Pro gradu – viimeinen taistelu

Uusi tuttavuuteni juonsi radiolähetystä yliopistolla ja opetti siinä sivussa minua. Hän teki samalla kandidaatin tutkielmaansa. Kuinka hienoa! ”Mun on pakko päästä opiskelemaan journalistiikkaa ensi syksynä. Ihan pakko”, hoin itselleni. Niin tapahtui. Meidän kummankin viimeinen ottelu painittiin vuosien päästä pro gradu -tutkielman parissa. Valmista tuli! Ja näin se meni:
DSC_0053
Kaisa istui tummasävyisessä yksiössään. Korvapuusti ei oikein maistunut. Ajattelin, että mikäs siinä on ihmeellistä. Kirjoittamallahan se valmistuu valittamatta. No, ei ihan pelkästään naputtamalla. Ei maistunut puusti minullekaan pro gradua tehdessä. Eikä se valmistu vain päättömällä näppäimistön hakkaamisella. Tietenkään. ”Mä en halua puhua siitä. Mä vihaan siitä”, Kaisa sanoi gradukeskusteluista.

Gradun tekemisestä kirjoitetaan empiiristen havaintojeni mukaan melko vähän blogeihin. Liekö syy ahdistavassa työmäärässä, pienessä kohderyhmässä vai opiskeluaiheiden tylsyydessä – en tiedä. Siksi kokosinkin oman urakkani aikana esiin nousseet havainnot yhteen, jos ne onnistuisivat auttamaan edes yhtä kirjoittajaa sillä hetkellä, kun fantasioi koko tiedoston deletoinnista.

Vinkkejä pro gradun tekijälle:

  • Valitse aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Mietin itse aiheet aina siten, että päätän kaksi avainkäsitettä, joista muodostan lopullisen aiheen.
  • Tarkista, onko pro graduusi mahdollista saada apurahaa tai stipendiä. Ei ehkä maailman tärkein asia, mutta piristää kummasti.
  • Pro gradu, kuten mikä tahansa kirjoitusurakka, testaa lähinnä istumis- ja keskittymiskykyä. Koita jaksaa. Jaksa väkisin. Hoida homma pakettiin pikaisesti, äläkä venytä sitä turhaan.
  • Lue yliopiston ohjesivut huolella. Ne ovat yleensä sekavat, mutta sisältävät paljon tietoa.
  • Pidä yhteyttä ohjaajaan. Pienillä asioilla on merkitystä. Jos mahdollista, valitse ohjaaja, joka inspiroi. Pro gradu -työ ei ole välttämättä maailmaa mullistava teos, joten ihan noin vain ohjaajaa ei valita, vaan sitä sääntelee seminaaritarjonta. Ohjaajaa voi kuitenkin ilmeisesti halutessaan vaihtaa. Näin kävi minulle melkein vahingossa.
  • Kysy tyhmiä kysymyksiä. Ohjaajan työ on vastata niihin. Kun pienet yksityiskohdat ovat selvillä, voi turvallisin mielin keskittyä oppimaan.
  • Älä ylianalysoi, mutta älä tyydy vain toteamaan. Tee rohkeasti tulkintoja, mutta pidä huolta, etteivät ne ole mielikuvituksesta peräisin.
  • Pidä taukoa, mutta säilytä ote. Joillekin sopii kertarykäys; jotkut pitävät pitkästä sessiosta, jossa tehdään vähän kerrallaan. Minulle sopi intensiivinen jakso. Seminaari ja työstäminen kestivät, mutta varsinaisen työn kirjoitin nopeasti. No, johan sitä oli haudottu.
  • Kirjoita luku kerrallaan kronologisesti. Taaksepäin palaaminen on ärsyttävää. Kun ikävät asiat, kuten johdanto ja teoriaosuus ovat ohi, on hyvä lähteä seuraavaan pakolliseen pahaan, eli menetelmään ja aineistoon. Lopulta päätyykin sitten analyysiin ja pohdintaan, joiden vuoksi koko nivaska kirjoitetaan. Kun teoria on hoidettu, voi rauhassa ja ehkä hieman viisaampana keskittyä analyysiin.
  • Jos jostain syystä on päässyt opiskeluaikansa loppuun saakka opettelematta oikeinkirjoitusta ja lähdeviittausten ja -luettelon tekemistä, on sen aika pro gradua tehdessä. Tylsäähän se on. Omalta tiedekunnalta saa lähdeviittausohjeet. Kirjoitusvirheitä sattuu kaikille, kun kirjoittaa liki 100 sivua. Oikoluetuta työ toisella, tai tarkista se itse rauhassa monta kertaa. Jos riesana on lukihäiriö, kannattaa maksaa esimerkiksi viinipullolla kielenhuollon osaavalle kaverille.
  • Ole armollinen itsellesi. Aika imelää, mutta totta. Pro gradu ei ole koko elämä sillä hetkellä, eikä se määritä koko loppuelämää. Yllättävää!

Kyllä, mietin monta kertaa mielessäni, miltä tuntuisi, jos siirtäisi kaikki graduversiot roskakoriin, poistaisi varmuuskopiot, tuhoaisi sähköpostitallenteet ja siivoaisi lopulta roskakorin. Mutta aina vain jatkoin kirjoittamista. Ei kai sisäänpääsyurakkaa tehty siksi, ettei koskaan valmistuisi?

Tähän päättyvät muuten blogin opiskeluaiheet, elleivät opinnot joskus satu jatkumaan tavalla tai toisella. Saa toki kysyä, jos jokin mietityttää.

Miten omat kirjoitusurakkasi yleensä etenevät?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki mitä minusta piti tulla

Reilut viisi vuotta ja 302 opintopistettä myöhemmin yksi elämänvaihe päättyy, kun postista kilahtaa tutkintotodistus byrokratiajylläyksen jälkeen. Miten tässä näin kävi?
DSC_0036Juhlat on juhlittu, mutta valmistuminen yliopistosta tuntuu todelliselta vasta nyt, kun katselen painettua pro graduani. Tutkintoon vaadittavat opintosuoritukset ovat olleet rekisterissä jo kauan. Vastaanotin opiskelupaikan 20-vuotiaana, juhlistin sitä railakkaasti jo kuopatun yökerhon vaahtobileissä ja astelin innoissani syksyllä 2012 unelmieni alalle parhaaseen mahdolliseen oppilaitokseen.

Minulla ei ole koskaan ollut perinteisiä ammattihaaveita. Aika monethan kertovat lapsena haaveikseen yhteiskuntaa pystyssä pitäviä perusammatteja, kuten poliisin, palomiehen, lääkärin tai opettajan. Tiesin jo silloin, ettei minusta olisi niihin. Ei poliisiksi, koska juoksisin karkuun. Ei palomieheksi, sillä en uskalla käyttää edes tulitikkuja, eikä lääkäriksi, koska olen jo tarpeeksi huolestunut omasta terveydestäni ja jo korvavaikun näkeminen saa kakomaan. Opettajahaaveetkin kuolivat yläkoulussa paikallisia viidakonlakeja todistaessa.

Ei minusta tosin tullut myöskään taiteilijaa – sitä, joka minusta nimenomaan lapsuuden haaveiden perusteella piti tulla, ennen kuin huomasin, etten ole Picasson lapsenlapsi, ja tajusin myös, että ilmeisesti aikuisten täytyy ansaita rahaa, joten taiteen tekeminen ei ole kovin kannattava valinta. Enpä päätynyt matemaatikoksikaan. Sekin minusta piti tulla, mutta innostus lopahti jo ennen toisen asteen yhtälöitä.

Inhimoni heijastelivat koulupolulla vaihtelevasti suosikkioppiaineitani. Halusin opiskella ruotsia mahdollisimman pitkälle ja päätyä myös historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi. Välillä surffailin käsityötunnin innoittamana silloisen Taideteollisen korkeakoulun sivuilla, ja piirsin vihkoni täyteen vaatteita ja ompelin niitä. Jossain taustalla kuitenkin jyskytti tieto siitä, etten päätyisi näille aloille. Kaikkien sekalaisten ajatusten alla oli huomaamatta kytenyt ilmiselvä valinta, jota en ollut edes ajatellut, koska se oli niin kiinteä osa elämääni. Arkea.

Uraputkeen ilman mystiikkaa

Olen kirjoittanut aina. En toki ihan aina. Vasta joulukuusta 1999, jolloin ilmaisuni alkoi olla sen verran selväpäistä, että sillä sai tarinan aikaiseksi maailman rumimpaan muistivihkoon, joka oli tullut postimyyntitilauksen kaupantekijäisinä. Kirjoitin tarinoita yleensä Tiimarista hankittuihin vihkoihin, loin jatkokertomuksia koulussa tehdyille kirjoitelmille ja toimitin kuvitteellisia lehtiä, joista mainittakoon Rupukorven Sanomat (!!). Teknologian saapuessa osaksi arkea novellituotanto pääsi kunnolla käyntiin tietokoneella. Runokirjojakin syntyi kaksi. Niiden nimiä en kehtaa edes kertoa.

Ja sitten äitini kehtasi ehdottaa viestintälukioon hakemista, vaikka olin kovaa vauhtia pyrkimässä taidelukioon jostakin syystä. Kurkkasin kuitenkin alkeellisille nettisivuille, ja seuraavana päivänä ilmoitin yläkouluopolleni hakevani Messukylän lukion (nyk. Sammon keskuslukio) viestintälinjalle, jolta muuten juuri vietiin valtakunnallinen viestinnän erityistehtävä. Ensimmäisen viestintäkurssin jälkeen selvisi se, että minusta tulee toimittaja. Sen päivän jälkeen ei tarvinnut stressata sitä, mihin matka jatkuisi lukion jälkeen. Miksi en tekisi elantoani sillä ainoalla asialla, joka on oikeasti intohimoni?

Yhteiskunnan taloudellinen tilanne ei tee työllistymisestä helppoa, eikä tutkinto takaa töitä, mutta toivon, että oikealla intohimolla on vielä merkitystä. Toivon, että se johtaa paikkaan, jossa voin hyödyntää journalistisia tekotapoja mahdollisimman luovasti. Kirjoittaa ilman rajoja kuitenkin rönsyilyä välttäen.

Kirjoittaminen ei ole lahja, joka on annettu, vaan taito, jonka on ottanut osaksi elämäänsä sattumalta tai tietoisesti. Sen ei kuitenkaan aina tarvitse johtaa mihinkään. Voi vain nauttia. Olisi myös älytöntä sanoa, että kirjoittaminen yksinomaan johdatti minut yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja kirkasti uravalintani. Olenhan kuitenkin itse raivannut tieni seuraamatta jotakin mystistä tähteä. Elämä on loppujen lopuksi aika tavallisten valintojen tekemistä, ja juuri siksi kirjoittaminen on niin mahtava ammatti: sen luoma maailma on rajaton.

Mitä sinusta piti tulla ja mitä tuli?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Olipa kerran tarinankerronnan taito

Kirjoittamisharrastukseni ja -työni on täytynyt ponnistaa tarinankerronnan tarpeesta. Siitä, että mielikuvituksessa tapahtuu enemmän kuin tosielämässä. Tarinat ovat keino vaikuttaa, vahvistaa viestiä ja muuttaa asioita. Elämän mittakaavassa kynäni sauhuaminen on vasta alussa, mutta kauas on tultu siitä, kun kirjoitin ensimmäistä novelliani 7-vuotiaana. Eilen juhlittiin erään yrityksen 100-vuotista taivalta ja siitä kirjoittamaani kirjaa, joka tuli viime viikolla painosta.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEnpä olisi uskonut, että materia tekisi näin onnelliseksi. Samaan aikaan pelottaa, hävettää ja kuitenkin hymyilyttää.  Tekisi mieli hypistellä kirjaa alati, muttei kuitenkaan viitsisi kauheasti selata – jos sinne onkin eksynyt kirjoitusvirhe useista oikolukukerroista huolimatta.

Ammatilliset kirjoittamishaaveeni muuttuivat todeksi lukioikäisenä, jolloin kirjoitin jo artikkeleita ja tein muita satunnaisia viestintätöitä, joista maksettiin. Sitä ennen olin kirjoittanut omaksi ilokseni tietokoneella satoja sivuja. Kirjoittanut lauluja ja runoja, novelleja ja yrittänyt väkisin kirjoittaa proosateosta. Lukioikäisenä kärkyin kirjoituskilpailuja, mutten useinkaan osallistunut. Samojen ikävuosien aikana hyppäsin myös historiikkien maailmaan, mikä kuljetti minut myöhemmin siihen, missä olen nyt. Tässä katselemassa viime viikolla kirjapainosta tullutta teosta.

Kirjoitan joka päivä jotakin luovaa. Aina ei luista, mutta kirjoitan silti. Pitää pysyä kiinni siinä, mistä leipä tulee. Blogi ei toistaiseksi tuo rahaa, mutta osa vuosituloistani tulee luovasta ja journalistisesta kirjoittamisesta. Pitkin päivää kirjoitan myös kaikkea mahdollista kaukana luovuudesta olevaa.

Toimitetun kirjan, jonka siis suunnittelin, kirjoitin, valokuvasin ja taitoin itsenäisesti, ydin ja siitä tulevan mielihyvän lähde ei kuitenkaan ole pelkästään ylpeys siitä, mitä on ehtinyt ja jaksanut tehdä, vaan tarinat, jotka on pystynyt saattamaan mielenkiintoiseen muotoon. Sellaiseen, joka puhuttelee lukijaa. Minun kirjani koostui sekä haastattelujen pohjalta tehdyistä journalistisista henkilökuvista että arkistomateriaalien perusteella kirjoitetusta historiasta, tarinasta. Yhteistä molemmille on se, että ne ovat tarinoita ja ne sisältävät tarinoita. On palkitsevaa saattaa sanoiksi se, mitä on kuullut – varsinkin, jos siihen saa vielä mahdutettua jotakin oleellista maailmasta, yrityksestä ja ihmisyydestä. Hyvä tarina maistuu arjelta, joka on puettu aavistuksen juhlavampaan muotoon, vie piilevän sanoman lukijalle ja palauttaa menneen nykyaikaan.

Istuin keittiönpöydän ääressä nenä kiinni paperissa. Olin 7-vuotias ja vakaasti päättänyt ryhtyä kirjailijaksi, vaikka kirjoitustaitoni oli vielä osin puolitiessä. Vahakankaisella pöydällä syntyi Belinda muuttaa. Vihkoon rustatun novellin tarinassa Belinda perheineen muuttaa uuteen kotiin, minkä vuoksi hän joutuu vaihtamaan koulua. Belindasta tulee kiusattu, mutta asian selvittelyn tuoksinnassa selviää, että hänen pikkusiskostaan Sannista onkin tullut kiusaaja. Sitten juoni-inspiraationi loppui kesken. Kuvitettu teos päättyy kuvaan, jossa Sanni itkee eteisessä. Samasta eepoksesta selviää myös, että olen luullut nuhjuisen tarkoittavan tuhmaa, sillä aggressiivisessa kuvituksessa Sannia nuhteleva äiti sormi ojossa toteaa tytön olevan nuhjuinen.

Kuten kirja- ja yritysjuhlissa aina, perjantaina viini virtasi, juhlatila oli koristeltu kauniisti ja menu tehty maittavaksi. Mies ja kitara esiintyivät lavalla. Tanssittiin, syötiin ja siemailtiin. Ilmeisesti olin onnistunut taltioimaan kirjaan jotakin oleellista, sillä sain kirjoittaa kirjoihin jopa signeerauksia. Noh, ehkä niillä vielä jonain päivänä on todellista arvoa. Toistaiseksi ehkä vain hupiarvoa.

Kirjainnon laannuttua täytyy pohtia, mihin kynänsä seuraavaksi upottaisi. En tiedä! Se vasta jännittävää on. Tässä kohtaahan voisi sanoa, että jokainen kirjoittaa oman tarinansa, mutta ei se niinkään mene. Monesti näppäimistöä sohivat myös ulkopuoliset, ja luovan alan työläisen elanto ei aina ole suurista ajatuksista kiinni, vaan sattumasta ja suhteista. Ei tarvitse pelätä leipääntyvänsä, sillä kirjoittaminen ja tarinankerronta ovat lajeja, joissa kehittyy oikeasti koko elämänsä ajan. Siinä ei voi saavuttaa päätepysäkkiä. Voi lopettaa, muttei koskaan valmiina.

Täytyy kirjailijaelämää silti vielä vähän opetella. Lähdin juhlista nimittäin samaan aikaan, eli aikaisin, vanhimman, liki 90-vuotiaan osallistujan kanssa.

Mistä sinä haaveilet? Millainen on hyvä tarina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Savotta

Myönnetään, että ennen opiskeluja en voinut käsittää, miten joku voi jättää gradunsa kesken tai miten se ei vain tunnu valmistuvan. Vielä kandidaatin tutkielmankin jälkeen uskoin pro gradun olevan muutaman viikon juttu ja valmistuvan sopivasti keväällä ennen kuin edes luonto on täysin herännyt talven jäljiltä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERASavotta on venäjän kielen peruja ja tarkoittaa metsätyömaata. Puut kaadetaan, minkä jälkeen ne karsitaan. Valmista tulee, kun tukit on siirretty jatkokuljetukseen ahkeran karsimisen jälkeen. Miten savotta liittyy minuun? Siten, että metsätyömaa ei ole yhtään niin kaukana akateemisen tekstin tuottamisesta kuin äkkiseltään voisi luulla. Savotan vaiheet sopivat suoraan gradun työstämiseen: kerää, karsi, tutki ja tee valmista.

Gradun tekeminen onkin osoittautunut hyvin fyysiseksi kokemukseksi. Vaihtelevasti se tuntuu loputtomalta risukolta, jossa on pakko huhkia – halusi tai ei – mutta toisaalta taas on huojentavaa huomata, että päässä risteilee niin paljon ajatuksia, että työn kirjoittaminen on kuin oksennuksen pidättämistä. Tekisi mieli suoltaa kaikki ulos, mutta on jaksettava pinnistellä, jotta pääsee järkevään lopputulokseen. Ja siihen pääsemiseen asti on pakko pidättää tulvaa.

Teoriassahan gradu on muutaman viikon juttu, jos ajatellaan työmäärää. Sen lisäksi, että pro gradu testaa akateemisen ajattelun kehitystä ja tutkimustiedon tuottamiskykyä, kyse on ennen kaikkea sisukkuudesta ja tiedon määrän hallinnasta. Siitä, ettei luhistu artikkelivuoren alle, kyyristy kirjapinon eteen ja pökerry lähteiden määrästä. Siitä, että jaksaa ja uskaltaa ajatella. Jaksaa istua ja pitää silmät auki, vaikka illan hämärtymisestä on jo kauan aikaa.

En ihmettele yhtään, että lapsena muuten niin fiksun taloyhtiömme rappukäytävässä makasi silloin tällöin viikonloppuiltaisin sammuneena nainen, jota äiti käski väistää varoen. Naisella oli pro gradu kesken ja työskentelymetodina viinittely lasten ollessa poissa. ”Hyss, annetaan Annen nukkua, kyllä sen mies tulee kohta kotiin”, sanoi äiti.

Tarina kertoo, ettei Annen gradu valmistunut koskaan.

Miten selvisit gradun kirjoittamisesta? Jaa parhaat graduvinkkisi!

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on täydellinen vegelehti tehty?

Vakaa statistiikka kertoo, että Mediakkaan on viime aikoina poikettu etsimään tietoa siitä, millainen on hyvä vegelehti. Tällä kertaa tarjolla on siis katsaus Suomen kasvisruokalehtiin ja yksi tie onnistuneeseen alan lehteen.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tiedä, voiko tätä sanoa edes mielipidekysymykseksi. Ilmeisesti ainakin makuasiana kuitenkin ymmärretään se, mitä kasvis- ja vegeruoilla tarkoitetaan. Kasvis- ja vegeruoat, täysin epälooginen sanapari, jota kuitenkin kasvisruokalehtimarkkinoinnissa toistuvasti käytetään. Eli kasvis- ja kasvisruoat. Ontuvaa logiikkaa taitaa sotkea vegaani-termi, joka jostain syystä on kääntynyt monessa tekstissä vegeksi. Vege on on synonyymi kasvikselle, ja kasvisruokavalio taasen sisältää myös eläinperäisiä tuotteita, lihaa lukuun ottamatta. Pidän siis ongelmallisena ja epäammattimaisena sitä, ettei asioista puhuta täsmällisesti. Se on vegelehtien perusvirhe. Tässäkään tekstissä ei itse asiassa ole kovin korrektia puhua yhteisesti vegelehdistä, koska mukana on myös vegaanilehti, jota ei siis saarnani perusteella voi lukea vegelehdeksi.

Suomessa ilmestyy tietojeni mukaan yksi täysin vegaaninen lehti: Vegaanikeittiö. Lehti on brittiläisen VeganKitchenin Suomi-versio, ja arvostelin sitä tovi sitten melko kärkkäästi, mutta vertailukohtien lisääntyessä joutunen lehden ongelmista huolimatta syömään osan sanoistani. Lehden reseptit eivät nimittäin turvaudu eläinperäisten tuotteiden korvikkeisiin. Vegaanikeittiö huomioi myös kansainväliset tuulahdukset, mikä on ehdoton etu muihin verrattuna.

Viime viikkojen uutuuksia Suomen lehtitarjonnassa ovat olleet puhtaasti suomalaiset Rakkaudella Vege (A-lehdet) ja Vege (Sanoma). ”Tee hullunhyvää kasvisruokaa!” julistaa Vege-lehti. Rakkaudella Vege on samoilla linjoilla, sillä se kertoo lehden sopivan ”kasvissyöjille, vegaaneille, sekaaneille ja kaikille hyvän ruoan ystäville”. Hienoa, Rakkaudella Vege on sentään erotellut ruokavaliot onnistuneesti, mutta se, mikä mättää, liittyy olettamukseen kasvisruoan laadusta. Lehteä voivat siis käyttää kaikki hyvän ruoan ystävät. Kasvisruokakin kaikkien suureksi yllätykseksi voi olla hyvää, Vege-lehti tiivistää. Oletus lehtien mielestä on siis jotain muuta.

Kasvisruokalehdet etsivät ilmeisesti uusia kohderyhmiä houkuttelemalla niitä, joiden mielestä vegeruoka ei ole ainakaan maistuvaa apetta. Mutta miten käy vege- ja vegaanipioneerien? Tiedän, että olen siinä mielessä poikkeuksellinen melkein-vegaani, etten käytä maitotuotekorvikkeita lainkaan, enkä siten inspiroidu reseptistä, joka on vain vegaanikäännös alkuperäisestä perinneruoasta. Eiköhän jokainen vegaani muutenkin osaa korvata maidon esimerkiksi kauravalmisteella halutessaan. Ei siihen tarvitse liki kympin maksavaa lehteä. Totta on toki se, että kaikki eivät osaa, sillä tavoittelevathan lehdet myös kohderyhmiä, jotka eivät ole vegaanitietopankkeja. Värikkäät uutuuslehdet palvelevatkin mainostajia hyvin. Sivuille on mukava iskeä uutuustuotemainoksia niin paljon kuin vain mahtuu, sillä ei mustapapupihvi-infoa ja munankorviketuubiesittelyä ole oikein autolehteenkään voitu upottaa.

Moni on ehtinyt julistaa lehtien kuolevan. Se on internetin ja yt-neuvotteluiden mukaan ihan perusteltu manifesti, mutta joku vegelehtiä ostaa, kun niitä kerta tuodaan markkinoille muustakin kuin hyväntekeväisyyssyystä. Lehti on ajatuksellisessa tavoitteessaan, jos joku lauantaisella kauppareissullaan nappaa sen mukaan hyllystä ja tekeekin pihviaterian sijaan kasvisruokaa tai on edes hitusen innostunut sen kokeilemisesta. Mutta mitä se maapalloa muuttaa, jos pihvi korvataan juustokilolla?

Onnistunut vegelehti pystyy kilpailemaan internetin tarjontaa vastaan. Se tapahtuu tuottamalla tarkoin harkittuja ja visuaalisesti vaikuttavia erikoisnumeroita. Resepteissä ei pitäisi tyytyä siihen, että tarjotaan lihaklassikoita juustoversioina tai vegaanikorvikkeilla ryyditettynä. Ajan hermolla oleva lehti nuuskii ilmiöt myös kansainvälisesti, ja tarjoaa käsillä tekemistä, rentoutumista ruoan parissa. Sellaisia ruokalajeja, joiden ohjeet ovat hankalasti saatavilla. Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.

Mikä on oma suosikkisi vegelehdistä? Onko ruokalehdillä mielestäsi yhä jalansijaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Suuri ja mahtava yliopisto: Vinkkejä vasta-alkajalle

Uuden lukukauden alkaessa kierrokset yliopistolla kasvavat, kun tuhannet opiskelijat alkavat vaeltaa pitkin käytäviä. Luentosalit paukkuvat, kahvilat ovat täynnä ja ruokalassa saa jonottaa tarjotin kädessä täristen. Lähestyvän lukuvuoden huomaa siitä, että Jodel alkaa täyttyä jännityksestä ja vasta-alkajien epätoivoisista tiedusteluista. Tämä teksti on sinulle, uusi opiskelija, ja kaikille niille, jotka muistelevat omia opiskeluaikojaan.
OLYMPUS DIGITAL CAMERALatasin sen pirun Jodelin. Ikäinflaatiosta kärsivän sovelluksen jutustelutaso on tosin havaintojeni mukaan laskenut, mutta Tampereen yliopiston kanavalla pysyy mukavasti kärryillä opinahjon asioista. Mitä nyt kerran sain keskusteluketjun perusteella sätkyn ja luulin, että opinto-oikeuteni loppuu, ellen toimita seuraavan tunnin sisässä jatkoanomusta. Opintosihteeri vastasi huvittuneena, että tässähän on menossa ”vasta viides vuosi”. Mielestäni vasta-sanan voisi korvata jo-partikkelilla, mutta ehkä kestän joten kuten sen, että viisi vuotta ylittyy parilla kuukaudella.

Oma yliopistotaipaleeni alkoi nurinkurisesti vuoden harjoittelujaksolla Utan hallinnoimassa paikallismediassa Radio Moreenissa. Vuosi huipentui pääsykokeisiin ja hyväksymiskirjeeseen. Työputken aikana jano päästä sisään oli niin suuri, että suuta kuivasi. Työympäristönä yliopisto oli ihanan rauhallinen, luova ja joustava. Uskon, että olin valmiimpi opiskeluihin siihen ikään ja koulutustilanteeseen nähden kattavan työkokemukseni ansiosta. Ylipäätään käsitys siitä, mitä työnteko on, on ihan positiivinen ominaisuus vasta-alkajassa. Opiskelusta osaa kenties nauttia paremmin, kun on hengähtänyt ja saanut elämäänsä muutakin perspektiiviä kuin lukuaineiden tarjoamia totuuksia. Suosittelen jatko-opiskeluihin hakemista niin nopeasti kuin mahdollista, mutta minulle välivuosi teki hyvää.

Anonyymissa keskustelusovelluksessa on puitu tällä viikolla muun muassa, missä on mystinen D10a+b. Koitapa etsiä puheviestinnän studio tai A-siipi! Pinni-rakennuksissa onneksi kirjain kertoo selkeästi, kummasta pytingistä on kyse, ja ensimmäinen numero ilmoittaa sen, kuinka ylös täytyy kavuta. Toinen paniikin aihe näyttää olevan se, kuinka moneen aloitusviikon menoon pitäisi osallistua. Pitääkö fuksivuonna käydä kaikissa tapahtumissa? ”Onko aina pakko dokata vai katsovatko muut kieroon, jos ei juo?” kysyi yksi jännittäjä.

Kukaan ei ole eksynyt yliopistolla niin pahasti, ettei olisi koskaan löytynyt. Omaa jaksamistaan kannattaa kuunnella siinä, kuinka monessa tapahtumassa kannattaa käydä. Ja ’dokaaminen’, se on ihan jokaisen oma asia. Oman kunnon vuoksi kannattaa kuitenkin keskittää energiaa lähtökohtaisesti enemmän opiskeluun ja yleiseen hyvinvointiin. Homman pitäisi kuitenkin olla paketissa viiden vuoden aikana, ja silloin rekisteristä täytyisi löytyä muitakin kuin juomalla ansaittuja haalarimerkkejä ja pöhköjä kuvia ainejärjestölehden arkistossa. Joillakin homma hoituu nauttimalla kumpaakin puolta sopivassa suhteessa.

Yliopisto ei ole lastentarha. Se on aikuisten maailma. Opiskelu on kasvamista, mutta yliopiston tehtävä on kasvattaa vain tieteellisen ajattelun ja alan vaatimien taitojen saralla, ei yleisesti paremmaksi ihmiseksi, vaikka sellaiseksi itse asiassa pitäisi ideaalitilanteessa muuttua, kun maailma kaikkine tietoineen avautuu. Huomaamatonta kasvua yliopistovuosina on kuitenkin odotettavissa, sillä aikuistumisvuodet sijoittuvat tyypillisesti opiskeluiden kanssa samalle aikajanalle.

Opiskelijana sitoutuu kunnioittamaan muita. Älä heittele kumista murustettuja paloja luentosalissa kenenkään päälle. Sellaistakin on nähty, ja kyseinen hupi kuuluu alakouluun. Tyhmiä vastauksia ei ole olemassa, jos nyt ei lasketa kirjoja lukematta tenttiin raapustettua puuta heinää. Ei siis kannata tirskua kenenkään kommenteille. Se on keskustelua, jossa harjoitellaan argumentointia. Myös muut naurettavat kiusaamismaneerit on hyvä vetää viemäristä alas ennen opiskeluiden aloittamista. Ne eivät kuulu hyvin valmistautuneen vasta-alkajan trendikkääseen kangaskassiin.

Yliopistokoulutus tähtää siihen, että laitoksesta saadaan pihalle työelämään valmiita yksilöitä, jotka osaavat katsoa maailmaa analyyttisesti. Ystäväkirjan lisäksi kannattaakin kerätä tärkeitä kontakteja, koska kilpailu työpaikoista on kovaa monella alalla. Jodel-keskusteluiden perusteella tulevia fukseja jännittää valtavasti se, jääkö ulkopuolelle helposti. Olen siinä mielessä yksinäinen susi, etten kaipaa vierelleni varsinaisesti ketään. Se, että aloitin yliopiston kotikaupungissani, ei myöskään vapaa-ajan puolesta houkutellut tai pakottanut tutustumaan muihin ihmisiin. Elämä oli jo opiskeluiden alkaessa niin kiireistä, että oman porukan muotoutuminen jäi. Tästä huolimatta olen kuitenkin tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin ja ihaniin tyyppeihin opiskeluympyröissä.

Ulkopuoliseksi jäämistä ei kannata pelätä, vaan valmistautua selviämään yksin. Yliopisto on jokaisen oma matka. Pirskeistä pois jättäytyminen ei tee kenestäkään hylkiötä. Varmasti myös yliopistolla kiusataan, koska sitä tapahtuu lähes jokaisessa organisaatiossa, mutta yleisesti ilmapiiri korkeakoulussa on kypsä ja kunnioittava, mikä voi tulla yllätyksenä niille, jotka jatkavat kampukselle suoraan toiselta asteelta.

Kandiksi valmistuttuani annoin käypiä neuvoja opiskeluihin. Olen niiden suhteen edelleen samalla linjalla. Käy viheliäinen ja pakollinen T3-tietotekniikkakurssi heti. Älä jätä pakollisia kursseja roikkumaan. Käy kielikurssit niin nopeasti kuin mahdollista. Valitse sivuaineita, joista pidät, mutta joista on myös oikeasti hyötyä. Syö edullista yliopistoruokaa niin paljon kuin jaksat.

Ennen kaikkea: älä pelkää. Koska ei ole mitään pelättävää. Tästä alkaa todennäköisesti se elämäsi ajanjakso, jota saattaa vaivihkaa kaivata, kun työpalaverit ja kakkavaipat täyttävät päivät. Tee kaikki juuri niin kuin tahdot, mutta valmistu. Koita valmistua edes melkein tavoiteajassa.

On kuljettu aika pitkä matka siitä yliopiston aloittaneesta nuoresta leidistä, joka kirjoitti runoja baarireissuista pöytälaatikkoon pikkuruisessa yksiössään, piti salaista blogia, tarkkaili painoaan, luuli tietävänsä suurin piirtein kaiken journalismista, teki viisivuotissuunnitelmia, vihasi miehiä, osti valtavasti vaatteita, ei uskaltanut valokuvata ja oli aivan varma siitä, miten elämä tulee menemään. Nyt hän ajattelee vain, että kaikki tulee menemään hyvin, kun tekee tarpeeksi töitä, muistaa kehittää itseään, tarttuu tilaisuuksiin ja nauttii arjesta, joka tasaantuu mukavasti opiskeluiden jälkeen.

Minkälainen oma yliopistotaipaleesi oli? Onko ruudun toisella puolella yliopiston tai muun korkeakoulun aloittavia?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuolleet kirjailijat ja uudet versot

Perinteinen kirjailijaprofessio on nuupahtanut, mutta silti monen haaveena tuntuu olevan kirjan kirjoittaminen. Mitä sellaista koviin kansiin voi saada ikuistettua, että siitä tulee usein tavoiteltu haave, vaikka ammattikunta unelman takana on kuollut?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA”Mä haluaisin kirjoittaa kirjan”, kuuluu suurin piirtein jokaisen luovan runoihmisen suusta jossain vaiheessa elämää, yleensä nuorena, mutta eivät ne haaveet iän karttuessa välttämättä kuole. On vain yksi ongelma. Miksi kirjan kirjoittaminen on itsessään haave, eikä niinkään se, mitä haluaisi kertoa koko maailmalle?

Jep, ällöttävän syysprinssimäisen romanttista ajatella, että kirjailijuus olisi vain suuren sanoman ja mahtavien ajatusten levittämistä, sanoja jostain suuremmasta. Tällaiseen tuskin tähtäävät chic lit, huumorikirjallisuus ja kevyet dekkarit. Vaikka olen kyllä taipuvainen ajattelemaan hömppänäkin näyttäytyvien teosten sanomaa suurena, tai ainakin yritän löytää jotain ’tähän kaikkeen’ pätevää ajatusta niistä. No, eihän se useinkaan onnistu. Eikä tarvitsekaan.

Puhtaat kirjailijat lienevät kuolleen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Vai kuinka moni vielä elättää itsensä pelkällä romaaninaputuksella? Naulan arkkuun on lyönyt se, ettei enää tarvita suuria ajattelijoita ja kansakunnan sivistäjiä, jotka öljylampun valossa raatavat yleissivistävän klassikkomateriaalin parissa. Nykyään siitä huolehtivat hakukoneet.

Koska kirjailijoita, olipa ammatin määritelmä mikä tahansa, kuitenkin on edelleen, on aiheellista kysyä, mitä ihmettä kirjailijan pitäisi opiskella ollakseen ammattilainen. Vai onko ihan pakko opiskella mitään? Nyky-yhteiskuntahan korostaa opiskelua ja sitä, että kaikkeen on oltava tutkinto. Ihan kaikkeen, jopa siivousvälineiden käyttöön. Itse liputan opiskelussa journalistiikan, suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, vaikka yksikään kurssi ei kouluta kirjailijaksi. Onpahan ainakin jotain sinnepäin.

Milloin sitten voi sanoa itseään kirjailijaksi? Mikä määrittää ammattilaisen? Olen kirjoittanut historiikkitietokirjan. Tekeekö se minusta kirjailijan, vai pitäisikö kirjahyllyn paalupaikalla olla sydämestä vuodatettu, maailmaa syleilevä romaani? Sinä päivänä, kun koevedos putosi syliini, ei taivaista, vaan ihan postiluukusta, mikään ei muuttunut, kuten olin kuvitellut. Että tuntuisi siltä kuin pitelisi vastasyntynyttä. Että koko ammatti-identiteetti olisi heittänyt kuperkeikan. Höpöhöpö. Viimeiset korjaukset tiskiin, ja arki jatkui niin kuin tähänkin asti.

Bloggaaminen on arkipäiväistänyt kirjoittamisen, ja uskon, että osin sen ansiosta ihmiset kirjoittavat enemmän kuin ikinä. Nekin, jotka eivät sitä ehkä muuten harrastaisi. Ja sehän on ihan mahtavaa, jos interaktiivinen ilmiö on saanut jonkun tarttumaan luovuuteen. Blogimaailma on myös muuttanut kirjailijuutta, tai luonut jopa illuusion siitä, että kuka tahansa voi olla kirjailija, jos vain kirjoittaa. En tiedä, onko ihan näinkään. Bloggaajien kirjoittamista kirjoista voisin mainita ainakin Karoliina Sallisen (2016) Tee se itse -vauvan, Henriikka Rönkkösen (2016) Mielikuvituspoikaystävän ja Satu Rämön ja Hanne Valtarin (2017) Unelmahommissa-uutuuden. Osan näistä kirjoittajista takana on kuitenkin muuta ammattikirjoittajataustaa, mutta bloggaaminen on tuonut jo valmiiksi näkyvyyttä ja markkinointia kirjalle. Bloggaaminen ei missään nimessä tarkoita huonoa kirjaa tai kirjailijaa, mutta tarjoaa helpon väylän matkalla osaksi ammattikuntaa, johon ei ehkä muuten päätyisi.

Vaikka oman teokseni koevedos ei pyörryttänyt, tiedän nyt, että enemmän kuin mitään, haluan olla kirjailija. Mitä ikinä se tarkoittaakaan kaikkien annettujen määritelmien, rajojen ja tavoitteiden valossa. Ongelma vain on siinä, että ajattelen jokaisen ihmisen pärjäävän elämässään ilman teokseni lukemista, vaikka itse asiassa kirjailijan pitäisi ajatella päinvastoin: ”Minun teokseni muuttaa maailmaa.” Ja paskat! Mutta toisaalta. Eivät epäkohdat yhteiskunnasta ole kadonneet mihinkään. Niiden ratkomiseen ei vain enää tarvitse lähettää piiloviestejä ja kirjoittaa vertauskuvin kantaa ottavaa satua. Ihmisten ajattelutapaa voi yrittää muuttaa. Oleellista on myös se, miten pukee vaikuttaviksi sanoiksi sen, mitä haluaa sanoa.

Kirjoituskoneen kolina täytti hämyisen ullakkohuoneen tupakansavun tunkeutuessa samassa huoneistossa ihan kaikkialle. Satoja arkkeja sekaisin, korjauslakan tuoksua ja pieniä konjakkilaseja. Jotain vallakumouksellista. Sellaisen kuvan Anja Kaurasen (nyk. Snellman) (1996) kirjasta  elokuvaksi muokattu, Alli Haapasalon ohjaama Syysprinssi (2016) loi kirjailijuudesta 1980-luvun lopulla. 2010-luvulla ammattikunta on ehkä kuollut, tai syösty elokuvan teeman mukaan hulluuteen, mutta ainakin on mennyttä terveempää istua trendiläppäri sylissä vaaleassa kahvilassa ja kuvitella olevansa kirjailija. Olipa heitä enää olemassa tai ei.

Vai ovatko kirjailijat kuolleet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa