Lidlin vegaanipizza häivyttää pakastelättyjen heikkoudet

Sehän näyttää ihan oikealta pizzalta! Ja maksaa vain kolmasosan muiden vegaanipakastepizzojen hinnoista. Mitä Lidl onnistui tekemään oikein?
DSC_0134DSC_0129DSC_0135

Onnistunut pakastepizza on sopivasti yksinkertainen.

Tässähän ollaan ihan makumatkalla saapasmaahan! Deliziosan Bruschetta-pizza sisältää tomaattia, paprikaa ja sipulia, kuten nimestä voi päätellä. Sen kummempi pizzamaun ei tarvitse olla, kun kyse on pakastetuotteesta. Jos pakastehommissa alkaa kikkailla, lopputulos voi olla vetinen ja uunikäsittelyyn sopimaton, eikä kiekkoihin siksi kannata tunkea kuin perusvarmoja aineksia – ja sitä sipuli ja tomaatti todella ovat.

Deliziosassa ei ole juustoa, mikä selviää tuoteselosteesta, mutta kuva riitelee listauksen kanssa pahasti. Ilmeisesti valkoiset kikkareet ovat lähinnä rasvaa, sillä varsinaiseen vegaanijuustoon viittaavia ainesosia selosteessa ei ole. Vierastan vegaanijuustoja, sillä ne ovat pakastepizzoissa yleensä arveluttavaa liejua, joten Deliziosan rehti ote ilman vuustoa miellyttää minua.

Pakastepizza ei koskaan ole gourmetelämys eikä sen siksi pidä maksaa maltaita.

Deliziosan valttikortti on hinta. Vegaaninen pakastepizza maksaa 1,89 euroa. Sehän tuntuu ihan ilmaiselta, kun vertaa esimerkiksi Valsoiaan, jonka suhteellisen ala-arvoinen lätty maksaa vähintään viisi euroa. Toisena esimerkkinä mainittakoon Bio Inside, jonka vegaaninen pestopizza vetää pohjat: melkein 7 euroa. Herää lähinnä kysymys, miksi kukaan haluaisi laittaa rahaa pakastepizzaan liki 10 euroa, kun samalla hinnalla ja lähes yhtä nopeasti voi käydä ulkonakin syömässä. Sitä paitsi nykyajan kiire ei ole kovin armollinen pakastepizzalle. Eihän meillä ole ylettömästi aikaa edes uunia lämmittää ja jäistä lättyä paistella törkyhinnan päälle!

On tietysti selvää, ettei pakastepizzaa ole suunniteltu jokapäiväiseksi elonlähteeksi ja siksi ravintoarvot ovat senmukaiset. Pizza sisältää reilut 500 kaloria, joista aimo annos tulee sokereista. Niitä lätyssä on 17,5 grammaa. Vähän hirvittää, mutta menköön sunnuntaiaamuisin harvoin nautittuna.

Deliziosalta on myynnissä myös toinen maku, jonka päätähtiä sienet ovat. Olen tietysti melko puolueellinen arvioija sienivihaajana, mutta uskallan sanoa, että melko rohkea valinta pizzatäytteeksi. Sienet lienevät kuitenkin harvojen herkkua, vaikka niille oma mutustelijakunta onkin olemassa.

Deliziosan pizza sopii juuri siihen, mihin se on tarkoitettu.

Pitkälti hinnan ansiosta Lidlin vegaanipizzat tavoittavat sen, mitä kuluttaja pakastepizzalta haluaa. Hinnan täytyy olla matala, jotta pizza päihittää tuoreversiot. Yksinkertainen peruspizza selviytyy ruokahätätilanteista kunnialla. Makuelämys ei päätä huimaa, mutta eivätpä pakastetuotteet ole koskaan pökerryttävän hyviä.

Helpot maut ja aidosti vegaaniolemukseen luottava, juustoton pizza on parasta, mitä vegaanipakastepizzoille on tapahtunut pitkään aikaan. On tietysti ikävä kilpailla pelkällä hinnalla, mutta Lidlin esityksen jälkeen ei ole minkäänlaista syytä tuupata kolminkertaista summaa vastaavaan, etäisesti Italiasta muistuttavaan herkkuun.

Tässä arviossa ei ole huomioitu sitä, että pakastetuote- ja eineskulttuuri eivät sovi veganismiin. Kiire ja helppous eivät aina lue lakeja.

Syötkö pakastepizzoja? Missä tilanteissa? Oletko jo maistanut Lidlin vegaanisia pakastelättyjä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Juustoiset lehtikaalisipsit ilman juustoa

”Sulla oli sellainen jännittävä iltapala pari päivää sitten. Joitakin sellaisia lehtiä ja oliiviöljyä. Mitä ne olivat?” tivattiin minulta. Mistään suuresta innovaatiosta ei ole kyse, vaan takavuosien terveysherkkuhitistä lehtikaalisipseistä! Tällä reseptillä lauantai-iltaan voi ujuttaa kätevästi melkoisen määrän rautaa ja kalsiumia.
DSC_0127DSC_0126DSC_0128Rasva rasvana ja sokeri sokerina, mutta sepelvaltimoiden armahdukseksi kannattaa kokeilla elokuvanaposteluiden vaihtamista kaaliin. Ei kuulosta kovin houkuttelevalta – etenkään, jos on huonoja kokemuksia kaupan juuressipseistä.

Lehtikaalisipsit maistuvat pitkälti mausteiden ansiosta hämmästyttävän paljon sipseiltä, ja onhan selvää, että nämä vihreät riekaleet ovat valovuoden verran terveellisempiä kuin sipsihyllyn kiiltäväpintaisten pussien sisällöt. Jämäkän rakenteen ansiosta näitä voi myös dipata helposti. Siinä se terveellisyys sitten meneekin!

Lehtikaalisipsit

Kulhollinen noin kahdelle

200 grammaa lehtikaalia | loraus oliiviöljyä | valkosipulijauhetta | ravintohiivahiutaleita

1. Pese lehtikaalin lehdet huolellisesti.
2. Leikkaa lehtiruoti irti ja mahdolliset isot suonet.
3. Revi lehdet sopiviksi suupaloiksi karkeasti. Lehdet pienenevät huomattavasti uunissa, joten tee reilunkokoisia paloja.
4. Lorauta öljyä lehtikaalien päälle. Ole varovainen määrän kanssa, sillä jos öljyä on liikaa, lehdet saattavat jäädä löysiksi.
5. Ripottele sekaan muut mausteet. Jos käyttää ravintohiivahiutaleita, ei kannata lisätä suolaa, sillä ravintohiiva itsessään maistuu jo todella suolaiselta.
6. Hiero mausteet huolellisesti lehtikaalipaloihin.
7. Asettele lehtikaalit pellille tasaisesti.
8. Paista 150-asteisen uunin keskitasolla noin 25 minuuttia. Tarkkaile palasia, etteivät ne pala. Kääntele halutessasi palasia paiston loppuvaiheessa. Itse en huomannut kovin suurta eroa siinä, kääntelikö palasia vai ei, sillä lehtikaali on joka tapauksessa niin ohutta, että siitä tulee rapeaa joka tapauksessa.

Ravintohiivahiutaleet antavat juustoisen maun lehtikaalisipseihin, ja näiden kohdalla maistoin itse asiassa ensimmäistä kertaa ravintohiivan tuoman juustoisen maun. Pelkiltään leivän päälle ripoteltuna tai ruoan joukkoon sellaisenaan sekoitettuna en ole maistanut muuta kuin suolaisuutta. Ehkä ravintohiiva toimii paremmin siis lämpimissä tarjottavissa. Uuni tekee ihmeitä myös lehtikaalille, sillä sen kitkerä maku katoaa paistossa lähes kokonaan, eli näitä sipsejä ei kannata tuomita huonojen lehtikaalikokemusten vuoksi.

Innostuitko lehtikaalista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Amurin Helmi vie aikamatkalle menneeseen

Amurin Helmi on yksi viimeisistä puu-Amurista muistuttavista rakennuksista. Se kätkee sisäänsä kahvilan, jossa lattiat ovat vähän vinossa, vitriinin herkut vanhaa aikaa mukaillen konstailemattomia ja kotiruokalounas niin perinteikäs, että cityihmistä voi ihan hirvittää.
DSC_0059DSC_0058DSC_0055DSC_0061DSC_0043DSC_0048DSC_0045DSC_0054Helmi tuoksuu vanhalta ajalta. Ei lainkaan ummehtuneelta vaan aidolta voilta, mikä nykyajan light-tuote- ja salaattibaarihurmoksessa yllättää kahvilaan astelijan. Ulospäin ei näytä siltä, että kahvilassa kävisi vilske, mutta tarkempi silmäily osoittaa, että liki jokainen pöytä on jo löytänyt herkuttelijansa. Onneksi kahvilan sokkeloinen sali tuntuu jatkuvan iäisyyksiin asti rakennuksen perälle asti, joten vapaa pöytä löytynee heti melkein aina. Vilkkaasta liikenteestä huolimatta kahvilassa on rauhallista ja tasainen puheensorina täyttää paikan.

Kahvilan tunnelma on ihanan rauhallinen, vaikka jonoa on lähes aina. Palvelu on kuitenkin nopeaa, joten mahdottomuuksiin jonotusajat eivät veny, vaikka välillä vitriinin tarjontaa kuolaavat pullaharrastajat asioinnin sujuvuutta hankaloittavatkin. Onneksi usein kohtelias ohittaminen onnistuu. Täytyy tietysti myös muistaa, että asiakaskunta on yllättävän iäkästä tiettyinä aikoina, joten kärsivällisyys on paikallaan. Mitä sitä paitsi tekee elämällä, jossa ei ole aikaa odottaa edes kahta minuuttia sitä, että edessä oleva saa pullansa valittua?

Helmi on rakennettu vanhaan työläiskortteliin, ja paikka on sisustettu perinteitä kunnioittaen. Lattiat narisevat ja ovat aavistuksen vinossa saleissa, ja jotkut pöydät ovat asiaan kuuluvasti vähän kallellaan. Se muistuttaa siitä, kuinka elintaso on lyhyessä ajassa parantunut, kun jutunjuurta riittää vinosta lattiastakin.

Rehti ja sopivasti yksinkertainen

Amurin Helmeä voisi luonnehtia perinnekahvilaksi. Se tarkoittaa sitä, että aivan ruokatrendien aallonharjalla kahvilan tarjonta ei ole. Esillä olevista tuotteista toki huomaa, että allergiamerkinnät ovat kohdillaan, ja niin maidottomia kuin gluteenittomia tuotteita on valikoimissa. Lounaslistalla mainitaan, että kaikki keitot ovat gluteenittomia ja laktoosittomia.

Kahvilan vitriinitarjonta koostuu pullista, pannukakusta, sulhaspiirakoista, pasteijoista ja leivistä. Leipiä, esimerkiksi kaurasämpylöitä, perunarieskaa ja ruisleipää, voi ostaa mukaan myös suoraan tiskiltä. Lisäksi Helmessä katetaan joka päivä aamiainen (7,5–9 €) ja arkipäivinä saatavilla on keittolounas (7 €).

Aamupalalla tarjolla on kaura- tai riisipuuroa, sämpylöitä, sulhaspiirakoita, pullaa, kananmunia, suolakurkkua, tomaattia, juustoa, leikkeleitä, mehua, vettä, kahvia ja teetä. Kasvissyöjälle ja vegaanille tarjonta on siis rajallista, mutta kaikkia ravintoloita ei ole tehty erikoisruokavalioille. Olen käynyt muutaman kerran Helmessä aamupalalla, mutta nykyään syydän rahani mukaan otettaviin leipiin, sillä on tarpeetonta maksaa puurosta ja sämpylästä liki kymmentä euroa. Sekasyöjälle aamiainen on runsas ja monipuolinen, ja ainoastaan suolakurkut taitavat jakaa mielipiteitä.

Rahalla ei saa estetiikkaa

Lounaslista noudattaa kuuliaisesti perinteitä, ja vakiolistaan kuuluvat asianmukaisina päivinä pinaatti- ja hernekeitto sekä liha- ja kalakeittoja. Keskiviikko on kasvisruokapäivä, ja siksi onkin huvittavaa nähdä, kuinka yllättävän tyhjäksi lounasaika jää ainakin satunnaiskävijän silmin. Onhan se tietysti ymmärrettävää, että jos lihakeittoa saa ämpärillisen seitsemällä eurolla, samalla hinnalla ei halua koko aamun töissä raatanut mies syödä kasvisvelliä, vaikka tässä vaiheessa voisinkin huomauttaa, että yhtä lailla kasvisruoalla saa vatsan täyteen.

Helmikuisena keskiviikkona keittolounaalla tarjotaan parsakeittoa, joka ei totisesti viettele esteettisyydellään. Keitto ei myöskään ole vegaaninen, mikä harmittaa, sillä kasvisperäisiä korvikkeita maidolle on tarjolla runsaasti ja melko edullisesti. Parsakeitossa on valkoista lientä ja pätkittyjä parsoja, jotka ovat pehmenneet sopivasti. Keitossa maistuu sipuli ja vanhanaikainen, ehta rasva. Ihan kelpo keitto seitsemällä eurolla – varsinkin, kun kylkeen tulee kauraleipää, halutessaan sulhaspiirakoita ja päätteeksi vielä kahvia tai teetä.

Työläiskorttelin uudet kinkerit

Amurin Helmi onnistuu tavoittamaan vanhan Tampereen tunnelman hyvin ja sopivan arkisesti. Rehellinen, tuore ja hyvällä tavalla yksinkertainen tarjonta johdattelee työläiskorttelien vilinään. Tosin niissä kortteleissa pidot eivät totisesti olleet yhtä runsaat ja ravitsevat kuin Helmen tarjonta nyt on. Siinäpä vasta olisikin konsepti kahvilalle, jos se alkaisi tarjonta niukkuutta ja nälän näkemistä.

Helmen ikkunoista näkyy Satakunnankadulle, jota reunustavat parkkiin laitetut kaupunkimaasturit, perhekaarat ja urheiluautot. Lähi-K-Marketin kirjavat liput vilkuttavat kadun toiselta puolelta muistuttaakseen, että puu-Amurin aika on todellakin ohi. Uusien ruokavillitysten ei silti tarvitse rantautua Helmeen, mistä pitää huolen perinnestatus. Jokaisen paikan ei tarvitse palvella ihan jokaista ihmistä tai olla täynnä erikoisuuksia. Joskus yksinkertainen ruoka voi maistua maailman parhaimmalta.

Onko nykyajan kiire mennyt jo liian pitkälle, jos vanhan ajan ja pysähtyneisyyden tunteen tavoittaa ihan vain vadillisella lihakeittoa ja rasvaa tirisevällä voipullalla?

Amurin Helmi on avoinna viikon jokaisena päivänä. Kahvila ja museokortteli sijaitsevat osoitteessa Satakunnankatu 49.

Oletko käynyt Amurin Helmessä tai työläismuseokorttelissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Subway hyppäsi vegaanikelkkaan

Neitsytlaskun perusteella kelkka näyttää kulkevan mallikkaasti ja maukkaasti, vaikka ihan makutajunnan räjähdyspisteeseen asti Vegan Delite -uutuus-Subin kyydissä ei pääse.
DSC_0011DSC_0009 (2)Monien kepeiden viihdetuotantojen tavoin myös pikaruokalajit jäävät jalkoihin kulttuurituomioissa, kun unohtuu, ettei pikapatonkia ja pitkää fine dining -kimaraa voi verrata keskenään sen enempää kuin kohelluskomediaa ja taide-elokuvaakaan. Jos pikaruokaa haluaa halvalla, täytyy sen tasolle asettua ja tarkastella sitä omassa lajissaan. Käydään siis peremmälle viherkeltaiseen leipämekkaan, joka aloitti vegaanisen Subin myynnin tammi- ja helmikuun taitteessa.

Subway-ravintolassa asioinnissa on paljon samaa kuin kyselyikään ehtineen lapsen kanssa käydyssä keskustelussa, mikä on myös ravintolan konseptin etu. Kiireinen elämä ja minäkeskeinen arki vaativat tarkkaa räätälöintiä: leivän, kasvikset, täytteet, kastikkeet ja mausteet omaan makuun. Se tosin tarkoittaa todella montaa kysymystä, jotka vaativat vastausta – maksullisessa – leipäjonossa. Aloittelija voi turhautua, mutta kokenut Subi-tilaaja hoitaa homman maaliin nopeasti samalla, kun Sandwich artistiksi kutsutun työntekijän kädet käyvät hirmuista tahtia. Subway ei ole paikka, jossa jäädään seinän tilaustauluja tuijottaen pohtimaan ja maistelemaan, mikähän tänään mahtaisi maistua.

Miellyttävä mutta tylsä

Kun tilauslinjalta on lopulta päässyt pöytään, edessä köllöttää melkoinen pötkö: Vegan Delite. Vegaanisubin pihvi eroaa aiemmin myynnissä olleesta kasvispihvistä ilmeisesti kananmunattomuudellaan. Muistini mukaan vegaanipihvi vaikuttaa myös kiinteämmältä kuin aiempi vegeversio. Siksi yllätynkin huomatessani, ettei vegaanipihvin pääraaka-aine ole soija, joka olisi selittänyt säikeisen rakenteen ja aavistuksen lihaisen ulkonäön. Koostumus on erittäin miellyttävä, eikä sorru liiaksi imitoimaan lihaa tai vastaavasti kasvispihvien helmasyntiä perunamuusikoostumusta. Maku on lyhyesti sanottuna yllätyksetön, mutta muuta on turha odottaa tusinakasvispihviltä. Vaikka yksittäisiä vihanneksia näkyy pihvissä, niiden maku on jäänyt kauas pakastimeen. On kuitenkin virkistävää saada kerrankin leipä, joka todella täyttää, sillä pelkät kasvistäytteet ovat köyhä nälänpidin.

Vegaanin kastikevalikoima Subwayssa on lyhyt ja tylsä: BBQ, makea sipuli, öljy, punaviinietikka ja tulinen, entinen Hot Louisiana. Vaikken itse kuulu vegaanisten majoneesien kannatusjoukkoon, on huvittavaa, ettei valtava ketju ole sellaista vielä ottanut valikoimiinsa. Nykyiset vaihtoehdot jakavat todennäköisesti rankalla kädellä mutustelijoiden mielipiteitä. Neutraalein vegaanisista kastikkeista on makea sipuli, joka totisesti on makea. Jopa siinä määrin, että hampaisiin jää tahmaa ja sormien välit liimautuvat yhteen.

DSC_0008 (2)DSC_0010Pikahifistelyä ilmassa

Subwayn sivuilla silmiinpistävää on se, ettei siellä näy lainkaan hinnastoa. Syy on toki selvä; hinnat nimittäin ovat ravintolakohtaisia. Erot ravintoloiden välillä ovat tosin pieniä. Pelkkiä kasviksia sisältävästä Veggie Delite -Subi-leivästä olen maksanut Tampereen keskustassa 15 sentiltä 3,90 euroa tai 4,50 euroa, joista jälkimmäinen on yhtä paljon kuin edullisimmat lihasubit. Tampereen Rautatienkadun Subwayssa 15-senttinen Vegan Delite maksoi 5,90 euroa, mikä on suurin piirtein saman verran kuin sen epävegaanisen edeltäjän Vegepihvi-Subin hinta.

Hennon fiiniysaskeleen Subway näyttää ottaneen, sillä monessa ravintolassa on jo siirrytty tarjottimista koreihin. En sanoisi, että halpamuovilta näyttävä vihreä kori on upea ilmestys, mutta ajatuksena se on vähemmän pikaruokalalta kalskahtava. Harmi vain, että siihen sisältyy kaksi käytännön ongelmaa. Ensinnäkin leipä leviää käsiin helpommin ja siksi kastike sotkee sormet. Toiseksi leipä asetellaan niin, että servietit jäävät sen alle. Se taas tarkoittaa sitä, että papereita saa tovin kiskoa leivän alta, ja lopputuloksena koko patonki humahtaa auki koriin leviten.

Uskaltaapa uudistua

Subwayn ravintolamiljöötä leimaavat kirkas valaistus, epämukavat penkit ja nopea vaihtuvuus. Alle kymmenen euron leivällä ei muuta voi vaatia, eikä ravintolan tarkoitus olekaan tarjota pitkiä herkkuhetkiä. Levollisuutta ruokailuun toisi kuitenkin se, jos diskohittinupit käännettäisiin aavistuksen pienemmälle ja valoja himmennettäisiin.

Subway ei totisesti ole terveysravintola, vaikka se monet rasvapurilaiset voittaakin. Vihreä väritys puhuu raikkauden puolesta ja antaa nälkäiselle pikaruokailijalle armahduksen. Monessa Subi-leivässä on kieltämättä vähän rasvaa, mutta sokerin määrä kuuluukin jo ihan toiseen tarinaan. Vastikään myyntiin tullut Vegan Delite näkyy toistaiseksi ravintoainetaulukossa erillisenä lisäyksenä.

Pikaruokaravintolan pitkäikäisyyden salaisuus on toimiva konsepti ja vakiotuotteet, mutta on silti uskallettava uudistua tarjoiluastiamuutosta ja yhtä uutuuslisätäytettä – maissia – enemmän. Kasvisruokavalion suosion kasvun vuoksi ravintolan seuraavan askeleen kannattaakin liittyä astetta jännittävämpään vegeruokaan. Keitetty maissi ja rasvainen pihvi eivät kuulu jännityselämykseen.

Minkälaisia ajatuksia vegaanibuumi ja Subwayn hinnoittelu herättää? Oletko testannut Vegan Deliteä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Halpa ja ylväs: Seesamiaateloitu tofu–pastasalaatti

Pastaöverit voi naamioida helposti salaatiksi, jos lautaselta pilkistää edes vilaus vihreää. Olipa kulhossa enemmän fusillia kuin rouskuvaa salaattia, aasialaisvivahteisen pastabowlin juju on seesamimarinoidussa tofussa. Vihreän määrän saa päättää ihan itse. Helppoa!
DSC_0050DSC_0046DSC_0045

Seesami-soijamarinoitua tofua ja fusillipastasalaattia

Yksi annos

100g tofua | 0,5 dl soijakastiketta | 1 dl vettä | 2 rkl seesamiöljyä | 1 rkl riisiviinietikkaa | ripaus valkosipulijauhetta | tuoretta inkivääriä halutessasi | fusillipastaa omaan nälkään sopiva määrä | kurkkua | silputtua kevätsipulia tai ohueksi viipaloitua punasipulia | revittyä jääsalaattia | loraus sitruuna-basilikaoliiviöljyä (esim. Keiju)

1. Sekoita soijakastike, seesamiöljy, valkosipulijauhe, inkivääri ja riisiviinietikka yhteen. Ohenna vedellä. Lisää mukaan paloiteltu tofu. Lisää vettä tarvittaessa niin, että tofupalat peittyvät. Marinoi tofut edellisenä iltana tai muutamaa tuntia aiemmin. Jos marinointiaika on liian pitkä, voi oikaista niin, että kuumentaa marinadin pannulla ja paistaa tofut suoraan siinä.
2. Keitä fusillipasta ohjeen mukaan.
3. Pilko vihreät, ja asettele ne kulhon pohjalle. Lisää keitetyt fusillit niiden päälle, ja lorauta pastaan sitruuna-basilikaoliiviöljyä.
4. Asettele lopuksi tofupalat kulhoon. Mausta sitruunapippurilla ja koristele halutessasi seesaminsiemenillä.
5. Tosielämässä hieno asetelma kuuluu pyöräyttää kuvien jälkeen sekaisin. Silloin se on parhaimmillaan, ja haarukkaan kulkeutuu jokaista lajia jokaisella suupalalla.

Sen pituinen se. Yksinkertaisen hyvä ruoka ei pidempiä värssyjä tarvitse, vaikka todettakoon vielä lopuksi, että uskallan väittää reseptin toimivan myös lihalle sovellettuna. Jos sitä on ihan pakko syödä.

Mikä on suosikkisalaattisi? Pidätkö enemmän ruokaisista salaateista vai ihan vain vihersalaateista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Purebite kurkistaa varovasti aasialaiseen keittiöön

Hatanpään valtatien kalsealla suoralla sijaitseva pikkuruinen Purebite on mainio lisä Tampereen ravintolatarjontaan, vaikka annokset eivät räjäytäkään aasialaiseen ruokaan mieltyneen maistelijan makuhermoja.
DSC_0068DSC_0062DSC_0073DSC_0070DSC_0066DSC_0069DSC_0064
Varhaisena arki-iltana Hatanpään valtatien mölyn keskeltä pikkuruiseen Purebiteen astuessa tulee yllätyksenä se, että lähes jokainen pöytä on varattu. Vain ikävimmät istuimet ovat jääneet tyhjiksi: aasialaistyyliin muotoillut pirttiruokaryhmät ja tiskin baarijakkarat. Niinpä jaamme selkänojallisten tuolien ympäröivän pitkän pöydän toisen seurueen kanssa. Tässä vaiheessa alkaa epäilyttää tilaustapa. Osa pöydistä on pikaruokalamaisia, joten emme ole aivan varmoja, pitääkö ruoka tilata tiskiltä vai palvellaanko meitä pöydässä. Tarjoilija tulee hätiin ja antaa luvan istua pöytään.

Saamme eteemme kaksi kulahtanutta läpyskää, jotka toimittavat ruoka- ja juomamenun virkaa. Löysältä tuntuvat, taitellut paperilaput tuntuvat lähinnä messuesitteiltä, eivätkä sovi kauniiseen ja harmoniseen kattaukseen. Sisältö on onneksi selkeä ja hyvin jaettu. Päädyn basilikaiseen riisinuudeli-tofuwokkiin (13,50€), ja seuralaiseni tilaa halloumisalaatin (15,50€) tarjoilijan todettua suosituspyynnön jälkeen kana- ja halloumisalaatin olevan yhtä hyviä. Tilaamme kylkeen tavalliset valkoviinit (5,90€–7,80€/12 cl), jotka tulevat nenän eteen nopeasti.

Vilkkaan tien meteli ei onneksi yllä ravintolaan, joten tunnelma on rauhallinen, ja puheensorina täyttää juuri sopivasti pienen ravintolan odottaessamme ruokaa. Alkupalaksi tarjotaan sivupöydältä leipää, joka ei ole Aasiaa nähnytkään, ja on kenties lounasajan peruja. Pahimpaan nälkään toimii kuivakin leipä. Pääruoat saapuvat tosin nopeasti. Vielä parempaa on se, että ne ovat jo ensinäkemältä positiivisia yllätyksiä. Halloumisalaatti on runsas, ja seuralaiseni kertoman mukaan maku on kohdillaan pääraaka-aineessa eli juustossa. Hänen mukaansa annoksen peruspohjasalaattia on jopa liikaa.

Basilikainen Phad Khi Mao -wokkini sisältää riisinuudelin ja omavalintaisen tofun lisäksi ainakin paprikaa, parsakaalia ja maissia. Wokin voi pyytää vegaanisena, jolloin muna jää pois. Tammikuun ajan vegaaniannokset ovatkin saatavilla sopivasti 10 prosentin alennuksella. Wokeissa on valittavana pääraaka-aineen lisäksi myös kolme tulisuusastetta, jotka eivät oikeastaan kerro yhtään mitään: hotti, hotimpi ja hottis. Hotti tarkoittaa kuulemma perustulisuutta, ja koska olen testikäynnillä, pitäydyn hotissa, jotta tulisuus ei ala hallita makukokonaisuutta. Se osoittautuu tosin virheeksi, sillä käytännössä tulisuutta ei ole ollenkaan.

Purebiten vahvuus on ehdottomasti tuoreus ja raikkaus lupausten mukaan. Konsepti toimii etenkin ruoka-aineräätälöijille, joille valmiit annokset harvoin sopivat suoraan, sillä lähes kaikkiin annoksiin voi valita päätähden itse. Menussa positiivista on myös se, että yrtit mainitaan erikseen, ja näin ollen esimerkiksi korianteria kammoksuvat voivat huokaista helpotuksesta.

Aasialaistuulet jäävät Purebitessä kuitenkin vielä hieman vaisuiksi, vaikka wokit sinänsä ehtaa tavaraa ovatkin. Ehkä ongelmana on se, että konsepti yrittää miellyttää vähän kaikkia. Se ei välttämättä ole huono ratkaisu, mutta tämän käynnin perusteella mittari on ehdottomasti enemmän peruskeittiön puolella kuin Kaakkois-Aasiassa. Purebite ei myöskään melko suolaisella hinnoittelullaan pärjää niin sanotuille aidoille Aasia-keittiöille, sillä niistä saa melkein puolet halvemmalla take away -annoksen kotiin. Siksi Purebiten täytyy joko viilata hinnastoaan tai keksiä jotakin sellaista, mikä perustelee muhkean annoshinnan. Kaivattua fiiniyttä ruokailuun saa kummasti jo sillä, että menut vaihtaa hieman jämäkämpiin versioihin. Myös ravintolan pöytien järjestelyä ja tuolivalintoja kannattaa pohtia, jotta ihmiset jaksavat supista lasiensa ääressä ruokaa lisää tilaten.

Yksi asia Purebitessä tosin on enemmän aasialaista kuin missään muualla. Ravintolan wc haisee niin järkyttävältä, että voi jo melkein tuntea olevansa kiinalaisen huoltoaseman kauan sitten tyhjennetyssä yhteiskäymälässä. Onneksi Puren huokea jälkiruoka-Cava pyyhkii mielikuvat pois ainakin viimeiseen wc-käyntiin saakka.

Oletko käynyt Purebitessa? Miellyttääkö Aasiasta inspiroitunut keittiö sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ihan kuin kylässä ennen vanhaan

Skoda kiisi hurjaa vauhtia moottoritiellä. Matka naapurikuntaan tuntui ikuisuudelta. Lasta teiden valot, opasteet ja kurvit eivät inspiroineet, mutta perillä hymyilytti. Olihan suvun yhteinen sunnuntaikyläreissu, josta mieleen ovat jääneet pasteijat. Vähintäänkin ne ovat nostalgisia lapsuusherkkuja ajan hengen mukaan. Nykyään ne taltuttavat vähän railakkaammissa aikuisten juhlissa nälän hyvin. Niitä juhlia ei muuten suvun kanssa pidetä.
DSC_0026DSC_0021DSC_0028DSC_0022
Vegaaniset soijarouhepasteijat ovat kaukana 90-luvun teemoista, mutta ne maistuvat itse asiassa ehdalta kotituotannolta. Hyvällä tavalla tietenkin. Aasialaisen vivahteen pasteijoihin saa luotua soijakastikkeella, jota käyttämällä ei myöskään tarvitse lisätä suolaa. Pilkuntarkka kokki käyttää tuoreyrttejä, mutta kuivakaapillakin pääsee jo pitkälle.

Mausteiset soijarouhepasteijat

20 kpl

10 voi- tai lehtitaikinalevyä | 2 dl soijarouhetta | 1 dl vettä | 0,5 dl soijakastiketta | loraus öljyä | 2 dl kaurakermaa | yrttimaustetta | pippuria | chilijauhetta | valkosipulijauhetta | herne-maissi-paprikasekoitusta | kaksi isoa sipulia | 0,5 dl kaurakermaa voiteluun | sitruunapippuria myllystä pinnalle

1. Sulata taikinalevyt, ja leikkaa ne kahtia.
2. Kaada pannulle loraus öljyä ja soijakastike. Kiehauta. Lisää soijarouhe ja vesi sekaan. Sekoita hyvin. Pilko sipuli.
3. Anna soijarouheen turvota. Kun neste on suurimmaksi osaksi haihtunut,  mausta rouhe. Siirrä rouhe pannun toiselle laidalle, ja lisää tyhjälle alueelle sipuli. Paista sipulipalat. Lisää herne-maissi-paprika vähän ennen kuin sipulit ovat kypsiä.
4. Sekoita seos hyvin, ja lisää kaurakerma. Sekoita, ja anna levätä pannulla hetki miedolla lämmöllä niin, että jäinen herne-maissi-paprikaseos on varmasti sulanut.
5. Kaada seos kulhoon, ja ala täyttää pasteijoita.
6. Purista pasteijoiden reunat hyvin yhteen, ja tee haarukalla saumoihin kuviointi painamalla.
7. Nostele pasteijat pellille, ja voitele ne runsaalla kaurakermalla. Rouhi päälle sitruunapippuria.
8. Paista pasteijoita uunin keskitasolla 225 asteessa noin 15 minuuttia tai kunnes ne näyttävät kypsiltä, eli sopivasti ruskistuneilta. Anna jäähtyä hyvin ennen tarjoilua, niin pasteijat tiivistyvät entisestään ja maut tasaantuvat.

En malta olla sanomatta, että näillä oli oikein helppo puijata sekäsyöjiä. En ole itse kovin innokas soijarouhefani, mutta näköjään toimii, kun kaipaa ”Tämäpäs onkin vegaaniruokaa!” -hetkiä. Sopii sitä paitsi tammikuun alussa alkaneeseen vegaanihaasteeseen – ja tietenkin entisaikojen kyläreissujen tunnelmointiin.

Mitä tapahtui sunnuntaikyläilylle? Vaihtuivat kai perjantain juhlaan.

Vieläkö voitaikinaherkut uppoavat? Millä täytät pasteijasi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa