Se, joka olen tänään

Miehen oikea käsi, jumalatar vai outolintu? Miehen kanssa matkustaessa länsimaalaiset käsitykset sukupuolten välisestä tasa-arvosta on pakko unohtaa hetkeksi, vaikka se käsittämättömältä kuulostaakin.
DSC_0743Seisoimme rähjäisen kiinalaisen nuudeliravintolan salissa, jonka laidalla nuoret tytöt kikattivat katsoen miestäni. Kun kiherryksestä ei tullut loppua, takahuoneesta porhalsi paikalle herra, joka tiedusteli, mitä meille saisi olla. Tai siis, mitä mieheni haluaisi meille tilata, sillä häneltä asiaa kysyttiin. Hänhän sen päättää, ja varmasti maksaa, ajatteli koko keittokojun kööri.

Minua kiehutti ja huvitti. Hauskaa, mutta samaan aikaan ei todellakaan yhtään ratkiriemukasta. Vaikka Kaakkois-Aasia ei turistin silmin näytä kovin epätasa-arvoiselta ainakin matkailijoille sallitun vapaan käytöksen vuoksi, vanhat kulttuuriin liittyvät lainalaisuudet ovat edelleen olemassa varsinkin korpiseuduilla. Ne näkyvät arjen pienissä kohtaamisissa, joissa miestä puhutellaan ensin olettaen hänen tekevän päätökset ja joissa naista kunnioitetaan kenties siksi, että jollakin tavalla hänet nähdään miehen omaisuutena, tai ainakin alempana yksikkönä.

Länsimaisessa tasa-arvokehdossa – jossa on vielä valtavasti työnsarkaa – elävänä neitinä tuntuu aika pahalta, että joku toinen arvottaa paikkani selvästi: osoittaa rajani ilman, että pystyn kertomaan havaitsemastani epäkohdasta. Ongelman ydin ei ole se, että joutuu kohdelluksi miestään alempiarvoisena henkilönä, vaan ylipäätään se, että ihmisten välille asetetaan hierarkia. Hierarkisointia tapahtuu aivan kaikkialla – myös unelmayhteiskunnassamme, mutta ainakaan omassa arjessani ihmiset eivät järjesty sukupuolen tai muiden intersektionaaliseen syrjintään johtavien ominaisuuksien mukaan.

Vahingossa tapahtuvalla alistamisella on myös vastakohtansa. Varaukseton ihailu, joka yleensä liittyy vaaleuden ihannointiin ja erilaisuuden kokemiseen. En tiedä, pitäisikö ihmettely ottaa kunnioituksena, jos se saa ahdistumaan. Syrjäisissä kolkissa matkustaessa oljenvaalea hattaratukka herättä hämmästystä. Ymmärrettävästi tietenkin, mutta on vain käsittämättömän kiusallista, millaiseen patsasasemaan joutuu. Ehkä tilanne tuntuu sietämättömältä siksi, ettei itse koskaan aseta niin sanotusti erilaista tai erinäköistä ihmistä samaan asemaan.

Pitäisikö nuudelikojulla sitten saada se kuuluisa kohtaus? Kohtaus tosin on käsittämätön termi, jota käytetään yleensä ilmaisemaan jonkin ihmisen turhaa narinaa asiasta, jota vastapuoli ei koe yhtä tärkeäksi. Otetaanpa siis uudelleen. Pitäisikö nuudelikojulla sitten kertoa kokemastaan vääryydestä? Ei yhteistä kieltä, kova nälkä ja mahdoton savotta edessä. Jollakin tavalla näen sen myös paikallisten ihmisten ja paikallisen kulttuurin kunnioittamisena, että osoittaa tyytyväisyytensä ruokaan eikä valita pienistä. Ei maailman tasa-arvotilanne tai naisten asema ole kiinni yhdestä tai muutamasta pieleen menneestä tapaamisesta. Tosin kun niitä on tarpeeksi monta, alkaa sillä olla jo merkitystä.

On hirveän helppo köllötellä vuorenrinteessä sviitissä, ja pahottaa mielensä ravintolassa käydessään, kun on saapunut ottamaan irti vain parhaimman vieraasta kulttuurista. Alhaalla kadulla ihmiset myyvät mitä tahansa ansaitakseen elantonsa: hedelmiä, punottuja kukkaroita tai itseään. Asiat ovat meillä aika hyvin, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kehityksen pitäisi pysähtyä. Ennemminkin pitäisi miettiä, miten tasa-arvoa voisi kehittää koko maailmassa. Haiskahtaa tosin hieman kulttuuri-imperialistiselta käydä sanelemassa vuoristokylässä, miten asioiden pitäisi olla.

Jos aloittaisi vaikka siitä, että ostaisi rumanvärisen lompakon katumyyjältä, joka on roikkunut kintereillä jo tovin. Se auttaisi häntä talouden itsenäisessä pyörittämisessä ilman kyseenalaisia keinoja. Se tekisi hänestä yhteiskunnan tasa-arvoisen jäsenen jonakin päivänä. Sen, joka minä olen jo tänään.

Millaisia kohtaamisia tai arvojärjestyksiä olet havainnut ulkomailla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

6 vinkkiä Kiinaan matkustavalle kasvissyöjälle

Lonely Planetin ennustuksen mukaan Kiina on yksi vuoden 2018 hittikohteista, ja olettaa saattaa, että matkailu myös maan läntiseen, vähän syrjäiseen osaan kasvaa. Niin kasvavat myös ruokavaliovaatimukset. Kasvissyöjän osa, vegaanista puhumattakaan, meidän näkökulmastamme kielitaidottomassa Kiinassa ei ole helppo. Muutamalla mielessä pidettävällä muistutuksella pääsee onneksi matkalla alkuun.
KangdingKangdingDanba1. Hanki paperilappu, jossa ilmoitetaan ruokavaliosi
Turha haaveilla, että toimivan sepustuksen löytäisi internetistä etukäteen. Kiinan kieli jakautuu niin moniin murteisiin, etteivät ihmiset välttämättä ymmärrä toisiaan hyvin ainakaan kirjoitettuna. Siksi lappu on syytä hankkia paikan päältä. Kannattaa tarttua hihasta ensimmäistä ja ehkä ainoata englannin kielen taitoista ihmistä, jonka matkallaan kohtaa. Joskus lappunenkaan ei auta, sillä joidenkin luku- ja kirjoitustaito on heikko. Lapun kannattaa olla siksi mahdollisimman selkeä: ”Ei nautaa, ei kanaa, ei possua, ei kalaa, ei mereneläviä.” Lonely Planetin eri kielialueiden sanakirjoista voi olla apua, mutta itselleni ne eivät ole olleet ruokavaliosanaston osalta hyödyllisiä.

2. Älä tilaa mitään sokkona
Olisihan se mukavaa, jos voisi tilata listoilta mitä tahansa. Selvää onkin, että maassa, jossa kuuluisa sanonta ilmoittaa kaikkien nelijalkaisten, paitsi pöydän, olevan syötävää, ei todellakaan tilailla mitä sattuu. Englanninkielinen menu on harvinaisuus, ja suuri onnenpotku, jos sellaisen löytää. Usein tosin se tarkoittaa sitä, että ruokapaikka ei aivan autenttinen ole. Jos tilaa sokkona listalta jotakin, eteen tullut ruoka täytyy hyväksyä. Ruoan jättäminen on rumaa.

3. Käytä järkeä ruokapaikan ja ruokalajin valinnassa
Ruoka on todella edullista Kiinassa. Se on niin halpaa länsimaiseen tulotasoon nähden, että on aivan turha alkaa laskemaan pennejä. Kannattaa valita ruokapaikka, jossa käy paljon paikallisia ja jonka vihannekset näyttävät tuoreilta; ne ovat usein näytillä ravintolan puolella. Kasvisruokailijan suurin ongelma on se, ettei vihanneksia välttämättä kuumenneta tarpeeksi hyvin, mikä lisää bakteeririskiä, vaikka tässä asiassa lihansyöjät ovat ahtaammalla, sillä lihan on syytä olla valmistettu loppuun asti.

4. Pidä kiinni suosikkiravintolastasi
Olisi kiehtovaa testata kaikkia mahdollisia erikoisravintoloita kaupungeissa. Mutta tosiasia on se, että miljoonien asukkaiden kaupungeissa kannattaa ymmärtää oma pienuutensa. Mieti, kuinka paljon on 30 miljoonaa asukasta! En siis suosittele taksisekoilua ympäri kylää. Kannattaa pitää kiinni hyväksi havaitusta ravintolasta tai kojusta, jossa jo oma ruokavalio muistetaan. Samalla tulee osoittaneeksi kunnioituksena paikallista yrittäjää kohtaan. Kun vierailee toistekin, antaa kojun pitäjälle parhaimman palkinnon. Jos päätyy paikkaan, jossa kasvisruokavaliota ei selvästikään ymmärretä, turha alkaa vääntää. Vaihda paikkaa.

5. Hyväksy se, ettei kasvisruokavalio ole osa paikallista kulttuuria
Vaikka ravintoloitsija tai kojun pitäjä ymmärtäisi, mitä lapussa, lukee usein viesti ei mene perille siksi, ettei kasvissyöntiä pidetä vaihtoehtona. Liha symboloi voimaa ja miehisiä kykyjä, ja siksi etenkään miesten ei oleteta olevan kasvissyöjiä. Reissuun lähtiessä kannattaa siis hyväksyä se, ettei ruokailu ole helppoa. Markettiruokailun varaankaan ei kannata laskea, koska niistä harvemmin löytää hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä kummempaa kasvisruokailijalle. Ei reissua kannata tuhlata siihen, että keittää nuudeleita reistailevalla vedenkeittimellä huoneessaan. Tilanne länsimaisesta näkökulmasta tunnetuissa kaupungeissa, kuten Pekingissä ja Shanghaissa, voi olla parempi, mutten lähtisi luottamaan kielitaitoon ja valinnanvaraan sielläkään.

6. Kunnioita ruokaa ja ole valmis joustamaan
Positiivista on se, että tofua kyllä saa Kiinasta, mutta se nähdään liharuoan osana. Ainakin itselleni sen tilaaminen pelkiltään on osoittautunut hankalaksi, mikä johtuu kulttuurierosta. Usein kasvisruokana tarjoillaan vihreitä vihanneksia, kuten paksoita ja pinaattia, kananmunaa ja tomaattia, paistettua riisiä ja harvinaisena herkkuna tofua. Kiinan-reissujeni aikana en ole ollut tietoisesti vegaani, mutten tosin kotonakaan syönyt munia tai maitotuotteita oikeastaan koskaan, mutta Kiinassa munaruoat söin mukisematta, koska muutakaan ei ollut. Sen voi arvata, että katukojujen munat eivät ole eettisesti tuotettuja luomumunia, ja siksi ne etovat. Ruoasta nipottaminen muuten on älytöntä, koska reissun päällä asettuu kontekstiin se, että toisilla on varaa mässäilyyn, ja toisilla ei ole varaa yhtään mihinkään.

Kun taas jonakin päivänä matkustan Kiinaan, joudun pohtimaan omia joustovarojani. Aiemmin rajani meni siinä, etten syö minkäänlaista lihaa, mutta seuraavaksi täytyy miettiä muna-asiaa. Oma valinta on lähteä matkaan syrjäseudulle, ja siksi omissa valinnoissa täytyy olla varaa joustoon. Jos ei ole, kannattaa matkustaa muualle. Maailmassa on liki 200 itsenäistä valtiota, josta valita.

Kirjoitin tammikuussa 2016 ruokakokemuksistani Vietnamista.

Missä menee ruokavaatimustesi rajat reissussa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Matkalle Länsi-Kiinaan? Sichuanin provinssin helmet

Lonely Planetin tuoreen suosituslistan mukaan Kiina on vuoden 2018 yhdeksänneksi kiinnostavin matkailumaa. Miljardikansan maa on niin monikasvoinen, ettei sitä voi ymmärtää, vaikka koluaisi valtion joka kolkan. Matkailuoppaissa, kuten myös LP:n listauksessa, unohtuu kuitenkin se, että myös länsi voi olla kiinnostava. Matkailijan ei kannata tyytyä vain helppoihin Itä-Kiinan miljoonakaupunkeihin. Katseet länteen!
Kangding1. Kangding ja Tagong
Suurimman vaikutuksen minuun Kiinassa on tehnyt Kangding. Maan mittakaavassa se on varsin pieni kaupunki. Sellainen Tampereen kokoinen. Kaupungin keskusta sijaitsee vuoriston välissä, ikään kuin solassa. Joku voisi sanoa kaupunkia takapajuiseksi, mutta minusta Kangding näyttää vuoristo-Kiinan parhaat puolet. Tunnelma on rauhallinen, pilvenpiirtäjät eivät syö maisemaa ja moderni nuoriso, munkit, nomadit ja rauhalliset vanhukset asuttavat kaupunkia sulassa sovussa. Kaupungissa on paljon tiibettiläisvaikutteita, ja parhaat antimet ovatkin fiineissä tiibettiläisravintoloissa ja piskuisissa teemakahviloissa. Kangdingin erikoisuus on muuten jakin liha ja maito, jota hyödynnetään paljon teelajeissa. Hintataso on todella edullinen syrjäisen sijainnin vuoksi. Kaupunkiin kestää Chengdusta noin 6 tuntia bussilla, mutta käytännössä matka kestää aina kauemmin vuoriston ja ruuhkien vuoksi. Meidän matkamme kohteeseen kestivät 8 ja 12 tuntia. Täysin kaiken vaivan arvoista!

Langzhong2. Langzhong
Langzhong yhdistää vanhaa Kiinaa, sitä paperilyhdyistä ja pienistä kujista tuttua, ja modernia shoppailuparatiisia taidokkaasti. Alueelta toiselle liikuttaessa tuntuu oikeasti siltä kuin astuisi maailmasta toiseen. Suosittelen majoittumista vanhaan kaupunkiin, joka on entisöity vanhanajan Kiinan mukaan. Vanhan kaupungin pieniltä kujilta saa herkullista ruokaa, ja sijaitseepa alueella myös muutama baari, josta saa drinkkejä ja olutta. Ei ihan vanhaa Kiinaa, mutta sen tyyliä kunnioittaen tehtyä. Kävelymatkan päässä vanhasta puolesta sijaitsee vilkas uusi keskusta, joka lävähtää vilkkuvine valoineen silmille räikeästi, jos on kellunut vanhassa maailmassa autuaan tietämättömänä keskustan vilskeestä. Näin kävi meille, sillä saavuimme taksilla yöllä vanhaan kaupunkiin, josta päädyimme vasta parin päivän päästä uuteen keskustaan.

langzhon1 (2)3. Leshan
Se Buddha-kaupunki. Leshan on jopa ärsyttävän ikoninen paikka, onhan kaupunki tunnettu siitä, että siellä sijaitsee maailman suurin Buddha-patsas. Turistiveneet vievät porukkaa taukoamatta poukaman takana sijaitsevan Buddhan jalkojen juurelle, mutta patsaan voi bongata osin myös joen varresta tiiraamalla. Itse olen sitä mieltä, että Buddhan luota pysykööt poissa ne, joiden uskontoon se ei liity. Ihan kunnioituksen vuoksi, vaikka onhan se vaikuttava. Leshan on kuitenkin paljon muuta kuin jätti-Buddha. Jokivarsi valoineen on vaikuttava varsinkin yöllä. Päivällä joenrantakatu täyttyy lautapelejä räpläävistä vanhoista miehistä ja innokaista jumpparyhmistä. Hotellihuoneen jokinäkymällä saa parilla kympillä yötä kohden. Vierailumme aikana kadulla sijaitsi myös norjalaismiehen pitämä Buddha Pub. Suosittelen!

DSC_0189Sittenkin Vietnamiin? Sapa on Kaakkois-Aasian alppikylä
Rehellisyyden nimissä lähtemättömimmän vaikutuksen minuun on tehnyt Sapa, josta ei turhaan sanota, että kaupungin alue on Vietnamin Alpit. En ole alppi-ihmisiä tai haikaile Sveitsiin laskettelemaan ja kotoilemaan suloiseen mökkiin. Sapassa merkittävää ovat pienen kaupungin edut, kuten vaivaton liikkuminen ja lyhyet etäisyydet. Vaikuttavan näytöksen voi kokea, kun usva lipuu jylhän vuoriston ylle ja nielee sen hetkeksi alleen ja tunkee jopa parvekkeelle. Yhtäkkiä onkin taas kirkasta. Ei ihme, että ranskalaiset eläkeläiset ovat löytäneet myös paratiisikaupungin, sillä se on tunnettu myös lukuisista kauneushoitoloistaan ja hieronnoistaan. En kaipaa helppoutta reissuillani, mutta myönnettäköön, että Sapassa elo oli ihanan vaivatonta, sillä ruokalistat sai myös englanniksi. Ja ranskaksi. Havaintojeni mukaan myös Vang Dalatin viinejä saa Sapasta paremmin kuin muualta.

Kaikki matkailujuttuni voi muuten lukea Matkailu-tunnisteen alta. 

Mikä matkakohde on tehnyt sinuun vaikutuksen? Oletko käynyt Länsi-Kiinassa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tärkeimmät opit Aasian-reissuiltani

Aasiassa matkusteleminen on jättänyt minuun poikkeuksellisen syvän jäljen. Ennen Kiinaan lähtemistä en ollut edes ajatellut, että ’sinne’ voisi matkustaa. Kun matkustaa tarpeeksi kauas, asiat saavat uudet mittasuhteet.
DanbaJos kuvittelee, että osaa syödä puikoilla, joku palauttaa aina maanpinnalle. Siihen on syynä se, että kotipuolessa ruokailu tapahtuu usein Hackmaneilla. Toisella Kiinan-matkalla olin aivan varma, että viimeistään silloin minusta on tullut puikkovelho. Vuoden tauon jälkeen. Lihasmuisti on ihmeellinen, mutta ei niin ihmeellinen, etteikö minulle olisi väkisin tyrkytetty lusikkaa, kun omasta mielestäni onnistuneesti ja niin ylpeänä noukin paistettua riisiä lautaselta ensimmäisinä reissuiltoina. Eipä vain ruokailuseuralleni tuotu lusikkaa.

Vessaan pääsy voi kestää yli kahdeksan tuntia. Sen ajan pystyy pidättelemään, jos haluaa. Kupla otsassa -sanonta ei varmastikaan ole syntynyt työpaikan loputtomalta tuntuvassa käymäläruuhkassa tai Hullujen päivien painajaisjonossa. Sen on täytynyt saada alkunsa syvällä Kaakkois-Aasian vuoristossa, jossa bussi jumiutuu vuorenrinteeseen useiksi tunneiksi, eikä oikein kehtaa lorauttaa bussin kylkeen. Hätä ei lue lakia, mutta varsin ylellisiin toiletteihin tottuneilla se lukee ainakin häveliäisyyttä. Se, että kahdeksan tunnin jälkeen pääsee vihdoin vessaan, on tunne, jonka äärellä on todellakin ihmiselämän ja sen tarpeiden helpottumisen ytimessä.

ABC-asemat alkavat helposti tuntua luksuskeskuksilta, kun käy aasialaisilla huoltoasemilla. Ei voi yleistää. Aasiasta löytyy kaikkea ja paljon enemmän, kuin mitä täällä on, mutta kun matkustaa tarpeeksi syvälle ja meidän näkökulmastamme syrjään, eivät huoltoasemat todellakaan ole viihdekeskuksia. Ihan tavallisia paikallisasemia, mutta meidän näkökulmastamme ällöttäviä. En ole sudenpentu, mutten myöskään se prinsessa, jonka patjan alla oli herne. Jonkinlainen rajani menee siinä, että huoltoasemien vessat oksettavat niin, että pyörryttää. Vai haluaako joku tehdä tarpeensa rivissä kouruun, jota ei ole siivottu koko päivänä? Ja päivä, se on käymälässä pitkä aika.

Kun kärsii tarpeeksi nälästä, osaa ruokaa arvostaa aivan eri tavalla. Varsinkin, kun oman ruokavalion mukaisesta appeesta ei ole mitään taetta. Kärsiä on ylimitoitettu ja epäreilu verbi maailman mittakaavassa, ja jollakin tavalla sen käyttö tuntuu väärältä elämässä, jota pyörittää yltäkylläisyys. Nälkä se kolkuttaa kuitenkin ihmisen vatsaa maailmankolkkaan katsomatta. Pitkän matkustamisen jälkeen paistettu pinaatti tuntuu samalta kuin lihansyöjästä jokin ihana sisäfileepihvi. Luulisin.

Hotellisänkyyn kaatuminen on etuoikeus, joka ei yllätä. 20 euroa on pieni raha ihmiselle, joka lähtee maailman toiselle laidalle, mutta yleisellä tasolla se on paljon. Kun sukeltaa paikallisen Cumuluksen lakanoihin, tuijottaa kapeaa ja kauniisti valaistua kujaa ja aamulla herää siihen, kun tuorehedelmäkärryt jälleen kolisevat mukulakivillä, voi vain pohtia, miksi kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän.

Toiseuden kokeminen toisin päin, kuin mihin on tottunut, hämmentää. Enpä ole koskaan tuntenut itseäni yhtä eläimeksi kuin hetkinä, jolloin monta pikkutyttöä kerääntyy hypistelemään vaaleaa naavamaista pehkoani. ”Hello”, he sanovat. Aavistuksen likaiset sormet kokeilevat hiuksiani. Hävettää, minun hiukseni ovat likaiset. Olo on kuin näyttelyeläimellä, mutta ei voi suuttua. Ollaan toiseuden ytimessä.

Paikallisten tapoja täytyy kunnioittaa, muttei palvoa. Kannattaa tehdä parhaansa, mutta ei yrittää liikaa. Suomalaisesta ei tule kahden viikon reissulla tiibettiläistä, mutta riittää, että osoittaa kunnioituksensa. Pitikö tännekin tunkea? Ilmeisesti, mutta siksi kannattaa käyttäytyä fiksusti. Ei kannata jakaa armopaloja, jos voi tukea paikallista kulttuuria muuten. Olemalla oikein kliseisesti ihminen ihmiselle.

Ihminen on pieni. Luonnonvoimien armoilla. Kun ei elä mannerlaattojen välissä, valmistaudu vastaanottamaan tsunameita ja maanjäristyksiä, unohtuu se, että suurin mullistus ei olekaan kiehuttava tietyömaa. Ihminen on niin pikkuruinen, että yksi peruselementti voi tuhota hetkessä satojatuhansia ihmisiä. Kaunista ja kamalaa. Tuleeko mikään ihmisen keksintö koskaan voittamaan luonnonvoimat? Epäilenpä.

Kun luulee tuntevansa jonkin kulttuurin, onkin nähnyt siitä vain pienen palasen. Se saa nöyrtymään. On aika paksua sanoa nähneensä koko maan, jos on käynyt vain yhdessä kolkassa. Jos maassa on miljoonia tai miljardi ihmistä, muutamassa kaupungissa vieraileminen ei tee kenestäkään asiantuntijaa. Siksi kai maailma onkin aika hieno paikka. Sitä ei voi tuntea koskaan.

Katsokaapa kuvan kiinalaisnaista. On helppo luulla oppineensa elämästä jotakin, mutta oikeasti taskut ovat aika tyhjät, kun vertaa itseään vanhaan viisauteen. Sellaiseen ikiaikaiseen, jota ei ehkä koskaan itse saavuta.

Mitä sinä olet oppinut reissussa? Entä Aasiassa ylipäätään?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Matkalla on pakko luottaa

Miten ihmeessä tuntemattomaan turvaaminen onnistuu maailmassa, jossa on niin paljon pahaa ja pahoja ihmisiä? Pimeys peittää monesti alleen valtavasti hyvää.
ChongqingMaailmassa on ollut aina kurjuutta ja pahuutta. Myös ennen Turun terroristisessa tarkoituksessa tehtyjä murhia. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että vaarat konkretisoituvat aivan uudella tavalla, kun ne tulevat lähelle. Viime viikon tapahtumien vuoksi olen laittanut myös reissukäytäntöni tarkasteluun. Miten onkaan ollut tähän asti niin hyvä tuuri, ettei mitään ole sattunut?

Vaarat eivät ole pelkästään terrorismihirmutekoja, vaan todellinen riski etenkin Kaakkois-Aasiassa ovat luonnonvoimat, joiden kanssa ei voi neuvotella sitäkään vähää kuin mitä julmien ihmisten kanssa mahdollisesti pystyy. Luonnonvoimia ei voi viedä oikeuteen tai tuomita. Yksi katastrofi ei estä toista, vaikka esimerkiksi turvajärjestelyitä parannettaisiin onnettomuuksien jälkeen.

Kaakkois-Aasiassa on turvallista matkustaa, jos tekee järkeviä valintoja. Vaan eipä sattuma kysele järjen perään. Etukäteen on vaikea aavistaa yllättäviä väkivallantekoja tai maanjäristyksiä. Toki sen verran voi tehdä itse, ettei mene alueille, joiden ilmapiiri on kiristynyt tai jossa on ennen koettu toistuvia luonnonvoimien aiheuttamia katastrofeja. Vaikka jokin kaupunki olisi kuinka kiehtova tahansa, se ei ole niin arvokas näky, että paikkaan kannattaisi huristaa rämäbussilla mutavyöryn armoilla olevaa tietä pitkin.

Virittynyt maailmanpoliittinen tilanne on saanut minut entistä enemmän varpailleni. En ole ennenkään pystynyt luottamaan reissun päällä keneen tahansa, mikä tosin on ihan oikeasti järkevää. Nyt lähteminen ja luottaminen tuntuvat vielä vaikeammilta toteuttaa. Jo se, että Kiinan vuoristoissa kuljetaan yleensä jaetuilla takseilla, ahdisti aikoinaan itseäni paljon. Että pitäisi tuntemattomien kanssa hypätä samaan autoon!

Ensimmäisellä pätkällä autossa oli meidän lisäksemme munkki ja kiinalaisturisti. Jollain oudolla tavalla munkin läsnäolo rauhoitti, vaikka ei hän eronnut muista muuten kuin vaatetukseltaan. Samsung kävi kuumana ja energiajuomaa kului hänelläkin. Paluumatkalla vuoriston syrjäkylästä kyytiin istahti yhdysvaltalainen vuoristohostelliyrittäjä ja hänen lapsensa. Pikkuinen tyttö, joka asui Kiinan vuoristossa, puhui virheettömällä USA:n aksentilla englantia ja nauroi äidilleen, joka ei osannut lausua tiibetinkiinaa täydellisesti, toisin kuin hän isänsä ansiosta. Taksimatkalla herännyt yhteenkuuluvuuden tunne oli oikeastaan melko omituista, koska Suomi on yhtä kaukana Yhdysvalloista kuin Kiinasta. Länsimaalaisuus yhdistää.

Alas vuoristosta saavuttuamme matkasimme Leshanin kaupunkiin, jota vartioi maailman suurin Buddha-patsas. Koko kaupunki rahastaa Buddhalla, ja niinpä päädyimme Buddha-pubiin, vaikka ajatus kiinalaiseen yöelämään sukeltamisesta pelotti. Pubin tiskillä hääri vaalea mies. Tomakseksi esittäytynyt mies kertoi olevansa Pohjois-Norjasta, mutta muuttaneensa Kiinaan vuosia sitten. Asiallisesta baarista sai olutta ja viiniä, jota ei muuten saa Kiinasta kovin helposti. Tuli tunne, että tässähän ollaan melkeinpä naapurin kanssa juttusilla. Oli turvallinen ja hyvä olo.

Vaikka omat esimerkkikokemukseni turvallisuudesta näyttävät linkittyvän länsimaalaisuuteen – havaitsin tämän nyt muuten ensimmäistä kertaa asioita auki kirjoittaessani – se ei tarkoita, että toiseus reissun päällä tekisi olon turvattomaksi tai luottamisesta vaikeaa. Toki kielimuuri ja sen aiheuttama keskinäisviestinnän kuilu voi olla yllättävän suuri ja vaikeuttaa saatuun apuun luottamista. Kohdekulttuurista riippumatta tutut järkeilyt pätevät luottamiseen kaikkialla maailmassa: keneltä ja missä asiassa kannattaa pyytää apua. Joskus kuitenkin voi tulla tilanne, jossa on tartuttava mihin tahansa käteen, ja silloin ei voi kuin toivoa parasta, koska itsepähän on matkalle lähtenyt.

Pelko kaikkien maailman kauheuksien jälkeen on inhimillistä. Kannattaako enää matkailla? Mihin enää uskaltaa lähteä? Lähteminen tarkoittaa aina jonkin asian taakseen jättämistä. Jos nyt lähden, en välttämättä enää koskaan voi palata siihen, mistä lähdin. Se ei aina ole omissa käsissä, sillä mitä tahansa voi sattua. Suomen tapahtumat ovat saaneet miettimään myös lähimatkoja. Työmatkaa, hotellilomia pääkaupungissa ja huvitapahtumia kotikaupungissa.

Kuinka pitkälle ajatus siitä, että olemme yhtä, voi kantaa?

Teetkö matkoilla riskialttiita valintoja? Uskallatko luottaa muihin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa