Elämän vaalijoita ja vähän kaikesta tuomittuja

EU-vaalien alla käyty yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut jälleen sen, kuinka suuri merkitys henkilökohtaisilla arvoilla ja teoilla on ehdokkaan valinnassa.
DSC_0714Aloin voida pahoin lukiessani USA:n Alabaman osavaltion kiristyneestä aborttilaista, joka ei anna oikeutta keskeyttää raskautta, vaikka se olisi alkanut raiskauksen tai insestin seurauksena. Paljon oleellisia näkökulmia on kirjoitettu jo julkisesti, mutta sanonpahan vain, että suurimmat ongelmat järkyttävässä laissa koskevat itsemääräämisoikeutta ja ajatusta rangaistuksesta.

On käsittämätöntä, miten ihmisen itsemäärämisoikeus omasta kehostaan voidaan viedä ja miten sitä edes yritetään perustella sillä, että naisen täytyy kantaa vastuu raskaudesta, alkaneesta elämästä. Aivan kuin kyse olisi seksin harrastamisesta annetusta rangaistuksesta, joka lankeaa vain naiselle – olipa kyse raiskauksesta, insestistä tai ihan vain yhteisymmärryksessä vietetyn hetken vahingosta. Suomessakin on nähty, mitä rajattu aborttioikeus saa aikaan: puoskareiden tekemiä tai itse survottuja raskaudenkeskeytyksiä. Sosiaalisin perustein tai iän perusteella raskauden on saanut keskeyttää vasta vuodesta 1970 alkaen. Sitä ennen vain lääketieteelliset tai terveydelliset seikat mahdollistivat abortin, ja YLEn julkaisemasta erinomaisesta Seksi-Suomen historia -dokumenttisarjan (2017) kolmannesta osasta voi opiskella kertauksen henkari- ja sukkapuikkoaborteista.

Miten aborttilaki liittyy eurovaaleihin? Sen lisäksi, että päätöksenteko on oleellinen osa kaikkia parlamenttejä, äänestämällä ehdokasta antaa äänen myös tietyille arvoille. En voisi koskaan äänestää henkilöä, joka kannattaa Alabaman kireää aborttilakia. Arvoista ja mielipiteistä on syytä olla perillä, sillä esimerkiksi viime eurovaaleissa ehdolla ollut Päivi Räsänenkin (kd) ehti jo riemuita Alabaman lakimuutoksesta. Enkä usko hänen olevan ainoa.

Koska reagoin niin voimakkaasti aborttikysymykseen, saivat vaalit pohtimaan myös sitä, mitkä muut seikat ovat kynnyskysymyksiä ehdokasta valitessa. Tietyt teemat, kuten yhdenvertaisuus ja ilmasto ovat minulle tärkeitä, mutta ne ovat valtavan laajoja kokonaisuuksia, joten esimerkiksi mielipide niiden yhdestä tietystä osa-alueesta ei välttämättä horjuta ehdokasvalintaani. Jos nykyiset arvot ovat kunnossa, miten pitäisi suhtautua ehdokkaan menneisyyteen?

Pohdintoihini sopien lehdet ovat aborttiuutisoinnin lisäksi nostaneet vaalien alla näyttävästi esiin ehdokkaiden rikoshistoriaan. HS:n selvityksen (19.5.2019) mukaan noin 12 prosenttia eurovaaliehdokkaista on saanut viimeisen 15 vuoden aikana rikossyytteen, ja noin kolme prosenttia on tuomittu rikoksesta. Äänestin itse jo nuhteetonta kansalaista, mutta silti rikossyytteet ja -tuomiot tuntuvat käsittämättömiltä niin EU- kuin eduskuntavaaleissa. Ymmärrän, että ihminen tekee virheitä elämässään ja ansaitsee yleensä mahdollisuuden parantaa tapansa, mutten silti käsitä, miten Suomen tai EU:n päättävään elimeen voi kivuta harteillaan kavalluksia, pahoinpitelyitä ja humalassa kaahailuja. Onko puhdas rikosrekisteri todella liian suuri vaatimus?

Alabaman ilosanoman saattaja Räsäsellä ei sentään ole tuomioita. Eikä hänellä myöskään ole oikeutta päättää kenenkään muun elämästä. Ansaitsisimmeko me kaikki kuitenkin toisen mahdollisuuden?

EU-vaalien virallinen äänestyspäivä on 26.5.2019.

Mitä arvoa tai mielipidettä et pysty sulattamaan ehdokkaalta? Entä mitä mieltä olet ehdokkaiden tuomioista?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi suomalaiset sekoavat kesällä?

Lämpömittari läväytti alkaneelle viikonlopulle yllätyksen, joka sai ihmiset kaivautumaan kaduille pesäkoloistaan. Jälki on sitä, mitä odottaa saattaa, kun Pohjolan sankarit heräävät talviunilta.
DSC_0033Heräsin paloautoletkan sireeneihin, joiden soitanta tuntui jatkuvan ikuisuuden. Naapurikaupungin huoltoaseman kylmäallas oli posahtanut ja toisaalla sattui syttymään tulipalo vain hetki edellisen roihahduksen jälkeen. Kesä oli alkanut. Sen tosin saattoi päätellä jo luvatta pihaamme parkkeeratuista autoista, lähikadulla parveilevista saksalaisista, vaatteiden alta vilkkuvasta paljaasta ihosta ja ympäri vuorokauden ikkunamme alta vaeltavista humalaisista ilottelijoista.

On tietysti täysin luonnollista innostua äkillisestä lämpötilan noususta, sillä onhan pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisimmassa kolkassa takana pitkä talvi ja loputtomalta tuntunut pimeys. Ihan täysin minulle ei kuitenkaan ole auennut se, miksi kesäilottelun täytyy muuttua hetkessä apinoinniksi ja kummalliseksi sekoiluksi. En missään nimessä taivastele suomalaisten kesänviettotapoja kukkahattu päässä, mutten myöskään ymmärrä, miten kaikki – koko kansan mielentila ja kaupungin ilmapiiri – voi muuttua yhdessä silmänräpäyksessä jurottamisesta riekkumiseksi. Emmekö todella voi elää kuin kesällä?

Ehkä arvaamatta alkaneessa kesäriemussa on kyse siitä, mistä elämässä ylipäätään. On juostava aikaa vastaan, vaikka sitten pakarat paljaana pää täynnä terassikaljaa, koska käsillä oleva hienous voi päättyä milloin tahansa. Harvoilla elämä tosin on yleensä juhlaa siksi, että siitä muistaisi nauttia mahdollisimman paljon, mutta kaiketi kaikilla meillä on tarve pitää itsemme kasassa ja hoitaa asiat hyvin ennen kuin jokin ajanjakso tai koko elämä päättyy. Ehkä siksi tulee ylilyöntejä kesäpäivin ja -öin.

Olisi silti surullista ajatella elämän alkavan vasta kesällä. Nimittäin paljon helpompaa olisi elää ihan joka päivä, vaikkei siltä ehkä tunnu aamuina, jolloin sade on piiskannut puiden oksia kaduille tai pakkanen jäädyttänyt viimeisetkin elonmerkit keskustasta. Täysillä eläminen voi olla vaikeaa kesällä, sillä koko kaupunkihan lopulta hiljenee, kunhan käynnistynyt terassihurvittelu ja muu rilluttelu on nähty. Miten voi elää täysillä, jos ketään ei näy missään? Kaikki eivät muutenkaan voi, sillä vaikka kesä on näennäisesti vapauden aikaa, on se sitä tosiasiassa harvoille. Moni on ollut vapaa viimeksi pikkuisena koululaisena.

Kun tänään näin keskustan suurmarketin tyhjän juomahyllyn ja viimeisistä sitruunakivennäisvesistä taistelevat ihmiset, jäin miettimään aikaa, jolloin säätä ei voinut ennustaa eikä vuodenajan vaihtumista pitää silmällä kalenterista. Kun näki auringon, oli pakko tarttua hetkeen. Mutta mitä silloin oikeastaan tapahtui? Säntäsivätkö ihmiset pelloille viikatteet kainalossa niittämään heinää vai nauttivatko he päivästä iloiten vapaudesta? Huomisestahan tiesi silloin vielä vähemmän kuin nyt. Siksi oikeastaan toivon, että esi-isämme muistivat elää, kun siihen oli mahdollisuus. Ehkä siis meidänkin pitäisi.

Taidan vain olla tylsä, nihkeästä selästä tuskastuva syysihminen, joka aika usein unohtaa elää täysillä.

Onko kesä vapauden aikaa? Miksi hyvän tähden ihmiset sekoavat silloin?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

En halua tavata torilla ketään

Suurissa urheilutapahtumissa ei ole mitään järkeä, mistä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut ovat malliesimerkki. Mitä kansa saa, kun kiekko lipuu maaliin?
DSC_0026 (4)Varhaisin jääkiekkomuistoni on hämärä muistikuva vuoden 1995 finaalista, jossa Suomi kukisti Ruotsin. En ymmärtänyt silloin kovin paljon lajista enkä ymmärrä vieläkään, vaikka olen itse asiassa työni puolesta saanut seurata aitiopaikalta sitä, kuinka kiekkohuuma valtaa Suomen.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut villitsevät kansan, sillä rehellisyyden nimissä meillä ei ole kovin paljon muuta, mistä iloita. Ainakaan suurella varmuudella. MM-kilpailut kestävät sopivan vähän aikaa, eivät vaadi suurta sitoutumista ja pelitkään eivät kestä ikuisuutta. Katsojaluvuista päätellen otteluiden täytyy olla jollakin tavalla merkityksellisiä, jos sadattuhannet jaksavat käyttää niihin aikaansa.

Jos urheilun merkityksen aikoo perustella kansallistunteen nostattamisella ja Suomen maailmankartalle saamisella, on aiheellista myös pohtia, mitä hyötyä siitä on. Miksi se on oleellista? Voivatko urheilumenestyksen vaikutukset olla niin kauaskantoisia, että niiden voidaan ajatella vaikuttavan Suomen imagoon, viehättävyyteen, matkailuun ja siten myös talouteen?

Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan urheilu on merkityksellistä siksi, että se lisää yleisön tai kansan yhteenkuuluvuuden tunnetta? Kyse ei ole vain jääkiekosta, vaan kaikesta urheilusta ja viihteestä. On kiva pesiä pubissa juomassa olutta ja katsomassa peliä. Saahan elämästä nauttia.

Pubi-illasta tulee kuitenkin helposti tylsä ilman voittohuumaa. Ihmisellä on tarve luokitella asioita, ja siksi on myös oleellista tietää, kuka on paras – sen vuoksi urheilu on olemassa. Siitä huolimatta en ymmärrä, mitä merkitystä voittamisella on yleisölle. Eikö kilpailuista pitäisi saada sama viehätys irti, vaikka mitali jäisi saamatta?

Se, että urheilukarnevaaleissa ei mielestäni ole mitään järkeä, koskee toki myös muita suuria viihdetapahtumia, kuten Euroviisuja. Lopulta olen ikuisuuskysymyksen edessä: Onko missään mitään järkeä? Jos on, niin missä?

Ehkä olen tylsä ja pidättyväinen urheilun halveksuja, mutta en vain yksinkertaisesti pysty tavoittamaan sitä, mitä maailmanmestaruuskilpailut antavat ihmisille. Paitsi leipää ja sirkushuveja, mutta niistä on puhuttu jo antiikin Rooman ajoista asti, joten en viitsi jaaritella niistä enempää, vaikka totuus ei taida olla kovin kaukana. Toukokuuhan on mitä otollisinta aikaa hävittää hallitusneuvottelu- ja vaaliuutiset sankari-Kaapon uskomattomista veiveistä kertoviin urheilujuttuihin.

Yhtäkkiä onkin moni päätös nuijittu huomaamatta läpi. Ja torikin jää lopulta tyhjäksi.

Mitä merkitystä urheilutapahtumilla mielestäsi on? Miksi seuraat urheilua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Näinkin olen sanonut

Olen päättänyt, etten kadu mitään, mitä olen julkaissut netissä, sillä kovin järjettömiä juttuja en tänne ole ehtinyt mielestäni suoltaa. Joitakin jyrkkiä mielipiteitä haluan oikaista. Ja ehkä vähän tunnelmoida hyviä oivalluksiani.
DSC_0011
”Olen kysynyt muilta kasvissyöjiltä, tekeekö heidän koskaan mieli lihaa. Vastaus on aina kielteinen. Ja paskat. Ihan varmasti tekee. Me olemme ihmisiä. Sortuminen on sallittua, koska harvoin ehdoton suhtautuminen asioihin on kannattavaa. Jokaisen kasvissyöjän pitäisi syödä kerran vuodessa Big Mac. Muistaisi sitten taas, mitä varten kaupassa täytyy maksaa saman verran parsakaalista kuin broilerin jätesuikaleista.”

6.10.2015

Okei, tästä en ole kovin ylpeä. Matka vegaaniksi ei ollut helppo ja kamppailin lihan himon kanssa pitkään ja se näkyi myös täyskieltäytymisenä kaikista vähänkään lihaa muistuttavista tuotteista, joita parjasin blogissani. Vuodet tekivät tehtävänsä – lihan himot katosivat ja mielipiteet eineksiä kohtaan loivenivat. Elämä on nykyään ihanan helppoa.

”Hyvät uutiset ovat yksinkertaisesti hyviä. Rakkaustarinat ovat mukavaa vastapainoa sairauksille, kuolemille, pommi-iskuille ja miljoonaveloille. Mutta. Maailma ei muutu savukoskelais-lahtelaisilla rakkaustarinoilla.”
5.11.2015

Rähjäsin #MäOlenTässä-rakkaustarinakampanjasta, sillä pidin sitä järjettömänä. Näin jälkikäteen luulen, että kärkkään suhtautumiseni syy oli se, että ensinnäkin minulle tällaiset asiat ovat yksityisiä ja toiseksi halusin väkisin olla jyrkkä ja esittää toisenlaisen mielipiteen. En silti lähtisi moiseen vieläkään mukaan.

”Neristan edustaa Kokkolan parhaita puolia, mutta koitapa selvitä kaupungin harmaudessa loskaisessa alkutalven myrskyssä. Ei ihme, että ihmiset pakkautuvat tuulen tuiverruksessa tappelemaan grillikioskeille. Ja niitä muuten riittää! Kojuista päätellen perisuomalainen grillikultturi on edelleen voimissaan.”
5.9.2016

Olen todennäköisesti jollakin alustalla jo kertonut viha-rakkaussuhteestani Kokkolaan. Kokkola tuntui 1990-luvulla takapajulalta, jonne oli väkisin mentävä lomalle pariksi viikoksi mummia ja vaaria katsomaan. Kaupungissa ei oikeasti ollut kuin Anttila ja Halpa-Halli, kun olin lapsi. Nykyään näen kaupungissa paljon enemmän potentiaalia. Kokkola on nimittäin ihanan viehättävä rannikkopikkukaupunki, joka voisi ottaa tehtäväkseen kohentaa imagoaan. Osallistuisin siihen mielelläni! Nyt, kun mummia ja vaaria ei enää ole, jää kaupunki muistoihini paikkana, joka joskus oli heidän kotinsa ja jota muistelen kaiholla, vaikka grillikioskeilla puhkeaa tappeluita edelleen joka ilta.

”Samanikäiseltä sukulaispojaltani ei kysytty samaisella surullisella visiitillä, koska hän alkaa siittää lapsia kuin sonni. Eikä sitä kysytty minua 10 vuotta vanhemmalta lapsettomalta perhetutultakaan. Koska miesten kyntämisvietti ei kuulemma liity lapsiin toisin kuin naisten halut.”
29.9.2016

En ole vieläkään päässyt yli seitsemän vuoden takaisesta porsimiskommentista. Koko tarinan voi lukea edelleen blogistani ja myös jatkojutun.

”Surullisinta omassa tarinassani ei ole vuosien parjaaminen ulkonäöstä, vaan se, miten kaikki loppui. Kun olin laihduttanut kaksikymppisiini mennessä liki 25 kiloa, ketään ei enää kiinnostanutkaan ulkonäköni tai lautaseni antimet. Ex-läski sai syödä makaronilaatikkoaan rauhassa, käydä missä yökerhossa tahansa ja kertoa mielipiteitään, mikä kielii aivan kohtuuttoman julmasta arkiympäristöstä.”
22.10.2016

Ylipainosta kertovasta blogitekstistäni olen edelleen aika ylpeä. Sitaatin perusteella onnistuin kiteyttämään siihen aika hyvin sen, mitä halusinkin sanoa. Sen, miten ylipainoinen ihminen on julkista omaisuutta ja kuinka oma laihdutusurakkani osoitti sen jälleen kerran todeksi. Huvittavaa, huolestuttavaa ja ehkä vähän inhottavaa on se, että blogiini tullaan edelleen joka päivä hakusanalla ”ex läski”.

”Siksi viinistä kannattaakin kirjoittaa raapustamalla sen juojista: ihmisistä. Ne kiinnostavat aina, ja ehkä kertovat muustakin kuin nimekkäistä aromeista.

Esimerkiksi niistä kaikista parhaimmista viini-illoista, joita varten kyseinen juoma on tehty. Jossain siellä amfiteatterin laidalla oliivipuun lehdistä punottu seppele päässä tanssien. Ripauksen huppelissa.”
15.7.2017

Kaikesta pitäisi kirjoittaa kertoen ihmisistä, sillä ne ovat aina kiinnostavia. Se, mitä ei saisi sanoa ääneen, on, että pikkuruinen huppeli on aika hyvä olotila, joskin liian usein ja kohtuuttomasti nautittuna vaarallinen.

”Täydellinen vegelehti ei tuputa ideologiaansa, ei palvo kasvisruokahalveksujia tai turvaudu aina kuluneisiin sloganeihin. Mielestäni asiat pitäisi kuitenkin oikeasti sanoa ihan suoraan ketään kumartamatta. Esimerkiksi näin: Maapallo ei nykyistä ruokakulutusta kauaa kestä.”
29.8.2017

Päätän sitaattikimaran vegelehtijuttuni lainaukseen, sillä sain kyseiseen juttuun blogini ensimmäisen haistattelukommentin. Siinä oli kaksi sanaa: haista ja vittu. Niin ja muutama huutomerkki. Minua nauratti. En julkaissut kommenttia, vaikka oikeasti olisin halunnut keskustella kommentoijan kanssa. Tekstini loppukaneetti on vuonna 2019 enemmän totta kuin koskaan aiemmin. Maapallomme ei kestä nykyistä kulutusta.

Kadutko mitään netissä julkaisemaasi sisältöä? Mistä olet erityisen ylpeä?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Valitin, mutta unohdin soittaa lehteen

Olen reklamoinut tuotteesta vain kaksi kertaa koko elämäni aikana. Viimeisin niistä tapahtui tällä viikolla. Pullonkorkki oli kiinnitetty valmistusvaiheessa huonosti, ja siksi pullo vuosi jääkaappiin ja jäljelle jäänyt sisältö oli väljähtynyt juomakelvottomaksi. Otin tapahtuneesta kuvia, mutta yksi asia unohtui: yhteydenotto iltapäivälehteen.
DSC_0694
Voin sanoa, että olen nähnyt elämäni aikana melkoisen liudan valituksia ja reklamaatioita. Ehkä siksi en itse jaksa pahemmin marista, paitsi tietysti tutuille ja ystäville. Kynnykseni kirjoittaa asiakaspalaute on korkea, mutta luen aina huvittuneena lehtien palstoille päätyneet täytejutut viallisista suklaalevyistä, hamppareiden hinnankorotuksista ja kinkkukiusauksista bongatuista pikkukivistä.

Yritän kovasti kuvitella tilanteen, jossa näkisin itseni tarttumassa luuriin ja soittamassa netistä löydettyyn toimittajalle kuuluvaan numeroon: ”No Anna tässä moi, ostin just kuohuviinipullon ja sit huomasin, ettei sen korkki ollut kunnolla kiinni. Valui pitkin jääkaappia ja maistui ihan kauhealta. Minkälaisia korvauksia voisin hakea? Teettekö jutun tästä?” Itse en tekisi, mutta niin vain monet kurjat tilanteet päätyvät uutisiksi. Vika ei ole toimittajassa, vaan valituskulttuurissa. Ja tietysti myös tyhjissä uutispäivissä.

Hyvällä palautteella on selkeä sanoma ja se on kerrottu mielenkiintoisesti. Asiakaspalautteissa ei ole syytä arvostella ihmisten ilmaisukykyä, mutta kun miettii tuotevalituksista tehtyjä uutisia, voi uhrata hetken uutisarvolle. Miten ihmeessä oudolta maistunut suklaalevy päätyy uutissovelluksen etusivulle? Yhtä aiheellinen kysymys on se, kuka nauraa ja kenelle. Uutisen kirjoitustavasta voi päätellä jo paljon, ja monesti juttu onkin kirjoitettu neutraalisti asianomaisen kriisiä ’kunnioittaen’ tai dramaattisesti piruillen.

Mikä ihme saa kuluttajan rimpauttamaan lehden toimitukseen kohtaamastaan vääryydestä? Löydetty kivi tai huonosti kiinnitetty korkki jatkokäsitellään aina asiakaspalvelussa, ei lehdessä, vaikka voihan toimittajat nähdä kansan palvelijoina. Asiakaspalvelijoita he eivät ole – me emme ole. Yleensä oikeutta haetaan mediasta, kun muut keinot eivät ole tehonneet, mutta uskallan väittää, ettei perjantaina ostetusta kinkkukiusauksesta lauantaina julkaistun uutisen kohdalla ole yritetty oikein mitään.

Koska pahaa mieltä on vaikea mitata tieteellisesti, ei myöskään voi mitata sitä, milloin on oikea hetki ottaa yhteyttä mediaan tuotevääryydestä. Minusta esimerkiksi mahdollisesti väärin rakennettu ja markkinoitu pyörä sekä siihen liittyvät vaientamisyritykset ovat syy ottaa yhteyttä lehteen, mutta raskaana olevan vaimon mielestä kummalliselta maistuva suklaa tai itse löytämäni kivi einesruoasta ei ylitä uutsikynnystä. Ei edes huono korkki, joka pilasi piknik-iltani tällä viikolla.

Mikä sai minut lähettämään valituksen asiakaspalveluun tällä kertaa, vaikka yleensä nielen harmini? Täydellisen hetken pilalle meneminen. Se, ettei minun näkemykseni harmonisesta vapaaillasta ja kevään ensimmäisestä kesäisestä auringonlaskusta toteutunut. Se, että minulla oli tarve jakaa paha mieleni jonkun kanssa. Koin, että minulla on siihen oikeus. Kerrankin.

Sain tänään vastauksen palautteeseeni, ja nyt tilanne on se, että odotan jonkinlaista yllätyspakettia saapuvaksi kotiini. Se tuntuu aika kihelmöivän ihanalta, vaikka olen sitä mieltä, että aivan jokaisesta mielenpahoittamisesta ei tarvitse antaa rahallista korvausta.

Parasta on se, mitä palautteeni vastineena sain. Sen, mitä pilalle menneeltä illaltani hain: elämyksen. Jännitystä ja odotusta. Eikä edes tarvinnut soittaa lehteen saati nurista blogiin.

Oletko tehnyt tuotereklamaatioita? Miksi? Milloin on sinusta aiheellista antaa palautetta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Museopäivä hivelee minäkuvaa

Vietin tänään täydellisen vapaapäivän tehden vain niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Asioita, joihin haluan ihmisenä tulla liitetyksi. Olisi mahtavaa tulla muistetuksi tyyppinä, joka kiersi museoita ja istui kiireettä kaurajuomalla terästetyllä kahvilla. Vaan eihän se ole elämääni kovin usein.
werstasOlen paljon muuta kuin museoita ja Muumi-mukeista juotuja kahveja. Olen lähinnä työläinen, freelancer, löhöilijä, lenkkeilijä, kirjoittaja ja ympäri asuntoa tassutteleva unikeko, joka stressaa seuraavan päivän eväistä. Some-kanaviini päätyykin melkoinen määrä ihan tavallista arkeani, mutta kaikista mieluiten taltioin hetkiä kulttuuririennoissa. Haluaisin antaa itsestäni yksinomaan kultturellin kuvan, vaikka ketä kiinnostaisi pelkkä museoissa ravaava muumio.

Aloin pohtia museoissa ja näyttelyistä käymistä tarkemmin. Mitä kultuuriharrastaja haluaa viestiä niihin osallistumalla? Miksi minulle on tärkeää, että kulttuuri-innostukseni näkyy somessa? En yritä nostaa itseäni jalustalle korostamalla sofistikoituneiksi miellettyjä harrastuksiani, vaan jostakin syystä koen, että olen minä toteuttamalla kulttuuria. En olisi minä ilman kulttuuria. Koen sen olevan osa minua, vaikkei kyse jokapäiväisestä tai edes -viikkoisesta  hurvittelusta olekaan.

Siihen, mitä muut haluavat kulttuuripuuhastelullaan viestiä, en osaa sanoa, sillä vastauksia on yhtä monta kuin harrastajiakin. Toivoisin, että ihmiset harrastaisivat kulttuuria oppiakseen, pitääkseen hauskaa ja tunnelmoidakseen. Ei siksi, että museossa voisi mulkoilla muita ja tärkeillä jälkikäteen. Kulttuuri kuuluu kaikille, ja minä ymmärrän koko käsitteen hyvin laveana: kellaribändeistä kotikokkailuun ja ilmaisista museoista inspiroiviin näyttelyihin. Eivätkä nämä ilmaisut muuten olleet vastakkainasetteluita.

Tavoittelemani imagon huomioiden onkin huvittavaa, että Instagram-päivitykseni museosta keräsivät vain murto-osan tavallisesta katsojajoukostani. Kokkausvideoni ja pikamielipidepäivitykseni keräävät moninkertaisen määrän yleisöä, ja taannoisella metsäretkelläni oli virtuaalisilmäpareja mukana neljä kertaa enemmän kuin museovisiitilläni. En epäile, etteivätkö some-päivitysteni katselijat nauttisi kulttuurista, vaan ennemmin luulen, että ihminen nauttii kulttuurinsa mieluiten itse eikä halua änkeä väkisin museoon toisen silmin. Kulttuuri taitaakin toimia somessa enemmän vinkkitasolla kuin live-seurantana.

Siispä annankin kaksi erinomaista kulttuurivinkkiä tamperelaisille jaarittelematta niistä tarkemmin, vaikka tunnetusti minulla olisi paljon sanottavaa kummastakin kohteesta. (Ei taida lyhyestä virsi kaunis -toteutus onnistua.)

Työväenmuseo Werstas on ilmainen museo Finlaysonin alueella vanhan lankavärjäämön kupeessa. Museossa voi nauttia Meirän kaupunki -näyttelystä, Eespäin 1919 -kuvakokoelmasta, höyrykonemuseosta ja ennen kaikkea Vapauden museosta, joka on koskettava kuvaus Suomen tiestä vapauteen. Näyttely alkaa 1800-luvulta ja päättyy nykyaikaan, joka peräänkuuluttaa ihmisen vastuuta ympäristöstään. Aikajana kuljettaa yleisön myös läpi sotien, mutta mikään sotafantasiointi-installaatio näyttely ei ole. Kierroksella tosin pääsee audiovisuaalisesti upeasti toteutettuun pommisuojaan, josta äitini näkee painajaisia varmasti tulevana yönä.

Ulkoilmaihmiset marssitan kivenheiton päässä Werstaasta sijaitsevaan Museo Milavidaan Palatsin puistossa -kierrokselle, joka on ilmainen museoon sisäänpääsyn ostaneille. Osallistuin kierrokselle vuosi sitten ja opin valtavasti uutta Näsinpuistosta, joka on mielestäni Tampereen kaunein puisto. Kallion päälle rakennetussa puistossa on enemmän kuin tuhat ja yksi tarinaa; Kierrokselle osallistuja kuulee kallion juopoista, omituisista pikku-ukoista ja harvinaisesta ruhtinaanpoppelista Milavidan historiaa unohtamatta.

Nautinnollista kulttuurikesää!

Kiinnostavatko kulttuuripäivitykset sinua?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään?

Kun ostin ensimmäisen älypuhelimeni, pidin tärkeänä sitä, ettei luuri pesiydy ruokapöytään. Toisin kävi! Nykyään puhelin on ateriahetkiemme vakiovieras, joka saa ajoittain tunnelman kiristymään.
DSC_0687Kuvassa on rehellinen ruokahetkeni pääsiäispäivältä. Asetelma olisi aivan samanlainen, vaikka toisella penkillä istuisi kanssaruokailija. Kuvaa katsoessa tuleekin vähän hölmistynyt olo: Näinkö tyhmältä ja liikaa huomiota vievältä se näyttää? Ja näinkö paljon se todella varastaa aikaani ja keskittymiskykyäni?

Lapsuuden perheessäni ei ollut turhan tiukkapipoisia sääntöjä, kunhan muisti kohteliaat käytöstavat. Jotenkin alitajuntaani jäi jo lapsuudessa kuitenkin se, ettei ruokapöydässä lueta kirjaa – ainakaan perhelounaalla. Tosin lehtiä luimme aina ja paljon, ja niitä on edelleen tutulla tammipöydällä vino pino. Kun puhelimet kehittyivät ja niissä riitti edes vähän räplättävää, oli jotenkin itsestäänselvää, etteivät puhelimet leiriydy ruokapöytään, ja tästä tavasta minun kesti kauan oppia pois.

Uutta käytösmalliani ei varmaankaan voi sanoa saavutukseksi, mutta niin kävi, että nykyään en oikeastaan osaa edes syödä yksin ilman luuria. Ja aivan liian usein sorrun siihen myös kahdestaan. Haen freudilaisittain syytä lapsuudesta. Minä olen tottunut lehtiin ja elänyt kirjanuhteessa, joten nyt on minun aikani antaa mennä. Sitä paitsi heräsin älypuhelinaikaankin aivan liian myöhään, joten otan siitäkin vielä palasia takaisin.

En haluaisi myöntää, mutta niitä kirjoja lukuun ottamatta puhelimeni sisältää nykyään kaiken minulle tarpeellisen. Kaiken, mikä vaaditaan omaan hetkeeni. Luen blogeja, keskusteluita, uutisia, katson sarjoja ja tarkastan mielenkiintoisia faktoja. Se tosin on totta, että kuvaamista voisin vähentää, sillä ei lounas muutu sen merkityksellisemmäksi, jos siitä napsii kymmenen kuvaa.

On selvää, että käytöstavat pitää muistaa myös puhelin kädessä eivätkä älyluurit tai minkäänlaiset kapulat kuulu illallisille ja keskittymistä sekä seurustelua vaativiin tapaamisiin, mutta minusta puhelimen käyttöä ruokapöydässä on moitittu aivan liikaa aikuisista puhuttaessa. Ei puhelin ole pelkkä viihdekeskus, vaan ihan yleishyödyllinen uutislinko ja tiedonlähde. Tiedosta ei tule sen arvokkaampaa painokoneesta tulleilla arkeilla kuin elektronisella lasinäytöllä. Ongelma on siis kauhukuvien luomisessa alustasta, ei sisällöstä, jota ennen on saanut nautiskella paperisena ainakin osin hyvällä omalla tunnolla myös ruokapöydän ääressä-

Ehkä vielä joskus opimme käyttäytymään puhelimien kanssa niin, että turhat marinat katoavat silloin, kun niiden aika ei todellakaan ole – eli silloin, kun ei loukkaa muita.

Kuuluuko älypuhelin ruokapöytään? Onko ongelma alustassa vai sisällössä? Mihin puhelin ei todellakaan kuulu?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Miksi avopuolisoni ei näy somessa?

Aika monen blogikuvani takana on ihminen, joka ei ole koskaan näkynyt blogissani. Matkaaja, joka vei minut Aasiaan. Mies, joka on tarkka kotimme siisteydestä ja joka pitää yhtä paljon auringonlaskusta Näsinkalliolla kuin minä.
DSC_00500Suurin syy avopuolisolleni pysyä poissa somesta on tietysti yksityisyyden vaaliminen. Helppoa, eikö vain? Hän on valinnut olla jakamatta itsestään mitään somessa, mikä tuntuu ahkerana Instagramin käyttäjänä ja bloggaajana minusta kiehtovalta ja vähän vieraaltakin. Toki oma toimintani on niin pienimuotoista, ettei minua tunnista kadulla kukaan sen enempää kuin häntäkään, vaikka lätisen päivät pitkät niin blogiin kuin Instagramiin.

Puolisostani ei löydy minkäänlaisia tietoja netistä, ei enää edes vanhoja ammattikorkeakoulumerkintöjä, joten on minun tehtäväni kunnioittaa sitä, ettei hänestä päädy tietoja nettiin nytkään.

Tämänkin jutun julkaisua hän empi. Kun antaa pikkusormen, sehän voi viedä koko käden.

Kun toinen on anonyymi, täytyy miettiä tarkkaan, miten häntä kutsuu. En pidä minkäänlaisista kirjaimista puhutteluniminä, sillä suomen kielestä löytyy kyllä synonyymi talouden toiselle osapuolelle ihan joka virkkeeseen ilman, että siihen sotkee kirjaimia.

Hänen roolinsa on kuitenkin kasvanut vähän huomaamatta somessani. Omasta tahdostaan hän on kuulunut Instagram-videoilla tai näkynyt niin, ettei häntä voi tunnistaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Sanotaan, että kaikki netissä on ikuista, mutta Instagram-videot sentään poistuvat 24 tunnin kuluessa. Teoriassa varmasti kovin fani voi niitä taltioida itselleen jollakin liikkuvan kuvan kaappausohjelmalla, mutta riskit ovat silti olemattomat.

Tällä hetkellä hän opettelee valokuvaamaan. Toistaiseksi olemme onnistuneet jalustalla, automaattitarkennuksella ja kosketusnäytöllä, josta hän urheasti painaa naamaani tarkentaakseen oikein. Kuviin hän ei tule kanssani enkä edes haluaisi. Blogi on minun maailmani.

Olisi toisaalta mukavaa tuottaa sisältöä yhdessä ja näyttää tavallista pariskunta-arkea, mutta toistaiseksi hän vilahtaa videoilla vain varastamassa uunipelliltä paahtoa odottavia tomaatteja tai imuroimassa kotiamme toisessa huoneessa.

Monet jättävät puolisonsa somen ulkopuolelle mahdollisen eron varalta. Minä en ole katujatyyppiä. Jos elämäntilanne joskus muuttuu, hyväksyn sen ja kannan vastuuni some-julkaisuistani. Ei mitään hyvää voi edes katua.

Rajaatko perheenjäsenesi pois somesta?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Sirkka-mummille, joka ehti innostua kierrättämisestä ja nähdä Reeperbahnin tytöt

Sirkka Maksimoff ei ole lukenut ilmastoraporttia, mutta hän on seurannut huolestuneena maailmanmenoa. Nykyään ihmiset ovat onneksi monessa asiassa huolellisempia kuin ennen. Näillä sanoilla tämän jutun piti alkaa, mutta ennen kuin ehdin julkaista tekstini, Sirkka-mummi kuoli. Koruttomasti ja yllättäen vessan lattialle.
sirkkamummi4sirkkamummi2
sirkkamummi1
sirkkamummi5
sirkkamummi6
sirkkamummi3
Minun täytyy tunnustaa, että haastattelua tehdessäni Sirkka-mummi ei itse asiassa tiennyt olevansa haastattelussa. Ehkä arvasi, sillä hän oli terävässä kunnossa. Vaikka älypuhelin oli hänelle tuntematon vempele, olen melko varma, että hän arvasi nauhurin pyörivän, sillä kieli oli paljon siistimpää kuin yleensä. Ajatukset jaloja, kauniita ja tarkoin valittuja. Hauskoja ja rempseitä siivosti suodatettuina.

Minä haluaisin muistaa mummin Pikku Myyn tavalla nauravana ilkikurisena kujeilijana. Sellaisena, johon Armas-vaarikin todennäköisesti rakastui. Sellaiseen Sirkkaan, jolle vaari kirjoitti rakkauskirjeitä 1950-luvulla. Sellaiseen Sirkkaan, joka kutsui itseään sontatorakaksi ja nauroi päälle makeasti.

Se ilmastoraportti. IPCC:n (2018) raportti julkaistiin otolliseen aikaan. Sitä ennen Kokkolassa asuva eläkeläinen Sirkka Maksimoff (1930–2018), tuttavallisemmin Sirkka-mummi, oli nimittäin ehtinyt saada kotiinsa taloyhtiöltä värikkään lapun, jossa esiteltiin kierrätyssääntöjä. Hän otti ohjeet vakavasti: raivasi kattiloiden täyttämästä kaapista tilaa monenlaisille kierrätyspussukoille ja vahti haukansilmällä vierailijoidensa jätöksiä.

Sirkan mielestä kaikki laatuihmisetkään eivät lajitelleet tarpeeksi. Jos ihmettelee, millainen on laatuihminen, määritteli Sirkka sellaisen ihmiseksi, joka ehti enemmän kuin hän. Mutta ei Sirkka sentään täydellinen luullut olevansa.

– Kyllä minä varmasti olen opettanut lapseni huonoille tavoille, kun syövät voita ja muuta sellaista. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että on elänyt pula-ajan, niin sitten sitä haluaa jälkikasvulleen syöttää kaikkea hyvää. Ei ole ekologista, jos sitä ajattelit, Sirkka pohti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan.

No ei totisesti ole. Niin kuin ei kahvikermakaan, jota mummilla oli tapana kaataa kuppiinsa valtoimenaan. Oli maitotuotteiden ihannointiin toinenkin syy. Sirkka-mummi oli kotoisin kaustislaiselta luomutilalta.

– Sehän olisi nykyään trendikästä, mutta silloin minun aikaanhan kaikki oli luomua. Ei tiedetty muusta, hän kertoi.

– Hevosenlanta oli parasta ainetta, mitä saattoi kuvitella. Siitä kasvoi niin kullankeltaisia perunoita, että kyllä ne olivat sitten hyviä, Sirkka tiivisti luomuviljelyn hyödyt.

Runomummi ja kollit

Sirkan kertoessa elämästään nykyisen vuokrakaksionsa keittiössä mietin, miksi äänitin kuulemaani. Äänitin siksi, että tunsin, etten näe häntä enää. Tätäkin juttua on vaikea kirjoittaa hyppelehtien preesenssistä imperfektiin, sillä kaikki keskustelut ilmastoraportista Subwayn patonkeihin olivat siinä hetkessä totta, mutta nyt vain muistoja, joita teknologia ehti taltioida puhelimeeni audiomuodossa.

Vanhan ihmisen kuolema ei ole koskaan yllätys, mutta se, milloin on sen hetki, on salaisuus viimeisiin hetkiin saakka. Se on haikeaa, mutta muistuttaa siitä, ettei elämä lopu kuolemaan. Sirkka-mummi näki uskon asiat toisin kuin minä ja puhuisi tässä yhteydessä oman elämänsä jatkumisesta, minä ajattelen lähinnä meitä tänne jääviä. Elämä jatkuu. Me jatkamme kulkuamme.

Kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Se on pitkä lukusana kirjoitettavaksi ja pitkä elämä yksityiskohtaisesti avattavaksi. Mummin jälkeen jäi satojen kuvien lisäksi 1940-luvun alussa kirjoitettu vihko täynnä teini-ikäisen ajatuksia. Olen miettinyt hautajaisista lähtien mummin kirjoittamaa runoa. Sen nimi on Muisto.

Sirkka on kala
Pauli on kalajastaja
Suudelma on syötti
Avioliitto on paistinpannu

Pauli ei ollut vaarini, vaan todennäköisesti tavallinen teini-iän ihastus. Varmaan viereisen maitotilan poikia tai kansakoulun kasvoja.

Mummin eläessä Muisto-runo oli vielä piilossa. En siis voinut kiusoitella Paulista tai muista kolleista, kuten meillä oli mummin kanssa tapana kutsua poikia ja miehiä.

Kasvissyöjä ja sika

En ehtinyt kiusoitella Sirkkaa kolleista viimeisellä vierailullakaan. Kesken haastattelun keittiössä alkoi tuoksua tomaatti ja vieno sipuli. Se kuljetti meidät takaisin ilmastoraportin liepeille.

– Minä olen kyllä syönyt itseni irti sipulista. Terveellistähän ja melkein ilmastahan se olisi, mutta minä en enää saata, Sirkka sanoi nenäänsä nyrpistäen.

Sirkan ainoa lapsenlapsi – minä siis – puolisonsa kanssa on kasvissyöjä. Sirkka kutsui meitä viherpiipertäjiksi. Mitä sellaiset mahtavat syödä?

– No ne syövät, mitä viherpiipertäjät syövät. Jotakin vihreää ja terveellistä. Ehkä lunta ja vettä, kun talvi tulee, sanoi Sirkka, vaikka lapsenlapsi paistoi samaan aikaan pakastepitsaa uunissa.

Keltasävyisessä keittiössä tuli kuuma uunin hohkatessa lämpöä kerrostalokaksion avaraan keittiöön.

– Parhaani mukaan yritän täällä siivota. Vanha talo on pian huonon näköinen, jos sitä ei siivoa koko ajan, kun uuttakin saa puunata tauotta, tiesi Sirkka.

– Ikinä ei ole minua tarvinnut siaksi sanoa.

Morsian ja siivooja

Sirkkalan seinät oli vuorattu valokuvilla. Kaiken maailman kuvapalveluista huolimatta eivät modernit kodit haali kuvia huoneisiin, ei varsinkaan jokaiselle seinälle. Toista oli ennen.

Olohuoneen suurimmassa valokuvassa Sirkka istuu 23-vuotiaana morsiamena penkillä kukkakimppu kädessään. Yksin. Sulhanen odotteli varmasti kuvaajan takana vuoroaan.

– Ei enää kuvata morsiamia samalla tavalla, mutta silloin se oli tärkeää. Melkein tärkeämpää kuin hääkuvat, Sirkka muisteli.

Hääkuvat pakattiin pahvilaatikkoihin, kun Kokkolan keskustassa sijaitseva kaksio tyhjennettiin poismenon jälkeen. Viimeisenä iltana ennen hautajaisia söin spelttipuuroa muovisella lattialla, rasvasin allergiasta turvonneita sormiani ja väkersin mummin viimeiseksi jäänyttä potrettia kehyksiin.

Paperikasan välistä lattialle putosi eläkevakuutuskortti. Sirkka muuten rakasti työtään sairaalassa.

– Kyllä siivoaminen oli minulle tärkeää. Viimeksi, kun jouduin käymään Kauppatorin laidalla hotellin vessassa, tarkistin samalla heidän huoneitaan. Työnjälki oli ihan kelvollista, Sirkka sanoi, nauroi ja muisti kehua myös vastaremontoituja hotellihuoneita.

Poika ja patonki

Haastatteluhetkellä Sirkkalaksi kutsutussa kodissa syötiin Subwayn patonkeja. Kaikki paitsi Sirkka itse.

– Älä syö sitä kuin kurki käärmettä, Sirkka ohjeisti poikaansa, joka naposteli leipäänsä keittiönpöydän ääressä.

Reissun jälkeen olemme syöneet Subi-leipiä perheemme kanssa monta kertaa. Joka kerta olemme nauraneet sille, kuinka isäni syö edelleen Subia kuin kurki käärmettä. Liian nopeasti ja huonosti niellen.

Sirkka inhosi pikaruokaa. Hän söi vain kerran elämässään Hesburgerin hampurilaisen, mutta yhteisellä Subway-hetkellä hän halusi maistaa Subiksi kutsuttua Subwayn leipää, johon hänen poikansa oli valinnut paljon jalapenoja ja chilimajoneesia. Liki kuusikymppiseksi varttunut kuopus leikkasi Sirkalle palan täytetystä patongista.

Sirkka sahasi veitsellä ja haarukalla palan muotileivästä. Maisteli ja maiskutti.

– Kyllä tämä on sitten hyvää ja väkevää, kuului tuomio.

Pähkinäallergiasta huolestunut poika päätti, että mutustelulle sai tulla loppu, sillä ainesosaluettelosta ei ollut tietoakaan. Eikä Sirkka edes olisi halunnut enempää, kyllä vanhaan taikinajuureen leivottu leipä ja valtava voinokare olisivat maistuneet paljon paremmilta.

– Minä olen vähän omahyväinen, kun tykkään vain omista ruoistani, Sirkka totesi.

Ruusut ja Reeperbahnin tytöt

Sirkka jäi leskeksi 11 vuotta sitten. Aika kului nopeasti ikävän siivittämänä. Rollaattorin päällä lepäsi aina nenäliinojen lisäksi Karjala-lehtiä, sillä edesmennyt aviomies oli Karjalan evakkoja. Karjala-seuran toiminnasta tuli myös Sirkalle tärkeää.

Tutulla porukalla reissattiin ympäri Suomen. Voisi luulla, että Karjala-harrastuksella ja lähetyspiirin kakkuja myymällä päätyy korkeintaan Kälviälle, mutta Sirkka kävi jopa Kanadassa. Ja Kangasalla karjalaisten kesäjuhlissa. Se jäi viimeiseksi kotimaanmatkaksi. Kolarissa 1980-luvulla itseensä ottanut lonkka alkoi vihoitella – hitto vie! Autossakin tuli pissahätä joka mutkassa, joten oli luonnollista vähentää reissuja.

Aivan ehdottomasti matkustelua pitäisi muutenkin vähentää. Sirkka tiesi, että siitä aiheutuu hirveästi haitallisia päästöjä.

– Nytkin yhden kosmetologin poika lähti sinne isoon maahan. Mikähän se oli? Se, johon kaikki matkustavat, Sirkka pohti ja sai lopulta mieleensä Australian.

Kanadan Thunderbay, jossa Sirkka kävi sukuloimassa, ei kuulemma kummoinen ollut.

– Ei se eronnut Kokkolasta mitenkään. Tasainen pannukakku niin kuin tämäkin kaupunki.

Euroopan kaunein paikka – jos Kaustista ei lasketa – oli Sirkan mielestä risteys, josta lähtevät tiet Itävaltaan ja Saksaan. Jälkimmäinen painui muutenkin hänen mieleensä.

– Reeperbahnilla oli hirveästi naisia. Kauniita ne olivat portinpielissä, vaikka kauheitahan niiden kohtalot olivat.

Kohtalo. Se päätti, että 88 vuotta, 8 kuukautta ja 25 päivää elämää on juuri sopivasti. Ja niin se onkin. Se on ihan valtava pätkä eloa ja historiaa. Se on enemmän kuin monesti voi edes toivoa.

Hautajaisissa laskettiin arkulle punaiset ruusut ja syötiin sitten lihakeittoa ja Härkis-pyöryköitä. Koruttomasti, mutta yhtä elämää kunnioittaen.

Junassa matkalla kotiin kuuntelin, kuinka humalaiset bisnesmiehet ylistivät Lauri Törniä. Sirkka-mummi olisi sanonut heitä retuiksi. Ainakin retukeffeleiksi.

Leffalippuarvontaan voi osallistua koko viikon.

Oletko taltioinut isovanhempiesi tai vanhempiesi haastatteluita?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa

Pyöräilijän kevätkirous

Avasin pyöräilykauden perinteikkäästi maanantaina 1. huhtikuuta. Hengitystiet täyttyivät katupölystä, mutta työmatka taittui kaksi kertaa nopeammin kuin jalan talsimalla. Enkä edes menettänyt hermojani – vielä! Ihme sinänsä, sillä Tampere ei edelleenkään ole pyöräilijöiden kaupunki.
DSC_0543Olen aiempina keväinä tyytynyt marisemaan siitä, kuinka ratikkakaaoksen kourissa olevassa keskustassa on suurin piirtein kaikki pielessä pyöräilijöiden kannalta. Tänä keväänä mieleni on virkeämpi ja asenne kohdillaan enkä aio enää päivittäin pahoittaa mieltäni toimimattomista liikennejärjestelyistä, sillä kuin ihmeen kaupalla pieniä parannuksia pyöräilijöiden liikkumiseen on tehty. Turhia kieltokylttejä on poistettu, ja koskenkin yli pääsee kiertotunnelia pitkin.

Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut, ja on todella surullista, ettei se välttämättä tule koskaan muuttumaan. Vihan määrä liikenteessä on aina vakio. Ymmärrän, että harmia aiheuttavat ne, jotka tekevät väärin: eivät noudata liikennesääntöjä tai pysy omalla ajoradallaan. Vaikka itse ajaa sääntöjen mukaan, saa kollektiivisen vihan päällensä niin autoilijoilta kuin kävelijöiltä.

Ongelma on oikeastaan täysin sama, liikkuipa miten tahansa, sillä kaupunkiliikkumista tuntuu leimaavan itsekeskeisyys, joka puskee esiin liikkumistavasta riippumatta ja silloin unohtuu myös se, miltä tuntuu olla itse liikennevihan kohteena. Myönnän itsekin, että kävelijänä tuntuu siltä, että pyöräilijät ja autoilijat yrittävät ajaa päälle, pyöräilijänä kävelijät ovat tiellä ja autot kiusaavat ja silloin harvoin, kun ajan autolla, ei kevytliikenne noudata sääntöjä.

On ihan ymmärrettävää, että Suomen mittakaavassa suuressa kaupungissa pinna kiristyy välillä ruuhka-aikoina, mikä ei tietenkään oikeuta aiheuttamaan vaaratilanteita. Surullisinta onkin uhkarohkeus ja usko kuolemattomuuteen. Olen itse ehdottomasti ekologisten liikkumistapojen kannalla, joten myönnän tarkkailevani autoilijoita melko kriittisesti, mutta on myös kohtuullista olettaa, että vastuu kasvaa, kun vauhti kiihtyy. (Siitäkin voisi keskustella, kuinka järkevää yksityisautoilu on, mutta yritän kovasti olla menemättä siihen.)

Etenkin pyörällä liikkuessa on turha olettaa autoilijoiden antavan tietä, kun ei sitä heru kävellessäkään. Välillä näyttää jopa siltä, että autot ajavat päälle tahallaan, eivät jarruta suojatielle ja luovat tarkoituksella läheltä piti -tilanteita näpäyttääkseen. En ymmärrä, kuka haluaa kontolleen mahdollisen tuomion kuolemantuottamuksesta. Kun vahinko sattuu, sattuu pahasti.

Tiedostan, ettei kukaan liikenteessä voi mitenkään aina tehdä kaikkea oikein, joten olen yrittänyt pohtia, miten itse voisin vaikuttaa positiivisesti liikenteeseen polkiessani mustaa pikkupyörääni. Sääntöjen noudattamisen lisäksi ajattelin lähteä siitä, etten ärsyyntyisi niin helposti. Hyvällä tuulella jaksaa antaa tilaa muille.

Kannattaa myös hymyillä vastaantulijalle.

Miten itse suhtaudut liikkumiseen kaupunkien keskustoissa?

Seuraa Bloglovinissa | Blogit.fi:ssä | The Blog Junglessa | Instagramissa