käyttäytyä fiksusti. Ei kannata jakaa armopaloja, jos voi tukea paikallista kulttuuria muuten. Olemalla oikein kliseisesti ihminen ihmiselle.

Ihminen on pieni. Luonnonvoimien armoilla. Kun ei elä mannerlaattojen välissä, valmistaudu vastaanottamaan tsunameita ja maanjäristyksiä, unohtuu se, että suurin mullistus ei olekaan kiehuttava tietyömaa. Ihminen on niin pikkuruinen, että yksi peruselementti voi tuhota hetkessä satojatuhansia ihmisiä. Kaunista ja kamalaa. Tuleeko mikään ihmisen keksintö koskaan voittamaan luonnonvoimat? Epäilenpä.

Kun luulee tuntevansa jonkin kulttuurin, onkin nähnyt siitä vain pienen palasen. Se saa nöyrtymään. On aika paksua sanoa nähneensä koko maan, jos on käynyt vain yhdessä kolkassa. Jos maassa on miljoonia tai miljardi ihmistä, muutamassa kaupungissa vieraileminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Siksi kai maailma onkin aika hieno paikka. Sitä ei voi tuntea koskaan.

Katsokaapa kuvan kiinalaisnaista. On helppo luulla oppineensa elämästä jotakin, mutta oikeasti taskut ovat aika tyhjät, kun vertaa itseään vanhaan viisauteen. Sellaiseen ikiaikaiseen, jota ei ehkä koskaan itse saavuta.

Mitä sinä olet oppinut reissussa? Entä Aasiassa ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Matkalla on pakko luottaa

Miten ihmeessä tuntemattomaan turvaaminen onnistuu maailmassa, jossa on niin paljon pahaa ja pahoja ihmisiä? Pimeys peittää monesti alleen valtavasti hyvää.
ChongqingMaailmassa on ollut aina kurjuutta ja pahuutta. Myös ennen Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä murhia. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että vaarat konkretisoituvat aivan uudella tavalla, kun ne tulevat lähelle. Viime viikon tapahtumien vuoksi olen laittanut myös reissukäytäntöni tarkasteluun. Miten onkaan ollut tähän asti niin hyvä tuuri, ettei mitään ole sattunut?

Vaarat eivät ole pelkästään terrorismihirmutekoja, vaan todellinen riski etenkin Kaakkois-Aasiassa ovat luonnonvoimat, joiden kanssa ei voi neuvotella sitäkään vähää kuin mitä julmien ihmisten kanssa mahdollisesti pystyy. Luonnonvoimia ei voi viedä oikeuteen tai tuomita. Yksi katastrofi ei estä toista, vaikka esimerkiksi turvajärjestelyitä parannettaisiin onnettomuuksien jälkeen.

Kaakkois-Aasiassa on turvallista matkustaa, jos tekee järkeviä valintoja. Vaan eipä sattuma kysele järjen perään. Etukäteen on vaikea aavistaa yllättäviä väkivallantekoja tai maanjäristyksiä. Toki sen verran voi tehdä itse, ettei mene alueille, joiden ilmapiiri on kiristynyt tai jossa on ennen koettu toistuvia luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Vaikka jokin kaupunki olisi kuinka kiehtova tahansa, se ei ole niin arvokas näky, että paikkaan kannattaisi huristaa rämäbussilla mutavyöryn armoilla olevaa tietä pitkin.

Virittynyt maailmanpoliittinen tilanne on saanut minut entistä enemmän varpailleni. En ole ennenkään pystynyt luottamaan reissun päällä keneen tahansa, mikä tosin on ihan oikeasti järkevää. Nyt lähteminen ja luottaminen tuntuvat vielä vaikeammilta toteuttaa. Jo se, että Kiinan vuoristoissa kuljetaan yleensä jaetuilla takseilla, ahdisti aikoinaan itseäni paljon. Että pitäisi tuntemattomien kanssa hypätä samaan autoon!

Ensimmäisellä pätkällä autossa oli meidän lisäksemme munkki ja kiinalaisturisti. Jollain oudolla tavalla munkin läsnäolo rauhoitti, vaikka ei hän eronnut muista muuten kuin vaatetukseltaan. Samsung kävi kuumana ja energiajuomaa kului hänelläkin. Paluumatkalla vuoriston syrjäkylästä kyytiin istahti yhdysvaltalainen vuoristohostelliyrittäjä ja hänen lapsensa. Pikkuinen tyttö, joka asui Kiinan vuoristossa, puhui virheettömällä USA:n aksentilla englantia ja nauroi äidilleen, joka ei osannut lausua tiibetinkiinaa täydellisesti, toisin kuin hän isänsä ansiosta. Taksimatkalla herännyt yhteenkuuluvuuden tunne oli oikeastaan melko omituista, koska Suomi on yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Kiinasta. Länsimaalaisuus yhdistää.

Alas vuoristosta saavuttuamme matkasimme Leshanin kaupunkiin, jota vartioi maailman suurin Buddha-patsas. Koko kaupunki rahastaa Buddhalla, ja niinpä päädyimme Buddha-pubiin, vaikka ajatus kiinalaiseen yöelämään sukeltamisesta pelotti. Pubin tiskillä hääri vaalea mies. Tomakseksi esittäytynyt mies kertoi olevansa Pohjois-Norjasta, mutta muuttaneensa Kiinaan vuosia sitten. Asiallisesta baarista sai olutta ja viiniä, jota ei muuten saa Kiinasta kovin helposti. Tuli tunne, että tässähän ollaan melkeinpä naapurin kanssa juttusilla. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Vaikka omat esimerkkikokemukseni turvallisuudesta näyttävät linkittyvän länsimaalaisuuteen – havaitsin tämän nyt muuten ensimmäistä kertaa asioita auki kirjoittaessani – se ei tarkoita, että toiseus reissun päällä tekisi olon turvattomaksi tai luottamisesta vaikeaa. Toki kielimuuri ja sen aiheuttama keskinäisviestinnän kuilu voi olla yllättävän suuri ja vaikeuttaa saatuun apuun luottamista. Kohdekulttuurista riippumatta tutut järkeilyt pätevät luottamiseen kaikkialla maailmassa: keneltä ja missä asiassa kannattaa pyytää apua. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa on tartuttava mihin tahansa käteen, ja silloin ei voi kuin toivoa parasta, koska itsepähän on matkalle lähtenyt.

Pelko kaikkien maailman kauheuksien jälkeen on inhimillistä. Kannattaako enää matkailla? Mihin enää uskaltaa lähteä? Lähteminen tarkoittaa aina jonkin asian taakseen jättämistä. Jos nyt lähden, en välttämättä enää koskaan voi palata siihen, mistä lähdin. Se ei aina ole omissa käsissä, sillä mitä tahansa voi sattua. Suomen tapahtumat ovat saaneet miettimään myös lähimatkoja. Työmatkaa, hotellilomia pääkaupungissa ja huvitapahtumia kotikaupungissa.

Kuinka pitkälle ajatus siitä, että olemme yhtä, voi kantaa?

Teetkö matkoilla riskialttiita valintoja? Uskallatko luottaa muihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miltä vuoristotauti tuntuu?

Ei arvatenkaan hyvältä. Näin akateeminen analyysi ei kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun tuntuu siltä, että happi pakenee aivoista, eikä edes itse ymmärrä, mistä olotila johtuu, vaikka on lukenut altitude sicknessistä. Eihän terveelle ihmiselle voi mitään sattua?
Danba
Kirjoitin aiemmin reissussa sairastumisesta, ja on itse asiassa aika huvittavaa, että unohdin vuoristotautiepisodin listasta kokonaan. Todennäköisesti siksi, että Tiibetin rajalla sijaitsevasta Tagongista ei oikein ole jäänyt muistoja tai edes muistikuvia, koska koko vierailuaika kului sekavassa olotilassa ja päästessä takaisin alemmas vuoristoon tuntui kuin olisi herännyt pahasta unesta.

Tagongin pikkuruinen kaupunki sijaitsee 3900 metrin korkeudessa. Terveyskirjaston mukaan vuoristotaudin oireiden uhka alkaa 2500 metrin korkeudessa. Saavuimme Tagongiin oleiltuamme viikon Kangdingissa, joka on perustettu vuoristoon noin 2600 metrin korkeuteen. Kangdingissa meillä ei ollut minkäänlaisia oireita, mutta niihin vaikuttaa aina henkilökohtainen alttius, jota on vaikea arvioida, koska mikään tietty ominaisuus ei varsinaisesti nosta vuoristotautiriskiä. Koska korkeuslukemat eivät välttämättä sellaisenaan sano mitään, mainittakoon, että tavallinen kiinalainen miljoonakaupunki Chongqing läheisellä hallintoalueella on 244 metrin korkeudessa, ja Suomen kaupungeista tietoa ei edes pikaisesti löydy, koska korkeudet ovat niin olemattomia.

Puhun nyt mahdollisesta vuoristotaudista, koska minua ei ole diagnosoitu. Miten edes olisi voitu piskuisessa kyläpahasessa ilman yhteistä kieltä tai lääkäriasemaa? Todennäköisesti kärsin vuoristotaudin esioireista, joten on ihan hyvä, ettemme jääneet odottamaan oireiden helpottamista – tai pahentumista – ja ohuempaan ilmaan tottumista. Olo oli karmean kurja, mutta esimerkiksi Terveyskirjaston tautimääritys kuulostaa niin hurjalta, etten usko kaiken olleen kovin pienestä kiinni. Ehkä olikin, mutta on vaikea kuvitella, että olisin kiikkunut rajamailla. Pahimmillaan vuoristotauti johtaa kuolemaan kuudessa tunnissa. Minä sinnittelin kaksi yötä, joten tuskin olin aivan kuolemankielissä.

On tietenkin mahdollista, että kyse ei ollut edes alkavasta vuoristotaudista, vaan poikkeuksellisen rajuista tottumattomuusoireista, joita en osannut ehkäistä oikein. Saavuttuamme Tagongiin vastassa olleet aasit jolkottelivat tiehensä. Kävin ostamassa pari tiibettiläishuivia, etsimme majoitusta ja kävimme syömässä, minkä jälkeen oli aika vetäytyä päiväunille. Herättyäni päiväunilta päähäni sattui. Kukapa sellaisesta huolestuu? Lähdin käyskentelemään torille ja kesken ostosreissun jouduin syöksymään ulos kaupasta. Ehdin viime hetkellä kylpyhuoneeseen oksentamaan. Ja siitä alkoi niin järkyttävä pääkipu, ettei oksennuksesta tullut loppua kahteen päivään, eli koko vuoristokylävierailun aikana. Silloin, kun lämmintä vettä sattui tulemaan, hengitin kuumassa suihkussa höyryä, joka helpotti paineen tunnetta päässä. Tuntui kuin koko nuppi olisi paisunut ja lopulta suihkussa supistunut hetkeksi.

Lähtöaamuna oloni oli vähän parempi, mikä saattoi johtua siitä, että tiesin pääseväni takaisin alemmalle korkeudelle suosikkikaupunkiini. Tagongin ankaran talven raikas ilma aikaisin aamulla vaikutti myös helpottavan oloa. Vaikka eihän se itse asiassa mitään raikasta ole, vaan karmean ohutta ilmaa, mutta kylmää sellaista, ainakin aamusin.

Lopulta koin ihmeparantumisen, joka ei liene ihme lainkaan, koska vuoristotaudin yksinkertaisin hoitokeino on poistua alueelta. Vuoristotaksit pitävät aina ikkunat auki ajaessa, jotta ilmaan ehtii tottua. Näin oli myös menomatkalla, mutta siitä ei vain sattunut olemaan apua. Viiletimme mutkittelevaa tietä jaetulla taksilla alas Kangdingiin noin tunnin matkan. Avatuista ikkunoista tulviva ilma purki päässä olevaa painetta sitä mukaa, kun taksi eteni alemmas. Tuntui käsittämättömältä toipua oksennusolosta alle 20 minuutissa. Aivan kuin olisin ollut vichy-pullo, jota avataan hiljalleen sihautellen. Perillä Kangdingissa olin jälleen täysin terve, eikä kahden päivän sumusta ollut jälkeäkään.

Viikon matkamuiston kuvitus ei ole Tagongista, vaan Danban kaupungista, jota sama uljas vuoristo ympäröi. Niiden edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.

Oletko sairastunut vuoristotautiin? Missä korkeuksissa oireita on tullut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Hirvein hostellikokemus: Mitä voi vaatia?

Missä menee yltäkylläisen majoituksen raja? Pitääkö kohdemaan varallisuustaso huomioida kattoa pään päälle etsiessä? Entä paraneeko vakavasti otettava reppureissu extreme-kurjuutta tarjoavissa kolhooseissa?
DanbaIhan oikeasti, heinäkuu. Ei ihme, että lentokoneet syöksyvät kaukomaille suvi-Suomesta, kun jokaisena keskikesän aamuna täytyy pukeutua samaan takkiin kuin maaliskuussa. Lomailusesongin vuoksi majoitushakukoneet hyrräävät entistä iloisemmin sadepisaroiden paiskautuessa tuplalasiin.

Jos omiin havaintoihini on uskominen, omasta lempisuunnastani Kaakkois-Aasiasta on tulossa kovaa vauhtia uusi Kanaria. Mutta ei ihan vielä, koska toistaiseksi usean maan muodostaman maantieteellisen alueen matkavaltiaita ovat reppureissaajat peruskaljaturistien sijaan. Rinkan kanssa reissaamiseen mielletään yleensä pienen budjetin pitkä loma ja mahdollisimman aidon paikalliselämyksen tavoittelu. Superhalvat majatalot houkuttelevat. Kiinan vielä toistaiseksi epätrendikkäillä, turistien tavoittamattomissa olevilla länsialueilla yön voi saada alle kolmella eurolla kahden hengen kopista. Se on halvin hinta, johon olen törmännyt. Ja ainoa huone, josta olen koskaan kieltäytynyt. Rajansa kaikella.

Kaakkois-Aasiaan matkustaminen on jo lähtökohtaisesti pienen budjetin matka, koska kohdemaan hintataso on aina naurettavan edullinen Suomeen verrattuna. Vain lennot ovat kalliita, ellei iske oikeaan väliin tai suostu kuljetettavaksi hieman epävarmalla itärajan takaisella lentokonemallilla. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miksi matkabudjetti pitää polkea niin alas, että se lähentelee jo selviytymistaistelua. Eikö matkan tavoite ole nauttia? Sikailla ei tarvitse eikä saa, mutta sillon, kun noin kerran vuodessa hurautan ilmakehän ohuutta uhmaten, valtavat lentosaasteet taakseni jättäen kaukomaille, en ole menossa Selviytyjien kuvauksiin, vaan ansaitulle lomalle.

On järjetöntä ajatella, että reissu paranisi läävässä majoittumalla. Höpöhöpö. Kutsun sitä extreme-kurjuudeksi, jolla tavoitellaan elämyksiä. Elämää, jota ei oikeasti joudu elämään, koska koti sattuu olemaan hyvinvointivaltiossa. Kun ei oikeasti elä epähygieenisessä kolossa, jossa vaeltavat torakat ja luteet, on mukavaa hakea reissuaitoutta räjähtäneestä hostellista. Mutta miksi majoittua kolmen euron ludeluolaan, jos voi yöpyä 10 euroa henkilöltä maksavassa hotellihuoneessa, joka vastaa Suomen perushotellien tasoa? Hinnanerotus ei ole matkaan lähteneen rahapussille mitään. Paremmin paikallista taloutta auttaa maksamalla enemmän ja samalla tietenkin suuria hotelliketjuja välttäen, jotta roposet edes jotenkin päätyisivät paikalliseen pussiin.

Niin kuin kaikelle, myös Selviytyjät-torakkahuonematkailijoille on vastaparinsa. Ne, joille ei kelpaa mikään. Vaikka rahalla saa oikeastaan mitä tahansa, ei kohteeseen voi saapua vaatimaan sellaista, mikä ei kuulu paikalliseen kulttuuriin. Jos kylpyhuoneen varustukseen kuuluu pöntön virkaa toimittava reikä lattiassa, röörin kanssa täytyy yrittää selvitä. Toki myös itse valitsen mieluummin hotellin, jossa on länsimainen wc, mutta jos muuta ei ole tarjolla, on turha alkaa kiukutella. Paljon hyödyntämäni parinkympin perushotellihuoneet ovat yleensä olleet siistejä ja länsimaalaisella pytyllä ja joskus myös aasialaisella aamupalalla varustettuja. Olen kuitenkin kuullut, etteivät ne todellakaan kelpaa kaikille, mutta enempää ei haluta maksaa. Mitä 20 eurolla pitäisi saada?

Suosittelen yhtäaikaista nauttimista ja paikallisen kulttuurin kunnioittamista. Koska olen ollut onnekas ja säästynyt reissuilla vaaratilanteilta ja vaikeilta kohtaamisilta, on toistaiseksi hankalin ja sydäntä särkevin tilanne ollut siellä ainoassa huoneessa, josta olen ikinä kieltäytynyt.

Aurinko oli jo noussut piskuisen Tagongin vuoristokylän ylle, kun saavuimme jaetulla taksilla paikallisen munkin ja kiinalaisturistin kanssa tyhjään keskustaan, jossa jolkotteli vain muutama aasi. Ainoa Lonely Planetin mainitsema hostelli oli jenkkinaisen pitämä majatalo, joka oli suljettu hetkellisesti. Paikalla ollut hollantilaistyttö kertoi aivan kulman takana olevasta toisesta hostellista. Pujahdimme talon taakse pihaan, jossa piti väistellä kanoja. Aution majatalon tiskillä istui puoliksi hampaaton mies, joka väläytti aurinkoisen hymyn saadessaan vihdoin vieraita.

Koska huone oli pakko saada, otimme avaimet, ja kapusimme talon yläkertaan. Ovi oli niin pieni verrattuna aukkoon, että väleistä sai käden läpi. Tässä vaiheessa ajattelin vielä, että antaa mennä. Onhan tässä kuitenkin lukko, ja verhon saa eteen. Viimeinen niitti tuli vain parin askeleen päästä. Huone oli niin kylmä, että ulkovaatteita ei voinut riisua. Niinpä niin, liki neljässä tonnissa sijaitsevassa Tagongissa oli totisesti talvi. Annoin silti vielä mahdollisuuden. Ehkä sängyssä voisi lämmitellä. Mutta. En ole koskaan nähnyt yhtä etovaa petiä. Reikäiset ja tahraiset lakanat kruunasi repaleinen sähkölämmitteinen peitto, joita muuten Aasiassa käytetään paljon. En olisi ikinä uskaltanut tuupata peiton töpseliä seinään. Jos nyt tönössä olisi edes ollut sähköjä.

Mietin majatalon miehen lempeää, joskin hampaatonta, hymyä. Laskeuduimme hiljaa jyrkät tikkaat alas ja livahdimme pois. Tuntui pahalta, mutta ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Vaikkei se paikallisen talouden tukeminen onnistunut ainakaan niin, että raha olisi mennyt sitä tarvitsevan taskuun. Myöhemmin loukkaava ratkaisu osoittautui oikeaksi. En nimittäin tiennyt, että pari tuntia livahtamisen jälkeen sairastuisin vuoristotaudin esioireisiin, joita potisin ylihinnoitellussa, ylellisessä hienostohotellissa. Ehkä munkin taksissa lausumat rukoukset olivat kaikuneet tyhjyyteen.

Miten sinä majoitut? Missä menee raja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

 

Viikon matkamuisto: Sairaana reissussa

Pöpön iskiessä tien päällä toisella puolella maapalloa alkavat nälänhätä, köyhyys, veritimantit ja salametsästys tuntua pieniltä murheilta. Kun on parantunut, globaalit ongelmat palaavat normaaleihin mittasuhteisiin.
DSC_0311Elin pitkään siinä uskossa, etten sairastu reissussa. Että kaikki vain aina selviää ja menee hyvin, kunhan noudattaa tervettä varovaisuutta. Lähinnä varovaisuus kulminoitui siis kaikkeen muuhun kuin omasta terveydestä murehtimiseen. Hölmöjä ajatuksia, sillä enhän ole sellainen arkielämässäkään. Taskuuni oli kuitenkin eksynyt mitä ilmeisemmin onnenkantamoinen reissuilla, koska vasta Vietnamissa, eli kolmannella Kaakkois-Aasian-matkalla, sairastuin matkakumppanini kanssa flunssaa pahemmin. Täytyy kuitenkin myöntää, etten ole kovin reipas ollut edes pienessä flunssassa aiemmilla matkoilla, vaan olen rehellisesti uhriutunut vuotavan nenän armoilla.

Kiinalainen hirviöflunssa
Voitteko kuvitella, että niistin päivässä 400 kertaa? Viheliäs bakteeri onnistui ujuttautumaan Kiinan Leshanissa ylähengitysteihini. Ostin neljänsadan nenäliinan paketin, ja käytin päivän aikana jokaisen rievun itse. Seuraavana päivän tauti oli poissa. Ehdottomasti omituisin flunssani! Parannuttuani matkakumppanini pääsi nauttimaan taudin antimista.

Vatsakipuja ja kuumetta Vietnamissa
Tämän tekstin olisi voinut otsikoida raflaavasti Ambulanssihelikopterilla Bangkokiin. Se olisi ollut valehtelua ja klikkikalastelua, mutta sensuuntaisia ajatuksia kävi mielessä. Matkaseuralaiseni sai neljänkymmenen asteen kuumeen ja pahan vastataudin, joka kesti kolme päivää. Kuumehöyryissä hän pohti, pitäisikö tilata ambulanssilento Bangkokiin. Se, miksi juuri Bangkokiin, ei koskaan selvinnyt.

Olimme majoittuneet tasokkaaseen Sapa House -hotelliin korkealle vuorenrinteeseen, josta oli pieni matka keskustaan. Vuorenrinteellä jolkotteli myös härkiä, joita kerran pakenin pramean omakotitalon pihaan peläten, että joku pieksee minut yksityisalueelle tunkeutumisen takia. Koska olin meistä kahdesta se, jonka kuumemittari näytti alle kuumerajan, jouduin hakemaan ruokaa huoneeseen päivittäin laaksossa sijaitsevasta keskustasta.

Paitsi että. Kärsin itse monen päivän ylävatsakivuista. Valitettavasti Vietnamissa toimii Wi-Fi paremmin kuin Kiinassa, minkä vuoksi Google hyrräsi iloisesti tehdessäni itselleni diagnoosia. Munuaissyöpä, vatsasyöpä, keuhkoveritulppa, munaisten hajoaminen, vatsahaava, maksasyöpä – ja tässä oli vasta muutama listastani. Hengästyin jyrkässä mäessä, jota päivittäin piti kulkea, kipu säteili selkään eikä nukkuminen onnistunut kovan kivun vuoksi. Ajattelin, että hoidan ainakin viimeisenä tekonani kuumepotilaan kuntoon.

Parantumista ei varsinaisesti vauhdittanut se, että hotellin lämmitysjärjestelmä hajosi vierailumme aikana, koska Vietnamin tasolla kovat, jopa viiden asteen pakkaset jäädyttivät vedellä toimivat lämmittimet. Huoneessa täytyi oleskella peiton ja päiväpeiton alla.

Mikä sairasteluun sitten johti? Jälkikäteen ajateltuna kohdallani kyse taisi olla närästyksestä tai hermostuneista sappikivistä, jotka olivat närkästyneet vieraan maan antimista. Vaikka ruoka Vietnamissa ei ole erityisen tulista, se on silti todella mausteista. Myös Mountain Pubin tujulla punaviinillä saattoi olla osuutta asiaan. Lopulta söin vain kurpitsasosekeittoa parin päivän ajan, ja olo helpotti.

Matkakumppanini ruokamyrkytystä muistuttavan tilan jäljitimme yhteen tunnelmalliseen iltaan, jolloin kävimme katukojulla syömässä grillivartaita. Hän, joka ei koskaan syö lihaa, päätti nautiskella yhden nautatikun liejuisessa chilidipissä. Itsehän en lihaan koske missään tilanteessa, eikä tauti tarttunut minuun, joten syypää taisi olla pullukka lihavarras.

Ja tästä ei tietenkään raportoitu reaaliajassa äidille.

Reissun perusturvallisuuteen kuuluvat myös asianmukaiset rokotukset, joten kannattaa varmistaa, että jäykkäkouristusrokoitus on voimassa. Myös A- ja B-hepatiittiyhdistelmä kannattaa ottaa, vaikka suuntaisi kylmempään osaan Kaakkois-Aasiaa, sillä sen ottamatta jättäminen on suuri riski ja melkoista typeryyttä. Monesti puhtaus ja kuumennus ovat silmänlumetta.

Oletko säästynyt sairastelulta reissuilla? Jos et, mitä kaikkea on ollut?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Viikon matkamuisto: Vuoristoyökerhon sometähti sormustillisella

Japanilaisten kännykkämerkkien halpakopioiden salamat räiskyivät tauotta, ja luurit lähettivät tiuhaan tahtiin kuvia paikallisiin somepalveluihin. Mitä ihmettä tapahtui?

Kangding

Kangding

Vanhan Kiinan tyyliä ihannoiva, lähinnä maan sisällä matkustaville turisteille suunnattu turistikatu Kangdingissa kätki yhteen monista syrjäisistä nurkistaan yökerhon. Se oli nimetty Electroksi, eikä siellä koskaan näkynyt asiakkaita yhtä paikallista vakioporukkaa lukuun ottamatta. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin ihan vain yökerho, eikä mikään teemakuppila, kuten alempana vuoristossa keskiväylällä sijaitseva Lovever-kahvila.

Pujahdimme Electroon ihan vain siksi, että teki mieli kokea kiinalainen yökerho. Nökötimme kaksin baariloosissa alkuillan, eikä meillä ollut mitään käsitystä siitä, koska yökerho sulkisi ovensa. Itse istuin vesipullo kainalossa, koska drinkkimenusta oli mahdotonta tilata yhtään mitään muuta kuin olutta toistamalla beer-sanaa. Muutoin menu oli kiinaksi, ja yhden epäonnistuneen sokkotilauksen jälkeen tyydyin lähdeveteen. Tilasin näet tupakka-askin. Kaikista niistä mahdollisista myyntiartikkeleista sokkona. Sen ainoan tupakka-askin, enkä ole edes koskaan polttanut. Jollain tavalla sain kuitenkin onneksi elehdittyä tilauksen perumisen, mikä on muuten aika vaikeaa ilman yhteistä kieltä.

Jossain vaiheessa iltaa nuorisoporukka ympäröi meidät pyytäen yhteiskuvia, mikä oli vastenmielinen ajatus ihmiselle, joka ei halua kaksoisleukaansa ikuistettavan ja henkilölle, joka ei halua itseään missään määrin someen. Mutta ilmeisesti meistä on kiinalaissomessa melko monta kuvaa: ei todellakaan vain muutamaa, vaan useita kymmeniä. No, antaa olla.

”Lopulta baarin omistajakin havaitsi ohramallasongelmani, ja haki takahuoneesta punaviinipullon.”

Salamavalojen kadottua vähän ennen sulkemisaikaa ravintolan saliin ilmestyi mustiin pukeutunut tyylikäs nainen. Hän esti meitä lähtemästä, ja ohjasi meidät toiseen pöytään. Yhtäkkiä olimme uudessa loossissa ravintolan omistajaksi paljastuneen tyylileidin ja hänen ystäviensä kanssa.

Saimme eteemme pienet sormustimet, joihin kaadettiin olutta. Samalla selvisi, että Kiinassa saa juoda lasista vain skoolatessa. Käytännössähän koko ajan skoolataan, mutta jos tarttuu lasiin touhun ulkopuolella, tekee karmean etikettivirheen. Niin kuin minä tein. Ja pieleen menee myös, jos olutlasia ei tyhjennä. Niin kuin tein, koska en voi sietää olutta. Lopulta omistajakin havaitsi ohramallasongelmani, ja haki takahuoneesta punaviinipullon. Tässä vaiheessa huomautettakoon vielä, että tulkintani mukaan tilanteessa ei todellakaan ole tavoitteena humaltuminen, vaan rento tutustuminen, ja sehän sopi meille.

Tarinassa huomionarvoista on se, ettei meillä tosiaan ollut paikallisen porukan kanssa minkäänlaista yhteistä kieltä, eikä tilannetta pelastanut edes sanakirja, koska netti ei toiminut. Silti vietimme mukavan illan. Kiinalaiset puhuivat kiinaa ja me lopulta suomea, koska ei englannistakaan hyötyä ollut. Vielä, kun näkisi ne kuvat, joita juttutoverit latasivat maan omiin somekanaviin.

Muutaman kiinalaisen hittibiisin ja sormustillisen jälkeen meidät päästettiin lähtemään. Kunniavieraiden, kun ei sovi poistua koska tahansa. Vuoriston kyljessä nukkuva Kangding oli aivan autio, eikä ilmassa kuulunut edes rukousrumpujen kilinää. Seuraavana aamuna kadut täyttyivät mekastuksesta, myyntikojuista ja munkeista niin kuin kaikkina muinakin päivinä. Minä sen sijaan olin muuttunut – ikään kuin olisin alkanut ymmärtää koko ympäröivää kulttuuria paremmin. Sormustilliset tekevät ihmeitä.

Saman kaupungin erikoisesta kahvilasta voi lukea aiemmasta Viikon matkamuistosta.

Oletko muuten koskaan käynyt Kiinassa? Kerro myös yökerhokokemuksistasi ulkomailla!

Viikon matkamuisto: Vahingossa kiinalaisessa seksikahvilassa

Kahvihammasta jyhmi jo niin armottomasti, että kahvia oli saatava piittaamatta paikallisesta kulttuurista, rahasta ja laadusta. Lopputuloksena oli 5 euron kahvikuppi nautittuna erään trendikkään kahvilan salongissa, joka paljastui lopulta kuksimiskopiksi.

Kangding

Ammattilaiskahvinjuojana neljä viikkoa ilman sumppia vastaa kokemuksena 1860-luvun nälkävuosia. Apua on turha odottaa teemaasta, koska länsimaisesta näkökulmasta melko koskemattomasta Länsi-Kiinasta ei todellakaan saa kahvia. Ainakaan kovin helposti.

Vuoristoiseen Kangdingiin saapuessa olimme kiinnittäneet huomiota Lovever-nimiseen kahvilaan, jonka vähän epäonnistunut, mitään tarkoittamaton nimi ja muutenkin teennäinen trendikkyys naurattivat. Niinpä litkimme teetä ja ahdoimme dumblingseja tiibettiläistyylisessä kahvilassa, joka oli aidosti paikallinen.

Kahvi ei kuulu kiinalaiseen kulttuuriin, eikä sitä oikeasti saa juuri mistään. Korkeintaan marketeista löytyy vanhentunutta pikakahvia. Kun kolme viikkoa neljästä oli kulunut, kolotus oli yltynyt jo siihen mittaan, että hömelönkuuloinen Loveverkin alkoi kuulostaa hyvältä.

Keskeisellä paikalla monikerroksisessa pytingissä sijaitsevaan Loveveriin päästäkseen piti läpäistä monia ovia ja jopa yksi pressu, ja ovella odotti kultainen Amor-patsas. Etiopialainen luomukahvi siinsi silmissä, joten en jäänyt pohtimaan Amor-patsasta tai sokkeloista yleisilmettä. Kahvilista oli varsin laadukas, vaikka itse kahvi ei lopulta ollutkaan kuin Suomen kahviautomaattitasoa. Hintaa oli 5 euroa, jolla saa noin 10 nuudelisoppaa tai kolmen ruokalajin illallisen hienossa ravintolassa.

Meidät ohjattiin yhteen privaattisalonkiin, mitä ihmettelin, koska olisin halunnut katsella maisemia pienestä yleisestä tilasta. Salonki oli yleisilmeeltään siisti, mutta sohvat olivat tahraisia ja nuhjuisia. Huoneessa oli myös hämmentävästi oma vessa. Hämmentävää tämä on siksi, että Kiinassa ehtii lirauttaan housuihinsa, ennen kuin jostain löytää yleisen vessan, puhumattakaan, että liikkeissä tai ravintoloissa olisi aina wc.

Kahvilassa ei näkynyt asiakkaita, mutta työntekijät kolkuttelivat salonkeihin ja tarkkailivat niitä käytävillä askeleista päätellen. Huonetta ihmetellessä alkoi jo vähän ahdistaa hiljaisuus ja omituinen ilmapiiri. Tahraisista sohvista, Amor-patsaasta ja kummasta privaatti-wc:stä huolimatta ihmettelin vain aavemaista tunnelmaa.

Mutta sitten tuli aika lähteä, ja välittömästi oven takana seisoi naistarjoilija, joka hymyili leveästi ja kysyi hataralla englannilla: ”Was good? Enjoyed? Feeling good?” Ja jotenkin yhtäkkiä kaikki kävi järkeen.

Me olimme menneet seksikahvilaan. Ei vain jostain syystä tullut mieleen, että tosiaan ilman seksipalveluita sellaisiakin tarjotaan. Tosin luulen, että kolmaspyöräkin olisi järjestynyt pyytämällä, huh!

Olo oli huvittunut, mutta myös hävetti. Nyt ne sitten luulevat, että piti vielä länsimaalaisen matkaajan tulla koluamaan autenttisia paikkoja ja hässimään panokahvilaan.

Toisaalta ymmärrän kahvilan funktion, jos ajatellaan kiinalaista kulttuuria, jossa seksi on tabu. Seksuaalisuutta, tai minkäänlaista hellyyttä, ei osoiteta julkisesti, koska ne kuuluvat vain makuuhuoneeseen avioparille, ja niissä makuuhuoneissakin on tavallisesti pariskunnillakin erilliset sängyt, koska se on siveellistä.

Enpä siis ihmettele, jos länsikiinalaisen nuoren tai erillään asuvan pariskunnan on joskus käytävä Loveverissa. Viiden euron kahvikin on kohtuullinen, koska se taitaa kattaa myös palvelumaksun. Ja todennäköisesti vaitiolovelvollisuudenkin.

Mediakassa käynnistyy nyt jokaviikkoinen matkailuaiheinen sarja Viikon matkamuisto, joka esittelee huvittavia, henkeä salpaavia ja hikoiluttavia kokemuksia Kaakkois-Aasiasta, ja välillä vähän lähempää.

Alkoiko jollain soida päässä Leevi and the Leavingsin Kiinalaisessa pesulassa?