Kravattikortteja kelle vain

Biologiset siteet ohjaavat edelleen valtavan paljon sitä, kuka saa viettää ja millä tavalla vanhempiin liittyviä juhlapäiviä.
isänpäiväMinun lapsuudessani niin päiväkodissa kuin koulussa askarreltiin aina isänpäivänä kortit nimenomaan biologiselle isälle, vähintään mieshenkilölle. Oli korostetun tärkeää, että kortti menee miehelle ja tietysti mieluiten omalle isälle, jos sellainen löytyy jostakin.

Tiedote: Kaikilla ei ole isää. On ehkä joskus ollut, muttei enää. Tai sitten ei ole ollut koskaan. Minulla ei ole kokemusta isättömyydestä, sillä minulla on aina ollut isä eikä hänen henkilöllisyydessäkään ole ollut epäselvyyksiä. Asuimme myös 19 vuotta saman katon alla, ja näemme edelleen lähes joka viikko. Isättömyys tuntuu siis kovin vieraalta, mutten silti elä maailmassa, jossa olisi jollakin tavalla selvää, että kaikilla olisi isä fyysisesti tai henkisesti läsnä. Kun ajattelen värikästä sukuhistoriaani, huomaan itse asiassa, että omat vanhempani kummankin suvun puolelta ovat liki ensimmäiset, jotka tietävät varmasti isänsä henkilöllisyyden. Ei ennen ollut niin justiinsa.

Muistan koulupolultani parikin tapausta, jossa oppilas ei saanut isänpäivänä muistaa äitiään, vaan piti väkisin keksiä mieshenkilö, jolle kortin osoittaa, esimerkiksi äidin miesystävä, joka ei millään muotoa edes toimittanut isän roolia lapselle. Alakoulumuistoni ovat onneksi liki 20 vuoden takaa, joten toivon, että asenteet ovat kehittyneet rutkasti ajoista, jolloin hampaat irvessä askarreltiin pahvista ja kankaasta isänpäiväkortteja ja jännitettiin samalla, kuka leikkaa sormeensa. Joidenkin mahassa kipristeli se, ettei ollut ketään, kenelle kortin voisi antaa. Sanottiin, että kravattikoristeisen kortin voi antaa vain miehelle.

Olisi naiivia sivuuttaa perheiden monimuotoisuus, kun puhutaan vanhempiin liittyvistä juhlapäivistä. Siihen, ettei ole isää, ei aina liity dramatiikkaa. Voi olla, että perheessä on kaksi äitiä tai sitten ihan vain yksi, koska niin on aina ollut. Voipa myös olla niin, että isiä on kaksi: lapsen yhdessä hankkineet tai sitten biologinen isä ja uusioperheen isä. Ei siinä sen kummempaa, joten turha tehdä isänpäiväkorttitalkoistakaan numeroa. Toivottavasti elän muistoissani aikaa, jolle nykyään kouluissa jo nauretaan. Ei äitien- ja isänpäivää tarvitse muuttaa erityiseksi vanhempainpäiväksi, vaan ennemminkin pitäisi taata vapaus juhlistaa haluamaansa henkilöä ja saada ymmärrystä myös ulkopuolisilta siihen, että äitien- ja isänpäivänä voi juhlistaa sitä läheistä, jota haluaa – ilman kyräileviä katseita, kummasteluita ja jopa kieltoja.

Minä juhlistan isänpäivää viemällä oman isäni ensi viikolla Raxiin. Mitä sitä hienostelemaan! Isäni pitää pizzoista ja purilaisista, joten niitä hän saa. Samalla minä pääsen tutustumaan uudistuneeseen Raxiin ja ravintolan vegaaniseen tarjontaan, johon hän ei muuten koskisi, vaikka siitä maksettaisi. Turha yrittää fine diningia, sillä todellinen ilo löytyy ihan muualta. Lopuksi isäni saa valita vielä kauppakeskuksen juomapuodista mieleisensä erikoisoluet kotiinviemisiksi. En viitsi itse niitä hänelle enää ostaa, ettei iskäparka kauhistu esimerkiksi aasialaisista oluista, jotka eivät kuulemma maistu kuin vedeltä.

Ei siinä sen kummempaa.

Hyvää isänpäivää kaikille sunnuntaina juhliville! 

Kuka saa juhlia isänpäivää? Ketä sinä juhlistat sunnuntaina?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuka pelkää yllärikehuja?

Teatteriesityksen väliajalla vieressäni istunut nainen sanoi minulle yhtäkkiä: ”Onpa sulla tosi kaunis paita. Katselin sitä jo tuossa jonossa.” Minä vastasin hänelle yhdellä sanalla. Kiitos. En sitten muuta keksinyt, kun en osannut. En ole koskaan osannut.DSC_0079 (3)Kehun jälkeen käänsin katseeni pois mukavasti minulle puhuneesta naisesta. Käännyin mieheeni päin ja huomasin toivovani, ettei enää tarvitsisi jutella tuntemattoman kanssa. Eikä varsinkaan kuulla kehuja!

Mikä teatterisalin penkkirivistöllä sattuneessa, lyhyeksi jääneessä juttutuokiossa sitten oli niin kamalaa? Sehän on ilmiselvää ja samalla ihan pöhköä: kehut ja keskustelu tuntemattoman kanssa. Yllätyskehut ja -keskustelu tarkemmin sanottuna. Minä nimittäin jäädyn, menen lukkoon enkä osaa vastata oikein mitään kiitosta kummempaa, keskustelun jatkamisesta puhumattakaan.

Pidän itseäni hyvin keskustelutaitoisena ihmisenä, vaikka kuvailemani teatteriepisodi saa minut näyttämään säikyltä tuppisuulta. Jään myös erittäin harvoin sanattomaksi, minkä vuoksi on suorastaan huvittavaa, kuinka paljon satunnaiskehut saavat minut hämmentymään ja mumisemaan. Olen tottunut tyhjän jauhamiseen ja vaikeisiin keskusteluihin kasvotusten ja etänä, ja silti kevyt small talk saa minut suunniltani.

Se, että kohteliaisuuksien vastaanottaminen on minulle vaikeaa, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi hyvilläni ja otettu kehuista. Olin pitkään se aika rasittava tyyppi, joka vastasi kehuun kieltämällä sen tai muuten vain itseään vähättelemällä. Päätyessäni toimittajan työhön oli totuttava risuihin ja ruusuihin, joista onneksi jälkimmäisiä tuli useammin. Täytyi ihan reilusti todeta, että kyllä, hyvän jutun sain aikaiseksi, eikä kaikkien brändäyssääntöjen vastaisesti mongertaa, että ei tämä kyllä kauhean hyvä teksti ollut. Kuka nyt syyttä ilmaisisi tehneensä työnsä huonosti?

Edelleen minulle on kuitenkin vaikeaa se, jos kehu tulee tuntemattomalta yllättäen. Siihen pitäisi vastata reippaasti ja viestiä kauniisti takaisin, eikä vain kylmästi yhdellä sanalla kiittää. Osaan jo melko kokeneena kirjoittajana vastata ammattiini ja juttuihini liittyviin kehuihin varsinkin tekstimuodossa sujuvasti, mutta todennäköisesti kasvotusten muuttuisin yhtä miellyttäväksi keskustelukumppaniksi kuin jääpuikko – etenkin, jos kehu koskisi jotakin muuta kuin tekstiä, jonka aiheesta saa jo keskustelun aikaiseksi. Niin kuin kävi nyt teatterireissulla kukkapaitakehu-casessa.

Välillä kyseenalaistan yllätyskehuissa käyttämäni kiitos-sanan, jos pois luetaan ihan simppelisti kohteliaisuuteen ja käytöstapoihin liittyvät kiitokset. Niille on aina paikkansa. Minua on kuitenkin mietityttänyt paljon se, että on tapana kiittää esimerkiksi silloin, kun joku kehuu ulkonäköä. Miksi siitä itse asiassa pitää kiittää? Se kertoo mielestäni paljon vallitsevista arvoista ja siitä, mitä pidetään tavoittelemisen arvoisena ihan huomaamattamme. Hienosti vedit, kun laittauduit kauniiksi! On tietysti muistettava, ettei todennäköisesti suurin osa ulkonäkökeskeisistä kehuista tarkoita muuta kuin hyvää mieltä, mutta silti vähän nyppii, että usein kohteliaisuudet liitetään vain ulkoisiin ominaisuuksiin, ei esimerkiksi taitoihin tai luonteen positiivisiin ominaisuuksiin.

Ihailen ihmisiä, jotka pysäyttävät vastaantulijoita kadulla ja piristävät päivää pienillä vilpittömillä kehuilla. Toivoisin itse osaavani useammin vastata kehuihin vastakehulla, ja että uskaltaisin rohkeammin myös vapaa-ajalla heittäytyä keskusteluun tuntemattoman kanssa. Sellaisesta nimittäin jää yleensä pitkäksi ajaksi hyvä mieli. Minäkin olen mehustellut teatterikohtaamistani jo viikon.

Seuraavan kerran voisin vastata teatterinaiselle: ”Kiitos, kivasti sanottu. Sinun mekkosi näyttää todella kauniilta.” Se olisi sitä paitsi ihan totta. Minä nimittäin huomasin hänen mekkonsa myös jo jonossa, mutten osannut sitä kertoa hänelle. Ei tullut edes mieleen.

Kiitos, että luit tekstini. Mukavaa lauantaita!

Osaatko reagoida kehuihin? Entä antaa niitä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaikki, mikä teitä kiinnostaa pettämisestä purilaisiin

Rakastan tutkia hakusanoja! On mieltä lämmittävää nähdä, että blogini on onnistunut tarjoamaan monille hyödyllistä tietoa. Saattaapa joku olla tosin sitä mieltä, että muka jotakin turhaa tietoa saisi myös täältä.
DSC_0060 (2)Draama-Mediakka

miami pettäminen bergroth
Aloin juuri miettiä, tapahtuiko Zaida Bergrothin Miami-elokuvassa (2018) pettämistä. Ei ainakaan parisuhteeseen liittyvää, mutta sisarussuhteet olivat kyllä aivan tuhannen solmussa.

saana uimonen 2018
Onko joku kuullut hänestä? En minä ainakaan eikä tilannetta valoittanut edes Jussi Parviaisen elämäkerta.

olavi uusivirta rakastajat elokuva
Ei se Rakastajat-elokuva ollut, vaan Kuudes kerta (2017), jossa soi Olavi Uusivirran Rakastajat-kappale. Hyvä biisi ja sopii erinomaisesti elokuvaan!

hyviä norjalaisia sarjoja
Niitä on muuten nykyään paljon tarjolla Yle Areenassa. Kirjoitin norjalaisista sarjoista aiemmin, mutta tekstissä mainitut ohjelmat ovat jo poistuneet Areenasta käsitykseni mukaan. Aion kuitenkin koota vinkkilistan pohjoismaisista sarjoista vielä tällä viikolla. Suosittelen myös tanskalaista draamaa.

hovimuusikko ilkka ja laura voutilainen tappelu
Yksi vinkki: antakaa olla. Seiskasta saa varmasti asiasta parempia tietoja kuin blogistani.

Arki-Mediakka

hämeenpuisto historia
Kyllä sitä minunkin blogistani löytyy. Hämeenpuisto on upea ja täynnä historiaa. Toivoisin, että sitä osattaisiin hyödyntää enemmän.

specsavers koskikeskus
En ole koskaan käynyt ja ennustan, etten ihan hetkeen käykään. Kesti kuusi vuotta, että sain hommattua lasit, joten turha luulla, että menisin optikolle lähivuosien aikana. Omat lasini ostin Silmäasemalta.

naisia
Pikku naisia ilmeisesti ja toivottavasti etsinnässä. En ollut kovin viehättynyt Louisa May Alcottin klassikkoteoksesta, mutta jälkikäteen ajateltuna tarina oli mukavan lämmin ja BBC oli tehnyt uudelleen filmatisoinnin laadukkaasti.

vuoristotauti
Ei tunnu kivalta. Olen aika varma, että sairastuin vuoristotautiin Kiinassa. Ainakin kärsin sen oireista.

mutta 3x
Mutta. Mutta. Mutta. Vitsit sikseen! En oikein tiedä, pitävätkö ihmiset jutuista, jotka otsikoidaan kertaa jotakin -tyylillä. Minusta ne ovat ihan mukavia, kunhan sitä ei käytä otsikointityylinä kovin usein.

Ruoka-Mediakka

thai golden chang kokemuksia
Ja niitähän riittää! Pelkästään hyviä onneksi. Suuri suositus siis Tampereella Tuulensuun liepeillä sijaitsevalle Thai Golden Changille. Take away -ateria lähtee ravintolasta mukaan 8,50 eurolla.

vegaaninen munakas silkentofu
Enpä lähtisi vegaanista munakasta tekemään silkentofusta, joka on kaikista pehmein tofulaji. Ei pysy kasassa! Kannattaa siis käyttää kikherne- eli gramjauhoja, sillä ne voi sekoittaa suoraan veteen, ja munakas on sen jälkeen paistovalmis. Tosin silkentofu on tietyllä tavalla rakenteeltaan hyllyvän munamaista, joten voihan sitä yrittää paistaa ja maustaa kala namak -suolalla, niin saattaa se muistuttaa vähän puolikypsää paistettua munaa. Etäisesti.

pavut suoraan purkista
Hmm. En suosittele. Kannattaa ainakin huuhdella ne, sillä papujen liemi ei maistu kovin hyvältä. Kikherneiden purkkiliemestä voi tehdä vaahdottamalla aquafabaa, jota  voi käyttää kananmunan tapaan sidosaineena.

pitaleivät kauppa tampere
Jos pitäisi valita, ostaisin pitaleipäni Tampereen puutarhakadulla sijaitsevasta Alanya Marketista. Ne muistuttavat enemmän tortillalättyjä ja sopivat myös pizzapohjiksi sekä hummuksen dippikaveriksi. Jos mielessä on ihan perinteinen pitaleipä, kannattaa varmaankin ostaa Pirkan superhalpa alle euron maksava kuuden leivän pakkaus.

onko subway vegan delite vegaaninen
Et ikinä arvaa, mutta on se. Siksi nimi on Vegan Delite. Tällä hetkellä suurimpien kaupunkien Subway-ravintoloissa on muuten tarjolla toinenkin vegaanisubi: kikherne-kvinoapihvillä täytetty leipä.

mcvegan onko oikeasti
On se. Ihan oikeasti. Maksaa 3 euroa, ja nykyään McVegania saa käsittääkseni kaikkialta Suomesta, mutta Tampere sai kunnian olla pilottipaikka.

Mikä on huvittavin hakusana, johon olet törmännyt?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kummallisen rauhan ja kummajaisten kotona

Hautausmaat ovat pyhiä rauhantyyssijoita, mutta silti satojen ajasta ikuisuuteen siirtyneiden muistopaikka saattaa pelottaa, mikä johtunee lähinnä elävien ihmisten kolttosista, ei kuolleiden metkuista. Hälventäisivätkö digihaudat kauhua?
DSC_0077Tampereen ensimmäiselle hautausmaalle, nykyiseen Aleksanterin kirkkopuistoon on laskeutunut selittämätön rauha, jota ei onnistu rikkomaan edes yltyvä tuuli ja sen pudottelemat lehdet tai muut ohikulkijat. Nuorisojengi kävelee iloisesti pulputtaen ohitseni samalla, kun kadunmies istahtaa penkille ottamaan hörppyä. Tuntuu levolliselta, mutta silti vähän pelottaa, niin kuin aina hautausmaalla.

Keskeisellä paikalla sijaitsevassa kirkkopuistossa ei ole mitään pelättävää, minkä tiedän tavallisena iltapäivänä varsin hyvin. Vaikka käsillä on yksi syksyn viimeisistä keltaisten lehtien ja kirkkaan sään päivistä, ei se vie mieltäni kalvavaa, epämiellyttävää tunnetta pois. Vanhalla hautausmaalla kivet on sijoiteltu miten sattuu, niiden päällä on kerroksia sammalta, osa muistomerkeistä on ympäröity järeällä aidalla tai kettingillä ja monista ei erota edes nimiä. Ahdistavia mielleyhtymiä tehostavat vinossa nököttävät ristit. Tänne en pimeällä tulisi. Siitäkään huolimatta, että tiedostan pelkotilojen varmasti johtuvan pitkälti populaarikulttuurin tarjoamista mielikuvituksen raaka-aineista, vaikka en kummituksiin uskokaan.

Itse asiassa olisi parempi, jos ainoa pelättävä asia hautausmaalla olisi aaveet. Enpä usko, että yhdelläkään kaapukaverilla tai tuulenhenkäyksen muotoon pukeutuneella haamulla olisi pahemmin intoa tehdä kurjuuksia. Kyllä niitä tekevät ainoastaan ihan ilmielävät ihmiset. Ja sehän koko hautausmaakammoni ydin onkin! Tunnen oloni epämiellyttäväksi pimeässä, sillä en voi havainnoida ympäristöäni tarkasti, ja yleensä vierailu hautausmaalla ajoittuu iltaan. Päivällä olo ei toki olen sen parempi, sillä hautausmaat ovat yleensä melko suuria, jolloin joutuu väkisinkin syrjään lehtoihin tai kuusten juurelle kauas vilkkailta teiltä.

Sijainnin vuoksi hiljaiset paikat vetävät puoleensa usein myös hieman erikoisia hautausmaakävijöitä, kuten kivien liepeille sammuneita veitikoita, housuja alas itseltään vetäviä heppuja ja henkilöitä, jotka ovat monenlaisilla aineilla irrottaneet itsensä ympäröivästä todellisuudesta. En tiedä, voiko lieveilmiöistä syyttää vain sijaintia, vai onko niin, että hautausmaihin liittyvä kuoleman ja kauhun kuvasto vetää puoleensa arjen pimeyttä.

Digitaalisesti elossa

Ymmärrän ehdottomasti, että hautausmaat viehättävät ihmisiä. Nehän ovat kuin kiveen hakattuja historiankirjoja, täynnä tarinoita ja ilmaista tilaa mielikuvitukselle. Paikkoja muistaa rakkaita.

Some-aikakaudella hautausmaat ovat joutuneet mukaan keskusteluun yksityisyydestä, kun hautausmaakulttuuria on alettu dokumentoida nettiin kuvaamalla muistokiviä. Lopputulema lienee se, että hautausmaat ovat julkisia paikkoja, joissa kuvaaminen on sallitua, ja hautakivitekstitkin ovat julkista tietoa. Nettijulkaiseminen ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Tietosuojavaltuutettu on käynyt asiasta pitkän väännön Memorium Oy:n kanssa vuonna 2009, mikä päättyi siihen, että alle 25 vuotta vanhoja hautoja ei saa julkaista netissä. Kun ottaa huomioon sen, kuinka keskeisillä paikoilla hautausmaat yleensä sijaitsevat, on jopa huvittavaa, kuinka paljon hautojen yksityisyydestä on rähisty somessa. Ei pyhyys lopu siihen, että hautakiveä voi katsoa netistä. Tarkemmin ajateltuna hautausmaan laajeneminen internetiin voisi jopa vähentää hautausmaakammoa kuvaston tullessa tutuksi, ja kenties hautausmaa paikkana ei houkuttelisi luokseen yhtä paljon epätoivottua toimintaa.

Netin sijaan pitäisi olla huolistaan ajasta, joka jyrää pyhyyden alleen, sillä hautausmaat jäävät rakentamisen alle hautarauhan unohduttua. Siksi hautoja kuvataan, jotta kadonneet muistokivet pysyvät tallessa. Nykyaikana on tietysti vaikea kuvitella sitä, että meidänkin käytössämme olevat hautausmaat muuttuvat joskus yleisiksi puistoiksi samalla, kun haudat rapistuvat kasaan ja vaipuvat aikanaan unholaan. Muistoiksi jää sammaloituneita kiviä, joista ehkä erottaa merkkihenkilöiden nimet. Tavallisista ihmisistä ei jää jäljelle sitäkään vähää.

Olivatpa hautakivet internetissä tai eivät, uskon toiveajatuksista huolimatta pelon pysyvän. Emme todennäköisesti koskaan opi kohtaamaan kuolemaa ilman kauhua.

Pelkäätkö hautausmaalla? Kuuluvatko haudat ja kuolleet someen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Laiskottelu on ihanaa

Kun tämä teksti tulee julki, teen kaikkea muuta kuin laiskottelen. Viiletän junassa pitkin Suomea, seurustelen ja olen mieliksi. Annan kaikkeni arjessa. Se, mitä rauhallisena lauantaipäivänä pitäisi tehdä, on nimenomaan sitä kaikkea muuta: antaa olla ja olla vain.
DSC_0197Minulla oli joskus tapana juosta paikasta toiseen ja suorittaa elämää, kunnes huomasin, että ihmiskeho ei toimi niin. Kulunut viikko on ollut siitä hyvä muistutus, sillä lepoa ei ole ollut oikein nimeksikään. On tapahtunut paljon ihania asioita ja olen saanut jopa uusia kokemuksia, mutta antaisin silti mitä tahansa, että saisin hengähtää. Senkin aika onneksi tulee ensi viikolla.

Laiskuus on hyve, suuri palvelus itselle. Sanan kaiku on aika negatiivinen, mutta minä ajattelen, että laiskottelu tarkoittaa sellaista täydellistä rentoutumista ja mitään tekemättömyyttä. Sitä, että antaa itselleen luvan tehdä ihan mitä tahansa. Tai lähinnä antaa luvan olla tekemättä yhtään mitään. Ja se on parasta.

Kun laiskottelen…

  • köllöttelen ensinnäkin sängyssä, josta rakennan laiskottelukeskuksen. Ruokailu ei tosin kuulu sänkyyn. Elektroniikka, lehdet ja muistiinpanovälineet kylläkin.
  • luen tosielämän rikosmysteereitä. Tavallaan aika epäeettistä, mutta niin kiehtovaa aikalaishistoriaa, jonka todenmukaisuutta voi samalla arvailla.
  • kahlaan kaikki uutiset läpi. Muistan ne lopulta ulkoa.
  • katselen YouTube-videoita. Kaikki menee lifestyle-hömpästä monimutkaisiin reseptineroiluihin. Joo, olen katsonut myös kilpasyöntivideoita. Ei järkeä.
  • makaan sängyssä ja uppoudun siihen, kuinka hyvältä tekemättömyys tuntuu. Peitto tuntuu ihanalta, tyynyt tuntuu ihanalta ja kun ikkuna on auki, ilma on sopivan viileää.
  • järjestelen mielessäni tulevan viikon asioita. On rento olo, kun tietää, että hommat ovat hoidossa. Saatan stressata pientäkin asiaa. Viimeksi ahdistuin siitä, mistä bussi lähtee Seinäjoelta Kokkolaan ja siitä, kun en ollut jaksanut tulostaa verokorttia, jolla ei ole mikään kiire.

Rentoa lauantaita! Älä tee mitään, mitä ei ole ihan pakko.

Miten sinä laiskottelet? Onko rentoutuminen sinulle vaikeaa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa