Lidlin vegaanipizza häivyttää pakastelättyjen heikkoudet

Sehän näyttää ihan oikealta pizzalta! Ja maksaa vain kolmasosan muiden vegaanipakastepizzojen hinnoista. Mitä Lidl onnistui tekemään oikein?
DSC_0134DSC_0129DSC_0135

Onnistunut pakastepizza on sopivasti yksinkertainen.

Tässähän ollaan ihan makumatkalla saapasmaahan! Deliziosan Bruschetta-pizza sisältää tomaattia, paprikaa ja sipulia, kuten nimestä voi päätellä. Sen kummempi pizzamaun ei tarvitse olla, kun kyse on pakastetuotteesta. Jos pakastehommissa alkaa kikkailla, lopputulos voi olla vetinen ja uunikäsittelyyn sopimaton, eikä kiekkoihin siksi kannata tunkea kuin perusvarmoja aineksia – ja sitä sipuli ja tomaatti todella ovat.

Deliziosassa ei ole juustoa, mikä selviää tuoteselosteesta, mutta kuva riitelee listauksen kanssa pahasti. Ilmeisesti valkoiset kikkareet ovat lähinnä rasvaa, sillä varsinaiseen vegaanijuustoon viittaavia ainesosia selosteessa ei ole. Vierastan vegaanijuustoja, sillä ne ovat pakastepizzoissa yleensä arveluttavaa liejua, joten Deliziosan rehti ote ilman vuustoa miellyttää minua.

Pakastepizza ei koskaan ole gourmetelämys eikä sen siksi pidä maksaa maltaita.

Deliziosan valttikortti on hinta. Vegaaninen pakastepizza maksaa 1,89 euroa. Sehän tuntuu ihan ilmaiselta, kun vertaa esimerkiksi Valsoiaan, jonka suhteellisen ala-arvoinen lätty maksaa vähintään viisi euroa. Toisena esimerkkinä mainittakoon Bio Inside, jonka vegaaninen pestopizza vetää pohjat: melkein 7 euroa. Herää lähinnä kysymys, miksi kukaan haluaisi laittaa rahaa pakastepizzaan liki 10 euroa, kun samalla hinnalla ja lähes yhtä nopeasti voi käydä ulkonakin syömässä. Sitä paitsi nykyajan kiire ei ole kovin armollinen pakastepizzalle. Eihän meillä ole ylettömästi aikaa edes uunia lämmittää ja jäistä lättyä paistella törkyhinnan päälle!

On tietysti selvää, ettei pakastepizzaa ole suunniteltu jokapäiväiseksi elonlähteeksi ja siksi ravintoarvot ovat senmukaiset. Pizza sisältää reilut 500 kaloria, joista aimo annos tulee sokereista. Niitä lätyssä on 17,5 grammaa. Vähän hirvittää, mutta menköön sunnuntaiaamuisin harvoin nautittuna.

Deliziosalta on myynnissä myös toinen maku, jonka päätähtiä sienet ovat. Olen tietysti melko puolueellinen arvioija sienivihaajana, mutta uskallan sanoa, että melko rohkea valinta pizzatäytteeksi. Sienet lienevät kuitenkin harvojen herkkua, vaikka niille oma mutustelijakunta onkin olemassa.

Deliziosan pizza sopii juuri siihen, mihin se on tarkoitettu.

Pitkälti hinnan ansiosta Lidlin vegaanipizzat tavoittavat sen, mitä kuluttaja pakastepizzalta haluaa. Hinnan täytyy olla matala, jotta pizza päihittää tuoreversiot. Yksinkertainen peruspizza selviytyy ruokahätätilanteista kunnialla. Makuelämys ei päätä huimaa, mutta eivätpä pakastetuotteet ole koskaan pökerryttävän hyviä.

Helpot maut ja aidosti vegaaniolemukseen luottava, juustoton pizza on parasta, mitä vegaanipakastepizzoille on tapahtunut pitkään aikaan. On tietysti ikävä kilpailla pelkällä hinnalla, mutta Lidlin esityksen jälkeen ei ole minkäänlaista syytä tuupata kolminkertaista summaa vastaavaan, etäisesti Italiasta muistuttavaan herkkuun.

Tässä arviossa ei ole huomioitu sitä, että pakastetuote- ja eineskulttuuri eivät sovi veganismiin. Kiire ja helppous eivät aina lue lakeja.

Syötkö pakastepizzoja? Missä tilanteissa? Oletko jo maistanut Lidlin vegaanisia pakastelättyjä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Tehtäväkirja elämänoppaana: luotsi vai petturi?

Voiko mikään sopia paremmin yhteen kuin keväästä kielivät tulppaanit ja self helpin nimeen vannova tehtäväkirja? Takana on pimein talvi ja kolme kuukautta Hyvän mielen vuosi -kirjan täyttämistä.
DSC_0038.JPGOlen raapustanut Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen vuosi -tehtäväopusta (PS-kustannus 2017) pyhäkoulupojan hartaudella. Ainoastaan kahdeksan päivän sairastelun aikana menin sekaisin viikoista, ja nyt olen ilmeisesti yhden tai kaksi viikkoa edellä. Olen aina ollut se, joka suorittaa kuuliaisesti kaikki annetut tehtävät, mutta tällaiset yksityiselämän hömppähommat unohtuvat, kun niistä hukkuu tarkoitus. En tosin edelleenkään tiedä, miten tuo purppurainen tehtävätyrkytin livahti kirjahyllyyni ja miten päädyin sitoutumaan siihen.

Kirjan täyttäminen on ihana sunnuntairutiini. Se muodostaa kolmiyhteyden pankkitilin tarkastamisen ja viikkokalenterini täyttämisen kanssa aina viikon viimeisenä päivänä. Olen päässyt kolmen kuukauden aikana tarkastelemaan jo liutaa trendikkäiltä kuulostavia teemoja: vahvuuksiani, heikkouksiani, motivaatiotani, voimaani ja luovuuttani.

Tehtäväkirjalle on oltava ehdottoman rehellinen. Minulla ei ole traumoja tai mitään tilintekoja tehtävänä itseni kanssa kirjan sivuilla, mutta haluan nähdä, miten tehtäväkirjan opastama itseni ja ominaisuuksieni selvittäminen ja järjesteleminen toimivat ja vaikuttavat elämääni. Tähän mennessä tuloksista huomaa, että ajattelen paljon työtä, työn merkitystä. Uskon myös luovuuteeni ja kuvittelen olevani hauska. En koe muuttuneeni, mikä johtuu siitä, että uskon olevani aika hyvin kartalla itsestäni ja ominaisuuksistani. Ehkä joulukuussa tehtäväkirjani kuluttua loppuun olen entistä paremmin kiinni kaikessa tai sitten täysin samassa lähtöpisteessä.

En kuitenkaan usko, että tehtäväkirjaa täyttävät elämäänsä täysin tyytyväiset ihmiset, vaikka self help onkin nyt muodikasta, suorastaan pakollista. Merkityksellisintä itselleni on ollut elämänosa-aluetyytyväisyyden ylöskirjaaminen. Vaikka on tietenkin asioita, joita mieluusti muuttaisin elämässäni, tiedän jo valmiiksi olevani kaikkeen perustyytyväinen. Minulle ei siis tarvitse näyttää, kuinka hyvin asiat ovat. Sen sijaan haluan nähdä selkeästi ne asiat, jotka voisivat sittenkin olla vähän paremmin. Nykyajan hyvinvoinnin ja onnellisuuden maksimoinnin ihannointi suorastaan huutaa sitä! Olen ryhtynyt jo hommiin, mutta en voi sanoa sen olevan tehtäväkirjani ansiota. Joka sunnuntai tehtäviä tehdessäni jaksan kuitenkin uskoa paremmin siihen, että saan vielä haluamani muutokset pakettiin.

Kirjoitin haaveeni Tukiaisen käskystä post it -lapulle ja kiinnitin sen kirjan viimeiselle sivulle. Parin viikon päästä alkoi näyttää yhtäkkiä siltä, että se toteutuu. Kun niin ei käynytkään, suututti. Hampaita purren aion kurkistaa uudelleen kirjan viimeiselle aukeamalle sitten, kun puihin puhkeavat lehdet. Entä jos post it -lappuun taltioitu kuiskaus on silloinkin vielä valetta? Mitäs siihen sanot, elämänoppaani?

Ei kirjan mukana mitään unelmien toteutumisen takuutodistusta tullut mutta toivoa aika paljon. Se lienee koko opuksen juju ja suurin kompastuskivi.

Uskotko, että tehtäväkirjat ja self help -oppaat voivat saada aikaan muutoksia ihmisessä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kaiken se kestää – töppäykset ja teemakahvitkin

Laupeutta ja tulenlieskoja. Ystävyys mukautuu joka tilanteeseen, ei kumartele tai uskottele turhia. On läsnä. Muutenkin kuin helmikuun puolivälissä jaettavina suklaakonvehteina.
DSC_0067.JPGYstäviä voi löytää mistä vain. Se todella tapahtuu samalla tavalla kuin rakkaudesta kerrotaan: täysin yllättäen, kun sitä vähiten odottaa. Kun ajattelee, että kevätretkellä ei ainakaan tutustu kehenkään, uudessa työpaikassa ei ainakaan viihdy kauaa ja käyntiin pyörähtäneessä projektissa tekee vain oman osansa hiljaa, tiivistyykin lopputulos vuodesta toiseen juhlittuihin pikkujouluihin, sohvalla mutusteltuihin sipseihin, kiinalaisbuffetissa nautittuihin lounaisiin ja hipsteriravintolan gourmet-hodareihin, jotka täytyy jakaa, kun on ihan pakko saada täydellinen makuelämys.

Ystäviä on kaikenlaisia, -kokoisia, -näköisiä ja -ikäisiä. ’Erilaisuus on rikkautta’ on niin puhki kulunut sanonta, että sen läpi näkee samalla tavalla kuin hyttysverkosta kesäyönä. Jos minun pitäisi nimetä, mitä olen oppinut ihmisistä elämäni ja työurani aikana, olisi se jotakin kuluneen sanonnan mukaista vähän myyvemmin muotoiltuna. On ollut valtavan hienoa huomata, kuinka eri elämänvaiheista ja monenlaisista työporukoista on jäänyt matkaan ihmisiä, jotka todennäköisesti kulkevat mukana aina. Ystävyys ei tietyn pisteen jälkeen katso edes ikää. Se on kaunista. Tästä lähtee se vielä vuosikymmenien päästä käynnissä oleva – silloin varmasti täysin elektroninen – joulukorttiralli.

Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Ystävyys harvoin syntyy täysin erilaisten arvopohjien väliin, mutta joskus käy niin, että polut erkanevat vuosien kuluessa. Silloin on ihan omasta halusta kiinni, mihin suuntaan suhdetta kuljettaa. Tahdosta siinäkin on kyse. Aina ei tarvitse tahtoa. Ystävän kanssa ei myöskään tarvitse jakaa samaa poliittista näkemystä. Myönnän, että välillä savuttaa korvissa, mutta kannattaa ajatella keskustelut avartavina. Ei ystävyyden muutenkaan tarvitse tai varsinkaan kannata pyöriä politiikan ympärillä. Ei vaikka Sauludo-kahvi vähän kismittäisikin. Vaalien jälkeen kaikki teemakrääsä on sitä paitsi unohdettu.

Pitää uskaltaa päästää irti. Ystävyys on kuin parisuhde. Ei sitä tarvitse kestää, jos ei jaksa, kunhan ei ihan heti luovuta. Ystävyyttäkin pitää hoitaa. Suosittelen lämpimästi ystävyyssuhteen hoitolomia. Jos se ei ole elämäntilanteen vuoksi mahdollista, ystävä kyllä ymmärtää. Jos ei ymmärrä, hänen on aika mennä. Ja tulla ehkä joskus takaisin – tai sitten ei.

Amor Vincit Omnia. Ystävä hyväksyy toisen heikkoudet ja huonot hetket. Olen itse taipuvainen siihen, että yritän olla vahva viimeiseen asti. Lähimpien ystävieni edessä näen itseni kuitenkin kotilona, joka tulee hyvillä mielin ulos kuorestaan. Eikä edes liiskaannu! Ystävyys ei arvota isoja tai pieniä huolia. Ystävyys osaa suhteuttaa ne elämäntilanteisiin. Lapsen takia valvotut yöt, stressistä kärsineet unet, ikävästi käyttäytyvä mies, omat töppäykset, rasvaiset hiukset ja aivan pilalle menneet sukujuhlat löytävät kyllä keskusteluissa paikkansa. Armollisesti.

Joskus on sitä paitsi vain ihan pakko ajaa ystävän pihaan ja nyyhkyttää siksi, että ei löytänytkään autolla Lempäälään, kun ajoi vahingossa kauppakeskus Elon pihaan luullessaan, että Raumalle ajellessa päätyy Helsinkiin. Ei siitä sen enempää.

Ystävä sanoo silloin: ”Ei se mitään. Nyt vain otat uuden yrityksen Viinikan liikenneympyrästä. Siitä sä ainakin osaat perille.”

Hyvää ystävänpäivää, rakkaat ystäväni! Minkälaista ystävää sinä arvostat? Voiko ystävän jättää?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Klassikko-ohjelmat kuolemantuomiolla

Nettipalveluiden kanssa sotaa käyvän television elvytyskoneisto ruiskii tippaletkuun klassikkoformaatteja viime vuosituhannelta. Miksi niin moni tekohengitysyritys hiipuu pikavauhtia? Miten ihmeessä yksi on kuitenkin onnistunut puskemaan tiensä 2010-luvulle?

onnenpyörä_tv5.pngKuvakaappaus Tv5.fi-sivulta.

Tavallisten ihmisten televisiovisailuissa on vähän samaa kuin yhdeksänkymmentäluvun Mäkkäri-synttäreissä: kaikki ovat olleet niissä. Ainakin kohta. Tv-kisailuista on tullut perusviihdettä ja -hupailua. Helpoimman väylän tähän tarjoavat klassikko-tv-formaatit, joita herätetään tasaisin väliajoin henkiin.

Napakymppi on veivannut talven ajan parinhakurulettia Nelosella, Kymppitonnin uudesta paluusta uutisoidaan ja Onnenpyöräkin alkaa taas pian hyrrätä sitten jälkeen Janne Porkan. Uuden Kymppitonnin juontajan pesti lipesi alkuperäisen Riitta Väisäsen käsistä Cristal Snow’lle. Voiko tästä selvitä? Napakympin parittajaksi vaihtui Janne Kataja, kun ’vanhoina hyvinä aikoina’ keulakuvana keikkui Kari Salmelainen. Yhtään paria ei ole tiettävästi syntynyt uudella kaudella.

Seitsemänkymmentäluvulta saakka formaatteja tuijottaneita ei taatusti riemastuta, kun ruutuun marssitetaan uudet kasvot ja käydään härskisti käsiksi nostalgisten lauantai-iltojen suuriin herkkupaloihin. Mahdollisesta klassikkokiukuttelusta huolimatta katsojalukujen pitäisi olla kohtalaisia, jos nykyajan nuoret ja prime time -ohjelmien tuijottajat löytäisivät uusitut ohjelmat. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä enää ei tarvitse kinata pelkän Levyraadin tai länkkärileffan kanssa, vaan kokonaan uusien media-alustojen. Sitä paitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, on kyseenalaista, mitä uutta vanhat formaatit voivat tuoda nykyaikaan. Vaikka klassikko-ohjelmat viime vuosituhannelta ovat sympaattisia ja ihania aikamatkoja menneeseen, ovat ne lähinnä temmelluskenttiä arjen hupiin, eivät sitä suurta viihdettä, jota televisiolta vielä haetaan.

On tosin yksi veijari, joka on onnistunut neuvottelemaan jopa Lasse Lehtisen ajan uskolliset visailuseuraajat puolelleen. Jaajo Linnonmaan luotsaama Haluatko miljonääriksi on pyörinyt jo usean kauden ajan menestynein katsojaluvuin ruudussa. En väitä, etteikö Linnonmaa olisi hyvä juontaja. Onhan hän, ehdottomasti. Salaisuus lienee kuitenkin itse visailussa, joka kestää hyvin aikaa ja sopii ihmisen perusluonteeseen. Tietäminen, menestyminen ja voittaminen kiehtovat. Haluatko miljonääriksi yhdistää toivon voittamisesta, jännittämisen kilpailijan puolesta ja uskon omaan osaamiseen. Ehkä salaisuus on itsekeskeisyydessä. Jokainenhan meistä pelaa itseään vastaan, istuipa sitten kisapallilla tai kotisohvalla. Ajatus ei kuole, vaikka maailma muuttuu.

Televisiovisailuiden ja tosi-tv-kilpailujen arkipäiväistyessä panokset kovenevat. Kun jo melkein jokainen on ollut jonkin sortin kuvauskinkereissä, ei hommaan lähdetä enää pikkusummasta. Kokemus ei ole enää tarpeeksi suuri korvaus eikä näköradiossa esiintyminen räjäytä pankkia kotikulmilla. Kenties myös siksi Haluatko miljonääriksi menestyy. Miljoonasta vääntyy toki kaarelle erityisesti verottajan suu, mutta on se silti sellainen summa, että kannattaa lähteä hikoilemaan ahdistavalle jakkaralle. On aika surullista tavallaan, että parin tonnin sanapelivoitot eivät tunnu enää yhtään miltään, sillä rahapelit kaikissa muodoissaan ovat valitettavasti nykyaikaa. Jackpotia ei tarvitse hakea telkkariruudusta.

Loppukuusta nähdään, kuinka pitkälle Porkan klassinen ja elegantti väripyörä pyörii Jethro Rostedtin käsissä. Sanapelit ovat mukavaa aivojumppaa, mutta nähtäväksi jää, vieläkö tönköt tehtävät vetävät satatuhatpäisen yleisön television ääreen, kun sohvan käsinojalla makaa kuitenkin se pieni mobiililaite, joka tarjoaa kaiken sen, mistä vain pystymme haaveilemaan. Myös ne sanapelit.

Haluatko miljonääriksi -ohjelman uusi kausi käynnistyi 10. helmikuuta Nelosella. Onnenpyörä aloittaa 28. helmikuuta TV5:llä.

Minkä vanhan formaatin herättäisit henkiin? Miksi klassikko-ohjelmat eivät enää nykyään löydä tietään katsojien sydämiin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä tietää vanhenevansa?

Vanheneminen ei ole vain keski-ikäisten tai jo valmiiksi iäkkäiden etuoikeus. Sanovatpa jäärät mitä vain, myös nuori vanhenee – eikä siis ainoastaan kasva.
DSC_0021Keholleni on tapahtunut jotakin todella kummallista viiden vierähtäneen vuoden aikana. Pahinta tai parasta, myös mieli on muuttunut eikä ainoastaan sivistynyt, viisastunut ja rauhoittunut. On tullut ripaus tätimäisyyttä. Sellainen tätisiemen, joka alkaa itää ja puhkeaa lopulta kukkaan seuraavalla vuosikymmenellä. Siementä onkin varsin hedelmällistä idättää, sillä nykyään arki vaatii vähintään muutamat päiväunet. Ongelmattomia ne eivät toki ole. Jos nukkuu pitkään, tuntuu, että aivoja turvottaa, mikä ei kai fyysisesti ole mahdollista, mikäli on muuten elossa. En koskaan uskonut, että kehon toimintoja täytyy alkaa kellottaa.

Kun päiväunilta sitten kömpii ihmisten ilmoille, voi läheisessä ostoskeskuksessa törmätä siihen ihmislajiin, josta riittää tulevaisuudessa valtavasti puhetta, ihmettelyä ja kauhistelua. Nuorisohan se siellä lorvii! Huomaan vanhentuneeni, kun ajattelen kauhuissani, kuinka ostoskeskuksissa lorvitaan myöhään illalla, ollaan kaikenlaisissa aineissa ja mekastetaan estoitta. Kun itse tunnollisena veronmaksajana raahaudun kotiin. Vähän jännittää, sylkeekö joku päälle tai vaatiiko peräti rahaa. Vielä ei ole tapahtunut mitään kovin radikaalia. Kerran yksi lapsukainen tuli mankumaan ’bussirahaa’ ja komensi jopa rikkomaan sitä. Ei onnistunut. Syy: törkeä käytös. Matkalla kukkahattutätimaailmaan ollaan!

On käsittämätöntä, että tällä planeetalla talsii ihmisiä, joiden syntymän muistan selvästi, ja huomaan, että nehän ovat nykyään ihan järkeviä olentoja. He koodaavat, päivittävät somea, puhuvat fiksuja ja ovat pöydässä kohteliaita. Ja mankuvat K18-pelejä! He voivat olla myös pienten lasten vanhempia. En halua koskaan sortua nuorien aliarviointiin, enkä halua, että he joutuvat vastaamaan yhtä pimeisiin tai pöhköihin uteluihin, joihin itse olen joutunut vastaamaan.

Ikuinen Anttila

Yksi asia ei varmasti koskaan muutu, vaikka nuorison kanssa keskustelisi paljonkin. Vanhat paikan nimet ja niihin jumiin jääminen. Jos miettii, millaisen muutoksen kaupungit, teollisuus ja ostoskulttuuri ovat kokeneet 1900-luvun aikana, on suuri mysteeri ratkoa, mistä paikoista nykyiset keski-ikäiset tai vanhukset puhuvat. Käytännössä jokaisen paikan kaksi nimeä pitää tuntea: entisen teollisuuspohatan tai vaateliikkeen mukaan nimetty ja se, joka lukee nykyisessä ständissä. Tietokilpailut rakastavat näitä arvotuksia. Minä – nyt alle 30-vuotias – asioin varmasti hamaan tappiin asti Anttilassa, vaikka oikeasti käyn R-Kioskilla, Alkossa tai K-Supermarket Kuninkaankulmassa. Gopal, Sakura Watami Sushi ja Hesburger sijaitsevat nekin Anttilan kulmalla.

Historia ei katoa mihinkään, vaikka paikoista puhuisi niiden oikeilla nimillä. Niinhän meille opetetaan. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Aika toimiva ohje käytännössä kirjaimellisesti! Viisautta on elää kaupungin ja muutoksen mukana. Tämä koskee myös tekniikan kehitystä. Jos on oppinut käyttämään kirjoituskonetta, alkeellista tietokonetta, matkapuhelinta, radioaparaattia ja faksia, oppii myös älylaitteet. Jos vain haluaa.

Sitä tikulla silmään

Sitten, kun lopulta tajuaa, ettei Anttilaa ole enää olemassa, alkaa vanhojen muisteleminen. Kyllä minun nuoruudessani ostettiin siisteimmät ulkomaiset musiikkilehdet Anttilasta. Top Ten -musiikkiosasto oli aivan omaa luokkaansa, ja sellaista ei varmasti nähdä enää koskaan. (Ei niin, koska kivijalkakaupat kuolevat, ja nettimarkkinat ovat rajattomat.) Pahinta on kuitenkin se, jos alkaa puhua niin kuin elämä olisi ohi uskoen, ettei henkinen ja fyysinen ruumis enää kykenisi samaan kuin ennen. Nyt herätys! Muistelua ei todellakaan kannata aloittaa kolmekymppisenä eikä edes viisikymppisenä. Muistot tekevät ihmisestä yksilön, mutta niiden ei pidä kumota nykyaikaa.

On älytöntä hokea iän olevan asennekysymys. Mielestäni on kohtuullista odottaa aikuiselta ihmiseltä ikänsä mukaista eleganttia käytöstä, joten moiset sloganit kannattaa jättää suosiolla huonosti painettuihin printtipaitoihin. Vanheneminen sen sijaan on kiinni asenteesta. Jokaisen valittavaksi jää, tekeekö sen tyylikkäästi ja rypyistä välittämättä. Taitavaa vanhentumista on se, että luopuu turhasta niskuroinnista ja kuuntelee myös niitä, joiden sanomisille ei aiemmin voinut kuvitellakaan antavansa painoarvoa. Tablettitietokone ei ole vihollinen, muistot eivät muuta nykyhetkeä ja himputti sentään, Hatanpään City Neste ei ole ollut pää-Kesoil vuosikymmeniin.

Ahdistaako vanhentuminen?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Maista keskenäs

Sanonta ”kaikkea täytyy maistaa” saa lapsen vihaamaan ruokaa, inhoamaan vielä enemmän inhokkiruokiaan ja takaa sen, ettei pieni kulinaristi varmasti maista mitään uutta. Suklaalla ja nakeilla ei voi elää, mutta toistaiseksi planeetalla ei taida tallustella yhtäkään tervettä aikuista, josta olisi tullut ruokakaistapää vain siksi, että sai jättää välistä kuvotusta aiheuttaneet ruokalajit.
DSC_0004.JPGItäpirkanmaalaisen pikkukunnan 70-luvun henkeä ihannoivan, neuvostotyylisen koulun ruokalan ja liikuntasalin erottivat myrkynvihreät nahkaliukuovet. Liikuntasalissa harjoiteltiin Tuiki tuiki tähtöstä joulujuhlaan. Väänsin niiden vieressä ruokalan puolella itkua, jonka yritin kaikin voimin peittää. Ankeana tunnettu opettaja piti vahtia juhlaruokailun ajan salissa. Kiersi ja kaarteli kuin haukka. ”Kaikki on syötävä”, hän kaakatti vaappuen. Istuin vielä 45 minuuttia muiden jälkeen ruokalassa lautasellani läskinen kinkunpala. Yksi kinkunsiivu, jota en vain saanut alas. Olin yrittänyt maistaa sitä niin kuin monina aiempina vuosina. Oksetti. Pakko oli syödä, jos ei mielinyt saada merkintää tai muita vaikeuksia. Kouluaikoinani sain kerran armahduksen, joka johtui yksinomaan siitä, että opettajan itse pitämä tunti alkoi, ja minutkin kai oli lain mukaan omalleni päästettävä.

Kaikkea ei todellakaan tarvitse maistaa. Se on sitä paitsi hirveä vale. Ainakin vielä 2000-luvun taitteessa kaikkea pitää maistaa -komento tarkoitti sitä, että itkua vääntäen oli syötävä se, mitä oli pakotettu ottamaan. Siinäpä kangasalalaista ruokakulttuurikasvatusta parhaimmillaan.

Lapsi tai nuori alkaa taatusti syödä muutakin tarpeeksi monipuolisesti, kunhan suhde ruokaan on terve. Muistan hämärästi, että äitini halusi kuumeisesti noudattaa kaikkien viranomaistahojen suosittelemaa ruokaympyrää, survoi pienessä keittiössä soseet, muusit ja sörsselit käsin minulle ja tarjosi viikkosuositusten mukaan apetta. Meni vuosia hyvin, kunnes yhtäkkiä kävi niin, ettei oikein mikään maistunut. Mitään syytä muutokselle ei ollut. Niin vain kävi; minusta tuli minä. Pahin uusista inhokeista oli se perkeleen kinkku. Kaikki muu meni irvistellen, muttei sahalahtelainen pikkupossu.

Jos ihan vähän

Ei hätää! Eivät ruokailuun liittyvät paineet lopu lapsuuteen. Siitäkin huolimatta, että uskon aikuisen ihmisen tietävän, mistä tykkää ja maistavan kaikkia mahdollisia ruokia, kun on siihen valmis, joutuu varttuneempikin nassuttaja pakkomaisteluoodien ristituleen. Jos on kasvissyöjä, voi varmasti maistaa lihaa edes ihan vähän. Ei maitoallergikko pieneen juustosiivuun kuole, ja keliaakikolle menee hyvin keiton kylkeen pala oikein ilmavaa vehnäleipää ainakin tämän kerran. Aina voi maistaa, sanoo vanha kansa, joka todennäköisesti on tämän väkisin maistamista ihannoivan asenteen takana.

Ilta-Sanomissa käytiin viime syksynä keskustelua ruokavalioista ja tarjoilijoiden näkemyksistä erikoisruokavalioihin liittyvistä toiveista. Keskusteluun liittyvässä jutussa annettiin ohjeeksi esimerkiksi, ettei kannata valehdella olevansa allerginen ruoka-aineelle, jolle ei todellisuudessa ole. On ihan totta, että kuolettavan allergian valehteleminen syö uskottavuutta niiltä, joilla tilanne on todellinen, mutta on silti pöyristyttävää, että lähtökohta ruokavaliotoiveisiin on valehtelukehys. Olivatpa syyt mitkä tahansa, uskon tässä asiassa siihen, että sitä on saatava, mitä tilaa. Varsinkin Suomen hinnoilla.

Se, että asiakkaan oletetaan jollakin tavalla vaativan liikaa, kertoo asenneilmapiiristä. Kun muuten ei oteta tosissaan, on pakko keksiä syy, miksi – maksavana asiakkaana – olisi oikeutettu saamaan annoksensa ilman tiettyä raaka-ainetta. Ravintolassa työskentely on palveluammatti, ja pöytään täytyy kantaa vaikka keitettyä riisiä, jos asiakas on sen itse tilannut jättäen osan annoksestaan pois. Erikoisruokavaliota noudattavalle asiakkaalle tarjoilijan puolelta pöyristyttävä lähtötilanne on se, jos menua pitelevälle salityöntekijälle tuottaa vaikeuksia erottaa gluteeniton, vegaaninen ja vegetaarinen ruokavalio toisistaan. Sitä paitsi talouteen tai työntekijöiden arkeen ei vaikuta se, onko annosmuuntelupyynnön takana on nirsous vai allergia.

Vaakakuppina kulttuuri

Mitä saavutetaan sillä, jos kaikista makumaailmoista pitäisi heti ensi puraisusta? Jaetaanko siitä mitali? Suojaako se taudeilta? Liekö kyseessä salaisuus pitkään elämään? Enpä usko, kun ottaa huomioon geenimuuntelun ja karsinogeenit. Niin kauan kuin ruokailuun liittyy ahdistava pakko, on turha puhua siitä, kuinka lapsia kasvatetaan terveeseen syömiseen.

Ruokien maistamispakon onkin oltava kulttuurisidonnainen asia. On jostakin syystä hyväksytympää inhota oliiveja kuin lihaa. Täällä, kun on karjalanpaistia syöty jo ammoisista ajoista lähtien, mutta säilykeosastolla lymyilevät oliivit ne vasta epäilyttäviä ovatkin. Kahvi kuuluu samaan sarjaan; aikuisen ihmisen oletetaan juovan kahvia. Se tosin lienee muuttumassa, kun kofeiini herättää kenties yhä enemmän mielipiteitä puolesta ja vastaan. Myönnän itsekin hämmästyväni siitä, ettei kanssaihminen syö lihaa tai juo kahvia. Kahvihan on maailman parasta, ja lihansyöntiä en kannata. Valintani eivät silti tee muiden tekemiä rajauksia kyseenalaisiksi.

Maista ihan keskenäsi. Sitä mieltä olen miettiessäni hikoilevaa, koko päivän koulun keittiössä seisonutta leikettä, jota en koskaan saanut kokonaan syötyä edes erityisopettajan valvonnan alla. Ihan terve minusta tuli silti. Ei tauteja tai sairauskierteitä. Tasapainoinen elämä, järkeä aika paljon. Sieniä en syö, ja periaatteesta en edes opettele. Olkoon se ainoa lajike, jota en oman ruokavalioni rajoissa kidastani alas tuuppaa. Minulle luvattiin, että aikuisena voi tehdä ihan mitä haluaa, ja sen voimalla jaksoin itkeä sen ankean alakoulun jouluruokailuissa vuodesta toiseen.

Vapaus on järkevän ruokakulttuurikasvatuksen ensimmäinen ja tärkein askel.

Mitä mieltä olet maistelupakosta? Onko ruokailukulttuuri muuttunut kouluissa vuosien saatossa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Mistä on seesteiset arkipäivät tehty?

DSC_0052DSC_0054DSC_0058Ihan liian aikaisista aamuista, unohtuneista aamupaloista – ei koskaan sokerista, kanelista tai muista loruvalheista.

Violetin aamutaivaan alla kävellystä työmatkasta, oikaisusta läpi lämpimän ostoskeskuksen ja liian kalliista take away -kahvista.

Lounaalla syödystä tofusta ja seesaminsiemenistä.

Nauraen pelatusta roskalehtivisasta ja makeasta voitosta.

Kirjoitusinnosta ja itsetyytyväisyydestä, luovuuspuuskista.

Niin monesta hyvästä sarjasta, ettei kaikkia ehdi katsoa.

Maailman parhaasta hopeashampoosta ja sähköisyyttä poistavasta suihkeesta.

Huurteisista oksista ja kylmistä iltakävelyistä. 

Uunituoreesta ciabattaleivästä ja sitruunaöljystä.

Silmistä, jotka lupsahtelevat kiinni ennen unta hyvän kirjan äärellä, silityksistä ja salaisista yönaposteluista.

Oivalluksesta, ettei mikään ole täydellistä, mutta parhaimmillaan elämä on enemmän kuin siedettävää. Sellaista perusihanaa.

Siitä on hyvä arki tehty, jos tarpeeksi jaksaa hammasta purra.

Mistä on tavallisen ihana päiväsi tehty?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa