Pysähdy.

Kiirekroonikolla on harvoin aikaa, mutta seuraavaksi sitä pitäisi nipistää siihen, että oppii pysähtymään. Sen ei tarvitse olla syväluotaavaa itsetutkiskelua. Ihan arkinen puistohetki riittää.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOlen ihminen, jolla on aina kiire. Se, joka harvoin ehtii yhtäkkiä lounaalle. ”Et sä varmaan ehdi, kun sulla on kaikenlaista menossa”, kuulen. Alituinen meno on tosin ihan ymmärrettävää päivätöiden, sivutöiden ja gradun vuoksi. Mutta silti, oli kellonaika mikä tahansa, olen kiireinen. Osa kiireestä johtuu myös siitä, että haluan kotiin rauhoittumaan. Eihän kukaan ole ikiliikkuja.

Jatkuva tunne siitä, että pitäisi aina olla jo muualla tekemässä jotakin muuta, ei kanna kovin kauas. Siksi olen järjestellyt elämäni niin, että se on mielekästä ja koostuu vain osista, jotka pysyvät hyvin hallinnassa. Pidän siitä, että päädyn erilaisten kirjoitusprojektien pariin, mutta kohtuus kaikessa. CV ja rahapussi rakastavat työsumaa, mutta jatkossa aikataulutan elämäni niin, että aikaa jää myös siihen, että joskus voi vain pysähtyä.

Ihan oikea pysähtyminen ei edes vaadi suuria raivauksia arkeen. Kiire on tunne, ei aina mikään pakko. Pyöräilen työmatkalla monen kauniin puiston läpi. Katselen niitä ja mietin, kuinka kaunis kotikaupunkini onkaan. En koskaan jarruta ja istahda puistonpenkille, vaikka siihen olisi oikeasti aikaa. Alle tunti on aika vähän elämästä. Sen sijaan, että viuhdon hikisenä ja nälkäisenä kotiin, voisin hyvin ostaa läheisestä Manoushesta ruokaa ja syödä sen puistossa kaikessa rauhassa.

Viime viikolla Robbie Williams konsertoi Ratinassa. Pyöräilin ohi ja ihastelin tunnelmaa. Ei tullut mieleenkään pysähtyä, vaikkei ollut kiire mihinkään. Ei mitään, mitä olisi pitänyt vielä aivan pakosti tehdä. Samalla viikolla shoppailureissulla ystäväni kanssa hätkähdin vaatekaupan myyjän kommenttia todetessani ohimennen ystävälleni meidän olleen erityisen tehokkaita tänään. Myyjä ehdotti, että menisimme kahville. Ei ollut tullut mieleenkään, sillä piti suorittaa ja löytää tarpeelliset ostokset. ”Menkää ja ostakaa jotkut herkkulattet”, sanoi myyjä paketessaan ostoksiamme. Niin teimme. Mikä sitä paitsi olisi tärkeämpää kuin istua alas ja jutella? Ihan vain olla.

Riuhdon välillä niin vimmatusti jopa kameran kantohihnaa, että kamera napsaisee kuvan vahingossa. Eikä oikeasti ole mihinkään kiire. Samalla hetkellä otetuissa kuvissa asuu oikeasti rauha.

Osaatko sinä pysähtyä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Se, jota kannat ikuisesti

Tänäkin viikonloppuna monta pientä palleroa kastetaan ja nimetään. Isoja päätöksiä, huonoja valintoja ja täysosumia. ”Ei nimi miestä pahenna” on valhetta, johon pitää varautua.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAEi tule mieleen kulttuuria tai uskontoa, jossa nimensä voisi itse päättää. Se annetaan, joskus ansaitaan. Siltä vain näytetään ruttuisena vastasyntyneenä. Kannetaan hautakiveen asti vanhempien suosikkinuken nimeä, isosisarusten heittämää vitsiä, naapurin suloisen pellavapään perintöä. Oli niin söpö, että oli pakko antaa omallekin lapselle.

Suomessa ei nimetä heimopäälliköitä tai automaattisesti anneta isän ja isoisän nimeä, joita tosin monet silti suosivat perinteitä kunnioittaakseen. Vanhemman vastuu on pienen elämän alkaessa valtava. Nimi on pienin murheista, mutta silti käytännön asia, joka vaikuttaa arjessa yllättävän paljon mitä vanhemmaksi verso kasvaa.

Maailman kansainvälistyessä muuttuu entistä ajankohtaisemmaksi pohdinta siitä, ovatko marjaliisat, kalevit ja arhipat jo nähneet parhaat päivänsä. Pitäisikö miettiä täysin kansainvälistä nimeä, edes yleispohjoismaista? Vai tyytyä supisuomalaiseen? Sellainen, jonka kanssa ei tule ongelmia ja jonka takia ei kiusata. Nimeämisen vapauduttua täytyy myös tottua muihin kuin Kaanainmaan ja Mooseksen antimiin. On hedelmiä, väännöksiä kaukomailta ja luonnonihmeitä ihmislasten niminä. Tarinoita lähiöistä ja menneeltä vuosituhannelta kaivettuja aarteita.

Olen sitä mieltä, että vanhemman vastuulla on valita nimi, joka ei aiheuta tahallisesti törkeitä mielikuvia tai sellaisia mielleyhtymiä, jotka kohdistavat huomion tarpeettomasti nimeen. Toisaalta on kuitenkin älytöntä ajatella, että nimi pitäisi valita sen perusteella, ettei lapsi joudu kiusaamisen kohteeksi. Vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsi niin, ettei hän kiusaa. Ei nimen tai minkään muun takia.

Suomessa nimiä ei ajatella merkityksen näkökulmasta – ainakaan yhtä paljon kuin monessa muussa maassa ja kulttuurissa. Ei minua nimetty tarkoittamaan armoa tai tuomaan sitä tähän maailmaan. Ei ystävästäni kasvatettu prinsessaa tai kapinallista, vaikka nimet niin antavatkin ymmärtää. Ei aurinkoa, ei uskonnollisen tehtävän suorittajaa. Voisi siis luulla, ettei nimellä olisi väliä, jos sillä ei ole tarkoituksella valittua merkitystäkään. Itse asiassa, koska lähes kaikki nimet polveutuvat tavalla tai toisella heprean kielestä tai Raamatusta, on erikoista, ettei niiden merkitystä pohdita tarkemmin. Mitä oman lapsensa nimellä haluaa sanoa? Vai haluaako vain lausua kauniilta kuulostavan nimen vuoden jokaisena päivänä? Kauneus on korvakohtaista.

Aina nimen kantajan mieltymykset eivät kohtaa sitä, mitä kehdossa annettiin. Nimeään voi oikeasti inhota. Monesti kyse on teinikapinasta, periaatteellisesta inhosta. Kun ei kukaan muukaan täällä ole Silja, Miina tai Lasse. Joskus epämukavuus kantaa aikuisuuteen asti. Omien havaintojeni perusteella nimen vaihtaminen herättää yleensä kummastusta, sukulaisissa jopa suuttumusta. Moni voi odottaa niin kauan, että vanha sukulainen potkaisee tyhjää, jotta nimen voi vaihtaa ilman välien katkeamista. Meillä on velvoite olla nimettyjä väestörekisterissä ja siksi pitäisi myös olla vapaus ja oikeus muuttaa nimeään. Valtion puolesta toimenpide hoituu ilmeisesti ongelmitta ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta henkinen taakka voi olla yllättävän painava. Mitä niin pyhää annetussa nimessä on, ettei sitä voisi vaihtaa?

Olen inhonnut omaa nimeäni. Paljon ja hartaasti. Mutten niin syvästi, että vaihtaisin sitä. Olisin halunnut olla Sofia tai Aleksandra. Ysäritrendien puolesta kaikki mahdollisuudet olivat olemassa, mutta joku muu päätti toisin. Näin aikuisena olen ihan sinut nimeni kanssa, vaikka se on pitkä ja vaikea, eikä usein mene oikein. Vanhuksena ei varmaan edes kynä pysy enää kädessä allekirjoituksen pitkän nimenselvennyksen raapustamiseksi. Silloin surkeat puumerkit saavat riittää, sillä olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että tällä mennään loppuun asti.

Jotain siitä, kuinka vakavasti nimet otetaan, kertoo se, että kalenteri listaa myös nimipäivät. Suuri, juhlallinen hetki on se, kun uusi nimi pääsee listalle. Jos oikein tarkasti ajattelee, niin mitä sitten. Mitä pitäisi juhlia? Sitä, että vanhempien valitsema nimi on vihdoin virallisesti kaikkien nähtävillä. Elämässä on onneksi paljon tärkeämpiä asioita kuin muutama kirjain passissa.

”Ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä”, sanoi äiti. Se on totta kuitenkin vain kohtuuden rajoissa. Aika moni nimi onneksi mahtuu tähän mittaan. Jos jostain syystä kokee, että tilaa on liian vähän, on sekin kohtuullista, että tekee haluamansa muutokset. Tänään voi olla uuden nimesi päivä.

Mitä mieltä olet omasta nimestäsi? Entä lapsesi nimestä? Oletko harkinnut nimen vaihtamista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Epäonnistunut ekoihminen

Pitäisi olla vegaaniset kengät, luonnonkosmetiikkaa ja naapurin käsityöläisen valmistamat kuteet. Kestävää kulutusta järjen ääntä kuunnellen päivästä toiseen. Aina ei vain pysty. Ympäristöpetturin tunnistaa siitä, että elämän osa-alueista pari on priimaa ja muut menevät vähän sinnepäin. Kumoavatko ekosynnit hyvät teot?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Tässä on vaaterekki. Se on maksanut kuusi euroa ja on halpatuotantomaissa valmistettua massasarjaa eräästä ruotsalaisesta huonekaluketjusta. Samasta lafkasta on kannettu kotiin paljon muutakin, isoa ja pientä, kuten tangolla roikkuvat henkarit. Halvimpia, joita kaupasta saa. Ihan tyylikkäitä kyllä. Ne kannattelevatkin sitten suuria syntejä. Lapset ja alipalkatut, orjuutetut aikuiset tekevät vaatteeni.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun olen pukenut päivävaatteet ylleni, meikkaan kylpyhuoneessa tuotteilla, joista suurinta osaa ei ole ehkä testattu eläinkokeilla, mutta mistä sitä ikinä tietää. Ulos lähtiessä sujautan jalkaani suurin piirtein kympin maksaneet kangastossut. Nekin ovat lasten tekemiä. On kaatunut sademetsää, sortunut tehtaita ja päättynyt pieniä elämiä koko kenkähyllyn ja vaaterekin edestä. Punottavia pupun silmiä ja pyörtyneitä rottia.

Elämä voisi varmasti jatkua näinkin, mutta muutoksia pitäisi silti tehdä omiin valintoihini, jotka toistaiseksi olen oikeuttanut vegaaniruokavaliolla. Kun syö nätisti, saa tehdä mitä vain. Ei se niinkään mene. Valintojen järkevöittämisessä on kuitenkin muutama ongelmakohta, jotka täytyisi selättää.

Inhoan kirpputoreja. Myyn omia vaatteitani siellä noin kerran vuodessa – mikä muuten on ihan järjetöntä, että vuodessa tulee niin paljon myytävää – mutta asiakkaaksi minua ei saa. Räkäiset kirjat, rapistuneet lehdet ja haisevat, vanhat vaatteet jäävät kirpparille. Varmasti löytöjä voi tehdä, mutta minulle sellainen ei ole nuhjaantunut paita, eikä minulla ole aikaa koluta toreja aamuvarhain arkisin parhaan saaliin nappaamiseksi. Sitä paitsi massatehtailtahan ne kirpputorin edulliset vaatteet ovat myös tulleet, ellei satu nappaamaan lähituotettua design-kolttua. Second hand -liikkeissäkin kannattaa siis kuluttaa järkeä käyttäen.

Pitäisi suosia paikallista. Mutta. Pienyrittäjien Suomessa tai naapurimaissa tehdyt vaatteet ovat kalliita. Laatu maksaa, mikä ei ole yllätys, sillä tilat ja työvoima vievät suuren osan tuloista. Yksi mekko voi maksaa helposti yli 300 euroa, kun taas ketjuliiketasolla kallis riepu verottaa lompakkoa kymmenesosan lähituotetun koltun hinnasta. Onko siinäkään järkeä, että maksaa palasta kangasta niin paljon? Nopealla yhteenvedolla voidaan tosin todeta, että hinnat laskisivat, jos kaikki siirtyisivät tukemaan pienyrittäjiä.

Entä se ruokavalio, jolla olen antanut itselleni kaiken anteeksi, jättänyt vegaanikengät hyllylle, välttänyt luonnonkosmetiikkaa ja laatuvaatteita ja kiertänyt kirpparit kaukaa? Kasvisruoka säästää luontoa, koska sen valmistaminen kuluttaa vähemmän vettä, eikä siitä koituvat päästöt ole yhtä suuria kuin lihantuotannossa. Ilmakehä nauttii kasviravinnosta. Myönnetään kuitenkin, että eniten vegaaniravinnossa nautin siitä, että se sopii keholleni, mutta ympäristöasiat ovat usein mielessä. Etenkin silloin, kun näen muovipakkauksia, ylijäämäosista tuotettua roskalihaa ja muuta halparavintoa.

Tällaisena ihan tavallisena lauantaina ei tule ajatelleeksi, että kai tämä maapallo pitäisi luovuttaa oman ajan jälkeen ihan siistissä kunnossa jälkipolville. Koskaan ei ole ajateltu sitä. Ei sillon, kun ensimmäisten suurtehtaiden jätteet valutettiin vesistöihin eikä silloin, kun mökkiroskien kuviteltiin vain katoavan järveen, vaikka jätelastissa oli mukana elektroniikkaa ja muovia. Ei tullut itsellenikään mieleen silloin, kun yksiössäni oli yksi ainoa roskis: paperipussi, jonka sisässä oli muovipussi. Se nieli kaiken, mitä sinne keksin heittää. Sitten vain jätekatokseen ja kohti Tarastenjärveä! Onneksi siihen on tullut muutos, koska jo sillä, että pienentää sekajätekuormaa, saa paljon aikaan. Muovin, biojätteen, metallin ja elektroniikan kierrättämisestä kiittää luonto ja omatunto. Teenpä edes jotain oikein syömisen lisäksi.

Epäonnistuneen ekoihmisen toimien pelastamiseksi suosittelen siis kohtuullista kuluttamista, laadukkaan ruoan suosimista, kasvisravinnon lisäämistä ruokavaliossa tai siihen kokonaan siirtymistä. Ja sitten kannattaisi oikeasti upottaa rahansa pientuottajien vaatteisiin. Tai tehdä itse. Mahdollisimman halvalla pääseminen ei ole ympäristön ajattelua.

Miten tähän kaikkeen olisi elämässä aikaa ja rahaa?

Minkälaisia ajatuksia heräsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Keskusta-asujan käytösaapinen: Älä kakkaa ikkunan alla

Pieni ohjekirja kannattaa kaivaa esiin erityisesti viikonlopun koittaessa. Jo se, että kaikenlaiset eritteet pitää kurissa, takaa viihtyvyyden kaupungin sydämessä, mutta mahtuu ytimeen silti pari muutakin neuvoa.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAEn tuki käytäviä ruokakaupassa koskaan, mutta erityisesti perjantaisin pidän huolen siitä, etten ole tukos ruuhkassa. En jää jaarittelemaan pyöräkaistoille ja kapeille kaduille turhuuksia, koska niiden toimituspaikka ei ole kyseisillä alueilla.

En oksenna tulevana yönä kotiovelleni tai muihin yleisiin paikkoihin. Yritän pidätellä oksennusta myös rappukäytävässä, ettei naapureiden tarvitse haistella tuotostani aamulla töihin lähtiessään.

En tee muitakaan jätöksiä kenenkään ikkunan alle. Varsinkaan sitä pökälettä. En usko, että kukaan haluaa kuunnella ulostusääniä ikkunastaan. Vältän myös liian kovaäänistä lauleskelua etenkin samaan aikaan tämän likaisen toimenpiteen kanssa.

Vaikka olisin vanhus, en lirauta parkkipaikalle. Lähikahvilassa on vessa, joten en päästele kenenkään parvekkeen alla autojen väliin. En usko, että kukaan haluaa nähdä paljasta takapuoltani tai kuunnella minusta tulevaa lorinaa.

Heitän roskat niille varattuun tilaan. Sen nimi on roskakori. Tiedän myös, ettei kerrostalon piha ole roska-astia. En siis heitä Hese-jätteitäni kenenkään pihaan tai viskaise puoliksi syötyä pizzaa orapihlaja-aitaan.

En kaasuta liikennevaloihin, koska se ei johda mihinkään muualle kuin seuraaviin liikennevaloihin. En halua, että kukaan jää autoni alle. Ymmärränhän, että keskustassa ihmiset pomppivat pitkin teitä katsomatta eteensä. Olen hyväksynyt sen autoilemalla keskustassa.

Ihmettelen ja arvostan sitä, että joku selvittää yöriehumiseni jättämän roskameren, jota pääsee todistamaan parhaiten lauantaiaamuna töihin kömpiessä. Iltapäivään mennessä roskat ovat kadonneet. Joku siis oikeasti kerää ne.

Kaikki ohjeet perustuvat empiirisiin havaintoihini länsitamperelaiselta keskusta-alueelta. Tilanteet on vakoiltu parvekkeelta tai suoraan tapahtumapaikalta.

Mikä on paras vinkkisi keskusta-asujalle?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valekaupunkilaisen kotikulmat

Kaikki nämä vuodet olen pitänyt kiinni kaupunkilaisidentiteetistäni, Pispalassa sijaitsevasta ensimmäisestä kodistani ja siitä ajatuksesta, että maalaismaisemat kuuluvat lähinnä elokuviin ja automatkojen ohikiitäviksi nähtävyyksiksi. Ei tämä lapsuusmiljööni kuitenkaan kaupungilta näytä.
OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAJokin muuttui, kun varhain sunnuntaiaamuna käpyttelin autiota – pari vuotta sitten – asvaltoitua tietä pitkin nukkumaan vanhemmilleni railakkaan mökki-illan jälkeen. Täällähän on kaunista, ajattelin ja riepotin isoa juhlarojusäkkiä kädessäni. Näissä maisemissa olen kasvanut, näistä metsistä tunnen jokaisen neliömetrin. Tunnen kalliot, niiden parhaimmat laskeutumispaikat, järven mutaisimmat kohdat ja rannan lahot mökit. Täällä en pelkää mitään muuta kuin ihan vähän karhuja ja hirvikärpäsiä sitäkin enemmän.

Jälkikäteen ajateltuna on ollut rikkaus varttua metsänsiimeksessä lähellä kaikkia palveluita. Alle kilometrin päässä ovat jättimarketit ja valtion palvelut sekä useita pikaruokaravintoloita. Aika tosin on tainnut kullata muistot, koska melko pitkään lapsuudessani lähellä tönötti vain Prisma, ja siihenkin suhtauduttiin vihamielisesti automarketin sotkettua liikennejärjestelyt ja tapettua asuinalueen ainoan kioskin. Tampereelle lintukodosta hurauttaa nykyään bussilla vartissa. Itse asiassa linjoja on nykyään oikein useita, ja niihin pääsee ihan perus-Nysse-maksulla.

Silti piti päästä pois niin pian kuin mahdollista täysi-ikäisenä. En muuttaisi takaisin, mutta ymmärrän, miksi lupiiniketoa niitetään matalaksi uusien talojen tieltä. Herätäpä luonnonkohinaan ja voimalinjojen jylhään tuijotukseen vuoden jokaisena päivänä. Oma mieleni ei sitä enää kestäisi, sillä nautin kadulta kantautuvasta liikenteen melusta, sopivasti nautittuna humalaisten örinästä ja laulutuokioista sekä siitä, että ihan mihin vain voi lähteä helposti koska tahansa. En myöskään enää koskaan muuttaisi pieneen kuntaan, jonka ilmapiiri on ahdasmielinen.

Miettikääpä näitä maisemia, kun lumi muuttaa kaiken valkoiseksi. Niin ja kadut lumisohjoksi, jonka aura-auto kuuraa pois, jos muistaa. Takaisin kaupunkiin katuvalojen alle.

Kaukajärven jatkona sijaitseva Pitkäjärvi on muuten mukava retkikohde koko perheelle. Rauhallinen ranta sijaitsee laaksossa, johon pääsee myös autolla. Vaihtoehtoisesti auton voi jättää kauemmas ja reippailla alas rantaan.

Mikä maisema teki viimeksi sinuun vaikutuksen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kahvivorot kiikkiin!

Kun elämää ei tarvitse säännöstellä, pääsee unohtumaan se, että aamun paras hetki on vielä kotvanen sitten ollut harvainvallan oikeus. Mitä jos se on sitä myös tulevaisuudessa?
OLYMPUS DIGITAL CAMERA2080-luvulla tapahtuu muutakin kuin mitä Sanni ennustaa vuosiluvun nimikkokappaleessa. Kahvi loppuu. Niin tosin on uumoiltu myös fossiilisista polttoaineista ja monesta muusta asiasta, joiden hupenemista on ennustettu kauan. Aina keksitään uusia pelastuskeinoja, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että holtitonta kulutusta ja käyttäytymistä pitäisi jatkaa.

Olen pitänyt kahvia itsestäänselvyytenä aina. Lapsuudenkodissani sitä kuluu edelleen pannutolkulla päivässä, niin kuin on kulunut jo vuosikymmeniä. Kun oma kahvittelu-urani alkoi, tummanruskeaa ihmeainetta sai lypsää lukion automaatista niin paljon kuin jaksoi. Samanlainen kahviralli jatkui töissä. Kotona vapaa-ajalla sumppia porisi myös yksiössäni ja sittemmin yhteisessä asunnossa hurjalla tahdilla. Siinä sai Löfbergsin kahvipaketti melkoista kyytiä: 500 grammaa kahvia kahdelle parissa päivässä.

Kahvin loppuminen liittyy ilmastonmuutokseen, joka vaikuttaa viljelyolosuhteisiin (Iltalehti 28.3.2017). Kun kahvia voidaan tuottaa vähemmän, hinta nousee, mikä tarkoittaa sitä, että tummaa piristettä nautitaan jatkossa alueilla, joiden neliöhinnat ovat pilvissä. Hyvästi työläisten aamukahvit! Vaikka ajatus tuntuu radikaalilta, niin maailman suurin kahvinjuojakansa tuntuu unohtaneen, että siitä ei ole kauaakaan, kun tsufeostoksille lähdettiin pahvisen kortin kanssa. Näin toimittiin vuoteen 1953 asti. Sen on muuten unohtanut myös Google, joka hakusanalla ’kahvikortti’ tarjoaa ensimmäiseksi erään kansainvälisen pikaruokaravintolan kahvipassi-infoa.

Jonkin itsestäänselvyytenä pitäminen johtaa yleensä holtittomuuteen. Kahvi ei ole enää arjenluksusta, vaan pakollista polttoainetta aamuihin. Vauhtia laskunmaksusessioon. Pontta bloggaamiseen. Seurustelujuoma tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tekemistä työmatkalle. On vain niin ihana aloittaa aamulla työt kuuman kupin kanssa. Pärjäisin varmasti fyysisesti ilman kahvia, mutta ennemminkin siitä on tullut itselleni henkinen riitti päivään.

Samalla unohtuu kuitenkin se, että kyseessä on kaukomailta tuotu kallis aine, joka on ollut aiemmin vielä kalliimpaa ja tarjolla vain harvoille. Sitä se voi olla myös tulevaisuudessa. Siksi kahvia pitää kunnioittaa. Maailma tuskin pelastuu, eivätkä sademetsät kasva vehreämpinä, mutta pienillä teoilla voi ehkä taata sen, että jälkipolvetkin saavat hörppiä höyryävää sumppia aamuin, päivin ja illoin – tai edes kerran päivässä. Tee siis näin: osta luomukahvia. Se on yleensä reilun kaupan tuotantoa, joka toivottavasti takaa eettisen tuotannon jatkumisen. Edullinen markettimerkki on ruotsalainen Löfbergs, jolla on valikoimissaan eri paahtoasteita, luomua ja reilua kauppaa. Suosittelen heiltä erityisesti Serenad-kahvia.

Ja viimeisenä: älä kaada kahvia viemäriin. Kiinnitä ennemmin huomiota siihen, paljonko sitä valmistaa kerralla. Heräsin tähän itse vähän aikaa sitten. Kaadan aivan järjettömät määrät herkkujuomaa viemäriin, koska kuppi ei maistukaan loppuun, se on viilentynyt tai olen keittänyt liian täyden pannun. Heittäisinkö muuta Etelä-Amerikasta, Afrikasta tai Aasiasta tuotua laatujuomaa putkistoon miettimättä hetkeäkään? En.

Alkaa näyttää siltä, että vanha kunnon ostokortti on ainoa keino laittaa meidät kahvirikolliset kuriin.

Millainen kahvittelija sinä olet?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

10x Miksi Tampere ei ole pyöräilijöiden kaupunki?

Kuninkaankadulla kuoro laulaa Hallelujaa samalla, kun kerjäläiset venyttelevät koipiaan pitkin katua. Kurittomat lapset kirmaavat pitkin tietä, jonka keskelle on muodostunut liikennettä tukkivia keskusteluryhmiä. Tampereella on arkipäivän ongelmista huolimatta helppo liikkua paikasta toiseen, mutta miksi liikenteessä kärsivät eniten pyöräilijät?
OLYMPUS DIGITAL CAMERATietyöt hankaloittavat reittisuunnitelua ja arkipäivän ajamista
Reitti keskustan laidalta toiselle voi helposti katketa kesken matkan tietyön vuoksi, minkä takia työmatka-aikaa täytyy varata enemmän. Viime kesänä matka päättyi monesti yllättäen Ratinassa. Tänä vuonna ongelmallinen alue on ollut Metson kulma ja koko ratikkatyömaa ylipäätään. Lisäksi Ratinan kauppakeskuksen rakentaminen ja siihen liittyvät liikennejärjestelyt ovat tehneet Koskikeskuksen alueesta sietämättömän. Yleensä tietyöt ovat ensimmäiseksi pois pyöräkaistoilta, minkä vuoksi kaksipyöräiset sysätään jalakulkijoiden puolelle. Kenen idea oli muuten laittaa Koskikeskuksen puolella menevän pyöräkaistan alkupää bussipysäkkien ja tien väliin? Eihän siitä pääse läpi kukaan?

Pyöräkaistoja ei ole keskustassa tarpeeksi
Ei hätää. Tietyöt eivät onneksi pysty pilaamaan kovin suurta osaa kaduista, koska pyöräkaistoja on edelleen vähän. Toki esimerkiksi Satamakadulla, Puutarhakadulla ja Hatanpään valtatiellä on oikein mainiot baanat auki, mutta muuten pyöräilijät saavatkin lipua jalankulkijoiden joukossa. Sen kerran, kun erehtyy oikeasta tien puolesta, rapsahtaa siitä muistutus.

Jalankulkijat eivät noudata liikennesääntöjä
Miksi törttöileviä apostolinkyytiläisiä ei sakoteta? Kävelijät matelevat pyöräkaistalla ja jäävät jopa tarinoimaan toisilleen pyöräkaistan puolella. Pyöräkaista ei ole tärkeän kävelijän etuoikeus edes ruuhkassa. Suojatiellä on myös syystä tyhjä kohta, jonka toisella puolella on kapea suikale suojatietä. Niiden välissä oleva alue ei ole suojatietä, ja se on tarkoitettu pyöräilijöille, jotka eivät satulassa istuessaan saa ajaa suojatiellä. Kyllä, elämä on kiireistä, eikä aina ole aikaa talutella.

Liikenteessä liikkuvat tekevät äkkinäisiä liikkeitä
Kun liikun, en räplää. Puhelinta tai mitään muutakaan. Näin pitäisi ajatella kaikkien. Sen lisäksi, ettei liikennesääntöjä noudateta, puhelimen selaaminen tekee jalankulkijoista sietämättömiä. Kun katse pysyy luurissa, muu maailma katoaa ympäriltä, minkä seurauksena yleensä havaintokyvyn palattua liikahdetaan äkkinäisesti pyöräkaistalle tai muuten vain pyöräilijän alle. Vanhempien vastuulla on puhelimen käytön lisäksi huolehtia siitä, ettei piltti sinkoile pitkin katuja. Lapsen oikeus on liikkua kaupungilla eloisasti, mutta siivosti. Tie ei siis ole lasten leikkipaikka, muttei myöskään minkään ikäisten ihmisten juorunurkka, jolla olisi oikeus tukkia kulkuväylä.

Autoilijoiden huristelua helpotetaan enemmän kuin pyöräilijöiden
Eikö Finlaysonin Lidlistä pitänyt tulla kaupunkilais-Lidl, johon on helppo sujahtaa jalkaisin tai pyörällä? Pieleen meni, koska autoliikenne on lisääntynyt järjettömästi alueella. Katumaasturit painavat halliin ja syöksyvät arvaamatta kulman takaa välittämättä pienistä suojateistä. Rantatunneli onneksi vei autot maan alle vapauttaen tunnelmallisen Rantatien pelkästään kevyelle liikenteelle. Toistaiseksi.

Pyöräilijä saa suhata vihamielisten asenteiden varjossa
Erehdypä kerran poikkeamaan jalankulkijoiden puolelle, jos pyöräilijöiden kaista ei ole selvästi tukittu. Olen jo oppinut pelkäämään naapurustossa asuvaa aggressiivista, iäkästä naista, joka partioi Amurissa valvomassa liikennettä. Väsyneenä töistä tullessa livuin vahingossa jalankulkijoiden kaistalle ylämäkeen, ja tästä virheestä seurannut vihainen huuto soi vieläkin korvissa. Takavuosina myös muuan mies työnsi pyöräilijän bussin alle kuolemaan. On aivan käsittämätöntä, että yksi kaksipyöräinen vehje saa elämän suunniltaan.

Vuokrapyöriä ei ole saatavilla vielä kovin kattavasti
Helsingissä pyöriä voi vuokrata matkakortilla. Tampereella pyörävuokraus onnistuu varmasti, mutta jos tarjontaa lisättäisiin, turistitkin innostuisivat kulkemaan enemmän seudulla, mikä tietäisi enemmän elämää ja rahaa kaupunkiin sekä yrittäjille. Aivan kuin ainakin hotellien asukkailleen tarjoamat pyörät vilahtelisivat aiempaa useammin katukuvassa.

Pyöräparkkeja on vähän ja ne ovat siksi aina täynnä
Pyörävaras nauttii, kun kiiltävä menopeli kököttää yksin kadunkulmassa. Siellähän sen onkin seistävä, koska harvemmin sitä mihinkään kiinni saa, ellei satu liikkumaan pyöräparkkikeskittymien lähellä. Yleensä parkit ovat myös niin täynnä, ettei niistä ole hyötyä, kun pyörää ei saa kuitenkaan kiinni. Olisi mukava investoida vielä parempaan pyörään, mutta en toistaiseksi sijoita 400 euroa siihen, että viikon päästä menopeli on poissa, kun tulen kaupasta.

Kaupungin koko ei kannusta pyöräilyyn
Tampere on pienisuuri kaupunki. Matkat taittuvat mukavasti keskustassa kävellen, mutta toisaalta työpaikka voi olla sen verran kaukana, että bussin käyttäminen tai oma auto on välttämätön. Pyörä jää kulkupelinä välimallin ratkaisuksi, johon ei turvauduta, ellei se ehdottomasti sovi omiin tarpeisiin, tai sitten pyörä seisoo tallissa varattuna vain satunnaiseen hupikäyttöön.

Tamperelaiset arvot eivät ole vielä tarpeeksi vihreitä
Vihreiden arvojen kannattamisen ei tarvitse tapahtua puolueen jäsenkirjalla. Sitä paitsi arvojen pitäisi kuulua terveeseen järkeen. Pyöräily tekee kaupungista elävän ja vähentää saasteita. Tampereen ratkaisu tähän oli poistaa pyöräkaistat Hämeenkadulta ja sallia yksityisautoilu uudelleen. Surullista.

Kun jo Kööpenhaminasta ja Turustakin on muotoutunut pyöräilijöiden paratiiseja, mikä Tamperetta hidastaa matkalla maineeseen?

Mikä Tampereella sinun mielestäsi toimii ja mikä ei liikkuvien kaupunkilaisten näkökulmasta? Miten pyöräilijöiden käy, kun ratikka alkaa liikennöidä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa