Kokemattomana Aasiaan

Lähdin Aasian-reissulle ilman, että olin koskaan ajatellut lähteväni. Perillä eteeni avautui maailma, joka tuntui tutulta, vaikka oli täysin tuntematon.
DSC_0075DSC_0212DSC_0158DSC_0193DSC_0303DSC_0109DSC_0245DSC_0313En rehellisesti sanottuna koskaan edes ajatellut matkustavani Aasiaan. Olin nähnyt kuvia Hongkongin välkkyvistä mainostauluista ja katsonut Mulan-elokuvan viime vuosituhannen puolella. Siinä kaikki. Haaveilin lähinnä etelänlomista ja herkutteluntäyteisistä Keski-Euroopan-matkoista.

Niin kuitenkin kävi, että lensin syksyllä 2013 Chongqingiin Kiinan Sichuanin provinssiin. Ensikosketus ei ollut ruusuinen. Kentällä keuhkot täyttyivät paksusta ja paahteisesta ilmasta, väsymys painoi koko kehoa pitkästä lennosta ja ensimmäinen ateria koostui possulla täytetyistä nyyteistä, jotka kelluivat maailman tulisimmassa liemessä. Jäi syömättä. Tuli nälkäkiukku ja turhautuminen.

Ajattelin Kiinaan matkustamista kokemisen kannalta, sillä minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta matkustelusta muuta kuin Pohjoismaista ja muualta Euroopasta. Kiinaan matkustaminen jännitti, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Minulle oli tärkeää se, että maassa on turvallista, ja matkakumppanini saikin vakuutettua minut siitä, että Aasiassa todella on turvallista. Olin 21-vuotias opiskelija, jonka päämäärä oli nauttia elämästä turvallisesti, joten oikeastaan muu kuin terrorismin uhka ei mietityttänyt. Elin sellaista once in a lifetime -janoa, jonka sammuttamiseen tarvitsin uusia kokemuksia.

Vuoden 2013 Kiinan-reissua seurasi uusi matka samaiseen Sichuanin provinssiin vuonna 2014 ja Pohjois-Vietnamiin tammikuussa 2016. Kuten arvata saattaa, tutustuminen täysin vieraisiin kulttuureihin avarsi maailmankatsomustani enemmän kuin osasin odottaa tai matkalla edes ymmärsin.

Aasialaiset kulttuurit niputetaan harmittavan usein yhteen, ja puhun itsekin niistä liian rankasti yleistäen ja liian vähän yksilöiden tässä jutussa, mutta se ei tarkoita, ettenkö ymmärtäisi kulttuurien monimuotoisuutta.

Ensimmäinen Kiinan-reissuni kesti kaksi viikkoa, mutta toisella matkalla vietin jo neljä viikkoa. Oli erittäin tervettä kokea, miltä tuntuu olla outolintu. Se, jonka hiuksia hipelöidään ja josta otetaan salakuvia ravintolassa. Matkustimme paljon syrjäseuduilla, ja kohtaamamme turistit pystyi laskemaan kahden käden sormilla koko reissun aikana. Aasiassa pystyin unohtamaan arkeni, mutta en toki voi väittää, että siihen vaadittaisiin aina lento kaukomaille.

Kun olin matkustanut melko paljon kolkassa, jossa ei ollut mahdollista viestiä millään tutulla kielellä, tuntui suorastaan lottovoitolta saada asiansa perille englanniksi Vietnamissa. Kun viestintäongelmat eivät kuormittaneet arkea, pystyi keskittymään puhtaasti lomailuun. Pohjois-Vietnam vei sydämeni henkeäsalpaavilla maisemillaan, mikä teki myös nöyräksi. Luonto on meidän käsissämme, vaikka lopulta olemme ainoastaan sen armoilla.

Kolmella reissulla olen yhteensä viettänyt Kaakkois-Aasiassa 10 viikkoa. Viimeisestä Aasian-reissusta on kulunut jo yli kolme vuotta. Vuodet kotimaassa ovat tuntuneet hyvältä. Ei ole ollut kiire mihinkään. Uudelleen matkaan lähteminen ei ole enää itsestäänselvyys. Yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut hurjasti reissuttomien vuosieni aikana, sillä kun vuonna 2016 lensin Vietnamiin, ei ollut puhettakaan ilmastosyyllisyydestä. Maailma pelkäsi silloin aivan aiheesta lähinnä terrorismia, mikä näkyi erittäin tiukkoina turvatarkastuksina.

Ilmasto ja turvallisuus ovat syystäkin mietityttäneet minua viime aikoina. Pitäisikö ilmastopäästöjä kompensoida? Kannattaisiko lähteä ruotsinlaivalle ennemmin kuin Hanoihin? Onko Aasiassa edelleen turvallista? Kuinka paljon kohteet ovat kehittyneet vuosien varrella? Uskon, että arkijärkeilyllä pääsee jo pitkälle. En ole koskaan kohdannut vaaratilanteita matkalla, sillä ei oikeastaan ole ollut edes mahdollisuutta siihen. En ryypiskele pimeillä kujilla tai liiku muutenkaan pimeillä tai epävakailla seuduilla mutavyöryjen ja luonnonmullistusten välittömässä läheisyydessä. Ilmastopäästöjä en aio kompensoida ainakaan rahallisesti, sillä tällä hetkellä se tuntuu lähinnä matkustamisen muuttamiselta varakkaiden etuoikeudeksi. Jotain päästöille täytyy silti tehdä.

Minne siis seuraavaksi? En tiedä. Ehkä Kiinaan, ehkä Vietnamiin. Reissuajankohta on päätetty, mutta matkakohde puuttuu. Voi myös olla, ettei matkaa koskaan tule. Se selvinnee syksyllä. Mahdollisesti Vietnam voi vaihtua Kiinaan ja Kiina Kokkolaan. On siinäkin kulttuuria kerrakseen.

Leffalippuarvontaan voi osallistua 15.4.2019 klo 21.00 saakka. Tämäkin juttu on saanut inspiraationsa esitetyistä kysymyksistä.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on Aasiassa matkailemisesta? Mikä on suosikkimatkakohteesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mies, josta otin kuvan salaa

Se tapahtui perinteisellä kikalla: kamera kaulaan rennosti roikkumaan ja salamannopeita räpsäsyjä ottamaan ilman, että itse säätää kameraa samalla. Niin minä otin kuvan mopedistista, joka kaahasi pitkin Danban katuja. Tai eihän siinä ruuhkassa oikein hurvitella voinut.
DSC_0115Taannoinen kaamosmasennus sai minut muistelemaan – melkoisen ilmastosyyllisyyden kera – viime vuosien Aasian-reissujani. Etenkin sitä, kuinka paljon rakastinkaan valokuvaamista matkoillani. Oli valoa ja kaikkialla mielenkiintoista nähtävää, erilaisuutta kiehtovalla tavalla. Toista on nyt sysipimeässä kotikaupungissa, mutta se kaamosvalituksesta.

Syksyn edetessä olen tuijottanut yhä enemmän työhuoneeni seinällä riippuvaa taulua, jossa sichuanilaisessa Danban kaupungissa rämällä mopolla ajeleva, kasvoistaan vähän likainen mies ajaa ruuhkassa ja näyttää katsovan suoraan minuun, kuvaajaan. Ehkä katsookin. Ihmettelee kameraa. Vaikka Danbaa hehkutetaan Lonely Planetissa, ei siellä ainakaan länsimaisia turisteja ole jonoksi asti. Minä en nähnyt yhtäkään. Eikä mopoilija varmasti ollut moneen viikkoon nähnyt Nikonia, jolla minä samaan aikaan kehtasin räpsiä kuvia. Salaa.

Salaa siksi, että minusta kuvaaminen julkisilla paikoilla on vähän kyseenalaista, vaikka siinä ei lain silmissä mitään väärää olekaan. Pidän paljon vieraiden kulttuurien dokumentoinnista, mutta ihmisten kuvaaminen tuntuu esineellistämiseltä. Mikä oikeus minulla on napsia kuvia ja teettää niistä vieläpä tauluja! Sen vuoksi en laita tähän tekstiin alkuperäistä kuvaa valokuvana, sillä se tuntuisi jollakin tavalla luvattomalta. Erilaisuus on kiehtovaa, mutta jonkun toiseksi tekeminen ja kokeminen suistaa helposti stereotypioiden tielle. Se näkyy myös matkailujournalismissa. Mutta ei mennä siihen nyt, sillä olen noin vuosi sitten palauttanut aiheesta gradun, jossa märehdin ja murehdin asiaa yli 90 sivun verran.

Mitähän paikallinen mopedisti-Kalle ajattelisi, jos tietäisi, että hänen kuvansa on ripustettu erään pohjoiseurooppalaisen sisämaakaupungin keskustan tuntumassa sijaitsevan pikkuruisen työhuoneen seinälle? Sitä en ajatellut tilatessani taulun lähipostiin netin kuvapalvelusta. No, itse ajattelisin sen olevan vähintäänkin kyseenalaista, jos minun kuvani koristaisi pölyisen vuoristokaupungin pientalon seinää. Se olisi aika hullua oikeastaan.

Siinäpä mietittävää seuraavalle kuvausreissulleni. Saako ihmisestä tehdä taulun lupaa kysymättä?

Pidätkö vieraiden ihmisten valokuvaamista eettisesti arveluttavana matkailukontekstissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puikot piiloon ja mieli avoimeksi Aasiassa

Liekö matkakärpänen puraissut Mediakan lukijoita, sillä reissujuttuja on kahlattu viime päivinä antaumuksella läpi. Palataan siis hetkeksi Kaakkois-Aasiaan. Mitä matkalla kannattaa pitää mielessä?
DSC_0789Elämässä on paljon pyhyyttä. Pyhyys ei ole aina syvää uskonnollisuutta, vaan myös pieni arkisia sääntöjä, joita kunnioitetaan. Syömäpuikoilla ei saa osoitella, ei missään nimessä, sillä se viittaa kuolemaan ja muihin pahoihin ajatuksiin. Tietynlainen äänetön kurinalaisuus on läsnä, hämmentävä pidättyväisyys, josta ei päästetä hevillä irti.

On pyhyys toki näkyvillä Kaakkois-Aasiassa joka päivä myös ilmiselvimmässä muodossaan. Matkustaessamme Tagongin vuoristokylään samaan tilataksiin kanssamme astui munkki punaisen koltun helmat liehuen. Hän ryysti Redbull-juomaa, pyöritteli rukoushyrrää käsissään, avasi ikkunan ja kohotti minihyrrän ilmaan avatusta ikkunasta kuin ottaakseen yhteyttä yläilmoihin. Siinä me olimme. Kolme vähän pahoinvoivaa turistia, joista yksi oli kiinalainen vaihto-oppilas. Ja yksi munkki, joka lähetti koko matkan rukouksia ilmaan. Minä toivoin lähinnä, että mobiilidatayhteys olisi toiminut.

Joustaminen on välttämätöntä. On odotettava, jaksettava selittää asioita sanakirjan ja elekielen avulla, ja lisäksi hyväksyttävä se, että jos yhteistä kieltä ei ole, ei kaikki voi aina mennä putkeen. Kasvissyöjänä, mieluiten vegaanista ruokaa syövänä, reissuilla on ollut pakko viitata kintaalla omille periaatteille. Kun on ollut kahdeksan tuntia syömättä, ei viitsi valittaa paistetussa riisissä olevasta kananmunasta, vaikka se on kaukana eettisestä tuotannosta. Kun ei ole yhteistä kieltä, on vaikea kertoa, että olisi niin kauhean kiva, jos saisi annoksen ilman munasilppua. Parempi siis pitää suu kiinni ja avata se kiltisi annoksen äärellä.

Näkemys mukavuuksista ja luksuksesta ei ole sama kaikkialla. Matkustaessani ensimmäistä kertaa Kiinaan minua peloteltiin sillä, että asumukset eivät välttämättä ole kovin kummoisia. En todellakaan ole sudenpentu ja sen tiesi matkakumppanini, mutta hän taisi aliarvioida minut. En tarvitse luksusta tai välttämättä edes superpuhtautta, ainoastaan turvaa ja jonkinlaista siisteyttä. Sitä on ollut tarjolla.

Meidän reissuillamme tavoitteena ei ole koskaan ollut päästä mahdollisimman halvalla, vaan käyttää rahaa järkevästi. Etenkin Kiinassa kaikki on niin valtavan edullista, että 20 eurolla saa perus-Scandic-tasoisen huoneen länsimaalaisella pytyllä, jota muuten taatusti tulee rakastamaan entistä enemmän kotiin palattuaan. Reilulla 50 eurolla sen sijaan saa jo kaupungin prameimmasta hotellista hulppean huoneen.

Vietnamissa yövyimme sviitissä kahdeksan päivän ajan 500 eurolla. Huone oli pieni kaksio, siinä oli valtava parveke, josta avautui näkymä Phan Xi Păng -vuorelle, ja jokaisena aamuna saimme buffetbrunssin maksutta sekä huoneeseen vesi- ja hedelmälähetykset. Elämästä täytyy nauttia, ja luksusta saa länsimaalainen pienellä rahalla.

Kurjuus on läsnä ihan lähellä. Reissuilla ei jää epäselväksi maailman valtasuhteet tavallisten ihmisten välillä. Kun me olemme hurvittelemassa omaan tulotasoomme nähden pilkkahintaan, jäävät muut siitä paitsi. Silmien edessä vilisee orpoja lapsia ilman turvaa likaisilla kaduilla ja saastuneiden jokien varsilla. Toreilla on niin sanottuja eläinkauppoja, joissa nukkavierut koiranpennut on sullottu häkkeihin kanojen kanssa. En ole erityinen eläinharrastaja, mutten tietenkään toivo kärsimystä kenellekään. Zikongin torilla eläinten kohtaama kurjuus kosketti ensimmäistä kertaa niin paljon, että muistan sen edelleen. Samoin kuin muistan kaikki vastaan tulleet ihmiset, joiden kasvaimet tai struuma ovat niin suuria, että ne näkyvät ulospäin. Unohtamatta tietysti vietnamilaisia sodassa vammautuneita kadunmiehiä, jotka istuvat kyykyssä kaljakojuilla samalla, kun me mehustelemme kojun itse tehdyllä oluella.

On pakko olla rohkea ja luottaa. Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, miten olen uskaltanut toteuttaa kaikki reissuni. Sillä, että pitää arkijärjen päässä, pärjää jo pitkälle. Jokainen matka lentokoneella, autolla ja bussilla on kaikkialla riski. Kaikki ei aina ole omissa käsissä, mutta voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut  vaarassa. Minun on vaikea luottaa tuntemattomiin, mutta olen myös oppinut, etten voi esimerkiksi bussissa ikuisesti jankuttaa, meneekö linja Hanoihin, jos se on minulle kerrottu moneen kertaan ehkä vähän haparoiden, mutta onpahan kerrottu. Enkä myöskään voi murehtia pinaattien ja kaalien hygieniatasoja koko päivää, kunhan muistaa syödä kaiken kypsennettynä.

Niin ällöttävän itsestäänselvää kuin se onkin on Aasian-reissuilla kai tärkeintä muistaa, että olemme kaikki samanlaisia. Yhtä.

Mikä on ollut mieleenpainuvin havaintosi reissussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Voiko muistoja ostaa myöhemmin?

Jotakin vanhaa, uutta ja lainattua. Meille uutta, muille vanhaa. Ei mitään lainattua, vaan kahisevalla Torista ostettua. Meidän muistoja ilman, että ne ovat oikeasti meidän.DSC_0074DSC_0069DSC_0073Uskallan väittää nähneeni aika paljon Kiinaa, vaikka toisaalta yhden provinssin koluamista ei kai kummoisena suorituksena voi pitää. Ei, vaikka siellä olisi parisen kuukautta yhteensä viettänyt. Pitkistä reissuista huolimatta matkoilta ei ole tullut ostettua aineellisia muistoja, paitsi panda-avaimenperä ja paikallinen juhlajuomapullo, jota kukaan ei lopulta pystynyt juomaan tärpättisen maun takia.

Reissut ovat toistaiseksi jäissä, sillä on hyvä välillä keskittyä ihan vain arkeen. Ei reissun odottamiseen tai siitä selviämiseen. Kuukauden löhöloma kotona rentouttaa ronskin matemaattisen arvioni mukaan noin tuhatkertaisesti verrattuna Aasian-reissuun. Kun viimeisestä Aasian-pyrähdyksestämme oli kulunut kaksi vuotta, aloimme kuitenkin kaivata kotiimme jotakin sellaista, joka muistuttaisi niistä hetkistä, kun on istunut vanhoilla paperilyhtyjen valaisemilla kujilla, katsellut vuorenrinteitä ja taiteillut puikoilla nuudelisoppaa suuhun.

Päädyimme ostamaan muistomme Torista. Siitäkin huolimatta, että minä inhoan käytettyä tavaraa. Perinteinen kiinalaistaulu saapui Riihimäeltä yksityisautokyydillä 45 euron yhteishintaan. Alun perin myyjä oli ostanut sen työmatkaltaan Zhuzhousta. Taulun karmit olivat tummanruskeat, joten ne maalautettiin Kauppakadun taidetarvikeliikkeessä viidelläkympillä. Kuvissa ne näyttävät turhan ruskeilta valon vuoksi, mutta maalari teki oikein siivoa, mustaa jälkeä. Kiina-taulun kaveriksi hankittu lyhty postitettiin meille Espoosta vajaalla kolmellakympillä. Lyhty on rautaa ja painaa laittoman paljon.

Onhan se hullua pitää omina muistoinaan sellaisia esineitä, joiden tarina ei ole itse kirjoitettu. Runollisesti tekisi mieli todeta, että nythän me kirjoitamme niille loppusivut, mutta oikeasti esineet pölyttyvät olohuoneen nurkassa aina siihen asti, että saamme supersiivouspuuskan. Joka päivä ne kuitenkin muistuttavat niistä hetkistä, joita kaipaa jokaisena kaatosateen kyllästämänä aamuna. Se riittää, että muistaa.

Kuuluvatko muistot mielestäsi sisustukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se, joka olen tänään

Miehen oikea käsi, jumalatar vai outolintu? Miehen kanssa matkustaessa länsimaalaiset käsitykset sukupuolten välisestä tasa-arvosta on pakko unohtaa hetkeksi, vaikka se käsittämättömältä kuulostaakin.
DSC_0743Seisoimme rähjäisen kiinalaisen nuudeliravintolan salissa, jonka laidalla nuoret tytöt kikattivat katsoen miestäni. Kun kiherryksestä ei tullut loppua, takahuoneesta porhalsi paikalle herra, joka tiedusteli, mitä meille saisi olla. Tai siis, mitä mieheni haluaisi meille tilata, sillä häneltä asiaa kysyttiin. Hänhän sen päättää, ja varmasti maksaa, ajatteli koko keittokojun kööri.

Minua kiehutti ja huvitti. Hauskaa, mutta samaan aikaan ei todellakaan yhtään ratkiriemukasta. Vaikka Kaakkois-Aasia ei turistin silmin näytä kovin epätasa-arvoiselta ainakin matkailijoille sallitun vapaan käytöksen vuoksi, vanhat kulttuuriin liittyvät lainalaisuudet ovat edelleen olemassa varsinkin korpiseuduilla. Ne näkyvät arjen pienissä kohtaamisissa, joissa miestä puhutellaan ensin olettaen hänen tekevän päätökset ja joissa naista kunnioitetaan kenties siksi, että jollakin tavalla hänet nähdään miehen omaisuutena, tai ainakin alempana yksikkönä.

Länsimaisessa tasa-arvokehdossa – jossa on vielä valtavasti työnsarkaa – elävänä neitinä tuntuu aika pahalta, että joku toinen arvottaa paikkani selvästi: osoittaa rajani ilman, että pystyn kertomaan havaitsemastani epäkohdasta. Ongelman ydin ei ole se, että joutuu kohdelluksi miestään alempiarvoisena henkilönä, vaan ylipäätään se, että ihmisten välille asetetaan hierarkia. Hierarkisointia tapahtuu aivan kaikkialla – myös unelmayhteiskunnassamme, mutta ainakaan omassa arjessani ihmiset eivät järjesty sukupuolen tai muiden intersektionaaliseen syrjintään johtavien ominaisuuksien mukaan.

Vahingossa tapahtuvalla alistamisella on myös vastakohtansa. Varaukseton ihailu, joka yleensä liittyy vaaleuden ihannointiin ja erilaisuuden kokemiseen. En tiedä, pitäisikö ihmettely ottaa kunnioituksena, jos se saa ahdistumaan. Syrjäisissä kolkissa matkustaessa oljenvaalea hattaratukka herättä hämmästystä. Ymmärrettävästi tietenkin, mutta on vain käsittämättömän kiusallista, millaiseen patsasasemaan joutuu. Ehkä tilanne tuntuu sietämättömältä siksi, ettei itse koskaan aseta niin sanotusti erilaista tai erinäköistä ihmistä samaan asemaan.

Pitäisikö nuudelikojulla sitten saada se kuuluisa kohtaus? Kohtaus tosin on käsittämätön termi, jota käytetään yleensä ilmaisemaan jonkin ihmisen turhaa narinaa asiasta, jota vastapuoli ei koe yhtä tärkeäksi. Otetaanpa siis uudelleen. Pitäisikö nuudelikojulla sitten kertoa kokemastaan vääryydestä? Ei yhteistä kieltä, kova nälkä ja mahdoton savotta edessä. Jollakin tavalla näen sen myös paikallisten ihmisten ja paikallisen kulttuurin kunnioittamisena, että osoittaa tyytyväisyytensä ruokaan eikä valita pienistä. Ei maailman tasa-arvotilanne tai naisten asema ole kiinni yhdestä tai muutamasta pieleen menneestä tapaamisesta. Tosin kun niitä on tarpeeksi monta, alkaa sillä olla jo merkitystä.

On hirveän helppo köllötellä vuorenrinteessä sviitissä, ja pahottaa mielensä ravintolassa käydessään, kun on saapunut ottamaan irti vain parhaimman vieraasta kulttuurista. Alhaalla kadulla ihmiset myyvät mitä tahansa ansaitakseen elantonsa: hedelmiä, punottuja kukkaroita tai itseään. Asiat ovat meillä aika hyvin, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kehityksen pitäisi pysähtyä. Ennemminkin pitäisi miettiä, miten tasa-arvoa voisi kehittää koko maailmassa. Haiskahtaa tosin hieman kulttuuri-imperialistiselta käydä sanelemassa vuoristokylässä, miten asioiden pitäisi olla.

Jos aloittaisi vaikka siitä, että ostaisi rumanvärisen lompakon katumyyjältä, joka on roikkunut kintereillä jo tovin. Se auttaisi häntä talouden itsenäisessä pyörittämisessä ilman kyseenalaisia keinoja. Se tekisi hänestä yhteiskunnan tasa-arvoisen jäsenen jonakin päivänä. Sen, joka minä olen jo tänään.

Millaisia kohtaamisia tai arvojärjestyksiä olet havainnut ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa