Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Savotta

Myönnetään, että ennen opiskeluja en voinut käsittää, miten joku voi jättää gradunsa kesken tai miten se ei vain tunnu valmistuvan. Vielä kandidaatin tutkielmankin jälkeen uskoin pro gradun olevan muutaman viikon juttu ja valmistuvan sopivasti keväällä ennen kuin edes luonto on täysin herännyt talven jäljiltä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASavotta on venäjän kielen peruja ja tarkoittaa metsätyömaata. Puut kaadetaan, minkä jälkeen ne karsitaan. Valmista tulee, kun tukit on siirretty jatkokuljetukseen ahkeran karsimisen jälkeen. Miten savotta liittyy minuun? Siten, että metsätyömaa ei ole yhtään niin kaukana akateemisen tekstin tuottamisesta kuin äkkiseltään voisi luulla. Savotan vaiheet sopivat suoraan gradun työstämiseen: kerää, karsi, tutki ja tee valmista.

Gradun tekeminen onkin osoittautunut hyvin fyysiseksi kokemukseksi. Vaihtelevasti se tuntuu loputtomalta risukolta, jossa on pakko huhkia – halusi tai ei – mutta toisaalta taas on huojentavaa huomata, että päässä risteilee niin paljon ajatuksia, että työn kirjoittaminen on kuin oksennuksen pidättämistä. Tekisi mieli suoltaa kaikki ulos, mutta on jaksettava pinnistellä, jotta pääsee järkevään lopputulokseen. Ja siihen pääsemiseen asti on pakko pidättää tulvaa.

Teoriassahan gradu on muutaman viikon juttu, jos ajatellaan työmäärää. Sen lisäksi, että pro gradu testaa akateemisen ajattelun kehitystä ja tutkimustiedon tuottamiskykyä, kyse on ennen kaikkea sisukkuudesta ja tiedon määrän hallinnasta. Siitä, ettei luhistu artikkelivuoren alle, kyyristy kirjapinon eteen ja pökerry lähteiden määrästä. Siitä, että jaksaa ja uskaltaa ajatella. Jaksaa istua ja pitää silmät auki, vaikka illan hämärtymisestä on jo kauan aikaa.

En ihmettele yhtään, että lapsena muuten niin fiksun taloyhtiömme rappukäytävässä makasi silloin tällöin viikonloppuiltaisin sammuneena nainen, jota äiti käski väistää varoen. Naisella oli pro gradu kesken ja työskentelymetodina viinittely lasten ollessa poissa. ”Hyss, annetaan Annen nukkua, kyllä sen mies tulee kohta kotiin”, sanoi äiti.

Tarina kertoo, ettei Annen gradu valmistunut koskaan.

Miten selvisit gradun kirjoittamisesta? Jaa parhaat graduvinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on täydellinen vegelehti tehty?

Vakaa statistiikka kertoo, että Mediakkaan on viime aikoina poikettu etsimään tietoa siitä, millainen on hyvä vegelehti. Tällä kertaa tarjolla on siis katsaus Suomen kasvisruokalehtiin ja yksi tie onnistuneeseen alan lehteen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tiedä, voiko tätä sanoa edes mielipidekysymykseksi. Ilmeisesti ainakin makuasiana kuitenkin ymmärretään se, mitä kasvis- ja vegeruoilla tarkoitetaan. Kasvis- ja vegeruoat, täysin epälooginen sanapari, jota kuitenkin kasvisruokalehtimarkkinoinnissa toistuvasti käytetään. Eli kasvis- ja kasvisruoat. Ontuvaa logiikkaa taitaa sotkea vegaani-termi, joka jostain syystä on kääntynyt monessa tekstissä vegeksi. Vege on on synonyymi kasvikselle, ja kasvisruokavalio taasen sisältää myös eläinperäisiä tuotteita, lihaa lukuun ottamatta. Pidän siis ongelmallisena ja epäammattimaisena sitä, ettei asioista puhuta täsmällisesti. Se on vegelehtien perusvirhe. Tässäkään tekstissä ei itse asiassa ole kovin korrektia puhua yhteisesti vegelehdistä, koska mukana on myös vegaanilehti, jota ei siis saarnani perusteella voi lukea vegelehdeksi.

Suomessa ilmestyy tietojeni mukaan yksi täysin vegaaninen lehti: Vegaanikeittiö. Lehti on brittiläisen VeganKitchenin Suomi-versio, ja arvostelin sitä tovi sitten melko kärkkäästi, mutta vertailukohtien lisääntyessä joutunen lehden ongelmista huolimatta syömään osan sanoistani. Lehden reseptit eivät nimittäin turvaudu eläinperäisten tuotteiden korvikkeisiin. Vegaanikeittiö huomioi myös kansainväliset tuulahdukset, mikä on ehdoton etu muihin verrattuna.

Viime viikkojen uutuuksia Suomen lehtitarjonnassa ovat olleet puhtaasti suomalaiset Rakkaudella Vege (A-lehdet) ja Vege (Sanoma). ”Tee hullunhyvää kasvisruokaa!” julistaa Vege-lehti. Rakkaudella Vege on samoilla linjoilla, sillä se kertoo lehden sopivan ”kasvissyöjille, vegaaneille, sekaaneille ja kaikille hyvän ruoan ystäville”. Hienoa, Rakkaudella Vege on sentään erotellut ruokavaliot onnistuneesti, mutta se, mikä mättää, liittyy olettamukseen kasvisruoan laadusta. Lehteä voivat siis käyttää kaikki hyvän ruoan ystävät. Kasvisruokakin kaikkien suureksi yllätykseksi voi olla hyvää, Vege-lehti tiivistää. Oletus lehtien mielestä on siis jotain muuta.

Kasvisruokalehdet etsivät ilmeisesti uusia kohderyhmiä houkuttelemalla niitä, joiden mielestä vegeruoka ei ole ainakaan maistuvaa apetta. Mutta miten käy vege- ja vegaanipioneerien? Tiedän, että olen siinä mielessä poikkeuksellinen melkein-vegaani, etten käytä maitotuotekorvikkeita lainkaan, enkä siten inspiroidu reseptistä, joka on vain vegaanikäännös alkuperäisestä perinneruoasta. Eiköhän jokainen vegaani muutenkin osaa korvata maidon esimerkiksi kauravalmisteella halutessaan. Ei siihen tarvitse liki kympin maksavaa lehteä. Totta on toki se, että kaikki eivät osaa, sillä tavoittelevathan lehdet myös kohderyhmiä, jotka eivät ole vegaanitietopankkeja. Värikkäät uutuuslehdet palvelevatkin mainostajia hyvin. Sivuille on mukava iskeä uutuustuotemainoksia niin paljon kuin vain mahtuu, sillä ei mustapapupihvi-infoa ja munankorviketuubiesittelyä ole oikein autolehteenkään voitu upottaa.

Moni on ehtinyt julistaa lehtien kuolevan. Se on internetin ja yt-neuvotteluiden mukaan ihan perusteltu manifesti, mutta joku vegelehtiä ostaa, kun niitä kerta tuodaan markkinoille muustakin kuin hyväntekeväisyyssyystä. Lehti on ajatuksellisessa tavoitteessaan, jos joku lauantaisella kauppareissullaan nappaa sen mukaan hyllystä ja tekeekin pihviaterian sijaan kasvisruokaa tai on edes hitusen innostunut sen kokeilemisesta. Mutta mitä se maapalloa muuttaa, jos pihvi korvataan juustokilolla?

Onnistunut vegelehti pystyy kilpailemaan internetin tarjontaa vastaan. Se tapahtuu tuottamalla tarkoin harkittuja ja visuaalisesti vaikuttavia erikoisnumeroita. Resepteissä ei pitäisi tyytyä siihen, että tarjotaan lihaklassikoita juustoversioina tai vegaanikorvikkeilla ryyditettynä. Ajan hermolla oleva lehti nuuskii ilmiöt myös kansainvälisesti, ja tarjoaa käsillä tekemistä, rentoutumista ruoan parissa. Sellaisia ruokalajeja, joiden ohjeet ovat hankalasti saatavilla. Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.

Mikä on oma suosikkisi vegelehdistä? Onko ruokalehdillä mielestäsi yhä jalansijaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ei enää ikinä

On ollut hiljaista. Kiukkua ja harmia. Jumissa olevia niskoja ja turhautumista. Tyhjä blogi ja ajatus uudesta heräämisestä. Onhan nyt juhlan paikka! Opiskelut ovat ohi.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAMelkein. Vieressä vielä rispaantuneet sivut kirjasessa, jonka vihreät kierteet saavat silmät pyörimään päässä illan pikkulukutunteina. Työpäivän jälkeen puurrettuja satoja sivuja sosiologisesta teoriasta ja digitalisaatiosta. Näillä antimilla maisteriksi.

Jossakin lähellä jännitettiin vielä soveltuvuuskokeita, kun astuin viimeistä kertaa sähköiseen tenttiluokkaan. On aika kaunis ajatus, että tarinat alkavat ja päättyvät samassa paikassa. Mutta takaisin vain minuun, joka tämän tarinan keskiössä on. Takki on tentin jälkeen aika tyhjä, varsinkin kun suosikkitakin tasku on oikeasti rikki, ja puhelin sukeltaa vuorin sisään kävellessä huomaamatta. Yhtä lailla kuin puhelin on jumissa tanskalaistakin sisässä, ovat myös fysiologiset aivoni aivan lukossa ison rutistuksen jälkeen.

Vetreyttämisreseptinä olen yrittänyt käyttää Anna Hanskin ysärihittejä. Eivät auta. On kokeiltu myös italialaista proseccoa ja pizzaa. Pyöräilyä kaatosateessa. Ja parvekekyttäystä raikkaassa sateenjälkeisessä ilmassa. Vaan eipä auta puistokyyläyskään, koska Amurin viheralueilla vaeltavat pääosin vain muumioituneet naapurit raihnaisine koirineen. (Saako näin edes sanoa julkisesti, vaikka havainnoit ovat totta?)

Jos vielä pitäisi tehdä tenttejä, en oikeasti koskaan enää valittaisi niihin lukemisesta, jos sen voisi tehdä aina ihan vain vapaa-ajalla ilman ansiotyössä käyntipakkoa. Stressi johtaa helposti epäonnistumisen pelkoon ihmisellä, joka ei oikeastaan ole koskaan koulupolulla epäonnistunut missään ja joka on jo valmiiksi saanut psykosomaattisia oireita suurin piirtein kolmosluokan matematiikan päässälaskukokeistakin.

Vaikka pro gradu -työ on vielä työn alla, tuntuu hurjalta ajatella, että varsinaista opiskelua ei enää ole. Ei yhtäkään tenttiä. Ikinä enää. Tosin, vannomatta paras. En todellakaan näe itseäni tulevaisuudessa tutkijana, mutta yliopisto työpaikkana kiinnostaa niin paljon, että minua kylmää ajatus siitä, että joskus saatan ajautua väitöskirjan pariin, ja toisaalta väreitä tuottaa myös se, että opiskelut ovat ehkä oikeasti tässä. Ei kai sentään, voisin sanoa. Jo kerran yliopiston työpaikkana kokeneena muistan vain sen inspiroivan työympäristön ja koulufania hyväilevän opiskelutunnelman, että parempi vain todeta, että eihän sitä koskaan tiedä. Ainakaan sitä, koska kyseiseen laitokseen mahdollisesti päätyy töihin ja mihin virkaan!

Saa palkata.

Milloin viimeksi teit jotain ”Ei ikinä enää!” -ajatuksella?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa

Kirjoitin kirjan! Näin se tehdään.

Ensiksi luulin, ettei viime syksy loppuisi koskaan. Ja että kulunut talvi vain jatkaisi kulkuaan muuttamatta muotoaan toiseen vuodenaikaan. Molemmat loppuivat ja heltyivät edessä oleville ajoille, koska maapallon liikehdintää ei voi pysäyttää. Toiseksi luulin, ettei kirjani valmistuisi koskaan. Mutta niin vain se solahti painoon. Tämä teksti kertoo siitä, kuinka homma hoitui.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAIhastuin yrityskirjallisuuteen jo lukioiässä, jolloin olin osallisena historiikin teossa. Nyt vastuu kokonaisesta teoksesta siirtyi minulle. Päädyin siis alun perin aivan sattumalta historiikkien pariin, mutta yrityshistoriikeista on salaa tullut iso osa työtäni ja työhistoriaani. Keikat ovat aina poikineet uusia tilauksia. (Edelleen saa tehdä tilauksia.) Yrityshistoria kiinnostaa siksi, että sen voi toteuttaa yhdistäen journalistista osaamista ja luovaa kirjoittamista. Mukaan voi ujuttaa myös intohimon tutkivaan kirjoittamiseen. Kokoavana ajatuksena voisin todeta, että yrityshistoriakokoelmat ovat merkittäviä siksi, että ne kertovat hyvin konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Yhden yrityksen tarina ei kerro vain hommien paiskimisesta, vaan kaikista niistä muutoksista, joiden läpi tavallinen ihminen on talsinut, halusi tai ei.

Ensimmäinen kirjapalaveri pidetttiin helmikuussa 2014. Työni PDF-tiedoston latasin määränpäähänsä muistitikultani toukokuussa 2017. Aktiivinen työskentelyaika kesti yhteensä muutaman kuukauden. Kirjaprojektiin sitoutuminen on iso askel, mutta sen toteuttaminen itsenäisesti alusta loppuun, on opintojen ohella tehnyt minusta ammattilaisen. Tulkoon kirja tai mikä tahansa opus, en lamaannu.

Kun on kyse tietokirjasta, muistelmien ja historiikin välimaastossa seilaavasta niteestä, haastatteluraakamateriaalin lisäksi täytyy käydä läpi järkyttävä määrä arkistomateriaalia. Vaikeaa siitä tekee se, että kirjoittaja itse tulee aiheen ulkopuolelta. Nyt olen taas kerännyt nippelitietoa sen verran, että tulevien Trivial Pursuit -pelien vastustajat saavat alkaa vapista jo ennakkoon.

Pitäisi kirjoittaa noin kymmenen mukaansatempaavaa artikkelia ja referoida historiaa kiinnostavasti. Poimia sadoista ja jopa tuhansista sivuista oleellinen. Ja sitten ideoida kaikki järkevään muotoon. Lopuksi vielä sommitella kaikki kauniiksi kokonaisuudeksi taitettuun tiedostoon. Kyllä, se on valtavan opettavaista. Työmäärä on verrattavissa vuoreen, jonka nokkaan Titanic karahti yli 100 vuotta sitten. Ensimmäinen askel on hyväksyminen. Tästä selvitään.

Sen lisäksi, että suorittaa kaiken, mitä pitää, täytyy myös hyväksyä se, että on aina saatavilla. Samaan aikaan, kun pitää taata olevansa tavoitettavissa, täytyy myös pitää kiinni vapaapäivistä. Mutta onhan se vaikeaa, kun bongaa kirjoitusvirheen tai muun pienen korjausta vaativan kohdan, olla tekemättä mitään, ennen kuin virallinen arki koittaa. Niin, freelancer ei sitä niin sanottua normaalia arkea pahemmin pääse kokemaan.

Kaikkia ei voi miellyttää, mutta kun on kyse asiakassuhteesta, täytyy miellyttää. Hyvä mieli ja kiitollisuus tulevat hyvästä palautteesta. Olen jo aiemmin oppinut sietämään kritiikkiä monen asian suhteen, mikä on kieltämättä paljon ihmiseltä, jota itketti alle 9,5:n koenumero ja joka lamaantui ensimmäisestä kielteisestä radiopalautteestaan. Sen jälkeen palautetta on toki sadellut eri näkökulmista eri konteksteissa, joten tulkoon eteen mitä tahansa. Otan opikseni. Kritiikin vastaanottaminen on kehittymistä ammattilaisena ja ihmisenä ylipäätään, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin.

On kuitenkin vähän makuasia, luetaanko kritiikiksi se, että haastateltava haluaa tehdä paljon muutoksia haastatteluunsa. Tietenkin on ymmärrettävää, että kirjan kansiin menevä sana painaa enemmän kuin päivässä haihtuvaan sanomaan lätkäisty sitaatti, joten myös korjausehdotuksissa täytyy höllätä omaa etiikkaa terveessä mielessä ja päästää irti kohdista, jotka omasta mielestä olisivat loistavia, mutta jotka toisen silmissä näyttäytyvät toisin.

Eniten yllätyin kirjaprojektissa siitä, että vaikka käytännössä kirja on vain journalististen materiaalien yhteenliittymä, ja olen taatusti elämässäni tuottanut moninkertaisesti materiaalia kirjan vaatimaan määrään verrattuna, kirjan tekeminen tuntui raskaalta. Hyvällä tavalla raskaalta, eli palkitsevalta ja opettavaiselta. Koska jos työ jotain vaatii, se yleensä myös jotain antaa. Huomio! Muulla tavoin huonossa työssä ei kannata riutua!

Seuraavaksi sovellan kokemustani fiktiiviseen teokseen, jolle annan aikaa, kunhan suljen yliopiston oven perässäni – ainakin opiskelumielessä. Kun on kirjoittanut vuodessa satoja sivuja, alkaa yksi romaanikin tuntumaan jo cocktail-palalta. Luovaa kirjoittamista ei voita mikään.

Yksi haukkaus vain. Oikeasti olen jo luonut tiedoston romaanilleni. Joulumarkkinat 2018, täältä tullaan! (Saa tarjoutua kustantamaan.)

Aiotko kirjoittaa kirjan? Jos olet sen jo tehnyt, miten sujui?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | Instagramissa