Aikuisten aikuinen lapsi

Some on täynnä vanhemmuusblogeja, mutta kukaan ei taida pitää julkista päiväkirjaa siitä, millaista on olla aikuiseksi kasvaneen lapsen vanhempi. Eikä kovin monella lapsellakaan ole siitä sanottavaa, vaikka pinnan alla voi kuplia. Ei ole aina helppoa olla aikuisten aikuinen lapsi.
DSC_0079.JPGÄiti soitti kysyäkseen, jännittääkö tuleva lääkärikäynti. Jännittihän se todella paljon, mutten ehtinyt jutella kuin Salkkareiden mainoskatkon ajan. Lopetin puhelun aika tylysti. Tuli paha mieli ihan niin kuin äidillekin vähän aikaa sitten hänen lopettaessaan puhelumme turhan nopeasti. Aikuisena lapsena täytyy tasapainoilla oman arjen ja vanhempien elämän välissä. Kukaan ei vaadi mitään, mutta silti tuntuu, että vaatimuksia tulee joka suunnasta. On huolehdittava ja huomioitava. Joskus olisi helpompi herätä karvatossut jalassa Barbie-lakanoista ja kömpiä aamukaakaolle.

Vanhemmuussuhde kestää yleensä läpi vanhempien elämän – jos hyvin käy. Sinä aikana voisi kuvitella, että elämää hallitseva huoli olisi vain vanhempien yksinoikeus. Olisikin. Olen jatkuvasti huolissani kaikesta, myös vanhemmistani. Huolettaa, ajaako isä kolarin, pääsevätkö he yöllä turvallisesti kotiinsa ja onko päivä sujunut hyvin. Äiti muistuttaa toisinaan siitä, että he olivat täällä ennen minua. He pärjäsivät reilut 31 vuotta ilman, että minä olin vahtimassa. Kai se kuuluu luonteeseeni ja liittyy tämän jutun aiheeseen siten, että pahempaa on luvassa, kun me kaikki vanhenemme. Kun joskus on aika siirtyä vanhainkotiin, saatan päsmäröidä sielläkin. Onko siellä myrkkyhoitajia? Vaihdetaanko vaipat tarpeeksi usein? Onko kanttiinitili kunnossa?

Elän toistaiseksi vielä aikaa, jolloin voin tarvittaessa heittäytyä itse lapseksi. Vanhempani ovat keski-ikäisiä, terveitä, kävelevät kahdella jalalla ja jaksavat päivän läpi ilman unia. En voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten ikä vaikuttaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän pieniä vaivoja tulee. Ja tämä on vasta alkusoittoa, ihmiselämän luonnollista kiertokulkua.

On koskettavaa nähdä, miten lapsi on aina lapsi vanhemmalleen, olipa ikää kuinka paljon tahansa. Vanhemmat ohjeistavat ja neuvovat, vaikka kaikkeen ei voi nokkaansa tunkea. Äitini puhui äitienpäivähaastattelussaan siitä, miten vanhemmuussuhde muuttuu, kun molemmille kertyy ikää. Haluaisi kysellä ja tivata, mutta kaikkeen – jos mihinkään – ei voi puuttua. Samoin lapsena täytyy vetää jokin raja uteluun. On myös helpompi olla, kun ei tiedä kaikkea, vaikka oikeasti ihan jokaisen olisi syytä puhua asiat halki, ennen kuin on liian myöhäistä.

Harva joutuu tai voi valmistautua vanhempansa kuolemaan, mutta siitä selviäminen nähdään silti itsestäänselvyytenä. Niin se tavallaan onkin, sillä kai se on koodattu ihmiseen. Vanhemman kuolema on helpompi käsitellä kuin lapsen. Ehkä siksi tuntuukin siltä, ettei vanhemman kuolemaa saisi yleisesti pelätä. Mutta entä jos se pelottaa ihan hirveästi ja tuntuu jo etukäteen siltä, ettei pärjää ilman vanhempiaan? Mitä sitten tapahtuu, kun tällä planeetalla on ihan oikeasti pärjättävä ilman vanhempiaan? Minusta kyse ei ole siitä, ettei olisi itsenäinen, vaan siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun elämän pisin ihmissuhde päättyy. Mitä jää jäljelle, kun niitä, jotka minut loivat, ei enää ole? Näiden asioiden äärellä on jokainen lapsi.

Aina vanhempi ei katoa fyysisesti, vaan ainoastaan henkisesti. Tukahdun siitä ajatuksesta, että vanhempani muuttuisivat muumioiksi. Olisivat fyysisesti läsnä, katsoisivat lasittunein silmin ja huonosti hengittäen minua. Tämän asian äärellä olin, kun äitini oli vaarassa halvaantua leikkauksessa. Mitä jos jäljellä olisi ollut enää kuori ja silmänräpytyksiä? Miten minun äitini voisi olla äiti puhumatta mitään? Sydäntä raastavaa on se, että näin voi käydä, eikä murehtiminen etukäteen auta. Niin hullua kuin se onkin, olisi vanhempi silti vanhempi, vaikka hän ei enää voisi kuiskata edes lapsensa nimeä.

On helppoa hurskastella näin tunteikkaan aiheen äärellä. Olen aina valmis auttamaan vanhempiani ja tiedostan myös, että avun määrä kasvaa meidän kaikkien vanhetessa. Ja se tulee aiheuttamaan fyysistä kuormitusta minullekin, sillä en ole ikuisesti jaksava kolmekymppinen tai elinvoimainen nelikymppinen. On jaksettava, vaikka oma pumppu ja sappi kramppaisi.

Kauniista ajatuksistani huolimatta olen kuitenkin valmis työntämään vanhempani vanhainkotiin, kun sen aika on. Saako tätä edes sanoa ääneen? Ajatus siitä, että he asuisivat harmaahapsina luonamme, on kauhistuttava ja johtaisi väistämättä eroon. Että oikein neljän aikuisen kommuuni, jossa kahdella on ehkä vaipat! Kauaksi on tultu entisajoista, jolloin läheisten kotihoitaminen oli tavallista. Tosin ennen kaikkea siksi, ettei muuta mahdollisuutta tai varaa laitoshoitoon ollut.

Kuten sanoin, vanhemmuussuhde kestää läpi elämän. Jos siis käy hyvin. Ja niin kauan kuin on hyvin, on siitä oltava onnellinen. Vanhempani sanovat usein murheen äärellä, että pääasia on se, että me olemme täällä. Niin kauan kuin niin on, on turha murehtia tulevaa. Elämä pelaa kiertokulkunsa yleensä reilusti.

Me olemme täällä. Elossa.

Millaista sinusta on olla aikuisten aikuinen lapsi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valvooko isoveli ihan turhaan?

Tämänkin päivän piti sitten koittaa. Että alkaa taas näköradiosta tulvia uuden Big Brother -kauden jaksoja ihan päivittäin, interwebissä oikein 24 tuntia vuorokaudessa. Eikö isovelitosi-tv-hömpötyksen ajan pitänyt olla jo ohi?
DSC_0151.JPGEi varmaan pitäisi tunnustaa heti alkuun sitä, että itsehän en ole koskaan katsonut minuuttiakaan Big Brother -sarjaa, jota seuraavaksi aion parjata. Tai ainakin kyseenalaistaa ja kummastella. En myöskään kuvittele heikon BB-historiani olevan meriitti enkä odota siitä mitalia.

Suhtaudun vuosina 2005–2014 MTV:llä pyörineeseen ja tänään Jimillä ja Ruudussa alkavaan, uudestisyntyneeseen sarjaan nihkeästi siksi, etten ymmärrä, mikä siinä viehättää katsojia. Toki ilmiötä voi ruotia keittiöpsykologian avuin tai ihan tutkijoiden sanomien perusteella, mutta tuntuisi silti typerältä olettaa, että se, mikä on tutkitusti totta, aina toteutuisi. Emmehän me ole pelihahmoja, osallistuja ovat. Vai onko yleisökin osa tarinaa?

Tietysti on. Jotta Big Brotherin kaltaisista ohjelmista tulee kiinnostavia, täytyy siitä tehdä ilmiö ja puheenaihe, mikä jää yleisön ja median vastuulle. Kun Big Brother 24/7 pyöri vuosia sitten tv:ssä, nosti se taatusti jo ennestään suositun sarjan arvoa, kun suoratoistopalveluiden loputtomaan saatavuuteen tottumaton yleisö sai kerrankin ahmia. Ihan tauotta. Jatkuvuus on koukuttavaa ja tekee kyltymättömäksi. Nähtäväksi jää tällä kierroksella, kuinka sarjan idea lähtee lentoon vuosien tauon jälkeen, vaikka BB:tä voinee pitää jo tosi-tv-klassikkona ja genren uranuurtajana.

Koukuttavuusnäkökulmaa enemmän ihmettelen sitä, miksi sarjan osallistujista tulee vielä kaiken päälle julkkiksia. Ymmärränhän minä sen teoriassa ja käytännössäkin tiedän, miten niin käy. Selitys on sama kuin sarjan viehätyksessä. Yleisö samastuu lähelle tuleviin, tavallisiin hahmoihin ja viettää virtuaalisesti, joskin yksipuoleisesti, aikaa heidän kanssaan. Sympaattisuus sulattaa sydämen ja kärkkäys kiristää sopivan kutkuttavasti hermoja. Yleisö luo julkisuudenhenkilöt. Vähän kuin rakentaisi robotin, joka ottaakin vallan. Sen jälkeen voikin marista nettilehtien kommenttikentissä niin sanotuista turhista julkkiksista kertovista uutisista.

Yleisön roolia kiinnostavampi osa on kilpailijalla. En koskaan lähtisi mukaan touhuun – eikä kaltaistani narisijaa valittaisi edes hämmentämään soppaa – mutta on myönnettävä, että ajatus reaaliaikaisesta ja oikeasta ihmiskokeesta on kiinnostava. Big Brother on tosielämän Sims-peli, jossa hahmoilla on oma tahto, mutta peliä ohjaa suunnitellusti ja vaivihkaa jokin näkymätön voima eli tuotantoyhtiö. Tuntuu samaan aikaan sekä kiehtovalta että ahdistavalta olla suljettuna taloon, jossa kaikki on näennäisesti ihan tavallista, vaikka mitään normaalia touhussa ei olekaan. Ilta-Sanomien toimittaja Wilma Ruohisto vietti Kauppakeskus Rediin rakennetussa BB-talossa vuorokauden, ja hänen kirjoituksensa (IS.fi 29.8.2019) antaa hyviä näkökulmia kilpailijan rooliin.

Big Brother on silti mielestäni yhtä kulunut ihmiskoe kuin psykologian tunneilta tutut Pavlovin koirat. Aikansa eläneitä kumpikin, mutta silti niin käyttökelpoisia ideoita, että pysyvät pinnalla aina ihmeen kaupalla, kun joku keksii ne esiin ottaa. Joku voisi kai puhua nerokkaista konsepteista.

Eikö isoveli siis valvo ihan turhaan? Kyllä valvoo kaikista kiehtovuusnäkökulmista huolimatta, mutta sen on valvottava, koska rahavirrat pyörivät mukavasti samalla, kun pitää porukkaa silmällä.

Big Brother Suomi alkaa 1.9.2019 Jimillä ja Ruudussa.

Minkälaisia ajatuksia Big Brother herättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Ajokarsastaja autojen maassa

Suomi on kiesien luvattu maa, vaikkei touhussa ihan hirveästi järkeä ole. Näin ajattelee ainakin yksi vähän pelokas ja täysin suuntavaistoton satunnaisautoilija.
highway-1209547_960_720.jpgKuva: Pixabay

Luin aamulla matkaoppaasta ihanan ajatukseen. Tanskalaiset sanovat, että heidän kaupunkinsa on tehty ihmisille, ei autoille. En voisi toivoa enempää, että samalla tavalla ajateltaisiin Suomessa. Kaasuttavat ja kolisevat autot ovat nimittäin kaukana hyggeilystä, enkä edes jaksa jatkaa keskustelua ikisuosikkiaiheestani pyöräilijävihasta.

Ei kukaan autoja vihaa, vaikka autoiluhan on luonnonvastaista. On aika kammottava ajatus, että ihminen vapaaehtoisesti asettaa itsensä metallihäkkyrään, jonka saa kulkemaan monen sadan kilometrin tuntivauhtia. Selviäminen ei edes ole omissa käsissä, vaan liikenteen seassa on myös muiden täystuhojen armoilla.

Jos saisin päättää, autot kulkisivat edelleen hitaasti – jos nyt ei ihan aataminaikaisesti kahtakymppiä – maksimissaan kuuttakymmentä kilometriä tunnissa. Edessä voisi tepastella entisaikojen tapaan punaista varoituslippua heiluttava henkilö. Silloin toki kulkeminen olisi harvojen etuoikeus, mutta ainakin liikkumiseen käytettäisiin autoa ekologisempia vaihtoehtoja. Milloin autoista tuli tavallisia arkikapistuksia ja autoilusta joka miehen taito?

Oma historiani autojen parissa on melko värikäs. On suorastaan ihme, että minulla on ajokortti. Ei sillä, että olisin tunaroinut paljon alkuaikojen hankaluuksia lukuun ottamatta, vaan siksi, etten koskaan halunnut ajokorttia. Kunnes sitten totesin, että kai se on hyvä olla. (Etenkin, jos kumppanilla ei ole sitä. Kannattaa siis kysyä ajokorttia aina ennen ensimmäisiä treffejä, jos vihaa autoilua.)

Olen käynyt läpi erilaisia autoiluvaiheita aina ajokorttivastaisuudesta autoilun ensihuumaan ja unohtumattomiin roadtrippeihin. Myöhemmin hyötyajelin viikonloppuisin, kunnes muuton jälkeen autoilu jäi, ja nyt koko touhu tuntuu ahdistavalta ja vastenmieliseltä. Taitoa pitäisi pitää yllä, ettei pelko ajaa ehtisi kasvaa.

Yksi asia tuskin muuttuu, vaikka suhteeni autoihin muuttuisi mutkattomaksi. Ne hiivatin moottoritiet ja niiden opasteet. Aivan mahdottomia! Pidän suuntavaistoani yleisesti hyvänä, mutta kaikki siihen liittyvä katoaa, kun istun ratin taakse, eikä opasteiden tulkintaan ole tullut muutosta senkään jälkeen, kun sain silmälasit. Ei varsinainen myyntipuhe ajotaidoistani, mutta ainakin osaan nauraa itselleni.

Naurua nimittäin riittää. Pirkanmaalaiset tietävät, miksi on erityisen huvittavaa käydä kääntämässä auto ylöjärveläisen kauppakeskuksen pihassa, kun huomaa, ettei Lempäälä ollutkaan siellä. Ja miksi on surkuhupaisaa, ettei löydä tietään Pälkäneelle, kun ei tiedä, että pitäisi ajaa Lahteen. Mistä senkin voisi tietää? Silloin auto täytyy kääntää kangasalalaisen puutarhayrityksen pihassa, jotta matka voi jatkua.

Autoilevatko suomalaiset liikaa? Onko kaupungeissa liikaa autoja? Minkälainen suhteesi ajamiseen on?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tämä maanantai oli täydellinen ja siksi kerron siitä somessa

Tänä maanantaina en torkuttanut kelloa kuin kerran. Enpä olisi arvannut, että viikko alkaisi näin hyväntuulisesti, vaikka enpä minä ole maanantaita vihannut koskaan. Täytyykö arkihehkutus silti tuupata someen?
DSC_0084.JPGPyöräni kulki poikkeuksellisen sulavasti matkalla töistä kotiin. En juuttunut yksiinkään liikennevaloihin ja suorastaan kiisin jokaisen mäen ylös. Kotona minua odotti herkullinen, vastavalmistettu soijarouhesalaatti ja pedattu sänky. Vaan eipä tullut uni, toisin kuin oli arvellut. Olin niin energinen, että väkertelin lisätöideni kimpussa ja pyyhin pölyjä. Ehdin jopa harmitella hiljaista Instagramiani, kunnes päädyin vähän yllättäen puhumaan siitä, kuinka mahtava päivä minulla oli ollut. Ihana arkipäivä, josta puhuminen ei yleensä kuulu tapoihin. Tai ole mielestäni kuulunut.

Someni yleisvire on positiivinen, vaikka pidän etenkin Instagramissa pääsääntönä sitä, että juttuni sisältäisivät tavalla tai toisella asiaa ja vinkkejä, ei siis neuvoja, vaan vinkkauksia hyvistä asioista. Takuuvarmoja tilini hittejä ovat mielipidepäivitykseni, valitukseni – ja satunnaiset eläinpäivitykset, jotka vasta ihania ovatkin, mutta ei mennä niihin nyt. Arjen ihanuus ei tunnu kiinnostavan ketään, ja sen kertovat myös tilastot.

Veikkaan, että ihmiset jakautuvat karkeasti kahteen leiriin: niihin, jotka eivät voi sietää ”elämä on ihanaa” -päivityksiä ja niihin, jotka ammentavat niistä omaan arkeensa. Olen kai itse siltä väliltä. On mukavaa hymyillä hyvän tuulen jutuille, mutta samaan aikaan ajattelen, etteivät ne koskaan saa viedä tilaa oikeilta asioilta eli elämään ja yhteiskuntaan vaikuttavilta teemoilta, vaikka yhtä lailla positiivisen arjen välittämisen voi nähdä vaikuttamisena. Sen uskottavuus ei vain kestä kovin kauaa.

En ole niin sekaisin päästäni, että kuvittelisin jonkun saavan elämäänsä jotakin arkeni seuraamisesta. Vai saako joku todella voimaa aamuista, jotka alkavat yleensä liian aikaisin tai liian myöhään? Tai päivistä, jolloin teen eväät kiireellä, kyttään sähköpostia ja somea ja lopulta nukahdan jälleen aivan liian myöhään? Toki paljon on kiinni siitä, miten elämänsä julkisesti kehystää. Voisinhan myös kertoa vaihtelevista päivistä, mukavasti rullaavasta taloudesta, herkullisista lounaista ja hulvattomista keskusteluista läheisteni kanssa.

On kuitenkin hyvä, että kantaa ottavat päivitykset saavat enemmän huomiota, sillä se kertoo yksinomaan valveutuneisuudesta ja halusta olla ajan tasalla. Silti samaan aikaan tuntuu aika kurjalta ajatella, että valittaminen ja negatiivisten tunteiden purkaminen saavat enemmän huomiota kuin elämän positiiviset puolet. Toivon sen kertovan siitä, että ihmisillä on niin paljon hyvää elämässään, ettei sitä tarvitse nauttia somesta lisäravinteena.

Nyt on jo hyvällä – tarkoitan siis ihanalla – tavalla kiire. Harvoin nautittava Coca-Cola on kylmässä, ja ihan pian pyöräytän käyntiin Maajussille morsiamen uusimman jakson. Uutiset tosin kertoivat jo, kuka on kauden kirjekuningas. En olisi arvannut!

Seuraatko ennemmin positiivisia vai negatiivisia julkaisuja?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Onko 60 dekkarien uusi 30?

Vaikka keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kortilla, on heille kirjoitettu hahmoja kirjojen kansiin ainakin jännitysromaanimaailmassa. Siellä nimittäin 60-vuotiaat naiset jyräävät nuoret etsivät mennen tullen.
DSC_0071.JPGJos on pitänyt silmänsä auki, on saattanut törmätä Erja Repoon Leppävaarassa tai Ellen Lähteeseen Port Arthurissa. Ehkäpä nähnyt Anna Laineen Kampissa tai Lauttasaaressa nuuhkimassa vanhoja kotikulmiaan. Minä ainakin olen.

Olen näet ahminut viime aikoina yksinomaan naisten kirjoittamia jännitysromaaneja, joita kutsun naisdekkareiksi jo ihan siksi, että kaikkien teosten päähenkilökin on nainen. Vaikka sukupuolen jalustalle nostaminen on yleensä turhaa, en malta olla toteamatta hyvin yleistäen, että naisten kirjoittamat teokset ovat monesti pehmeitä ja niiden rikokset inhimillisempiä ja enemmän ihmissuhteisiin liittyviä kuin miesten räiskintätarinoissa. Mafiakuviot ja salaliitot eivät vetoa minuun. Kukapa niille muutenkaan mitään mahtaisi, jos sellaisia olisi oikeasti.

Erja Repo on Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia -sarjan (2016–) päähenkilö, varhaiseläkkeelle jäänyt 58-vuotias tutkija, joka happamasta asenteestaan huolimatta ajautuu vanhojen rikosten pariin kerta toisensa jälkeen. Ellen Lähde on Eppu Nuotion turkulainen vastine Lehtisen Revolle, ja kuin ihmeen kaupalla myös Lähde on 58-vuotias varhaiseläkeläinen, joka uppoaa rikosten maailmaan vahingossa puutarhahommiensa lomassa. Nuotion sarja kulkee nimellä Ellen Lähteen tutkimuksia (2017–), vaikka kaikilla osilla on itsenäinen nimi, kuten myös Lehtisen Repo-sarjan kirjoilla.

Revon ja Lähteen yhteydessä on pakko mainita myös Outi Pakkasen Anna Laine -dekkarit, joita on julkaistu neljällä vuosikymmenellä aina vuodesta 1982 alkaen. Alussa Laine tosin esiintyi sivuroolissa Pakkasen kirjoissa ja on myös vuosien varrella teoskohtaisesti ollut päähenkilö, sivustaseuraaja tai jopa vain ohikulkija. Anna Laineen tarkkaa ikää ei ole kerrottu, vaan hän on vanhentunut vuosien saatossa Pakkasen tarinoissa, vaikka kuluneina vuosina ikääntyminen näyttää hidastuneen, sillä laskelmieni ja ensimmäisten dekkarien mukaan Laineen pitäisi olla nyt seitsemänkymppinen, mutta sarjan uusimmat osat antavat ymmärtää Laineen olevan ainoastaan keski-iän ohittanut leidi, ei ikäneito tai vanhus. Tällaisten ilmaisujen käyttäminen tosin on vähän vaarallista, sillä niitä voi tulkita hyvin subjektiivisesti ja niistä voi myös joku loukkaantua.

Henkilöhahmojen iän korottaminen mahdollistaa dekkarille uskottavan tavan käsitellä mennyttä. Kun kyseessä ei ole parikymppinen tirppa, voi päähenkilön laajaa elämänkokemusta käyttää helposti tarinan hyväksi etenkin historian merkitystä korostavissa juonissa. Ei kuitenkaan pidä tyytyä käsittelemään keski-ikäisiä päähenkilöitä aikakoneina, vaan antaa heille mahdollisuus toimia itsenäisesti ja uskottavasti ilman pullantuoksuisen isoäidin tai kävelevän muinaismuiston roolia. Tässä etenkin Lehtinen on onnistunut, sillä Erja Repo on ylpeästi lapseton, vapaaehtoisesti yksin ja omasta tahdostaan eläköitynyt. Sellainen voimanainen, jota nuoremmatkin voivat ihailla.

Ennen kaikkea keski-ikäiset dekkaripäähenkilöt ovat tärkeitä siksi, että ne edesauttavat terveen naiskäsityksen luomista. Vielä, kun dekkarileidien dominointi leviäisi visuaaliseen muotoon! Valitettavan usein käy kuitenkin niin, että päähenkilö kokee valkokankaalla nuorennusleikkauksen, mistä kertoo se, että keski-ikäisten naisnäyttelijöiden roolit ovat kiven alla. Epäilen vahvasti, että kaikkien mainittujen upeiden dekkarihahmojenkin iästä nipistettäisiin liikkuvassa kuvassa 10–20 vuotta pois. Se on epäreilua ja epätodellista. Etenkin, kun viisikymppiset naiset ovat kulttuurin suurin kuluttajaryhmä.

Ehkä vielä koittaa hetki, jolloin jännityselokuvan sankarinainen on tuhdisti ja häpeilemättä keski-ikäinen. Silloin viimeistään 60 on uusi 30.

Tuija Lehtisen Erja Revon tutkimuksia  -sarja

Väärä vainaja  (Crime Time 2016)
Viesti menneisyydestä  (Crime Time 2017)
Kuollut jättää jäljen  (Crime Time 2018)
Tornin naakat  (Crime Time 2019)

Eppu Nuotion Ellen Lähteen tutkimuksia  -sarja

Myrkkykeiso  (Otava 2017)
Anopinhammas  (Otava 2018)
Elämänlanka  (Otava 2019)

Outi Pakkasen Anna Laine  -dekkarisarja käsittää kymmeniä kirjoja, joihin voi tutustua täällä.

Miten ikä ja sukupuoli vaikuttavat dekkarilukukokemukseesi?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Villityksenä Lappiin muuttaminen – koko Suomi tarvitsee kuntalähettiläitä

Yhden naisen kuntayhteistyökeksinnöstä innostunut sosiaalinen media seuraa tarkasti helsinkiläisperheen arkea Keski-Lapissa Sodankylässä, ja siitä haluavat osansa myös muut mediat. Miksi juuri Lappi kiehtoo? Miksi kunnat heräsivät some-markkinointiin vasta nyt?
lappi_mediakka.jpgLappi sellaisena kuin sitä yleensä markkinoidaan.

Kun Äidin Puheenvuoro -some-kanavia ylläpitävä viestintäyrittäjä Inari Fernández palasi perheensä kanssa alkuvuodesta Saariselän-lomalta, jäi koko porukkaan kytemään niin syvä viehätys Lapista, että he alkoivat miettiä, voisiko siellä asumisesta tehdä totta. Tämän tarinan kaikki Fernándezin somea seuranneet tai hänestä tehtyjä lehtijuttuja lukeneet tietävät. Kyllä Lappiin muuttaa voi, ja niin he tekivätkin. Perhe saapui elokuun alussa Sodankylään, jossa ajatuksena on asua ainakin vuosi. Somessa muutto tunnetaan kaupallisena yhteistyönä nimellä #vaihtovuosisodankylässä, jonka vakituisia kumppaneita ovat Sodankylän kunta, Reima ja MTK.

Fernández on puhunut avoimesti vaihtovuoden taloudellisesta puolesta ja kertonut, että Sodankylän kunta maksaa Äidin Puheenvuoron Youtubeen ja Instagramiin tehtävästä sisältöyhteistyöstä kuukaudessa 2500 euroa (ks. esim. YLE 4.8.2019). Hän kirjoittaa perheen elämänmuutoksesta myös samannimiseen blogiinsa Vauva.fi-sivustolle. Yhtä suurta sisältöyhteistyötä ei ole Suomessa aiemmin tehty ainakaan kuntamarkkinoinnissa.

Fernándezin idean kopioi tehokkaasti YLE, joka alkoi viime viikolla mainostaa tulevaa sarjaa, johon etsitään halukkaita Lappiin muuttajia. Aiheesta uutisoi Lapin Kansa 14.8.2019. Jännittävä sattuma kerrassaan, kun Fernándezin perheen Sodankylään muutosta oli kulunut pari viikkoa. Fernández itse puhui Äidin Puheenvuoron Instagram-tilillä tarinassaan samana päivänä idean pihistämisestä ja pohti, mahtaako ketään enää myöhemmin kiinnostaa tv-sarja, jossa käsikirjoitus on sama kuin perheen jo toteuttamassa elämänmuutoksessa. Ainakin YLEn luotto on kova, tarpeeksi vahva.

Me muiden Lapissa

Lapin maakunta kärsii maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi pitkään jatkuneesta muuttotappiosta (Lapin liiton muuttoliikekatsaus 2017, 5), joten Fernándezin yhteistyö Sodankylän kanssa on siunaus koko Suomi-neidon ylävartalolle. Fernández itse on kuvaillut vaihtovuotta koko perheen unelmaksi – kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla. On ymmärrettävää, että elämä Lapissa  tuntuu erilaiselta verrattuna perheen aiempaan arkeen Helsingin Lauttasaaressa, mutta silti Lapin jumalointi vaikuttaa vähän yliampuvalta. Ei pelkästään Fernándezin perheen puheissa, vaan ylipäätään aiheen käsittelytapa tuntuu liioittelevalta, jopa toiseuttavalta. Aivan kuin Lappi olisi toinen maa, jossa asuvat muut, emme me. Lapin maakunta on kuitenkin 117 000 ihmisen koti, ja vaihtovuosiprojektin kohdekunnassa Sodankylässä asuu 8400 suomalaista. Eivät he ole tuntemattomia sotilaita, vaan ihan tavallisia kansalaisia.

Huvittavana Lapin-muuttointo näyttäytyy, jos asetelma käännetään päälaelleen tai edes horisontaaliin suuntaan Suomen kartan huomioiden. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut siitä, kun lappilainen muuttaa Helsinkiin? Niinpä, koska Etelä-Suomeen on joka tapauksessa muutettava monesti työn perässä. Miksi kukaan ei hekumoi Kokkolasta Kuopioon muutolla? Ovatko porot parempia kuin Puijon torni tai tunturit uskomattomampia kuin tiilitehtaan rauniot?

Some-lähettiläät Suomeen

Innostui Lapista tai ei, kaikki kunnat voisivat ottaa mallia Fernándezin vaihtovuosiprojektista ja palkata oman kuntalähettilään tekemään jonkinlaista sisältöyhteistyötä. Kuinka hienoa olisikaan, jos jokaisella Suomen kunnalla olisi oma sanansaattaja! Ainakin se olisi huomattavasti tehokkaampaa mielikuvamarkkinointia kuin Comic Sans -fontilla tehdyt mainokset hiljaisella Facebook-sivulla, jota on joskus luvannut ylläpitää joku kunnanvirastosta.

Jos sisältöyhteistyötä tehtäisiin kaikissa maankolkissa, näkyisi Suomi somessa kansalaisilleen ja turisteille rehellisesti omana itsenään. Paikkana, jossa tuhansien järvien välissä on satoja mielenkiintoisia kuntia ja jossa on muutakin hehkutettavaa kuin Lapin eksotiikka.

Minkä kunnan lähettilääksi sinä alkaisit? Onko Lappi niin eksoottinen kuin annetaan ymmärtää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kippis elämälle! Saako aikuisena juhlia syntymäpäiviä?

Taloudessamme vietetään ensi viikolla syntymäpäiviä, muttei juhlita niitä. Kaukana ovat lapsuuden kekkerit ongintoineen ja aasinhäntineen, vaikka iän karttuessa nimenomaan pitäisi nostaa malja elämälle. Miksi syntymäpäivät kokevat henkisen inflaation aikuisena?
DSC_0067Syntymäpäivät olivat lapsena paras juhla heti joulun jälkeen. Omat syntymäpäivät olivat tietysti kutkuttavimmat, mutta nautin minä muidenkin juhlista. Kun en enää halunnut äidin järjestävän juhlia, pistin itse pirskeet pystyyn. Railakkaita kemuja vietettiinkin monet, mutta touhu loppui kuin seinään vähän parinkympin jälkeen. Tuli aikuisuus, liikaa luentoja, töitä ja stressiä vähän kaikesta.

Ensimmäisen kerran syntymäpäivä ei tuntunut oikein miltään, kun täytin 22 vuotta. Laahustin koko vapaapäivän ykkösmekko päällä silloisen kotini lähikahviloissa, söin kaalipiirakkaa ja sain ihania lahjoja, mutta silti kaikki tuntui turhalta. Olin kärsinyt pitkään terveyshuolista ja saanut vasta tietää, että kaikki on hyvin. Silloin, jos koskaan olisi ollut aihetta juhlaan! Nykyäänkin syntymäpäivien juhliminen tuntuu turhalta itsensä jalustalle nostamiselta, vaikken ajattele niin muiden järjestäessä merkkipäiväkemuja.

Tuskin olen ainoa syntymäpäiväinflaation kokenut. Ei ole juuri syntymäpäiväkutsuja sadellut muuta kuin pyöreiden vuosien pirskeisiin, mikä selittynee ruuhkavuosilla ja aidosti kiireisellä arjella, jossa energia täytyy kanavoida muuhun kuin juhliin, vaikka arki nimenomaan tarvitsisi vastapainokseen juhlaa. Edes yhden päivän vuodesta.

Oman syntymäpäivän hehkuttaminen tuntuu silti monesti vähän tyhjänpäiväiseltä ja saa miettimään, miten ihmeessä joku jaksaa. Se on typerää, sillä ajatus on aivan ihana. Kuljemme täällä kuitenkin nykytiedon mukaan vain kerran. Olenkin jo tehnyt korjaavia toimenpiteitä ja järjestänyt esimerkiksi viime vuonna syntymäpäiväjuhlat tavallisena toukokuisena lauantaina ja yrittänyt huomioida myös muita ystäviä pienellä yllätyksellä syntymäpäivänä.

En siis halua enää elää niin, että vain pyöreitä vuosia on syytä juhlia. Jokainen vuosi on saavutus. Ei siksi, että elämä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen rankkaa, vaan sen vuoksi, että elämän jatkuminen on ihan mahtavaa. Se, kun ei ole itsestäänselvyys koskaan.

Kippis hyvinvoinnille, terveydelle, tasapainolle, kaikille elämää värittäville arjen myrskyille ja satunnaisille epätoivon hetkille!

Milloin syntymäpäiviä on soveliasta juhlia? Miten itse juhlit?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Eläköitynyt ruokasaarnaaja – rahasta ja rankaisemisesta

Ystäväni kysyi minulta taannoin, kasvattaisinko lapseni vegaaneiksi. En kokonaan enkä jaksa enää paasata aiheesta muillekaan. Ruoan ja rahan suhteesta sen sijaan puhun mielelläni.
DSC_0061.JPGHävettää. Ne kaikki ruokajutut, joita ehdin kirjoittaa. Ylimielinen asenne ja vikojen etsiminen. Rankaiseminen. Einesvihaaja-tunnisteen alle kirjoitetut jutut kirvoittivat enemmän kommentteja kuin mitkään muut blogitekstini ja niihin sain myös ensimmäiset niin sanotut vihakommenttini veen haistatuksesta piilokettuiluun. Muutamat alapäätermit eivät saaneet minua pois tolaltani, vaan olisin voinut jopa asiakaspalveluhengessä kysellä paremmin kommentoijan tuntemuksia, mutta päätin jättää väliin. En halunnut enää olla edistämässä halventavaa ruokapuhetta leipätekstissä tai kommenttikentässä.

Eineksiä maistelen edelleen, ja viimeksi eilen napostelimme työporukalla kumiselta maistuvia markettifalafelejä, joita olen tietysti ehtinyt parjata blogissani. Mielipiteeni on siis ollut aito eikä ole muuttunut mihinkään, mutta olisihan tekstin voinut jättää julkaisematta. Sehän on vain julkisuutta tuotteelle, jota en halua tukea. Eivät kaikki kuitenkaan ole olleet ihan niin kamalia kuin olen antanut ymmärtää.

Tämä blogi ei ole enää vegaanisen ruoan soihdunkantaja, vaikka edelleen syön vegaanisesti ja julkaisen silloin tällöin reseptejä lifestyle-hengessä. Sitä paitsi on hauskaa, että oikeasti varmasti puolet kokkailuistani epäonnistuu. Ainakin leivonnaisista. Tai no, niistä ei taida onnistua kuin kolmasosa.

Toivoisin silti kovasti, että ihmiset ajattelisivat ruokailutottumuksiaan, hyvinvointiaan ja ilmastoa. En ole oman elämäni hannapartanen – kaikkea muuta. Uskon tasapainoon ja siihen, että elämä on liian lyhyt nyörien ja vatsalaukun kiristelyyn, kunhan muistaa kohtuuden ja pitää järjen päässä. Silti on kurjaa, jos kaupassa ei edes yritetä tehdä kollektiivisesti parempia valintoja, ja edelleen pannuttaa se, että tehotuotettua broileria saa halvemmalla kuin monia vihanneksia.

Järkevä ruokapuhe keskittyy tietoon, ei tuomitsemiseen. Kannustamiseen, ei kaakattamiseen. Koska lähes kaikkien elämää määrittää lompakon sisältö, täytyisi katse ohjata myös rahaan. Ei välttämättä siihen, miten voi elää mahdollisimman edullisesti, vaan miten voi elää ekologisesti kestävästi, mutta nautiskellen ja kukkaroa kunnioittaen.

Kaikilla on valinnanvapaus, myös lapsilla, joihin viittasin tekstin alussa. Jos olisi katras kasvatettavana, saisivat he kotona vegaanista ruokaa, mutta se, mitä he mättäisivät kodin ulkopuolella, voisi olla mitä tahansa, kunhan ymmärtäisivät järkevien valintojen merkityksen.

Oma reseptini tasapainoiseen elämään on toistaiseksi ollut yhdistelmä edullisia papupurkkeja ja ehdottoman sallittuja take away -lounaita. Siinä on nyörien kiristämistä ja nautiskelua tarpeeksi!

Millaista ruokapuheen pitäisi mielestäsi olla?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Haloo, kuuleeko bridezilla?

Kuumin hääsesonki lähenee loppuaan, mutta avioliittoja sentään solmitaan ympäri vuoden. Bridezillat eivät siis ole vielä talviunilla. Onko heitä todella olemassa?
DSC_0062.JPGEnglannin kielen sana bridezilla tarkoittaa suomeksi hirviömorsianta. Kiukuttelevaa, kyykyttävää ja kettuilevaa äkäpussia, joka on päättänyt mennä naimisiin ja värvännyt vähän apujoukkoja.

Jos silmäilee kesäkaudella nettilehtiä, pääsee käsiksi moniin morsian- ja kaasokauhutarinoihin. Perisuomalaisia tarinoita voi lukea Ilta-Sanomissa aikoinaan julkaistusta jutusta (IS.fi 24.6.2016), joka kokoaa hyvin yhteen häähirveydet huomioiden morsianten toilailujen lisäksi sulhasten ja anoppien edesottamukset. Bridezilloja on siis oltava olemassa, sillä niistä kirjoitetaan ihan joka kesä. Ja onpa heistä tehty oma tv-sarjakin Bridezillas (suom. Häähullut).

Kävin eilen aiheeseen liittyvän lyhyen keskustelun ensi kesän morsiamen kanssa. Minä olen luonnollisesti kaaso.

– Aion sitten kirjoittaa huomenna hirviömorsiamista, mutta se teksti ei kerro susta.
– Katsotaan nyt! hän vastasi nauraen.

Minun on hyvin vaikea uskoa, että rakkaasta ystävästäni kuoriutuisi monsteri seuraavien 366 päivän aikana. Ei tullut toisestakaan ystävästäni, kun viimeksi olin kaasona – tasan neljä vuotta sitten. Veikkaan nimittäin, että bridezillailut koskevat ainoastaan tietynlaisia ihmisiä ja kenties vain elämäntyyliä, jossa on aikaa omistautua ökyilylle ja kimallukselle. Totta toki on se, että häät ovat iso uurastus parille ja lähipiirille aina budjetista fyysiseen toteutukseen, joten ei ihme, jos hermo kiristyy. Uskon silti, että meidän touhussa bridechillailu voittaa -zillailun. (Keksin bridechillailun itse äsken! Saa onnitella.)

Hääjuhlaan latautuu aivan valtavasti odotuksia. Ehkä jopa enemmän kuin avioliittoon, jota voi tutkailla rauhassa ja joka ei siltä istumalta muuta mitään muuta kuin ehkä sukunimen, aina ei sitäkään. Minusta on kiinnostavaa ajatella, miksi nimenomaan avioituminen tekee yhdestä juhlasta sekä erityisen merkittävän että hirvittävän stressaavan. Eihän mitään kekkereitä uurasteta hikikarpalot otsalla kädet täristen yhtä paljon kuin häitä. Käytännössä kyseessä on vain valtavat juhlat. Saatan olla hääkyynikko, mutta en vain ymmärrä, miksi oikeusnotaarin tai papin vierailu parin vuoden sisään saa aikaan niin valtavan liikehdinnän.

Vaikka uskon vakaasti, että ympärilläni on niin ihania ihmisiä, ettei huolta häähirviön kuoriutumisesta ole, täytyy minunkin mennä itseeni. Vielä emme ole olleet morsiamen kanssa törmäyskurssilla ja uskon, ettei niin käykään, etenkin, jos roolijako on selvä. Yleisesti ajattelen, ettei kaasolle ei pidä langettaa liian suurta vastuuta, sillä se olisi kohtuutonta. Eiväthän ne kaason juhlat ole! Näen kaason tukijana ja toteuttajana, joka kuuntelee morsiamen toiveita ja auttaa jalostamaan ideoita samalla, kun hoitaa pieniä käytännön tehtäviä. Oleellista on tosiaan se, ettei kyseessä ole kaason häät, joten on turha yrittää jyrätä omilla ideoilla.

Tuleva morsian muistutti minua ihanasti rentoutumisesta luonnostellessaan aikataulua juhliinsa.

– Haluan, että ehdit kunnolla istua alas ja nauttia. Sillä tavalla ihan kunnolla skumpatella ja juhlia. Se on pääasia.

Rakkauden ja yhteisen tulevaisuuden juhlasta ei totisesti kannata pyöritellä valmistelujen aikana stressipesäkettä. Parin taival jatkuu, jos on jatkuakseen, juhlittiinpa häitä tai ei. Tässä en viittaa pelkästään ystäväpariskuntaani, vaan ihan kaikkiin ihmisiin.

Sormukset sormeen, skumppa auki ja tanssilattialle! Näin käteen jää muutakin kuin iso lasku ja päivä, josta ei muista kuin kramppiin vääntyneen mahan ja pään ympärillä kiristäneen vanteen.

Onko bridezilloja oikeasti olemassa? Minkälainen morsian tai minkälaisen morsiamen kaasona olet ollut? Mikä meni pieleen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Puuterintuoksuisessakin yhteiskunnassa on paha mieli

Prime life by Umppu -blogin Ulla-Riitta Koskinen kirjoittaa meikkaamisesta kertovassa jutussaan siitä, että naisen pitäisi ehostaa itseään, sillä se on kanssaihmisen kunnioittamista ja vastaisku epäsiisteydelle. Ajatus on rohkea, mutta puistattava.
DSC_0058.JPGKosmetiikkayrittäjä Helena Rubinsteinin lausahdukseen ”Ei ole olemassa rumia naisia, ainoastaan laiskoja” pohjautuvassa blogitekstissä Umppu Koskinen ihmettelee ”naisena”, miten ”joku ei viitsi laittautua tai vaikka osaa meikata ollenkaan”, sillä hänen mukaansa ”tietynlaisen siisteyden ja huolitellun kokonaisuuden” pitäisi olla itsestäänselvyyksiä. Siihen, mitä muiden kunnioittaminen meikkaamalla käytännössä on, blogiteksti ei ota kantaa muuta kuin vetoamalla ilmeisesti yleiseen esteettiseen nautintoon.

Koskinen sotkee kirjoituksessaan myös vaatetuksen kunnioittamisnäkökulmaan. ”Pinkissä Crocseissa, reisitaskushortseissa ja printti-t-paidassa” ei ole asiaa palvelualalle, jos mielii kunnioittaa muita. On aivan ilmiselvää, että työtilanteessa täytyy pukeutua asianmukaisesti, mutta korostettujen kulmien ja huoliteltujen ripsien ei pitäisi vaikuttaa palvelukokemukseen. Eikä myöskään henkilökohtaiseen hygieniaan, johon Koskinen myös vetoaa. Meikkaaminenhan tosin ei oikeasti liity henkilökohtaiseen hygieniaan, ja jos oikein pilkkua viilataan, ylimääräiset tuotteethan voivat jopa vaikuttaa päinvastoin.

Blogitekstistä syntyy mielikuva siitä, että toisen kunnioittaminen olisi ulkokultanen seikka, joka ei vaatisi käytöstapoja. Tätä en usko Koskisen tarkoittaneen, mutta hänen esittämässään näkökulmassa korostuu kurjalla tavalla ulkonäkökeskeisyys, joka tuntuu jyräävän yli kaikkien peruselementtien, joista toisen kunnioittaminen rakentuu: avoimesta asenteesta, lempeistä eleistä ja suoraselkäisyydestä.

Olisi tosin turhan jaloa vähätellä ulkonäön merkitystä. Se voi vaikuttaa niin itsevarmuuteen kuin arkisiin keskinäisviestinnän tilanteisiin, kuten ensivaikutelmaan ja jopa myyntimenestykseen. Hilpeäksi meikkaamisen korostamisen tekee ajatus siitä, että kysehän on vain loppujen lopuksi väreistä ja valoista – samasta kuin taiteessa. Tekisikö taideteoksen kainalossa kantaminen vuorovaikutustilanteesta kunnioittavamman tai uskottavamman?

En myöskään malta olla nostamatta esiin sukupuolittunutta asetelmaa, josta Koskinenkin tekstissään puhuu. On melko vanhanaikaista korostaa sitä, että meikkaaminen tapahtuu aina muita varten tai että kyse olisi aina siitä, että nainen meikkaa. Vaikka ajatus voi tuntua huvittavalta, ei kukaan puhu siitä, miten miehen ehostus vaikuttaa menestykseen tai palvelukokemukseen.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei olisi meikkejä tai minkäänlaisia ulkonäön jatkeita tai täytteitä? En usko hurskastellen siihen, että silloin tapahtuisi jotenkin mystisesti muutos parempaan tai että olennaiseen keskityttäisiin enemmän. Olisi ehkä muutama minuutti enemmän aikaa aamulla, vähemmän kauneushoitoloita ja pakko hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jälkimmäinen tosin tapahtuu joka tapauksessa, jos on tapahtuakseen, olipa meikkejä ja kauneuslisäosia saatavilla tai ei.

Maailmassa, jossa meikkejä ei olisi, kunnioitettaisiin muita ihmisiä aivan yhtä paljon tai vähän kuin puuterintuoksuisessa yhteiskunnassakin. Jotkut räkisivät naamalle ja toiset kääntäisivät toisenkin poskensa.

Miten arvelet meikkaamisen vaikuttavan keskinäiseen kunnioitukseen tai palvelukokemukseen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa